Pitäisikö lasten hankkimisesta puhua enemmän, jotta ilmastonmuutosta voitaisiin torjua?

Disclaimer: en ole ilmastopolitiikan tai hiilijalanjälkien laskennan asiantuntija.

Olen viime aikoina törmännyt perinteisessä ja sosiaalisessa mediassa useamman kerran ajatukseen, että ilmastonmuutoksen yhteydessä pitäisi problematisoida lasten hankkimista. Tässä yhteydessä usein viitataan tutkimukseen, jonka mukaan yhden lapsen hankkiminen tarkoittaa 60 tonnin vuosittaisia päästöjä.

Tässä kirjoituksessa on kolme pointtia:

  1. 60 tonnia on hölmö luku, eikä siihen pitäisi viitata.
  2. On vaikea tuottaa lapsen hankkimisen ilmastopäästöistä yhtä lukua, joka olisi vertailukelpoinen vaikkapa Thaimaan-lennon kanssa. Lapsen hankkimisen vaikutukset muotoutuvat yli ajan, mikä tarkoittaa paitsi tulevaisuutta koskevia oletuksia, myös eri ajassa tapahtuvien päästöjen yhteismitallistamista. Lisäksi on filosofisesti vaikea sanoa, kenen syntisarakkeeseen jälkeläisen aikuisena tekemät kulutusvalinnat kuuluvat.
  3. Jos haluaa supistaa päästöjä, kannattaa mieluummin supistaa suoraan päästöjä kuin supistaa väestöä. Väestöpolitiikka ilmastopolitiikan työkaluna on poliittisesti epärealistinen. Tähän on hyviä syitä, jotka tulevat mieleen aika pian jos asiaa miettii pelkkää problematisointia pidemmälle.

Mistä 60 tonnia tulee?

Useammassa jutussa olen nähnyt viitattavan arvioon, että yhden lapsen hankkiminen tarkoittaa noin 60 tonnin vuosittaisia päästöjä. Tämä luku tulee tästä katsauksesta, joka kokoaa eri valintojen vaikutuksia eri tutkimuksista. Lastenhankinnan vaikutus tulee katsaukseen tästä Murtaugh’n & Schlaxin tutkimuksesta, joskaan alkuperäistutkimuksen luettuani en ymmärrä tarkalleen miten juuri 60 tonnia on katsaukseen otettu.

Joka tapauksessa on hyvä ymmärtää, miten alkuperäistutkimuksessa lisääntymisen päästöjä lasketaan. Jos suomalaisen keskimääräinen hiilijalanjälki on (melko karkeasti) 10 tonnia vuodessa, miten yksi lisäsuomalainen synnyttää kuusinkertaisen päästövirran?

Kyse on periaatteessa siitä, että lapsia hankkivan ajatellaan olevan vastuussa koko sukulinjansa - jälkeläiset, heidän jälkeläisensä, heidän jälkeläisensä, ja niin edelleen - päästöistä. Palaan myöhemmin siihen, miten järkevä tämä lähestymistapa on. Puhutaan ensin siitä, miten sen puitteissa asioita lasketaan.

Tutkimuksessa lasketaan ensin, kuinka monta jälkeläistä henkilö saa. No, jälkeläiset tehdään yhdessä, joten tässä puhutaan ”geneettisistä yksiköistä”. Omasta lapsesta saat puolikkaan geneettisen yksikön, lapsenlapsesta neljäsosan, ja niin edespäin.

Tässä tarvitaan oletuksia tulevista päästöistä ja tulevasta syntyvyydestä. Siis siitä, miten paljon lapsesi ja lapsenlapsesi tuottavat päästöjä ja miten paljon he tuottavat lisää jälkeläisiä. Tutkimuksessa on erilaisia skenaariota. Pohjaskenaariossa päästöt pysyvät nykytasolla. Syntyvyys konvergoi nykytasolta jonkin YK:n ennusteen mukaiseen 1,85:een vuoteen 2050 mennessä.

Sinä hankit lapsen, lapsesi hankkii lapsen, hän taas hankkii lapsen, ja niin edespäin. Vaikuttaa pitkältä laskutoimitukselta. Onneksi tutkijoilla on tietokone ja R-ohjelmisto, jossa he simuloivat tätä. Kertoessaan simulaatioistaan he pudottavat tällaisen virkkeen ikään kuin sivuhuomiona:

Some lineages persist indefinitely, in which case a pre-specified time limit terminates the simulation.

Jaa…ha?

Ei äärettömistä sarjoista voi ottaa summia niin, että aletaan laskea sarjaa ja sitten kun luku alkaa näyttää liian isolta, lopetetaan laskeminen. Tämä ”ennalta määritetty aikaraja”, joka mahdollisesti ratkaisee tutkimuksen tuloksen, mainitaan vain tässä kohdassa. Tätä aikarajaa ei kerrota missään, mikä on hyvin kummallista. Jo tämän perusteella sanoisin, että tämän 60 tonnin luvun voisi unohtaa.

Kuten sanottua, tutkimuksessa kokonaishedelmällisyyden odotetaan konvergoituvan 1,85:een. Tämä on uusiutumistason alapuolella. Tämä tarkoittaa sitä, että pitkällä aikavälillä ihmiskunta kuolee sukupuuttoon. Eikä sellaisessa skenaariossa sinänsä mitään ongelmaa ole, onhan tässä ihmiskunnalla ollut jo hetkensä, mutta kun edellä olevan sitaatin lähtökohta on että osa sukulinjoista ei pääty koskaan.

Murtaugh & Schlax simuloivat R:llä, mutta nähdäkseni tätä voi aivan hyvin excelöidäkin. Laitoin laskelmat Google Sheetsiin.

(Jos löytyy virheitä tai kummallisuuksia niin pistä kommenttia, laitoin view-only-jaon, joten parametrien muuttaminen toivottavasti toimii jos teet sheetistä kopion).

Oletukset ja kaavat löytyvät sieltä, mutta sanottakoon että käytin tässä pyöreää kymmentä tonnia co2-ekvivalenttia suomalaisten keskipäästönä tästä tulevaisuuteen. Murtaugh & Schlax käyttävät tällaista kiinteäpäästöistä skenaariota pohjalaskelmanaan.

Vuonna 2017 suomalaisten kokonaishedelmällisyys oli 1,49 (lähde). En ympännyt malliin fiinejä konvergoitumisia, vaan laskin lapsen päästöt kahdella eri hedelmällisyysluvulla: nykyisellä ja 1,85:llä. 1,85:llä lapsen hankkimisen päästöt ovat 109 tonnia ja 1,49:llä 32 tonnia. Kumpi on sitten oikeampi? No, saat itse päättää. Saat myös päättää, etteivät nämä laskelmat ole mielekkäitä eivätkä niistä tulevat luvut hyödyllisiä.

Vielä yksi asia. Typerien aikarajojen sijaan tutkijat olisivat voineet tehdä sen mitä monesti tulevaisuutta koskevissa laskelmissa tehdään – diskontata. Millä tahansa mittarilla sitä arvioidaankin, niin yhden co2-ekvivalenttitonnin merkitys nyt ei ole sama kuin tuhannen vuoden päästä. Tästähän on kyse, kun puhutaan että ilmastonmuutos on kiireellinen ongelma, eikä päästöjen vähentämisen kanssa voi odottaa pitkälle tulevaisuuteen. IPCC:n sivuilla kirjoitetaan asiasta näin:

A separate issue is that of the discount rate to be applied to carbon. In a mitigation cost study, should reductions of GHG in the future be valued less than reductions today? It could argued that this is the case, as the impacts of future reductions will be less. This is especially true of “sink” projects, some of which will yield carbon benefits well into the future. Most estimates of the cost of reductions in GHGs do not, however apply a discount rate to the carbon changes. Instead, they simply take the average amount of carbon stored or reduced over the project lifetime (referred to as flow summation) or take the amount of carbon stored or reduced per year (flow summation divided by the number of years). Both these methods are inferior to the application of a discount rate to allow for the greater benefit of present reductions over future reductions.

Ajattele, että joku ehdottaa päästöjä vähentävää projektia: metsitystä, teknologia-investointia, mitä ikinä. Hän sanoo, että tämä projekti vähentää päästöjä miljoona tonnia vuodessa. Tämän jälkeen hän paljastaa, että suurin osa päästövähennyksistä syntyy oikeasti vasta yli sadan vuoden päästä. Onko projekti sinusta vähemmän arvokas kuin jos päästövähennykset tulisivat heti? Jos on, harrastat diskonttausta.

Diskonttausparametrin – miten paljon nykyistä painotetaan suhteessa tulevaan – valitseminen ei ole tietenkään yksinkertaista. Joka tapauksessa esimerkiksi kahden prosentin diskonttokorkoa käyttämällä päästöt tippuvat 7-8 tonniin, riippuen hedelmällisyysparametrista. Tämä havainnollistaa kahta asiaa. Ensinnäkin, diskonttaaminen on iso juttu. Toiseksikin, diskonttovapaissa luvuissa (kuten paljon puhuttu 60 tonnia) iso osa päästöistä tulee kaukana tulevaisuudessa. Ilman diskonttausta skenaariossa, jossa syntyvyys on 1,85, päästöistä viisi kuudesosaa tulee yli sadan vuoden päästä.

Kaikkien tällaisten laskuharjoituksien tarkoitus on ollut tehdä eri valinnoista vertailukelpoisia: kuinka paljon planeetta kärsii Thaimaan-lomista verrattuna lasten hankkimiseen? Näiden valintojen vertailu on kuitenkin väistämättä hyvin vaikeaa, ja laskelmien eri oletukset (huonotkaan sellaiset!) eivät näy mediassa raportoitavassa ”60 tonnia”-luvussa. Mitä lukua sitten itse suosittelisin käyttämään tuon 60 tonnin sijasta? En mitään. Tai siis, en suosittele mitään tiettyä lukua. Saat päättää itse. Ja jos tuntuu vaikealta, niin sellaista se on.

On hyvä kuitenkin pitää mielessä, että tässä koko ajan puhutaan päästöistä muunnettuna vuositasolle (eli lapsen hankkimisen päästöt jyvitettynä vanhemman jäljellä oleville elinvuosille). Jos perustasolla päästöt ovat kymmenisen tonnia vuodessa, 7-8 tonniakin siihen päälle on aika paljon. Mutta onko lapsia hankkiva vastuussa koko sukulinjastaan, ja tarkoittaako tämä sitä että kaikki jälkeläiset vapautuvat vastuusta?

Filosofiset ongelmat

Miten ajatella vastuuta ja vaikutuksia tilanteessa, jossa on peräkkäisiä päätöksentekijöitä?

Jos noudatetaan 60 tonnin tutkimuksen lähestymistapaa, vanhemmat kantavat myös lastensa ristit. Kun minä hankin lapsen, minä tuotan päästöjä. Jos nämä päästöt sisältävät myös lapseni päästöt, hänen elämänsä on ikään kuin maksettu. Hänen ei tarvitse huolehtia omien valintojensa vaikutuksista, eikä kukaan voi häntä niistä syyllistää. Kuulostaako järkevältä? Ei minustakaan. Mutta ei niitä päästöjä voi useampaan kertaankaan laskea. Kun lapseni joskus 2040-luvulla syö avokadoleivän, sen leivän päästöt ovat joko minun tai lapseni kontolla, ei molempien.

Miten lasten hankkimisen ilmastovaikutuksia sitten pitäisi ajatella? Tämä on vaikea kysymys, ja tästäkin syystä lasten hankkimisen vertailu muihin ilmastoon vaikuttaviin toimiin, kuten lentämiseen, syömiseen, ja asumiseen, on vaikeaa.

Oma intuitioni on se, että jonkin ”täysi-ikäisyyden” rajan ylitettyään lapsi on vastuussa omista valinnoistaan, myös ympäristön näkökulmasta. Jos lapseni syö avokadoleivän kolmekymppisenä, se on hänen valintansa. Jos syötän lapselleni avokadoleivän kun hän on viisivuotias, se on minun valintani. Vastuu kulkee muassa.

Jos minun siis pitäisi antaa luku lapsen hankkimisen ilmastopäästöille, laskisin siihen mukaan kaikki ikävuosina 0-17 lapsen takia ostetut hyödykkeet: lapsen ruuat, vaatteet, lentoliput, ja niin edelleen. Joitakin asioita on vaikeampi laskea. Kuinka suuri osa asumisen tuottamista päästöistä johtuu lapsesta, eli kuinka paljon pienemmässä asunnossa asuisin ilman lasta? En ole nähnyt tällaisia laskelmia, enkä osaa sanoa millainen tonniluku tästä tulisi.

No, tämä on vain minun intuitioni lastenhankinnan päästövaikutuksen laskemisesta. Isompi kysymys on se, kannattaako lastenhankintaa ylipäänsä problematisoida ympäristönäkökulmasta. Suhtaudun tähän epäillen.

Lapsivero on poliittisesti epärealistinen – ja syystä

Hyvä esimerkki lasten hankintaa ilmastonäkökulmasta problematisoivasta kirjoituksesta on Kari Enqvistin hiljattainen Yle-kolumni. Kolumnissa Enqvist pyrkii tuomaan ilmastokeskusteluun ymmärrystä eri toimien vaikutusten skaalasta:

Tulisiko siis lentoveron lisäksi ottaa käyttöön vaikkapa kolmannen lapsen jälkeen perittävä lapsihaittavero? En ole sitä nyt vaatimassa, mutta väestönkasvun ongelma tulisi sisäistää kunnolla.

Väestönkasvun ongelman sisäistämisen ilmastovaikutus: nolla tonnia. Jotta päästöt vähenisivät, tarvitaan toimia. Oletettavasti väestönkasvun ongelman sisäistämisen on tarkoitus johtaa politiikkatoimiin väestönkasvun hidastamiseksi. Nuo politiikkatoimet ovat tällä hetkellä ns. Overtonin ikkunan ulkopuolella. Väestönkasvun ongelman sisäistäminen kunnolla on sen sijaan vaatimuksena niin laimea, että sitä on edes vaikea sijoittaa hyväksyttävyyden janalle.

Muutoksia tulee vain, jos Overtonin ikkuna siirtyy. Overtonin ikkuna ei siirry pyytämällä tai käskemällä. Sen siirtämiseksi on mentävä reunasta läpi ryskyen ja vedettävä karmit mukaansa. Enqvist ei tätä tee, ja siksi hänen kolumninsa on kovin turhauttava. Siksi niin monet lastenhankinnan ilmastopäästöihin huomiota kiinnittävät kolumnit, uutisjutut, somepäivitykset ja sensellaiset ovat kovin turhauttavia. On hölmöä valittaa että jokin toimenpide on poliittisesti epärealistinen, jos ei itsekään anna sille kannatustaan.

Lapsen hankkimista ilmastonäkökulmasta problematisoivat ihmiset ehkä kokevat olevansa rohkeita ajattelijoita jotka kysyvät rohkeita kysymyksiä. Aihe on ehkä heidän mielestään tabu, ja he näkevät häiritsevää tekopyhyyttä ystävissään, jotka äänestävät ja kuluttavat ympäristö mielessä mutta kuitenkin lisääntyvät vain omaa napaansa tuijottaen.

Minä arvostan enemmän fiksua keskustelua kuin rohkeita avauksia. Lastenhankintaa problematisoivasta puheenvuorosta saisi fiksumman ainakin kahdella tavalla. Yksi tapa on se, että vie ajatusketjun eteenpäin politiikkatoimenpiteisiin. Jos liikaväestö on ongelma, mikä on ratkaisuehdotus? Toinen tapa on että etsii internetistä josko joku olisi jo esittänyt vastauksen mielessä pyörivään rohkeaan kysymykseen. Jos on, niin sen pohjalta voi sitten lähteä jatkokyselemään.

Ja näitä vastauksia on. Esimerkiksi tämä David Robertsin juttu: ”I’m an environmental journalist, but I never write about overpopulation. Here’s why.” Juttu on lyhyt, mutta tiivistetysti: i) väestökontrollilla on historiallisesti ja potentiaalisesti nykyäänkin vaarallisia yhteyksiä esimerkiksi rasismiin ja eugeniikkaan, ii) väestönkasvua voi kehittyvissä maissa hillitä kouluttamalla tyttöjä ilman että väestöpolitiikasta tarvitsee tehdä numeroa, ja iii) jotkut ihmiset tuottavat enemmän päästöjä kuin toiset. Kaikkiaan Roberts toteaa, että väestömääristä puhuminen ympäristöjournalismissa on sellaista että siinä riskit ovat suuret ja hyödyt pienet.

Ehkä olet sitä mieltä, että kriisi on lähellä ja pakista tarvitaan kaikki työkalut. Mutta kun poliittinen pääoma, aika, huomio, ja muut muutoksen kannalta välttämättömät asiat ovat rajallisia, kannattaa keinoja valikoida.

Jos päästöt ovat ongelma, on periaatteessa parempi säännellä suoraan päästöjä kuin asioita, jotka korreloivat päästöjen kanssa (kuten väestömääriä). Tietenkään periaatteessa paras vaihtoehto ei ole aina käytännössä paras. Mutta vaikea nähdä, miten väestöpolitiikan tuominen pöytään mitenkään helpottaisi kansainvälisiä ilmastoneuvotteluja.

Ajattele seuraava skenaario. EU:n ilmastoneuvottelija istuu pöytään intialaisen kollegansa kanssa ja sanoo: ”Neuvottelumme päästökiintiöistä eivät ole edenneet. Kokeillaanko toista lähestymistapaa? Mitä jos sovittaisiin yhdessä siitä, miten paljon meikäläisiä ja teikäläisiä saa syntyä maailmaan?” Vaikka päästökiintiöistä sopiminen ei ole sekään helppoa, onnistuu se luultavasti paremmin kuin lapsikiintiöistä sopiminen.

No, ajatellaan kuitenkin että Suomi saisi tavoitteen syntyvyyden alentamiselle. Miten se toteutettaisiin? Lupamenettelyllä? Ehkä ei kuitenkaan. Enqvist puhuu lapsiverosta, mikä kertoo vain kuinka vähän hän on asiaa tosissaan ajatellut. Mikä järki olisi yhtä aikaa maksaa lapsilisää ja periä lapsiveroa? Miksi siis Enqvist ei puhu suoraan lapsilisien leikkaamisesta? Ehkä siksi, että näin kehystettynä lähestymistavan älyttömyys tulisi liian selvästi esille.

Ajattele seuraava skenaario. Seuraavien eduskuntavaalien alla suuren puolueen puheenjohtaja sanoo: ”Meidän puolueemme haluaa Suomen kantavan vastuunsa ilmastokriisissä. Siksi leikkaamme lapsilisiä, jotta syntyvyys saadaan laskuun.” En usko että puolue pääsisi tällä viestillä valtaan ja ajamaan syntyvyyttä ja päästöjä alas. Parempi olisi sanoa vaikkapa: ”Meidän puolueemme ajaa lupien määrän vähentämistä EU:n päästökaupassa.”

Kaiken kaikkiaan minä olen itse sitä mieltä, että väestöpolitiikan työntäminen ympäristöpoliittiseen keskusteluun on turhaa ja jopa haitallista. Ehkä olet eri mieltä, ja se on ok. Jos kuitenkin haluat nostaa väestömäärän ilmastopolitiikan tavoitteeksi, niin minusta tässä pitäisi mennä ”Entä lapset?”- ja ”Mihin on unohtunut väestöräjähdys?”-kysymyksistä lähemmäs politiikkatoimia. Seuraavassa lastenhankintaa ilmastonäkökulmasta haastavassa puheenvuorossa haluaisin nähdä vastauksia ainakin seuraaviin kysymyksiin:


  • Miten väestömäärät pitäisi tuoda kansainvälisiin ilmastoneuvotteluihin?
  • Miten valtioiden, kuten Suomen, kannattaisi implementoida syntyvyyden alentaminen? 


Blogiarkisto