Harhala

Niinistö ja 90-luvun laman jälkihoito työllisyyden, tuotannon ja velan näkökulmasta

2012-01-31T13:22:00.006+02:00

Aivan aluksi haluan sanoa pari asiaa. Olin kaksivuotias kun Suomen 90-luvun lama alkoi vuonna 1990. Olin viisivuotias kun lama päättyi 1993 ja olin kahdeksan kun Sauli Niinistöstä tuli valtiovarainministeri (tai oikeastaan en ollut täyttänyt vielä kahdeksaa tuolloin). Minulla ei ole omia muistikuvia kansan- tai valtiontalouden liikkeistä noilta ajoilta.

Presidentinvaaleissa on käyty hieman keskustelua Sauli Niinistön valtiovarainministeriajoista. Niinistö kommentoi noita aikoja muutama päivä sitten paperi-Hesarissa ja tänään Aamu-TV:ssä ainakin IS on tulkinnut Haaviston piikitelleen Niinistöä. Kannan oman korteni kekoon ja toivon että se selventää keskustelua.

Ensinnäkin toisin kuin IS:n uutisessa sanotaan, Niinistö ei ollut valtiovarainministerinä vv. 1995-2003 vaan vv. 1996-2003. Vuonna 1995 aloittaneessa Lipposen I hallituksessa valtiovarainministerinä aloitti Iiro Viinanen, ja tämän siirryttyä Pohjolan pääjohtajaksi hänen tilalleen tuli Sauli Niinistö 2.2.1996. Niinistö oli valtionvarainministerinä aina Lipposen II hallituksen loppuun huhtikuuhun 2003 (lähde).

Lama on syvä taantuma, ja taantumahan määritellään usein vähintään kahden kvartaalin yhtäjaksoiseksi tuotannon supistumiseksi. 1990-luvun lama päättyi 1993, tuon vuoden kolmannen kvartaalin talouskasvun ollessa positiivinen. Sauli Niinistö tuli siis valtiovarainministeriksi hieman alle kolme vuotta laman virallisen päättymisen jälkeen. Työllisyys kuitenkin elpyy tuotantoa hitaammin, ja tästä seuraavassa kappaleessa sananen.

Kysymys on siis siitä, kuinka Sauli Niinistö toimi laman jälkihoidossa - sitähän 1990-luvun talouspolitiikka paljolti oli (eikä Niinistön toiminnasta valtiovarainministerinä 2000-luvulla ole juurikaan puhuttu). Tilanne oli Niinistön tullessa valtiovarainministeriksi seuraavanlainen. Työttömyys oli noin 15 prosentissa, kun ennen lamaa se oli ollut alle viittä prosenttia (lähde). Työttömyys oli myös lähes huipussaan, joskin jo laskusuunnassa. Julkinen velka oli yli 60 prosenttia BKT:sta, kun ennen lamaa se oli ollut noin kymmenen (lähde). Tavoite kaiketi oli lähteä laskemaan työttömyyttä, jotta ihmisillä olisi parempi olla, ja valtionvelan suhdetta BKT:hen, jotta olisi sitä paljon puhuttua talouspolitiikan liikkumavaraa seuraavaan laskusuhdanteeseen tultaessa.

Luin joitakin päiviä sitten paperihesarista jonkin presidenttiehdokkaiden haastattelun, jossa ehdokkailta kysyttiin, että katuvatko he mitään poliittisen uransa aikana tekemiään päätöksiä. Joku voi laittaa tarkan kysymyksen ja sitaatin, jos ne ovat kätevästi saatavilla. Niinistö kuitenkin ilmaisi jotenkin, että valtiontalouden tasapainottamiseksi tehdyt menoleikkaukset olivat näin jälkikäteen katsottuna ylimitoitettuja. IS:n jutussa tosin Niinistö vastaa Haaviston sanomisiin pikkumaisella, alentuvalla kiukuttelulla. Itse olisin ihmeissäni, jos seitsemän valtiovarainministerivuoden jäljiltä olisi mitään sellaista, jota olisi kannattanut jälkikäteen katsoen tehdä toisin.

Vv. 1996-2000 talouskasvu keskimääräinen vuotuinen talouskasvu oli hulppeat 4,8 prosenttia (lähde). Kävin lainaamassa yliopiston kirjastosta VM:n julkaisun "Talouspolitiikan linja. Kansantalouden kehitys ja talouspolitiikka vuosina 1996-2000" kesäkuulta 1996. Tuolloin VM arvioi keskimääräisen vuotuisen talouskasvun yllämainitulla ajalla olevan 3,5 prosenttia. VM arvioi tuolloin talouskasvun siis selvästi alakanttiin. Jos VM olisi tiennyt talouskasvun olevan noin voimakasta, julkisten menojen kasvua olisi tietenkin voitu hillitä hieman hillitymmin, jolloin työllisyys olisi ehkä kohentunut nopeammin ja, mikä tärkeämpää, peruspalvelut pysyneet parempina. Mutta ennusteet menevät joskus pieleen.

Tuotannon ja työllisyyden kannalta tuon ajan talouspolitiikka oli ilmeisesti melko onnistunutta. Kiander (2001):

Lamaa seurasi nopean talouskasvun aika - seitsemän lihavaa vuotta. Vuosina 1994-2000 kokonaistuotannon keskimääräinen kasvuvauhti oli noin 4,7 prosenttia vuodessa. Kasvu oli teollisuusmaiden nopeimpia ja nopeampaa kuin kukaan lamavuosien päättäjistä oli pitänyt mahdollisena. Kasvu perustui hyvin yksiselitteisesti viennin kasvuun.
---
Vaikka [presidentti Ahtisaaren ja Lipposen hallituksen asettamat] puolittamistavoitteet eivät aivan suunnitellussa aikataulussa toteutuneetkaan, on Suomen lamanjälkeistä työllisyys- ja talouskehitystä useimmissa arvioissa pidetty menestyksenä.

Kenelläkään ei varmaan ole, tai ainakaan ei pitäisi olla, hampaankolossa mitään tuotantoon ja työllisyyteen liittyvää noilta ajoilta. Kysymys onkin siitä, miten julkiset menot ja niiden ylläpitämä hyvinvointivaltio kehittyi. Tässä hieman yleisiä lukuja. Valtion menot kasvoivat tuolloin joka vuosi, joskin maltillisesti. Tämä yhdistettynä voimakkaaseen talouskasvuun johti julkisten menojen BKT-osuuden laskuun (lähde). Osaltaan tämä oli "luonnollista" laskua; olihan lamalla vaikutuksensa siihen, että valtion menojen BKT-osuus oli noussut yli kymmenen prosenttiyksikköä lamaa edeltävää tasoa korkeammalle.

Miten julkisten menojen rakenne, sosiaalipolitiikka ja hyvinvointivaltio sitten muuttuivat noina vuosina? Saatan tästä kirjoitella hieman myöhemmin, mutta nyt on jatkettava muita hommia. Suosittelen suuresti Kianderin "Laman opetukset"-julkaisua, johon yllä viittasin, siellä on kompaktisti ja muutenkin hyvin kerrottu lamasta, sen jälkihoidosta ja sosiaalipolitiikan muutoksista 1990-luvulla.

Neljä sekalaista

2012-01-25T20:19:00.002+02:00

1. Presidentinvaalit. Olen yllättynyt siitä, miten paljon vaalit ja ehdokkaat kiinnostavat ihmisiä. Monet Kuopion-aikaiset Facebook-kaverini, jotka eivät muuten ole poliittisesti kovinkaan kantaaottavia, ovat selkeästi valinneet puolensa. On mielenkiintoista, miten selkeitä mielipiteitä ihmisillä on presidentinvaaleissa kun taas eduskuntavaalien aikaan kuulee niin paljon puhetta siitä, miten kaikki (suuret) puolueet ovat samanlaisia.

Itse äänestin Pekka Haavistoa ensimmäisellä ja toisella kierroksella. En osaa kovin selkeästi sanoa miksi, mikä osaltaan selittää hämmentyneisyyttäni muiden äänestäjien varmuuden edessä. Syitä on ehkä kolme, tärkeysjärjestyksessä. Ensinnäkin Haavisto on "meikäläisiä", omasta puolueestani. Niin yksinkertaista se on. Toiseksikin minulla on sellainen mutu-tuntuma, että Haaviston arvot ovat lähempänä omiani kuin Niinistön arvot. Kolmanneksi Niinistö on (muistaakseni) puhunut siihen sävyyn, että hän presidenttinä ottaisi aktiivisesti kantaa myös sisäpoliittisiin kysymyksiin, kun taas uskoisin Haaviston keskittyvän enemmän ulkopolitiikkaan.

2. Twitter ja talousteoriat. En twiittaile; minulla on tili, mutta huomasin Twitterin käytön olevan melko hedelmätöntä ilman älypuhelinta. Huomasin facebook-feedissäni tänään seuraavan Tuomas Enbusken twiitin:

Koska asia kiinnosti, kysyin sitä suoraan Niinistöltä. Hän sanoi talousteorioista lähimpänä olevan keynesiläisyyden. Ei klassinen liberaali.

Mitä enemmän ajattelen noita muutamaa lausetta, sitä enemmän päätäni kivistää. Nuo lauseet ovat niin omituisia loogisesti ja syntaktisesti. No, sitä kai se tekee kielelle, kun pitää tiivistää. Muutenkin Twitter vaikuttaa jännältä maailmalta; Tuomas Enbuske ja Maija Vilkkumaa, kaikista ihmisistä, vaihtamassa ilmeisesti kohtuullisen diippejä juttuja käsitteleviä twiittejä joiden yhteyttä toisiinsa on hyvin vaikea seurata. Enkä mitenkään halua paheksua tuota kulttuuria, sanon vain etten ymmärrä sitä. Tekemällä varmaan alkaisin ymmärtää.

3. Monot ja polyt. Jenkeissä on kohistu (kohistiin?) hetki siitä, että Newt Gingrich olisi entisen vaimonsa mukaan halunnut avoimen suhteen. Dan Savage ja Betsey Stevenson & Justin Wolfers esittävät ajatuksiaan teemasta, kannattaa lukea, jos asia kiinnostaa. Ja sietäisi kiinnostaa, jos parisuhteet ovat osa elämää tavalla tai toisella.

4. Kuluttajan oikeudet ja etu. Luin Heikin postauksen viimeisimmistä säädöistä suomalaisessa tekijänoikeuspolitiikassa. On hyvä, että lainvalmistelussa on myös kuluttajien näkökulma esillä. Tosin ongelmana tässä on, kuten Heikkikin sanoo, jos kuluttaminen rajoitetaan akteihin, joissa raha vaihtaa omistajaa. Ainakin itse olen kuluttanut viimeisen viikon aikana tuntikaupalla vanhojen Disney-elokuvien laulujen kuuntelemiseen Youtubessa, vaikka en ole maksanut kenellekään pennin hyrrää. Eikä se ole mikään kannanotto, että sitä sanotaan kuluttamiseksi.

Eniveis, tuli mieleeni, että onkohan jossain maatalouspoliitiikkaa valmistelevissa työryhmissä kuluttajien edustajaa paikalla? Onko netti jotenkin erityinen kysymys vai voisiko kyseessä olla vain se, että aika on muuttumassa ja kuluttajista tulossa yhä enemmän ryhmä, jonka edun nimissä voi toimia? Että vastaisuudessa, kun tulee uusia politiikkakysymyksiä, kuluttaja otetaan mukaan keskusteluun. No, olipa taikinainen ajatus, mutta ehkä siinä jotain juurta oli.

Isonkokoisia ajatuksia

2012-01-23T20:41:00.005+02:00

Olen lueskellut viime päivinä vastauksia Edge.orgin vuoden kysymykseen "What is your favorite deep, elegant or beautiful explanation?" Löysin koko Edge-sivuston Andrew Sullivanin linkittäessä Daniel Dennetin vastaukseen. Pitänee lukea aikaisempien vuosien kysymyksiä ja vastauksia joskus. Tein hieman poimintoja noista vastauksista (niitä on paljon, 192 kappaletta). En ainakaan keksinyt, miten yksittäisiin vastauksiin voi linkata, joten ne pitää löytää ihan perinteisellä ctrl-f-tekniikalla sieltä.

Vastaukset keskittyvät aika pitkälti luonnontieteisiin, enkä voi sanoa ymmärtäväni niitä kauhean hyvin. Monet niistä eivät edes puhu selityksistä, vaan pikemminkin huomioista ja tieteellisistä elämänohjeista. Tässä joka tapauksessa omat nostoni, toivottavasti ne ilahduttavat jotakuta. Kommentoin vain paria ekaa ja senkin teen ihan vain siksi että saan hieman Kydland-Prescott-hehkutusta sydämeltäni.

Seuraavat kaksi sitaattia assosioituivat jotenkin siihen, kuin luin tuossa taannoin (viimeinkin) kunnolla Kydland & Prescottin klassikkoartikkelin Rules Rather than Discretion: the Inconsistency of Optimal Plans. [pdf] Artikkelissa on suuresti siisteyttä, mutta yksi pointti, jonka se tekee hyvin voimallisesti on se, että huonoissa lopputulemissa ei ole välttämättä kyse pahoista intentioista.

Richard H. Thaler:

It is a fundamental principle of economics that a person is always better off if they have more alternatives to choose from. But this principle is wrong. There are cases when I can make myself better off by restricting my future choices and commit myself to a specific course of action.

Mahzarin Banaji:

From these bounds on rationality generally, we can look also at the compromise of ethical standards—again the story is the same; that it is not intention to harm that's the problem. Rather the explanation lies in such sources are the manner in which some information plays a disproportionate role in decision making, the ability to generalize or overgeneralize, and the commonness of wrong doing that typify daily life. These are the more potent causes of the ethical failures of individuals and institutions.

Vilayanur Ramachandran:

After his triumph with heredity, Crick turned to what he called the "second great riddle" in biology—consciousness. There were many skeptics. I remember a seminar Crick was giving on consciousness at the Salk Institute here in La Jolla. He'd barely started when a gentleman in attendance raised a hand and said, "But Doctor Crick, you haven't even bothered to define the word consciousness before embarking on this." Crick's response was memorable: "I'd remind you that there was never a time in the history of biology when a bunch of us sat around the table and said, 'Let's first define what we mean by life.' We just went out there and discovered what it was—a double helix. We leave matters of semantic hygiene to you philosophers."

Amanda Gefter:

Thankfully, we don't have to resort to miracles. Newton may have gotten the physical interpretation of gravity wrong, but he got a piece of the math right. That's why, at weak masses and small velocities, Einstein's equations reduce to Newton's. The problem, Worrall pointed out, was that we mistook an interpretation of the theory for the theory itself. The fact is, in physics, theories are sets of equations, and nothing more. "Quantum field theory" is a group of mathematical structures. "Electrons" are little stories we tell ourselves.

Koko Dan Sperberin tarina Eratostheneksesta on hieno. Tarina löytyy näemmä suomenkielisestä Wikipediastakin.

Virginia Heffernan:

Richard Rorty's transformation of "survival of the fittest" to "whatever survives survives" is not in itself my favorite explanation, though I find it immensely satisfying, but it enacts a wholesome return to language away from the most rococo fantasies of science. In this case, a statement that looks to describe history and biology—controversially, no less—drops into a foundational locution, a tautology. Back to the beginning, the mere Word. Anytime an explanation, for anything, returns us to language, and its dynamics, I'm satisfied. Exhilarated.

-
Nicholas Humphrey:

On reading "The Origin of Species" Erasmus Darwin wrote to his brother Charles in 1859: "The a priori reasoning is so entirely satisfactory to me that if the facts won't fit in, why so much the worse for the facts."

-
Rudy Rucker:

Disgruntled scribes sometimes fantasize about a utopian marketplace in which the naturally arising inverse power law distribution would be forcibly replaced by a linear distribution, that is, a sales schedule that lies along a smoothly sloping line instead of taking the form of the present bent curve that starts at an impudently high peak and then swoops down to dawdle along the horizontal axis.

But there's no obvious way that the authors' sales curve could be changed. Certainly there's no hope of having some governing group try and force a different distribution. After all, people make their own choices as to what books to read. Society is a parallel computation, and some aspects of it are beyond control.

The inverse-power-law aspects of income distribution are particularly disturbing. Thus the second-wealthiest person in a society might own half as much as the richest, with the tenth richest person possessing only a tenth as much, and—out on in the burbs—the thousandth richest person is making only one thousandth as much as the person on the top.
---
Is there some reason why the top ranks do so overly well, and the bottom ranks seem so unfairly penalized?

The short answer is no—there's no real reason. There need be no conspiracy to skew the rewards. Galling as it seems, inverse power law distributions are a fundamental natural law about the behavior of systems. They're ubiquitous.

Inverse power laws aren't limited to societies—they also dominate the statistics of the natural world. The tenth smallest lake is likely to be a tenth as large as the biggest one, the hundredth largest tree in a forest may be a hundredth as big as the largest tree, the thousandth largest stone on a beach is a thousandth the size of the largest one.

Whether or not we like them, inverse power laws are as inevitable as turbulence, entropy, or the law of gravity. This said, we can somewhat moderate them them in our social context, and it would be too despairing to say we have no control whatsoever over the disparities between our rich and our poor.

But the basic structures of inverse power law curves will never go away. We can rail at an inverse power law if we like—or we can accept it, perhaps hoping to bend the harsh law towards not so steep a swoop.

Timothy D. Wilson:

My favorite is the idea that people become what they do. This explanation of how people acquire attitudes and traits dates back to the philosopher Gilbert Ryle, but was formalized by the social psychologist Daryl Bem in his self-perception theory. People draw inferences about who they are, Bem suggested, by observing their own behavior.
---
In short, we should all heed Kurt Vonnegut's advice: "We are what we pretend to be, so we must be careful about what we pretend to be."

Merkintöjä kansainvälisen rahajärjestelmän historiasta, lähinnä kultakannasta

2012-01-16T22:22:00.010+02:00

Olen lueskellut viime aikoina yllättävänkin paljon Barry Eichengreenia. Toisaalta olen vasta tutustumassa globaalin rahajärjestelmän historiaan taloustieteellisestä näkökulmasta ja Eichengreenillä on ehkä parhaita kokoavia teoksia aihealueesta ainakin tunnettuudesta päätellen. Luin aiemmin syksyllä Exorbitant Privilegen, vähän aikaa sitten Globalizing Capitalin ja nyt on luvussa Global Imbalances and the Lessons of Bretton Woods. On tervehdyttävää lukea näitä historioita, joista oppii ainakin että kansainväliset rahajärjestelmät ovat aina olleet epätäydellisiä ja ne ovat aina kriisiytyneet - sellaista on elo epätäydellisessä maailmassa. Kannattaakin suhtautua varauksella sellaisiin ehdotuksiin rahajärjestelmän uudistamisesta, joissa käsitellään vain uudistuksen hyötyjä nykytilanteeseen verrattuna.

Yksi Eichengreenin isoista ajatuksista on se, että 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kultakanta oli yllättävän toimiva järjestelmä, koska monet sen toimivuuteen vaikuttavista asioista, kuten kullan tarjonta ja palkkajäykkyys, olivat tuona aikana poikkeuksellisen suotuisia järjestelmän pysyvyyden kannalta. Viime kädessä järjestelmä perustui sille, että ulkoinen hintatasapaino dominoi sisäistä hintatasapainoa ja tämä taasen osoittautui jokseenkin yhteensopimattomaksi demokratian ja päätöksentekoon vaikuttavan työväenliikkeen kanssa 1900-luvun alkupuolella.

Yksi harhaluulo kultakannasta on se, että on olemassa järjestelmä nimeltään kultakanta. Eichengreenilla on tästä yksi hieno sitaatti Globalizing Capitalin sotienvälisestä ajasta kertovan luvun alussa:

The term "The Gold Standard" embodies a fallacy, one of the most expensive fallacies which has deluded the world. It is the fallacy that there is one particular gold standard, and one only. The assumption that the widely divergent standards of currency masquerading under the name of the gold standard are identical has recently brought the world to the verge of ruin.

- Sir Charles Morgan-Webb: The Rise and Fall of the Gold Standard (1934).

Toinen harhaluulo, jonka yleisyydestä en niin tiedä, mutta mainitsenpahan kuitenkin kun satuin siihen vähän aikaa sitten törmäämään, on se, että kulta olisi jotenkin luonnollinen rahan perusta. Kuten Sakari Puisto kirjoitti HS:n vieraskynä-kirjoituksessaan taannoin kirjoitti

Paperirahajärjestelmän vaihtoehtona on arvometalleihin sidottu järjestelmä. Ideaa ei tule väheksyä, sillä kulta on ollut markkinoiden valitsema vaihdannan väline jo viidentuhannen vuoden ajan.

Kulta itse asiassa on historiallisesti toteuttanut vain yhtä tai kahta rahan ominaisuuksista ollen rahan säilyttäjä ja kirjanpidon yksikkö, mutta vain harvoin se on ollut vaihdannan väline. On totta, että raha on historiallisesti ollut metallista hyödykerahaa, mutta kulta on tuohon tarkoitukseen ollut yleensä liian arvokasta; on ollut vaikea tehdä tarpeeksi pieniä rahoja kullasta niin, että kolikon kultapitoisuus voitaisiin luotettavasti arvioida. Jos jokin niin hopea, ja jossain määrin kuparikin ovat olleet niitä markkinoiden valitsemia vaihdannan välineitä.

Itse asiassa kultakannan synty on historiallinen sattuma, jossa itse Isaac Newtonilla oli tunnetusti ei-koskaan-naisia-koskeneet näppinsä pelissä. Tuo länsimaisen tieteen historian jättiläinen vei rahapajan johtajana toimiessaan Ison-Britannian de facto-kultakantaan asettamalla kullan lyöntiarvon suhteessa hopeaan markkinoilla vallitsevaa suhdetta korkeammaksi. Greshamin laki toimi ja hopea läksi maasta. Jos tarkkoja ollaan, niin en muista tai tiedä oliko Newtonin asettama suhde asetushetkellä väärä, mutta sellaiseksi se ainakin loppujen lopuksi osoittautui. Sitten (mutkia oikoen) rahajärjestelmien verkostohyötyjen, Ison-Britannian taloudellisen johtoaseman ja muiden sattumusten ansiosta 1800-luvulla muukin maailma Kiinaa ja joitakin muita maita asettivat kullan rahajärjestelmänsä perustaksi. Kuten Milton Friedman sanoo (löysin vain sitaatin, en lähdettä), "The major monetary metal in history is silver, not gold".

Ni! En tiedä, oliko tässä nyt mitään pointtia, mutta innostuinpa kertomaan. Olen myös lueskellut Keynesin A Tract on Monetary Reform-teosta, joka on kirjoitettu 1924. Olen lukenut äärimmäisen vähän taloustieteen klassikoita/aikalaiskirjallisuutta. Tuo opus ainakin on varsin hyvä ja enimmäkseen sujuvasti kirjoitettu. Innostuin jossain vaiheessa, että voisin jopa kääntää sen suomeksi, mutta toisaalta sille ei ehkä olisi markkinoita ja vaikka olisikin, en haluaisi että kukaan lukisi sitä oppiakseen jotain rahasta ja rahajärjestelmistä yleisesti - eteenpäin on menty. Mutta ainakin se auttaa ymmärtämään historiaa. Ja tuon ajanjakson historia se vasta tärkeä ja valaiseva onkin. J.K. Galbraithin Raha-kirjassa, jonka luin suomeksi taannoin, oli hieno sitaatti, joka meni jotakuinkin näin: "20-luku, jota tuon ajanjakson tapahtumat venyttivät muutamalla vuodella, on rahan historian mielenkiintoisin vuosikymmen."

P.S. Jos nyt jotain sanoisin polttavista kysymyksistä, niin Jaakko on ollut reipas ja lukenut jotain Standard & Poor'sin dokumentteja viimeisimmistä luottoluokituspäätöksistä paremmin kuin monet muut kommentaattorit. Talouspolitiikassa on syytä varoa sitä, että jos omaa voimakkaita mielipiteitä optimaalisesta julkisen sektorin koosta on erityisessä vaarassa tehdä harhaisia arvioita finanssipolitiikasta (ja toki myös sen vaihtoehdoista). Omassa ajattelussanikin saattaa olla jotain elementtejä tästä - kuten Galbraith (nyt taas mutuillaan sitaateissa) sanoi Friedmanista: Hän oli rahapoliittisesti radikaali koska hän oli poliittisesti konservatiivi [joskin historian suuri liike on tehnyt hänen rahapoliittisesta radikalismistaan monilta osin valtavirtaa, toim. huom.]. Oma libertaarin ajatteluni kehitys kuitenkin kietoutui lähes yksinomaan asevelvollisuuteen, mikä ei sinänsä ole valtion kokoon (perinteisesti käsitettynä) liittyvä asia enkä ole suuremmin valtion koosta huolehtinutkaan ikinä. Olen toki ajatellut valtion vastuita ja velvollisuuksia, mutta en ole niinkään miettinyt niiden periaatteiden politiikkaseuraamuksia vaikkapa terveydenhuollon suhteen, mikä varmaan kielii siitä, että olen viime kädessä enemmän konservatiivi ja utilitaristi kuin oikeus-libertaari (jos näitä labeleita sopii näin huolettomasti heitellä) ja vankilaan meneminen vain niitä juttuja, joita nuoret ihmiset tekevät kasvaessaan.

Tulipa höpöteltyä.

Mitä teen työkseni tällä hetkellä

2012-01-16T20:20:00.004+02:00

Aloitin työt edellisen viikon maanantaina ja vaalitoimikunnan puheenjohtajuuden viedessä saldostani (kyllä, käytän kellokorttia vaikka olen töissä yliopistolla) pari päivää heti ensimmäisellä viikolla olen tehnyt jokseenkin pitkää päivää päästäkseni lähemmäs nollaa. Ja mikäs siinä, työnteko maistuu. Hommat ovat kokolailla selvillä ja on ilo tuottaa arvoa yhteiskunnalle. Kerron vähän siitä, mitä teen koska minusta on hauska kertoa siitä ja toisaalta minusta itsestäni on aina hauska kuulla, mitä kaikkea ihmiset tekevätkään työkseen tässä hyvin erikoistuneen työnjaon maailmassa. Ja on hyvä pitää blogausnäpit vetreinä.

Projektissa tutkitaan työn verotusta ja sen vaikutuksia ihmisten käyttäytymiseen. Perusoppikirjoissahan esitetään työn verotuksen hyvinvointitappiot tavanomaisessa kysyntä-tarjonta-kehikossa. Akateeminen tutkimus sen sijaan keskittyy näinä päivinä työn tarjonnan ja sen jouston estimoinnin sijaan verotettavan tulon jouston estimointiin. Tässä Saez et al. tarjoavat katsauksen kirjallisuuteen ja täällä Goolsbee kertoo alussa vähän kirjallisuuden historiallisesta taustasta.

Chetty on mallintanut hienosti kitkaista optimointia ja tehnyt muiden tutkijoiden kanssa eräälle Tanskan aineistolle sovelluksen, jossa mallinnetaan ja tutkitaan myös etsintää ja työaikarajoitteita. Tämä lähestymistapa tuottaa mahdollisesti parempia estimaatteja joustoista ja sitä kautta mahdollistaa verotuksen tekemisen paremmaksi. Yksi ennustus, joka noissa papereissa esitetyistä malleista tulee on se, että suuremmat veromuutokset tuottavat suurempia joustoestimaatteja. Tätä ennustusta sitten testataan siinä projektissa, jossa apulaistelen.

Käytännössä etsin tietoa aineistossa olevien maiden verotuksesta, aluksi lähinnä OECD:n tilastopalvelusta, ja koska dataa tulee aika paljon kirjoitan erilaisia ajovirtoja sen käsittelemiseksi - ja muutenkin olen kokenut hyväksi kirjoittaa ajovirtoja mahdollisimman paljon, koska i) (hyvin kommentoitu) ajovirta itsessään on dokumentointi prosessista ii) copy-pastessa tulee helposti virheitä ja iii) jos hommaa pitää päivittää (huomataan virhe tai pitää lisätä jokin maa/vuosi), työ käy helpommin. Käytän VBA:ta Excelissä ja R:ää. Jos ja kun jossain vaiheessa saan aineiston valmiiksi niin teen ehkä jotain muuta, kuten (kevyttä) tilastollista analyysiä.

Kuten sanottua, homma on mielenkiintoista ja on hauskaa olla työssä, jossa likvidin varallisuuden lisäksi karttuu inhimillinen kapitaali.

Ovatko tuloerot kasvaneet 2000-luvulla?

2012-01-06T14:27:00.004+02:00

Luultavasti eivät, mutta se ei varmaan ole mielekkäin kysymys tuloerojen viimeaikaiseen kehitykseen liittyen. Huomasin vain US:ssa tällaisen pienen jutun aiheeseen liittyen, jossa jokseenkin ennalta-arvattavat henkilöt sanovat jokseenkin ennalta-arvattavia asioita.

Kuten sekä Tiuri että Lindholm huomauttavat, talouden laskusuhdanteessa tuloerot tasaantuvat. Tuloerot vaihtelevat siis suhdanteiden mukaan. Tässä vaiheessa itse kullakin saattaa tulla mieleen se, että 2000-luku aikaperiodina ei ole välttämättä kovin hyvä.

Vuosi 2000 oli 1990-luvun puolivälistä alkaneen voimakkaan kasvukauden viimeinen vuosi. BKT kasvoi huikeat 8,1 prosenttia. Sitten it-kupla puhkesi ja kasvu taittui*. Myöhemmin tuli sitten tämä finanssikriisi ja siitä kuopasta ollaan hiljalleen nousemassa. Eli jos tarkastelee tuloerojen kehittymistä 2000-luvulla, tulee valinneeksi alkupisteeksi syklin huipun ja loppupisteeksi syklin pohjan jälkeisen periodin ja tällä on oma vaikutuksensa tehtyihin johtopäätöksiin.

BKT:n kasvulukuja voi tarkastella täältä ja tuloeroja Gini-kertoimella mitattuna täältä (ja sanomattakin lienee selvää että Gini-kerroin on vain yksi tuloerojen mittari).

*Oliko Suomi lamassa tuolloin? En löytänyt kevyellä googlettelulla luotettavaa tietoa. Onko Suomessa NBER:n kaltaista suhdanteiden määrittämisen auktoriteettia?

Tuloerot ja makro

2012-01-04T10:43:00.002+02:00

Tuomas Malinen, joka kirjoittelee toisinaan mainioon Markkinakohinaa-blogiin, väittelee tuloeroista Helsingin yliopistossa. Otsikko on Income inequality in the process of economic development : An empirical approach ja täältä löytyy tiivistelmä ja linkki itse opukseen. Esitän tässä joitakin kommentteja tuloerojen ja kasvun teoriapuoleen, jota on sivuttu parissa väikkäriä käsitelleessä jutussa (HS, Taloussanomat). Vaikuttaa siltä, että kyseessä on empiirinen havainto, jolle ei ole olemassa kovin hyvää teoreettista selitystä.

Minkä kanavien kautta suuret tuloerot sitten voivat vaikuttaa talouskasvuun? Malisen väikkärissä tätä käsitellään kohdissa 1.4, 2.2, 3.2 ja 4.2. En osaa kommentoida mikropuolen selityksiä (esim. inhimillisen pääoman kasautuminen) muuten kuin että ne vaikuttavat järkeenkäyviltä. Esitän tässä lähinnä kommentteja makropuolen selityksiin, tai selitykseen. Ja tiedän, että voi olla epäreilua tutkijan kannalta että keskityn tökkimään toimittajien tekemissä jutuissa mainittuihin asioihin, mutta ne ovat ainoa asia, minkä useimmat tähän tutkimukseen liittyen lukevat.

Minua edelleenkin kaivelee tämä alikulutushypoteesi (molemmat sitaatit toimittajan käsialaa, ei Malisen):

Rahan keskittyminen rikkaille nimittäin vähentää talouskasvulle elintärkeää kulutusta. Köyhät sen sijaan laittavat lanttinsa kaikkia hyödyttävään kiertoon, koska heidän on pakko. (HS)
Rikkaille kertyvä raha ei nimittäin kierry kulutukseen, vaan kasaantuu yhä kasvaviksi sijoituksiksi pahan päivän varalle. Vähän kuin Roope Ankan rahasäiliöön. Samalla tavaroiden ja palveluiden kysyntä vähenee. (TaSa)

Tämä on tärkeä myös siksi, että se on maallikkojen keskuudessa kohtuullisen yleinen huoli ja kohtuullisen usein kuultu perustelu tuloerojen tasaamisen puolesta. Ja minusta siinä on paljon pielessä. Tiedän, että termi alikulutushypoteesi liittyy vahvasti tuloerojen lisäksi muihinkin keskusteluihin, mutta viittaan tässä sillä lähinnä siihen ajatukseen, että koska rikkaat säästävät enemmän, korkeammat tuloerot (rikkailla suhteessa enemmän rahaa) johtavat suurempaan säästämiseen, pienempään kulutukseen ja tätä kautta pienempään kasvuun.

Suhteessa Malisen väikkäriin (ja taloustieteen konsensukseen) alikulutushypoteesi saa suhteettoman paljon huomiota. Ainakaan itse en löytänyt väikkäristä kuin yhden maininnan kyseisestä teemasta. Se löytyy osiosta 1.4.1., jossa tehdään historiallinen katsaus tuloerojen ja kasvun välisen suhteen teoriaan ja joka tulee ennen osiota 1.4.2., jossa esitetään nykyaikaiset teoriat tähän liittyen. Siellä (1.4.1.) on juttua Say'n laista, Malthusista ja Keynesistä. Itse asiassa enimmäkseen nykyaikaisessa teoreettisessa kirjallisuudessa puhutaan siitä, kuinka korkeat tuloerot kyllä johtavat suurempaan säästämiseen, mutta että tämä lisää kasvua, koska säästämisen (pl. kv. aspektit ja sijoittaminen rahaan) kasvu lisää investointeja. Eli Hesarin sitaatti voitaisiin kirjoittaa yhtä hyvin näinkin

Rahan keskittyminen rikkaille nimittäin lisää talouskasvulle elintärkeitä investointeja. Köyhät sen sijaan ostavat kulutustavaraa eivätkä jätä tuleville sukupolville perinnöksi tuottavaa pääomaa.

P.S. Koska TaSan artikkelissa puhuttiin Roope Ankasta, on varmaan sopivaa linkittää tähän Steven Landsburgin klassikkoon, jossa ylistetään Roopen esikuvaa Ebenezer Scroogea. Roope Ankkahan on siinä mielessä poikkeustapaus, että hän sijoittaa näkyvimmin valuuttaan.

Teknisyyttä tuloeropuheeseen

2012-01-03T09:57:00.006+02:00

Jaakko on kirjoittanut Uuteen Suomeen tuloeroista ja niiden kaventamisesta. Koska hän linkittää minuunkin, tuli minulle mukavia paineita kirjoittaa jotain. Ja mikäs siinä, Jaakon teksti on sen verran hyvä, että sen pohjalta on helppo esittää omia ajatuksiakin. Ei minulla sen kummempia ole. Tekstissä esitetään myös Tilastokeskukselta kaivettuja lukuja, mikä aina hatunnoston arvoista. Tuloeroja on monia ja yhtä niistä, rikkaimman prosentin ja mediaanituloisen, eroa esitetään ns. Brandeis'n suhdeluvulla. Tekstistä:

Tilastokeskuksesta kaivamalla nähdään, että suurituloisempaan prosenttiin kuuluu 23900 asuntokuntaa, joka tienaa keskimäärin 202 365 euroa vuodessa. Kun mediaanituloinen asuntokunta tienaa taas 28 000 euroa, on Brandeis'n suhdeluku noin 7. Vertailun vuoksi vuonna 1990 mediaanitulot ovat sitten olleet 19 800 euroa, ja suurituloisimman prosentin tulot noin 97 000 euroa, mikäli kasvuluvut pitivät paikkansa. Tällöin Brandeis'n suhdeluku on siis ollut alle viisi. Yhdysvalloissa suhdeluku oli muuten v. 2006 36 (vrt. 12,5 v. 1980), joten Suomella on vielä jonkin verran matkaa todelliseen kuiluyhteiskuntaan.

Itseäni tässä viehättää se, että ei puhuta siihen yleiseen höttöiseen tapaan, jolla tuloeroista yleensä puhutaan - Tarja Halosen uudenvuoden tervehdykset etunenässä. Mietitään ongelmaa. Mitkä tuloerot ovat ongelma? Miten ne ovat kehittyneet? Miten niitä voitaisiin ehkäistä? Näin asioista puhuminen ja päättäminen on helpompaa.

Ja keskittymällä mediaanitulojen ja korkeimpien tulojen väliseen suhteeseen onnistutaan ehkä paremmin puhumaan tuloeroista ilman köyhyyden vähentämistä. Köyhyyden vähentäminenkin, tai pienituloisimpien aseman kohentaminen, on tärkeää mutta tuloerot ovat eri asia ja niistä olisi hyvä joskus pystyä puhumaan erillisenä. Tokihan kerättyjä verotuloja käytetään myös tulonsiirtoihin ja (muuhun) sosiaalipolitiikkaan, että sitä kautta tällainen tuloerojen kaventaminen myös nostaa köyhimpien tuloja ja mahdollisuuksia. Voidaan kuitenkin kuvitella tilanne, jossa näin ei ole (verotulot julkishyödykkeisiin, kuten Mankiwin Just Deserts-mallissa, jossa tuloeroja ei tosin tarkoituksella kavenneta, vaikka verotus voikin olla progressiivista).

Se, mitä ainakin itse (edelleen) kaipaisin on jotain tietoa siitä, minkä tuloerojen kaventaminen toisi eniten hyötyä. Se olisi tehokkaampaa ja poliittisesti mahdollisempaa; nykytilanne vaikuttaa siltä, että hyvätuloisia ja rikkaita uhataan jatkuvasti jollain sosialistisella haulikolla, jolla ammutaan niin kovaa kuin vain poliittiset voimasuhteet antavat periksi. Tähtäämisenkin kanssa voi olla niin ja näin.

Joululomalta

2012-01-03T08:25:00.003+02:00

Koska syksy oli laiska, en odottanut joululomalta suurempia. Sain kuitenkin sukuloimalla ja vähentämällä netissä roikuskelua siitä lomalta tuntuvan periodin. Lueskelin muutaman hyvän opuksen, niistä sananen alla. Ensin vähän kuulumisia.

Laiska syksy kääntyy kiireiseksi alkuvuodeksi kun aloitan maanantaina työt eräässä Jukka Pirttilän tutkimusprojektissa, teen pienehkön tilastollisen analyysin ja mahdollisesti siihen liittyvän tuotekehittelyn isäni puljulle ja olen puheenjohtajana vaalitoimikunnassa ja vaalilautakunnassa. Ehtiessäni saatan graduni valmiiksi maaliskuun loppuun mennessä. Olisi varmaan hyvä miettiä myös kesäksi jotain tekemistä.

Luin lomalla muutaman kirjan, ja niistä sananen. Yhdestä kirjasta sanon vähän useamman sanan alla. On hyvä lueskella asioita oman ekspertiisin ja ehkä yleisen kiinnostuksenkin ulkopuolelta. Luin Frank Bradyn Endgame: Bobby Fischer's Remarkable Rise and Fall - from America's Brightest Prodigy to the Edge of Madness. Olihan se hyvin kirjoitettu kirja ja mielenkiintoinen kohde, mutta ei minulle sen enempää tästä käteen jäänyt. Kaveri oli nero ja vaikea ja ongelmainen ihminen.

Luin myös Kahnemanin uuden Thinking, Fast and Slow. Yksi parhaita lukemiani kirjoja koskaan. En oikein osaa sanoa tästä kirjasta enempää, olen vain niin vaikuttunut. Suosittelen. Kannattaa lukea tämä seuraavaksi.

Lopuksi enemmän sanasia Mara Hvistendahlin kirjasta Unnatural Selection: Choosing Boys Over Girls, and the Consequences of a World Full of Men. Tällaista varmaan journalismi parhaimmillaan on. Stephen J. Dubner kiteyttää aika hyvin tuolla Amazon-hehkutuksissa:

"Yes, it's a rigorous exploration of the world's 'missing women,' but it's more than that too: an extraordinarily vivid look at the implications of the problem."

Kirjan arvoa itselleni nostaa se, että olin useassa käänteessä melko skeptinen, mutta sitten kirja onnistui vakuuttamaan minut. Alussa epäilin koko aihetta; onko tämä niin suuri ongelma että minun kannattaa lukea tämä kirja? Lienee tuon epäilyn perusteella selvää, että en ole yleisesti ottaen kauhean kiinnostunut sukupuolikysymyksistä. Olin valinnut tämän, kuten muutkin joululukemiseni, siksi että se oli useissa paikoissa listattu vuoden parhaimpien non-fikkien joukkoon. Tiesin asiasta vain sen, että Amartya Sen oli kirjoittanut aiheesta aikoinaan esseen.

Mutta kyseessä on iso ongelma. Ensinnäkin lukuja. Biologisesti luonnollinen sukupuolijakauma - yleisesti käytetään kai syntyneiden lasten suhdetta - on 105 poikaa 100 tyttöä kohden. Intiassa poikaluku on 112 ja Kiinassa 121. Ja näiden lukujen takana on tietenkin paljon alueellista vaihtelua. Itselläni oli hieman hankaluuksia aluksi pitää noita lukuja merkittävinä. Tämä saattaa johtua siitä, että nykyään mediassa puhutaan päivittäin triljoonista, ja 112:n ja 105:n ero on vain 7. Mutta ne ovat merkittäviä epäsuhtia.

Ensinnäkin ne kertovat hyvin voimakkaasta poikien suosimisesta. Tämä itsessään pistää miettimään. Ainakin itse olen koko elämäni elänyt sellaisessa uskossa, että teknologia tulee mahdollistamaan valintoja, joiden tarkastelu eettisestä tai mistään muustakaan näkökulmasta ei ole koskaan ollut relevanttia, koska aiemmin ne eivät ole juurikaan olleet valintoja. Mutta tässä sitä tapahtuu jo nykyään, ja sitä on tapahtunut jo vuosikymmeniä. Hvistendahl ampuu tähänkin suuntaan, mutta itseäni ei tämä niin häiritse. Jos joku tyttö jää syntymättä ja poika syntyy hänen tilalleen, ei kai siinä ongelmaa sinänsä ole. Ja jos joku poika syntyy ja sen takia perhe jättää synnyttämättä lapsen tai pari, niin vaikea sitäkään on nähdä suurena ongelmana. Ongelmat tulevat ulkoisvaikutuksista, tai tässä ehkä pikemminkin verkostovaikutuksista. Epäsuhtainen sukupuolijakauma aiheuttaa kaikenlaista levottomuutta ja yhteiskunnallista epävakautta.

Koska tytöt ja pojat ovat ~~substituutteja~~ avioliittomarkkinoilla komplementteja [kiitos Artturi!], tyttöjen suhteellisen määrän laskun pitäisi nostaa heidän arvoaan. Ja niin siinä varmaan käykin jossain määrin. Ongelma vain on se, että mikäli yhteiskunta ei ole tarpeeksi kehittynyt, tämä lisäarvo ei jää tytölle itselleen, vaan hänen kaappaajilleen ja kauppaajilleen.

Epäilin aluksi myös alun vihjailuja länsimaiden (osa)syyllisyyttä kohtaan. Jostain syystä en yleensä jaksa sellaista puhetta, jossa puhutaan Pohjoisesta ja Etelästä. Mutta tässäkin kirja onnistui vakuuttamaan ja opetti väestöräjähdyksen hallinnan synkkää historiaa. Väestöräjähdys oli silloin ilmeisesti ihmisten mielissä valtava uhkakuva; siitä puhuttiin paljon ja sen hillintä hallitsi kehityspolitiikkaa tavoilla, jotka tekevät Pohjoisesta ja Etelästä puhumisen ymmärrettäväksi. Merkittäviä teoksia tämän uhan synnyttämisessä olivat Paul R. Ehrlichin The Population Bomb (1968) ja Rooman Klubin Kasvun Rajat (1972). Etenkin Ehrlichistä kirjassa maalataan vähemmän mairitteleva kuva tiedemiehestä, jota suuret ajatukset ja ideaalit ajavat eettisesti epäilyttäviin keinoihin.

Ongelma siis oli, että kehitysmaissa syntyy liikaa ihmisiä. Tutkijat tajusivat nopeasti, aivan oikein, että merkittävä osa tätä ongelmaa oli se, että perheet usein halusivat poikia ja synnyttivät niin kauan, kuin saivat pojan tai kaksi. Humaani ratkaisu, tyttöjen arvon kohentaminen, katsottiin liian hitaaksi - olihan kyseessä kriisi. Eikä kondomien jakamiseenkaan luotettu - varmempaa oli napata (suostutellen toki) näkyvästi raskaana oleva nainen jeepin taakse ja abortoida. Oli mahdollistettava perheille tyttöjen abortointi, suurella skaalalla. Ja sehän mahdollistettiin, ja siihen kannustettiin. Tuntuu kummalliselta, että merkittävässä osassa maailmaa abortti on ensisijainen ehkäisykeino.

Erityisesti pistoksia voi aiheuttaa aborttikysymys. Se on varmaankin tärkein syy siihen, miksi naisten oikeuksia ajavat tahot eivät ole kiinnittäneet tähän kysymykseen niin suurta huomiota. Liberaalit ovat taistelleet aborttioikeuksien puolesta länsimaissa raivoisasti, ja ainakin Yhdysvalloissa jatkavat taistelua. Olisiko helpompaa jos, kuten ehkä tulevaisuudessa kehitysmaissakin on mahdollista, lapsen sukupuoli valittaisiin etukäteen? Ei tarvitsisi tuomita aborttia ja sen vastuutonta käyttöä.

Kyseessä on ajatuksia herättävä kirja, jota suosittelen kovasti. Kyse on hyvistä tarkoituksista, jotka oikeuttavat ikävät keinot. Tai pahoista tarkoituksista, jotka verhotaan hyviksi. Kyse on tiedemiehistä ja teknologiasta. Kyse on siitä, että toisia ihmisiä arvostetaan vähemmän kuin toisia ja sen seurauksista yhteiskunnille.

Joulupäivittelyä

2011-12-22T09:45:00.003+02:00

Mulla ei ole nyt viime aikoina ollut tarpeeksi aikaa kirjoitteluun. Ei sillä, eipä ole ollut suuremmin ideoitakaan. Luin tuossa Mara Hvistendahlin Unnatural Selection: Choosing Boys Over Girls, and the Consequences of a World Full of Men. Mainio, kutkuttava teos, kirjoitan enemmän, sitten kun joulutohinat hiljenevät.

Tulin vain laittamaan todisteen siitä, kuinka todellisuus imitoi taidetta, eli kuinka tässä blogissa (taide) mainitsemiani asioita mietitään oikeissa blogeissa (todellisuus) tietyssä ajallisessa järjestyksessä eli kausaalisuus on taattu. Tässä automatiikkaa tulontasaukseen. Kun huomaa ajatelleensa jotakin juttua, mitä jotkut ovat ajatelleet jo aiemmin, ainakin mulle tulee kaksi ajatusta: 1.) en ole täysin omituinen 2.) ei pidä olla liian ylpeä ajatuksistaan, ei pidä ajatella, että olenpa viisas kun tämän keksin eivätkä muut ole sitä tajunneet. Tiedättekö, kun nuorempana alkoi tiedostaa asioita, tätä teki koko ajan. Mietti vain "Onpa räikeä epäkohta ja yksinkertainen ratkaisu! Miksiköhän kukaan ei ole tullut ajatelleeksi asiaa?"

Mikä on todellista?

2011-12-18T13:39:00.003+02:00

Finanssimarkkinat ovat irrallaan reaalitaloudesta.

Emmehän me tuota mitään oikeasti enää, oikeat työt tehdään Kiinassa.

Ajatus siitä, että finanssimarkkinat olisivat jotenkin perustavanlaatuisesti irrallaan "todellisesta" reaalitaloudesta tai että toiset työt ovat "oikeampia" kuin toiset on oman kokemukseni mukaan voimakas elementti kansanmiehen ajattelussa. Kansanmiehellä tarkoitan ihmistä, joka ei ole inessä economicsin skenessä. Ja taloustietelijöiden suhtautuminen asiaan on varmasti "luonnottomampi", epäintuitiivisempi. Taloustieteessä turvaudutaan aika paljon abstraktioon matematiikan kautta, joten se ehkä auttaa ihmisiä pääsemään yli "luontaisista" intuitioistaan (ja kehittämään uusia).

Musta on vaikea lähteä argumentoimaan tuota työ-väitettä vastaan, koska se hajoaa palasiksi jos sitä tarkastelee vähänkin lähempää. Liittyvätkö "oikeat" työt jotenkin fyysisyyteen ja materiaalisuuteen? Voisiko taustalla olla jokin sellainen ajatus, että työn tarkoitus on tuottaa tavaraa? Tekevätkö valkokaulustyöntekijät "oikeita" töitä jos he ovat töissä yrityksessä, joka tuottaa jotain tavaraa? Minun on vaikea puhua tästä, koska en ymmärrä sen taustalla olevaa logiikkaa, vaikka ymmärränkin sen intuition.

Finanssimarkkinat ovat irrallaan reaalitaloudesta-väite on mielenkiintoisempi. Usein kuulee väitettävän, että finanssi-instrumentit eivät perustu millekään. Tai samaa tarkoittaen voidaan sanoa, että ne perustuvat vain lupauksille ja että niiden hinta perustuu vain luottamukseen. Mutta mikä on todellista, jos eivät lupaukset ja luottamus? Niiden varaan elämämme tärkeimmät asiat perustuvat. Luotetaan siihen, että ystävät auttavat vaikeina aikoina. Luotetaan siihen, että herää aamulla ja rakastaa kumppaniaan edelleen. Luotetaan siihen, että työnantaja ei päätä rikkoa työsopimusta tai muuten vain antaa potkuja. Luotetaan siihen, että asuntolainat maksetaan ajallaan takaisin. Jos nämä eivät ole "todellisia" asioita, mitkä ovat?

Vasarat. Koneet. Vilja. Kouriintuntuva ja tavaraa tuottava. Mutta se on aivan typerä tapa käsittää maailma.

Finanssimarkkinoiden yhteyttä reaalimaailmaan epäillään, koska reaalimaailma on paljon vakaampi kuin finanssimarkkinat. Pörssi laskee 5 %, mutta kun katsoo ympärilleen, mikään ei ole muuttunut. Luontainen johtopäätös on se, että finanssimarkkinat ovat reaalimaailmasta irrallisia. Mutta kun katsoo ympärilleen, ei välttämättä näe kaikkea; näkee vain ce qu'on voit, kuten Bastiat asian ilmaisi. Mutta myös ce qu'on ne voit pas, se mitä ei nähdä, on olemassa. Ei nähdä sitä, kuinka arviot siitä, miten Angela Merkel aikoo toimia, ovat muuttuneet. Ja se, miten Angela Merkel aikoo toimia on olemassa ja vaikuttaa talouteen.

Vastalause voi syntyä siitä, että se, mikä muuttuu, on vain finanssimarkkinoiden arvio. Kun menen lähikauppaani, niin kassahenkilö ei luultavasti ole muuttanut arviotaan siitä, miten Angela Merkel aikoo toimia. Hän ei välttämättä edes tiedä, kuka Angela Merkel on. Mutta faktoja ja todennäköisyyksiä on olemassa, ja ne eivät ole demokraattisesti päätettävissä. Jos puolet kansasta sanoo, että huomenna sataa, ei sillä ole merkitystä sille, sataako huomenna vai ei. Markkinat ovat yleisesti ottaen hyvä, tai ainakin paras, tapa muodostaa todennäköisyysarvioita. Jos olet eri mieltä, olet luultavasti väärässä.

Seuraava vastalause tulee varmaan itseääntoteutettavuudesta. Arvio siitä, että sataako huomenna vai ei, ei vaikuta sateen todennäköisyyteen. Mutta kaikilla finanssimarkkinoilla arvio ei ole näin erillinen todennäköisyydestä itsestään. Se, että defaulttaako Kreikka riippuu mm. Kreikan velkakirjojen hinnasta, johon vaikuttaa arvio siitä, defaulttaako Kreikka (, joka riippuu mm. Kreikan velkakirjojen hinnasta...).

Ja se on legitiimi huoli. Mikä tärkeintä, katso mistä lähdettiin ja mihin päästiin! Ollaan lähdetty huonosti määritellystä ajatuksesta siitä, että finanssimarkkinat ovat irrallaan reaalitaloudesta ja päästy jo hieman tarkemmin määriteltyyn ongelmaan, nimittäin siihen, että finanssimarkkinoiden arvioissa on itseääntoteuttavia elementtejä. Jargonilla puhutaan auringonpilkuista (ei kaikki jargon kuulosta ikävältä). Ollaan saatu jo jalansija tiedekentästä; ongelma on määritelty niin, että on mahdollista löytää sitä käsitteleviä tieteellisiä artikkeleita. Jos lähtisi etsimään artikkeleita aiheesta "ovatko finanssimarkkinat irrallaan reaalitaloudesta", löytäisi varmaan vähemmän tieteellistä materiaalia. Ja jos uskoo, että totuus on arvokas asia ja tiede hyvä keino sen selvittämiseksi, voi olla iloinen tehdystä matkasta.

Taloustieteen vastuullisuudesta

2011-12-17T09:21:00.003+02:00

Monet fb-ystävistäni suosittelivat Taloussanomien artikkelia, jossa Jyväskylän kauppakorkeakoulun uusi professori Kimmo Alajoutsijärvi vaatii itsekritiikkiä. Mun mielestä Alajoutsijärven pointit ovat aika kehnoja ja sekavia ja paljon parempaakin luettavaa löytyy. Perustelen.

Se, mikä minusta on ikävintä Alajoutsijärven kommenteissa on ryhmien "taloustieteilijä" ja "kauppatieteilijä" sekoittaminen. Ja tämä on asia, johon usein törmää sellaisten ihmisten puheissa, jotka eivät tunne kenttää kovinkaan hyvin. Ensinnäkin taloustieteilijät ja kauppatieteilijät ovat yksinkertaisesti eri asioita. Taloustieteilijät tekevät taloustiedettä ja kauppatieteilijät tutkivat kaikkea sitä, mitä kauppakorkeakouluissa tutkitaan, ml. taloustiedettä. Toisekseen taloustieteellä ja muilla kauppatieteillä, liiketaloustieteellä, on melko vähän yhteistä. Näiden alojen metodit ja tutkimuskysymykset eroavat toisistaan hyvin paljon. En siis sano etteikö liiketaloustieteen sisälläkin olisi suuria eroja.

Ainakaan itse en siis koe, että Alajoutsijärvi on kykenevä harjoittamaan taloustieteen itsekritiikkiä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei ole taloustieteilijä. Hän on markkinoinnin professori. Hän voi esittää kritiikkiä, mutta ainakaan artikkelissa esitetty kritiikki ei ole sellaisenaan kovin hyvää. Harvapa noin lyhyessä tilassa pystyisikään esittämään minkäänlaista analyysiä. Jos löydätte Alajoutsijärveltä tekstin tai vastaavan, jossa hän avaa näkemyksiään ja esittää yksityiskohtaisempaa kritiikkiä, niin laitelkaa linkkiä. Artikkelissa esiintyvää liiketaloustieteen itsekritiikkiä en osaa kommentoida, koska en tunne alaa tai sen opetusta.

Seuraava sitaatti minua jäi vielä mietityttämään: "Taloustieteilijöiden valtavirran ja suuren enemmistön mukaan mitään ei ole tehty väärin." Ehkä Alajoutsijärvi ei mahtunut sanomaan, mihin hän viittaa tällä. Mutta että mitään ei olisi tehty väärin? Ainakaan itselläni ei ole tuollainen kuva taloustieteilijöiden valtavirrasta ja suuresta enemmistöstä, mutta tuosta usein siteeratusta tahosta onkin aika vaikea saada otetta.

Tietenkin taloustieteilijöitä sopii kritisoida tästä kriisistä, niin sisä- kuin ulkopuoleltakin. Ja on kritisoitukin. Suomalaisen makron taso ei ole mitenkään korkea, mutta Seppo Honkapohja on pätevä kaveri ja hänellä on ihan hyvä teksti aiheesta. Ja Economist, kuten yleensäkin, puhuu ihan fiksuja ja valtavirtaisia. Onko muita suosituksia?

No, mitä itse olen mieltä? Ensinnäkin uskon seuraaviin asioihin: 1.) ilmaisia lounaita harvoin on tarjolla 2.) jos joku kehittäisi todellisuutta paremmin kuvaavia taloustieteellisiä malleja, hän saisi siitä osakseen kunniaa ja mammonaa - eli lounaan. Näistä seuraa se, että hyvä kritiikki on harvassa ja sitä on vaikeaa tuottaa - se vaatii paljon aikaa ja älyä. On muistettava se, että taloustiede perustuu malleihin, ja vaikka jokin malli olisi väärässä, sitä ei hylätä, ellei tarjolla ole parempaa mallia. Ja mallien rakentaminen ei ole mitenkään helppoa puuhaa. Mitä mä osaan sanoa? Varmaankin makromalleissa pitäisi rahoitussektoria mallintaa vähän paremmin. Siinä se. Tähän liittyen voin suositella Woodfordin JEPissä julkaistua artikkelia Financial Intermediation and Macroeconomic Analysis [pdf]. JEP on yleisöystävällinen journaali, joten mitään kaavapuuroa ei ole luvassa.

Toinen, ehkä merkittävämpi kysymys on se, onko syytä muuttaa painotuksia taloustieteen opetuksessa. Tieteen ja sen opetuksen välillä on mielenkiintoinen suhde, varsinkin kun tieteenalaa opiskelevat ihmiset tulevat luultavasti käyttämään saamiaan oppeja työelämässä mutta tulevat harvoin tekemään tiedettä itse tai opiskelemaan sitä tenttimateriaaleja pidemmälle.

Oma biasoitunut suositukseni olisi ehkä se, että taloushistoriaa opetettaisiin enemmän - tai edes että sitä opetettaisiin. Talouskriiseissä tuntuu olevan samanlaisia elementtejä niin yksityisen sektorin kuin talouspoliittisten päättäjienkin toiminnan osalta. Mikäli opiskelijat tuntisivat nämä historialliset elementit edes jollain tasolla, he ehkä voisivat tunnistaa niitä, kun ne tulevat työelämässä vastaan. Taloushistorian tuntemus voisi auttaa pysähtymään, kun huomaa ajattelevansa vaikkapa "35x vivutus, mikäs siinä kun assettien hinnat jatkavat nousuaan." tai "Ohjauskorkohan on melko matala, joten rahapolitiikka on löysää. Vika taitaa olla jossain muualla."

Viimeiseksi. Mitä taloustieteilijöiden sitten pitäisi ajatella keskuspankkiireista? Otetaan nyt annettuna, että ne eivät ole hoitaneet hommaa niin hyvin, kuin ne olisivat voineet ja niiden olisi pitänyt, ja tällä on ollut vakavia seurauksia talouksille. Kansan edustajat ovat antaneet yhden profession, taloustieteilijöiden, kapealle joukolle, keskuspankkiireille, valtaisan vallan talouspolitiikassa. Mikä on profession vastuu tästä kapeasta joukosta? Toisaalta opin (uudelleen?) juuri, että Jean-Claude Trichet on koulutukseltaan kaivosinsinööri, joten tässä on luulemaani vähemmän kysymys taloustieteestä ja taloustieteilijöistä. Vaikka hän on työskennellyt talouspolitiikan saralla pitkään, hän ei ole toiminut tiedeyhteisössä eikä tiedeyhteisö ole häntä edes kouluttanut (paitsi toki uran aikana varmaan useampaan otteeseen). Vaikka tunnen makroa jonkin verran, en tunne keskuspankkitoiminnan toimijakenttää tarpeeksi hyvin sanoakseni kauheasti siitä, mikä tiedeyhteisön vastuu tuosta toiminnasta on.

Otan mielelläni vastaan kommentteja tässä esitetyistä ajatuksista.

Voisiko politiikka olla yleisesti automaattisempaa?

2011-12-14T12:10:00.003+02:00

Tää menee "mutuilua ja spekulointia"-kansioon.

Edellisessä postauksessa mä korostin sitä, kuinka keynesiläisen talouspolitiikan, jos se voi ja jos sen tarvitsee toimia, on toimittava automaattisesti. Poliitikkojen on selvästi vaikeaa huonoina aikoina saada aikaan elvytystä, joka on riittävää, tulee riittävän nopeasti ja kohdentuu oikein. Samaten hyvinä aikoina voi olla vaikeaa säästää tarpeeksi tulevia laskusuhdanteita varten. Mutta miksi vain finanssipolitiikan pitäisi olla automaattista? Miksi tämä

More generally, we can probably get more agreement today on policies that will operate tomorrow than we can get agreement today on today's policies or agreement tomorrow on tomorrow's policies.

Tabarrokin viisaus ei pätisi muillakin politiikan aloilla?

Aloitetaan siitä, että jos politiikka ei ole jotenkin "automaattista", vaan sitä muutetaan silloin harvoin kun siihen ottaudutaan, se muuttuu jatkuvasti. Selvintä tämä on siinä, että monet valtion etuuksista ja maksuista on määritelty nimellisesti. Kuten Opintotuki indeksiin-kampanjassa korostettiin, opintorahan ostovoima on heikentynyt 13 % vuodesta 1992, jolloin nykyinen opintotukijärjestelmä luotiin. Opintotukipolitiikka on selvästikin muuttunut. Samalla tavalla tulorajat kiristyvät koko ajan, kun niitä ei muuteta. Taloustieteilijöille on ollut arvoitus se, miksi nimellisiä sopimuksia ylipäänsä tehdään - tosin niiden kustannukset ovat tulleet roimasti alas viimeisen parin vuosikymmenen inflaatio-odotusten kohtuullisen onnistuneen ankkuroinnin myötä.

Tätä laajemmin kysymyksen tarkastelu on sitten vähän haastavampaa. Rahapolitiikassa, joka tähtää inflaatio-odotusten tasaamiseen tai noudattaa vaikkapa Taylor-sääntöä, voidaan politiikan sanoa muuttuvan vaikka instrumentti ei muuttuisi. Rahapolitiikka voi vaikkapa kiristyä, vaikka ohjauskorko pysyisi ennallaan, jos "luonnollinen korkotaso laskee". Ja se voi kiristyä, vaikka ohjauskorko laskisikin. En nyt lähde tässä erittelemään eittämättä tärkeää eroa "rahapolitiikan" ja "rahapolitiikan kireystason" välillä.

Ongelma muussa politiikassa tämän kannalta on se, että ei ole näin selkeitä instrumentteja ja tavoitteita. Mutta voisiko sinne saada sellaisia? Sosiaaliset ongelmat ovat niin monitahoisia, että niihin voi olla vaikea saada sellaista. Tässä kuitenkin joitakin esimerkkejä:

Tuloerot. Oletetaan jokin tavoitetaso tuloeroille tai niiden muutokselle. Ongelma on se, että tulontasauksen kustannukset ja verokertymä vaihtelevat - matalille tuloeroille on substituutteja, joten sitä ei kannata tavoitella hinnalla millä hyvänsä. Tarvittaisiin jokin mittari tälle. Sitten painottamalla tulontasauksen kustannuksia jotenkin, voitaisiin saada aikaan jonkinlainen tulontasauksen Taylor-sääntö, joka kertoo vaikkapa ylimmän kymmenyksen optimaalisen veroprosentin tuloerojen ja en tiedä, vaikkapa jonkinlaisen verokertymän tai joustoestimaatin funktiona.
Sääntelyn purkaminen tai sen lisäämisen ehkäisy. Ihan kuin jotain tällaista olisi jossain jenkeissä ehdotettu/toteutettukin, että jokaista lisälakia/asetusta vastaan pitää poistaa jokin vanha. Tässäkin tulee se automatiikan ongelma vastaan; optimaalinen sääntelyn taso/lakien ja asetusten määrä voi vaihdella ajassa.

Muita esimerkkejä? Mikä toimisi? Mikä määrittää sen, mikä toimii? Jos sääntö olisi, että jos tietyt tavoitteet eivät täyty, siitä vastaava taho saa lisää rahaa, ei tarvitse olla Buchanan keksiäkseen millaiset kannustimet taholla on ja mihin ne johtavat. Ja yksittäiset tahot vastaavat usein useista asioista, jolloin yhteen kannustaminen voi viedä resursseja pois muilta, ehkä vähemmän mitattavilta asioilta - tämä taitaa olla yleinen kritiikki New Public Management-tyylisiä ajatuksia vastaan.

Ja onko vaarana se, että politiikasta tulisi "liian tehokasta"? Kuten Yhdysvaltain perustajaisät jo tiesivät, hidas ja tehoton hallinto on yksi vapauden parhaimmista takeista.

En kauheasti puhu ilmastopolitiikasta. En siksi, etteikö se olisi tärkeää (se on), vaan siksi, etten tiedä, mitä sille pitäisi tehdä. Ilmastopolitiikka liittyy tähän siksi, että sillä saralla on esitetty itse asiassa parhaimpia, päämäärärationaalisimpia politiikkatoimenpiteitä. Ilmastolaki on juuri sellainen politiikkatoimenpide, jota tässä haen takaa. Ilmastolaki kai törmää tähän koordinaatio-ongelmaan, "entäs Yhdysvallat ja Kiina". Mutta monilla politiikan aloilla tällaista ongelmaa ei ole. Emme me tuloeroja tasatessamme välitä siitä, millaiset tuloerot Kiinassa on. Mutta tuntuu siltä, että vaikkapa sosiaalipolitiikkassa tällaista automatiikkaa ei voi tai sitä ei kannata yleensä toteuttaa. Raha- ja finanssipolitiikassa ja ilmastopolitiikassa se juttu lienee, että on yksi suure, johon automatiikka voidaan kiinnittää ja jota voidaan mitata; inflaatio, työllisyys, päästöt

Keynesiläisen talouspolitiikan mahdollisuuksista

2011-12-14T10:24:00.004+02:00

Sauli Niinistö puhuu mielenkiintoisia Osakesäästäjien keskusliiton Viisas raha-lehdessä, josta tässä jutussa annetaan hieman sneak peakia (en ole lukenut itse juttua). Tässä mielenkiintoinen kohta kokonaisuudessaan:

Niinistö perustelee näkemyksiään muun muassa sillä, ettei hän usko keynesiläiseen talouspolitiikkaan. Siinä valtion pitäisi elvyttää laskusuhdanteessa.

Tällainen politiikka johtaa hänen mielestään virheisiin, sillä keynesiläisyys kiinnostaa vain vaikeina aikoina. Keynesiläisyys johtaa hyvinä aikoina tehtäviin virheisiin.

Sen politiikan kitkeriä hedelmiä nautitaan Niinistön mukaan nyt.

Tää on varmaan jossain määrin väärin Niinistöä kohtaan, mutta mä yritän tulkita hänen ajatuksenjuoksuaan tän perusteella.

Ensimmäisenä tulee vastaan se ikuisuuskysymys, että puhutaanko nyt finanssipolitiikasta vai myös rahapolitiikasta; ts. onko keskuspankin elvytys "valtion elvytystä". Mä tulkitsisin tätä niin, että Niinistö puhuu vain finanssipolitiikasta. Perustan tän arvion lähinnä siihen, että vastasyklinen rahapolitiikka, miten sitä toteutetaankin, on niin kaanonia että ei siitä voida puhua "keynesiläisenä". Vaihtoehto tälle ois se, että Niinistö puhuu myös rahapolitiikasta, mutta käyttää keynesiläisyyttä synonyyminä "discretionille", missä nyt vaan ei ois mitään järkeä.

Eli Niinistö puhuu finanssipolitiikasta. Se on ok, onhan hän poliitikko, mutta usein poliitikkojen puheista tulee se käsitys, että finanssipolitiikka olisi elvytyksessä se juttu. KUN EI SE OLE. Finanssipolitiikkaa tarvitaan vain silloin, kun keskuspankilla tulee nollakorkorajoite vastaan eikä se silloinkaan ole ensisijainen vaihtoehto. Kuulostaako radikaalilta? Kysykää Krugmanilta. Koska politiikassa puhutaan lähes yksinomaan finanssielvytyksestä, politiikka vääristää todellisuutta.

Onhan se kaikille noloa ja vaikeaa sanoa "No, eihän meidän poliitikkojen tätä pitäisi tehdä mutta kun se EKP ei oikein hoida hommaansa niin ammutaan nyt sitä lainarahaa ympäri maakuntia ja toivotaan että markkinat luottaa siihen, että maksetaan se laina takaisinkin." tai "Hoitakaa nyt EKP:ssa homma kotiin tai potkuja satelee."

Mitä se sitten tarkoittaa, että Niinistön kuvaileman huonosti toteutetun keynesiläisen politiikan kitkeriä hedelmiä nautitaan nyt? Jos puhutaan finanssikriisistä, niin tuskin se liittyy huonosti toteutettuun keynesiläiseen politiikkaan. Rahoitusmarkkinoiden sääntelyn epäonnistumiseen ja tiukkaan rahapolitiikkaan pikemminkin. Jos on sitä mieltä, että homma lähti "löysästä rahasta", niin edelleen Niinistö viittaa mun mielestä finanssipolitiikkaan eikä rahapolitiikkaan. Entä Euroopan velkakriisi? No, siinä määrin kun Kreikan ja muiden ongelmamaiden ongelmat johtuvat liiallisesta velasta, niin sen velan kerryttämisen katsominen keynesiläiseksi talouspolitiikaksi on keynesiläisen talousteorian ja sen antamien politiikkasuositusten kannalta aikamoista venyttelyä. Mutta kyllä se todellisuuskin venyy monesti mielenkiintoisilla tavoilla ja voihan olla, että tuo velka on kerrytetty siksi, että on tehty huonoa politiikkaa hyvien ajatusten varjolla. Epäilen silti hieman. Voiko olla, että Niinistön kitkerät hedelmät ovat sitä, että pitäisi ja haluttaisiin elvyttää, mutta kun ei voida, kun ei säästetty tarpeeksi aiemmin, jotta nyt säästyttäisiin lainamarkkinoiden hyljinnältä? Epäilen tätäkin. Kriisipuheessa on se suuri ongelma, että puhutaan yleisesti "kriisistä" tai "huonoista ajoista" tai "kitkeristä hedelmistä", jolloin varsinainen diagnostiikka jää tekemättä. Luottaisitko lääkäriin, joka osaisi sanoa vain, että "potilaan terveys on heikko"?

Niinistö puhuu siitä, kuinka keynesiläinen talouspolitiikka ei toimi käytännössä. Tietenkin tästä on jo keskusteltu aiemmin. Ero tuohon keskusteluun on se, että Niinistö pointti viittaa siihen, että täällä virheet tehdään hyvinä aikoina eikä huonoina aikoina. Niinistön mukaan suomalaiset poliitikot ovat kyllä valmiita - ja kenties kykeneväisiä - elvyttämään, mutteivät säästämään. Linkkaamani jenkkikeskustelu taas käsitteli sitä, kuinka heidän poliitikkonsa eivät millään onnistu elvyttämään (oikein). En osaa sanoa tarkalleen, mistä tämä ero johtuu; kulttuurierot, reservivaluutoista ja rahaunionista johtuvat erot velan dynamiikassa kenties?

Jenkkiläisessä keskustelussa epäonnistumisen todentaminen on yksinkertaista. Pitikö elvyttää? Kyllä. Elvytettiinkö? Ei. Johtopäätös: "keynesiläinen talouspolitiikka" on epäonnistunut. Suomessa tää ei ole mun mielestä niin helppoa. Pitikö säästää? Kyllä. Säästettiinkö? Riippuu siitä, miten paljon haluaisi nyt elvyttää. Jos tehty elvytys täyttää "keynesiläisen talouspolitiikan" kriteerit niin keynesiläinen talouspolitiikka on varmaan onnistunut; lainakorkoja voitaneen tulkita niin, että Suomi ei riko pitkän aikavälin budjettirajoitettaan. Mutta jos vaatii lisää elvytystä, niin pitää tehdä arvioita siitä, miten lainamarkkinat tämän kokisivat. Ja on sanomattakin selvää, että siinä mennään spekulaation puolelle niin poliitikkojen kuin lainamarkkinoiden käytöksen kannalta. Mutta, ja tämä on tärkeä pointti, jos tarvittaisiin lisää finanssielvytystä eikä sitä tule, keynesiläinen talouspolitiikka on varmasti epäonnistunut, tosin ei Niinistön antamista syistä (vaan hänen tuottamistaan syistä?). Joka tapauksessa homma ei näytä hyvältä "keynesiläisen talouspolitiikan" tai sen puolestapuhujien kannalta.

Mutta on oltava rakentava. Tabarrok kirjoittaa yllä linkkaamassani postauksessa viisaita sanoja:

Thus, if we can't count on massive increases in government spending during a recession to mop up problems ex-post shouldn't we all, Keynesians and otherwise, be spending more time thinking about ex-ante alternatives to Keynesian politics?
What are the alternatives to Keynesian politics? Greater regulation to prevent crises from occurring is a legitimate response, although one that I wouldn't necessarily buy into in all particulars. Along the same lines, increasing wage, price and real flexibilities (e.g. relocation flexibility and public and private savings flexibility) would benefit us in future recessions. Automatic stabilizers such as unemployment insurance are one area that has worked quite well. What other areas can be automatized? Funding for states? How about an automatic payroll tax cut tied to the unemployment rate? (fyi, Keynes favored the latter).

More generally, we can probably get more agreement today on policies that will operate tomorrow than we can get agreement today on today's policies or agreement tomorrow on tomorrow's policies.

Lisäisin tähän vain sen, että mitä politiikkoja päätetäänkään toteuttaa, niin niiden 1.) pitäisi olla automaattisen vastasyklisiä ja 2.) ei pitäisi olla haitallisia, jos ja kun keskuspankki toimii niin kuin sen pitäisi toimia. Ajatellaan esimerkiksi sääntelyä, jonka Tabarrok mainitsee. Suhdannepoliittisista syistä käyttöön otettavalla sääntelyllä on varmaan kustannuksensa - jos ei olisi, niin se tietenkin kannattaisi toteuttaa muutenkin. Ongelma siinä on se, että nämä kustannukset luultavasti kertyvät myös siinä tilanteessa, kun keskuspankki toimii niin kuin sen pitääkin eikä kyseisestä sääntelystä ole hyötyä. Budjettiautomatiikka on tässä mielessä parempi. Se "laukeaa" riippuen siitä, mitä keskuspankki tekee; se on aidosti varavaihtoehto.

P.S. Pitikin laittaa tämä johonkin, mutta unohdin. Suomi-hehkutus! Eli Suomessa keynesiläinen talouspolitiikka toimii paremmin voimakkaamman hyvinvointivaltion vuoksi.

Rönsyilyä vedosta

2011-12-12T14:52:00.003+02:00

Puheessa on se huono puoli, että se on halpaa. Vedonlyönnit osana keskustelua kannustavat keskustelijoita olemaan totuudenmukaisempia omista uskomuksistaan. Republikaanien presidenttiehdokasehdokkaiten väittelyssä Romney tarjosi Perrylle 10 000 dollarin vetoa johonkin Romneyn terveydenhuolto-kantaan liittyen, tässä video. Tässä joitakin sekalaisia ajatuksia, joita mulle tuosta tapahtumasta ja siitä kohisemisesta heräsi:

Ainakin videon perusteella veto oli huonosti määritelty; en usko että noilla puheilla Perry ja Romney olisivat koskaan voineet selvittää sen, kumpi vedon voitti. Ja tämähän kertoo surullisesti siitä, millä tavalla politiikassa keskustellaan asioista.
Entä vedon summa? Romney on rikas kaveri eikä Perrykään kovin köyhä taida olla, joten kymppitonni tuntuu aika pieneltä summalta vedoksi. Mutta noin julkinen veto on hyvin omanlaisensa. Siinä oikeassa ja väärässä olemisen rahalliset arvot ovat niin suuria, että mahdollisesti hävittävän summan on oltava hyvin suuri ennen kuin sillä alkaa olla merkitystä mahdollisen kevyen nöyryytyksen rinnalla. Siinäkin mielessä taktisesti kohtuullisen huono veto Romneyltä.
Rikkaat ihmiset laittavat rahaa enemmän lähes kaikkeen. Mitt Romneyn varallisuus on kai jotain 250 miljoonaa dollaria ja hän oli valmis laittamaan yhteen vetoon 10 000 dollaria. Eli suhteessa varallisuuteen 25 tuhannen euron varallisuudella tuo tarkoittaa jotain 10 euron vetoa, mikä ei kuulosta mitenkään suurelta, ainakaan mitä tiedän omista preferensseistäni ja urheiluvedonlyöntiä harrastavista kavereistani (enkä mä tiedä, onko niitten varallisuus 25 tuhatta, varmaan kaks ja puol tuhatta vois usein olla lähempänä. ja miten merkityksellistä varallisuudesta puhuminen ylipäänsä on, kun suurin osa siitä on inhimillistä pääomaa jota ei oo täydellisesti hinnoiteltu.).
Edelliseen liittyen (en tiedä, miten tällä tehdään alapointteja, typerä Blogger) vaikka ihmiset usein arkipuheessaan käyttävät termejä "rikas" ja "köyhä", jotka viittaavat varallisuuteen, he luultavasti välittävät enemmän kulutuksesta ja sen epätasa-arvoisuudesta kuin vaurauden epätasaisesta jakautumisesta. Mutta tämä on vain mutuilua.
Jos ainoa jakauma, mistä välittää on varallisuusjakauma ja siihen suhtautuu rationaalisesti (eikä siinä olisi mitään paheksumisen signalointielementtejä) se, että yllättyy siitä, että Romney on valmis tekemään 10 000 dollarin vedon, pitäisi olla positiivinen yllätys. Romney paljastaa pitävänsä vedonlyönnistä odotettua enemmän ja kuten tiedetään, vedonlyönti on keskimäärin kannattamatonta puuhaa. Romneyn veto siis saisi ihmiset laskemaan arviotaan Romneyn tulevasta varallisuudesta. Eli tätäkin kautta tuntuu siltä, että kyse ei ole niinkään varallisuuseroista vaan kulutuksesta.
Varallisuuden ja kulutuksen välillä on negatiivinen relaatio. Mitä enemmän ihminen kuluttaa, sitä vähemmän hänellä (ja hänen jälkeläisillään) on varallisuutta. Jos rahan pois antamista ei lasketa, mitä yhteiskuntamme haluaisi rikkaan tekevän? Kuluttamalla hän näyttää rikkauttaan ja aiheuttaa pahaa mieltä, mutta toisaalta säästämällä vain kasvattaa varallisuuttaan. En tarkoita sitä, että voi rikkaita, heillä on niin vaikeaa kun mitä tahansa tekemällä joku harmistuu jotenkin. Spekuloin vain sitä, mistä eroista ihmiset välittävät ja miten ongelmakenttää voisi hahmotella.
Kulutus on near-käsite ja varallisuus far-käsite. Tämä on mutuilua enkä jaksa etsiä yksittäisiä lähteitä väitteeni heikoksi tueksi. Mutuilen, että kulutus on hyvinvoinnille tärkeämpi käsite, mutta siihen ei poliittisessa erokeskustelussa keskitytä siksi, että se on near-käsite; se kiinnittyy melko tiukasti kateuteen ja sen aiheuttamaan pahoinvointiin. Koska ei haluta myöntää sitä, että erojen vastustaminen riippuu niin paljon omasta ja muiden kuvitellusta kateuden tuntemisesta puhutaan varallisuudesta, joka on far-käsite, ja johon voidaan liittää ylevämpiä tavoitteita kuten yhteiskuntarauha ja hyvinvointivaltion äänestysdynamiikka. Myös onnellisuuspuhe toimii mun mielestä tällä tasolla, koska siinä korostetaan juuri onnellisuuden makrotasoa; tasa-arvoisemmat yhteiskunnat ovat keskimäärin onnellisempia. Kun ei mennä niihin psykologisiin syihin, miksi näin on, pysytään mun mielestä far-tasolla. Kokoomuksen yleisemminkin oikeiston tasa-arvopuheessaan suosimaa kohtuullisuus-retoriikkaa mä en jotenkin osaa jaotella tähän.

Vaikka mä osaan perustella sitä, miks mun mielestä markkinoiden tuottamia tuloeroja ja Suomen nykyisiä tuloeroja on syytä tasoittaa, mun ois hyvin paljon vaikeampaa selittää sitä, miten mä itse henkilökohtaisesti tuloerot koen. Ei sillä, eihän sillä juurikaan merkitystä ole, mun kokema hyötyhän mitataan miljoonisosissa tämän valtion kokonaissummassa. Mutta olisi mielenkiintoista tuntea itsensä. Ja ehkä tällä spekuloinnilla mä pyrin myös siihen. Mä uskon, että ihmiset on melko samanlaisia ja ne (aikojen saatossa kehittyneet) mekanismit, jotka saa jengin ärsyyntymään eroista on luultavasti mussakin. Ehkä mä haen kaiken sen sosiaaliseen toimintaan liittyvän laskelmoinnin, poseeraamisen ja tekopyhyyden taustalta sitä tunnetta, jotta mä voisin löytää sen itsestäni. Sen pienen palan ihmisyyttä, heh. Mutta sen luultavasti löytää parhaiten jostain muualta kuin politiikasta.

Miten ja miksi käytän tupakkaa

2011-12-07T20:49:00.003+02:00

Mikko Salasuo kirjoittaa Onnellinen yhteiskunta-kampanjan päihteitä käsittelevässä Puinnissa nautinnosta, erityisesti tupakan osalta. Kannattaa käydä lukemassa.

Kirjoitus kolahti ainakin itselleni. Olen käyttänyt tupakkatuotteita, lähinnä savukkeita, ehkä 17-vuotiaasta lähtien. Poltan hyvin harvoin useammin kuin kahdesti viikossa enkä koskaan useampaa kuin neljä savuketta päivässä. Toisinaan menee viikkoja, kuukausiakin ilman, lähes huomaamatta. Käytän nuuskaa hyvin vähän, osittain siksi, että sitä on heikosti tarjolla ja osittain siksi, että niissä annoksissa on minun makuuni usein liikaa nikotiinia.

Nautin röökistä. Vaikka poltan toisinaan tiettyjen ystävien seurassa, eniten poltan itsekseni. Mieluiten uusissa paikoissa. Yksi hienoimmista asioista tupakassa on se, että sen avulla pystyy pysähtymään. Seisoa kadunkulmassa ja katsoa asioita, vaikkapa kattoja. En ikinä näe kattoja muuten, en silloin kun kävelen paikasta toiseen ja varon ihmisiä ja rotvalleja.

On oltava kiitollinen siitä, että pystyy käyttämään päihdyttävää ainetta ilman riippuvuutta, ilman että riippuvuus on merkityksellinen käsite käytölle. Vaikka kuinka päihdekeskustelusta tulisikin sellainen olo, että tupakointi ei voi olla nautinnollista, rationaalista tai harkittua. Yllättävän usein tupakoijat itse maalaavat itsestään kuvaa heikkotahtoisina ja häpeällisinä. Ehkä useimmat ovat sellaisia.

Salasuolla on hyvä pointti. Nautinto on tärkeä osa päihteiden käyttöä ja siksi sen tulisikin olla osa päihdepoliittista keskustelua. Ihmiset käyttävät aineita siksi, että he nauttivat siitä. Yksipuolinen kuva päihteistä ja päihteiden käyttäjistä on väärä, väistämättä. Kaikista iljettävintä siinä on toisen ihmisen mieltymysten ja halujen kieltäminen, tuo vähättelyn alfa ja omega.

P.S. Tämä kuvaa aika hyvin mun suhtautumista alkoholinkäyttöön. Maistuuhan se hyvältä ja tuntuu hauskalta, mutta on siinä voimakkaasti rationaalinen ja laskelmoiva elementtikin. Näkyykö tämä päihdekeskustelussa, miten sen pitäisi?

Kysyntä ja kulutus

2011-12-02T11:57:00.003+02:00

Haen Valmennuskeskukselle kevääksi hommiin ja minun pitää maanantaina käydä Helsingissä pitämässä näyteluento. Vähän jännittää, kun en ole vielä kertaakaan vetänyt sitä läpi ja edessä on viikonloppu rappiota Kuopiossa Jalakapallo-Peijjaisissa.

No kuitenkin, olen valmistellut juttua ihan perusasiasta, kysyntä-tarjonta-kehikosta. Yksi asia, mitä ehkä jossain vinkeissä näin korostettavan, on seuraavien käsitteiden erilaisuus: kysyntä, kysyntäkäyrä, ja kulutus. Tämä tuli mieleen seuraavasta Hesarin uutisesta: Pikavippien kysyntä nousi jopa kolmanneksen. Uutisesta käy ilmi, että myönnetyt pikavipit ovat nousseet kolmanneksen, eli kyse on pikavippien kulutuksen nousemisesta. Tämähän voi johtua niin kysynnän kuin tarjonnankin kasvusta. Sitä että kummasta on kyse, voi yrittää selvittää katsomalla pikavippien hintaa, eli korkoa. Jos korko on laskenut, hinta on laskenut ja kyse on tarjonnan kasvusta. Jos taas korko on noussut, hinta on noussut ja kyse on ~~tarjonnan~~ kysynnän kasvusta. Näin siis, jos kysyntä- ja tarjontakäyrät ovat hyvin käyttäytyviä, kuten sanotaan.

Tällainen on siis yksinkertainen analyysi kysyntä-tarjonta-kehikossa. Tässä siihen pitää liittää tavallista suurempi caveat, kun kyse on luottomarkkinoista, jotka eroavat merkittävällä tavalla tavanomaisista markkinoista.

Kolme sekalaista

2011-11-30T18:12:00.003+02:00

1.) Hesarissa oli henkilökuva Antti Ronkaisesta. Olen istunut Antin kanssa mm. samassa taloussosiologian seminaarissa, jossa itse olen ollut lähinnä kuunteluoppilaana (vieläpä hyvin poissaolevana sellaisena tänä syksynä) ja on hauska nähdä, kun tutut tekevät ihmisiä kiinnostavia asioita. Sivuhuomiona: onko siinä kyse enemmän kysynnästä vai tarjonnasta, että tunnetuin suomalainen talouskriisin myötä esiin noussut bloggaaja on Marxista kiinnostunut sosiologi eikä vaikkapa valtavirtaa edustava taloustieteilijä?

2.) Voi Jukka Pirttilää. Paitsi että Timo Soini kirjoittaa perussuomalaisten tuoreen välikysymyksen perusteluissa hänen nimensä väärin, Soini myös tulkitsee professorin blogikirjoitusta väärin. Talouselämän uutisessa Jukka kommentoi seuraavasti

Pirttilä varoittaa tekemästä liian pitkälle meneviä päätelmiä laskelmastaan.
Hänen mukaansa "vertailu on vain pieni harjoitus. Ainakin siinä menee pieleen se, että myös verrokkimaiden tilanne on muuttunut, kun muu Eurooppa on ottanut käyttöön euron".

Edelliseen kohtaan viitaten: tämä voi olla yksi tarjontapuolen syy siihen, miksi valtavirran taloustieteilijöillä on vaikeuksia nousta mediassa esiin. Kun kerran media tuloksista kiinnostuu, niin sitä ollaan heti vähättelemässä omaa työtä ja hillitsemässä otsikkotehtailijoita. Ei ole helppoa. Sinänsä hauskaa, että poliitikkoa jaksaa kiinnostaa taloustieteilijöiden tekemiset, mutta onhan tuosta totuuden etsiminen kaukana; siteerataan blogikirjoitusta ja jotain ajatushautomohemmoa.

3.) Olen lueskellut Suomen historian pikkujättiläistä ja selvinnyt sydänkeskiajalle. Ajattelin jakaa täällä hauskan katkelman Piispa Henrikin legendasta, joka on muuten luettavissa täällä. Taitaa olla tässäkin tarkoituksena enemmän todellisuuden tuottaminen kuin sen kuvaaminen.

Neljäs lukukappale

Kun hän ahkeroi viisaasti ja uskollisesti rakentaakseen ja vahvistaakseen Suomen seurakuntaa, sattui, että hän halusi ojentaa kirkollisella kurilla erästä murhamiestä, jottei anteeksisaannin liiallinen helppous olisi tälle yllykkeenä rikkomiseen. Tuo murhamies halveksi tätä pelastuksen lääkettä ja käänsi sen tuomionsa lisäykseksi vihaten sitä, joka nuhteli häntä terveellisesti. Niin hän hyökkäsi vanhurskauden palvelijan ja hänen oman pelastuksensa puolesta kiivailevan piispan kimppuun ja tappoi tämän julmasti. Siten Herran pappi kaatui vanhurskauden puolesta Jumalan kasvojen eteen tarjottuna otollisena uhrina ja kävi sisälle taivaallisen Jerusalemin temppeliin kantaen kunniakkaan voiton palmua.

Miksi Suomen korot nousussa?

2011-11-28T12:21:00.004+02:00

The only obvious difference between the two: Finland is part of the Eurozone, meaning it can't print its own money. Sweden has no such risk.

Krugman linkkaili artikkeliin, josta yllä oleva on napattu. Tuo sitaatti jättää kuitenkin tarinan kesken. Miksi kyky printata omaa rahaa on jotenkin merkityksellinen? Mun mielestä Kantoos on tässä oikeassa. Kyse ei ole siitä, että rahaunionissa valtiot eivät voi rahoittaa alijäämiään rahaa painamalla vaan siitä, että rahaunionissa valtiot eivät voi palauttaa kilpailukykyään valuuttakurssimuutoksilla. Ja tässä mielessä sitaatti jää vähän mysteeriksi.

Ei kai Suomella ole tarvetta kohentaa kilpailukykyään? Ainakin euroalueella olemme huippuluokkaa. Mutta toisaalta jos koko euroalueen kilpailukyky on heikko niin ehkä Suomenkin kilpailukyky on heikko maailmanlaajuisessa katsannossa. Ja on vaikea kuvitella, miten kyse voisi olla siitä, että vientimailla menee heikosti. Varmaan Ruotsikin vie melko paljon Kreikkaan ja muualle euroalueelle.

Ehkä kyse ei ole mistään euroalueeseen liittyvistä kysymyksistä. Ehkä Ruotsi on ratkaissut ne kestävyysvajeongelmat, joiden kanssa Suomi painii. Voihan tämä toki liittyä eurokysymyksiin siten, että Ruotsi voi käyttää poliittiset paukut kansallisten kysymysten ratkaisemiseksi. Mutta en ole kovin varma tästäkään. Yksi mahdollinen vastaus on myös se, että Suomen valtio on ratkaisujensa myötä heikentänyt tasettaan - mm. lainaamalla Kreikalle (tai rahastolle, joka lainaa rahaa eteenpäin Kreikalle) - ilman kasvunäkymien parantumista, jolloin tuloksena on default-riskin kasvaminen.

Ja yleinen kun-talous-kohenee-sijoittajat-lähtevät-takaisin-osakemarkkinoille-argumentti ei varmaan toimi tässä, kun talous ei tunnu kauheasti kohentuvan.

Mistä on kyse? Pertti Haaparanta sanoi suoraan, että hänen mielestään markkinat ovat yksinkertaisesti väärässä. Itse en luota itseeni niin paljoa, että uskaltaisin väittää noin. Ongelma nykytilanteessa on se, että vaikkapa valtionvelkakirjoihin liittyy niin monia asioita, joten niiden hintaliikkeiden tulkitseminen tuntuu teenlehtien lukemiselta ja tuon informaation käyttö politiikan tukena on melko vaikeaa. Jos kullakin osatekijällä olisi likvidit futuurimarkkinat, homma olisi helpompaa.

P.S. Tästä voi katsella noita korkoja. Myös koko kriisin kuva on mielenkiintoinen ja se, että korot nousivat voimakkaasti elokuusta 2010 huhtikuuhun 2011. Mitähän tuolloin spekuloitiin? Olisipa raskasta olla töissä rahoitusmarkkinoilla.

P.P.S. Ja jos tällaisia vielä pitäisi miettiä, kuten varmaan pitäisi, niin kyllä pää menisi rikki ja nopeasti. Ehkä mä jätän nää korkojen kattelut muille, heh.

Lippujen hinnoittelusta

2011-11-25T10:03:00.003+02:00

Lippupiste tuo tammikuussa markkinapaikan lippukaupan jälkimarkkinoille , kertoo Yle. Kaivelin tässä aamusella ajatuksia ja näkemyksiä tapahtumien lippujen hinnoittelusta. Tapahtumilla tarkoitan lähinnä suurten konserttien lippuja. Kirjallisuudessa viitataan myös urheilutapahtumiin, mutta ainakin näin suomalaiselle jalkapallofanille täydet katsomot tuntuvat aika kaukaiselta.

On hyvä erottaa joitakin kysymyksiä toisistaan. Miksi jälkimarkkinat kukoistavat? Miksi liput ovat alihinnoiteltuja? Miksi lippuja ei myydä huutokaupalla?

Trokaamisesta: Trokaaminen on vastenmielistä, siinä mielessä jossa Al Roth puhuu vastenmielisistä markkinoista (repugnant markets [pdf]). Jokin siinä tuntuu pahalta. Tulee sellainen tunne, että trokaajat ovat loisia, jotka kuppaavat esiintyjää. He eivät saa ansionsa mukaan. En lähde puhumaan trokaamisesta nyt sen enempää, mutta huomioinpa vain, että vaikka alihinnoittelu on tärkeä syy kukoistaville jälkimarkkinoille, se ei ole ainoa syy. Jälkimarkkinoita on myös niihin konsertteihin, jotka eivät ole alihinnoiteltuja. Courty [pdf, työpaperiversio] esittää hauskan mallin, jossa osa kuluttajista tietää vasta viimeisenä päivänä pääsevätkö he tai kuinka kovasti he haluavat päästä konserttiin. Muiden mielenkiintoisten johdopäätösten muassa mallissa nousee eturistiriita järjestäjien ja trokaajien välillä. Ainakin järjestäjien toistuvien trokaamista paheksuvien kommenttien perusteella tämä ominaisuus voisi vastata todellisuutta.

Alihinnoittelusta: Se, että tapahtumien liput näyttävät usein olevan johdonmukaisesti alihinnoiteltuja on mielenkiintoinen ilmiö. Mistä päätellään, että liput ovat alihinnoiteltuja? Siitä, että heti lippujen virallisen myynnin jälkeen lippuja ilmestyy myyntiin jälkimarkkinoille ja niistä pyydetään virallista myyntiä korkeampaa hintaa. Tässä herää sitten kysymys miksi järjestäjät eivät halua korkeampaa hintaa lipuistaan?

Tähän on esitetty monia selityksiä. En tiedä, mitkä niistä ovat relevanteimpia. Mitenkähän asiaa voisi tutkia? No kuitenkin tässä joitakin poimittuna eräästä artikkelista:

A variety of explanations for underpricing have been proposed: uncertainty over sales leads to a preference for underpricing rather than risk overpricing (Swofford, 1999); the social externality that being in a fuller audience provides a more enjoyable experience than being in a sparse audience (Becker, 1991); that customers of such events value being treated fairly and (Kahneman et al., 1992) and as a related point in the case of sport events, that constant prices is necessary to attract loyal team fans (Salant, 1986). [lähde]

Aiheesta puhuvat myös Connolly & Krueger, osio 5.1., s. 26. Tässä omat kaksi senttiäni spekulointia. Media tuntuu uutisoivan ikävänä asiana sitä, jos jonkun artistin lippuja on jäänyt myymättä. Jos tämä vaikuttaa ihmisten näkemyksiin artistin haluttavuudesta, artistille voi olla kannattavaa (tästäkin syystä) vaatia lippujensa alihinnoittelua ja vähentää tällaisten uutisten todennäköisyyttä. Ja voihan ihmisille tulla artistista reilu kuva, kun hän ensin myy lippuja kahdeksallakympillä ja sitten nähdäänkin, että lippujen todellinen arvo on satasen. Hänhän jakelee kaksikymppisiä faneilleen!

Huutokauppaamiseesta: Miksi järjestäjät eivät huutokauppaa lippujaan samalla tavalla kuin liput huutokaupataan jälkimarkkinoilla? En tiedä, sillä ainakin jonkinlaiseen huutokauppaan ne näyttäisivät kykenevän Ylen uutisenkin perusteella. Haluaisin tässä nostaa esiin sen, että huutokauppaaminenkaan ei ole kovin yksinkertaista ja siinä on riskinsä.

Kaikkia hyödykkeitä kaiketi voidaan myydä ostajille joko huutokaupalla tai kiinteällä hinnalla, johon liittyy "eioon" myyminen tuotteen loppuessa. Se, että suurinta osaa hyödykkeistä myydään kiinteällä hinnalla kertoo siitä, että huutokauppa ei ole mitenkään täydellinen keino nyhtää rahoja irti kuluttajilta.

On mielenkiintoista, kuinka vaikka taloustieteen ja rahoituksen perusperiaatteet ovat melko yksinkertaisia, homma menee monimutkaiseksi kun katsoo lähempää. Esimerkiksi keskuspankkien avomarkkinaoperaatioilla vaikutetaan rahan määrään ja korkotasoon, mutta käytännössä ne ovat aikamoista insinöörityötä, tai niin se ainakin minulle näyttäytyy. Huutokauppamekanismeja on monenlaisia ja niiden implementoimiseen liittyy usein ei-triviaaleja kustannuksia. Tämä voi olla yksi syy siihen, miksi järjestäjät eivät myy lippujaan huutokaupassa. Helppohan trokarin on muutama lippu myydä huuto.netissä, mutta kymmenien tuhansien lippujen myyminen keskitetysti voi olla jo vähän hankalampaa.

Entä kun huutokaupat epäonnistuvat? Viime viikolla uutisoitiin näyttävästi, kuinka Saksan valtionvelkakirjojen huutokauppa epäonnistui. Olisi hauskaa opiskella tarkemmin, mistä tässä oli kyse. Joka tapauksessa huutokaupan epäonnistuminen herätti huomiota ja sai (ilmeisesti) Euroopan pörssikurssit laskuun.

Voisin kuvitella, että vaikkapa musiikissa tämä voi olla erityisen noloa. Mieti tarinaa. Artisti yrittää nyhtää faneiltaan mahdollisimman paljon rahaa huutokauppaamalla lippunsa, ja epäonnistuu siinä. Ahneet ihmiset ovat vastenmielisiä etenkin silloin, kun he saavat ansionsa mukaan. Paitsi että artisti on ahne, hän on myös epäonnistuja.

Lopuksi: Sitten vielä yksi satunnainen havainto Ylen uutisesta. Uutisen mukaan "Lippupiste tuo tammikuussa markkinapaikan lippukaupan jälkimarkkinoille." Markkinapaikan? Tarkoittaako tuo sitä, että Lippupiste ei aio itse myydä lippuja siellä, ei kai? En tiedä mitä Lippupiste hyötyisi siitä, jos se lähtisi palvelemaan trokareita tarjoamalla heille markkinapaikan.

Aiheesta muualla: Marginal Revolution, Krugman, ja vielä yksi Courtyn tiivis katsaus [pdf] viihdeteollisuuden hinnoitteluun, käsittelee kaikkia mahdollisia asioita.

Kaunokirjallisuutta ja onnellisuusvääntöä

2011-11-23T18:04:00.004+02:00

Toipuilen edelleen viikon takaisesta viisaudenhampaan poistosta. Huomaan, että liikunnan puute alkaa ahdistaa jo aika pahasti. Alkoi tänään gradutiedoston edessä itkettää, vaikka ei siihen suurempaa syytä varmaan ollut, ahdisti vain. Mikään ei oikein innosta. Voi kun pääsis lenkille.

Lainailin toipumista varten paljon katsottavaa kirjastosta, mutta olin kuitenkin sen verran järjissäni, että pystyin hyvin lukemaan.

John Steinbeckin Vihan hedelmät. Olipahan huikea! Hienosti nivoutuivat pienet ihmiset osaksi yhteiskunnallista kertomusta ja lauseet olivat kauniita.
George Orwellin 1984. Olihan se jännä, pisti miettimään. Vähän jotenkin tuli välillä sellainen tunne, että selitetään ja alleviivaillaan tapahtumia turhan paljon. Sehän voi olla jossain määrin scifille ominaista; kun maailma ei ole tuttu mistään muualta, vrt. esim. 30-luvun Yhdysvallat, maailmaa pitää kuvata tarkemmin ja toisinaan ehkä oppikirjamaisestikin.
Günter Grassin Peltirumpu. Hieno tarina, hauskakin lukea. Syntyi mieliteko lähteä Danzigiin, tai Gdanskiksihan sitä nykyään kutsutaan.

Leo Stranius kirjoitteli Puintiin onnellisuuspolitiikan puolesta, kannattaa käydä lukemassa. Teksti on hyvä ja etenkin suhteessa Pursiaiseen auttaa hahmottamaan sitä, millainen rooli onnellisuuspolitiikassa holhoamisella on, tosin Stranius ei tuota h-sanaa käytä. Ja tosiaan jos jollekulle jäi epäselväksi, niin en ottanut oman kommenttini Pursiaisen tekstiä käsitelleessä osiossa kantaa mihinkään - ainakaan tämä ei ollut tarkoitukseni. Ja harras pyrkimykseni oli puhua holhoamisesta neutraalina terminä, vaikka sitähän se ei ole. Jos ajatellaan, että holhoaminen on paternalismia, niin mun mielestä se tarkoittaa lähinnä kaikkea tulonsiirtojen yli menevää hyvinvointipolitiikkaa. Eikö ulkoisvaikutustenkin korjaaminen ole vain sitä, että valtio sanoo osaavansa tehdä ne coaselaiset sopimukset yksilöitä paremmin?

Se piti vielä tuosta Straniuksen tekstistä sanoa, että on mielenkiintoista kuinka tyypillinen argumentointi liberalismia (tai libertarismia tai ääriliberalismia tai anarkokapitalismia tai mitälie, nykyään jos mä lähden sille valtio-ei-saa-slopelle älyllisesti laskettelemaan niin mä liusun sinne anarkokapitalismiin aika nopeasti) vastaan on sitä, että viedään argumentit loogisiin päätepisteisiinsä ja näytetään, kuinka radikaalisti erilaista se on nykypolitiikkaan verrattuna, usein vieläpä ilman, että otetaan kantaa itse asiaan - se ilmeisesti katsotaan turhaksi. Kuten Stranius kirjoittaa

Samalla logiikalla olisi ilmeisesti turha säädellä uraanin tai heroiinin myyntiä, lapsityövoiman käyttöä, asekauppaa tai luoda yhteisiä liikennesääntöjä ja terveyspalveluita. Ovathan nämä kaikki yksilön näkökulmasta yhteiskunnan taholta tulevaa holhoamista. --- Kyllähän poliittisella päätöksenteolla puututaan jatkuvasti ihmisten hyvinvointiin esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspolitiikan, talouspolitiikan, koulutus- ja terveyspolitiikan tai ympäristöpolitiikan muodossa. Pursiaisen yksilöä kunnioittavassa politiikassa ei äärimmilleen vietynä ole politiikkaa tai yhteisöllisyyttä lainkaan.

Viimeisenä pointtina sanottakoon, että en ole täysin varma siitä, pitääkö Pursiainen minun ja Straniuksen tulkintaa oikeana. Mutta mun mielestä jos sanoo, että valtion ei pidä toimia paternalistisesti, on aika paljon sanottu.

Onnellisuudesta vieläkin

2011-11-20T20:28:00.004+02:00

Kirjoittelin Onnellisen yhteiskunnan Puintiin kommenttipuheenvuoron. Kritisoin Straniuksen toimenpide-ehdotusta työn jakamisesta ja esitin huomioita Pursiaisen liberalistisista ajatuksista, teknokratiakin saattaa rivien välissä vilahtaa. Toivottavasti herättää ajatuksia ja keskustelua. Itse olen vieläkin kiinnostunut onnellisuuspolitiikasta, mutta ehkä enin kiinnostus ja erityisesti innostus on jo hieman laantumaan päin. No, mielenkiintoista yhtä kaikki. Kirjapinossani on ollut myös Capabilities and Happiness - artikkelikokoelma, joka vaikuttaa hyvältä mutta jota en ole vielä kauheasti lukenut. Olen vasta ensimmäisessä, Senin artikkelissa. Siinä on kyllä mies, jota on aina miellyttävä lukea, vaikka kirjoittaakin welfare economicsista, johon minulla ei ole juurikaan suhdetta.

P.S. Pahoittelut Artturille siitä, että edellisen puheenvuoron kommenttiin vastaaminen jäi. Johtui ihan vain siitä, että kommentti oli sen verran hyvä pähkinä purtavaksi, että piti miettiä, mikä on näissä nettikeskusteluissa jäätävä elementti. Rupesin jopa ajatuksia selventääkseni kirjoittamaan niistä formaalia mallia, mikä osoitti toisaalta sen että siinä oli paljon oletuksia joiden vaikutuksia en ollut miettinyt loppuun asti ja toisaalta sen, että olen siinä hommassa kokematon nörtti.

P.P.S. Koska kampanjassa käytetään laiskasti myös Twitteriä, avasin oman tilinikin, mutta sen käyttö on jäänyt yhteen-kahteen tweettiin. Tuntuu siltä, että sen käyttö vaatisi sen älypuhelimen.

Kiitollisuutta

2011-11-16T18:28:00.002+02:00

Makasin tänään suu auki kun yksi viisaudenhampaani ensin laitettiin palasiksi ja sitten revittiin ulos. Tajusin siinä kokevani hyviä asioita elämässä ja tunsin kiitollisuutta. Olin kiitollinen siitä, että on olemassa puudutusaineita, jotka vievät kokonaan tunnon pois leuasta. Olin kiitollinen myös särkylääkkeistä ja antibiooteista. Olin kiitollinen siitä, että minua operoinut lääkäri oli hyvä - hammas oli vähän hankalasti siellä poskessa, poikittain ja hermon kyljessä, mutta homma sujui ongelmitta. Ja mikä parasta, lääkäri myös osasi ottaa huomioon potilaan ihmisenä siinä, että kertoi aina mitä on tekemässä ja kysyi tuntemuksia.

Henkilökohtaisesti olen kiitollinen siitä, että verovaroja syydetään poskeeni, mutta hieman mietityttää, että olisiko tuollekin rahalle parempaa käyttöä jossain muualla. Mutta se on sellaista kalkyyliä, johon ei ehkä kannata lähteä. Ei ole ihmisille hyväksi sellainen, samaan tapaan kuin hyvin monimutkaisten ympäristövaikutusten ja globaalien tuotantoketjujen miettiminen arkipäivän kulutuspäätöksissä.

On myös jännää kuinka ihmiset, joita en tunne ja joille en ole tehnyt minkäänlaisia palveluksia palvelevat minua pätevästi ja ystävällisesti.

Päivän fiilistely

2011-11-09T11:31:00.003+02:00

TÄMÄ. Tehdä tutkimus, joka on (huomaamatta) suunniteltu vahvistamaan omia ennakkokäsityksiä, saada kritiikkiä, tehdä uusi tutkimus, jossa eksplisiittisesti korjaa omia harhojaan ja pyytää anteeksi aiempien tulosten vääriä johtopäätöksiä. Nostan hattuani.

Tekemisiä

2011-11-08T12:04:00.003+02:00

Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden - ViNO ry:n Onnellinen yhteiskunta-kampanja on käynnistynyt. Vastaan Puinnista, jossa on tarkoituksena keskustella fiksusti ja poleemisestikin onnellisuuspolitiikasta ja kaikesta siihen liittyvästä. Tuota ideoidessani ajattelin, että olisi hienoa saada aikaan jonkinlainen Cato Unboundin kaltainen keskustelufoorumi (köyhänä versiona toki). Erityisesti mulla oli kaksi pointtia mielessäni:

Vihreistä: Ainakin viime vaalien jälkeen oli useilla sellainen tunne, että Vihreät jäivät jalkoihin nettipresensissä. Musta tää näkyy ehkä selkeiten Usarissa ja Puheenvuorojen peukkuluvuissa. Vihreiden suhteellinen etu ei liene määrässä vaan laadussa, joten kannattaa panostaa siihen, että olisi fiksuja, henkilöityjä puheenvuoroja.
Nettikeskustelusta: Usari on vienyt suomalaista nettikeskustelukulttuuria eteenpäin harppauksin, ja hyvä niin. Tässä nähdään toimitustyön tai ainakin oikeanlaisten puitteiden luomisen tärkeys. Ei se riitä, että laittaa vain blogspottiin oman blogin, jonne sitten sepustelee asioita yksinään, kuten itse olen tämän suhteen tehnyt. Tai se voi olla hyväksi ihmiselle itselleen, mutta ei sillä varsinaista yhteiskunnallista painoarvoa ole. Mua ei aihepiiri kiinnosta, mutta Lily ainakin näyttää hyvältä ja toimivalta.

Käykää lueskelemassa tuota Puintia, jos vähänkään kiinnostaa, siellä Marko Hamilolta ja Leo Straniukselta ajatuksia. Itsekin kyhäilin sinne tällaisen. Olisi ollut hauskempaa saada enemmänkin kommentteja, mutta ehkä tämä kampanja on vasta käynnistymässä. Itse asiaan (mikro-makro-ristiriitaan) en saanut kauheasti palautetta. Sohaisin maahanmuuttoakin tuossa, koska Hamilo oli asiasta maininnut ja mulla oli joitakin ajatuksia, joita halusin pallotella asiaan liittyen. Itselleni tuo on yksi niistä kysymyksistä, joissa on vaivaamista sen välillä, puhutaanko onnellisuudesta vai vapauksista. Maahanmuutto nykyisessä ja voimakkaammassa mittakaavassa ei välttämättä ole kovin hyvä homma onnellisuuden kannalta. Mutta mä edelleen viehätyn vapaudesta. Jos joku haluaa ostaa mamun työvoimaa, joku toinen myydä hänelle ruokaa ja joku kolmas vuokrata hänelle asunnon, miksi kenenkään pitäisi tulla heidän väliinsä?

Edistän myös graduani koko ajan, hitaasti ja epävarmasti. Olen nyt päätynyt sellaiseen ratkaisuun, jossa i) en tee empiriaa ja ii) saan puhua historiasta ja käsitteistä. Sillä tavalla tein kandinikin ja hyvä tuli. Ja haluan kulkea tämän polun loppuun ja tehdä opinnäytetyön, näyttää, mitä olen oppinut. Eilen mietin minimireservivaatimuksia - ei varsinaisesti liity aiheeseen, mutta mietinpähän vain. EKP:n mukaan minimireservivaatimusten pointtina on (rahamarkkinakorkojen hallinnan ja tasauksen lisäksi) rakenteellisen likviditeettivajeen luominen tai laajentaminen. Aikamoista! Olen mietiskellyt tuota ja sitä, miten se toimii. Jotenkin kai siinä on ideana luoda kysyntää keskuspankin avomarkkinaoperaatioille. Mutta toimiiko se oikeasti noin?

Soitin Valmennuskeskukseen ja tarjouduin valmennuskurssille opettajaksi. Eivät vielä tienneet, tarvitsevatko, soittelevat vanhoja läpi, mutta sain ajan näyteluentoon joulukuun alkuun. Raha ja työkokemus maistuisi, mutta erityisesti olisi hauskaa opettaa. Olen miettinyt taas opettamista yliopistossa tai lukiossa (tai ylioppilaille tai lukiolaisille) osana uraa viime aikoina.

Kärttyilyä ihmisten omista kokemuksista

2011-11-03T22:14:00.005+02:00

Minusta on hassua, että verotietojen julkisuuden yksi hyötypuoli on se, että se havainnollistaa tuloeroja ja palkkarakennetta. En siis vastusta tätä touhua, mutta olen vain niin (aggregaatti)dataorientoitunut ihminen, että minusta on omituinen ja typerä ajatus, että joku voisi muodostaa kuvan tuloeroista sen perusteella, että vertaa vaikkapa omaa palkkaansa sen vuoden tulokuninkaaseen Suomessa tai omassa maakunnassaan. Mutta voihan se olla, että tämä on se tuloero, jolla on merkitystä.

Asiaan liittyen, Facebookiin on perustettu yhteisö "Ahkeralle opiskelijalle vapaa työssäkäyntioikeus". No, ilmeisesti siinä vastustetaan tulorajoja ja siitä seuraavaa korkeaa marginaaliverotusta, joka koetaan rangaistavana. Mikähän marginaalivero olisi sitten "vapaa työssäkäyntioikeus"? No, olin oikeastaan kertomassa siitä, mitä siellä yhteisön seinällä puidaan. Ihmiset käyvät kertomassa omia kokemuksiaan siitä miten ikävältä tuntuu, kun tukia peritään takaisin - tai että miten eivät tienaa tarpeeksi, että tukia perittäisiin takaisin. Kuulkaas ihmiset! Teidän omilla kokemuksillanne ei ole systeemin tehokkuuden ja oikeudenmukaisuuden kannalta mitään väliä koska olette niin pieni pisara meressä. Puhukaa periaatteista ja kokonaiskuvasta, tai jättäkää puhumatta. Paitsi jos teillä on jokin oikein osuva anekdootti kerrottavana asiasta, mutta esimerkiksi

Itse ainakin joudun koko ajan vahtimaan, ettei tulorajat ylity ja olen monesti peruuttanut tai maksanut tukikuukausia takaisin. Rahaa ei silti ole yhtään liikaa, varsinkin kun opiskelen tämän vuoden ulkomailla. Opintopisteitä kertyy normaalia tahtia, eli opintotuen tulorajat pitäisi todellakin poistaa! Miksi minua rangaistaan siitä, että pystyn opiskelemaan ja työskentemään yhtäaikaa!

ei kyllä tee tästä maailmasta yhtään parempaa miltään osin. Mitä nämä ihmiset ajattelevat kirjoittaessaan tällaisia? No, meitä on moneen junaan.

Valtio & talous, tappiofunktio ja vuosituhatkylät

2011-10-24T18:32:00.007+03:00

1. Ronald Reagan valtiosta:

Government's view of the economy could be summed up in a few short phrases: If it moves, tax it. If it keeps moving, regulate it. If it stops, subsidize it."

Eikö olekin hämmästyttävän hienosti sanottu? Ilmeisesti aika tunnettu sitaatti, itse opin vasta Darwin Economystä.

2. Milton Friedman rules vs. discretion-kirjallisuudesta:

The major comment is the omission of what I have increasingly come to regard as Hamlet on this issue [rules versus discretion], namely the public choice perspective. To illustrate,...you talk about a loss function for "the policymaker" that includes solely inflation and the deviation of real output from a target level. If we bring this down to earth, these are likely to be only very indirectly related to the real objectives of the actual policymakers. From revealed preference, I suspect that by far and away the two most important variables in their loss function are avoiding accountability on the one hand and achieving public prestige on the other.

Tämä oli Stanley Fischerin "Rules Versus Discretion in Monetary Policy"-artikkelista (Handbook of Monetary Economics, vuoden 1990 painos). Rules vs. discretion-teemasta ei näyttänyt olevan wikipedia-artikkelia, joten lyhyt summaus ja karkea yksinkertaistus niille jotka eivät tiedä. Discretion on sitä, että keskuspankki optimoi joka periodi uudestaan sen, mitä sen kannattaa tehdä ja rules on sitä, että keskuspankki noudattaa jonkinlaista optimaalista sääntöä. Otan esimerkin rahapolitiikan ulkopuolelta.

Diktaattoria eivät säännöt sido. Diktaattori päättää joka vuosi, mitä hän tekee. Tullessaan valtaan hän takaa omaisuudensuojan ulkomaisille sijoituksille. Kun sijoituksia on virrannut maahan, hän seuraavana vuonna optimoi uudelleen ja tuumii "Tässäpä olisi oivaa täytettä sveitsiläiselle pankkitilille" ja takavarikoi sijoitukset. Kun sijoittajat ovat rationaalisia he kyllä tajuavat tämän eivätkä sijoita maahan alkujaan. Rules vs. discretion-kirjallisuuden pointti on se, että yleensä on hyvä, jos päättäjä pystyy sitomaan käsiään uskottavasti tulevan varalta - diktaattori saisi tasaista verotuloa, jos hän voisi vakuuttaa sijoittajille pitävänsä näppinsä kurissa.

Tuossa rahapoliittisessa kirjallisuudessa ajatellaan usein, että keskuspankki minimoi jotain tappiofunktiota, joka on vaikkapa inflaation ja työllisyyden tavoitearvopoikkeamien neliöiden summa. Friedman sitten sanoo, että ihmiset ajavat omaa etuaan ja päämiehen (kansa) on vaikea luoda sellaista järjestelyä, jossa sen edut menisivät yksi-yhteen agentin (keskuspankkiiri) kanssa.

Tulipa pitkä sepustus, ja minä kun luulin että nämä ovat ihan yksinkertaisia asioita. No, välillä on hyvä harjoitella asioiden selittämistä. Kokeilen vielä haikumuotoa

Vain oma etu
on tappiofunktio
keskuspankkiirin.

3. Berk Özler vuosituhatkylistä:

So, the impact evaluation nerds are losing the battle to "I've seen it with my own eyes: it is working" and "we've been monitoring progress: it's all good."

Vuosituhatkylät ovat Jeff Sachsin, tunnetun taloustieteilijän ja Bonon kaverin, tärkeä kehitysyhteistyöprojekti. Teoreettisesti se nojaa Big Push-teoriaan, jossa kehitysmaat ovat köyhyysloukussa. Tällöin pienet edistysaskeleet, kuten tehdas sinne ja koulu tuonne, eivät auta, vaan tarvitaan kertarysäys pääomaa maahan, jolloin kaikki tajuavat, että tästä se kehitys lähtee kehittymään ja syntyy positiivinen, itseään vahvistava kierre.

Sachsista tulee mieleen Krugmanin kuvaus policy entrepreneurista (lähde):

A professor can try to play entrepreneur--after all the rewards in both money and a sense of importance can be huge. Ultimately, however, she is at a disadvantage, because she is too constrained by her obscure professorly ethics. Some professors manage to transcend these limitations, but in doing so they cease to be professors, at least in the minds of their colleagues. And in general it seems that it is easiest to become a policy entrepreneur if your mind has not been clouded by too much knowledge of economic facts or existing economic theories--only then can you be entirely sincere in telling people what they want to hear.

Sachshan on kirjoittanut monia viitattuja artikkeleita etenkin kasvun empiriasta, mutta viime vuosina hän on julkisesti osallistunut kehitystutkimuskeskusteluun lähinnä puolustamalla omaa projektiaan. Sivuhuomiona sanottakoon, että viime vuosina hänet on voinut nähdä myös vastustamassa finanssielvytystä, mikä on poikkeuksellista liberaalille taloustieteilijälle.

Taustoitetaan vielä sen verran, että impact evaluation-nörteillä, jotka sitaatissa mainitaan, viitataan kehitystaloustieteen (ja ehkäpä koko taloustieteen!) viime vuosien kuumimpaan alaan. Lääketutkimuksessa valitaan potilaita, joille annetaan lääkettä ja potilaita, joille ei anneta lääkettä, jotta voidaan erottaa lääkkeen vaikutus joistakin yleisistä trendeistä ja taipumuksista. Samalla tavalla nämä nörtit sanovat että kehitysyhteistyössä (nämä ovat poikkeuksellisen käytännöllisiä taloustieteilijöitä) pitää valita projektikylien lisäksi samanlaisia seurantakyliä, jotta voidaan tutkia sitä, mitä projekti on saanut aikaan. Tämän lähestymistavan tunnetuimmat edustajat lienevät Abhijit Banerjee ja Esther Duflo, jotka ovat kirjoittaneet kirjan Poor Economics, tässä kirjan informatiivinen kotisivu, tässä yksi lyhyehkö ja selkeä arvio. Taisinpa itsekin siitä jotain kirjoittaa silloin kuin luin sen. Toki tuotakin lähestymistapaa on kritisoitu ja siinä on rajoitteensa.

Joka tapauksessa kun tuli ilmi, että vuosituhatkyläprojekti on saanut rahoitusta jatkolleen, jotkut kommentoijat innostuivat taas kritisoimaan projektin huonoa seurantaa ja jopa epätieteellisyyttä. Ja tuo kritiikki on ainakin osittain ihan validia. Impact evaluation-nörttien idea tulee selville, kun katsoo täältä kännykkä-kuvion. Projektin edustajat pitävät kännyköiden käytön kasvua projektikylissä merkkinä projektin onnistumisesta, mutta tosiasiassa kännyköiden käyttö on kasvanut samalla tavalla vastaavissa paikoissa, joissa projektia ei ole ollut! Eihän projekti ole kokonaisuudessaan ollut tuhlausta, mutta tällaiset aina valitettavasti nakertavat niin projektin kuin sitä mainostavan professorin uskottavuutta.

Toimitusjohtajat sorron yöstä nousseet

2011-10-23T15:02:00.005+03:00

Toimitusjohtajien palkat ovat viime vuosikymmeninä nousseet suuresti, erityisesti Yhdysvalloissa. Mistä tämä johtuu? Darwin Economy-kirjassa Robert H. Frankin selitys on kahtalainen. Ensinnäkin nykytalous suosii supertähtiä. Kuten Frank asian esittää:

Vastly larger sums are at stake in many private companies. Consider a company with $10 billion in annual earnings that has narrowed itse CEO search to two finalists. If one would make jsut a handful of better decisions each year than the other, the company's annual earnings might easily be 3 percent - or $300 million - higher under the better candidate's leadership. So if the top contenders for the CEO position are indistinguishable with respect to quality of the decisions they're likely to make in office, the the competitively determined salary of the best candidate can be dramatically higher than thar for the second best, even when the estimated difference in their talent is small.

Nokian markkina-arvosta on tämän TS:n jutun mukaan sulanut viimeisen runsaan kymmenen vuoden aikana 200 miljardia euroa. Nokia ja suomalaiset veronmaksajat olisivat varmaan mielellään maksaneet hyvin paljon siitä, että joku olisi voinut estää tämän.

Toiseksikin kilpailu on lisääntynyt. Hyödykemarkkinoiden deregulaatio on lisännyt kilpailua ja nostanut sankaritoimareiden arvoa. Toisaalta pääoma ei juoni työläistä kohtaan enää niin pahasti näillä työmarkkinoilla.

Frank käyttää esimerkkinään sitä, kuinka (ainakin Yhdysvalloissa) urheiluliigat sopivat aikoinaan siitä, että he eivät lähde kilpailemaan toistensa tähtipelaajista. Vaikka mitään muodollisia sopimuksia ei toimitusjohtajien kohdalla ollutkaan, henki oli Frankin mielestä sama. Nykyään tällaiset esteet ovat poistuneet ja työntekijöiden neuvotteluvoima on kasvanut suhteessa pääomaan eli osakkeenomistajiin.

Darwin Economy ja libertarismi

2011-10-23T12:03:00.005+03:00

Robert H. Frankin Darwin Economy on hieno kirja. Tässä melko huonosti jäsenneltyjä ajatuksia, joita se herätti. Pitäisi varmaankin harjoitella tätä pitempien postausten kirjoittamista. Niiden lukeminen on kuitenkin aika erilaista kuin lyhyiden.

Frank esittää, että perinteinen kritiikki siitä, miksi markkinatalous ja kilpailu ei tuota suurinta mahdollista hyvää ihmisille, on hakoteillä. Kyse ei ole siitä, että markkinoilla ei olisi todellista kilpailua - vanha kunnon monopoliargumentti, josta Adam Smithkin jo puhui. Asia on ehkä joskus voinut olla näin, mutta nykyään markkinoilla yleisesti kilpailu on kovempaa kuin koskaan ja kovenemaan päin. Yritysten toimitusjohtajien huikeasti nousevat palkat johtuvat koventuneesta kilpailusta, ei mistään markkinamekanismin epäonnistumisesta. Kyse ei ole myöskään siitä, että kuluttajat eivät olisi harhattomia hyötynsä maksimoijia - he eivät ole, mutta sen seuraukset ovat melko pienet, ainakin verrattaessa Frankin argumenttiin.

Frankin mielestä ylivoimaisesti merkittävin tekijä on se, että ihmiset, evoluutiossa kehittyneet, kuluttavat statusta. Status on hyödyke (tai hyödykkeiden ominaisuus), jota ei voi juurikaan tuottaa lisää, joten siihen laitetut resurssit menevät hukkaan koko lajin hyvinvoinnin näkökulmasta. Valtio voi parantaa tilannetta yksinkertaisesti progressiivisella kulutusverotuksella ja suuntaamalla sitten näitä varoja hyvinvointia tuottaviin ei-status-hyödykkeisiin. Tätä Frank kutsuu libertaariksi hyvinvointivaltioksi, koska se tuottaa ratkaisun, joka imitoi coaselaisen vapaan neuvottelun tulosta kun tuo coaselainen vapaa neuvottelu ei ole mahdollista transaktiokustannusten vuoksi.

Frankin argumentti on teoreettisesti pätevä, ja koska tunnen lukkarinrakkautta konsilienssia kohtaan, lämpenen sille, että hän johtaa teoriansa evoluutio-käsitteestä. Empiriasta Frank ei paria lähdeviitettä enempää vaivaudu puhumaan.

Mutta mielenkiintoisinta kirjassa ainakin itselleni oli Frankin suhtautuminen libertarismiin. Kirjan noin 200 sivulla mainitaan 100 kertaa sana "libertarian" 11 kertaa sana "movement libertarian" ja 18 kertaa sana "rational libertarian" - ja viimeisen kohdalla kaikki tämä viimeisen 15 sivun sisällä, joten voinette ymmärtää, miten lukijalle muodostuu sellainen kuva, että tässä on Frankille kyse jostain tärkeästä.

Saatan tiukan paikan tullen kutsua itseäni libertaariksi, joten kyse on minullekin jostain tärkeästä. Hämmentävää tämä on siksi, että olen aina kokenut libertaarien olevan lähinnä akatemiaan rajoittunut marginaaliryhmä. Harvoin kukaan ottaa libertaareja näin tosissaan. Ainakin oman kokemukseni mukaan ihmisille lähes aina riittää se, että mainitsee sanan "libertaari" pienellä hymynkareella tai naurahduksella ja liittää vaikkapa sanan "hörhö" siihen eteen, vaikka hörhö-hörhöistä puhuminen kuulostaa aika typerältä.

Mutta Frank on rehellisempi ja osaltaan tunnustaa libertaarien maailmankuvan, vaikka käyttääkin rasittavasti ilmaisua "movement libertarian" kuvaamaan huonoja libertaareja ja "rational libertarian" ja pari kertaa jopa "honest libertarian" kuvaamaan hyviä libertaareja. On mielenkiintoista kuinka Frank katsoo kirjoittavansa täysin libertaarien maailmankuvan sisältä, heidän näkökulmastaan, mutta siitä huolimatta puhuu libertarismista kuin jostain vieraasta oliosta.

Yksi syy siihen, miksi Frank kokee, että hänen on kirjoitettava libertaareista on se, että heidän ajatusmaailmansa on osittain vastuussa Yhdysvaltain sietämättömästä poliittisesta tilanteesta.

"Movement libertarians are a small minority, but their slogans have wreaked havoc far out of proportion to their number."

Tai no, sanoin väärin. Eivät libertaarit ole vastuussa, vaan "movement"-libertaarit. Voi tätä retoriikkaa.

Frank paljastaa yhden ainakin itselleni tärkeän jakolinjan libertaarien (liikkeen ja jokaisen yksilön) sisällä puhumalla vain jakolinjan toisesta puolesta. Frankin lähtökohta on se, että libertaarit ovat utilitaristeja, ja jos he eivät käyttäydy sen mukaisesti, he ovat väärässä. Kaikki lähtee Millin vahinkoperiaatteesta:

Many libertarians seem inclined to embrace harm principle when doing so provides them with additional ammunition against a regulation they don't favor. When the principle seems to support a regulation they don't like, however, they're often quick to reject it, insisting that it's trumped in that instance by some prior right to act in the way they wish to. But the latter tactic forces them to confront the question of where that right comes from.

The Coase framework they embrace says that society should define and enforce rights in such a way as to mimic the agreements people would reach on their own if open negotiation between them were practical.

En tunne filosofiaa kovin hyvin, joten saatan vedellä mutkia suoriksi ja puhua väärillä sanoilla. Coasen kehikko, kuten Frank sen esittää, sanoo että oikeudetkin tulee määritellä utilitaristisin periaattein. On kai olemassa kahdenlaista libertarismia. Konsekventialistinen libertarismi on kai vain utilitarismia, joka vain haluaa korostaa vapauksien hyödyllisyyttä. Deontologinen libertarismi katsoo, että ihmisillä on oikeuksia ja näitä oikeuksia ei sovi loukata hyödyn nimessä, eli että niitä ei sovi määritellä Coasen kehikossa.

Jopa Frank tunnustaa, että ihmisillä on luonnollisia oikeuksia.

Some libertarians may object that the Coase framework's emphasis on cost-benefit analysis isn't appropriate for all matters pertaining to human rights. Perhaps so. But we're not talking about all matters pertaining to human rights.

Tuo "perhaps" on ehkä hienoin sana koko kirjassa. Frank sanoo sen kuin se olisi vain yksi, pieni sana muiden joukossa, mutta se ei ole. Ilman sitä Holokaustin moraalisuus esimerkiksi riippuisi siitä, paljonko juutalaiset ovat valmiita maksamaan siitä, että heitä ei tapeta. Harva meistä on yhtä johdonmukainen ideologioissaan kuin Robin Hanson (ks. linkki). Kyse on varmaankin vain siitä, mitkä oikeudet rajataan kustannus-hyöty-analyysin ulkopuolelle. Ja kyse on varmaankin siitä, että Frankin mielestä ne oikeudet, joista ei voida käydä kauppaa, on jo saavutettu ja suojattu perustuslaissa, jolloin koko keskustelu pitäisi käydä kustannus-hyöty-analyysisillä. Ehkäpä.

Darwin Economy pistää ajattelemaan ja siinä on mielestäni hyvää kritiikkiä monia maailmankuvia kohtaan. Empirian puuttessa en kuitenkaan lähtisi vielä suuremmin vaatimaan politiikkamuutoksia sen perusteella - emme esimerkiksi tiedä, miten suuressa roolissa suhteellinen, statukseen perustuva kulutus on. Mutta kirja ehkä auttaa hahmottamaan sitä, miten yhteisistä asioista kannattaa puhua. Kustannus-hyöty-analyysi tuottaa huonompia sloganeita, mutta se on varmaan silti rakentavin tapa keskustella. Eli jos kokee että valtion rooli on liian suuri ja veroastetta pitäisi laskea (rajustikin) ei pidä lähteä huutelemaan että verotus on varkautta.

Ja ongelma libertaareissa, joilla on päänsä sisällä tuo huonosti määritelty ja liikkuva jakolinja deontologisen libertarismin ja konsekventialistisen libertarismin välillä, on se, että kustannus-hyöty-analyyseja saattaa toisinaan harhaistaa deontologinen intuitio. Siksi on varmaankin tarpeen, että yhä useampi käyttäisi coaselaista kehikkoa ja kustannus-hyöty-analyysiä omassa ajattelussaan ja keskustellessaan muiden kanssa. Erityisesti ihmiset, joiden käsitys koskemattomista oikeuksista on kapeampi kuin libertaarien.

Addendum: Unohdin tämän, mikä oli ehkä tärkein pointti. Frank puhuu siitä, kuinka jääkiekkoilijat eivät halunneet käyttää kypäriä, koska se haittasi pelisuoritusta, mutta äänestettäessä kypäräpakosta, kannattivat sitä. Rationaalista toimintaa ja jääkiekkoilijat ovat vapaita sopimaan sen. Frank kirjoittaa:

It's clearly a more serious matter to be restrained by the government than to be restrained by a hockey league...But the difference is one of degree, not of kind.

Ratkaiseva kysymys libertaareille onkin se, että onko kysymys todella vain aste-erosta.

Lukemisia

2011-10-19T11:54:00.002+03:00

Siitä on pitkä aika, kun viimeksi päivitin lukemisiani tänne, mutta toisaalta olen jonkin verran onnistunut keskittymään gradukirjallisuuteen enkä ole lukenutkaan ihan kauhean paljoa muuta kuin artikkeleita, joista ei täällä kannata paljoa huudella.

1. Meillä on ollut pitkään lainassa Noel Kingsburyn Hybrid: The History and Science of Plant Breeding. Kirja on hyvin kirjoitettu mutta kieltämättä raskas itseni kaltaiselle lukijalle, joka ei ole mitenkään älyttömän kiinnostunut aiheesta. Jätinkin sen kesken. Kuten arvatakin saattaa, kirja auttaa ymmärtämään ongelmia, joita käsitteissä "luonnollinen" ja "luonnonmukainen" on, kun niitä käytetään kasveista puhuttaessa. Ja kyllä, kirjasta voi saada irti jotain ajatuksia GMO-keskusteluun, mutta en tiedä onko se hedelmällisin tapa lukea kirjaa.

Itselleni jäi mieleen pointti siitä, että (hyöty)kasvien jalostajat eivät ole suinkaan maksimoineet tuottoa (yield) vaan kasvien kestävyyttä eri olosuhteissa ja minimoineet tällä tavalla riskejä. Nykyaikana kun saadaan finanssimarkkinoiden autuutta levitettyä joka maailmankolkkaan voidaan viljellä kasveja, jotka tuottavat suurempaa satoa suuremmalla riskillä, kun vakuutusmarkkinoiden avulla voidaan tasata tätä riskiä.

2. Milton & Rose Friedman: Free to Choose: A Personal Statement. Olen miettinyt asiaa ja puin varmaan (Milton) Friedmania ja omaa suhdettani häneen ja hänen teksteihinsä ensi vuonna, kun miehen syntymästä on kulunut sata vuotta. Rodrik ehtikin jo avata tulen. Mielenkiintoista nähdä, millaisia kirjoituksia ja näkemyksiä ensi vuonna tulee esiin.

3. Alan Moore & Dave Gibbons: Watchmen. No, kyllähän se vaikutti aika suurelta teokselta. Tarvitsee varmaan auetakseen useamman lukukerran ja hieman taustoitusta. Eniten jäin varmaan miettimään Veidtia, hänen persoonaansa ja valintojaan. Tartuin kirjaan lähinnä koska V niin kuin Verikosto on niin lähellä sydäntäni ja luin sen taas kerran tuossa vähän aikaa sitten. Se on hyvä, siitä menen takuuseen.

4. Arthur Brooks: Gross National Happiness. Luin teoksen ViNOn Onnellinen yhteiskunta-kampanjaa ajatellen. Melko kevyesti kirjoitettu kirja, käy läpi enimmäkseen kirjoittajan itsensä tuottamia empiirisiä tuloksia lähinnä kai GSS-aineistosta. Täysin siis jenkkikeskeistä eikä välttämättä auta ymmärtämään onnellisuuden yhteiskunnallista puolta muualla.

5. Stanley Fischer: IMF: Essays from a Time of Crisis. Vaikea suositella kenellekään muulle kuin kansista tuntevalle ja kv.talouspolitiikasta kiinnostuneelle. Opin sen, että IMF:n ongelmakenttä noin talousteoreettisessa mielessä on hyvin laaja.

Olen nyt lukemassa Robert H. Frankin Darwin Economyä, mutta siitä ajattelin kirjoittaa vähän pidemmän arvion.

P.S. Nyt on käynnistymässä asteittan yllä mainitsemani ViNOn Onnellinen yhteiskunta-kampanja. Parin viikon päästä sivustolla alkaa keskustelu Onnellisuuspolitiikan rajoista ja mahdollisuuksista, utopioista ja ihmisluonnosta. Avauspuheenvuoron on kirjoittanut Marko Hamilo ja voin kertoa, että se on hyvä.

Kolme enemmän tai vähemmän lyhyttä

2011-10-14T17:40:00.002+03:00

1. En ollut ajatellut asiaa ennen eilistä, kun näin televisiossa Mikko Salasuon puhumassa dopingista Suomessa ja dopingin laillisesta asemasta. Rikoslaissa on kriminalisoitu dopingaineiden valmistus, maahantuonti, levittäminen ja hallussapito levittämistarkoituksessa, kun taas dopingaineiden käyttämistä ei ole säädetty rikoslaissa rangaistavaksi. Mistä johtuvat erot vaikkapa kannabiksen ja dopingin lainsäädännössä? Ja miksi dopingin tuotantoon, hankintaan ja levitykseen liittyvä toiminta on rangaistavaa, mutta käyttö ei?

2. Vellu on kirjoittanut hyvän tekstin avioliittolaista, endorssaan kovasti.

3. Kävin taannoin tenttimässä de Grauwen Economics of Monetary Union-opuksen. Yksi kysymys oli ytimekkäästi "pankki- ja valuuttakriisin yhteys", joten rajasin kysymystä mielivaltaisesti ja puhuin lähinnä euroalueesta.

En käy koko vastaustani läpi, mutta yksi pointti. Voidaan ajatella, että euroalueella ei ole liikkeessä vain "euroja", vaan on olemassa irlantilaisia euroja irlantilaisessa pankissa ja saksalaisia euroja saksalaisessa pankissa. Rahaliitossa on kyse siitä, että näiden valuuttojen keskinäinen arvo fiksataan 1:1. Kuten kaikki fiksatut suhteelliset hinnat, myös tähänkin vaikuttavat markkinavoimat, jotka ovat toisinaan eri mieltä fiksaajan kanssa sopivasta vaihtoarvosta. Tällöin fiksaajalla on syytä olla joko keinot estää kaupantekoa tai tarpeeksi pääomaa pitää yllä oikeaksi katsomaansa suhdetta. On jotenkin vaikea kuvitella rajoituksia sille, että irlantilaisia euroja voisi vaihtaa saksalaisiin, mutta onhan tässä viimeisten vuosien aikana nähty kaikenlaisia asioita, joita ei olisi osannut nuorena kuvitella. Pääomankin kanssa tuntuu olevan vähän vaikeaa. Kun solidaarisuus ei ole yhteistä, kukaan ei halua maksaa toisten osuutta laskusta. Ja saksalaiset tuntuvat ajattelevan, että tuo 1:1-arvo on irlantilaisten vastuulla. Näinhän se saattaakin olla nykyisten periaatteiden (kukin maa vastaa omista pankeistaan) mukaan, mutta mitä jos nuo periaatteet eivät toimikaan?

Alla oleva graafi mainiosta Yglesiaksen postauksesta ja kuten näkyy, alunperin CFR:n sivuilta.

Kolme lyhyttä

2011-10-14T16:10:00.003+03:00

1. Etsin tuossa yhtä graduuni liittyvää artikkelia Journal of Money, Credit and Banking-lehdestä ja törmäsin Tyler Cowenin artikkeliin "Should Central Banks Target CPI Futures?" (vapaa kopio artikkelista oli GMU:n sivuilla, mutten saanut sitä aukenemaan, kokeilkaa googlata ja availla, jos kiinnostaa). Artikkelissa on hyviä kriittisiä pointteja automaattisesta rahapolitiikasta, joka pyrkii (optimaalisesti) itseään sääntelevään rahan tarjontaan. Friedmanin k%-sääntökin lienee automaattista rahapolitiikkaa, mutta se on hieman eri asia, koska se ei reagoi odotuksiin.

Mielenkiintoista on oppia (tästäkin asiasta!) se, että asiat, joista itse on oppinut vasta viime vuosina blogeista, ovat vanhoja asioita tiedemaailmassa. Ja niistä on siellä keskusteltu ja niitä on kaluttu ja niistä on löydetty hyviä ja huonoja puolia. Blogeissa keskustelu on, luonnollisesti, yksinkertaistavaa. Hauskaa on sekin, että keskustelussa oli mukana jo tuolloin nykyisenkin keskustelun näkyviä nimiä, kuten Cowen, Sumner ja Woolsey.

2. Erkki E. Louhion teoksessa Kansantalousoppi (4. painos, vuodelta 1967) on hieno sitaatti ajan ajattelusta. Makrotalouspolitiikka, kuten inflaation hallinta, näyttää olevan finanssipolitiikan tehtävä.

Kansantaloudellisesti terve finanssipolitiikka ei vaadi aina budjetin jokavuotista tasapainoisuutta. Päinvastoin katsotaan, että milloin syystä tai toisesta työllisyys pyrkii alenemaan ja kokonaiskysyntä supistumaan, on finanssipoliittisin keinoin pyrittävä palauttamaan tasapaino laatimalla budjetti vajaukselliseksi. Tällöin julkinen talous lisää yksityisen sektorin tuloja enemmän kuin se supistaa niitä. Jos taas esim. inflaation uhan vallitessa kokonaiskysyntä pyrkii muodostumaan kokonaistarjontaa suuremmaksi, on liika ostovoima pyrittävä sitomaan ylijäämäisen budjetin avulla.

Niin, jos joku miettii sitä, miksi luen kyseistä kirjaa, niin sanottakoon että harrastan kevyesti vanhoja talouskirjoja. Niitä löytää usein halvalla kirppareilta, koska niitä on ilmeisesti ollut paljon oppilaitosten opetusohjelmissa. Niistä hyötyy senkin, että oppii suomennoksia taloudellisille käsitteille, kuten Louhion mainio "markkinoiden tyhjentyminen" suomennoksena market clearingille.

3. Katsoin tässä taannoin Korkojen kera-ohjelmaa, jossa oli Aleksi Valavuori vieraana. Olipa aikamoinen virke. Noh, kuitenkin, Valavuori siellä puhui huippu-urheilun tukemisesta ja siitä, kuinka se saa lapset ja nuoret harrastamaan. Minua tämä väite on aina mietityttänyt, koska en ole nähnyt ikinä tutkimuksia aiheesta. Lähinnä minua kiinnostaa asiassa mahdollinen tutkimusmetodi. Noh, kuitenkin, koska homma ei ole omaa alaani ajattelin lähestyä ongelmaa kysymällä väitteen esittäjiltä mahdollisia aihetta käsitteleviä tutkimuksia. Valavuoren yhteystietoja en löytänyt, opetusministeriöön lähetin viestiä, mutta sieltä ei ole vastattu vielä. Ajattelin että Veikkaus, joka tukee huippu-urheilua Suomessa, saattaisi perustella toimintaansa tällä väitteellä ja ehkä he osaisivat viitata minut tutkimusten äärelle. Noh, en löytänyt etsimääni, mutta löysin tällaisen osiosta "5 faktaa Veikkauksesta" (olipa pitkä intro tälle yhdelle, asiaan varsinaisesti liittymättömälle lauseelle):

1.Veikkaus tuottaa yli yhdeksän miljoonaa euroa joka viikko suomalaiselle yhteiskunnalle.

Trololoo suomalaisten taskut ovat ilmeisesti suomalaisen yhteiskunnan ulkopuolella.

Jobs ja Hart

2011-10-07T15:48:00.010+03:00

[En tiedä, miksi tämä fontti nyt venkoilee. Pitää rientää lentopalloilemaan, yritän korjata asiaa myöhemmin]

Steve Jobs. En tiedä, osaanko sanoa mitään erityistä asiasta. Uutinen oli koskettava. Olisi hienoa elää elämä, jolle kuolema on sopiva lopetus.

Luin äsken lounaalla parin viikon takaista Economistia ja siinä oli Michael S. Hartin, e-kirjojen pioneerin muistokirjoitus. Kuolemien sattumallinen läheisyys antaa oivan tekosyyn vertailla miehiä ja heidän vaikutusteen elämiimme. Jobs loi teknologiaa, joka oli henkilökohtaista, tyylikästä ja miellyttävää. Koska Jobsia ajoi jatkuva halu kehittää Applea, tuotteet, jotka olivat ilmestyessään sikamaisen kalliita, elitistisiä suorastaan, olivat muutamaa vuotta myöhemmin tavanomaisia kulutustavaroita. Hart halusi tuoda tuoda kirjallisuuden kaikkien ulottuville ja luoda eräänlaisen runsauden anarkian kirjamarkkinoille.

Jobs on näkyvin poikkeus siihen sääntöön - jos sitä voi sinistenkään lasien läpi katsottuna säännöksi sanoa - että superrikkaista tulee vanhoilla päivillä filantrooppeja, ja silti hän oli kenties maailman rakastetuin miljardööri. Hän keskitti energiansa kehittämään yritystään ja sitä kautta toi tuloa ja iloa miljoonille. Juolahtaapi mieleen hauska Economistin artikkeli, jossa vertailtiin IBM:ää ja Carnegieta organisaatioiden 100-vuotisjuhlan kunniaksi ja pohdittiin sitä, kumpi on tehokkaampi voima maailman parantamisessa - bisnes vai filantropia. Ja tässä on tärkeä pointti. Keinot ovat erilaisia, mutta se, mikä niitä yhdistää on se, että niissä vaikutetaan ihmisten elämiin suoraan eikä poliittisen koneiston kautta. Mielenosoitukset ja lobbaaminen eivät toimi näin hyvin, jos tarkoituksena on muuttaa maailmaa (lobbaaminen tosin toimii usein hyvin, jos sen haluaa pitää ennallaan).

Hartin Project Gutenbergia rahoitettiin filantropian kautta ja mies itse kuoli verrattain vähävaraisena. Yhtä vaikeaa kuin arvioida IBM:n ja Carnegien vaikutuksia keskenään on vertailla Hartin ja Jobsin vaikutuksia elämiimme. Todellisen Piilaakson hengen mukaisesti ei ole merkitystä sillä, kummalla tavalla vallankumous tehdään. Ainakin Jobsin omien sanojen mukaan hänen suhtautumisensa rahaan oli välinpitämätön, kuten varmaan Hartillakin:

You know, my main reaction to this money thing is that it’s humorous, all the attention to it, because it’s hardly the most insightful or valuable thing that’s happened to me in the past ten years.

Molempia tapoja tarvitaan ja molemmat tukevat toisiaan. Digitaalisen sisällön saatavuus lisää laitteiden kysyntää ja laitteiden kasvava laatu ja määrä lisää digitaalisen sisällön kysyntää. Hart itse puki asian näin omassa muistokirjoituksessaan Jobsille:

However, Steve Jobs is more important that iPods, iPads, even iPhones--
though these are ALL incredibly important inventions that we should not
really be able to understand the importance of for some time to come as
the world is just not ready to give anyone that much credit.

However, in our own world of eBooks, right here and now, we should give
credit that more people are able to read eBooks on Steve Jobs invention
of iPods, iPads and iPhones and their clones, than on all the computers
and all the eReaders in the world!

...

At any rate, I've probably said enough, and would simply like to extend
my own personal thanks and offer of credit due to Steve Jobs.

Without him, my dreams of a world of eBooks might still be just dreams.

Tobin-verosta, vielä lyhyesti

2011-10-05T15:29:00.006+03:00

Olen yrittänyt selvittää tätä asiaa itselleni, mutta en ole täysin ymmärtänyt sitä, mikä Tobinin ajatus veroehdotuksen taustalla oli. Koska toisin kuin väitin ja luulisi, Tobinin mukaan veron tarkoitus ei ole vähentää volatiliteettia:

The principal purpose of the tax is to expand the autonomy of national
monetary policies. That does not depend on its success in reducing volatility.

Tämä sitaatti on Eichengreen, Tobin, Wyploz-artikkelista (1995, 165) (pdf), ja siinä viitataan erääseen artikkeliin (pdf), joka kritisoi oletusta volatiliteetin laskusta.

Jätän asian hautumaan ja pidän mielen avoinna vastauksille.

Olen hyvin kiitollinen siitä, että asian opiskelun avulla löysin Dornbuschin overshoot-mallin. En tiedä, miten olen missannut sen aiemmin; voi olla että johtuu siitä, että kävin kv. talouden kurssin epäkypsänä ja epämotivoituneena jo ensimmäisen vuoden keväällä. Ken Rogoffilla on tästä mallista hyvä historiallinen katsaus. Mallissa valuuttakurssit ylireagoivat (overshoot) siinä mielessä, että niillä kestää konvergoida pitkän aikavälin tasapainoon. Kyseessä on ilmeisesti kv.teorian klassinen rationaaliset-odotukset-kohtaa-hintajäykkyyden-ja-tuloksena-on-ahaa-elämyksiä-malli. Huikea se on joka tapauksessa.

Nopea merkintä liiallisen volatiliteetin tutkimisesta

2011-09-29T11:00:00.002+03:00

Artturi tarttui edellisen postauksen kommenteissa siihen, miten voidaan todeta, että markkinoilla ilmenee liiallista volatiliteettiä. Oma metodologiani tähän oli se, että googlasin Scholarissa Shiller ja otin ensimmäisen mielenkiintoisen näköisen paperin, "Do Stock Prices Move Too Much to be Justified by Subsequent Dividends?". Paperi käsittelee osakemarkkinoita, mutta analyysi on varmaan laajennettavissa muillekin rahoitusmarkkinoille. Lisäksi sillä on Google Scholarissa 2298 viittausta, joten se tuntuu olevan melko autoritatiivinen. Kirja Market Volatility olisi luultavasti hyvä katsaus aiheeseen ja ehkä vähemmän täynnä kreikkalaisia aakkosia.

EMH:ssa on kaksi implikaatiota: 1.) Hinnat vastaavat arvoja. 2.) Mikään strategia tai sijoittaja ei voi jatkuvasti voittaa markkinatuottoa (no free lunch). On mahdollista ja tärkeää erottaa nämä kaksi implikaatiota, ja se käsite, millä ne erotetaan, on limits to arbitrage. Eli (tämä suoraan tuolta Wikipediasta) LTCM:n positiot olivat terveitä siinä mielessä, että pitkällä aikavälillä niillä olisi saanut tuottoa, mutta LTCM ei pystynyt turvaamaan lyhyen aikavälin rahoitusta (sijoittajat panikoivat). Tämä teoreettinen käsite (limits to arbitrage) ei ole mitenkään välttämätön näiden kahden implikaation testaamiseen erikseen, mutta se (tai joku muu selittävä tekijä) on välttämätön, jotta toisen falsifioiminen ei falsifioi toista.

Siinä missä behavioraalinen rahoitus on enimmäkseen keskittynyt anomalioiden etsimiseen (kohta 2.), Shillerin tutkimus perustuu kohdan 1.) testaamiseen (s.423, viimeinen kappale). Metodi on seuraavanlainen. Osakkeen tehokas (reilu) hinta on diskontattu harhaton arvio tulevista osingoista. Kun otetaan tarpeeksi pitkä aikaväli, voidaan muodostaa aikasarja tästä reilusta hinnasta. Kun tehdään vielä oletuksia siitä, miten informaatio tulevista osingoista tulee markkinoille, voidaan muodostaa jonkinlainen arvio "reilusta" varianssista hinnassa ja verrata tätä toteutuneeseen varianssiin. Toivottavasti en esitä tätä aivan väärin; epätäydellisesti varmasti, kun en itsekään nyt aamupäivästä sulattanut tuota artikkelia ja sen kreikkalaisia kirjaimia täysin. Jos homma kiinnostaa niin kannattaa varmaan lukea se tai hankkia käsiinsä tuo Market Volatility (tai jos löytyy jotain parempia lähteitä niin pistäkää vinkkiä!).

On varmaan paikallaan korostaa sitä, että tämä keskustelu ei suuremmin liity komission ehdotukseen finanssitransaktioverosta, koska finanssimarkkinoiden volatiliteetin vähentäminen ei kuulu tuon lain virallisiin tavoitteisiin. Useiden sen kannattajien retoriikkaan se kuitenkin luultavasti kuuluu. Ja on vaikeaa korostaa liikaa sitä, että markkinoiden tehottomuus ei ole ratkaiseva peruste interventiolle. Se on kenties välttämätön ehto, muttei riittävä. Relevantti kysymys on se, pystyykö valtio korjaamaan tehottomuutta (usein ei) ja pystyykö se korjaamaan sitä aiheuttamatta samalla suurempaa tehottomuutta muualle (vielä useammin ei).

Tobin-veron kolme elämää

2011-09-28T15:59:00.005+03:00

Tänään on puhuttu, iloittu ja saatu harmaita hiuksia siitä, että komissio on ehdottanut Unioniin finanssitransaktioveroa. Jotkut ovat iloinneet siitä, että viimeinkin on saatu aikaan Tobin-vero, mutta tässä kyllä iloitaan väärästä puusta. Ottamatta kantaa tämänpäiväiseen ehdotukseen, ajattelin kirjoittaa pienen kirjoituksen Tobin-veron käsitehistoriasta. Yritin kirjoittaa yleistajuisesti, menevästikin, mutta loppujen lopuksi teksti kuvaa lähinnä omia mielenkiinnon kohteitani. Taloustieteessä hienoa on se, että sanoilla on merkityksensä ja tarkoituksensa. Kun tiedetään, mitä jollakin verolla tarkoitetaan, voidaan väitellä tylsemmistä asioista, kuten joustojen estimoinnista. Väärät sanat vievät happea kaikelta arvokkaammalta elämältä.

1. Kivi syvässä kaivossa

James Tobin esitteli ehdotuksensa eräässä vuonna 1972 pitämässään luentosarjassa. Tuota tekstiä ei kai ole netissä saatavilla, mutta hän omisti vuoden Eastern Economic Associationin presidenttinä vuonna 1978 pitämänsä puheen aiheelle, ja tämä on luettavissa.

Tilanne oli se, että Bretton Woods-järjestelmän hajotessa paloittain 1960- ja 1970-lukujen taitteessa valtaosa taloustieteilijöistä oli tyytyväisiä siirtymisestä kelluviin valuuttoihin. Kävi kuitenkin ilmi, että valuuttamarkkinoilla ilmenee liiallista volatiliteettiä eli hintojen heilahtelua. Suurin osa haukuista, joita finanssimarkkinat saavat osakseen, on tyhjää puhetta, mutta edelleen valtamielipide taloustieteilijöiden keskuudessa on ilmeisesti se, että finanssimarkkinoilla esiintyy liikaa volatiliteettiä. Tämä ei tarkoita, että finanssimarkkinat ovat aina ja kaikkialla tehottomia ja eestaas säntäilevien sijoittajien hallitsemia - ongelma vaihtelee markkinoittain ja toisilla markkinoilla ongelma on päinvastainen, eli volatiliteettia on liian vähän. En tunne rahoitusta kovin hyvin enkä tiedä, millä metodeilla tähän tulokseen on kulloinkin päädytty.

On totta, että Tobinin teksti sisältää kaksi perinteistä elementtiä, joihin myös nykyiset rahoitusmarkkinaveron puolustajat yhtyvät.

Ensinnäkin rahoitusmarkkinoiden tehokkuus on kyseenalaista. Tobin puhuu siitä, kuinka valuuttamarkkinat ovat liian "tehokkaita" mekaanisessa mielessä, eli transaktiokustannukset ovat niin alhaiset, että suurin osa sijoittajien ajasta menee spekuloidessa. Tobin puhuu siitä, kuinka on syytä "laittaa hiekkaa näihin hyvin öljyttyihin rattaisiin". Tästä tuli mieleen toinen ratas-kielikuva, nimittäin se, että "Inflaatio rasvaa talouden rattaat". Tämän yhteydessä viitataan usein Tobinin vuonna 1971 AEA:n presidenttinä pitämään puheeseen, mutta tuossa puheessa kielikuvaa ei mainita - tosin ajatuksen tasolla se on vahvasti mukana. Joka tapauksessa Tobin rinnastaa finanssimarkkinoiden valtaisan tehokkuuden esimerkiksi työmarkkinoiden kitkaisuuteen, joskaan hän ei tee selväksi, miksi tämä on ongelma. Lisäksi tekstissä on hieno maininta markkinoista peliteoreettisena arvauskilpailuna, selvänä viittauksena Keynesiin.

Toisekseen Tobin viittaa siihen, että pääoman liikkuvuus - niin kelluvien kuin fiksattujenkin valuuttakurssien järjestelmässä - kaventaa kansallisten elinten liikkumavaraa toteuttaa demokraattisesti päätettyjä tavoitteita.

Korjatkaa jos olen väärässä, mutta minulla on sellainen kuva, että ennen 1990-luvun loppua Tobinin vero ei ollut kovinkaan populaari talouspoliittinen käsite. Eikä se varmaan ollut kovin populaari taloustieteellinen käsite - Tobin kuvaa, että kun hän esitteli ideansa ensimmäisen kerran, se tippui kuin kivi syvään kaivoon. Osittain kyse oli varmaan alan sääntelynvastaisesta dispositiosta, osittain siitä, että valuuttamarkkinoiden volatiliteettiin totuttiin ja osittain myös siitä, että se on talouspoliittinen, ei -tieteellinen käsite ja sellaisenakin melko epäselvä.

Tämän verran on kuitenkin selvää: Tobinin ehdottaman veron alaisia kauppoja olisivat sellaiset transaktiot, joissa ostettava ja myytävä tuote ovat eri valuutoissa. Pätevänä taloustieteilijänä Tobin tietää, että mikäli vero langetettaisiin vain sellaisiin transaktioihin, joissa yhtä valuuttaa vaihdetaan toiseen, syntyisi tehottomuutta kun ihmiset kiertäisivät veroa muiden hyödykkeiden kautta. Eli jos haluaisit ostaa eurolla dollareita, voisit ostaa ensin euroillasi osakkeen tai hevosen ja myydä sen sitten dollareita vastaan. Näin ollen sitä veroa, josta Tobin puhuu, ei voida toteuttaa vain valuuttamarkkinoilla.

Toinen huomionarvoinen puoli Tobinin ehdotuksessa on se, että se ei sisällä lainkaan johdannaisia, vaan koskee vain spot-markkinoita, eli markkinoita joissa vaihtokauppa tapahtuu heti. Käytännössähän jonkinlainen johdannaisrajoitus pitäisi olla, koska yhden päivän futuurit ovat varmaan kohtuullinen substituutti spot-markkinoille. Mutta tämä varmaan henkii sitä, että kyseessä on todellakin toimenpide, jonka tarkoitus on vain hillitä lyhyen aikavälin spekulatiivisia rahavirtoja. Pahamaineiset johdannaiset jäisivät Tobin-verokarhun ulottumattomiin. Kolmanneksi voidaan mainita se, että ainakaan kyseisessä puheessa Tobin ei puhunut siitä, millä veron kriitikot ovat kautta historian pysäyttäneet keskustelun alkuunsa: miten veron voisi implementoida ei-maailmanlaajuisesti?

2. Globalisaatiokriittisen liikkeen lippulaivan kiintopiste

Olen tarpeeksi vanha muistaakseni globalisaatiokriittisen (tai altermondialistisen, mitä näitä nimityksiä nyt on), mutta liian nuori, että olisin tajunnut kovin hyvin, mistä siinä oli kyse. Seattlen aikaan olin 11. Muistan vain uutiset; vesitykit, tiesulut ja mellakkapoliisit.

On varmaan aika selvää, että Attac oli yksi näkyvimmistä, ellei peräti näkyvin tuon liikkeen toimija. Paljonhan siellä oli liikettä, mutta kun verkostojen luonteeseen kuuluu, etteivät ne anna haastatteluita, julkisuuden vaaka kääntyy järjestöjen suuntaan, ja siellä Attac taisi olla merkittävin. Ja on selvää, että Tobin-vero oli se tavoite, minkä ympärille Attac luotiin. Tämä Le Monde Diplon pääkirjoitus oli ilmeisesti liikkeen cri de ralliement, ja siitä voi oppia senkin, että Tobin-vero on myös järjestön nimen taustalla:

Pourquoi ne pas créer, à l’échelle planétaire, l’organisation non gouvernementale Action pour une taxe Tobin d’aide aux citoyens (Attac) ?

Virallisesti Attacista tuli (heti vain myöhemmin, sitä en tiedä) Association pour la taxation des transactions financières et pour l'action citoyenne. Vaikka Attac käyttikin Tobin-veroa retoriikassaan, se silti jostain syystä valitsi finanssitransaktioveron nimeensä.

Attacilla ja Tobinilla ei tunnu olevan kovin erilainen käsitys verosta itsestään, sen mekanismista ja sen proksimaalisista tavoitteista. En tiedä, mikä Attacin mieliprosentiksi muodostui, mutta siinä missä Le Monde Diplon pääkirjoitus puhui 0,1:stä, Tobin puhui vuonna 2001 0,5:stä, eli viisinkertaisesta luvusta!

Näin jälkeenpäin ajatellen on hämmentävää, että Tobin-veroa ei implementoitu tuolloin. Olihan takana 1990-luku ja valuuttakriisit Meksikossa, Aasiassa ja Venäjällä sekä silmiinpistävä määrä mätää ja peittelyä yrityssektorilla. Nyt koko valuuttakriisikysymys tuntuu painuneen taka-alalle, kun kehittyvät markkinat ovat keränneet pulleat puskurit dollareita ja eurojakin menneistä oppineina.

Se, että Tobin irtisanoutui koko globalisaatiokriittisestä liikkeestä ja että hänen mukaansa liike käytti väärin hänen nimeään, on kaikille varmaan tuttua kauraa. Itse osaan leveillä vain kehnolla ranskallani, mutta saksaa osaavat voivat lukea koko haastattelun, muille on tarjolla vain englanninkielinen tiivistelmä. Asiasta aasinsiltaan: tiesittekö muuten sen, että Corrado Gini, mies tulonjaon tasaisuutta mittaavan Gini-kertoimen taustalla, oli johtava fasistinen ideologi, joka mm. kirjoitti artikkelin The Scientific Basis of Fascism?

3. Susi ahman vaatteissa - Tobin-vero uutena sääntelyn aikakautena

Kuten tiedetään, 00-luvun lopulla iski ensin pörssiromahdus, sitten finanssikriisi ja työttömyyskriisi ja lopuksi valtioiden velkakriisi. Kun kriisi tulee, poliitikkojen leipätyötä on sääntely. Siksikin on tylsä kuulla, että Satu Hassi ei edes tiedä, mistä verosta ilahtua:

Harvoin olen ollut yhtä ilahtunut kuunnellessani EU-komission puheenjohtajan puhetta kuin tänään. Barroso ilmoitti EU-parlamentin täysistunnolle, että komissio on hyväksynyt virallisen lakiehdotuksen finanssitransaktioverosta. Kyseessä on sama asia kuin ns. Tobin-vero, jota Nobel-palkittu taloustieteilijä James Tobin ehdotti jo 1970-luvulla.

Kyseessä kun ei taida olla ihan sama asia kuin ns. Tobin-vero, jota Nobel-palkittu taloustieteilijä James Tobin ehdotti jo 1970-luvulla. Tiedän, kyseessä on melko viaton virhe, mutta nämä ovat niitä asioita, jotka erottavat kyseisellä alalla pätevän poliitikon epäpätevästä, ainakin yleisön silmissä. Eikä talouspolitiikka ole - onneksi - ainoa politiikan ala, jolla osallistujilta kysytään, kaivataan ja vaaditaan asiantuntemusta. Jos sekoittaa turvapaikanhakijan ja pakolaisen, on vaikea voittaa maahanmuuttopoliittista väittelyä, kuten Mari Puoskari on kokenut.

Virallinen englanninkielinen termi komission ehdotukselle on Financial Transaction Tax. Suora ja tarkin suomennos olisi finanssitransaktiovero. Pressitiedotteen mukaan

The tax would be levied on all transactions on financial instruments between financial institutions when at least one party to the transaction is located in the EU. The exchange of shares and bonds would be taxed at a rate of 0.1% and derivative contracts, at a rate of 0.01%. This could approximately raise €57 billion every year. The Commission has proposed that the tax should come into effect from 1st January 2014.

Pressitiedotteen mukaan komissio on päätynyt esittämään veroa kahdesta syystä:

Koska finanssisektorin bailoutteja ei voida vastustaa, vero toimii eräänlaisena vakuutusmaksuna.
Koska kymmenessä jäsenvaltiossa on jo jonkinlainen transaktiovero käytössä, komission ehdotus harmonisoi verotusta unionin alueella ja tuo tätä kautta tehokkuushyötyjä.

Silmiinpistävää on se, miten kauas näissä tavoitteissa on tultu Tobinin alkuperäisestä ehdotuksesta. Harva on ainakaan viime aikoina huolehtinut euron arvon heilahteluista valuuttamarkkinoilla. Ei Tobin puhunut siitä, että finanssimarkkinoita pitäisi laskuttaa, koska valtio ei voi antaa yritysten mennä konkurssiin ja vielä vähemmän siitä, että euroalueen verotusta on harmonisoitava. Tarkoituksena oli vakauttaa markkinoita ja ehkäistä spekulatiivisia rahavirtoja, mutta tämä tavoite näyttäisi olevan vain taustalla komission ehdotuksessa. Sitä ei ollut pressitiedotteessa, eikä Barroso maininnut sitä puheessaan, tosin se voidaan löytää ainakin yhdestä komission dokumentista.

Monet eivät jaa kiinnostustani oppihistoriaan ja käsitteiden alkuperään, mutta minusta on syytä varoa merkitysten kadottamista ja vääristämistä. Se kolo, kuvaannollisesti puhuen, jota varten Tobin vuoli veropalikkansa on erilainen kuin mihin sitä yritetään nyt tunkea. Miksei annettaisi Tobin-veron olla ja puhuttaisi asiasta jollain sanalla, joka kuvaa sitä paremmin? Miksei puhuttaisi totuudellisemmin? Jos meistä on liian vaivalloista puhua finanssitransaktioverosta tai rahoitusmarkkinaverosta, niin mitä se kertoo meistä? Jos kokee niin paljon tarvetta puhua, että haluaa altistaa muiden korvia ja silmiä ajatuksilleen, pitäisi puhua totuudellisesti.

Addendum: Ainakin tämän UKK:n mukaan spot-valuuttamarkkinoita ei edes verotettaisi. Mutta tiedä tuosta, vaikea tietää, mistä löytyisi autoritatiivisin tietopläjäys. Tämä Executive summary tarjoaa paljon tietoa veron tavoitteista, vaihtoehdoista ja arvioiduista vaikutuksista.

Kepulla ei ole aluepolitiikan monopolia

2011-09-25T11:09:00.003+03:00

Jäin miettimään aluepolitiikkaa kaupunkien suhteen kun Outi Alanko-Kahiluoto kirjoitti kaupunginosien välisestä eriarvoistumiskehityksestä otsikolla "Alueiden eriytyminen on pysäytettävä". Otsikko on pysäyttävä, koska sehän voisi tarkoittaa mitä tahansa alueita. Saako maapallolla olla erilaisia alueita, onko jokaisella neliökilometrillä oltava samat palvelut, saman verran maahanmuuttajia ja yhtä rikkaat asukkaat? Vakavasti ottaen, minkä alueiden eriytymistä pitää estää ja miksi? Vihreäthän esiintyvät usein kaupunki-maaseutu-aluepolitiikan kriitikkoina, mutta mitä eroa kaupunkitasoisella aluepolitiikalla ja valtiotasoisella aluepolitiikalla?

Olen saanut tähän kaksi mahdollista vastausta. Ensimmäinen oli oma ajatukseni, jälkimmäinen Vellun, ja tämä jälkimmäinen tuntuu merkittävämmältä. Mistä muusta voisi olla kyse?

Eriarvoisuuden kustannukset: Jos uskotaan, että onnellisuus riippuu suhteellisesta asemasta viiteryhmässä, niin tasa-arvoistaminen on hienovaraista sosiaalista insinöörityötä, koska eroja tulee tasoittaa kunkin viiteryhmän sisällä, eikä niinkään niiden välillä. Jos maalaiset vertaavat itseään toisiin maalaisiin, eivätkä niinkään kaupunkilaisiin, maaseutu-kaupunki-eriarvoisuudella ei ole suuremmin merkitystä.
Eriarvoisuuden vähentämisen kustannukset: Kaupunki on työssäkäyntialue. Köyhien kaupunginosien ongelma ei kai suoranaisesti ole se, ettei siellä ole työpaikkoja, vaan se, että siellä on köyhiä. Köyhien alueiden ongelma taas on se, että siellä ei ole työpaikkoja. Kun siis siirretään rahaa Helsingistä Kainuuseen, kannustetaan ihmisiä jäämään Kainuuseen sen sijaan että he muuttaisivat työn perässä kaupunkiin. On vaikea nähdä, että tällaista ongelmaa olisi kaupunkien sisällä. Tämän voisi ilmaista kai niin, että tehokkuuden ja oikeudenmukaisuuden välinen trade-off on suotuisampi kaupunkitasolla.

Aluepolitiikan vastustajien retoriikka ainakin baarikeskusteluissa nojaa siihen ajatukseen, että maalla asuminen on valinta ja sen seuraukset pitää kantaa itse. Onko maalla asuvilla suuremmat mahdollisuudet muuttaa kaupunkiin kuin köyhän kaupunginosan asukkaalla muuttaa rikkaaseen kaupunginosaan?

Noin yleisemmin, myönnän että käytän eriarvoisuuden pohtimiseen vähemmän aikaa kuin monet muut. Olen miettinyt sitä viime aikoina lähinnä onnellisuuden ja onnellisuustutkimuksen näkökulmasta. Ajatus suhteellisesta tulotasosta ja viiteryhmistä on tärkeä tuon alan keskustelussa, vaikka siitä ei empiiristä kirjallisuutta taida olla kauheasti. Mutta tällainen ajatus siitä tulee: jos on sata rikasta ihmistä ja sata köyhää ihmistä ja kaksi planeettaa, miten ne kannattaisi asuttaa? Ei varmaan tasapuolisesti, koska silloin köyhät vertaisivat itseään rikkaisiin ja tuntisivat itsensä onnettomiksi - eikä rikkaiden lisääntynyt onni siitä, että he näkevät itseään köyhempiä kompensoi tätä. Onnellisuuden kannalta olisi varmaankin parasta, että näiden kahden ryhmän todellisuudet eroaisivat toisistaan täydellisesti. Todellisessa maailmassa näin autuasta tilannetta ei voida saada aikaan, kun ihmiset näkevät itseään rikkaampia aina television välityksellä, joten siihen ei ehkä kannata pyrkiäkään.

Hassut ajatusleikit sikseen, tässä on pyyntö: Antakaa ajatuksia ja linkatkaa empiiriseen tutkimukseen siitä, millaisia vaikutuksia vaikkapa onnellisuuteen alueellisella eriarvoisuudella on. Erityisesti: minkä tason eriarvoisuudella on merkitystä ja millä tasolla eriarvoisuuden vähentäminen olisi tehtävä? Planeetta, valtio, maakunta, kaupunki, kaupunginosa? Voidaanko kuvitella tilanteita, joissa eri tasa-arvoistamistavoitteiden välillä olisi trade-offeja? Kysymys näyttää vaativan aikamoista sosiaalista insinööritaitoa tai sen puutteessa voimakasta poliittista tahtoa.

Mutta alueellisen eriarvoistumisen vastustamisen ei tarvitse perustua tosiasioihin, vaan se voi perustua arvoihin. Kuten Alanko-Kahiluoto kirjoittaa, "Ihmiset jakautuvat niihin, joilla on varaa valita asuinalueensa ja niihin, joilla tätä mahdollisuutta ei ole". Mutta minusta tässä ei ole suuresti järkeä. Ainut eriarvoisuus, jolla on merkitystä, on hyöty, hyvinvointi, utiliteetti tai muu vastaava. Kaikki muu on paternalismia. Eivät kaikki köyhät halua asua hienolla alueella. Miksei vaan annettaisi heille rahaa ja he voisivat valita, käyttävätkö he sen hienolla alueella asumiseen, kotiteatteriin vai johonkin muuhun? No, ongelma on tämä: silloin harva köyhä muuttaa hienolle asuinalueelle ja kuva näyttää aika eriarvoiselta. Jos on olemassa yksi linna ja kymmenen köyhää, tulonsiirroilla kukaan ei saa linnaa. Mutta voidaanhan tehdä niin, että päätetään käyttää samat resurssit niin, että tulonsiirtoja ei tehdä ja arvotaan, kuka köyhä pääsee asumaan linnaan. Yksi asuu linnassa ja yhdeksän ovat yhtä köyhiä ennenkin ja johan näyttää hyvältä - vielä kun muistaa rajoittaa köyhän oikeutta myydä linnansa vapailla markkinoilla. Vaikea kuvitella, että tämä olisi kenenkään käsitys reiluudesta.

Sitten vielä yksi helmi Alanko-Kahiluodon tekstistä:

Olisi tärkeää, että valtiovalta tukisi vuokra-asuntorakentamista niin, että asuntotarjonta vastaisi nykyistä paremmin kysyntää.

Tämä tuetun asumisen puolustajien tapa käyttää kysyntä-tarjonta-kehikkoa on naurettavaa ja lähes raivostuttavan ignoranttia. Ari Hyytinen on sivunnut asiaa ATB:ssä.

P.S. Noin vuosi sitten taloustiedeblogosfäärissä keskusteltiin ilmaisista parkkipaikoista. Tässä yksi postaus joka linkkailee moneen muuhun.

P.P.S. Yksi lempiesimerkeistäni tästä on Jay Lenon narsistinen paternalismi. Mielestäni erityisesti korkeakulttuurin ystävien ajatus siitä, että oopperan tukeminen on sosiaalipolitiikkaa, on lähinnä sitä, että yleistetään omia preferenssejä koko väestöön.

Syyllistä etsimässä

2011-09-14T20:36:00.002+03:00

Jaakko soitteli tuossa alkuillasta ja jutusteltiin euroalueen talouspoliittisista kysymyksistä. Viittasin Barry Eichengreenin tekstiin, jossa hän korostaa sitä, että tilanne vaatii polttavien kysymysten ratkaisemista eikä vain budjettikurisääntöjen laatimista. Ongelma on se, että poliittinen päätöksenteko on usein liian hidasta ja vaikeasti ennustettavaa finanssimarkkinoiden kannalta. Tarvittaisiinkin taho, jolla on käytettävissään uskottavat resurssit, riittävä riippumattomuus poliittisesta kontrollista ja hyvät tavoitteet joita se toteuttaa tunnollisesti. Tällaisen tahon luominen on vaikeaa, kuten pysyvästä vakausmekanismista on huomattu. Itse asiassa ongelma on vielä pahempi. Jokaisella maalla on nimittäin ollut tällainen instituutio jo hyvin pitkän aikaa, ja meilläkin on sellainen, nimeltään EKP. Tilanne on masentava. Onneksi hyviä ehdotuksia ainakin riittää, mutta keskitytään nyt negatiiviseen ja mietitään, ketä asiasta voi syyttää. Ainakin seuraavat ovat mahdollisia (vetelen tässä joitakin mutkia suoriksi):

Syytä markkinoita. Tästä tulee lähinnä mieleen Arhinmäki.
Syytä poliitikkoja. Tämä on keskuspankkiirien kanta. Trichet'n mielestä hän hoitaa hommansa moitteettomasti ja poliitikot ovat ne jotka tarvitsevat ryhtiä ja päättäväisyyttä.
Syytä keskuspankkeja. Tämä on kvasimonetaristibloggareiden kanta. Poliitikkoja ei kannata syyttää, koska homma on viime kädessä keskuspankin vastuulla ja täysin sen hoidettavissa. Markkinoihin nämä kaverit suhtautuvat yleensä positiivisesti, tai ainakaan eivät syyllistävästi - yksi nimityshän heille ilmeisesti on markkinamonetaristi. Elvytystä tarvitaan, mutta se rakenteellinen keino, jolla varmistetaan ettei keskuspankki mokaa jatkossa on eksplisiittinen rahapoliittinen sääntö, olkoon se NBKT tai loppumyynti (Final Sales).
Syytä poliitikkoja ja keskuspankkeja. Tämä on useimpien talouspoliittisten kommentaattoreiden kanta. Keskuspankkien pitäisi tehdä enemmän, mutta nollakorkorajoite vaatii poliitikoiltakin toimia. He korostavat sitä, että nyt pitäisi elvyttää ja samalla tehdä ratkaisuja pitkän aikavälin budjettiepätasapainon korjaamiseksi. Painotukset näiden välillä vaihtelevat.
Syytä markkinoita ja keskuspankkeja. Tämän näen systeemikriittisten vasemmistolaisten kantana. Toivottavasti en esitä heidän ajatuksiaan väärin; en ole tutustunut näihin niin paljon kuin pitäisi enkä ymmärrä näitä niin hyvin kuin haluaisin. Syyttäminen on tässä ehkä väärä sana; voimakkaastakin retoriikasta huolimatta eetos tuntuu olevan se, että sijoittaja vain toimii niin kuin sijoittajan pitää ja keskuspankit kädet on sidottu esimerkiksi Maastrichtin sopimuksella. Keskittyminen markkinoihin ja keskuspankkeihin liittyy ehkä siihen, että heidän mukaansa ne tarvitsevat suurempia rakenteellisia uudistuksia kuin poliittiset instituutiot. Tarvittava poliittinen muutos on lähinnä se, että poliitikot vastuunsa kansan edustajina ja ottavat sen vallan, joka kansalle kuuluu.
Syytä markkinoita ja poliitikkoja. Piti laittaa tämä tähän, jotta kaikki kombinaatiot tulevat mukaan, mutta en keksi tahoja, jotka edustaisivat tätä kantaa.
Syytä menneitä virheitä. Aiempi vauraus oli vain velan aikaansaama kupla eikä nyt kannata yrittää elvyttä, vaan hyväksyä se, että asuntojen ja muiden sijoituskohteiden hintojen on tultava vielä paljon alaspäin. Miten Andrew Mellonin klassikkositaatti kuuluisi nykyään? Likvidoi asunnot, likvidoi osakkeet, likvidoi yritykset!
En tiedä, miten argumentit PSST:stä tai pysyvästä AS-shokista/tuottavuuden kasvun hidastumisesta pitäisi kuvata tässä kehikossa. Kling tuntuu syyttävän sitä samaa, mitä aina, eli taloudellista kasvua heikentävää sääntelyä, Cowen pitää syynä lähinnä sitä, että helpot kasvun lähteet on jo käytetty.
Viimeiseksi muttei vähäisimmäksi: Syytä kreikkalaisia.

Unohdinko jotain, tai esitinkö jonkun näkemyksen väärin? En ainakaan tunne MMT-tyyppien ajatusmaailmaa tarpeeksi hyvin tunkeakseni heidät tähän kehikkoon.

Onko likviditeetti vain rahan tarjonta toisella nimellä?

2011-09-13T09:58:00.002+03:00

Lueskelen nyt tenttiin (ja elämään) de Grauwen mainiota Economics of Monetary Union-oppikirjaa. Tuo toinen painos on vuodelta 2007, ja varmaan olisi pitänyt lukea se heti tuolloin. Uuden oppiminen on hienoa, mutta samalla sitä huomaa usein olleensa monissa asioissa väärässä, tai vähintään harhassa.

Yksi seikka, joka on päivänselvä mutta jota en ollut aiemmin ajatellut, on velkakriisin ja rahan tarjonnan dynamiikka rahaliitossa. Opin sen tästä de Grauwen paperista, en ole oppikirjaa vielä lukenut kokonaan, joten en tiedä, sanotaanko siellä asiasta jotain.

Kun sijoittajat epäilevät brittien valtionvelkaa esim. maan kasvunäkymien heikkenemisestä johtuen, he myyvät sitä pois ja saavat puntia. He luultavasti haluavat päästä punnista eroon, joten he myyvät sitä, jolloin punnan arvo heikkenee ja vienti saa boostia. Tällainen korjaava mekanismi puuttuu Espanjalta. Kun sijoittajat myyvät Espanjan valtionvelkaa, he saavat rahaa, mutta he saattavat sijoittaa rahan vaikkapa Saksan valtionvelkaan. Paljonhan he myös myyvät euroja muihin valuuttoihin, ja tätä de Grauwe ei jostain syystä mainitse artikkelissaan. Voisi kuvitella, että vaikutus valuutan kurssiin on paljon pienempi kuin brittien tapauksessa, koska Espanja on osa suurta rahaliittoa.

Thus the total amount of liquidity (money supply) in Spain shrinks. The Spanish government experiences a liquidity crisis, i.e. it cannot obtain funds to roll over its debt at a reasonable price.

Muistan kriisin aikana miettineeni, että mikä on tämä likviditeetti, josta niin paljon puhutaan. Kun puhutaan, että jokin arvopaperi ei ole likvidi, tarkoitetaan ilmeisesti, että arvopaperilla ei käydä paljoakaan kauppaa, jolloin markkinahinta ei ole niin tarkka arvopaperin arvon mitta. Hyödyllinen tapa ajatella markkinoita on usein se, että markkinoilla on aina kaksi puolta: osto ja myynti. Rahataloudessa toinen näistä puolista on (lähes) aina raha. Kun yksittäinen arvopaperi, esim. osake, ei ole likvidi, arvopaperi on "markkinoiden lyhyt puoli" (short side of the market). Kun taas kaikki arvopaperit eivät ole likvidejä, eli kun finanssimarkkinoilla on likviditeettikriisi, raha on markkinoiden lyhyt puoli.

Loppujen lopuksi kyse on rahan tarjonnasta. Friedman-Schwartzin arvo se vain nousee nousemistaan. Se mikä tässä on uutta on nollakorkorajoite. Tai ei sekään ole uutta, on siitä kirjoitettu paljon ja pari (?) kertaa koettukin. Erityisesti on ollut jonkin verran puhetta raha- ja finanssipolitiikan rooleista nollakorkotilanteessa. Mitä olen artikkeleita lukenut, niin minulle on muodostunut sellainen kuva, että a) nollakorkotilanteessa ekspansiivisella finanssipolitiikalla voi olla positiivinen vaikutus tuotantoon ja työllisyyteen (tästä ks. esim. Eggertson & Krugman) ja b) rahapolitiikka on silti ensisijainen, "luonnollinen", optimaalinen vaihtoehto (tästä ks. esim. Mankiw & Weinzierl). Ehkä kommentaattoreiden erimielisyydet johtuvat lähinnä siitä, mitkä ovat poliittiset rajoitteet ja miten tieteilijöiden pitää niihin suhtautua. EKP:n johdossa nyt vain näyttää olevan ylpeä hölmö.

P.S. Huomio retoriikasta. Kun poliitikot ja (finanssi)markkinavoimat painivat, poliitikot ottavat niskalenkkejä ja markkinat pakottavat poliitikot polvilleen. Kummalla taktiikalla varmistetaan voitto?

P.P.S. Lätkämailakäyrä.

Konnun multa on syvää

2011-09-12T15:53:00.003+03:00

Luin viime viikolla Tarun Sormusten Herrasta. Huikea eepos. Halusin vain kirjoittaa seuraavan pätkän ylös, koska se tiivistää mielestäni niin kauniiksi kontulaisten konservatiivisen eetoksen. Minas Tirithin taistelu on päättynyt ja Pippin ja Merri jäävät Parannuksen Tarhaan, kun Aragorn lähtee Mustalle Portille:

...Voi että! Me Tukit ja Rankkibukit emme pärjää pitkään korkeuksissa.

Ei, sanoi Merri. Minä en ainakaan. En vielä. Mutta me voimme kuitenkin nyt nähdä korkealle, ja kunnioittaa. On kai parasta rakastaa ensin semmoista mitä osaa rakastaa: pitää aloittaa jostakin, pitää olla juuret, ja Konnun multa on syvää. Mutta on olemassa jotakin syvempää ja korkeampaa. Eikä vähäisinkään puutarhuri voi hoitaa puutarhaansa rauhassa jollei olisi, tiesi hän sen tai ei. Minusta on hyvä tietää tästä jotakin. Mutta miksi minä tämmöisiä puhun? Missä sitä pehkua on? Ja ota piippuni esiin sieltä pakkauksesta, jollei se ole mennyt poikki.

Epäröin tulkita ja lietsoa yllä olevaa, koska en tiedä, voinko tehdä sille oikeutta. Mutta varmaan pitäisi yrittää. Itseni takia, mutta myös sen, että nykyään ihmisillä tuntuu olevan vaikeuksia antaa arvoa tällaisille asioille tai edes puhua niistä ilman ironiaa, pilkkaa tai tiedostavia huomioita perinteen pimeistä puolista tai siitä pahasta, mitä Jumalan nimessä tehdään.

Euro ja aikaväliajattelu

2011-08-29T17:31:00.005+03:00

Nick Rowe'lla on hyvä kirjoitus euron ongelmista ja siitä, että pohjimmiltaan kyse on kahdesta ongelmasta. Pitkän aikavälin ongelma on talousalueen yhtenäisyys optimaalisen valuutta-alueen näkökulmasta. Lyhyen aikavälin ongelma on Lender of Last Resort (LOLR)-toimijan puute. Enkä viittaa lyhyellä aikavälillä siihen, että se on tästä muutaman vuoden ajan eteenpäin - jos asiaa ei ratkaista, se on ongelma tästä ikuisuuteen, mikä on melko pitkä aikaväli. Lyhyt aikaväli viittaa käytettävään analyysikehikkoon; lyhyt aikaväli on laman taloustiedettä, epätäydellisyyksiä, kriisejä ja pitkä aikaväli on markkinavoimien geologisen hidasta maailman muokkausta, suhteellisten hintojen asettumista paikoilleen ja luonnollista työttömyysastetta, luonnollista korkotasoa ja luonnollista tuotannon tasoa.

En ole miettinyt LOLR:ia pitkään aikaan, enkä ole oikeastaan kunnolla sen merkitystä. Lainasin sattumalta juuri kirjastosta Stanley Fischerin IMF-artikkelikokoelman, eiköhän siitä jää jotain aivoon.

On melko vaikeaa arvioida, kumpi on tärkeämpi, lyhyt vai pitkä aikaväli. Charles L. Schultze ehdotti aikoinaan testiä, jolla (jenkkiterminologian) erottaa liberaalisen taloustieteilijän ja konservatiivisen taloustieteilijän. Testi on yksinkertainen, paljastava ja hauska - ehkä hieman julmalla tavalla. Testissä käsketään täydentää lause "Pidä huolta ___ aikavälistä niin ___ aikaväli pitää huolen itsestään." sanoilla "Pitkä" ja "Lyhyt".

Testi on julma siinä mielessä, että se on taloustieteilijälle yhtä aikaa niin merkittävä ja samaistuttava ja niin epäanalyyttinen. On nöyryyttävää, jos tieteilijän ammatillinen identiteetti voidaan redusoida noin epätieteelliseen lauseeseen. Ehkä oikea vastaus on vain se, että lauseeseen pitää vastata tapaus kerrallaan.

Euron suhteen vastaus on luultavastikin se, että lyhyempi aikaväli ja LOLR on tärkeämpi aspekti, kuten Rowekin sanoo. Tämä on lähes määritelmällistä. Jos lyhyestä aikavälistä ei pidetä huolta, jos LOLR-ongelmaa ei ratkaista poliittisesti, ei ole euroaluetta, jonka optimaalisuudesta pitäisi keskustella. Vaikeampi kysymys on se, kumpi on tärkeämpää euroalueelle, tai euroalueessa toimiville valtioille. Näkemykseni lienee se, että lyhyt aikaväli on tärkeämpää vain kriisin tai sen uhkan yhteydessä. Vain silloin, kun työttömyys ja epävarmuus uhkaavat yhteisön arvoperustan jatkuvuutta, yksityisomaisuutta, vapaata kauppaa ja muita toimivan kapitalistisen talouden peruspilareita hyvin perimmäisellä tavalla nousee lyhyt aikaväli pitkää aikaväliä merkittävämmäksi . Ja tämähän tapahtuu vain siksi, että pitkä aikaväli on tuolloin uhattuna. Joten ehkä joudun toteamaan, että osaisin vastata tuohon Schultzen testiin melko kivuttomasti, vaikka tuntuu siltä, että sen pitäisi sattua enemmän. Omalta kohdaltani vaa'an on kallistanut pitkän aikavälin puolelle Robin Hanson, joka haastaa ymmärtämään, että pitkä aikaväli on todella pitkä.

Kysymys on myös siitä, että onko se, mikä on hyväksi eurolle, hyväksi euroalueelle. Euro valuuttajärjestelmänä ei selviä ilman LOLR-toimijaa, mutta varmasti euroalueen maiden taloudet selviäisivät. Euron hyvyys loppujen lopuksi mitataan pitkällä aikavälillä. Optimaalinen valuutta-alue on trade-off kahden tekijän välillä: yksi on transaktiokustannukset hyödyke- ja rahoitusmarkkinoilla ja toinen makrotalouspoliittinen liikkumavara. Talousalueen yhtenäistämisessä on kyse siitä, että tätä trade-offia parannetaan; paetaan nollasummapeliä ja ratkaistaan konfliktit välttämällä ne. Talousalueen yhtenäistäminen toisaalta lisää hyötyjä ensimmäiseistä - mitä enemmän transaktioita, sitä enemmän hyötyä - ja vähentää tarvetta jälkimmäiselle - jos shokin iskiessä alueellisesti eri tavalla, keskuspankin ei tarvitsisi harmitella, kuinka sen korkopolitiikka on liian tylppä ase siihen ongelmaan, vaan sen tarvitsisi vain katsoa ja ihailla, kuinka työvoima liikkuisi työn perässä ympäri Eurooppaa vallan pidäkkeettömästi.

Eli euro ei selviä ilman LOLR-ongelman ratkaisua. Mutta se, millainen visio meillä on Euroopasta talousalueena vaikuttaa siihen, miten LOLR-ongelma kannattaa ratkaista. Kun kuuntelee poliitikkoja, on vaikeaa välttyä ajatukselta, että parasta olisi olla ratkaisematta LOLR-ongelmaa, jolloin järjestelmä kriisiytyisi ja euro hajoaisi, jolloin kaikki saisivat omat pienet optimaaliset talousalueensa. Ja tätä taustaa vasten Suomen vakuusvaatimukset eivät ole lainkaan hassumpaa politiikkaa.

Euroajattelua

2011-08-17T12:34:00.002+03:00

Olen tsempannut ja tehnyt töitä päivät, niin en ole kauheasti kirjoitellut tänne. Olen kuitenkin lueskellut blogeja ja miettinyt euroaluetta ja sen tilannetta. Jos tässä jonain päivänä on intoa, ajattelin pohtia asiaa analogioiden kautta:

Miten euroalueen tilanne eroaa devalvaatiosyklistä, jossa yksi talouden toimijajoukko (metsä- ja metalliteollisuus/etelä-Eurooppa) ei kykene pitämään kustannuksiaan aisoissa (tai tuottavuuden kasvuaan tarpeeksi hyvänä) ja koska joukolla on poliittista painoarvoa, asia on ratkaistava joko kustannusten laskulla, joka on hidasta ja kivuliasta, tai inflaatiolla, jonka ikävä sivuvaikutus on se, että se syö muiden toimijoiden ostovoimaa. Yleensä on hyvä suhtautua epäillen valtion ja yksityisen sektorin ja mikro- ja makrotasojen analogioihin.
Entä jos lahtelaisten yritysten tuottavuus jäisi jälkeen muun Suomen tuottavuudesta ja Lahden kaupunki ajautuisi velkakriisiin? Miten tämä eroaisi Kreikan tilanteesta euroalueen sisällä? Lahti esimerkkinä siksi, että sen osuus Suomen tuotannosta on suunnilleen sama kuin Kreikan osuus euroalueen tuotannosta.

Yllätyin siitä, millä innolla euroalueen johtajat ja mikä tärkeintä, EKP, tarttuivat viimeaikaisiin huolenaiheisiin. Tosin minusta tuntuu, että poliitikot tekivät lähinnä vääriä asioita - shorttauskielto voi olla hyvä juttu, jos sen aikana vakuutetaan markkinat siitä, että arvopapereiden arvon ei tarvitse laskea, mutta tätä euroalueen johtajat eivät tee, joten se toimii vain taas yhtenä heikkouden merkkinä - ja EKP teki liian vähän. En usko, että kukaan voi epäillä euroalueen johtajien sitoutumista euroon. Mutta tämä ei takaa euron onnistumista, kahdesta syystä: i) Euroalueen johtajat ovat osoittaneet jatkuvaa epäpätevyyttä sen suhteen, mitä pitäisi tehdä ja ii) Johtajat ovat vaihdettavissa, eli euroalueella on muitakin merkittäviä poliittisia toimijoita kuin vallassa olevat poliitikot.

Jälkimmäinen pointti tuli mieleeni, kun Economistissa (printissä) oli seuraava saksalaisen teollisuuspomon sitaatti:

I support the euro, but not at any price.

Tätä voi verrata poliitikkojen, esim. Angela Merkelin ja Olli Rehnin lausuntoihin:

We support whatever is needed to support the euro, also with respect to the rescue fund. (Merkel)

We shall defend the euro whatever it takes. (Rehn)

Jos kysymyksen ottaa kirjaimellisesti, on vaikea keksiä mitään esimerkkejä asioista, joita kannattaa tehdä millä tahansa hinnalla. Taivaspaikka? Euron tulevaisuus ei, onneksi, ole taattu, koska useimmat muut toimijat eivät ole sitoutuneita ideoihin, vaan palkkapusseihinsa.

Olen muuten lukenut

2011-08-07T21:57:00.004+03:00

Francis Fukuyaman The Origins of Political Order. Kuten titteli kertoo, ihmisyhteisöjen poliittisen järjestyksen muodostumisen hahmottumista historian alkuhämäristä Ranskan vallankumoukseen. Tärkeinä juonteina se, miten valtiollisten instituutioiden tärkein elementti on ollut niiden kyky ehkäistä tärkeiden toimijoidensa, kuten virkamiesten ja sotilaiden, omien sukulaisten suosimista ja se, että eri yhteiskunnan osa-alueiden (talous, valtio, kansalaisyhteiskunta) kehitys ei kulje samassa tahdissa. Mielenkiintoisia huomioita Euroopasta ja kirkon ja valtion välisestä suhteesta. Gregoriuksen uudistukset saivat aikaan sen, että katolisesta kirkosta muodostui suhteessa valtioihin aiempaa erillinen ja kehittyneempi instituutio. Olisi ehkä ollut ihan hyvä, jos olisi ollut valmiiksi jonkinlainen perustuntuma valtio-opista ja politiikan tutkimuksesta. Joka tapauksessa teos, johon varmasti on hyvä palata myöhemmin.

Paul Krugmanin Peddling to Prosperity. Sukellus 80- ja 90-lukujen taloustieteelliseen ja talouspoliittiseen ajatteluun Yhdysvalloissa. Valottaa luonnollisesti myös miehen nykyistä kirjoittelua. Mitä enemmän Krugmanin kirjoituksia lukee, sitä vakuuttuneemmaksi tulee, että hän on sukupolvensa kirkkaimpia tähtiä ja tämän maailmanajan tärkeimpiä talousajattelijoita. Niin hyvä kirjoittaja, niin hyvä tieteilijä ja yleensä niin oikeassa. Tämä nykyinen kriisi voi hyvinkin olla hänen viimeinen suuri kamppailunsa, jonka jälkeen hän vetäytyy hyvin ansaittuun emeritusasemaan. Siinä voi tosin kestää, kun ottaa huomioon, millä tolalla talous nykyään on.

Richard Layardin Happiness. Kirjan vaikuttavuus hiipii hiljalleen kun huomaa, miten Layardilla ei ole mitään muuta agendaa kuin onnellisuus. Hän puolustaa sitä kaikkia ja kaikkea vastaan ja kaikki asiaan liittyvä evidenssi käy. Eronneet itse ja heidän lapsensa ovat onnettomampia kuin avioliitossa elävät. Uskonnollisuus aiheuttaa onnellisuutta - joskin tässä on ehkä avointa se, onko tekijä oikeastaan uskonnollisuus vai hengellisyys. Lääkkeillä on tärkeä osansa onnellisessa yhteiskunnassa.

Layard on pragmaatikko ja ohittaa esimerkiksi Nozickin mielihyväkoneen sanomalla, että se ei ole mitenkään realistinen politiikkakysymys, mikä on varmaan jollain tapaa terve suhtautuminen moniin filosofisiin ongelmiin. Toisaalta hän ei juurikaan esitä politiikkasuosituksia lukuunottamatta vapaa-aikaan kannustamista työtä verottamalla - mutta onhan siinä suositusta kerrakseen. Evidenssiä ja tutkimusta esitetään niin paljon, että minkään yksittäisen tekijän kohdalta en uskaltaisi lähteä vetämään omia (politiikka)johtopäätöksiä.

Itselleni ainakin oli jännää tajuta se, että länsimaissa ollaan onnellisempia kuin koskaan ja onnellisuus on edelleen kasvussa, joskin heikossa. Yleensähän asioista aletaan kiinnostua, kun ne kriisiytyvät, ja vaikea onnellisuutta on pitää mitenkään kriisiytyneenä.

Rabindranath Tagoren kokoelmateos Ahnaat paadet. Hienosti nähtyjä ihmiskohtaloita.

Addendum: Unohdin eilen kokonaan Tamminiemen pesänjakajat. Olihan siellä Holkeristakin oma lukunsa, mutta ehkä sitä ei kirjoitettu tällaisia hetkiä varten.

Kilpailusta (itsehavainto)

2011-08-06T23:18:00.003+03:00

Vietin eilen päivän kevyessä kohmelossa ja katselin YouTubesta (onko YouTube muuten jo niin vakiintunut käsite, että sen voisi alkaa kirjoittaa youtube?) urheilumainoksia, erityisesti Niken ja erityisesti Jordan-mainoksia. Olin viettänyt edellisen illan yhden laitoksemme tutkijan kanssa ja sitä kautta kuullut myös akateemisesta elämästä. Jotenkin palaset alkoivat loksahdella yhteen niin kuin vain aineiden käyttö voi ne saada loksahtelemaan.

En suuresti muista asioita elämästäni, mikä on sääli. Tai muistan tapahtuneita asioita, mutta harvoin sitä, miltä minusta tuntui tai miksi toimin tietyllä tavalla. Kävin nuorena ns. talenttileirillä, jota olen selvyyden vuoksi kutsunut sittemmin maajoukkueleiriksi (se oli osa prosessia, jolla koottiin ensimmäistä kertaa ikäluokkani maajoukkue). Leiri ei mennyt kauhean hyvin, mutta ei se mikään järkytys ollut. En tiedä miksi, mutta olin aina ollut hyvin kriittinen koko ammattilaisunelmaa kohtaan ja minulla oli epämukava olo siinä Palloliiton järjestelmässä. Kieltäydyin aluejoukkuekutsuistakin sittemmin. Ajattelin aina, että käytän aivojani, menen yliopistoon ja lopetan jalkapalloilun hyvissä ajoin. Harjoittelin kyllä kovasti, tietenkin. Mutta siinä oli kyse pitkälti samasta asenteesta, jolla teen asioita nykyäänkin. Pyrin tekemään asioita hyvin ja olemaan hyvä, mutta en varsinaisesti pyri mihinkään.

Ja se on sääli. Kun katsoin noita inspiroivia videoita, ymmärsin mistä olin jäänyt paitsi. Mitä olisin voinut saada. Kilpaurheilu on kaunis asia. En tietenkään olisi voinut valita toisin tuolloin, mutta tein päätökseni hölmöillä perusteilla. Ei kilpaurheilu ole mitenkään alempiarvoista kirjojen lukemiseen verrattuna. Ei se ole sellaista hommaa, jota harrastavat ne, joilla ei ole aivoja, joilla pärjätä. Eikä ole mitään syytä, miksi molempia ei voisi harrastaa. Mutta ajatus siitä, että aloittaisi kilpaurheilun tällä iällä, on vaikea - ainakin se pitäisi tehdä jokseenkin marginaalisessa lajissa, jotta voisi päästä koviin geimeihin.

Vieroksun akateemista maailmaa ehkä samoista syistä kuin aikoinani vieroksuin kilpaurheilua. Kai yksinkertaisesti kyse on siitä, etten pidä kilpailusta; että käsitän kilpailun konfliktina. Olen kilpailuhenkinen pienessä mittakaavassa, innostun lautapeleissä ja saatan ärtyä, jos en pärjää. Mutta jos kyse on jostain oikeasta, niin minun tekee vain mieli väistää. Voin elää ilmankin, enkä ole uskaltanut antaa itseni ymmärtää, mitä sielua ylentävää siinä kamppailussa on. Ja valehtelisin jos väittäisin, ettei kyse ole potentiaalin realisoimiseen liittyvästä häviämisen pelosta.

Keväällä minun luultavasti on kuitenkin tehtävä jonkinlainen päätös jatko-opinnoista.

Hayek monetaristi? Tokkopa.

2011-08-06T21:53:00.004+03:00

Tyttöystäväni lukee tenttiin politiikan tutkimuksen perusoppikirjaa Politics. Vilkaisin kirjaa ja piruuttani taloutta käsittelevää osiota. Kirjoittajan lukee Friedrich Hayekin monetaristeihin, mikä tuntuu ensi kädeltä kummalta ja tarkemmin ajateltuna hölmöltä. Ymmärrän, että kirjoittajan näkökulma on poliittinen ja häntä varmaankin kiinnostaa teorioiden poliittiset implikaatiot; sekä teorioista johdetut politiikkasuositukset että niiden sopivuus tiettyihin poliittisiin diskursseihin. Mutta ei sitä tarvitse tehdä huonosti. Ei siinä pidä olla kyse siitä, että katsotaan ketkä suhtautuivat kriittisesti valtion rooliin taloudessa suunnilleen samana aikana ja pistetään kaikki saman nimikkeen alle.

Tuntuu typerältä edes kumota tällaista väitettä, mutta tässä joitakin iskuja:

Mies itse sanoi, ettei ole monetaristi.
Autoritatiivisissa esittelyissä (Wikipedia, Palgrave's Dictionary of Economics) Hayekia ei lueta monetaristeihin, vaan itävaltalaisiin. Itse asiassa jos yrittää etsiä vaikka Palgravesta Hayekin sivulta monetarismia ja päinvastoin, ei tule mitään.
En suuremmin luettele tässä eroja, mutta ehkä yhden voisi mainita, koska se liittyy juurikin tuohon valtion ja talouden suhteeseen. Hayekin kritiikki käsittääkseni liittyi siihen, että yhteiskunnassa informaatio on hajautunut yksilöiden päihin (ja yksilöt eivät jaa tätä informaatiota muille, jos se ei ole heidän etunsa mukaista) , jolloin valtion on vaikea tai mahdoton saada suunnitelmiaan toteutettua. No, olihan Hayekilla makronäkemyksiäkin, mutta eipä niitä paljoa kannata muistella. Jos jotain, niin niiden poliittiset implikaatiot olivat vähemmän laissez-faire kuin hänen muiden talousajatustensa. Monetarismi (klassinen) taas oli oppi makrotaloudesta, eikä sillä siten ollut juuri mitään sanottavaa valtion roolista yksittäisillä markkinoilla - tärkeänä poikkeuksena rahamarkkinat, joita piti säädellä, jotta rahan kiertonopeutta (velocity) voitaisiin hallita (tästä ks. DeLongin artikkeli alempana).

Sille on syynsä, miksi monetarismi ja itävaltalainen koulukunta ovat eri asioita. Vaikka molempien poliittiset implikaatiot saattavat näyttää samoilta, ne ovat oikeastaan erilaisia, ainakin jos viitsii katsoa vähän tarkemmin kuin "Täällä on nää tyypit jotka ei tykkää kun valtio puuttuu talouteen ja täällä ne jotka pitää sitä välttämättömänä." Ja jos ei viitsi katsoa, niin kannattaa ehkä olla hiljaa koko asiasta.

Monetarismista suosittelen DeLongin kompaktia ja hyvin erittelevää artikkelia. Hayekin raha- ja sitä kautta myös makrotaloudellisista näkemyksistä näiden kysymysten valossa suosittelen tätä Larry Whiten artikkelia.

Lyhyitä

2011-08-03T18:22:00.003+03:00

Jotenkin on vaikeaa löytää työpäivän jälkeen intoa kirjoitella. Pikemmin haluaisi kotiin tyttöystävän ja kirjojen luo. Tässä kuitenkin joitakin juttuja.

Minulla on Facebookissa paljon ystäviä, jotka tykkäävät, kun arvovaltaiseen mediaan ilmestyy jokin hyvä kapitalismikriittinen teksti. Siitä huomasin tämän Teuvo Teivaisen tekstin Hesarissa. Olen aika fakki-idiootti, ajatuskulkuni oli jotakuinkin tällainen: "Jaa tällaista Oliver Williamson-kamaa, ai että sekin on yhteiskunnallista, no voihan sen niinkin ajatella." Ehkä itselleni tuosta kirjoituksesta paistaa läpi se, että kirjoittaja ei ymmärrä tai halua osoittaa sympatiaa sille, että monille klassisesti painottuneille liberaaleille valtio on erityinen instituutio. Toki Teivaisen kuvitteellinen vastapoolikin hämmentää tätä retoriikallaan.

Tekstin taustalla vilahtelevat policy-ajatuksethan ovat varsin kannatettavia. En tuosta hallintarekisterihommasta tiedä, mutta siirtohinnoittelu tuntuu olevan merkittävä ongelma valtioille niin länsimaissa kuin kolmannessa maailmassakin, ja intuitiivisesti tuntuu siltä, että hommassa mättää jokin ja pahasti. Luin joskus kirjan noista asioista, muistaakseni se oli Raymond W. Bakerin Capitalism's Achilles Heel, se oli hyvä kirja ajatusten ja erityisesti käytännön tasolla, voin suositella, jos jotakuta kiinnostaa nämä asiat. Luin melko pikaisesti tuon jälkeen myös Matti Ylösen Veroparatiisit. Ei siinäkään mitään vikaa ollut, mutta ainakin itselleni tulee pamflettien lukemisesta monesti vähän huono mieli, ainakin jos tietää asiasta jo jotain.

Muita asioita: ehkä kuukausi sitten minulle tuli sellainen olo, että ei tästä eurosta kyllä mitään enää tule. Se pysäytti. Eksaktimmin voisi sanoa, että sanoisin hajoamisen (johon lasketaan myös yhden maan väliaikainenkin irtoaminen) p-arvon olevan yli 0.5. Mutta aika näyttää. Huomasin myös olevani täysin samaa mieltä erään taannoin Aamulehdessä julkaistun Sampo Terhon kirjoituksen kanssa. Kaikkea sitä. Yhdysvaltojen suhteen veikkaan sen, että jälkeenpäin kun taloustieteiljät (ei välttämättä suuri yleisö) tarkastelevat Obaman talouspolitiikkaa, tärkeimmäksi tekijäksi muodostuu nyt jo surullisen kauan auki olleet kaksi paikkaa Fedin johtokunnassa.

Olen ajatellut kirjoittaa blogeista ja kirjoista tässä pian. Oli hienoa palata lomareissulta blogien pariin, varsinkin kun Scott Sumner on palannut tauolta ja löysin myös uuden hienon tulokkaan, David Glasnerin Uneasy Money. Silti pitäisi lukea varmaan enemmän kirjoja.

Kuulumisia

2011-07-19T16:21:00.003+03:00

Aloitin eilen uuden, pari kuukautta kestävän työpestin. Yritän selvittää kyselyaineiston perusteella, miksi työntekijät käyttävät sairaspoissaoloja. Tarkoituksena on sitten käyttää tietoa niin kapitalistin kukkaron kuin työntekijän terveydenkin hyväksi. Teen työtä melko lailla itsenäisesti, mikä tulee olemaan varmasti mielenkiintoinen kokemus.

Yliopiston pestini loppui kuun lopussa, ja ehdin siinä välissä loma(matka)illa. Kävin Kuopiossa, Kalajoella ja Kuhmossa. Oli virkistävää olla erossa netistä, blogeistakin, ja lueskella rauhassa. Kirjoittelen myöhemmin siitä, mitä olen lueskellut, nyt pitää jo joutua kotiin.

Steven Pinkerin How the Mind Works. Hyvä tiedekirjoittaja pitää lukijan pinnalla syvissäkin vesissä. Opin myös, miksi simpanssien kivekset ovat neljä kertaa gorillojen kiveksiä suuremmat, vaikka gorillat ovat kokonaisuudessaan neljä kertaa suurempia kuin simpanssit.

Olavi Ala-Nissilän Ulos finanssikriisistä. Tämä tarttui käteeni Kuhmon kirjastossa, jossa oli yllättävän hyvä valikoima (tai ainakin hyviä nostoja). Hyvin konventionaalinen teksti, jossa mielestäni keskityttiin liikaa lukijan viihdyttämiseen analyysin kustannuksella. On muuten jotenkin hauskaa, että mies tervehtii lukijaa kotisivuillaan ("Hei, olen Olavi Ala-Nissilä.").

Marko Hamilon Luonnollisesti hullu. Oli jännää lukea tämä Pinkerin jälkeen, koska aihepiirithän ovat melko samanlaiset (mieli ja evoluutio). Kirja oli varsin hyvä. Ehkä olen liian vakuuttunut jo, mutta en nähnyt siinä juurikaan mitään poleemista. Lisäksi ihailen sitä, miten Hamilo osaa kirjoittaa tuollaisen teoksen sortumatta ylilyönteihin ja pitämällä jatkuvasti jalkansa syvällä tieteellisessä kirjallisuudessa. En kylläkään ihmettelisi, jos sellainen näkyisi negatiivisesti kirjan suosiossa.

Varmaankin unohdin jotain. Katsoin myös uuden Star Trekin ja aloitin West Wingin ykköskauden. Mainiota.

Sananen syrjinnästä

2011-07-19T16:07:00.002+03:00

Miksi nuoria saa syrjiä? Miksi on hyväksyttävää kieltää pääsy ravintolaan alle 18-vuotiailta, mutta ei vaikkapa romaneilta? Eikä kysymys ole vain alaikäisistä. Miksi ravintola saa ilmoittaa ovellaan, että alle 24-vuotiaat eivät ole tervetulleita, mutta se ei saa ilmoittaa että heterot tai homot eivät ole tervetulleita (olisipa muuten hauska nähdä, miten portsarit yrittäisivät tarkastaa asian)?

Ymmärrän intuitiivisesti, mistä on kyse ja miksi on hyvä, että vaikkapa vanhemmalle väelle on omia ravintoloita, mutta en mitenkään osaisi perustella näitä käytäntöjä. Tämmöiset asiat vain tulivat mieleeni eräänä iltana, kun huomasin, että Kalevan ABC:lle ei kuuden jälkeen päästetä alaikäisiä. Koskeekohan se huoltoaseman yhteydessä olevaa Saleakin? Mielenkiintoista yhtä kaikki.

Hätäviestit ja kilpailullinen hallinto

2011-07-04T09:08:00.002+03:00

Aamulehdessä on tänään juttu kansallisesta hätätekstiviestijärjestelmästä. En tiedä olenko vain lukenut viime aikoina liikaa Patri Friedmania, mutta tämä tuntuu aivan täydelliseltä esimerkiltä siitä, miten valtio luottaa liian vähän kilpailulliseen hallintoon. Ehdotus: sen sijaan, että kehitettäisiin vuosikausia maanlaajuista järjestelmää, annetaan alueiden kehittää omia järjestelmiään ja kopioida toistensa hyviä käytäntöjä. Hankkeet on yleensä helpompi toteuttaa ensin pienemmässä mittakaavassa ja laajentaa sitten. En ymmärrä, miksi tämän järjestelmän pitäisi olla sellainen, että se putkahtaa koko tasavaltaan kerralla jokaiselle kansalaiselle täydellisen toimivana. Tällaisella ajatuksella putkahtaminen kestää pitkän aikaa ja lopputulos on kallis ja buginen. Voihan toki olla, että tämän kysymyksen suhteen kansallinen järjestelmä on jo niin pitkällä, että prosessia ei kannata muuttaa, mutta tuleehan näitä hankkeita.

Yksi ongelma ehdottamassani lähestymistavassa on. Voin kuvitella, että jos meillä olisi vaikkapa Pirkanmaalla oma hätätekstiviestijärjestelmä Nokian kunnan osaamisen ansiosta (heillä on jo vesihuoltolaitoksen hätätekstiviestipalvelu, kuten printtilehdessä kerrotaan) ja Varsinais-Suomessa ei olisi vastaavaa, joku Turussa valittaisi siitä, kuinka eri alueiden asukkaat eivät ole tasavertaisessa asemassa. Mutta olisiko se huonompi tilanne kuin jos kukaan missään ei olisi järjestelmän piirissä? Tarvitaan rohkeutta toteuttaa kokeiluja, kuten sanottiin jo klassikossa Tutkimus- ja innovaatiopoliittinen linjaus 2011-2015.

Kommentti Haaparanta-Basuun

2011-06-29T12:16:00.008+03:00

Pertti Haaparannalla on polveileva ja ajatuksia herättävä kirjoitus ATB:ssä. Ensinnäkin yksi huomio: nettopalkkataso laskee sen takia, että työvoiman tarjonta kasvaa, ei siksi, että sen tietyn osan kysyntä laskee, kuten blogipostauksessa sanotaan. Tämä käy ilmi myös Basun paperista, sivu 13.

Sitten tämä jäi minua mietityttämään:

Siksi myös niiden tulot (ja hyvinvointi), jotka vaativat häirinnästä vain pienen korvauksen, saattavat laskea, eivät vain niiden, jotka eivät suostu häirintään (eivät suostu tarjoamaan häirintäpalveluita) lainkaan.

Työntekijäthän saavat Basun mallissa tasan yhdenkokoista korvausta häirinnästä, ns. häirintälisää. Jotta lause olisi mielekäs, vaatiminen viittaa varmaankin yksilöllisiin preferensseihin häirinnästä, ja tällöinhän ne, jotka vaativat ”pienen” korvauksen häirinnästä (saavat siitä vähiten disutiliteettia) kärsivät siitä vähiten ja voittavat eniten – tai ainakin enemmän kuin he, jotka vaativat ”suuren” korvauksen. Näin tulkiten lausehan on mielekäs ja tosi, kunhan ”pieni” määritellään sopivasti - tai jätetään määrittelemättä. Olin vain odottanut, että lauseessa olisi lukenut "jotka suostuvat häirintään, mutta kärsivät siitä paljon" tai jotain muuta vastaavaa ("suuren korvauksen").

Alla olevan jälkeen Haaparannan teksti lähtee aivan uusille urille:

Silti kahdenväliset vapaaehtoiset sopimukset eivät välttämättä ole ns. Pareto-parannuksia, ts. eivät kasvata sopimuksentekijöiden hyvinvointia alentamatta kenenkään muun hyvinvointia (taloustieteessä muutoksia on tapana pitää yhteiskunnallisesti hyvinä, jos ne ovat Pareto-parannuksia). Miksi näin on?

Oletan, että kysymys viittaa sulkeita edeltävään lauseeseen. En tiedä ovatko polveilevat jatkopohdinnat tarpeellisia. Esimerkki: jos mä vien vaikka Jaskan työpaikan tekemällä Jaskan työtä halvemmalla, niin kyllä Jaska kärsii siitä. Ostamalla tuotteen nostan kyseisen tuotteen kysyntää ja näin ollen hintaa ja heikennän muiden sen tuotteen kuluttajien hyvinvointia. Eivät ei-Pareto-parantavat kahdenväliset sopimukset ole mitenkään harvinainen juttu. Olenkin sitä mieltä, että jos tämä teksti kertoo jollekulle enemmän markkinatalouden hyvyydestä kuin Pareto-tehokkuuden käsitteestä, on viettänyt liikaa aikaa miettien teoreettisia perusteita kannalleen. Enkä mitenkään väheksy tällä Haaparannan kirjoitusta; huonot argumentit pitää aina ampua alas. Silläkin uhalla, että luen liian tarkasti blogikirjoitusta, joka on kirjoitettu kevein sormin ja tarkoitettu silmäillen luettavaksi, katsotaan vielä ongelman freimausta:

Usko vapaan markkinatalouden erinomaisuuteen perustuu viime kädessä siihen, että uskotaan sellaisten kahdenvälisten vapaaehtoisten sopimusten, joilla ei ole mitään suoraa vaikutusta kehenkään muuhun, olevan “hyviä”. Jos sopimus on vapaaehtoinen, niin sopijat hyötyvät siitä. Ja jos sillä ei ole vaikutusta kehenkään muuhun, niin yhteiskunnan kannalta sopimus ei voi olla kuin hyvä. Erikoistapaus on tietysti vapaa markkinavaihto: Ostan/myyn jotakin hinnalla, jonka toinen osapuoli hyväksyy. Tätä kaunista kuvaa on hyvä vähän rikkoa.

Huomaatteko, miten attribuutti "suora" puuttuu vaikutusten edestä kolmannessa virkkeessä? Jos asia on niin, kuten Haaparanta määrittelee asian toisessa ja kolmannessa virkkeessä, kuvaa ei voi rikkoa - eikä Haaparanta sitä teekään, vaan rikkoo sitä kuvaa, jossa puhutaan vain "suorista" vaikutuksista. Mutta mikä erottaa suoran ja epäsuoran vaikutuksen? Tähän kiinnittävät huomiota myös tekstin kommenteissa Tuukka Sarvi ja Artturi Björk. Asiaahan ei voida määritellä niin, että sopimuksessa mukana olevat henkilöt kokevat suoria vaikutuksia ja ei-mukana olevat kokevat epäsuoria. Eikä tämä ole pelkkää nillittämistä ja näsäviisastelua. Se, että perustuuko usko vapaan markkinatalouden erinomaisuuteen viime kädessä sihen, että sellaiset vapaaehtoiset sopimukset, joilla ei ole mitään suoria vaikutuksia kehenkään muuhun, ovat "hyviä", riippuu täysin siitä, miten määritellään suorat ja epäsuorat vaikutukset. En sanoisi, että Haaparanta rakentaa olkinukkea; hän vain ei rakenna kumottavaa argumenttia kovin tarkasti. Ja sanottakoon vielä se, että eivät hekään, jotka uskovat vapaan markkinatalouden erinomaisuuteen syystä tai toisesta, rakenna argumenttejaan aina kovin tarkasti.

Mutta varsinainen kimmoke siihen, että ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä tänä kuumana lauantaina tuli siitä, kun tänään lukiessani Steven Pinkerin How the Mind Works-kirjaa tämä kappale tuli mieleeni:

Minä juon (runsaasti) kahvia ja käytän sen kanssa sokeria. Jos kuppiini pannaan vain pieni sokerihippunen, niin en erota sen vaikutusta, vaan pidän kahvia yhtä hyvänä kuin sokeritontakin. Jos kahviin pannaan yksi hippunen lisää, en erota senkään vaikutusta edelliseen hyppyseen jne.. Mutta jossakin välissä sokeria ollessa riittävästi erotan vaikutuksen, vaikka silloinkin ero edelliseen lisäykseen on minulle havaitsematon. Pidän siis kahviani aina yhtä hyvänä lisäyksen jälkeen edelliseen tilaan nähden, mutta lopputilaa parempana kuin sokeritonta vaihtoehtoa.

Pinker:

The psychologists Carol Smith and Susan Carey have found that children have odd beliefs about matter. Children know that a heap of rice weighs something but claim that a grain of rice weighs nothing. When asked to imagine cutting a piece of steel in half repeatedly, they say that one will finally arrive at a piece so small that it no longer takes up space or has any steel inside it. They are not of unsound mind. Every physical event has a threshold below which no person or device can detect it. Repeated division of an object results in objects too small to detect; a collection of objects each of which falls below the threshold may be detectable en masse. Smith and Carey note that we find children's beliefs silly because we can construe matter using our concept of number.

Kaikki (paitsi lapset) ymmärtävät, että jos kahviin lisätään hippunen sokeria, se on makeampaa kuin aiemmin. Mutta muuttuuko se, pitääkö kahvia makeampana? Se riippuu siitä, mitä tarkoitetaan sillä, että pitää kahvia makeampana. Jos se tarkoittaa sitä, että voi sanoa työkavereilleen, että nyt se on makeampaa, niin ei varmasti. Ei vaikka tehtäisiin äärettömän monta koetta, jossa Haaparanta maistaisi kahvia kolmesta eri kupista, joista yhdessä on sokerihippu enemmän kuin kahdessa muussa ja hänen pitäisi erottaa se. Oikeiden osumien osuus konvergoituisi kolmasosaan. Mutta voidaanko silti sanoa, että sokerihipulla ei ole mitään merkitystä? Maailma voi olla lineaarinen, vaikka mielemme ei käsittäisikään sitä niin. Asiassa ei siis nähdäkseni ole mitään mystistä. Pinker puhuu kirjassaan siitä, miten parempi on, jos jokin asia on ongelma eikä mysteeri, ilmeisesti tämä on joku Chomskyn ajatus. Haaparanta esittää asian hieman liian mysteerimäisenä minun makuuni. Kysymys on vain siitä, että lajimme kannalta ei olisi ollut mitään mieltä siinä, että käsittäisimme makuja hermoimpulssin tarkkuudella. Silti se sokerihippu kahvissa on olemassa, ja tietyllä todennäköisyydellä se osuu makureseptoriin ja saa aikaan hermoimpulssin, mikä taas osaltaan voi vaikuttaa käyttäytymiseemme.

Enkä tiedä miten tämä liittyy alkuperäiseen aiheeseen. Basun esimerkissähän ei puhuttu lainkaan mistään "yhtäläisestä hyvyydestä", jollaisilla mieltymyksillä "syntyy tilanteista, jossa sarjalla muutoksia on vaikutus hyvinvointiin, vaikka millään sarjan yksittäisellä osalla sitä ei ole." Tästähän ei ollut kyse häirintäesimerkissä, mistä varmaan johtuu lukijan hämmennys tekstin parissa. Mutta mielenkiintoista yhtä kaikki.

Asiaan (kuin asiaan) sopiva sitaatti

2011-06-15T12:08:00.002+03:00

Olen lueskellut kokoelmaa Frédéric Bastiat'n kirjoituksista. Huikean hyviä tekstejä tähän mennessä, voin tosin kuvitella että kyseinen yli 1000-sivuinen opus alkaa toistaa itseään jossain vaiheessa. Tässä yksi sitaatti esseestä Näkyvä ja näkymätön, kohdasta jossa käsitellään taidetta ja sen rahoitusta, mutta mielestäni se pätee vaikkapa kirkon ja valtion suhteeseenkin.

Our adversaries consider that an activity which is neither aided by supplies, nor regulated by government, is an activity destroyed. We think just the contrary. Their faith is in the legislator, not in mankind; ours is in mankind, not in the legislator.

Thus Mr. Lamartine said, “ Upon this principle we must abolish the public exhibitions, which are the honor and the wealth of this country.” But I would say to Mr. Lamartine—According to your way of thinking, not to support is to abolish; because, setting out upon the maxim that nothing exists independently of the will of the State, you conclude that nothing lives but what the State causes to live.

Eturyhmien tarpeellisuus

2011-06-10T10:18:00.003+03:00

Yksi suurista tragedioista on se, että poliittinen järjestelmämme tuottaa kokonaishyvinvoinnillisesti heikkoja ratkaisuja tilanteissa, joissa vastakkain ovat pienehkö ryhmä (tuottajat), jonka jäsenillä on suuri yhteinen intressi ja suurehko ryhmä (kuluttajat) jonka jäsenillä on pieni yhteinen intressi.

Yksi positiivinen puoli isossa valtiossa on se, että se tuo monille markkinoille suuren kuluttajan tuottajien vastapuolelle. Kirjastot, jotka ovat kirjojen, elokuvien ja äänitteiden suurkuluttajia puhuvat suoja-aikojen lyhentämistä vastaan. Kuntaliitto, jonka jäsenet ovat koulukyytien kautta taksiliikenteen suurkuluttajia, puhuvat taksiliikenteen kilpailun puolesta. Tietenkään monia tällaisia ongelmia ei olisi, jos valtio ei ryhtyisi ottamaan tuottajia erityissuojeluun, mutta onneksi valtio ei ole monoliitti, vaan sielläkin on ryhmittymiä ja eturistiriitoja, kannustimia ja kilpailua. Liian vähän, mutta on kuitenkin.

Ankkuri on katsojan silmässä

2011-06-05T15:00:00.005+03:00

Yhdessä Krugmanin henkilökuvassa oli tämä helmi:

I brought up the work of the legal scholar Cass Sunstein, now with the Obama administration, who has studied the radicalizing effects of ideological isolation—the idea, born from studies of three-judge panels, that if you are not in regular conversation with people who differ from you, you can become far more extreme. It is a very Obama idea, and I asked Krugman if he ever worried that he might succumb to that tendency. “It could happen,” he says. “But I work a lot from data; that’s enough of an anchor. I have a good sense when a claim has gone too far."

Sitten kun lukee jotain tällaista

"Thanks to inflation-protected securities, we can look at real rates directly",

tulee mieleen monta asiaa. Tulee mieleen, että joskus on vaikeaa olla keksimättä jotain nokkelan ikävää. Tulee mieleen, että montako minuuttia kestää löytää sitaatti, jossa sama tyyppi sanoo, että ei reaalikorkoa näe vain katsomalla TIPS-yieldiä suoraan tai että ei inflaatio-odotuksia näe vain katsomalla TIPS-spredia suoraan. Tulee mieleen, että mitäköhän ne TIPS-markkinat ovat silloin viestineet. Tulee mieleen, että onkohan sillä mitään väliä, pitääkö olla niin tarkka, hänhän on tätä nykyä populaari kirjoittaja ja oikeastaanhan se on hänen vaimonsa syytä jos tuollaisia tulee. Mutta tätä viimeistä miettiessä sitä on jo ehtinyt etsiä ne sitaatit ja sama ne on sitten laittaa:

Hmm. There have been a number of stories recently saying that inflation expectations are on the rise, and it’s true that the TIPS spread — the difference in yields between inflation-protected US bonds and ordinary, nominal bonds — has widened out to a bit more than 2 percent:

What’s a little puzzling, though, is how that spread has widened. The scare stories run like this: federal borrowing is crowding out private borrowing and/or raising doubts about US solvency; as a result real borrowing costs are up and nominal borrowing costs up even more, for fear that Uncle Ben will inflate away Uncle Sam’s debts.

But what’s actually happening is that the nominal bond yield is about what it was in early September, while the real bond yield has fallen.

I’m not at all sure what this means. One possible story would be that the liquidity discount on TIPS has fallen, as markets grow calmer; in that case inflation expectations have nothing to do with it. Another is that expectations about the real economy have weakened, driving down real rates, but this has also raised expectations of an inflationary policy, so that nominal rates have risen. I’m sure that there are more tales to tell.

Anyway, there’s a puzzle here; it’s not the simplistic WE’RE ALL GONNA DIE GO BANKRUPT story some would have you believe.

tai

Treasury inflation-protected securities — bonds whose payouts are indexed to consumer prices — are really useful for economic analysis: they give an objective, market-based measure of expected inflation. But you have to be a bit careful about using them to interpret recent events, because the same financial disruptions that wreaked havoc with many assets also did some funny stuff to TIPS.

You can see what I mean in the chart above. The yield on TIPS shot up after Lehman fell; ordinary bond yields plunged over the same period. Was this a collapse in expected inflation? Not really, or at any rate not mostly: TIPS are less liquid than regular 10-year bonds, so in the rush for liquidity they became very underpriced for a while. Correspondingly, as markets calmed down there was a fall in TIPS yields and a rise in ordinary bond yields; this probably didn’t have much to do with changing inflation expectations.

So when you read something like this:

Market inflation expectations can be calculated by comparing the difference in yields on a 10-year Treasury and a 10-year Tip. In the US, that gauge has reached the highest level in 15 months. A comparison of similar UK bonds shows expectations are at an 11-month high.

This rise has led to talk of a return of “bond vigilantes”, investors who in the past have pushed up long-term bond yields on fears of inflation and forced central bankers to tighten policies.

you have to take it with large helpings of salt.

Omistusasumisen tukeminen disurbanisoi

2011-06-05T14:40:00.002+03:00

Vielä yksi huomio Glaeserin mainiosta Triumph of the City-kirjasta. Omistusasumisen tukeminen vahvistaa Glaeserin mukaan kaupunkirakenteen hajautumista (ja sitä kautta estää sitä kaikkea kivaa, mitä kaupungit tuovat tullessaan). Syyksi tähän hän esittää, että omistusasuminen lisää kustannuksia kaupungeille ominaisessa asumismuodossa, kerrostalossa. Kerrostalon taloyhtiössä asioista päättäminen kun on vaikeampaa, jos siellä on paikalla kaksikymmentä asukasta kertomassa mielipiteensä siitä, mikä väri talolle annetaan julkisivuremontin yhteydessä, kuin jos siellä on paikalla kourallinen suuromistajia tai heidän edustajiaan jotka ymmärtävät, että ei sillä värillä niin väliä ole kunhan se ei ole aivan hirveä.

Itsehän vain ennustan

2011-06-03T11:46:00.005+03:00

Tyler Cowenin viisaita ajatuksia:

This development [lasku väkivaltarikosten määrässä] reminds me of a fallacy committed by (some) intellectuals. Occasionally you will read it insinuated that if inequality continues, or continues to rise, “the public will take matters into its own hands,” or something like that. Apart from being potentially factually false, such an outcome is neither endorsed nor condemned by the intellectual. The writer is hinting that the losers from such a rebellion would deserve what is coming to them, without having to say so. Least of all is the writer willing to throw his or her efforts behind dissuading or criticizing such a public response (is it so hard to write “don’t bring out the guillotine”?). The ostensibly “positive” description of what the public will do is used as a veiled threat, to be enacted if the warnings of the supposedly smarter intellectual are not heeded, yet without the intellectual having to make the threat himself.

Olen samaa mieltä yllä olevan kanssa ja olen miettinyt tätä kysymystä maahanmuuton ja tulontasauksen (tai sosiaalimenojen) suhteen. Ennustukseni on se, että lisääntynyt maahanmuutto johtaa etnisesti heterogeenisempään väestöön, mikä johtaa vähempään intoon tulontasaukseen ja sitä kautta suurempiin tuloeroihin (ei siis suhteessa nykyhetkeen, vaan suhteessa tilanteeseen, jossa maahanmuutto olisi ollut vähäisempää).

Ennustuksella on intuitiivisesti ymmärrettävä teoreettinen tausta (tulontasausinto riippuu solidaarisuudesta/empatiasta, solidaarisuuden/empatian tunne on evoluution myötä kehittynyt diskriminoivaksi ryhmien suhteen). Tästä on myös empiirisesti kohtuullisen voimakasta näyttöä (itse olen nyt lueskellut Alesina & Glaeser: Fighting Poverty in the US and Europe, ks. kirjaan liittyvät kalvot, näitä juttuja kalvosta 55 eteenpäin). Heidän mukaansa etninen heterogeenisuus selittää noin puolet Yhdysvaltain ja Euroopan eroista tulontasauksessa (toinen puoli tulee poliittisista instituutioista).

Tällainen argumentti on useimmille peitelty uhkaus, koska useimmat pitävät tuloeroja uhkana. Ja kai molemmissa tapauksissa uhka juontuu tuomittavasta käytöksestä. Maahanmuutto-tulontasaus-argumentissa tämä tuomittava käytös on rasistinen ajattelu, vaikka se toteutetaankin laillisesti ja hyväksyttävästi äänestyskopissa. Ero ja ongelma on varmaankin siinä, kuten rasismin tuomitsemisessa ylipäänsä, että tuomioon liittyvän sanktion uhka ei ole kovin suuri, mikä vähentää tuomitsemisen uskottavuutta.

Kun tuloerot-turvattomuus-argumentin tapauksessa väärin on se, että ryöstää kaupan tai pahoinpitelee tuntemattoman, tapahtunut vääryys on helppo todeta. Maahanmuutto-tulontasaus-argumentin tapauksessa se on paljon vaikeampaa. Ei riittäisi edes se, että saisi tietää, ketä joku on äänestänyt, koska äänestyspäätökseen vaikuttavat niin monet asiat.

Mutta koska ennustan, myös tuomitsen. On väärin antaa ihonvärin vaikuttaa arvioihin siitä, kuka ansaitsee mitäkin tai kenen köyhyys on systeemin vika.

Non-fictiosta, kaupungeista ja (yli)kysynnästä

2011-05-27T18:17:00.003+03:00

Aloitin pari päivää sitten lukemaan Ed Glaeserin kirjaa Triumph of the City (alaotsikko How our Greatest Invention Makes Us Richer, Smarter, Greener, Healthier and Happier - nykyään eivät näköjään kolmiportaisetkaan luettelot enää riitä). Se on niin samankaltainen kuin kaikki non-fiction-kirjat nykyään: korkealentoinen teesi yhdistettynä valtaisaan määrään anekdootteja. Vähän niin kuin Wisdom of the Crowds (alaotsikko Why the Many Are Smarter Than the Few and How Collective Wisdom Shapes Business, Economies, Societies and Nations). Vähän niin kuin The Power of Gold (alaotsikko The History of an Obsession). Vähän niin kuin tuhat muuta kirjaa.

Mutta kai se on hyvä keino tutustuttaa lukija uuteen aihealueeseen. Ei kai siinä ole kyse opettamisesta perinteisessä mielessä, vaan siitä että lukija joutuu itse pähkäilemään, mistä siinä kaikessa on kyse - sopivasti kerätyt ja asetellut yksittäistapaukset toki auttavat johtopäätösten muodostamisessa. Kovin on postmodernia.

Joitakin ajatuksia tuosta Glaeserista. Yksi asia, mitä en ole tullut ajatelleeksi on se, että kaupunkien ei kannata ihan kauheasti taistella oikeudenmukaisemman maailman puolesta (ainakaan jos siihen liittyy verojen nostamista, kuten useimmilla ihmisillä liittyy). Muistan, että siitä oli puhetta yhdellä aluetalouden kurssilla, mutta asia ei jotenkin Suomessa tule vastaan, ja hyvä niin.

Yhdysvalloissa poliittinen järjestelmä on hajautetumpi, jolloin kaupungeilla on enemmän valtaa kuin täällä. Ainakin tällainen kuva minulla on, voinhan olla väärässä. Tämä valta on myös valtaa tehdä huonoja päätöksiä - kuten nostaa voimakkaasti veroja tulontasaustarkoituksessa. Kaupunkilaisten on niin helppoa muuttaa vaikkapa naapurikaupunkiin, jolloin Laffer-käyrän huippu tulee nopeasti vastaan. Eikä se ole edes ainoa mahdollinen huono vaikutus; segregoituminen voi lisääntyä ja politiikka radikalisoitua äänestäjäkunnan homogenisoitumisessa. Verokarhun onneksi kansallisvaltiosta karkaaminen ei käy yhtä helposti.

Toisena huomiona se, että nykyään ei aina edes tajua sitä, miten hyödyllisiä työkaluja kysyntä ja tarjonta ovat asioiden hahmottamisessa. Kirjassa on seuraava sitaatti, jossa puhutaan Jane Jacobsista, joka on ilmeisesti legendaarinen urbaanin ajattelija.

Because she saw that older, cheaper buildings were cheaper, she incorrectly believed that restricting heights and preserving old neighborhoods would insure affordability. That's not how supply and demand works.

Toinen kaunis huomio liittyi teihin:

The traffic problem essentially reflects the impossibility of sating the demand for anything that's free. Roads are expensive to build and valuable to use, yet American motorists seem to think that a right to drive for free was promised them by the Bill of Rights. Soviet Russia used to charge artificially low prices for consumer goods, and the result was empty shelves and long lines. That is basically what happens when people are allowed to drive on city streets for free.

Kun ymmärtää kysynnän ja tarjonnan käsitteet, ymmärtää että ei ole eroa sillä, pitäisikö nostaa tarjontaa vai hintoja. Ainut ero syntyy siitä jos ymmärtäää tarjonnan nostamisen veronmaksajien kukkaron avaamisena ja hintojen nostamisen oman kukkaron avaamisena. Yleensä silloin halutaan lisää tarjontaa, olkoon kyse teistä tai Hitas-asunnoista.

Kesä

2011-05-21T22:34:00.002+03:00

Yksi työnteon parhaita puolia on se, että viikonloput tuntuvat viikonlopulta. Ja ehkä joskus, kun olen vakituisemmin töissä, lomatkin tuntuvat lomilta. Opiskelijana tuntuu joskus raskaalta, kun viikonlopun tuloa ei välttämättä huomaa yhtään mistään. Jos kävisi ulkona paljon, niin sen ehkä huomaisi. Amatöörit dokaa kalenterin mukaan, kuten sanotaan. Itsehän dokaan niin harvoin, että olisi suurta hukkaa hankkia kalenteri sitä varten.

Tämä muutos on hassua siinä mielessä, että työntekoni ei vaadi rutiinia sen enempää kuin opiskelukaan - paitsi että työnteossa olen luvannut tuottaa arvoa jollekulle ja minun on syytä pitää lupaukseni. Miksi on niin vaikeaa ottaa samanlaista rutiinia opiskeluun, jos se rutiini kerran tuntuu kohentavan elämänlaatua? Minun varmaankin pitäisi osata määritellä lupaukset itselleni tarkasti, että osaisin sanoa, milloin olen tehnyt tarpeeksi hommia ja voin vaihtaa vapaalle. Se siis vaatisi tarkkaan määriteltyjä tavoitteita, mikä tuntuu vähän vaikealta, kun lähinnä haluan oppia asioita, enkä vaikkapa saada tiettyä tutkintoa tietyssä ajassa, tiettyä palkkaa tai tiettyä määrää lukijoita blogille. Nyt kun olen töissä, minusta on entistä hauskempaa lukea vaikkapa NBER Macroeconomics-sarjan työpapereita kun tiedän sen olevan vapaa-aikaa, koska se ei liity töihini mitenkään.

Yritän yhä aina välillä kirjoittaa isoja asioita, mutta ei siitä mitään tule. Olen ajatellut ottaa virtahepoa sarvista ja kirjoittaa totaalikieltäytymisestä, mutta se tuntuu aikamoiselta suolta edelleenkin. Onneksi en tunne kovin suurta tarvetta ja tällainen pieni jutustelukin riittää julistukseksi.

Viime aikoina olen miettinyt:

Kehitysapua, avoimuutta ja puheita tekoina.

Kehitysapu on varmaankin luonnostaan sellainen politiikan ala, jossa tekopyhyys kukoistaa. Avoimuutta ei heikennä se, että siellä kenelläkään olisi erityistä salattavaa vaan se, että ketään ei erityisemmin kiinnosta se, mitä siellä tapahtuu. William Easterly, jonka mainio Aid Watch-blogi loppuu valitettavasti, tosin hyvistä syistä, on Claudia Williamsonin kanssa uudessa artikkelissaan (ks. myös vanhempi artikkeli) tutkinut kehitysyhteistyön tuottajien käytäntöjä. Artikkeleissa on paljon mielenkiintoista, mutta tässä nostan esiin sen, että Suomi pärjää verrattain huonosti avoimuuden saralla jääden uudemmassa artikkelissa tutkituista maista viimeiseksi Norjan kanssa. Avoimuutta on mitattu sillä, miten tietyt toimintaan liittyvät tiedot löytyvät nettisivuilta ja jos sieltä ei löydy, niin miten hyvin vastataan sähköpostikyselyihin.

Avoimuus tuntuu minulle jotenkin neutraalilta ja yleisesti hyvältä arvolta, joten tämä tuntuu surulliselta. Olisikin hauskaa, jos vaikka jotkut tunnetut Vihreät ja Perussuomalaiset toimijat yhdessä vaatisivat avoimuutta kehitysapuun. Tai olisi tärkeää, että kehitysyhteistyön mahdollisuuksiin positiivisesti suhtautuvat toimijat ottaisivat aloitteen käsiinsä ja teettäisivät kehitysyhteistyötoimijoille samantapaisen kyselyn kuin Matti Wiberg teetti taannoin viranomaisten avoimuudesta. 0,7-tyypit joutuvat noloon valoon, jos he eivät suostu ottamaan haltuunsa keskustelua kehitysavun avoimuudesta ja tehokkuudesta.

Syyttömyysoletusta, epävarmuutta ja suuttumusta, sekä normatiivisesti että positiivisesti.

Kouluessee

2011-05-10T21:21:00.004+03:00

Tuli tuosta edellisestä mieleen, kun puhuin siitä kehitystaloustieteestä, että laitan yleisen avoimuuden nimissä tänne kurssille kirjoittamani esseen. En kyllä suosittele sitä kenellekään. Tuli vain jännä idea mieleen tuossa: epätäydellinen informaatio tuottaa tehottomuutta rahoitusmarkkinoille ja sosiaaliset suhteet tuottavat informaatiota, jota taloudelliset suhteet eivät välttämättä voi tuottaa (kuvittele, jos kaikki olisivat potentiaalisia pomoja - etpä varmaan paljastaisi kenellekään olevasi oikeasti laiska ja viinaanmenevä tunari), joten voisi olla mahdollista rakentaa malli, jossa ihmissuhteiden hyödykkeistyminen vähentää tuotantoa. En toki osaa rakentaa sellaista mallia, mutta ehkä joskus.

EDIT: Eipä tullut kovin komeasti tuo Scribd-tiedosto embedattua enkä nyt jaksa säätää.
KTALS231 Essay Seuri

Kuulumisia

2011-05-10T20:25:00.005+03:00

Olen aloittanut kesätyöt. Olen pari kuukautta töissä tutkimusassistenttina eräässä kehitysyhteistyöprojektissa. Itse projektin on hoitanut Kirkon Ulkomaanapu, tai paikallisesti Lutheran World Foundation. Käsittääkseni se liittyy jotenkin tähän. Linkittelen sitten kun siitä tulee jotain julkisia julkaisuja.

Tämä on käsittääkseni ensimmäinen suomalainen kehitysyhteistyöprojekti, jossa on ollut mukana jo projektin käynnissä ollessa taloustieteilijöitä. Suomalaisten kehitysyhteistyöprojektien kvantitatiivista analyysiä ei ole muutenkaan juurikaan tehty. Oma työni on kai enimmäkseen datan siistimistä (useita kyselytutkimuksia eri vuosilta, hieman vaihtelevia kysymyksiä ja vaihtelevaa koodausta -> harmaita hiuksia) ja analyysiajojen sujuvoittamista. Ohjelma on Stata, kuten meillä (ainakin mikropuolella) yleensä tuntuu olevan.

Osittain tuon työn vuoksi ja osittain muutenkin on tullut tutustuttua enemmän kehitystaloustieteeseen. Kävin aiheesta syventävän kurssin keväällä. Kurssikirja oli teoriapainotteinen, vierailuluennoitsijat sitten kertoivat omista, hieman käytännönläheisemmistä tutkimuksistaan. Pari juttua jäi mieleen:

Makrotasolla kehitysapu toimii, ehkä. Vaikuttava tutkimus viime vuosina on ollut Rajan & Subramanian "Aid and growth: what does the cross-country analysis really show", jossa todetaan, että ei voida todeta, että kehitysavulla olisi ollut makrotason vaikutuksia (toisaalta ei voida myöskään todeta että sillä ei olisi ollut makrotason vaikutuksia). Kurssilla vieraili aiheesta puhumassa Finn Tarp, joka on tehnyt töitä aiheen parissa jo vuosikymmeniä. En itse muistanut käydä luennolla tuolloin, mutta toverit olivat vaikuttuneita. Hän on tehnyt analyysiä Rajan & Subramanin aineistolla mutta eri spesifikaatioilla ja saanut positiivisen apuvaikutuksen ulos. Itse en osaa noita tutkimuksia juurikaan arvioida, sillä ekonometria on melko hienostunutta. Varmaan voisi sanoa, ettei makrotasolla voida sanoa varmaksi juuta eikä jaata.
Mikrolainat perivät kiskurikorkoja ja perustuvat pitkälti häpeän ja henkisen ja toisinaan myös fyysisen väkivallan uhkaan. Ja silti ne toimivat, ainakin jossain määrin.

Luin myös Banerjeen ja Duflon kirjan Poor Economics, ensimmäinen Kindlelle ostamani kirja. Kirja oli hyvä, varmaan pitäisi sanoa siitä jotain muutakin, mutta en tiedä. Yritin jossain vaiheessa kirjoittaa arviota. Ihan hyvä näyte kirjasta on heidän kirjoittamansa artikkeli Foreign Policy-lehteen. Ainakin sen luettuaan osaa toivottavasti puhua vähän rauhallisemmin kehitysyhteistyöstä (eikä kehu jotain Moyon kirjaa heti luettuaan, kuten itse tein, hehheh). Jos siitä ylipäänsä kokee jotain tarvetta puhua tai että kokee että omalla puheellaan tekee maailmasta paremman paikan. Siihen sopii itse kunkin suhtautua epäillen.

Toinenkin työpätkä on luultavasti tulossa loppukesästä, mutta siitä myöhemmin enemmän.

Sain keväällä vihdoinkin päätettyä graduaiheeni ja kirjoitinkin seminaariesitelmän Phillips-käyrään liittyen, mutta en tiedä, tuleeko siitä osa lopputyötä. Palaan ehkä siihen syksyllä, heh. Opintopisteitä on jo rutkasti, muutama tentti ehkä pitäisi tehdä mutta jos olen reipas, voisin valmistua vielä tämän vuoden puolella. Se tosin riippuu siitä, millaisia työpaikkoja urkenee ja miltä ajatus jatko-opiskelusta tuntuu.

Hannalla oli eduskuntavaalit ja hän jaksoi ne varsin hyvin. Jokseenkin hektisen vaaleilun jälkeen on ihan hauskaa, kun hän vain istuu sohvalla, syö sipsiä ja katsoo televisiosta hömppää. Kovasti rakastan edelleen.

Kirjoittelin tuossa yksi päivä ja julkaisinkin vahingossa - poistin heti - yhden postauksen. En saanut sitä vielä valmiiksi, hion vielä hieman. Tarkoituksenani oli selittää sitä, miten minusta tuntuu nykyään siltä, ettei minulla ole mielipiteitä tai tarvetta julistaa niitä ääneen, mutta sitten siitä alkoi muodostua autobiografinen totaalivellonta. Ihan hauskaa, en ole aiheesta kirjoittanut pitkään aikaan ja kun sitä mietin, en ole varmaan koskaan julkaissut mitään ajatuksiani siitä. Ehkä olisi aika.

Huomenna menen Helsinkiin katsomaan taidetta ja torstaina alkaa puistofutis. Kivoja juttuja.

Valtaisa keskusta

2011-04-03T19:05:00.002+03:00

Tuija Brax ymmärtää, että kun Vihreille ensisijaisia ovat ympäristökysymykset ja toissijaisia vasemmisto-oikeisto-kysymykset, kannattaa mennä hallitukseen, jossa saa tehdä vasemmisto-oikeisto-kysymyksillä lehmänkauppoja ympäristön hyväksi. Eräänlainen mediaaniäänestäjäteoreeman sovellus puolueisiin.

Puhdas luottotalous, täältä tullaan!

2011-03-31T12:23:00.002+03:00

Cashless limit pienenee koko ajan. Kuten taloustieteilijät ovat pitkään tienneet, käteisellä on enää merkittävä rooli rikollisuudessa. Ja tiedämme myös, miten homma hoidetaan siinä vaiheessa, kun käteistä ei enää käytetä, ks. esim. Woodfordin artikkeli Doing Without Money: Controlling Inflation in a Post-Monetary World.

Mitähän ne tyypit, jotka jaksavat valistaa siitä, että 97 % rahasta on velkaa, ovat mieltä siitä, että se luku konvergoi sataan?

Valehtelua ja peittelyä

2011-03-28T11:06:00.002+03:00

Jaakolla on lupaava alku kirjoitussarjalle pankeista ja euroalueen tämänhetkisestä kriisistä. Minulla on jäänyt nyt jo parilta viikolta Economistit lukematta ja Jaakko on varmaankin muutenkin paremmin ajan hermolla tässä asiassa. Kirjoitankin vähän yleisemmällä tasolla kriisin teemoista.

Yksi historiallisten fiksattujen valuuttakurssien (ml. kultakanta) kiehtovimmista piirteistä on se totuuden teeskentelyn ilmapiiri, minkä ne saavat aikaan. Mutta markkinat ovat armottomia totuudenpaljastajia, etenkin kun teeskentelyn keskiössä on niinkin tärkeä numero kuin kansakunnan valuutan arvo. Liaquat Ahamedin mainiossa Lords of Finance-kirjassa kerrotaan (en muista tarinaa tarkalleen, eikä minulla ole tuota kirjaa nyt lähettyvillä), kuinka Englannin keskuspankin johtaja Montagu Norman joutui naamioituen matkustamaan Atlantin yli keskustelemaan kansainvälisestä valuuttapolitiikasta yhdysvaltalaisen kollegansa kanssa. Iiro Viinasen veto devalvaatiosta toimittaja Arvo Tuomisen kanssa on yksi laman muistetuimpia ja muistelluimpia kohtauksia. Pieni anarkokapitalisti minussa iloitsee siitä, kuinka meidän omistamamme pääoma nöyryyttää vallanpitäjiä tällä tavalla.

Mutta jotakin häiritsevää epätotuudessa aina on, ja niin on myös nykyisessä taloudellis-poliittisessa järjestelmässämme. Jossain vaiheessa Kreikka joutuu todennäköisesti velkajärjestelyyn. Ilmaus "Kreikka ei maksa velkojaan takaisin" on siitä huono, että kyse ei ole joko-tai-valinnasta. Sturzenegger & Zettermayer tutkivat velkojen uudelleenjärjestelyjä periodilla 1985-2005. Operaatio on, tai ainakin voi olla, hyvin monimutkainen ja eri tietyn maan jotkut velkainstrumentit kärsivät monesti enemmän kuin toiset. Keskimäärin (maittain) velasta leikattiin pois 13-75 %, eli vaihtelu on suurta. En osaa sanoa, mikä Kreikan prosentti tulee olemaan.

Mutta ongelma ei ole niinkään se, että päättäjät puhuvat ja ilmeisesti ajattelevat tyyliin "luottamusta joko on tai ei ole", kun oikeasti luottamusta on aina tietyn verran. Ongelma on siinä, että päättäjät joutuvat valehtelemaan Kreikan tilanteesta, koska ääneen ajattelu velkojen uudelleenjärjestelystä aiheuttaa ikäviä seurauksia - samaan tapaan kuin jos Iiro Viinanen olisi sanonut että "Yritämme välttää devalvaation, mutta kyllähän se saattaa sieltä tulla". Tai jos ei valehtelemaan, niin ainakin elämään pelottavan vääristyneessä tietoisuudessa.

Jos Euroopan nykyhallitukset saisivat varmasti olla vallassa seuraavat kymmenen vuotta, ongelma olisi ainakin pienempi, jos nyt ei kadonnut. Voi olla, että hallituksen kannattaa valehdella, jos heillä on parempaa informaatiota kuin kansalla ja markkinoilla, eli jos heillä on suunnitelma. Niitähän varmasti riittää. Ongelma tulee siitä, kun tuo valehtelu synnyttää äänestäjissä inhoa, joka nostaa valtaan puolueita, jotka eivät sitoudu tuohon suunnitelmaan. Markkinat katsovat tulevaan. Timo Soinin puhe on tietyllä todennäköisyydellä tulevan pääministerin puhetta. Nordicbet antaa Soinin pääministeriydelle kertoimen 2,8 (Katainen 1,45; Kiviniemi 4; Urpilainen 12). Tuo Kiviniemi tuntuu muuten aikamoiselta ylikertoimelta, että siitä vain veikkaamaan.

Tarvitsemme järjestelmän, jossa kansalaisille ei valehdella. Voisin kuvitella, että tässä kysymys on valinnasta vahvemman liittovaltion ja vahvemman kansallisvaltion välillä. Itse valitsisin edellisen. Tällä hetkellä Timo Soini puhuu Kreikan velanmaksun suhteen eniten totta ja hän vetää siitä vastakkaiset johtopäätökset. Kuten Jaakko, kaipaisin rehellisiä federalisteja.

Kenen on vastuu asuntohintakuplista?

2011-03-19T15:26:00.002+02:00

En ole mikään sääntelyn asiantuntija. Tiedän enemmän rahapolitiikasta ja siitä varmaan tuleekin intuitioni, että korkoaseella ei pidä säädellä asuntojen hintoja, kuten Nordean Ari Kaperi haluaa tehtävän.

Ei minustakaan asuntoluototuksen hillintä ole pankkien asia, etenkään kun tilanne on sellainen, että aina kun kosahtaa niin pankkien tappiot eivät ole pelkästään pankkien asia. Mutta vaikka rahapolitiikka ja rahoitusmarkkinoiden sääntely ovat toisiinsa liittyviä, ne ovat kuitenkin erillisiä asioita. Suomessa Suomen Pankki hoitaa rahapolitiikkaa ja Fiva sääntelyä. Finanssivalvonta toimii hallinnollisesti Suomen Pankin yhteydessä, mutta on päätöksenteossaan itsenäinen (suoraan Wikipediasta).

Järjestelyjä on monenlaisia ja keskuspankin voi olla ihan fiksua hoitaa rahoitusmarkkinoiden sääntelyä, mutta ei rahapolitiikalla. Rahapolitiikalla hoidetaan inflaatiota ja tuotantoa (tai vaihtoehtoisesti työllisyyttä), eikä yksittäisten markkinoiden hintakehitystä, vaikka nuo markkinat olisivatkin niin merkittävät kuin asuntomarkkinat. Jos kiinnostaa, niin voi lukaista Lars Svenssonin perusteluja tälle (osio 5.2, tiedoston sivu 53->).

Kindle ja suhteelliset hinnat

2011-03-19T14:18:00.005+02:00

Sain tuossa vähän aikaa sitten viimeinkin hankittua Kindlen. Tilasin jenkki-amazonista ja hintaa tuli tullien ja kuljetusten kanssa sataviisikymppiä. Ensimmäistä kertaa ikinä muuten soittivat minulle tullista. Ainakin toivon, että se oli tulli, kun niin auliisti latelin sotuni heille. No, kuitenkin, olen varsin tyytyväinen hankintaan. Pidempien tekstien lukeminen koneelta tuntuu joka Kindle-kerran jälkeen ikävämmältä, mutta mikäs siinä, kun tekstit voi lähettää Kindleen maililla. Ja ainakin mulla se päihittää paperikirjatkin lukunautinnollisuudessa. Niin ja olen aikalailla saanut heivattua kirjahyllyn koon ja sisällön ulos hyötyfunktiostani.

No, alla joitakin muutoksia, joita olen huomannut kulutuskäyttäytymisessäni:

Ei-opiskelulueskelu:

Ennen: Kaikkea sai maksutta kirjastosta. Kustannus kirjastossa käymisen vaiva ja toistuvat myöhästymismaksut.

Nyt: Kaikkea saa edelleen maksutta kirjastosta, mutta nyt Gutenberg-kirjoja saa ladata maksutta ihan omalta sohvalta. Paitsi että Gutenberg-kirjoja on nyt suhteellisesti halvempi lukea, niitä on myös miellyttävämpi lukea.

Vaikutukset kulutuskorin sisältöön: Gutenberg-kirjallisuudessa on enemmän hyvää fiktiota suhteessa nonfiktioon verrattuna tuoreeseen kirjallisuuteen. Eli paitsi että luen nyt enemmän vanhaa, myös enemmän fiktiota. En tiedä, onko vanhassa kirjallisuudessa muuta hyvää nonfiktiota kuin filosofian klassikot, enkä minä niitä suuremmin harrasta (tosin Tocquevillen Democracy in America-teosta olen jo vähän selaillut). Ja olisihan siellä varmaan jotain Smithiä, Ricardoa, Milliä ja Jevonsia, mutta taloustieteessä vanhojen klassikkojen lukemisesta ei niin suuresti kyllä kostu. Näin siitä huolimatta, että mielestäni oman oppialan historiaa pitäisi opettaa ja arvostaa meillä enemmän.

Opiskelulueskelu:

Ennen: Artikkeleita kurjaa lukea koneelta, eikä intoa printtailla niitä. Eli tuli luettua aika paljon enemmän kirjoja.

Nyt: Tosi mukava laite artikkeleiden lukemiseen. Kirjoja ei juurikaan saatavilla sähköisessä muodossa, paitsi tietysti ostamalla niitä.

Vaikutukset kulutuskorin sisältöön: Tulee luettua paljon enemmän artikkeleita, mikä on varmasti hyvä gradunkin kannalta - tutkimuskirjallisuuteni on melko tuoretta ja meillä muutenkin tuntuu olevan niin, että uraauurtavat jutut on artikkeleissa ja kirjat ovat lähinnä kanonisoinnin välineitä.

i haz kidnel. i haz proof.

Ja jos jossain vaiheessa ajattelit, että tästä nyt puuttuu mahdollisuus saada kaikkea digitaalisena ilmaiseksi, tosin laittomasti, niin on sitä tullut itsekin ajateltua. En ole warettanut lukion jälkeen ja ajattelin pärjätä ilman nytkin. Mutta kyllä se vähän ärsyttää, että jos haluaisin lainata kirjoja joko koulun ja kaupungin kirjastosta, minun pitäisi lainata ne second-best-formaatilla eli paperisina. No, eiköhän niille kohta tule mahdollisuus lainata kirjoja myös digitaalisessa muodossa. En ole vielä ostanut Amazonista kirjoja, mutta enköhän minä sitäkin kohta kokeile. Ja toivon sitten, että ne jossain vaiheessa avaavat formaattinsa ettei käy niin, että vuosien päästä mulla on paljon ostettuja kirjoja laitteessa, jota en halua enää käyttää.

Ensimmäinen Kindleltä lukemani kirja oli Alice in Wonderland, ja varmaan muistan sen ikuisesti ensimmäisenä, kuten muistan Any Given Sundayn ensimmäisenä DVD-leffana. Hauska kokea, miten kehitys muuttaa elämää ja sen laatua. There is no Great Stagnation, kuten sanotaan.

Odotukset ja sikasyklit

2010-11-22T13:58:00.002+02:00

En ole ikinä lukenut alkuperäistä sikasykli-artikkelia, mutta aika suosittu ajatus se on, ja kätevä esimerkki korkeamman asteen differenssiyhtälöitä opiskeltaessa. Minusta se on vain aina tuntunut jotenkin menneen maailman esimerkiltä. Ai että ihmiset käyttäisivät nykyisiä hintoja muodostaessaan odotuksia tulevista hinnoista? Miksi ihmeessä? Onhan se hyvä peukalosääntö, mutta on sitä parempiakin keinoja. Peukalosääntöä käytetään varmaankin, jos ei ole käytössä ennustemarkkinoita tai edes dataa, jonka avulla voi piirtää kuvan syklisistä hinnoista ja kaksi punaista nuolta: "myy tuossa" ja "osta tuossa".

Se on hieno malli ja erittäin selitysvoimainen tietyissä tilanteissa! En vain tiedä, mille markkinoille se nykyään soveltuu, kun dataa on niin paljon saatavilla, että ihmiset eivät mene niin halpaan vuodesta toiseen*. Vielä kun saadaan ennustemarkkinat kaikkialle niin oi onni.

*Yksi kaverini tosin kertoi, että hän ostaa tuulettimia talvella ja myy niitä kesällä mukavalla voitolla.

Virtoja

2010-11-22T12:39:00.003+02:00

Minulla ei ole hajuakaan, mistä postkeynesiläisyydessä tai uuschartalismissa on kyse. Tiedän jotain taloustieteen historiasta, mutta aika monet asiat ovat jääneet täysin pimentoon. Metodini on nimittäin seuraavanlainen: katsotaan, mistä nykyisessä valtavirrassa (paradigmassa) on kyse. Katsotaan, mistä ne ajatukset kumpuavat.

Okei: uus-Wickselliläinen teoriakehikko (tai uusi uusklassinen synteesi). Joitakin teemoja:

Rationaaliset odotukset / optimaalinen käyttäytyminen -> Lucas-kritiikki, DSGE-mallit, rationaalisten odotusten vallankumous, odotusten rooli.

Hintajäykkyydet -> Tasapaino/epätasapainomakro, hintajäykkyyksien selittäminen (uus-keynesiläisyys), RBC

Korko yli rahan -> Käytännön rahapolitiikan historia, raha-aggregaattien käyttäytyminen, rahan kysyntäyhtälö ja sen estimointi, puhdas luottotalous (Wicksell), kvantiteettiteoria.

Miksi tällainen metodi? No, siihen on seuraavia syitä:

- Enemmistö on yleensä oikeassa, noin keskimäärin.

- Yksi tendenssi, joka tekee valtavirrasta parempaa: valtavirran edustajilla paremmat uramahdollisuudet ja enemmän oman ajattelutavan ymmärtäviä kollegoja ja sitä kautta enemmän potentiaalista kritiikkiä. On toki varmasti vastavoimiakin.

- Joka tapauksessa siihen on aina syynsä, miksi valtavirta on valtavirtaa. Syyt ovat vähintään yhtä kiinnostavia, jos ne eivät liity siihen, että valtavirta on enemmän oikeassa.

- Valtavirta kommentoi suoraan todellisuutta, kun taas marginaali kommentoi todellisuutta valtavirran kautta ("valtavirta ignorettaa tämän, siksi se ei kykene selittämään tätä"). Tästä syystä valtavirran tunteminen on välttämätöntä kaikkialla, myös marginaalissa. Paradigma pitäisi tuntea ennen kuin sitä lähtee kumoamaan.

Kommentti Ahokkaan ja Holapan kirjoitukseen

2010-11-21T19:44:00.002+02:00

Meille ei enää tule Hesaria, joten tämä Lauri Ahokkaan ja Jussi Holapan kirjoitus olisi mennyt minulta aivan ohi, ellei veljeni olisi vinkannut siitä Facebookissa.

Mitä sanoa? Se kulkee aika syvissä vesissä ollakseen Hesarissa ilmestynyt kirjoitus, mutta yritän sanoa jotain.

Ensin tulkinta. Julkisten menojen rahoitus onnistuisi toimivimmin setelirahoituksella, eikä valtion verotuksella tai velanotolla, kuten nykyään tehdään. Isoin kanto kaskessa tässä on inflaation pelko. Tämä on kuitenkin aiheeton niin kauan kuin ei olla täystyöllisyystilanteessa.

Okei, sitten linkkejä. Tästä tulee mieleen "Valtionvajeet eivät ole koskaan ongelma"-keskustelu, jossa Jamie Galbraith on kunnostautunut. Krugmanilla oli tähän hyvät kommentit, joten ei siitä sen enempää.

Kirjoittajien mukaan

Se [inflaatio] on kuitenkin aiheeton niin kauan kuin taloudellisen tuotannon voimavarat ovat vajaakäytössä.

Ongelma on tietenkin se, että miten arvioidaan se, ovatko taloudellisen tuotannon voimavarat (tuotannontekijät) vajaakäytössä, eli ollaanko täystyöllisyystilanteessa vai ei. En tiedä, mitä kirjoittajat tarkoittavat täystyöllisyydellä, mutta taloustieteilijät harvemmin ajattelevat, että se on nolla. Ja koska se ei määritelmällisesti ole nolla, se pitää jotenkin ekonometrisesti määrittää. Ja se on aika kinkkinen juttu se. Tulee mieleen Orphanideksen tutkimus, jonka mukaan Yhdysvaltain suuri inflaatio 70-luvulla johtui siitä, että kuviteltiin potentiaalisen tuotannon (täystyöllisyyttä vastaava käsite) olevan suurempi kuin se oikeasti oli.

Joka tapauksessa minusta on melko turha spekuloida sillä, miten aiheellinen tai aiheeton inflaation pelko kulloinkin on. Katsotaan inflaatiosuojattujen arvopapereiden markkinoilta millaista inflaatiota siellä odotetaan ja se on siinä. Tällä hetkellä siellä ei odoteta mitenkään suurta inflaatiota. Ehkä jos Obama ja Boehner sanoisivat yhteen ääneen, että hei nyt lopetetaan tämä verottaminen ja ruvetaan tekemään rahoittamaan valtion menoja keskuspankkirahalla, inflaatio-odotukset saattaisivat nousta. Joka tapauksessa siinä nähtäisiin (tai ainakin saataisiin viitteitä asiasta), mikä hypoteesi/teoria on oikeassa.

Noin yleisesti ottaen pieni inflaatio on parempi kuin iso inflaatio. Ja empiirisesti ottaen sellaisissa valtioissa, joissa valtio ei rahoita toimintaansa setelirahoituksella, on pienempi inflaatio.

Sitten kirjoituksessa on joitakin kutkuttavia ajatuksia rahan ja verotuksen luonteesta, joita en ihan tajua. Päällimmäisenä on ehkä kirjoittajien termi "keskuspankkiraha" ja se, miten tuota termiä käytetään. Keskuspankkiraha oli minulle vieras termi, mutta googlettamalla kävi ilmi, että se on M0, base money. Keskuspankkiraha määritellään seuraavasti (EKP, en löytänyt suomennosta):

Currency (banknotes and coins) in circulation plus the minimum reserves credit institutions are required to hold with the Eurosystem and any excess reserves they may voluntarily hold in the Eurosystem's deposit facility, all of which are liabilities on the Eurosystem's balance sheet. Base money is sometimes also referred to as the "monetary base".

Siis: käteinen ja liikepankkien varannot keskuspankissa. No, tuosta tulee sellainen kuva, että valtiolla (siis pl. keskuspankki) ei määritelmällisesti voi olla hallussaan keskuspankkirahaa. Itselläni on sellainen kuva, että valtiolla on tilejä yksityispankeissa ja se hoitaa tulot ja menot niiden kautta. Tämän valossa en ihan ymmärrä tätä:

Valtio ei kuitenkaan hyväksy muulla kuin keskuspankkirahalla suoritettuja maksuja.

Kaiken kaikkiaan varsin ajatuksia herättävä kirjoitus. Löysin aivan sattumalta kirjoittajien bloginkin, täytynee ruveta seuraamaan.

Addendum: Laitoin pari kysymystä tyyppien blogiin ja sain nopean ja asiallisen vastauksen, joka valotti jonkin verran kirjoituksen taustoja. Ehkä joskus ymmärrän, mistä on kyse.

Iljettävyysuutisia

2010-11-11T14:04:00.002+02:00

Vauvojen esinahkamarkkinat

KuPS ja kvasiorjakauppa

Ei muuta.

Vanhat ja vallankumoukselliset

2010-11-08T16:03:00.003+02:00

Kokeilen vähän isompaa fonttia, kun tekstejä on ollut vaikea lukea RSS-feedillä.

Englannin keskuspankin johtaja väläyttää radikaaleja muutoksia rahoitukseen, mm. seuraavaa:

Eliminating fractional reserve banking explicitly recognises that the pretence that risk-free deposits can be supported by risky assets is alchemy. If there is a need for genuinely safe deposits the only way they can be provided, while ensuring costs and benefits are fully aligned, is to insist such deposits do not co-exist with risky assets.

Fractional reserve bankingille ei ilmeisesti ole mitään helppoa ja vakiintunutta suomennosta. Sananmukaisesti se on jotakuinkin "osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkijärjestelmä". Se on kuitenkin se vipu, jolla yksityiset pankit osallistuvat rahanluontiprosessiin.

Maailmanpankin pääjohtaja taasen väläyttää kultakantaa:

The system should also consider employing gold as an international reference point of market expectations about inflation, deflation and future currency values. Although textbooks may view gold as the old money, markets are using gold as an alternative monetary asset today.

Pitää miettiä näitä juttuja enemmän, ennen kuin uskallan aktiivisesti sanoa kauheasti mielipiteitä tai näkemyksiä. Olen joskus aiemmin dumannut tällaisia asioita esittäneitä ihan vain siksi, että niitä esittäneet tyypit ovat olleet junttimaisia kiihkoilijoita. Junttimaista kiihkoilua nyt voi aina dumata, mutta ei pitäisi jumittua siihen ensireaktioon, että he ovat väärässä kaikesta.

Vaatiiko tuloerojen vastustaminen oikeasti rikkaiden vastustamista ja vähättelyä?

2010-11-05T13:37:00.009+02:00

Muistan kuinka yksi Hesarin kaikkien aikojen kiihkeimmistä keskusteluista syntyi, kun kysyttiin lukijoilta mielipidettä Valvomon laulun "Ensimmäinen kaiken ottaa" lauseeseen "Kaikki omaisuutesi on jonkun toisen omaisuudesta pois".

Tänään HS-raati on saanut vastata samassa hengessä kysymykseen "Hyödyttääkö Suomen rikkaimpien vaurastuminen kaikkia suomalaisia?" Itse varmaan vastaisin että "ei", mutta tässä kuitenkin joitakin huomioita:

Tällaiset kansallisvaltiokeskeiset hyvinvointikäsitykset aina rasittavat. Kysymyksen pitäisi yksinkertaisesti olla "Hyödyttääkö Suomen rikkaimpien vaurastuminen köyhimpiä?" En edelleenkään keksi mitään syytä sille, miksi jonkun köyhän kiinalaisen hyötyminen olisi vähemmän arvokasta ja relevanttia kuin jonkun köyhän suomalaisen hyötyminen.
Ajatus siitä, että valtio on se, joka luo hyvinvoinnin ja rikkaat luovat hyvinvointia vain sen verran kuin maksavat veroja (raadissa Aki-Mauri Huhtinen, Harri Hautajärvi). Jorma Ollila luo toki hyvinvointia sillä, että hänen verovaroillaan kustannetaan lihapullia lapsille, mutta ei se nyt ole se ainut eikä isoin juttu. Yritysjohtajat luovat hyvinvointia sillä, että toiminnallaan he kasvattavat osakkeenomistajien varallisuutta ja tuovat markkinoille halvempia ja parempia tuotteita kuluttajille.
Ajatus siitä, että rikkaiden rajakulutusalttius on pienempi kuin köyhien, joten he eivät luo niin paljon hyvinvointia (Jaakko Aspara, Jukka Relander, Pilvi Torsti). Oikeesti. Rajakulutusalttiudesta puhuminen on ehkä mielekästä tietyntyyppisissä lamoissa, mutta ei yleisesti. Ihan kuin investoiminen ei toisi mitään hyvää maailmaan.
Sitten on tämä Jaakko Hämeen-Anttilan ajatus:
Rikkaiden vaurastuminen on pitkälti tulonsiirtoa pois köyhemmiltä. Ei se siitä miksikään muutu.
Eikös tulonsiirto ole sitä, että valtio antaa kansalaiselle rahaa? Hmm. Minä kyllä veikkaan, että suurin osa rikkaiden vaurastumisesta on ihan heidän palkka- tai pääomatulojen kasvua eikä heidän saamiensa tulonsiirtojen kasvua.

Tässä puhuttiin aika paljon tuloeroista ja niiden kasvusta, mikä ei välttämättä ole osa esitettyä kysymystä. Pyytäisin kuitenkin seuraavaa, jos et tykkää tuloeroista. Jos uskot, että tuloerojen kasvulla on haitallisia vaikutuksia ja on oikein kaventaa niitä, sano se. Älä kiistä sitä, etteivätkö rikkaat loisi hyvinvointia muutenkin kuin maksamalla veroja. Älä kiistä sitä, että tulotaso korreloi positiivisesti sen kanssa, kuinka paljon hyvää tuo maailmaan. Älä höpise mistään rajakulutusalttiuksista ja siitä kuinka taloustiede sanoo että on tehokasta siirtää rahaa rikkailta köyhille. Ja muista, että muutkin kuin suomalaiset ovat ihmisiä, joten parempi kuin siirtää rahaa rikkaalta suomalaiselta köyhälle suomalaiselle olisi siirtää rahaa rikkaalta suomalaiselta köyhälle afrikkalaiselle.

Saa ajatella, että rikkaat on ihan okei mutta tuloerot eivät.

Loppuun vielä muutama sitaatti. Heikki Hiilamo on niin hyvä ja tietää että merkityksellistä on myös se, miten rikkailta saadut verovarat käytetään:

Se ei vielä riitä, että rikkaat maksavat veroja (vaikkakin paljon vähemmän kuin ennen). Kyse on siitä, miten verovaroja käytetään. Niitä ei ole käytetty siten, että kaikki olisivat hyötyneet rikkaiden rikastumisesta.

Samaan tapaan kuin kehitysyhteistyö ei lopu siihen, että kasvatetaan määrärahoja, niin tuloerojen kaventaminen ei lopu siihen, että verotetaan rikkaita.

P.S. "Ihanko totta?":

Kari Enqvist:

En kuitenkaan usko, että Suomesta tulee Onnela vain sillä, että diktaatilla määrätään kaikille täsmälleen samat tulot.

Anne Moilanen:

Se, että joku ansaitsee paljon, ei ole köyhäinapua.

Musiikkia markkinoille

2010-11-04T11:49:00.004+02:00

Paljon kysymysmerkkejä, kun en oikeasti ole kauheasti miettinyt tätäkään asiaa.

Vähän hitaasti lähtee käyntiin tämä päivä, kun tulee pyörittyä YouTubessa. Katsoin Jaren ja VilleGallen pari videota, kun luin Hesarin pikku-uutisen. Tämä lainaus jäi mieleen:

"Me avaamme uuden oven suomiräpissä. Biisejämme soitetaan jo monissa pukukopeissa ennen treenien alkua. Ne ovat syrjäyttäneet tutun perusrokin. Suomiräpin pitäisi kiittää meitä", Galle sanoo.

Onko tämä laskelmoivaa? Onko paheksuttavaa tehdä musiikkia tiettyjä tilanteita ja tunnelmia varten? Onko sillä väliä, mitä nuo tilanteet ovat? Tietynlainen musiikki parantaa tiettyjä tilanteita korostamalla niitä. Cheek (ja monet muut) tekevät klubeille biisejä itsevarmuudesta ja klubeilla käymisestä. Onko bängereiden tekeminen itsessään jotenkin epäilyttävää? Linkin Park tekee (tai teki, en ole hetkeen kuunnellut) biisejä angstisille ihmisille, erityisesti nuorille. Jare ja VilleGalle tekevät biisejä pukukoppeihin, joukkuehengen nostattamiseen ja urheilusuoritukseen valmistautumiseen.

Ja ihan käsittämättömän paljon tehdään biisejä rakkaudesta ja sydänsärystä, miksi? Miksi tiettyjä taiteen muotoja käytetään enemmän joidenkin tunteiden välittämiseen kuin toisia? Eli vaikkapa miksi popissa ja rokissa on enemmän rakkauslauluja kuin räpissä. Vai onko oikeasti, olenkohan vain havainnoinut huonosti?

Tietysti pitäisi myös miettiä tarjontapuolta, eli millaisista asioista artistit haluavat kertoa ja miksi. Vastaako taiteessa välitetty tunneskaala oikeassa elämässä tunnettua tunneskaalaa? Taiteilijat viestivät samalla tavalla kuin muutkin, ja mieluummin he varmasti kertovat siitä, että ovat rakkaudenkaipuun (tai räpissä menestyksen) vallassa kuin siitä, että he tuntevat itseinhoa, kateutta ja muuta hävettävää. Ja ehkä musiikissa vaikuttaa se, että artisti on persoonallaan niin voimakkaasti läsnä. Kirjailija ja runoilija voi kirjoittaa hävettävistä tunteidesta hahmojensa kautta. Muusikoilla harvemmin on useita hahmoja, ja silloinkin kun on, he edustavat jotain ihanteellista.

Fedin toimien arviointia ideaalisessa maailmassa

2010-11-04T10:24:00.002+02:00

No, ne tekivät paketin, mitä siitä nyt sanoisi. Jäin vain miettimään, että ideaalisessa maailmassa ei tarvitsisi sanoa mitään; voisi katsoa markkinoiden reaktion ja miettiä että "aha, riitti" tai "jaahas, ei riittänyt".

Se ei tarvitsisi muuta kuin seuraavat kaksi asiaa:

Selkeä, numeerinen tavoite. Esimerkiksi että hintataso seuraa tiettyä polkua, tai että NBKT kasvaa 5 % vuodessa.
Markkinat, joilla seurata tavoitteen toteutumista. Tähän ei tarvita muuta kuin likvidit ennustemarkkinat tavoitteelle.

Koko homma on vaikeampi, kuin sen tarvitsisi olla.

Älyllisesti mielenkiintoiseksi homma menee sitten, kun ryhtyy miettimään, miten tämä toimisi tai miksi se ei toimisi muuallakin julkisella sektorilla.

Selvitettäviä

2010-11-02T20:05:00.002+02:00

Ihan vain pysyäkseni kartalla.

1. Pitäisikö rahapolitiikan keskittyä inflaatioon vai NBKT:hen? Entä pitäisikö sen fiksata kasvuprosentti vai taso (polku ajassa)? David Beckworth sanoo NBKT, kuten tietysti myös Sumner. Bill Woolsey sanoo jotain että NBKT - yksityisten varastojen (inventories) muutos. Nick Rowe puhuu inflaation tähtäämisen puolesta. Siinä olivat blogisankarit, teoriasankari Woodford taitaa puhua hintatason tähtäämisen puolesta, joskin hänen analyysinsä perustuu samoihin juttuihin kuin Rowen. Woodford sanoo käsittääkseni, että koska hinnat ovat jäykkiä ja jotkut hinnat jäykempiä kuin toiset, keskuspankin pitäisi tasoittaa inflaatio/hintataso, koska sen odottamaton vaihtelu vaikuttaisi suhteellisiin hintoihin, mikä toisi mukanaan tehottomuutta. Woodford myös korostaa sitä, että (reaalisen) tuotannon pitää antaa vaihdella ajassa.

2. Tämän takia olen yrittänyt selvitellä progressiivista kulutusveroa, mutta verotuksen taloustiede on kyllä yksi viidakko. Enkä ole siitä kauheasti lukenut. Muutenkin, joku pääomatulon verotus. Siitä ollaan niin kaikenlaista mieltä, että pitääkö olla nolla, muuten vain eriytetty vai progressiivinen. Huokaus.

3. Kirpparipöytä. En käynyt tänään siellä, varmaan on taas ihan myllätty. Ihmiset pliis!

Satunnaisia

2010-11-02T19:34:00.002+02:00

Ykköseltä tulee Sir Attenborough: Lintujen elämää. Ajattelin pienenä, että lentäminen on niin ylivoimaista, että rodut ei voi millään olla tasapainossa. Ehkä nyt selviää, miksi kaikki elämänmuodot eivät lennä.

Päivän Hesarissa on pari helmeä, lukijoiden tuottamia. En osaa kommentoida niitä mitenkään, ne ovat liian monimerkityksisiä. Tieteestä kysymys-palstalla nimimerkkiä Timo askarruttaa lentopalloilijoiden käyttäytyminen:

Miksi lentopalloilijat halailevat toisiaan kaiken aikaa? Muut urheilijat eivät tee niin, eivätkä ihmiset muutenkaan.

Mielipidepalstalla Rip Kirbyn lakkauttaminen kuohuttaa yhä. Taustaksi kerrottakoon, että Kirbyn lakkauttamista käsitelleessä jutussa sanottiin, että Kirbyä lukivat vain "vanhat miehet" ja että "nykylukijat vierastavat jatkuvajuonisen sarjan seuraamista pienissä paloissa". Otsikolla "Rip Kirbyn tilalle sarjakuva vanhoille miehille" kirjoitetaan seuraavaa:

Eikö vanha mies kelpaa nykylukijaksi? Miksi vanhat miehet eli me, joilla on enää niin vähän iloja elämässä, unohdetaan jälleen kokonaan?

Siinäpä kaikki.

Joitakin huomioita pariin edelliseen

2010-11-01T16:32:00.005+02:00

Koska edelliset postaukset venyivät niin pitkiksi, ajattelin laittaa nämä erilliseen.

Rikkooko Sayn lain raha vai rahoitussektori? Jännä kysymys, varsinkin siksi, että siihen on olemassa vain yksi oikea vastaus ja fiksut ekonomistit antavat eri vastauksia. Itse sanon että se on raha, kuten myös Nick Rowe. Toisaalta Brad DeLong puhuu koko rahoitussektorista (kohta 3). Sanomattakin selvää, että on aika tuskallista kirjoittaa postaus, jossa (implisiittisesti ja tiedostaen) sanoo että DeLong on väärässä. Molemmat ovat hyvinkin lukemisen arvoisia. Rowe on myös lainaamisen arvoinen:

Perhaps what's wrong with macroeconomics is that fundamental issues like Say's Law need to be debated in blogs. Does it get debated anywhere else nowadays?

Toisekseen pitänee korostaa talouden tai taloustieteen amoraalista luonnetta. Ei ole väärin laittaa rahaa patjan alle (Tällaista toimintaa voidaan ylistääkin. Tosin tämä liittyy ehkä enemmän siihen typerään ihanteeseen, että "Pitää kuluttaa, että talouden rattaat pyörivät."). Sen sijaan on väärin, että keskuspankki, jonka pitäisi huolehtia hintavakaudesta, työllisyydestä ym. ei vastaa rahan kysyntäshokkiin (tai rahoitusmarkkinoilta tulevaan tarjontashokkiin). Kun Milton Friedman oli Phil Donahuen haastateltavana, eräs yleisön jäsen kysyi, mitä yksittäinen kansalainen voisi tehdä taistellakseen inflaatiota vastaan. Kansalaisethan voisivat aina laittaa käteistä patjan alle. Friedman kuitenkin vastasi, aivan oikein, että kansalaisen ei pitäisi tehdä mitään, koska yleinen hintataso on valtion (eli keskuspankin) vastuu.

Raha, rahoitussektori ja lamaantuminen

2010-11-01T12:11:00.004+02:00

Liittyen edelliseen. Ajatellaan seuraavasti:

Talous on peli, jossa joka kierroksella jokainen pelaaja saa myydä jotain ja ostaa jotain. Aamulla myyt työtä, illalla ostat omenoita. Ajatellaan ensin, että kaikki ostaminen ja myyminen tapahtuu rahan kautta. Molemmat näistä tapahtumista kasvattavat BKT:ta. Työsi myyminen on tuloa itsellesi, omenoiden osto tuloa omenakauppialle. Peli etenee näin mukavasti pari kierrosta.

Mitä jos yhtenä aamuna päätätkin olla ostamatta omenoita? No, BKT romahtaa koska omenakauppias ei saa tuloa. Hän seisoo torilla omenoidensa kanssa, eikä kukaan osta niitä. Ensi kierroksella päätät palata entiseen: käyt aamulla töissä ja ostat illalla omenia. BKT kasvaa seuraavassa periodissa ennalleen. Sinulla on kuitenkin koko ajan vähintään yhden kierroksen verran rahaa kukkarossa. Ja oletetaan, että omenakauppias tulee uskollisesti torille, vaikka hänelle tehtiinkin oharit.

Tehdään vielä yksi hieno innovaatio: rahoitussektori, mahdollisuus liikuttaa ostovoimaa ajassa. Määritellään rahoitussektori yksinkertaistetusti niin, että siellä vain vaihdetaan velkakirjoja. Huomionarvoista on, että rahoitussektorin vaihdanta ei kuulu BKT:hen. Miksi? No, kun BKT:n määrittelee tuotannon avulla, siihen on helpointa vastata: rahoitussektori ei tuota mitään. Siksi vuonna 2008 Yhdysvaltain BKT oli vain 14,6 triljoonaa, vaikka johdannaismarkkinoiden arvo oli 182 triljoonaa. No, tietysti oikeassa elämässä rahoitussektori tuottaa näiden velkapapereiden välityspalveluita.

Mutta tässä ajatusleikissä ei tarvita mitään välityspalveluita. Jokainen, joka haluaa ottaa lainaa, löytää itse vaivatta ja välittömästi markkinoilta jonkun, joka haluaa antaa lainaa. "Anna minulle euro tänään, annan sinulla kaksi huomenna" ei ole mitään tuotantoa, se on vain lupaus. Eikä se ole tulojakaan, koska nettovarallisuus ei ole kasvanut: olet saanut kasan rahaa, mutta sen päällä on ollut kortti, jossa lukee "olet velkaa". Olet yhtä rikas kuin ennenkin.

Ajatellaan, että käyt töissä ja saat siitä rahaa. Et haluakaan omenoita, vaan haluat säästä rahat ja kenties ostaa enemmän omenoita huomenna. Menet rahoitusmarkkinoille ja löydät naisen, joka haluaa ostaa enemmän omenoita tänään ja olla omenoitta huomenna. Sinä annat hänelle rahaa, hän antaa sinulle lupauksen maksaa takaisin. BKT ei kasva.

Avainkysymys on se, mitä tapahtuu rahalle. Pitääkö nainen rahat itsellään vai ostaako hän omenoita? Jos hän haluaakin pitää rahat taskussaan, BKT romahtaa. Jos hän ostaa omenat, BKT pysyy ennallaan.

KYSE ON RAHASTA. Jargonilla: ainut syy, miksi Sayn laki ei päde, on transaktiokustannusten aikaansaama hyödyke, jota käytetään vaihdannan välineenä. Jos rahaa ei olisi, näin ei kävisi. Rahoitussektori ei itsessään vaikuta Sayn lain pätevyyteen. Miten homma menisi ilman rahaa, puhtaassa ja hyvin yksinkertaisessa luottotaloudessa?

Kaikki maksavat toisilleen velkapapereina, lupauksina. Sinä käyt töissä vaikkapa parturissa. Asiakkaat ovat milloin mitäkin, ja he antavat sinulle erilaisia lupauksia. "Tule käymään illalla pehmoleluliikkeessäni, niin saat teddykarhun." Sitten mietit että helvettiäkö minä teddykarhulla kun haluan syödä omenoita. Sitten keksit, että ahaa, samoilla rahoitusmarkkinoillahan voi vaihtaa näitäkin. Menet sinne ja löydät erään, joka itkee ja huutaa että ei hän halua omenoita hän haluaa teddykarhun. Vaihdatte papereita ja ihmettelette sitä, miten tarpeenne sattuivat vastaamaan toisiaan.

Mitä jos ei haluaisi ostaa mitään, haluaisi säästää? Menet taas markkinoille ja etsit sen naisen, joka haluaa kuluttaa paljon omenoita tänään. Sinä annat hänelle omenavelkakirjasi, hän antaa sinulle lupauksen huomisesta omenavelkakirjasta. Yksinkertaista. Itse asiassa johdannaismarkkinat syntyivät siinä hetkessä, kun hän antoi sinulle lupauksen huomisesta velkakirjasta, eräänlaisen velkakirjan velkakirjan.

Mikä on se ratkaiseva ero tämän talouden ja rahallisen talouden välillä?

Rahallisessa taloudessa pystyit aina säästämään niin, että laitat rahaa patjan alle ja uskot, että omenakauppias ottaa sen vastaan huomennakin. Omenakauppias jäi ilman tuloja. Puhtaassa luottotaloudessa säästät vain velkapapereiden avulla. Oletetaan, että sinulla on omenavelkapaperi tälle illalle. Mitä tapahtuu, jos säästät sen? Ainut, joka siitä kärsii on sinä itse. Omenakauppias on toki varannut sinulle (velkapaperin haltijalle) omenoita, ja nyt ne vain mätänevät. Häntä se ei kuitenkaan harmita, koska tosiasiallisesti hän ei edes omistanut niitä - hän möi ne jo aamulla.

Jos lupaukset eivät ole osa BKT:ta, miten BKT mitataan puhtaassa luottotaloudessa? Pitänee miettiä joskus, tämäkin venähti jo liian pitkäksi.

Yritys tehdä selkoa kysyntävetoisesta lamasta

2010-10-30T22:34:00.003+03:00

Kokonaiskysynnän vajaus on aina ja kaikkialla rahataloudellinen ilmiö.

Tämä on sanottu ja kirjoitettu lukemattomia kertoja. Miten sen saisi selväksi edes itselle? Jos vain ymmärtäisi tämän täydellisesti, ymmärtäisi (lähes) kaiken oleellisen. Niin selkeää, mutta niin monimutkaista.

Lamalla on kaksi puolta.

Ensimmäinen puoli liittyy odotusten nopeisiin muutoksiin, kuplan puhkeamiseen ja sitä seuraavaan hitaaseen ja tuskalliseen muutokseen. Kun tajuamme, että emme me oikeasti voi kuluttaa näin paljoa, emme me voi maksaa näitä velkoja takaisin, ei meillä ole varaa näihin taloihin ja autoihin. Siinä vaiheessa rakennusmiehiä joutuu työttömäksi, niin kuin pitääkin.

Mutta se ei ole koko tarina. Jos se olisi näin, työmarkkinoilla näkyisi vain virtoja pois tietyiltä aloilta ja virtoja sisään toisiin - siinä määrin kuin rakennusmiehet muuntautuvat muille aloille sopiviksi työntekijöiksi. Mutta kyse on siitä, että kaikilta aloilta virtaa ihmisiä pois, työttömyyteen.

On kyse myös kokonaiskysynnän vajeesta. Ei vain siitä, että vaihdetaan tuotannon rakennetta vaan siitä, että ajetaan tuotantoa kokonaisuudessaan alas. Miksi ja miten näin voi olla?

Oletetaan, että ihmiset yhtäkkiä keksivät, että he ovat velkaantuneet liikaa, hankkineet liian suuria asuntoja. He haluavat myydä asuntonsa, ostaa vähän pienemmän, muuttaa takaisin vanhempien luo, mitä vain. Ihmiset haluavat vaihtaa asuntoja rahaan: asunnoista on alikysyntää (ylitarjontaa), rahasta ylikysyntää. Mitä tapahtuu? Se, mikä aina tapahtuu: alikysyntä selviää, kun hinnat laskevat, ylikysyntä selviää, kun hinnat nousevat. Mikä on rahan hinta, sen markkina-arvo? Rahan arvo on yksinkertaisesti se, mitä sillä voi ostaa. Ja koska asuntojen hinnat ovat laskeneet (muiden hintojen pysyessä ennallaan), rahan arvo on noussut. Jos haluaa euron, siitä joutuu maksamaan nyt enemmän muita hyödykkeitä.

Koska asuntojen hinnat laskevat, joidenkin asuntojen rakentamisesta tulee kannattamatonta. Projekti pistetään jäihin ja työmies pihalle. Mitä nyt tapahtuu? Oletettavasti tämä työmies haluaa tehdä töitä ja tarjoutuu markkinoille: hän haluaa vaihtaa työtä rahaan. On olemassa työn alikysyntä ja rahan ylikysyntä.

Muistakaamme, että asuntonsa myyneillä on nyt käteistä. Jos he haluavat pitää saman verran rahaa kukkarossaan (tai tilillään) kuin mitä heillä oli aiemminkin, mitään ongelmaa ei ole. He käyttävät rahan johonkin ja lopulta se raha löytää tiensä työmiehen kukkaroon työtä vastaan. Markkinat ovat tasapainossa.

Mutta mitä jos asuntonsa myyneet haluavatkin jostain syystä vain pitää rahan itsellään, laittaa sen kukkaroonsa? Kiertävän rahan määrä on pienentynyt. On olemassa vain yksi taho, joka tarjoaa rahaa: keskuspankki. Toki suurin osa rahasta syntyy normipankeissa, mutta eipä sitä rahaa luoda siinä tilanteessa, kun ihmiset haluavat maksella velkojaan pois. Ja on muistettava, että raha luodaan aina ja kaikkialla keskuspankin velkaa (tai ehkä tarkemmin sanoen passiivaa) vastaan.

Oletetaan nyt, että keskuspankki ei vastaa rahan kasvaneeseen kysyntään mitenkään. Mitä tapahtuu? Periaatteessa tämä voisi mennä onnellisesti niin kuin edellä. Työn hinta laskee, näin tasapainottaen työmarkkinat ja rahan hinta nousee, näin tasapainottaen rahamarkkinat. Ongelma syntyy, kun työn hinta ei jostain syystä laske - näillä markkinoilla on hintajäykkyyksiä (ongelmia syntyisi toki silloinkin, jos työmarkkinoilla ei olisi hintajäykkyyksiä ja hyödykemarkkinoilla olisi). Markkinoilla esiintyy ei-vapaaehtoista työttömyyttä, kokonaistulot laskevat, ollaan lamassa. Mitä tehdään?

No, voisihan sitä odottaa, että hinnat sopeutuvat, mutta se ei ole ehkä paras vaihtoehto. Ainoa vaihtoehto on rahan tarjonnan kasvattaminen. Finanssipolitiikkakin on vain rahapolitiikkaa hieman mutkan kautta. Siinä on kyse siitä, että valtio näkee työmiehen tilan ja päättää tehdä sille jotain. Valtio ryhtyy rahan kysyjäksi: se synnyttää lisää rahan ylikysyntää ja velkapapereiden ylitarjontaa (alikysyntää). Oikealla hinnalla velkapaperimarkkinat tasapainottuvat ja valtio saa rahaa. Mutta valtiopa ei halua rahaa itselleen, vaan työmiehelle. Se lainaa rahaa kansalaisilta ja palkkaa sillä työmiehen tekemään jotain, mitä vain.

Mutta ensisijainen ratkaisu on aina se, että keskuspankki lisää suoraan rahan tarjontaa. Yksi syy tähän on se, että keskuspankin toiminta on neutraalimpaa suhteellisten hintojen suhteen. Suhteelliset hinnat ovat se, mistä vaihdannassa on kyse. Suhteelliset hinnat kertovat eri hyödykkeiden vaihtosuhteet. Valtiolle suhteelliset hinnat ovat toissijainen kysymys: kaikista eniten se haluaa työmiehelle töitä. Ja vaikka valtio välittäisikin suhteellisista hinnoista, se ei voi tietää, mitkä suhteelliset hinnat ovat tehokkaimmat: se ei voi tietää, kuinka paljon pitää tuottaa kenkiä, kaakaota tai kulttuuria. Keskuspankki jättää suhteelliset hinnat ennalleen - sillä tärkeällä poikkeuksella, että se voi häiritä nykyhetken kulutuksen ja tulevan kulutuksen suhteellista hintaa, mikä voi luoda kauhistuttavaa tehottomuutta. Mutta siitä ehkä joskus toiste.

On tehtävä selkoa niin monesta.

Iljettävyydet

2010-10-22T13:11:00.002+03:00

Olen kirjoitellut laiskasti tänne, lähinnä olen opiskellut, viettänyt parisuhdeaikaa ja pelannut FFVII:tä. Tässä kuitenkin yksi lärpäke, jonka tein taloussosiologian seminaariin, esitän sen parin viikon päästä. Aihe on jännä. Scribd osoittautui varsin näppäräksi tavaksi upottaa pdf-tiedosto blogiin. Tiedä sitten, että luovutinko tuon tiedoston kaikki oikeudet samalla.

Lisäksi olen miettinyt gradua, huokaus. Selvittelen, josko sen saisi tehtyä vaikkapa Suomen Pankille. Maisteritason makrotaloustieteilijän osaaminen ei ole kovin helposti kaupallistettavissa, niin pitää yrittää tunkea jalkoja ovien väliin ja huolehtia työllistymisestä.

Iljettävät markkinat

Elvytyksestä

2010-09-22T11:57:00.003+03:00

Mitä elvytyksestä tulee mieleen? Useimmille varmaankin valtion menojen kasvattaminen, tiehankkeiden lisääminen ja homekoulujen kunnostaminen, New Deal ja kaikki se finanssielvytys. Mutta mitä taloustiede sanoo? Paul Krugman, finanssielvytyksen näkyvin puhemies ajattelee näin:

1. Normaaleissa oloissa, ts. kun ei olla likviditeettiansassa, fipo ei ole lainkaan tarpeellista.

2. Fipo ei ole ensisijainen (first-best) väline edes likviditeettiansassa.

Itsekin olen sitä mieltä, että jos kerta keskuspankkiirit ovat mitä ovat, niin fipoa tarvitaan. Mutta on hyvä pitää mielessä, että näin ei pitäisi olla. Elvytyksen ja sitä koskevan keskustelun pitäisi koskea helikoptereita, ei lapioita.

Pelko ja kauhu

2010-09-16T12:58:00.004+03:00

Näin ajattelee valtio:

Esitutkinnan mukaan [lääkärillä käyneet] ovat olleet hyvillään, kun on lääkäri, joka kerrankin kuuntelee, mutta oikeasti kuin miettii, niin ei minulle jää kahta mielikuvaa siitä että kyllä heidän pitäisi olla peloissaan ja kauhuissaan.

- valelääkärijutun syyttäjä

Miten "pitäisi" pitäisi tässä tilanteessa tulkita? Kai se on jompaakumpaa:

1.) Tosiasiallisesti: Heidän pitäisi uskoa, että koska heitä hoitanut henkilö ei ollut hankkinut lain vaatimaa pätevyyttä, myöhemmin ilmikäyvän hoitovirheen todennäköisyys on suurempi kuin mitä he nyt ajattelevat sen olevan. Toisin sanoen valtio tietää tällaisen hoitovirheen todennäköisyyden paremmin kuin he itse. Oletan nyt siis, että heidän pitäisi olla peloissaan ja kauhuissaan siitä, että heitä on hoidettu väärin.

2.) Moraalisesti: Heidän pitäisi tuntea pelkoa ja kauhua sen edessä, että heitä hoitanut ihminen rikkoi lakia. Henkilö, joka tietoisesti ja pitkään rikkoo lakia, on paha. Kansalaisen on tunnettava pahuuden kohdattuaan pelkoa ja kauhua, koska silloin ja vain silloin kansalainen vaatii valtion väliintuloa moraalisissa kysymyksissä.

Myös puolustuksen ja syyttäjän antamat motiivit teolle ovat mielenkiintoisia. Syyttäjän mukaan motiivi oli "raha, ahneus", kun taas puolustuksen mukaan se oli "status". Mitä heidän intresseistään ja näihin asioihin liitetyistä mielikuvista pitäisi ajatella, kun nämä kaksi osapuolta ovat eri mieltä tässä asiassa?

[Kuvassa Marsin kuut Phobos ja Deimos]

Kuulumisia

2010-08-30T21:39:00.003+03:00

Palailin tuossa viikko sitten Tampereelle. Vietin kesän Helsingissä, olin kolme kuukautta korkeakouluharjoittelijana Palkansaajien tutkimuslaitoksessa. Työni oli datailu, ohjelmat Stata, Excel ja pienesti R. Kokemuksena työjakso oli opettavainen ja mukavakin. Reflektoin sitä varmaan myöhemmin lisää, kun on enemmän perspektiiviä ja vakituinen työpaikka.

Enkä tarkoita sitä, että haluaisin avautua mutta en uskalla. Ei niin. Yksi kesän tuoma muutos on ollut se, että olen rauhoittunut mielipiteideni kanssa. Erityisesti, en enää ajattele, että se, että on ollut totaali toisi siisteyspisteitä. En ainakaan niin paljoa.

Tuntuu hyvältä, että oma suhtautuminen asioihin muuttuu. Se on tie. Välillä on ollut vaikeaa, mutta olen enimmän ajan tiedostanut sen, mistä siinä kehityksessä on kyse. Asiat ovat pieniä, ja kun niistä etääntyy, ne näkee kokonaisina. Pisteinä.

Tähän liittyviä hyviä asioita:

Enää ei tee mieli rantata niin paljoa. Luen keskustelupalstoja ja uutisten kommentteja välinpitämättömästi mutta samaan aikaan vähemmän ylimielisemmin. Tuntuu helpommalta ajatella tehokkuutta kuin vapautta. Vähemmän nollasummaa ja enemmän aivojenkäyttöä. Enemmän Hansonia. Into politiikkaan hiipuu. Ennustemarkkinat ovat huipuinta.

Ensimmäistä kertaa aikuisena runojen lukeminen tuntuu hyvältä ja kiireettömältä. Luin junassa Pentti Saarikoskea, eikä tuntunut yhtään pahalle. Muistan, kuinka vankilassa sain päähäni että nytpä luen ja pyysin Ville-veljeä lähettämään klassikoita enkä yhtään osannut rauhoittua niiden ääreen. Päässä oli liian isoja asioita. Luen nykyään Taskareita lauseiden takia, mutta se on ehkä vain vaihe.

Harmintuojat:

Haluan mennä graduryhmään, että voin mahdollisesti valmistua ensi keväänä, tai kesällä tai joskus mutta kuitenkin niin, että tämän lukuvuoden jälkeen jäljellä on korkeintaan tutkielman tekeminen. Yliopisto tympii. Ongelma on, kuten arvata saattaa, ettei ole aihetta. Ennustemarkkinat ovat, kuten todettua, tosi siistejä, mutta en ole keksinyt mitään tutkimuksellista annettavaa niille. Yritän tällä hetkellä kehitellä makrosta jotain aihetta.

Flunssa on päällä jo toista viikkoa. Yliopiston sali aukeaisi tällä viikolla ja palloiluvuorot ja -sarjat käynnistyvät kohta. Nelosessa on ratkaisupelit käsillä. Yskänlääkkeenkin unohdin Helsinkiin.

Voittopuolisesti olen voiton puolella.

Päivitystä ja bajautusmajat

2010-04-29T16:36:00.003+03:00

Olen ollut vähän älyllisesti laiskalla tuulella, kun vain pelaan pleikkaria ja muhnuan päivät pitkät. Tästä syystä ei ole ollut suuremmin inspistä kirjoitella, mutta ihan mukavaa tämä on, kun vain ryhtyy.

Tänään olen kirjoitellut taas vähän kandia. Seminaaripaperin palautin tuossa vähän aikaa sitten ja ensi viikolla on esitys. Vaihdoin varsinaiseen työhön otsikoksi "Puhtaan luottotalouden ja inflaation korkoselityksen ajallinen konteksti Wicksellillä ja Woodfordilla", saa nähdä miten pitkään tuolla mennään. Laitan sitten jonnekin jakoon/linkkaan, kun olen saanut valmiiksi. Olen myös ajatellut perustaa enemmän journal-tyyppisen blogin, jonne saan kirjoitella kaikkea omasta pienestä elämästäni.

Vaikka kirjoittelen tänne vaihtelevasti ja viime aikoina melko harvoin, on tämä kuitenkin ollut hyödyllistä. Kun kirjoitan jotain tekstiä, niin voin keskittyä paremmin asiaan, kun voin rantata asioista sitten täällä. Kirjoittaminen ja ajatusten jäsentely on nopeutunut. Tosin tällaisen tekstin tuottaminen on melko yksipuolista, ja olenkin harkinnut, että pitäisi kirjoittaa jokin harkittu ja huoliteltu essee vastapainoksi. Minulla oli vapautumisen ja parisuhteen vuosipäivät tuossa hieman aikaa sitten, joten noiden onnellisten tapahtumien pohjalta voisi jotain kynäillä.

Kirjoitin muuten vahingossa Virnun blogiin bajamajoista, käykää tsektsek.

Satunnaisia ajatuksia sohvakriitikoista

2010-04-12T13:59:00.005+03:00

Törmäsin tänään Muutos 2011-poppoon hauskaan sohvakriittiseen mainokseen. Jäin miettimään hommalaisten (tarkoitan tällä maahanmuuttokriitikoita, mutta kun se on niin pitkä sana) retoriikkaa. Tuossakin mainoksessa suuri paino on sillä, että annetaan omasta mainoksesta tilaa mokuttajille (käytän tätä tässä tekstissä ei-maahanmuuttokriitikon synonyyminä) ja heidän sanomisilleen. Eikä kyse ole edes mistään päättömistä lipsahduksista, joilla rakenneltaisiin olkiukkoja. (Noin yleisesti, onhan niitä paljon hölmöjäkin vetoja, joita esimerkiksi Husein Muhammed on ansiokkaasti käsitellyt.)

Yksi sitaatti on Vesa Peipiseltä, joka ilmeisesti on Helsingin asuntolautakunnan puheenjohtaja ja Helsingin Vihreiden asuntotyöryhmän puheenjohtaja. Tämäkin on rehellisyyttä, jota on syytä arvostaa: ei oteta sitaattia joltain taka-hikiän varavaltuutetulta, vaan henkilöltä, joka on valittu vastaamaan asiasta tärkeisiin elimiin. Peipinen antaa ymmärtää, että monet maahanmuuttajat tarvitsevat erityiskohtelua, ja implisiittisesti käy ilmi, että tämä erityiskohtelu on parempaa kohtelua ("superasunnot"). Toinen sitaatti on Thomas Wallgrenilta ja Anna-Stiina Lundqvistilta, joiden mukaan pakolaisten auttaminen on meille rikkaus.

Minulle tällaisten mainosten näkeminen ja satunnainen Hommalla pyöriminen on tehnyt hyvää siinä mielessä, että on oppinut lukemaan maahanmuuttopoliittista puhetta paremmin, näkemään taustalla olevia oletuksia ja arvoja. Sellaista sohvadiskurssianalyysiä. Ehkä sitä joskus tulee muodostettua joku kantakin asiaan.

Epäkohtiin on puututtava

2010-04-08T17:31:00.007+03:00

Kohtasin taannoin ajatuksen/luulon, että liberalismissa olisi kyse siitä, että muiden tekoja ei saa arvostella. En ollut ennen ajatellutkaan asiaa, mutta voihan se näyttää siltä joidenkin silmissä. Ja myönnän, että itsekin tulee oltua joskus liiankin harhaluuloinen siinä mielessä, että näkee ilkeitä säätäjiä ja kauheita kieltäjiä kaikissa, jotka osoittavat maailman epäkohtia.

Maailma, jossa ei arvosteltaisi ja arvioitaisi muiden tekemisiä, olisi vallan tylsistyttävä. Ja sitäpaitsi, ei kenenkään ole tarkoitus tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä yksin, pohtimalla asiaa vain omassa päässään. Ei suinkaan, muiden virheistä oppiminen ja muiden kokemusten kuuleminen on varmaankin tehokas - voimakkain keksimäni kehu - keino tehdä omista päätöksistä parempia.

Seuraaavassa lyhyt, nopeasti kehitetty lista sellaisista asioista, joita arvostelen sellaisina, että ne mielestäni tuovat pahoinvointia koko maailmalle ja/tai henkilölle itselleen, mutta joihin en juurikaan toivo puututtavan julkisen vallan taholta (siinä määrin, kun ne eivät ole julkisen vallan ylläpitämiä. Tietenkin jos valtio edesauttaa jotain näistä, toivoisin sen edesauttamisen loppuvan.). Korostan, että nämä eivät ole sellaisia asioita, joihin en toivoisi puututtavan, vaan sellaisia, joihin en toivoisi puututtavan valtion kautta. Näkemykseni mukaan näitä asioita ylläpitää Suomessa kulttuuri eikä esimerkiksi lainsäädäntö, jolloin muutoksenkin pitäisi mielestäni lähteä kulttuurista ja ihmisistä itsestään. Olen siis skeptinen valtion toteuttamien kulttuurivallankumousten suhteen. Ne ovat paitsi yleensä epäreiluja ja tehottomia, myös pitkällä aikavälillä syövät kansalaisyhteiskunnan kykyä toimia asioiden suhteen.

Tekstin terävyyden kustannuksellakin esitän vielä sen varauksen, että koululaitoksen kannattaa varmaankin puuttua joihinkin asioihin. Koululaitos ja koululaiset ovat niin totaalisesti valtion kontrollissa, että kysymys ei ole siitä, että halutaanko lapsista kasvattaa tietynlaisia, vaan siitä, millaisia lapsista halutaan kasvattaa.

Tässä siis listaa:

- Crocs-sandaalit
- Miehet, jotka eivät anna kumppanilleen suuseksiä, ja monet muut seksuaalisuuteen ja ihmissuhteisiin liittyvät kysymykset
- Nimetön kommentointi netissä
- Lahjat, joita ostetaan siksi, että lahjoja vain kuuluu ostaa
- Asiakkaat, jotka ajattelevat, että he saavat olla epäkohteliaita henkilökunnalle, koska he sentään maksavat
- Paavi
- Runsaat hyttyskesät
- Pitkät puhelut julkisissa liikennevälineissä
- Patriarkaatti
- Mahdottomat kauneusihanteet, jotka otetaan vakavasti
- Tarpeeton kiroilu

Keskustelu lähti nuorisopoliitikko Sanna Marinin ihastuttavasta tekstistä lottoamisesta. Kirjoittaja tekee voimakkaita arvioita lottoamisesta, sen vaikutuksista ihmisiin ja sen toivottavuudesta ilman, että ehdottaa tai ilmaisee kaipaavansa jotain valtiollista (lisä)säätelyä asiaan. Lottoamisen hyvinvoinnillisia kustannuksia olisikin melko vaikeaa arvioida, kun kyse on siitä, että "Lottoamalla syömme palan omaa motivaatiotamme tehdä aloite ja toteuttaa haaveemme."

Kommentoinnista

2010-04-08T17:09:00.003+03:00

Jutusteltuani asiasta eilen Ville-veljeni kanssa päätin aukaista blogin kommenteille. Vakuutuin, että tämä järjestely tuottaa odotusarvoisesti paremman bloggauskokemuksen. Tajusin, että voin jossain määrin hallita sitä, että millaisia mahdollisista kommenteista tulee, eikä valinta ole siis joko-tai. Ei sillä, en odota, että kommentteja ylipäätään tulee kovinkaan paljoa.

Straniuksen self-help

2010-04-02T18:29:00.004+03:00

Leo Straniuksella, jonka blogi rankattiin juuri parhaaksi suomalaiseksi ympäristöblogiksi, on ollut jo jonkin aikaa meneillään "Askelia tyytyväiseen elämään"-postaussarja, joka on nähdäkseni klassista self-help-matskua.

On ollut mielenkiintoista lukea noita postauksia. Olen jonkin verran tehnyt excursioita self-help-blogosfääriin (lähinnä opiskelu- ja järjestökavereini Teemun ja hänen ystävänsä Henrin blogin kautta) ja muodostanut jonkinlaisen käsityksen kyseisestä ilmiöstä. Siellä on varsin paljon hyviä asioita, ja self-help-ajatuksissa on paljon yhtäläisyyksiä vaikkapa buddhalaisuuteen. Sen lisäksi, että en pääse yli siitä, että se on aina jollain tasolla ärsyttävää - samalla tavalla kuin vaikka buddhalaiset munkit ärsyttävät kaikessa seesteisyydessään - self-helpissä minua on jossain määrin häirinnyt se, että puhutaan paljon siitä, miten elää hyvää elämää, mutta että tämä hyvä elämä on täysin itsekeskeinen asia. Self-helpissä ei, toisin kuin vaikkapa buddhalaisuudessa, ole nähdäkseni tarkoituksena kehittää itseään sen takia, että voisi olla hyvä muille ja tehdä maailmasta paremman paikan. Minusta se, että puhutaan hyvästä elämästä tai hyvistä asioista ilman mitään eettistä tarkastelua, on vähän oudoksuttavaa. Toki self-helpissä voi olla jokin eettinen ulottuvuus, en vain ole löytänyt sitä.

Eettisyys ei eksplisiittisesti esiinny Straniuksellakaan joka tekstissä, mutta silloin kun se esiintyy, se on läsnä hyvin voimakkaasti (osa 4):

Tyytyväinen elämä on meidän jokaisen velvollisuus. Tämä velvollisuus meidän on täytettävä siitä syystä, että voimme auttaa heikompia, erityisesti niitä, jotka eivät muuten omasta puolestaan pysty puhumaan tai toimimaan.

Tällaista self-help-kirjallisuutta ainakin minun on helpompi lukea ärsyyntymättä, ja tällaista minun on helpompi ottaa omaksi. Suosittelen lukemaan koko sarjan.

Pahat ja/tai välinpitämättömät firmat

2010-04-02T18:20:00.002+03:00

Edellistä postausta kirjoittaessani törmäsin seuraavaan mielenkiintoiseen kokeiluun ja siinä ilmenneeseen epäsymmetriaan eräässä Scott Sumnerin artikkelissa:

An experimental philosopher named Joshua Knobe reported some interesting findings in an interview on Bloggingheads.tv. Knobe said that two groups of people were given two slightly different stories, and then asked a question. The first group heard a story where an engineer went to the CEO of a company with a project that he said would dramatically boost profits. But there was one drawback; it would seriously harm the environment. The CEO said “I don’t care about the environment, I only care about profits. Do the project.” For the second group, everything in the story was exactly the same except that project was said to actually help the environment. Again the CEO said “I don’t care about the environment, I only care about profits. Do the project.” In both cases the listener was asked whether the CEO intentionally hurt (or helped) the environment. Most people in the first group said the CEO did intentionally hurt the environment, but most in the second group said that he did not intentionally help the environment.

Intuitio ja ideologia

2010-04-02T17:35:00.004+03:00

Taloustieteilijät ajattelevat usein, että heidän alansa ja sen tulokset ovat intuition vastaisia (voi meitä parkoja). Jos virkamies työskentelee yhteisen hyvän eteen, miten yrittäjä, joka työskentelee vain saadakseen itselleen voittoa, onnistuu tuottamaan hyvinvointia paremmin? Tällainen ja monet muut taloustieteilijöiden ajatukset ovat usein intuition vastaisia.

Jos ajatellaan, tai edes taloustieteilijät ajattelevat, että ylläoleva on jossain määrin oikea kuvaus todellisuudesta, päädytään, tai taloustieteilijät päätyvät, siihen, että ihmisten käsitys todellisuudesta on harhainen markkinoiden suhteen. Tämä vain tuli mieleeni, kun luin Gary Beckerin haastattelua, jossa hän sanoo "There's one bias that we're up against all the time: Markets are hard to appreciate."

Tätä harhaa voi yrittää korjata kahdella tavalla: joko pyrkimyksillä kehittää ihmisten logiikkaa ja selittää asioita paremmin, kuten Bryan Caplan tekee tässä tekstissä, tai luomalla jotain, joka vähentää ihmisten nettoharhaa harhauttamalla heitä vielä lisää. Näin saadaan mainio syy ja perustelu paljon puhutulle vapaamarkkinaideologialle: "Kunhan saadaan taottua ihmisten kalloihin, että vapaat markkinat ovat hyvä juttu ja toistellaan sitä mantraa, homma toimii." Noin yleisesti ottaenkin tämän voisi nähdä ideologioiden syynä: "Älä menee kouluun ammuskelemaan." on melko intuitiivinen ohje, kun taas "Älä mene sotaan ammuskelemaan." on enemmän intuitiomme vastainen (entä se Hitler?), joten sen tarvitsee kiinnittyä johonkin ideologiaan, pasifismiin.

Henkilökohtaisesti kenenkään ei kannata ehdoin tahdoin lisätä ajattelunsa harhaisuutta, loogisen ajattelun kehittäminen lienee aina hyvästä. Luultavasti tämä olisi toivottavaa myös yhteiskunnallisen päätöksenteon tasolla. En tässä aseta mitään toiveita tai vaatimuksia poliitikkojen harteille: onhan ymmärrettävää, että poliitikot ovat tässä mielessä ideologeja. Eihän heidän tarkoituksensa ole kertoa ihmisille, miksi jotkut asiat ovat hyviä. Varmaankin haen tässä jotain niinkin pateettista toivetta kuin että ihmisten pitäisi enemmän välittää siitä, että keskustelukumppani ymmärtää omaa ajattelua kuin siitä, että hän on samaa mieltä. Miksi haluaisin jonkun olevan kanssani samaa mieltä vaikka vääristä syistä?

Amnesty ja totaalit

2010-03-31T08:41:00.002+03:00

Välillä keskusteluissa kohtaan mielipidevanki-käsitteen ja sitä kautta myös sen käsitteen hallitsijan, Amnesty Internationalin. Ymmärrän, miten mielipidevangiksi identifioituminen voi olla luonteva ratkaisu totaalille - epäröin käyttää sanaa voimaannuttava, koska en tiedä, voiko itsensä ajatteleminen marttyyrinä olla ikinä voimaannuttavaa. Itse olen aina vierastanut tätä termiä omalla kohdallani, ainakin seuraavista syistä.

- Olen yrtittänyt olla ilakoimatta tuomiolla tai päätökselläni. Rakennan identiteettiäni mieluummin sille, miksi menin vankilaan kuin sille, että olin siellä tai että menin sinne.
- Mielipidevanki on aika iso sana, enkä ole jaksanut pohtia sitä tarpeeksi, että voisin ruveta käyttämään sitä. Pelkään, että jos minua pidettäisiin mielipidevankina, se hieman laimentaisi suhtautumista niihin oikeisiin mielipidevankeihin, jotka oikeasti tarvitsevat apua. Vaikka asiaa ei problematisoisi paljoa, ylläoleva ero on olemassa. On ero sillä, että kirjoittaa nettiin "Hallitus on paska." ja joutuu siitä linnaan ja sillä, että ei mene inttiin tai sivariin.
- Amnestykään ei ole tuntunut antaneen asialle kauheasti aivotyötä. Järjestö ei edes tiedä totaalikieltäytyjän ja aseistakieltäytyjän eroa.
Joskus minulla on ollut sellainen kuva, että heidän kirjoissaan mielipidevankeja ovat he, jotka vastustavat sivarin pituutta suhteessa intin pituuteen, mikä tietysti tekisi minusta ei-mielipidevangin. Kuitenkin tuolla sivuilla sanotaan, että suomalaiset aseistakieltäytyjät ovat mielipidevankeja. Eli paitsi että kaikki totaalit, myös kaikki sivarit ovat mielipidevankeja - vaikka eivät vankilassa olekaan.

Tuure Junnila

2010-03-29T16:24:00.002+03:00

Luen tällä hetkellä Petri Nummivuoren väitöskirjatutkimusta "Nuori konservatiivi. Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956." vuodelta 2006, joka sattumalta pisti silmääni käydessäni kirjastossa. Vasta äsken sain tietää, että Nummivuori on kirjoittanut Junnilasta elämäkerrankin "Oikeistolainen - Tuure Junnilan elämäkerta", jonka kautta olisi varmaan ollut helpompi tutustua aiheeseen.

Tieteellisistä ansioista en osaa sanoa (Erkki Tuomioja ei niin arvosta), mutta teos on sujuvasti kirjoitettu elämäkerta ja ainakin itse saan irti siitä vaikka mitä. Näkeehän siitä, miten syvällä aiheessaan kirjoittaja on ja on niin paljon, mitä problematisoimatta jää. Esimerkiksi puhutaan vaimosta, kuinka "Kaija Junnila, joka oli oppinut lapsuudenkodissaan arvostamaan akateemista uraa, kannusti miestään tämän pyrkimyksissä ja hoiti arkiasiat niin, että Junnila saattoi häiriöttä keskittyä tutkimustyöhönsä." Lolled.

Mutta konservatismi on parhaimmillaan niin kaunista. Näin Junnila kiteytti jo 24-vuotiaana konservatismin ja talonpoikaisuuden ytimen:

Isiensä pelloilla ihminen ensi kerran oivaltaa, että hänen elämällään ja työllään on pysyvää, yli yksilön elämäniän ulottuvaa merkitystä vain, jos hän syventää ja leventää sitä samaa kynnöstä, jonka edeltäjät ovat raivanneet, ja jos hänen työnsä saa jälleen varman jatkajansa. Mutta näin tulee perintömaa sen tradition ja kontinuiteetin jatkajaksi, jota ilman ei ole mitään todellista, kestävää kulttuuria.

Jos tällaisella ajatuksella ei ole enää muuta arvoa kuin se lämmin tunne, jonka se lukijassa herättää, vaalittakoon tuota lämpöä niin, että meillä olisi jotain, mihin kiinnittyä tässä kylmässä maailmassa. pathospathospathos

Mitä vikaa on todistusvalinnoissa?

2010-03-23T11:51:00.006+02:00

Pääsykokeiden tarkoitus on karsia hakijajoukosta pätevimmät. Koska opetusministeriö on suunnittelija par excellence, sen pitäisi yrittää ottaa huomioon hankkeidensa kokonaisvaikutukset. Haiskahtaa hirmuiselta tehottomuudelta, kun nuoret ensiksi puurtavat enemmän tai vähemmän kovasti ylioppilaskirjoituksiin ja pänttäävät asioita muistiin, ja sen jälkeen he puurtavat ja pänttäävät asioita muistiin päästäkseen yliopistoon.

Olen suhtautunut positiivisesti viimeisimpiin suunnitelmiin yo-todistuksen merkityksen korostamisesta yliopistovalinnoissa. En tiedä tarkalleen, mikä ministeriön ajatus on, mutta itse ajattelen asiaa osuuksien kautta: miten monta prosenttia suoraan yo-valinnalla, miten monta pääsykokeiden avulla? Varmastikaan nykyään useimmilla aloilla käytettävä 0 % yo-valinnalla ei ole optimaalinen.

Kysymys on paljolti seuraavasta: Minkä verran se joukko, joka saisi opiskelupaikan yo-todistusvalinnassa eroaa siitä, joka saisi opiskelupaikan pääsykokeiden avulla? Olisi mielenkiintoista nähdä tästä jotain tutkimustuloksia, data ei luultavasti ole mitenkään vaikeasti saatavilla, ainakaan ministeriölle (tosin tutkijan pitäisi huomioida, että uudessa tilanteessa käyttäytyminen yo-kirjoitusten suhteen voisi muuttua, eivätkä tulokset olisi suoraan sovellettavissa siihen).

Tässä on joitakin vastalauseita, joita olen kuullut tätä kehityssuuntaa vastaan.

Alakohtainen, spesifi älykkyys, jota pääsykokeet mittaavat.
- En usko, että kovinkaan monella alalla tarvitaan mitään niin radikaalin erilaista kognitiivista kykyä, että sitä ei jo mitata ylioppilaskirjoituksissa. Luonnollisesti matemaattisiin aineisiin hakiessa matematiikan arvosanojen pitää painaa enemmän, ja humanistisiin aineisiin hakiessa muiden, vaikkapa äidinkielen.

Opiskelijoiden pitää tutustua siihen alaan, mihin he aikovat hakea.
- No voihan aivoton nuoriso. Opiskelijat varmaan osaavat tehdä tämän ihan itsekin.

Ylioppilaskoe on jo nyt kovin stressaava tapahtuma.
- Niin ovat pääsykokeetkin. Mutta tietenkään ei pidä olla niin, että koulutusjärjestelmämme ei tuntisi mitään armoa, kuten seuraavassa sanon.

On väärin, jos huonosti menneet kirjoitukset lyövät lukkoon tulevaisuuden.
- Tämä pointti on pätevä. Pitää huolehtia siitä, että aina on mahdollisuus päästä myös pääsykokeilla (tai käydä korottamassa yo-arvosanoja, mutta tämä tuntuu huonommalta vaihtoehdolta). Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ketään ei pitäisi ottaa suoraan yo-todistuksella, eikä edes sitä, että valtaosaa ei pitäisi ottaa yo-todistuksella.

Uudistus huijaa nykyisiä lukiolaisia, jotka eivät ole valmistautuneet näin tärkeisiin kirjoituksiin.
- Tämä pointti on rajoitetusti pätevä. Siirtymävaiheen ongelmat pitää ottaa huomioon, mutta ne eivät ole mikään syy jättää uudistus tekemättä, ts. ne eivät ole argumentti uudistusta vastaan, vaan sen mahdollisia käytännön toteuttamistapoja vastaan.

Kaiken kaikkiaan, tästä politiikkahankkeesta pitäisi kaiken järjen mukaan olla poikkeuksellisen paljon dataa jo valmiina. Miksi OPM ei käytä tätä, jos heidän ideansa on kerran niin hyvä?

Björn - samaistun

2010-03-19T16:15:00.003+02:00

Nalle on hieno tyyppi, hän on yksi tärkeimmistä hahmoista suomalaisessa poliittisessa keskustelussa. Niin häpeilemätön. Niin johdonmukainen. Kivasti epäkorrekti:

"Jos olisin poliittisesti oikein epäkorrekti, sanoisin, että suurin yksittäinen leikkauskohde on kehitysapu"

Wahlroos perustelee kantaansa viittaamalla sambialaisen naisekonomistin Dambisa Moyon kirjaan, jossa tämä arvioi kehitysavun tehneen saajistaan riippuvaisia länsimaista, edistäneen korruptiota ja pitkittäneen köyhyysongelmaa.

Luin tuon Moyon kirjan jonkin aikaa sitten, piti tehdä siitä postauskin. Kyseessä on asiantuntevan henkilön tekemä pamfletti, eli pitää lukea varauksin, mutta on vaikeaa väittää vastaankaan.

Ydinsanoma on se, että apu ei ole tähän mennessä toiminut (hyvin vaikeaa kiistää), se ei toimi jatkossakaan (voi kiistää, mutta pitää varoa perusteetonta optimismia ja sanoa, miksi ja miten se ihmeellisesti alkaisi nyt toimia) ja oikeasti rahoitusmarkkinat nostavat Afrikan kurjuudesta. Tämä viimeinen pointti lienee tärkein ja vaatisi enemmän todisteluja, kuin mitä Moyo esittää kirjassaan. Niin ja että kiinalaiset hoitaa homman kotiin, kun eivät anna vastikkeetonta rahaa vaan menevät paikan päälle yrityksineen.

Ja omg se on nainen ja itse sieltä ja sanoo tällaista. Kuten Niall Ferguson sanoo teoksen esipuheessa, että on hyvä, että kehitysapukeskusteluun tulee muidenkin kuin niiden iänikuisten vanhojen valkoisten miesten (Bono, Collier, Easterly, Sachs) mielipiteitä. Toisaalta se voi johtaa halpaan retoriikkaan: jutussakin korostetaan Moyon taustaa määrittelemällä Moyon sambialaiseksi naisekonomistiksi ja Björn ja muut voi olla (ainakin itselleen) että "Hei! Se on nainen ja Afrikasta ja sekin on tätä mieltä. Vähänkö se tarkoittaa, että me ollaan oikeassa."

Niin ja miksi samaistun? Kun Björn vaan änkyröi menemään omassa klassisen liberalismin maailmassaan (jossa valtio paha markkinat hyvä), lukee kirjan, joka tukee omia ajatuksiaan, ja sitten änkyröi vähän lisää. Mut jos se vaan on niin hei.

Stubb (isäntä)

2010-03-19T16:01:00.002+02:00

Stubb näyttää kaapin paikan. Tässä on mielestäni aidosti freesiä ja hyvää keskustelua. Jotenkin minusta tuntuu siltä, että Vihreiden setit tässä asiassa ovat olleet hyvin väsyneitä viime aikoin. Tässä on joitakin huomionarvoisia asioita:

Kokoomuslainen mamumyönteisyys:

"Olen nähnyt viime aikoina liian vähän ihmisiä, jotka sanovat maahanmuuton olevan Suomelle hyvä asia", Stubb sanoo.

Tarkkuus sanojen käytössä. Minusta rasismi on edelleen väärä sana kuvaamaan hommalaisia, ksenofobia on ainakin osuvampi:

Keskustelu on liian yksipuolista. Siinä haiskahtaa rasismi, siinä haiskahtaa nationalismi, populismi ja ksenofobia (muukalaisviha). Se on hyvin vastenmielistä", Stubb sanoo.

Ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä:

Vaikka Stubb hehkuttaa monikulttuurisen rikkautta ja kansainvälisyyden ihanuutta, myös maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista pitää puhua avoimesti.

Mikä tästä tekee erityistä? Se, että Stubb oikeasti jatkaa ja kertoo näkemyksiään maahanmuuton ongelmista. Voi olla taas harhaista havainnointia, mutta tuntuu, että Vihreillä juttu jää usein tähän, tai jatkuu tyyliin "vaikea asenneilmapiiri ynnynnyy".

"Ongelmia on kaksi: suomalaisella yhteiskunnalla on vaikeuksia asenteellisella tasolla ottaa maahanmuuttajia vastaan. Toisaalta suomalaisella järjestelmällä on ollut huono valmius ottaa turvapaikan hakijoita, kun niiden määrä on niin voimakkaasti kasvanut. Näihin epäkohtiin meidän pitää puuttua."

Stubb myöntää, että Suomi on ollut liian houkutteleva kohde turvapaikan hakijoille. "Siihen on yritetty hallituskauden aikana puuttua."

Darra-analyysi

2010-02-17T15:58:00.003+02:00

Minulla saattaa olla tänään krapula. Ehkä. Päätäni särkee ja olen lyhytjännitteinen, tästä olen varma, mutta syitähän voi olla muitakin (vaihtoehtoinen hypoteesini on se, että heräsin aamulla auringonpaisteeseen ja siitä pääkipu). Sitäpaitsi join vain hieman yli kolme annosta. Toisaalta söin huonosti, mikä saattaa vaikuttaa asiaan.

Kyseessä olisi varmaankin ensimmäinen krapula noin kahdeksaan kuukauteen. Krapula olikin yksi syy, miksi halusin kokeilla tipatonta elämää. Ei pelkästään se, että se saa aikaan ikäviä asioita kehossa ja mielentilassa, vaan se, että se häiritsee niiden mielentilojen tuntemista.

Muistan esimerkiksi, että krapula lisäsi parisuhteen kränäisyyttä. Mutta kränää tulee muulloinkin, aiheesta, ja se on hyvä tunnistaa ja selvittää. Minua ärsytti suunnattomasti aina se, etten voinut tietää, johtuiko huono mieleni krapulasta vai jostain muusta, oikeutetummasta ongelmasta. Jos pyrkii puhumaan pitkän aikavälin totuutta (ei nyt problematisoida tuota), krapulassa saattaa sanoa asioita, joita ei tarkoita ja jättää sanomatta asioita, joita tarkoittaa. Vaikka onnistuisikin yhä välittämään kumppanille keskimäärin sen, miltä todella tuntuu, varianssi kasvaa ja hyvinvointi laskee.

Tämä ei tietenkään olisi ongelma, jos krapulan asteen voisi mitata suoraan tai laskea edellisiltana nautituista ruuista ja juomista ja muista tiedossa ja toivottavasti muistissa olevista muuttujista, jolloin sen vaikutuksen voisi eristää. Mutta krapula uhmaa kaikkea tällaista. Joskus on aivan saatanan paha olo pienestä kännistä ja joskus voi olla yhtenä iltana aivan naamat ja seuraavana päivänä olla tavallisen iloinen vesseli. Siinä ei ole mitään järkeä, ja vielä kun pitää yrittää ottaa huomioon nukutut tunnit ja alkoholin vaikutus unenlaatuun.

Voisihan sitä elää niinkin, että vain tiuskii kun tekee mieli ja (ehkä) pyytää anteeksi seuraavana päivänä, mutta on siinäkin ongelmansa. Epävarmuus ei välttämättä vähene, se saattaa vain siirtyä kumppanille, joka joutuu arvuuttelemaan, milloin tiuskija on tosissaan. Jos oletetaan, että parisuhteen osapuolet maksimoivat jotain yhteistä hyötyfunktiota (onni ja auvo!), optimaalisen toiminnan määrittelee ehkä se, kumpi tunnistaa krapulan vaikutukset paremmin, krapuloitsija itse vai hänen kumppaninsa.

Jooh. Ja sitten kun päätä särkee ja joutuu miettimään tällaisia.

Taloustiedettä ymmärtämässä

2010-02-09T17:19:00.002+02:00

Daniel Little (ja Daniel Hausman) tarjoavat ajatuksia taloustieteestä, jotka on syytä pitää mielessä haukuttaessa/ylistettäessä kyseistä tiedettä ja sen tekijöitä. Liittyen näihin, yleensä jään tällaisissa keskusteluissa kaipaamaan Bayesilaisuuden käsitteen ymmärtämistä.

Economics is an "inexact" science; or so Daniel Hausman argues in The Inexact and Separate Science of Economics (Google Books link). As it implies, this description conveys that economic laws have only a loose fit with observed economic behavior. Here are the loosely related interpretations that Hausman offers for this idea, drawing on the thinking of John Stuart Mill:

1. Inexact laws are approximate. They are true within some margin of error.
2. Inexact laws are probabilistic or statistical. Instead of stating how human beings always behave, economic laws state how they usually behave.
3. Inexact laws make counterfactual assertions about how things would be in the absence of interferences.
4. Inexact laws are qualified with vague ceteris paribus clauses. (128)

Economics has also been treated by economists as a separate science: a science capable of explaining virtually all the phenomena in a reasonably well-defined domain of social phenomena. Here is Hausman's interpretation of a separate science:

1. Economics is defined in terms of the causal factors with which it is concerned, not in terms of a domain.
2. Economics has a distinct domain, in which its causal factors predominate.
3. The "laws" of the predominating causal factors are already reasonably well-known.
4. Thus, economic theory, which employs these laws, provides a unified, complete, but inexact account of its domain. (90-91)

Erillisyyttä koskien MacKenzie et al.: Do Economists Make Markets?: On the Performativity of Economics olisi varmasti mielenkiintoista luettavaa.

P.S. Eksyin jotenkin todella hyvään taloussosiologian blogiin, kannattaa katsoa, jos sellainen kiinnostaa.

Rotuharha

2010-02-09T16:23:00.003+02:00

Ed Glaeser:

Before welfare reform, US states with more African-Americans were significantly less generous to their welfare recipients. My colleague Erzo Luttmer found that people in the United States who live around poor people of a different race are more likely to oppose welfare spending. There is a long historical literature, written by scholars like C. Vann Woodward, documenting the role that racial divisions have played in blunting the appeal of populist redistributors in the United States and elsewhere.

Lienee luonnollista, että erilaiselta näyttäviä ihmisiä kohtaan on vaikeampi tuntea empatiaa. Voisi luulla, että suomalaisten ulkonäöllisen homogeenisuuden väheneminen maahanmuuton seurauksena kasvattaa äänestäjien toleranssia tuloerojen suhteen ja lisää paineita hyvinvointivaltioa kohtaan.

Sauli on sateenkaarimiehiä (ja Jutta edelleen etsii itseään)

2010-02-07T02:59:00.004+02:00

En tiedä, olisiko tämä ihan välttämätöntä, hyvää ja tarkoituksenmukaista, mutta jälleen on oltava kiitollinen Niinistöstä ja hänen näkemyksestään valtiontalouden kestävyyden suhteen ja hänen sinnikkyydestään pitää esillä tätä tärkeää asiaa. Tulevaisuudessa veroja on korotettava ja menoja leikattava (tai niiden kasvua ainakin hillittävä), ja olisi ihan nastaa, jos puolueet a) tajuaisivat sen ja b) kertoisivat siitä rehellisesti äänestäjilleen. Hallitusvastuu, jota Niinistö ehdottaa, on kieltämättä asia, joka pakottaa puolueet kohtaamaan todellisuuden. Varmaan siksi Jutta ei innostu. Syy voi olla tietysti sekin, että hallituksessa saisi enemmän julkisuutta kuin oppositiossa. Tämän puoluejohtajan kohdallahan tilanne on se, että kun hän avaa suunsa telkkarissa, katseet kääntyvät alas myötähäpeästä ja kannatuskäyrät seuraavat samaan suuntaan.

"Ennenaikaisista vaaleista hän [Urpilainen] ei innostu." En usko että Urpilainen on innostumassa muutenkaan vaaleista ja vielä vähemmän innostamassa demareita. Vai miten on?

Libertarismista ja feminismistä

2010-02-07T02:21:00.003+02:00

Varoitus: pitkä postaus.

”Kannatan tasa-arvoa, mutten ole feministi.” on kulunut lausahdus, mutta viime päivinä olen tuntenut siihen vetoa. Vatvoin feminismiä tyttöystäväni kanssa eräänä yönä ja tajusin, miten suuria vaikeuksia minulla on feminismin ymmärtämisessä.

Tehdään yksi asia selväksi, jos se ei vielä ole sitä: minä vieroksun yhteisten asioiden hoitamista valtion kautta. Yritän olla vihaamatta valtiota, (syistä, jotka on aika hyvin lueteltu täällä), mikä varmaan tekee minusta maltillisen libertaarin. Myönnän kuitenkin, että tässä asiassa minulla on vahvasti tunteet pelissä, eikä katkeruus ole niistä tunteista pienin.

Ja pelkään valtiota, sen myönnän. On syytäkin. Joskus tämä pelko vain johtaa harhaiseen ajatteluun, kuten tunteilla on tapana: Minulla on tapana väheksyä asioita, jotka ovat pielessä, koska pelkään, että niiden vääryyden tunnustaminen päästää sisään valtion niitä korjaamaan.

Tästä pääsemme feminismiin. Symppan tätä aatetta todella ja tiedän, että tasa-arvon ja vapauden tavoittelu vaatii patriarkaatin purkamista. Pelkoni on vain se, että halutaan käyttää yhtä alistamisen tapaa toisesta pääsemiseksi.

Vähän vatvontamme jälkeen vietin yhtä yötä lukien libertaarista feminismistä, lähinnä herrojen Long ja Johnson kirjoittaman esseen Libertarian Feminism: Can This Marriage Be Saved? kautta. Avaudun tästä melko huolella ja siteeraan pitkiäkin kappaleita, mutta yrittäkää kestää. Essee ensinnäkin alkaa niin hyvin:

Let’s start with what this essay will do, and what it will not. We are both convinced of, and this essay will take more or less for granted, that the political traditions of libertarianism and feminism are both in the main correct, insightful, and of the first importance in any struggle to build a just, free, and compassionate society. We do not intend to try to justify the import of either tradition on the other’s terms, nor prove the correctness or insightfulness of the non-aggression principle, the libertarian critique of state coercion, the reality and pervasiveness of male violence and discrimination against women, or the feminist critique of patriarchy. Those are important conversations to have, but we won’t have them here; they are better found in the foundational works that have already been written within the feminist and libertarian traditions. The aim here is not to set down doctrine or refute heresy; it’s to get clear on how to reconcile commitments to both libertarianism and feminism.

Näin ollen en itsekään puhu siitä, miksi henkilökohtaisesti uskon libertarismiin ja feminismiin.Tämä essee opetti minulle paljon edellisestä, ja sai minut ymmärtämään, että jälkimmäinen ei ole ristiriidassa sen kanssa. Homman ydin lienee jotakuinkin tässä: libertarismi on minulle ideologia, joka pyrkii tunnistamaan ne tavat, joilla väkivaltaa käytetään pakottamiseen ja vapauden vähentämiseen. On tietenkin luonnollista, että valtio väkivaltamonopolina ansaitsee tässä erityistä huomiota. Silti täytyy huomata, että tämä monopoli ei ole vedenpitävä: ihmiset vetävät toisiaan turpaan joka päivä, ja uskallan väittää, että se usein johtuu niin miesten kuin naistenkin sukupuolirooleista, patriarkaatista. Toki nämä roolit ovat pitkälti biologiasta, evoluutiopsykologiasta yms. johtuvia, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö niitä pitäisi yrittää muuttaa.

Tässä pari lainattua kappaletta tästä väkivallasta, tarkalleen ottaen raiskauksesta:

Just as, under patriarchy, forced sex is not recognized as real or fully serious rape unless the perpetrator is a stranger rather than one’s husband or boyfriend, so, under statism, governmental coercion is not recognized as real or fully serious tyranny unless it happens under a non-democratic government, a “dictatorship.” The marriage vow, as a rape license, has its parallel in the electoral ballot, as a tyranny license. Those who seek to withhold consent from their country’s governmental apparatus altogether get asked the same question that battered women get asked: “If you don’t like it, why don’t you leave?”

Libertarians rightly recognize that legally enacted violence is the means by which all rulers keep all citizens in a state of fear, even though not all government functionaries personally beat, kill, or imprison anybody, and even though not all citizens are beaten, killed, or imprisoned; the same interpretive charity towards the radical feminist analysis of rape is not too much to ask.

Esseen keskeisin teoreettinen teema on “politiikan autoritäärinen teoria”:

It’s as though, if they granted any political critique of the outcomes of voluntary association, they would thereby be granting that voluntary association as such is oppressive, and that government regulation is the solution. But such a phobic reaction only makes sense if you first accept (either tacitly or explicitly) the premise that all politics is exclusively the domain of the government, and as such (given Mises’s insights into the nature of government) all political action is essentially violent action. This is, as it were, a problem that has no name; but we might call it “the authoritarian theory of politics,” since it amounts to the premise that any political question is a question resolved by violence; many 20^th century libertarians simply grant the premise and then, because they hold that no question is worth resolving by (initiatory) violence, they call for the death of politics in human affairs.

Tämä kappale kolahti minuun koviten ja tunnistin tässä vaiheessa monet omista ongelmakohdistani. Viittasinkin tähän tematiikkaan ylempänä, kun määrittelin libertarismin suhteessa väkivaltaa yleensä, enkä pelkästään suhteessa valtioon, kuten varmaan aiemmin olisin tehnyt. On ajateltava, että politiikkaa voidaan toteuttaa ja yhteisiä asioita hoitaa muutenkin kuin valtion kautta. Kun tämä pidetään mielessä, feminismin ja libertarismin välillä ei ole periaatteellista ristiriitaa, niin kuin ei pidäkään olla:

The parallels between libertarian and feminist insights are striking. “The state is male in the feminist sense,” MacKinnon argues, in that “the law sees and treats women the way men see and treat women”. The libertarian completion of this thought is that the state sees and treats everybody—though not in equal degree—the way men see and treat women.

Essee jatkuu sitten näiden teemojen yksityiskohtaisemmalla ja erityisesti historiallisella tarkastelulla. Paljon huomiota annetaan 1800-luvun libertaarifeministeille, jotka kammosivat valtiota, koska näkivat sen patriarkaatin kumppanina syrjivine lakeineen. Mutta on myönnettävä, että nykyään tällaisia lakeja ei taida olla, en ainakaan keksinyt sellaisia tähän hätään. Liian lievien raiskaustuomioiden yms. syy lienee pikemminkin oikeuslaitoksessa kuin parlamentissa. Onko siis nykyään enää syytä olla pitämättä valtiota työkalupakissa? Onko feminismillä syytä liittoutua libertarismin kanssa?

No tottahan toki, kahdestakin syystä. Ensinnäkin kuka tahansa, joka johdonmukaisesti uskoo vapauteen, on jossain määrin libertaari ja suhtautuu valtioon epäillen ja nuivasti. Vapauteen ei voida alistaa, ja juuri sitä olisi patriarkaatin purkaminen valtion avulla. Jos olet vähemmän vakuuttunut libertarismista, tarjoan myös käytännön neuvon: Valtio on yleensä aika huono rakentamaan kestäviä ratkaisuja. Onhan se hienoa, jos valtion kautta saa kupattua muiden rahoja omiin jaloihin pyrkimyksiin, mutta sellaisella rahalla tehtävät hankkeet ovat hiekalle rakennettuja taloja. Ja uskallan väittää, että osittain tämä johtuu ensimmäisestä kohdasta, siitä, että valtion rahat ovat verirahoja. Tehokkaat ja kestävät ratkaisut perustuvat ihmisten vapaaehtoiseen osallistumiseen.

Tämä postaus on ollut enimmäkseen libertarismin ja feminismin suhteen käsittelyä. Mitä tulee feminismiin yksinään ja omaan identiteettiini suhteessa siihen, en ehkä uskaltaisi sanoa itseäni feministiksi. En ole sisäistänyt sitä. Aatteita ja ideologioita ei voida redusoida yksittäisiin ajatuksiin (à la Osku Pajamäki, joka eräässä Langan kolumnissa oli sitä mieltä, että kuka tahansa, joka kannattaa markkinoiden tuottamaan tulonjakoon puuttumista, on sosialisti), vaan on tutkittava kattavasti sitä, mihin kyseinen aate tai ideologia on kytketty historian saatossa, miten sitä on tulkittu eri konteksteissa, jotta voidaan identifioitua sen aatteen kannattajaksi – tai vastustajaksi. Sillä välin sympataan, ollaan nuivia tai ollaan välinpitämättömiä. Olisiko lausahdus “Kannatan feminismiä, mutten ole feministi.” aivan hölmö?

Relationship for sale

2010-02-04T14:33:00.004+02:00

19-vuotias myi neitsyytensä 23000 eurosta netissä

Joku muu varmaan saattaisi raivoilla siitä, että maksullinen opiskelu pakottaa ihmiset myymään itseään, omia kehojaan ja ainutkertaisia kokemuksiaan, mutta itse en löydä vääryyttä tässä.

Addendum: Hanna tarttui täkyyn - mikä oli sinänsä iloinen asia, koska sen avulla saavutin uuden (hyvin vaatimattoman) kävijäennätyksen perjantaina. Noin yleisesti ottaen varmaan huomaa helposti, kumpi meistä on tehnyt enemmän ajatustyötä feminismin parissa.

Sekalaista

2010-01-17T16:07:00.002+02:00

Mainio artikkeli suomalaisesta terrorismista.

Avatarin poistettu seksikohtaus. Jäinkin miettimään elokuvan jälkeen, että miksi ne eivät tehneet tuota.

Sanoja, joita nouseva maailmanmahti pelkää. Kannattaa katsoa myös muita postauksia, hauska saitti.