Alkutuotannon kasvukivut

Kaivelen vanhoja. Edellinen postaus täällä, taustoja täällä. Ehkä tarpeeksi pitkään kun luen, opin kirjoittamaan menneestä ja nykyisestä vetävästi kuin Tommi Uschanov.

Suomessa puhutaan nykyään paljon rakennemuutoksista, mutta muutaman paperitehtaan lakkautus ja yhden entisen kännykkäjätin itsensäetsintä ei vedä vertoja sille, miten alkutuotannon osuus kansantuotannosta kutistui edellisen vuosisadan aikana. Vuonna 1920 suomalaisista 70,1 prosenttia sai toimeentulonsa maataloudesta. Vuonna 2004 osuus oli enää 4,2 prosenttia. Olemme menettäneet sadassa vuodessa miljoona työpaikkaa maataloussektorilla. Tämä valtava romahdus on aikamme suurin menestystarina.

Työn tuottavuus, eli tuotos jaettuna työpanoksella, kertoo miten paljon arvoa yksi työntekijä pystyy luomaan yrityksessä, toimialalla tai koko kansantaloudessa. Työn tuottavuuden kasvu on materiaalisen hyvinvoinnin perimmäinen lähde. Kun työn tuottavuus kasvaa, vähemmällä saadaan aikaan enemmän.

Harvoilla aloilla työn tuottavuus on kehittynyt yhtä hurjasti kuin maataloudessa. Teknologisen kehityksen ja työn paremman järjestämisen myötä Suomi on onnistunut vapauttamaan valtaosan kansastaan isiensä pelloilta kaupunkeihin mitä moninaisimpiin ammatteihin. Maatalous on itse asiassa yhä kärkialojamme tässä mielessä. 2000-luvulla työn tuottavuus kasvoi eniten juurikin alkutuotannossa, jättäen taakseen erinäiset teollisuus- ja palvelutoimialat. Kansainvälisellä kaupalla on ollut tietenkin tässä jo pitkään tärkeä rooli, kehityksen kirittäjänä ja kuluttajien kukkaroiden keventäjänä.

Tuottavuuden kasvun kääntöpuoli on ollut se, että maatalouden kyky työllistää ihmisiä on romahtanut. Tästä pääsemmekin elinkeinoelämän paradoksiin. Yritykset ja toimialat puhuvat paljon tuottavuuden merkityksestä, mutta samalla ne kehuvat itseään sillä, kuinka paljon ne työllistävät ihmisiä. Toisin sanoen ne kehuvat itseään tuotantonsa tehottomuudella.

Kuvittele tämä mille tahansa muulle resurssille. Kuvittele, että kehut ystävillesi, kuinka paljon onnistuit käyttämään rahaa autosi korjaamiseen. Kuvittele, että paperitehtaan omistaja kehuu, kuinka paljon energiaa hän tarvitsee paperinsa valmistamiseen. Turkisteollisuus, panimoala ja muut sektorit kehuvat itseään sillä, kuinka paljon ihmistyövoimaa ne tarvitsevat lopputuotteidensa valmistamiseen, vaikka ne olisivat eittämättä suurempien kehujen arvoisia, jos ne tarvitsisivat siihen vähemmän työntekijöitä. Sitä on edistys. Tuottavuus kasvaa ja työntekijöitä vapautuu uusien tarpeiden tyydyttämiseen. Mikään ei ole ollut niin tärkeää kuin se, että maataloudesta on vapautunut työvoimaa muualle talouteen. Kiitos Haber, Bosch ja Borlaug, kiitos Virtanen ja Karström.

Edistys ei ole tietenkään helppoa. Maatalouden rakennemuutos ei ollut kivuton prosessi eikä sen annettu tapahtua markkinoiden ehdoilla. Toisen maailmansodan jälkeen elinkelvottoman alkutuotannon yhteiskunnallisia seurauksia koetettiin padota lapiolinjalla, joka laittoi pienviljelijät töihin valtion maille, jotta heidän ei tarvitsisi lähteä kaupunkeihin. Mutta lapiolinja oli enemmänkin hätäisesti improvisoitu lääke tiettyyn työmarkkinoiden taitekohtaan kuin suuri taantumuksellinen visio. Niitäkin ääniä kuului, jotka halusivat pysäyttää kehityksen ja palata menneeseen. Esimerkki tällaisesta on Suomen asutustoimintakomitea, joka 1930-luvun alussa halusi museoida Suomen agraariyhteiskunnaksi.

Asutustoimintakomitea

Marraskuussa 1927 valtioneuvosto asetti komitean laatimaan ehdotusta asutuslain tarkistamisesta ja muista asutustoimintaa edistävistä toimenpiteistä. Komitean puheenjohtajaksi kutsuttiin oikeustieteilijä T. M. Kivimäki, joka myöhemmin jatkoi uraansa pääministerinä vuosina 1932-1936 ja vielä myöhemmin sotasyyllisenä Helsingin keskusvankilassa. Komitean jättäessä mietintönsä toukokuussa 1933 puheenjohtajana toimi Väinö Parkkali, Kivimäen siirryttyä aiemmin oikeusministeriksi Sunilan II:een hallitukseen.

Komitean mietintö on suurimmilta osin selostusta Suomessa ja muualla toteutetusta asutustoiminnasta ja sitä koskevasta lainsäädännöstä. Faktat ovat tietenkin tärkeitä, mutta paljon mielenkiintoisempia ovat ideat, joita niiden väliin ujutetaan. Tarkastellessaan asutustoimintaa ja sen tarpeellisutta laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa komitealla on kaksi huolta ylitse muiden: huoli kaupunkilaisen elämäntavan yleistymisestä ja huoli teollisuuden ja kaupan kyvystä tarjota ihmisille työtä.

Mietinnön luku ”Asutustoiminnan tarpeellisuus” alkaa kiehtovalla katsauksella väestökysymyksen historiaan, Antiikin rappioon ja germaanisten heimojen yhteiskunnalliseen tervehenkisyyteen. Luku kuvaa, kuinka väestönlisäys ajoi kreikkalaiset perustamaan siirtokuntia ympäri Välimerta ja sai heidät etsimään ansaintamahdollisuuksia maanviljelyn ulkopuolelta, kaupasta ja käsiteollisuudesta. Rahatalouteen siirtyminen ja tilojen pirstomista suosiva perintölainsäädäntö kiihdyttivät kehitystä, joka lopulta johti siihen, että ”[l]ahjakas helleenien rotu hävisi vähitellen sukupuuttoon ja tilalle muodostui sekarotu, joka ei kyennyt edes säilyttämään helleenien korkealle kehittynyttä kulttuuria” (s. 143). Miksi näin oli tapahtuva?

Tähän valitettavaan kehitykseen on tietenkin ollut myötävaikuttamassa useat eri syyt. Kun otetaan huomioon, mitä aikaisemmin on mainittu Kreikan talouselämän kehityksestä, on todennäköistä, että oleellisimpana syynä Kreikan väestöolojen rappeutumiseen oli maatalouden taantuminen elinkeinoelämässä. Teollisuus ja kauppa, niin tärkeätä kuin se lieneekin, ei tuo mukanaan terveitä elintapoja, samoin kuin asuminen kaupungissa ei myöskään lisää kansojen voimakkuutta. (s. 143)

Ai että tuota viimeistä virkettä! Tämän ja monen muun hulluuden jälkeen ei ole yllättävää, että komitea päätyi suosittelemaan taantumusta.

Varmana voidaan pitää, että uusille vuosiluokille, siirtolaisuudenkin melkein kokonaan pysähdyttyä, yhä lisääntyvässä määrässä vaikeutuu työnsaantitilaisuuksien löytäminen, ellei kehitystä määrätietoisesti ryhdytä johtamaan siihen suuntaan, että tilaton väestö ja väestönlisäys kiinnitetään maahan. (s. 231)

Seuraavan 25 vuoden aikana Suomeen syntyi yli kaksi miljoonaa ihmistä. Maamme olisi vielä tänäänkin hyvin erilainen paikka, jos asutustoimintakomitean neuvosta olisi pidetty kiinni ja tämä väestönlisäys "kiinnitetty maahan". Näin ei kuitenkaan tehty ja jo 16 vuotta myöhemmin kehityksen pysäyttäminen oli todettu periaatteen tasolla kestämättömäksi.

Alkutuotannon sietämätön kehitys

Asutustoimintakomitea oli harhainen, mutta se pyrki luomaan vakautta vaikeina aikoina. Tavoite on hyvä, mutta ongelma on siinä, että pyrkiessään tuottamaan turvaa politiikka usein tuottaa epävarmuutta. Politiikka on poukkoilevaa. Vuonna 2007 puhuttiin jakovarasta, vuonna 2014 kestävyysvajeesta. Vuonna 2012 puhuttiin 0,7 hoitajasta vanhusta kohti, vuonna 2014 norminpurkutalkoista. Vuonna 1933 puhuttiin siitä, kuinka maahan pitää sitoa väestöä, ja vuonna 1949 puhuttiin siitä, kuinka maasta pitää irrottaa väestöä.

Tuona vuonna yleisohjelmakomitea kirjoitti mietinnössään, että ”[T]ukirasituksen keventäminen ja maatalouden omaehtoisen kannattavuuden parantaminen on mahdollista vain tuotannon voimaperäistämisen ja suurpiirteisen rationalisoimisen tietä määrätietoisesti asteittain vähentämällä varsinaisesta maataloudesta toimeentulonsa saavien henkilöiden ja talouksien lukumäärää”. Mikä oli johtanut tähän?

Kun leipäviljan saatavuuteen Venäjältä pystyi luottamaan, Suomen oli helppo 1800-luvun lopulla erikoistua suhteellisen etunsa mukaisesti karjatalouteen. Vuosien 1917-1918 elintarvikekriisi antoi kuitenkin sysäyksen sille, että elintarvikeomavaraisuudesta tehtiin maatalouspolitiikan päätavoite. 1950-luvun alkuun mennessä tuo tavoite oli pitkälti saavutettu, ei vähiten pellonraivauksen ja asutustoiminnan ansiosta, ja politiikalla oli edessään uusi yhtälö.

Elintarviketuotteiden rajallinen kysyntä ja maatalouden nopea tuottavuuskehitys asettivat laskupaineita maataloustuotteiden hinnoille ja tätä kautta maatalousväen tuloille. MTK ei pitänyt tätä oikeudenmukaisena ja pyrkikin sitomaan maataloustulon koko väestön ansiotason kehitykseen. Tämä vaikuttaa merkilliseltä, mutta on muistettava, että omavaraisuuspolitiikan jäljiltä maatalous oli jo valmiiksi erittäin tiukassa valtiovallan otteessa. Kun ohjakset ovat käsissä, kysymys on vain siitä kuka ohjaa ja mihin suuntaan.

Kurssin kääntäminen kävi kuitenkin hitaasti. Vuoden 1949 yleisohjelmakomitea katsoi yllä esitetystä lainauksesta huolimatta ”olevansa pakotettu suosittelemaan toisenlaista ratkaisua”. Tuotannon tehostamiseen ei ollut varaa ja sen sijaan komitea suositteli mm. että Valtion viljavarastolle myönnettäisiin yksinoikeus tuoda ulkomaista viljaa, jota ei saisi myydä myllyihin kotimaista vaihtoehtoa halvemmalla.

Mietinnön eriävissä mielipiteissä kyseenalaistettiin periaatelinjaus tuotannon rationalisoinnista ja epäiltiin muiden elinkeinojen kykyä tarjota työpaikkoja kasvavalle ja maataloudesta vapautuvalle väestölle. Nämä olivat kuitenkin vain yksittäisiä soraääniä. Vuoteen 1949 mennessä konservatismi oli maatalouden osalta löytänyt sen paikan, joka konservatismille parhaiten sopii. Se oli alakynnessä esittämässä epäilyksiä edistyksestä ja hidastamassa rattaiden vauhtia, mutta se ei enää esittänyt vaihtoehtoista visiota.

Päätän postauksen aikalaisen todistukseen, toiminnanjohtaja Heikki Korpelan MTK:n kokouksessa 3.12.1957 esittämään talouspoliittiseen katsaukseen. Asutustoimintakomitean mietinnöstä oli kulunut tuolloin vain 24 vuotta. Puheenvuoro on harkitsevuudessan väkevä todistus työpaikkojen itseisarvoisuutta vastaan, jonka arvoa vain nostaa se, että sen esittäjä edustaa alaa, joka oli vuosikymmeniä suomalaisen työpaikkapolitiikan keskiössä.

Maataloustuottajilla ei ole ainoastaan oikeus, vaan myös velvollisuus torjua sellainen tavantakaa esiintyvä ajatus, että uusia tiloja olisi perustettava ja uutta peltoa raivattava vain työllisyyttä silmälläpitäen siinäkin tapauksessa, että ilman sitä voitaisiin tuottaa maataloustuotteita niin paljon kuin kansantaloudelliset ja muut näkökohdat huomioon ottaen katsotaan tarkoituksenmukaiseksi. Maataloutta ei saa muuttaa miksikään yhteiskunnan varatyömaaksi eikä työttömien kaatopaikaksi. Seurauksena siitä olisi vain joko se, että maatalousväestön elintaso jäisi auttamattomasti yhä enemmän jälkeen muiden väestöryhmien elintasosta tai se, että yhä enemmän valtion varoja olisi käytettävä maataloustuotteiden viennin tukemiseen, ja todennäköisesti saataisiin kokea kummatkin nämä valitettavat seuraukset. 

Edellä sanottua älköön käsitettäkö siten, ettei työllisyysnäkökohtia olisi otettava huomioon maataloustuotantoa koskevissa suunnitelmissa. Työllisyystilanne on maassamme siksi heikko, että myös maa- ja metsätalouden tarjoamat mahdollisuudet on käytettävä hyväksi, mutta ainoastaan siinä määrin kuin siihen on kestävät taloudelliset mahdollisuudet. Muussa tapauksessa joudutaan asiassa melko varmasti umpikujaan – ei vain maatalouden kannalta, vaan myös työllisyyttä silmällä pitäen.