Olen muuten lukenut

Francis Fukuyaman The Origins of Political Order. Kuten titteli kertoo, ihmisyhteisöjen poliittisen järjestyksen muodostumisen hahmottumista historian alkuhämäristä Ranskan vallankumoukseen. Tärkeinä juonteina se, miten valtiollisten instituutioiden tärkein elementti on ollut niiden kyky ehkäistä tärkeiden toimijoidensa, kuten virkamiesten ja sotilaiden, omien sukulaisten suosimista ja se, että eri yhteiskunnan osa-alueiden (talous, valtio, kansalaisyhteiskunta) kehitys ei kulje samassa tahdissa. Mielenkiintoisia huomioita Euroopasta ja kirkon ja valtion välisestä suhteesta. Gregoriuksen uudistukset saivat aikaan sen, että katolisesta kirkosta muodostui suhteessa valtioihin aiempaa erillinen ja kehittyneempi instituutio. Olisi ehkä ollut ihan hyvä, jos olisi ollut valmiiksi jonkinlainen perustuntuma valtio-opista ja politiikan tutkimuksesta. Joka tapauksessa teos, johon varmasti on hyvä palata myöhemmin.

Paul Krugmanin Peddling to Prosperity. Sukellus 80- ja 90-lukujen taloustieteelliseen ja talouspoliittiseen ajatteluun Yhdysvalloissa. Valottaa luonnollisesti myös miehen nykyistä kirjoittelua. Mitä enemmän Krugmanin kirjoituksia lukee, sitä vakuuttuneemmaksi tulee, että hän on sukupolvensa kirkkaimpia tähtiä ja tämän maailmanajan tärkeimpiä talousajattelijoita. Niin hyvä kirjoittaja, niin hyvä tieteilijä ja yleensä niin oikeassa. Tämä nykyinen kriisi voi hyvinkin olla hänen viimeinen suuri kamppailunsa, jonka jälkeen hän vetäytyy hyvin ansaittuun emeritusasemaan. Siinä voi tosin kestää, kun ottaa huomioon, millä tolalla talous nykyään on.

Richard Layardin Happiness. Kirjan vaikuttavuus hiipii hiljalleen kun huomaa, miten Layardilla ei ole mitään muuta agendaa kuin onnellisuus. Hän puolustaa sitä kaikkia ja kaikkea vastaan ja kaikki asiaan liittyvä evidenssi käy. Eronneet itse ja heidän lapsensa ovat onnettomampia kuin avioliitossa elävät. Uskonnollisuus aiheuttaa onnellisuutta - joskin tässä on ehkä avointa se, onko tekijä oikeastaan uskonnollisuus vai hengellisyys. Lääkkeillä on tärkeä osansa onnellisessa yhteiskunnassa.

Layard on pragmaatikko ja ohittaa esimerkiksi Nozickin mielihyväkoneen sanomalla, että se ei ole mitenkään realistinen politiikkakysymys, mikä on varmaan jollain tapaa terve suhtautuminen moniin filosofisiin ongelmiin. Toisaalta hän ei juurikaan esitä politiikkasuosituksia lukuunottamatta vapaa-aikaan kannustamista työtä verottamalla - mutta onhan siinä suositusta kerrakseen. Evidenssiä ja tutkimusta esitetään niin paljon, että minkään yksittäisen tekijän kohdalta en uskaltaisi lähteä vetämään omia (politiikka)johtopäätöksiä.

Itselleni ainakin oli jännää tajuta se, että länsimaissa ollaan onnellisempia kuin koskaan ja onnellisuus on edelleen kasvussa, joskin heikossa. Yleensähän asioista aletaan kiinnostua, kun ne kriisiytyvät, ja vaikea onnellisuutta on pitää mitenkään kriisiytyneenä.

Rabindranath Tagoren kokoelmateos Ahnaat paadet. Hienosti nähtyjä ihmiskohtaloita.

Addendum: Unohdin eilen kokonaan Tamminiemen pesänjakajat. Olihan siellä Holkeristakin oma lukunsa, mutta ehkä sitä ei kirjoitettu tällaisia hetkiä varten.

Kilpailusta (itsehavainto)

Vietin eilen päivän kevyessä kohmelossa ja katselin YouTubesta (onko YouTube muuten jo niin vakiintunut käsite, että sen voisi alkaa kirjoittaa youtube?) urheilumainoksia, erityisesti Niken ja erityisesti Jordan-mainoksia. Olin viettänyt edellisen illan yhden laitoksemme tutkijan kanssa ja sitä kautta kuullut myös akateemisesta elämästä. Jotenkin palaset alkoivat loksahdella yhteen niin kuin vain aineiden käyttö voi ne saada loksahtelemaan.

En suuresti muista asioita elämästäni, mikä on sääli. Tai muistan tapahtuneita asioita, mutta harvoin sitä, miltä minusta tuntui tai miksi toimin tietyllä tavalla. Kävin nuorena ns. talenttileirillä, jota olen selvyyden vuoksi kutsunut sittemmin maajoukkueleiriksi (se oli osa prosessia, jolla koottiin ensimmäistä kertaa ikäluokkani maajoukkue). Leiri ei mennyt kauhean hyvin, mutta ei se mikään järkytys ollut. En tiedä miksi, mutta olin aina ollut hyvin kriittinen koko ammattilaisunelmaa kohtaan ja minulla oli epämukava olo siinä Palloliiton järjestelmässä. Kieltäydyin aluejoukkuekutsuistakin sittemmin. Ajattelin aina, että käytän aivojani, menen yliopistoon ja lopetan jalkapalloilun hyvissä ajoin. Harjoittelin kyllä kovasti, tietenkin. Mutta siinä oli kyse pitkälti samasta asenteesta, jolla teen asioita nykyäänkin. Pyrin tekemään asioita hyvin ja olemaan hyvä, mutta en varsinaisesti pyri mihinkään.

Ja se on sääli. Kun katsoin noita inspiroivia videoita, ymmärsin mistä olin jäänyt paitsi. Mitä olisin voinut saada. Kilpaurheilu on kaunis asia. En tietenkään olisi voinut valita toisin tuolloin, mutta tein päätökseni hölmöillä perusteilla. Ei kilpaurheilu ole mitenkään alempiarvoista kirjojen lukemiseen verrattuna. Ei se ole sellaista hommaa, jota harrastavat ne, joilla ei ole aivoja, joilla pärjätä. Eikä ole mitään syytä, miksi molempia ei voisi harrastaa. Mutta ajatus siitä, että aloittaisi kilpaurheilun tällä iällä, on vaikea - ainakin se pitäisi tehdä jokseenkin marginaalisessa lajissa, jotta voisi päästä koviin geimeihin.

Vieroksun akateemista maailmaa ehkä samoista syistä kuin aikoinani vieroksuin kilpaurheilua. Kai yksinkertaisesti kyse on siitä, etten pidä kilpailusta; että käsitän kilpailun konfliktina. Olen kilpailuhenkinen pienessä mittakaavassa, innostun lautapeleissä ja saatan ärtyä, jos en pärjää. Mutta jos kyse on jostain oikeasta, niin minun tekee vain mieli väistää. Voin elää ilmankin, enkä ole uskaltanut antaa itseni ymmärtää, mitä sielua ylentävää siinä kamppailussa on. Ja valehtelisin jos väittäisin, ettei kyse ole potentiaalin realisoimiseen liittyvästä häviämisen pelosta.

Keväällä minun luultavasti on kuitenkin tehtävä jonkinlainen päätös jatko-opinnoista.

Hayek monetaristi? Tokkopa.

Tyttöystäväni lukee tenttiin politiikan tutkimuksen perusoppikirjaa Politics. Vilkaisin kirjaa ja piruuttani taloutta käsittelevää osiota. Kirjoittajan lukee Friedrich Hayekin monetaristeihin, mikä tuntuu ensi kädeltä kummalta ja tarkemmin ajateltuna hölmöltä. Ymmärrän, että kirjoittajan näkökulma on poliittinen ja häntä varmaankin kiinnostaa teorioiden poliittiset implikaatiot; sekä teorioista johdetut politiikkasuositukset että niiden sopivuus tiettyihin poliittisiin diskursseihin. Mutta ei sitä tarvitse tehdä huonosti. Ei siinä pidä olla kyse siitä, että katsotaan ketkä suhtautuivat kriittisesti valtion rooliin taloudessa suunnilleen samana aikana ja pistetään kaikki saman nimikkeen alle.

Tuntuu typerältä edes kumota tällaista väitettä, mutta tässä joitakin iskuja:

1. Mies itse sanoi, ettei ole monetaristi.
2. Autoritatiivisissa esittelyissä (Wikipedia, Palgrave's Dictionary of Economics) Hayekia ei lueta monetaristeihin, vaan itävaltalaisiin. Itse asiassa jos yrittää etsiä vaikka Palgravesta Hayekin sivulta monetarismia ja päinvastoin, ei tule mitään.
   
3. En suuremmin luettele tässä eroja, mutta ehkä yhden voisi mainita, koska se liittyy juurikin tuohon valtion ja talouden suhteeseen. Hayekin kritiikki käsittääkseni liittyi siihen, että yhteiskunnassa informaatio on hajautunut yksilöiden päihin (ja yksilöt eivät jaa tätä informaatiota muille, jos se ei ole heidän etunsa mukaista) , jolloin valtion on vaikea tai mahdoton saada suunnitelmiaan toteutettua. No, olihan Hayekilla makronäkemyksiäkin, mutta eipä niitä paljoa kannata muistella. Jos jotain, niin niiden poliittiset implikaatiot olivat vähemmän laissez-faire kuin hänen muiden talousajatustensa. Monetarismi (klassinen) taas oli oppi makrotaloudesta, eikä sillä siten ollut juuri mitään sanottavaa valtion roolista yksittäisillä markkinoilla - tärkeänä poikkeuksena rahamarkkinat, joita piti säädellä, jotta rahan kiertonopeutta (velocity) voitaisiin hallita (tästä ks. DeLongin artikkeli alempana).
   

Sille on syynsä, miksi monetarismi ja itävaltalainen koulukunta ovat eri asioita. Vaikka molempien poliittiset implikaatiot saattavat näyttää samoilta, ne ovat oikeastaan erilaisia, ainakin jos viitsii katsoa vähän tarkemmin kuin "Täällä on nää tyypit jotka ei tykkää kun valtio puuttuu talouteen ja täällä ne jotka pitää sitä välttämättömänä." Ja jos ei viitsi katsoa, niin kannattaa ehkä olla hiljaa koko asiasta.

Monetarismista suosittelen DeLongin kompaktia ja hyvin erittelevää artikkelia. Hayekin raha- ja sitä kautta myös makrotaloudellisista näkemyksistä näiden kysymysten valossa suosittelen tätä Larry Whiten artikkelia.

Lyhyitä

Jotenkin on vaikeaa löytää työpäivän jälkeen intoa kirjoitella. Pikemmin haluaisi kotiin tyttöystävän ja kirjojen luo. Tässä kuitenkin joitakin juttuja.

Minulla on Facebookissa paljon ystäviä, jotka tykkäävät, kun arvovaltaiseen mediaan ilmestyy jokin hyvä kapitalismikriittinen teksti. Siitä huomasin tämän Teuvo Teivaisen tekstin Hesarissa. Olen aika fakki-idiootti, ajatuskulkuni oli jotakuinkin tällainen: "Jaa tällaista Oliver Williamson-kamaa, ai että sekin on yhteiskunnallista, no voihan sen niinkin ajatella." Ehkä itselleni tuosta kirjoituksesta paistaa läpi se, että kirjoittaja ei ymmärrä tai halua osoittaa sympatiaa sille, että monille klassisesti painottuneille liberaaleille valtio on erityinen instituutio. Toki Teivaisen kuvitteellinen vastapoolikin hämmentää tätä retoriikallaan.

Tekstin taustalla vilahtelevat policy-ajatuksethan ovat varsin kannatettavia. En tuosta hallintarekisterihommasta tiedä, mutta siirtohinnoittelu tuntuu olevan merkittävä ongelma valtioille niin länsimaissa kuin kolmannessa maailmassakin, ja intuitiivisesti tuntuu siltä, että hommassa mättää jokin ja pahasti. Luin joskus kirjan noista asioista, muistaakseni se oli Raymond W. Bakerin Capitalism's Achilles Heel, se oli hyvä kirja ajatusten ja erityisesti käytännön tasolla, voin suositella, jos jotakuta kiinnostaa nämä asiat. Luin melko pikaisesti tuon jälkeen myös Matti Ylösen Veroparatiisit. Ei siinäkään mitään vikaa ollut, mutta ainakin itselleni tulee pamflettien lukemisesta monesti vähän huono mieli, ainakin jos tietää asiasta jo jotain.

Muita asioita: ehkä kuukausi sitten minulle tuli sellainen olo, että ei tästä eurosta kyllä mitään enää tule. Se pysäytti. Eksaktimmin voisi sanoa, että sanoisin hajoamisen (johon lasketaan myös yhden maan väliaikainenkin irtoaminen) p-arvon olevan yli 0.5. Mutta aika näyttää. Huomasin myös olevani täysin samaa mieltä erään taannoin Aamulehdessä julkaistun Sampo Terhon kirjoituksen kanssa. Kaikkea sitä. Yhdysvaltojen suhteen veikkaan sen, että jälkeenpäin kun taloustieteiljät (ei välttämättä suuri yleisö) tarkastelevat Obaman talouspolitiikkaa, tärkeimmäksi tekijäksi muodostuu nyt jo surullisen kauan auki olleet kaksi paikkaa Fedin johtokunnassa.

Olen ajatellut kirjoittaa blogeista ja kirjoista tässä pian. Oli hienoa palata lomareissulta blogien pariin, varsinkin kun Scott Sumner on palannut tauolta ja löysin myös uuden hienon tulokkaan, David Glasnerin Uneasy Money. Silti pitäisi lukea varmaan enemmän kirjoja.

Kuulumisia

Aloitin eilen uuden, pari kuukautta kestävän työpestin. Yritän selvittää kyselyaineiston perusteella, miksi työntekijät käyttävät sairaspoissaoloja. Tarkoituksena on sitten käyttää tietoa niin kapitalistin kukkaron kuin työntekijän terveydenkin hyväksi. Teen työtä melko lailla itsenäisesti, mikä tulee olemaan varmasti mielenkiintoinen kokemus.

Yliopiston pestini loppui kuun lopussa, ja ehdin siinä välissä loma(matka)illa. Kävin Kuopiossa, Kalajoella ja Kuhmossa. Oli virkistävää olla erossa netistä, blogeistakin, ja lueskella rauhassa. Kirjoittelen myöhemmin siitä, mitä olen lueskellut, nyt pitää jo joutua kotiin.

Steven Pinkerin How the Mind Works. Hyvä tiedekirjoittaja pitää lukijan pinnalla syvissäkin vesissä. Opin myös, miksi simpanssien kivekset ovat neljä kertaa gorillojen kiveksiä suuremmat, vaikka gorillat ovat kokonaisuudessaan neljä kertaa suurempia kuin simpanssit.

Olavi Ala-Nissilän Ulos finanssikriisistä. Tämä tarttui käteeni Kuhmon kirjastossa, jossa oli yllättävän hyvä valikoima (tai ainakin hyviä nostoja). Hyvin konventionaalinen teksti, jossa mielestäni keskityttiin liikaa lukijan viihdyttämiseen analyysin kustannuksella. On muuten jotenkin hauskaa, että mies tervehtii lukijaa kotisivuillaan ("Hei, olen Olavi Ala-Nissilä.").

Marko Hamilon Luonnollisesti hullu. Oli jännää lukea tämä Pinkerin jälkeen, koska aihepiirithän ovat melko samanlaiset (mieli ja evoluutio). Kirja oli varsin hyvä. Ehkä olen liian vakuuttunut jo, mutta en nähnyt siinä juurikaan mitään poleemista. Lisäksi ihailen sitä, miten Hamilo osaa kirjoittaa tuollaisen teoksen sortumatta ylilyönteihin ja pitämällä jatkuvasti jalkansa syvällä tieteellisessä kirjallisuudessa. En kylläkään ihmettelisi, jos sellainen näkyisi negatiivisesti kirjan suosiossa.

Varmaankin unohdin jotain. Katsoin myös uuden Star Trekin ja aloitin West Wingin ykköskauden. Mainiota.

Sananen syrjinnästä

Miksi nuoria saa syrjiä? Miksi on hyväksyttävää kieltää pääsy ravintolaan alle 18-vuotiailta, mutta ei vaikkapa romaneilta? Eikä kysymys ole vain alaikäisistä. Miksi ravintola saa ilmoittaa ovellaan, että alle 24-vuotiaat eivät ole tervetulleita, mutta se ei saa ilmoittaa että heterot tai homot eivät ole tervetulleita (olisipa muuten hauska nähdä, miten portsarit yrittäisivät tarkastaa asian)?

Ymmärrän intuitiivisesti, mistä on kyse ja miksi on hyvä, että vaikkapa vanhemmalle väelle on omia ravintoloita, mutta en mitenkään osaisi perustella näitä käytäntöjä. Tämmöiset asiat vain tulivat mieleeni eräänä iltana, kun huomasin, että Kalevan ABC:lle ei kuuden jälkeen päästetä alaikäisiä. Koskeekohan se huoltoaseman yhteydessä olevaa Saleakin? Mielenkiintoista yhtä kaikki.

Hätäviestit ja kilpailullinen hallinto

Aamulehdessä on tänään juttu kansallisesta hätätekstiviestijärjestelmästä. En tiedä olenko vain lukenut viime aikoina liikaa Patri Friedmania, mutta tämä tuntuu aivan täydelliseltä esimerkiltä siitä, miten valtio luottaa liian vähän kilpailulliseen hallintoon. Ehdotus: sen sijaan, että kehitettäisiin vuosikausia maanlaajuista järjestelmää, annetaan alueiden kehittää omia järjestelmiään ja kopioida toistensa hyviä käytäntöjä. Hankkeet on yleensä helpompi toteuttaa ensin pienemmässä mittakaavassa ja laajentaa sitten. En ymmärrä, miksi tämän järjestelmän pitäisi olla sellainen, että se putkahtaa koko tasavaltaan kerralla jokaiselle kansalaiselle täydellisen toimivana. Tällaisella ajatuksella putkahtaminen kestää pitkän aikaa ja lopputulos on kallis ja buginen. Voihan toki olla, että tämän kysymyksen suhteen kansallinen järjestelmä on jo niin pitkällä, että prosessia ei kannata muuttaa, mutta tuleehan näitä hankkeita.

Yksi ongelma ehdottamassani lähestymistavassa on. Voin kuvitella, että jos meillä olisi vaikkapa Pirkanmaalla oma hätätekstiviestijärjestelmä Nokian kunnan osaamisen ansiosta (heillä on jo vesihuoltolaitoksen hätätekstiviestipalvelu, kuten printtilehdessä kerrotaan) ja Varsinais-Suomessa ei olisi vastaavaa, joku Turussa valittaisi siitä, kuinka eri alueiden asukkaat eivät ole tasavertaisessa asemassa. Mutta olisiko se huonompi tilanne kuin jos kukaan missään ei olisi järjestelmän piirissä? Tarvitaan rohkeutta toteuttaa kokeiluja, kuten sanottiin jo klassikossa Tutkimus- ja innovaatiopoliittinen linjaus 2011-2015.