Hajanaisia ajatuksia työttömyydestä Taloustieteen oppikirjassa

Kysyntä-tarjonta-kehikko taipuu moneen. Myös työttömyyteen, mutta siinä on vähän haasteita. Matti Pohjolan Taloustieteen oppikirjaa käytetään kauppatieteellisen yhteishaun pääsykoekirjana ja ainakin joidenkin ammattikorkeakoulujen kurssikirjana. Työttömyyttä käsittelevään lukuun mennessä opiskelijat ovat oppineet käyttämään kysyntä-tarjonta-kehikkoa ja soveltamaan sitä mm. palkkaerojen selittämiseen työmarkkinoilla. Palkkaerojen ohella työmarkkinoiden näkyvin piirre on työttömyys, ja olisikin suuri puute mikäli sen ymmärtämiseen ei annettaisi ajattelun apuvälineitä.

Kirjassa annetut apuvälineet ovat, ainakin oikein opetettuna, hyödyllisiä ja ymmärrettäviä. Perusoppikirjan kirjoittaminen on varmasti haastavaa, mutta Taloustieteen oppikirja on toimiva tältä osin. Muistan kuitenkin, että opettaessani tätä valmennuskurssilla minulla oli vaikeuksia kahden asian kanssa. Jostain syystä asia palasi mieleeni joitakin päiviä sitten ja päätin laittaa ajatukseni ylös, jäsentääkseni niitä ja muistaakseni ne paremmin myöhemmin. Blogin kuiva kausi on myös hyvä katkaista vastaavasti kuivalla tekstillä. No, toivottavasti edes nörtit arvostavat.


Ensinnäkin kirjassa käytetään termejä "vapaaehtoinen" työttömyys ja "ei-vapaaehtoinen" tai "tahaton" työttömyys, joilla ei mielestäni pitäisi olla mitään sijaa taloustieteessä, millään tasolla. Tai sanotaan näin. Ei-vapaaehtoinen työttömyys on järkevä käsite. On joukko työttömyysilmiöitä, joita voidaan kutsua ei-vapaaehtoiseksi työttömyydeksi. Kun tästä joukosta otetaan komplementti, saadaan vapaaehtoinen työttömyys. Vapaaehtoinen työttömyys ei ole mitään muuta, sitä ei kannata yrittää määritellä mitenkään muuten. Tämä epäsymmetria näkyy myös siinä, että ei-vapaaehtoiselle työttömyydelle on oma artikkelinsa Palgrave Dictionary of Economicsissa, mutta vapaaehtoiselle työttömyydelle ei ole.

Toiseksikin minulla oli vaikeuksia keksiä tarinoita kirjan työttömyysmallien ympärille. Taloustieteessä tällainen tarinoiden keksiminen, tai retoriikka, on tärkeässä osassa. Edellisessä postauksessa käsittelin sitä, kuinka regressioyhtälöt kääntyvät ihmisten kielelle. Toinen tärkeä retoriikan osa-alue taloustieteessä on kääntää yhtälöitä ja niitä kuvaavia käppyröitä ihmisten kielelle. Kysynnän ja tarjonnan yhtälöiden taustalla on valtavasti yleisen tasapainon matikointia, joka ehkä toimii ja jossa ehkä on jotain järkeä, mutta ei opiskelijoille kannata kertoa tarinaa walrasilaisesta huutokaupanpitäjästä. En tietenkään esittäisi työttömyystarinoita niinkään monimutkaisesti kuin mitä alla teen, mutta taloustieteilijän on vakuutettava paitsi yleisönsä, myös itsensä.

Aloitetaan vapaaehtoisesta työttömyydestä. Meillä on nyt kaksi työn tarjontakäyrää, jotka kuvaavat kahtalaista tarjontapuolen päätöstä työmarkkinoilla: työmarkkinoille osallistumista ja työn vastaanottamista työmarkkinoilla. Oletetaan, että yksittäisen työntekijän työtunnit eivät jousta. Työn kysyntäkäyrä on tavanomainen, alenevan rajatuottavuuden myötä laskeva.*

Ensi kerralla niitä Roope-setä-kuvia sitten taas.


Mikä tarina tähän taustalle? On helppo ymmärtää, miksi on hyödyllistä nähdä tarjontapäätös tässä kahtalaisena: työttömyysastehan määritellään työttömien määrän ja työvoiman määrän funktiona, joten on hyvä ottaa mukaan myös työvoiman määrään vaikuttava päätös. Iso kysymys on seuraava: miksi palkalla W* N kappaletta ihmisiä päättää tulla työmarkkinoilla, mutta N-LN heistä päättää olla ottamatta vastaan työtä? Miksi hakea työtä tietyllä palkalla, jos sitä ei ota vastaan sillä samalla palkalla?

Oppikirjassa viitataan pariin tarinaan, työttömyysturvajärjestelmään ja etsintään.

Valtio tukee työttömiä työnhakijoita. Kannattaa ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi, vaikka ei aikoisikaan ottaa työtä vastaan. Ne työnhakijat, joille työnteko on ikävää ja joille työkkärin kanssa asioiminen on siedettävää, eivät ota vastaan työtä ja ne, joille työnteko on siedettävää ja työkkärin kanssa asioiminen on siedettävää, ottavat työn vastaan. Tätä voisi kutsua 26-vuotias Tatu-teoriaksi.


Työn etsiminen on aikaavievää puuhaa. Tämähän on aivan totta ja etsintämallit ovat "oikea" malli työmarkkinoille. Idea on siis se, että työnhakijat hakevat töitä ja saavat tarjouksia aina välillä, ja päättävät sitten ottaa vastaan jonkin näistä tarjouksista. Tällaisesta puhutaan joskus "kitkatyöttömyytenä".** Kysymys on nyt se, että meillä on jakauma, josta työnhakija vastaanottaa työtarjouksia aina välillä (vaikkapa Poisson-prosessin mukaisesti). Mikä tässä tilanteessa on pystyakselin "palkka"?

Osallistumispäätöksen osalta palkka tässä koordinaatistossa on ehkä paras hahmottaa palkan odotusarvona, koska mitään työtarjouksia tässä mallissa ei tule ennen kuin on päättänyt hakea töitä. Entä tarjontakäyrän? Tässä tuntuisi luontevalta nähdä pystyakselin palkka tietyn työtarjouksen palkkana.*** Tiedän, että jos haen töitä, palkkatarjousten odotusarvo on 2500 euroa. Osa on tätä matalampia, osa korkeampia. Jos saan 2500 euron palkkatarjouksen, otanko sen vastaan? En välttämättä: ehkä haluan odottaa parempia tarjouksia.

Näin voidaan ymmärtää erotus osallistumiskäyrän ja tarjontakäyrän erotuksena tietyllä palkkatasolla - eli työttömyys tässä mallissa. Mikä määrittää sen, kuka ottaa tietyn työtarjouksen vastaan ja kuka ei? Tähän on kudottava tarinaa siitä, miten työntekijät ovat erilaisia keskenään. Ehkä toiset ovat malttavaisempia kuin toiset. Ehkä toisten palkkatarjousten varianssi on suurempi kuin toisten.


Ei-vapaaehtoiselle työttömyydelle kirjassa esitetään kaksi mallia, "klassinen" ja "keynesiläinen". Klassinen malli perustuu johonkin ulkoiseen rajoitteeseen palkanasetannassa, kuten minimipalkkaan. Keynesiläinen malli, Yleistä teoriaa lukeneiden ainaiseksi harmiksi, perustuu markkinoilla "luonnollisesti" vallitsevaan hintojen jäykkyyteen alaspäin.

Vaikka perusoppikirjan on oltava tiivis, olisin iloinen jos tässä esitettäisiin myös tarina tehokkuuspalkoista. Vaikkapa näin: "Toisinaan työnantajat maksavat korkeampia palkkoja kuin mitä kysyntä ja tarjonta edellyttäisivät. Tämä johtuu siitä, että työntekijöiden etsiminen aiheuttaa kustannuksia yritykselle. Tarjoamalla korkeampaa palkkaa yritys houkuttelee enemmän päteviä hakijoita, jolloin se saa täytettyä pestin nopeasti. Toisaalta korkeampi palkka saa työntekijän sitoutumaan yritykseen pidemmäksi aikaa. Tätä kutsutaan tehokkuuspalkkamalliksi. Tehokkuuspalkkojen vaikutus on sama kuin minimipalkkalainsäädännön, mutta niitä syntyy työmarkkinoilla ilman mitään lainsäädäntöä."

Työttömyys on moninainen ilmiö: on piilotyöttömyyttä, pitkäaikaistyöttömyyttä, alityöllistymistä, suhdanneluonteista työttömyyttä ja taustalla voi olla minimipalkkoja, tehokkuuspalkkoja, etsintää, yksilöpsykologiasta kumpuavia palkkajäykkyyksiä ja sopimuskäytännöistä kumpuavia palkkajäykkyyksiä. Eikä perusoppikirjoissa päästä edes empiiriseen tutkimukseen, jossa varsinainen hupi sitten vasta alkaa (ja valitettavan usein siihen se hupi myös loppuu!).

Mitä olette mieltä? Ovatko yllä olevat tarinat vakuuttavia? Olisiko jokin muu tarina vielä vakuuttavampi ja voisiko sen esittää kysyntä-tarjonta-kehikossa?


*Ei tämäkään aivan mutkatonta ole. Taloustieteen oppikirjassa alla mainittavat mutkat väistetään sillä, että aleneva rajatuottavuus määritellään sen kautta, että pidetään muut tuotannontekijät vakioina, mutta koko tuotantofunktion rajatuottavuuteen - eli kun pitkällä aikavälillä voidaan muuttaa sekä pääoman että työvoiman määrää - ei oteta suoranaisesti kantaa. Luultavasti fiksu veto. Ajakaamme nyt kuitenkin rohkeasti noihin mutkiin.

Nick Rowe esittää yrityksen tarjontakäyrien nelikentän, ja samanlaisen jaottelun voisi tehdä tässä, tuleehan yrityksen tarjontakäyrä ja sen työn kysyntäkäyrä samasta paikasta, tuotantofunktiosta. Lyhyellä aikavälillä yksittäisen yrityksen kysyntäkäyrä on laskeva. Miksi? Koska työllä on aleneva rajatuottavuus, kun pääoman määrä pidetään vakiona. Tämä on se kysyntäkäyrä, joka Taloustieteen oppikirjan lukijoilla on luultavasti mielessä aina, kun tekstissä puhutaan työn kysynnästä. Oppikirjassa opetetaan, että markkinakysyntäkäyrä on yksittäisten kysyntäkäyrien summa, ei siitä sen enempää. Pitkällä aikavälillä taloustieteessä tyypillisesti oletetaan vakioinen rajatuottavuus, jolloin yksittäisen yrityksen pitkän aikavälin työn kysyntäkäyrä on vaakasuora. Entä pitkän aikavälin työn markkinakysyntäkäyrä? Rowen esimerkki yllä on siitä hyvin rakennettu, että hän puhuu maatiloista ja pystyy argumentoimaan, että pitkälläkin aikavälillä yhden tuotannontekijän tarjonta kansantalouden tasolla on vakio, jolloin myös pitkän aikavälin markkinakysyntäkäyrä laskee alaspäin. Voidaanko sama argumentti esittää pääoman suhteen? Kyllä voidaan. Pääoman tarjonta ei ole joustamatonta, mutta se ei ole äärettömän joustavaakaan: pääoman kysynnän kasvaessa sen hinta (korko) nousee, luoden näin nousevat rajakustannukset/alenevan työn kysyntäkäyrän.
**Se, että oppikirja maalaa tarinaa kitkatyöttömyydestä vapaaehtoisen työttömyyden mallin ympärille on hassua siinä mielessä, että kappaletta myöhemmin vapaaehtoinen työttömyys nimetään rakenteelliseksi työttömyydeksi. Ainakin silloin kun minä olin lukiossa, kitkatyöttömyys ja rakenteellinen työttömyys olivat erillisiä ilmiöitä (muistaakseni noita käsitteitä juurikin käytettiin lukion oppikirjassa).
***Matemaatikot voivat sitten kertoa, onko väärin kuvata samalla akselilla sekä satunnaismuuttujan toteutumia että odotusarvoja.

Baseline-regressio ja tutkimustulokset

Tyypillisessä empiirisessä artikkelissa on ns. baseline-regressio, josta tulevat artikkelin päätulokset, ja lisäregressiot, joilla pyritään varmistamaan päätulokset.* Lisäregressiot vastaavat kysymyksiin "Mitä jos käytettäisiin eri mittaria tälle muuttujalle?", "Mitä jos ei tehtäisi tätä baseline-regression oletusta funktiomuodosta?", "Mitä jos otettaisiin huomioon myös nämä ja nämä asiat?". Hyvässä artikkelissa on paljon lisäregressioita.**

Haaste tutkimuksen ja sen raportoinnin kannalta on se, että tutkijalla on käytettävissään vapauksia baseline-regression valinnassa. Jos tutkija tekee kaksi regressiota, ei ole aina selvää, miksi toisen pitäisi olla baseline-regressio ja toisen lisäregressio. Jos tarkastellaan regressioiden joukkoa ja tutkimuskysymysten joukkoa, niiden välillä ei ole injektiota. Kun tutkija ajaa regression, hän ei voi olla varma siitä, mihin tutkimuskysymykseen se vastaa. Jos taas tutkijalla on mielessään tutkimuskysymys, johon vastaa täydellisesti yksi, tietty regressio, tutkimuskysymys on todennäköisesti joko epämielenkiintoinen tai mahdoton tutkia.

Otetaan esimerkki. VATTin Tuomas Kosonen ja Jarkko Harju tutkivat ravintoloiden alv-alen vaikutuksia hintoihin, kysyntään ja työllisyyteen. Tutkijat eivät käytä tätä termiä, mutta heidän baseline-analyysinsä mukaan arvonlisäveroalennus laski kuluttajahintoja 2 prosenttia. Tämän lisäksi he ajavat lisäregression, jossa ravintoloita painotetaan liikevaihdolla, jolloin he saavat suuremman hintavaikutuksen, 4 prosenttia. Suuremmat ravintolat siis laskivat hintojaan enemmän kuin pienemmät.

Tutkijat tekevät mielestäni selkeän virheen siinä, että esittävät baseline-regression tuloksen kuluttajahintojen laskuna. Kuluttajahinnat eivät ole vain joukko hintoja, vaan kotitalouksien kulutusosuuksilla painotettu indeksi, joka mittaa elinkustannuksia. Jos puhuu kuluttajahinnoista, pitää painottaa kulutusosuuksilla, ja liikevaihto on parempi painotus kuin ei painotusta ollenkaan.

Noin muuten ei ole selvää, kumman regression pitäisi olla baseline-regressio ja kumman lisäregressio. Oma intuitioni sanoo, että jos mielenkiinnon kohteena on ensisijaisesti politiikkatoimenpide ja sen vaikutukset, liikevaihdolla painotetun regression pitäisi olla baseline-regressio. Jos taas mielenkiinnon kohteena on yleisempi näkökulma siitä, miten tyypillinen yritys reagoi veronalennukseen, painottamattoman regression pitäisi olla baseline-regressio. Huomionarvoista on, että "alv-alen vaikutukset hintoihin" on sen verran epämääräinen tutkimuskysymys, että molemmat regressiot vastaavat siihen.***

Otan vielä toisen esimerkin, havainnollistaakseni asiaa ja laimentaakseni sitä vaikutelmaa, että tässä olisi erityisesti kysymys yllä mainitusta tutkimuksesta. OECD:n Migration Outlook 2013 piti sisällään mm. laskelmia maahanmuuton fiskaalisista vaikutuksista. Taulukossa 3.7 esitetään baseline-regression ja kolmen lisäregression tulokset. Tulokset liittyvät siis maassa olevien maahanmuuttajien vaikutukseen, ja ne esitetään prosentteina bruttokansantuotteesta. Baseline-regressiossa sisällytetään arvioidut vaikutukset välittömiin veroihin, tulonsiirtoihin, eläkkeisiin ja julkisesti rahoitettuihin terveys- ja koulutuspalveluihin (OECD keskiarvo 0,3; Suomi 0,16). Ensimmäisessä lisäregressiossa poistetaan eläkkeet tarkastelusta (0,49; 0,12). Toisessa lisäregressiossa otetaan muut julkiset menot, pl. valtionvelan korkomenot ja puolustusmenot, ja jyvitetään ne per capita-periaatteella (-0,12; -0,08). Kolmannessa lisäregressiossa otetaan mukaan vielä valtionvelan korkomenot (-0,31; -0,13).

Ei ole yksiselitteistä, minkä regression pitäisi olla baseline-regressio. Baseline-regression voima näkyy kuitenkin uutisoinnissa, joka pohjautui Suomen osalta tuohon lukuun 0,16.

Sanottakoon vielä, että baseline-regressiota ei pidä valita sen perusteella, mikä on yksinkertaisin. Tämä olisi tietenkin luonteva lähestymistapa: opetammehan teoriaakin yksinkertaisilla "perusmalleilla", joihin sitten lisäämme erilaisia kitkoja ja instituutioita. Teoria pyrkii kuitenkin antamaan ajattelun välineitä, kun taas empiirinen työ pyrkii antamaan vastauksia. Teoriassa "väärä" malli voi olla hyödyllinen, empiriassa "väärä" tulos on aina hyödytön. Yksinkertaisuusperiaate ei myöskään vastaa täysin käytäntöä - yllä mainitun OECD:n tutkimuksen ensimmäinen lisäregressio on yksinkertaisin.

Miksi tutkijoiden kannattaa siis miettiä baseline-regressionsa valintaa?


  • Baseline-regressio on viestinnän kärki. Tutkijalla on vastuunsa siinä, että hänen tuloksensa tulkitaan oikein.
  • Baseline-regression valinnassa on mielivaltaisuutta. Jos asiaa ei aktiivisesti pohdi, valinnan määräävät helposti omat ennakkokäsitykset, poliittiset ja henkilökohtaiset intressit. Tutkimus julkaistaan todennäköisemmin, jos siinä esitetään "uusia" tuloksia. Tutkijalla on tällöin taipumus valita baseline-regressioksi se, josta tulee "uusin" tulos, tyypillisesti se, missä on suurin merkitsevyys ja kerroin.
  • Baseline-regression valinta auttaa miettimään sitä, mikä tutkimusaiheessa oikeasti kiinnostaa.

Lisäksi, jos mahdollista, abstraktiin on hyvä nostaa huomio lisäregressioista, jopa jokin vaihtoehtoinen luku. Näin tehdään yllä mainitussa VATT-tutkimuksessa. Epävarmuus ja tulkinnanvaraisuus kuuluu tieteeseen, sitä ei ole syytä peitellä.



*Tämä pätee artikkeleihin, jotka pyrkivät löytämään jonkin tuloksen käyttäen uutta aineistoa tai teoriaa. On sitten artikkeleita, jotka pyrkivät kumoamaan jonkin aiemmin saadun tuloksen. Tällöin tutkijat uusintavat baseline-regressiossaan aiemman tuloksen, minkä jälkeen he tekevät lisäregressioita, jotka ovat parannuksia suhteessa baseline-regressioon ja antavat erilaisia tuloksia. Viestin kärki on tällöin päinvastainen: "Baseline-regressio on väärä".
**Usein nämä lisäregressiot jätetään kuitenkin pois lopullisesta versiosta. Lopullisessa versiossa on sitten viite working paper-versioon, josta nämä löytyvät.
***Korostan vielä sitä, että epämääräisyys ei ole tässä moite. Tutkimuskysymys antaa tutkijalle fokuksen, ja fokus voi olla liian terävä. Hyvä tutkimuskysymys on sopivan epämääräinen.

Hyvinvointivaltio numeroina

Opi tosiasiat. Se ei riitä, mutta opi ne.

Evan mainiosta tietojulkaisusta Hyvinvointivaltio numeroina on pari viikkoa sitten tullut uusi, päivitetty versio [pdf]. Suosittelen lukemaan, 30 sivua käppyröitä.

Tärkeimpinä:

  • Julkisten menojen kasvu* 1980-luvulta lähtien on tullut yksinomaan tulonsiirtojen kasvusta, muiden menojen kehittyessä bkt:n tahtiin. Vuonna 2011 julkiset menot olivat 55 % bruttokansantuotteesta, julkisten tulonsiirtojen ollessa 21,5 %, eli noin 40 % julkisista menoista.
  • Julkisen sektorin työllisyys kasvoi voimakkaasti 1990-luvun alkuun/puoliväliin saakka, minkä jälkeen se on i) lukumäärällisesti pysynyt ennallaan ja ii) osuutena kokonaistyöllisyydestä laskenut tasaisesti. Vuonna 2011 julkisyhteisöissä oli töissä 614 100 ihmistä, noin neljännes työllisistä.
  • Mitä julkisten peruspalvelujen kulutusmenoihin tulee, kasvu on tullut sosiaalipalveluiden kasvusta. Terveydenhuollon menot ovat kasvaneet aikalailla bkt:n kasvun tahtiin. Tämä oli itselleni uutta, ja ehkä kaikissa yhteyksissä ei pitäisi puhua "sotesta" yhtenä palikkana.


Muutamassa kohdassa Evan käppyrät saattavat johtaa varomatonta lukijaa harhaan:

  • Puhutuin aikasarja, julkisten menojen bkt-osuuden kehitys, esitetään jostain syystä vain yksittäisten vuosien (1980, 1990, 2000, 2011) kautta, mikä peittää alleen esimerkiksi sen, miten tuo osuus laski vuoden 1993 huipusta 64,9 % vuoden 2007 nadiiriin 47,4 % (samalla maksettiin pois kasapäin julkista velkaa).
  • Kotitalouksien tulojen rakenteen kuvaajan (s.27) yhteydessä kerrotaan, että "[k]ahteen ylimpään tuloluokkaan kuuluvat kotitaloudet maksoivat vuonna 2011 noin puolet kaikista kotitalouksien maksamista veroista ja sosiaaliturvamaksuista", vaikka itse kuviosta viittaa vain välittömiin veroihin. Alemmissa desiileissä olevathan kuluttavat suuremman osan tuloistaan kuin korkeammissa desiileissä majaileva väestö.**
  • Sivulla 32 esitetään, että "Suomessa julkisten menojen osuus bruttokansantuotteesta kohosi poikkeuksellisen paljon", kun taas "Ruotsi ja Itävalta onnistuivat alentamaan julkisten menojen osuutta bruttokansantuotteesta". Siitä voi olla montaa mieltä, onko julkisten menojen alentaminen aina onnistuminen, mutta julkisten menojen kehitystä näin lyhyillä aikaväleillä ajaa enemmän bkt:n muutos kuin mikään niihin suoraan kohdistuva toiminta ja siinä onnistuminen. Alla olen käppyröinyt tämän suhteen EU-maiden (datasyistä pl. Latvia ja Kroatia) osalta. Eihän BKT:n muutos kaikkea selitä: Evan mainitsemista maista Itävalta käyttäytyy mallin mukaisesti, kun taas Suomessa julkisen sektorin osuus on kasvanut enemmän, ja Ruotsissa vähemmän kuin mitä malli ennustaa.***







*Kun puhun tässä julkisten menojen kasvusta, puhun tyypillisesti näiden menojen bkt-osuuden kasvusta.
**Tästä ks. Hetemäen työryhmän loppuraportti [pdf], liite 2.2. Tämähän ei, sivumennen sanoen, vielä tarkoita sitä että säästämisaste nousisi tulojen kasvaessa pysyväisluontoisemmin.
***Huom. myös että Evan aineisto loppuu jo vuoteen 2011, kun taas itselläni on havaintoja vuoteen 2012 asti.

Blogiarkisto