Elvytys, riski ja sukupuoli

Aloitetaan ajatusleikillä.

Ajatellaan, että henkilö haluaa rakentaa talon ja hän voi rakentaa sen jokilaaksoon tai ylängölle. Tiedetään, että joki toisinaan tulvii ja aiheuttaa jokilaakson asujille vahinkoa. Miten varat tulvan vahinkojen korjaamiseen pitäisi kerätä? Onko väärin kerätä nämä varat samassa mitassa jokilaakson ja ylängön asukeilta, jos vain jokilaakson asukit hyötyvät tästä korjaamisesta ja he ovat ottaneet tietoisen riskin muuttaessaan jokilaaksoon?

Jatketaan toisella ajatusleikillä.

Ajatellaan, että henkilö haluaa sitouttaa pääomaa (joko finanssipääomaa tai inhimillistä pääomaa koulutuksen kautta) ja hän voi sitouttaa sitä joko rakennusalalle tai muualle talouteen. Tiedetään, että talouteen tulee toisinaan laskusuhdanteita ja nuo laskusuhdanteet aiheuttavat rakennusalalla enemmän vahinkoa kuin muualla taloudessa. Miten varat elvytykseen, laskusuhdanteiden vahinkojen korjaamiseen, pitäisi kerätä? Onko väärin kerätä nämä varat samassa mitassa sekä rakennusalalta että muualta taloudesta, jos rakennusala hyötyy elvytyksestä enemmän kuin muu talous?

Finanssisektorin kohdalla on tunnistettu yhteiskunnalliseksi ongelmaksi "kruuna, minä voitan, klaava, sinä häviät"-dynamiikka, jossa pankkisektori tahkoo suuria voittoja noususuhdanteessa ja laskusuhdanteessa pankkien tappiot katetaan veronmaksajien rahoista. Tätä ongelmaa on lähdetty euroalueella ratkomaan 55 miljardin euron suuruisella resoluutiorahastolla, joka on osa euroalueen yhteistä resoluutiomekanismia, jolla pyritään hoitamaan pankkien alasajo hallitusti. Miksi rakennusalan ei itse tarvitse rahoittaa omaa huonojen aikojen vakuutustaan?

Analogiat ovat hyviä siinä, että niiden kautta voi hahmottaa villakoiran ytimen. Missä kohdassa yllä esitetyt analogiat, jokilaakso-rakennusala ja pankkisektori-rakennusala menevät rikki? Ensimmäisen kohdalla yksi vastaus voisi olla finanssipolitiikan kerroinvaikutus. Elina Grundströmin tiistain HS-kolumni problematisoi sitä, että elvytystä toteutetaan pääsääntöisesti miesvaltaisten alojen kautta. Vastauksessaan tähän Sorsa-säätiön Hildur Boldt kirjoittaa, että elvytys auttaisi sekä naisia ja että miehiä:

Uudet investoinnit asuntorakentamiseen, raideliikenteeseen tai homekoulujen korjaamiseen eivät ole pois naisilta. Elvytyspolitiikan ei tarvitse olla nollasummapeliä infrastruktuurihankkeiden ja hyvinvointipalveluiden välillä.

Vaikka elvytys rahoittaisi itse itsensä (mitä se ei todennäköisesti tee) ja kaikkien voidaan ajatella voittavan, vaikuttaa todennäköiseltä, että hyödyt uusista investoinneista asuntorakentamiseen, raideliikenteeseen tai homekoulujen korjaamiseen menevät korostetusti miehille. Korostetusti suhteessa miesten osuuteen väestöstä ja korostetusti suhteessa siihen, mitä miehet maksavat veroja. Jos kerää rahaa kaikilta ja antaa sitä yhdelle, kerroinvaikutuksen pitäisi olla valtava jotta tästä seuraava vinoutuneisuus katoaisi.*

Kaksi huomiota kuitenkin kokonaiskuvasta. Ensinnäkin jos ajatellaan sukupuolen mukaista taloudellista eriarvoisuutta, suhdannepolitiikka ei liene tähän oikea instrumentti. Toiseksikin jos ajatellaan julkisten menojen sukupuolittuneita vaikutuksia, suhdannepolitiikka näyttelee vain pientä roolia verrattuna siihen, että julkinen sektori työllistää 16 prosenttia työssäkäyvistä miehistä kun vastaava luku naisten osalta on 40 prosenttia (lähde).

Henkilökohtaisesti minun on vaikea sanoa, kumpi itseäni tässä asiassa häiritsee enemmän: se että finanssipolitiikan vaikutusten sukupuolittuneisuus nostetaan esille vai se että tuo sukupuolittuneisuus laiskasti kielletään. Minusta on hauska pyöritellä suhdanteisiin ja eriarvoisuuteen liittyviä kysymyksiä, mutta jostain syystä niiden pohtiminen yhdessä tuntuu vaivaannuttavalta. Tämä tarkoittaa että tämä postaus on ehkä tavallista biasoituneempi ja että ojentavasta kommentista voi olla suurtakin hyötyä.
*Tehdään nopeita ja likaisia laskelmia perusoppikirjan keynesiläistä kerroinkehikkoa käyttäen. Ajatellaan, että rajakulutusalttius on c ja määritellään r, rakennusalan rajakulutusalttius (eli kun henkilö saa yhden lisäeuron, kuinka monta senttiä hän lisää rakennusalan tuottamien hyödykkeiden kulutustaan). Kokonaisuutenahan menoelvytyksen kerroin on 1/(1-c), kuten perusoppikirjassa opetetaan. Hieman veivaamalla voidaan laskea, että rakennusalan osuus kokonaiskysynnän lisäyksestä on 1-c-r. Jätä kommentti, jos haluat että avaan tuota veivausta.

 No, kalibroidaan. Sanotaan, että c=0,4, mikä implikoi kokonaiskysynnän kertoimeksi 1,67. En halua tehdä alaviitteeseen alaviitettä, mutta huomaatte, miten perusoppikirjan kehikko määritellään kokonaiskysynnän eikä kokonaistuotannon kautta, mikä rikkoo vastaavuutta siihen, mistä yleensä puhutaan kertoimesta puhuttaessa. Hapuillaan ja sanotaan, että syrjäytysvaikutukset ovat lineaarisia ja että ne on sisällytetty tuohon arvoon 0,4. Sanotaan sitten, että 1,67 on finanssipolitiikan kerroinvaikutus. Ei paha.

 No, miten kalibroidaan rakennusalan rajakulutusalttius? Vedetään hatusta ja sanotaan, että se on 0,04. 10 prosenttia lisäkulutuksesta menee rakennusalalle. c:n kokoluokka on paljon suurempi kuin r:n, joten r:llä ei ole niin suurta merkitystä kokonaiskuvan kannalta.

 Näillä luvuilla rakennusala saisi 56 prosenttia elvytyksen hyödyistä.

 Jos olisin töissä tutkimuslaitoksessa, voisin saada rahaa tällaisista laskelmista.

Työvoiman kysyntä, tarjonta ja suhdanteet

Pertti Haaparanta ja Juhana Vartiainen jatkavat keskusteluaan Suomen taloustilanteesta Akateemisessa talousblogissa. Lyhyesti summaten Vartiainen korostaa demografista sokkia viime vuosien talouskehityksen selittäjänä ja peräänkuuluttaa reformeja lisäämään työn tarjontaa, kun taas Haaparanta korostaa kysyntäsokkia ja hystereesivaikutuksia viime vuosien talouskehityksen selittäjinä ja peräänkuuluttaa ekspansiivisempaa finanssipolitiikkaa. Politiikkaerimielisyyksien taustalla lienee myös keskustelijoiden erilainen näkemys Suomen velanottovarasta, Haaparannan uskoessa Suomella olevan vielä riittämiin liikkumavaraa ja Vartiaisen katsoessa, että liikkumavara tulee vasta erilaisten työmarkkinareformien myötä.

Kevyen akateemisesti orientoituneille makrotalouspoliittisille keskusteluille tyypillisesti tätäkin debattia käydään kysynnän ja tarjonnan käsitteiden kautta. Itse en aina pysy täysin kartalla siitä, mitä työn tarjonnalla milloinkin tarkoitetaan. Olen ollut siinä luulossa, että kysyntä ja tarjonta ovat teoreettisia käsitteitä, joita ei voi mitata, mutta jotka auttavat hahmottamaan taloudellisia ilmiöitä ja tapahtumia. Kuitenkin tässä keskustellaan sensuuntaisesti että työvoiman tarjontaa voitaisiin suoraan mitata esimerkiksi työvoimaosuuden kautta (tähän kiinnittää huomiota myös Roope Uusitalo kommentissaan). Lisäksi tarjonta ei ole aivan yksiselitteinen käsite työmarkkinoilla, koska 1) tutkimuksessa käytettävissä yhteensovittamismalleissa ei ole suoranaisesti työvoiman tarjontafunktiota ja 2) perusoppikirjan työttömyyttä selittävässä kysyntä-tarjonta-kehikossa on kaksi tarjontakäyrää.

Tässä kuviossa, jonka nappasin opetusmateriaalistani, on seurattu Pohjolan perusoppikirjaa ja nimetty työn vastaanottamispäätökseen liittyvä tasapainokäyrä työn tarjontakäyräksi ja osallistumispäätökseen liittyvä tasapainokäyrä työvoima-käyräksi. Molemmat käyrät ovat kuitenkin "tarjontakäyriä".


Jos puhutaan useampien vuosien talouskehityksestä, jona aikana useammankin käyrän voidaan hyvin perustein uskoa siirtyneen ja vieläpä markkinoilla, joilla on hintajäykkyyksiä, kysyntä-tarjonta-kehikko on ajattelun apuvälineenä aika heikoilla. Kysynnän ja tarjonnan käsitteistä voi silti olla hyötyä, kunhan muistaa tarkentaa, mistä työn tarjontakäyrästä milloinkin puhutaan.

1. Lineaariset trendit ja kontrafaktuaalit

Työvoima on talouden tärkein tuotannontekijä ja siksi kokonaistyötunnit ovat tärkeässä asemassa tuotannon kehityksessä. Kokonaistyötunnit voidaan dekomponoida seuraavasti:

kokonaistyötunnit = (työikäinen väestö)*osallistumisaste*(1-työttömyysaste)*keskityöaika

Tämän avulla voi esimerkiksi tehdä naiiveja kontrafaktuaaleja, esimerkiksi tarkastella sitä, miten kokonaistyötunnit olisivat kehittyneet, jos työikäinen väestö olisi kasvanut vuosien 1989-2010 trendin mukaisesti. Lineaaristen trendien kohdalla alku- ja loppupisteen valinta on ratkaisevaa, ja nämä valinnat pitäisikin aina perustella. Tässä vuosi 1989 on valittu alkuvuodeksi, koska Työvoimatutkimuksen tilasto "010. Väestö työmarkkina-aseman, sukupuolen ja iän mukaan" alkaa tuosta vuodesta. Vuosi 2010 on valittu loppuvuodeksi, koska sinä vuonna työikäisen väestön määrä kääntyi laskuun. On toki hyvä muistaa, että talousvaikeudet alkoivat jo pari vuotta tätä ennen.

Alla on Suomen työikäisen väestön kehitys. Kuten nähdään, muutos on ollut viime vuosina merkittävä. Sitä se tulee todennäköisesti olemaan myös tulevaisuudessa.

Lähde: Tilastokeskus. Jos kaipaat tarkempaa lähteistystä tai kuviot generoinutta R-koodia, jätä kommentti.


Entä jos työikäinen väestö olisi jatkanut vuodesta 2010 eteenpäin kasvu-urallaan? Kuinka kokonaistyötunnit olisivat kehittyneet? Laitetaan yllä olevan yhtälön oikealle puolelle trendiarvot työikäisen väestön kohdalle ja toteutuneet luvut muiden muuttujien kohdalle ja katsotaan, miltä näyttää. Jos työikäinen väestö olisi jatkanut kasvuaan, kokonaistyötunnit olisivat ceteris paribus noin 2,2 prosenttia nykyistä korkeammat.

Kokonaistyötunnit tulevat Kansantalouden tilinpidosta ja nissä on siten mukana myös yli 64-vuotiaiden työtunnit. Luulen, että nämä ovat niin pieni osa kokonaistyötunteja, että ne eivät muuta kokonaiskuvaa, mutta jätä kommentti, jos olen väärässä.


Eikö teekin mieli ekstrapoloida toteutuneiden työtuntien trendiä vuodesta 1994 vuoteen 2008 finanssikriisin yli ja kauhistella, kuinka kauas me olemme kansakuntana jääneet ja kuinka kauas demografia jää kehityksen selittäjänä? Tässä kannattaa olla varovainen, jo siitäkin syystä että lineaarisia trendejä ei yleensä kannata vetää suhdannekuopasta suhdannehuippuun.

Miten talouden ja kokonaistyötuntien potentiaalia sitten pitäisi ajatella?

2. Syklisyys ja potentiaali

Vartiainen kirjoittaa kommentissaan, että kansantalouden työpanos potentiaaliuralla voidaan ilmaista seuraavasti:

kokonaistyötunnit = (työikäinen väestö)*osallistumisaste*(1-NAIRU)*keskityöaika,

jossa NAIRU on tietynlainen työttömyyden tasapainotaso (potentiaalitaso). Minusta tämä on yksinkertaisesti väärin, tai ainakaan en ymmärrä mistä näkökulmasta tämä voisi olla hyödyllinen. Tulkitsen tätä niin, että "potentiaaliuralla" haetaan jonkinlaista (ei-lineaarista) trendikomponenttia, eli suhdannevaihteluista putsattua muuttujaa. Miksi sitten Vartiaisen yhtälössä vain työttömyysaste on puhdistettu suhdannevaihteluista käyttämällä NAIRUa ja muut muuttujat pidetään ennallaan? Tämähän implikoi, että näissä ei olisi lainkaan suhdannevaihtelua, mikä ei osallistumisasteen ja keskityöajan osalta pidä paikkaansa. Eiväthän osallistumisaste ja keskityöaika ole aina "potentiaaliuralla", miten tahansa se määritelläänkään.

Sinänsä Vartiaisella on mielestäni tärkeä tarina kerrottavanaan. Vuonna 2010 työikäisen väestön määrä kääntyi laskuun ja tämä lasku jatkuu vielä pitkään, mikä heikentää talouden tuotantopotentiaalia. Vaikka mitään finanssikriisiä ei olisi ollutkaan, vuosien 1994-2008 lineaarinen trendi kokonaistyöajassa ei olisi voinut jatkua, ainakaan ilman merkittäviä työmarkkinareformeja.

Toki on myös totta, että Suomi on myös suhdannekuopassa, edelleen, ja tämä vaatii ekspansiivista kysyntäpolitiikkaa, mikä kotimaisessa keskustelussa tarkoittaa lähinnä finanssipolitiikkaa. Vartiainen tuntuu ajattelevan, että ekspansiivisempi finanssipolitiikka ilman tarjontareformeja veisi Suomen liian lähelle velkarajoitetta, jos ei nyt niin seuraavassa taantumassa. Taustalla vaikuttaa myös ikääntymisestä johtuva kestävyysvaje, joka työntää Suomen velkaantumisastetta ylöspäin lähivuosina.

Entä jos lisäämällä kysyntää saataisiin lisää tarjontaa? Entä jos ekspansiivisella finanssipolitiikalla olisikin pysyviä vaikutuksia tuotantoon? Entä jos voimakkaampi valtion velanotto onnistuisi imuroimaan syrjäytyneitä takaisin työmarkkinoille ja sysäämään innovaatiot liikkeelle ja tuottavuuden kasvuun? Yleisnimitys tällaiselle ilmiölle on hystereesi, ja tähän Haaparanta on viitannut useammassakin kirjoituksessa. Tällaisissa puitteissa ekspansiivisempi finanssipolitiikka olisi erittäin houkuttelevaa, ja voisi jopa rahoittaa itsensä. 

3. Hystereesivaikutukset

On monia tapoja hahmottaa hystereesi. Yksi on nähdä se puhtaasti aikasarjan ominaisuutena, inertiana tai korkeana autokorrelaationa. Tässä ei, ainakaan omasta mielestäni, ole mitään järkeä. Parempi tapa on hahmottaa se (väliaikaisten) sokkien pysyvinä vaikutuksina, tai jopa kysyntäpolitiikan pysyvinä vaikutuksina. Yksinkertainen tarina työmarkkinahystereestä on seuraava. Taantuman myötä työmies menettää työnsä. Työttömyyden myötä työmies menettää työkykynsä. Lopulta yhteiskunta on menettänyt työmiehen.

On vaikea ehdottomasti kieltää hystereesin olemassaolo. Eiköhän sitä tapahdu, tavalla tai toisella. Kysymys onkin, miten se voidaan kvantitatiivisesti todentaa ja minkä mittaluokan ilmiöstä puhutaan. Oma näkemykseni on, että siitä evidenssi sen puolesta on hyvin heikkoa. Katsotaan esimerkiksi kolmea artikkelia, joihin Haaparanta on eri teksteissä ATB:ssä viitannut.

Markus Brückner ja Evi Pappa (2012) tutkivat finanssipolitiikan vaikutuksia VAR-kehikossa OECD-maille neljännesvuosidatalla. Heidän identifikaatiostrategiansa nojaa siihen, että julkiset menot eivät reagoi samalla periodilla mallin muihin muuttujiin. Artikkelin baseline-impulssivasteiden (kuvio 1) perusteella finanssipolitiikkasokin vaikutus tuotantoon pidemmällä aikavälillä (20 neljännestä) ei yhdenkään maan kohdalla poikkea nollasta. Vaikea nähdä, miten tämä artikkeli voisi tukea uskomusta hystereesistä.

Valeria Cerra ja Sweta Shanan Saxena (2008) [pdf] toimivat samaan tapaan VAR-kehikossa, mutta tunnistavat sokit mallin ulkopuolelta. He tarkastelevat erityisesti kriisien, valuutta- ja pankkikriisien ja sisällissotien, vaikutusta. Kuten ehkä odottaakin saattaa, näillä kriiseillä on pitkiä, yli 10 vuotta kestäviä vaikutuksia tuotantoon. Ilman politiikan sisällyttämistä analyysiin tai mekanismien tarkastelua en lähtisi perustelemaan tällä tuloksella sitä, että Suomen ongelmat tulevat enemmän kysyntä- kuin tarjontapuolelta tai että finanssipolitiikan on oltava tässä tilanteessa ekspansiivisempaa.

Lisäksi - ja ottakaa hyppysellinen suolaa, sillä tässä bloggaaja kritisoi AER-paperia - jos pankkikriisiin liittyy edeltävä ekspansiovaihe, joka on nostanut tuotantoa potentiaalin yläpuolelle, eikö pankkikriisisokkien impulssivasteiden pidäkin pysyä negatiivisella puoliskolla? Yksinkertaistaen: tietenkin pankkikriisien jälkeen tuotanto jää pysyvästi alemmalle tasolle, koska juuri ennen pankkikriisiä talous on ollut potentiaalin yläpuolella ja pitkällä aikavälillä talous kulkeee potentiaalitasolla. Hieman samantapaisesti Alesina ja Ardagna (2010) tulkitsivat dataa niin, että julkisen talouden tasapainottaminen kasvattaa tuotantoa. Jordàn ja Taylorin (2013) mukaan tämä havainto kuitenkin johtuu vain siitä, että talous yleensä palaa tasapainouralle ja julkisen talouden tasapainotusta tehdään, toisin kuin saattaisi odottaa, yleensä silloin kun talous kasvaa potentiaalia hitaammin.

Lopuksi, Ball (2014) [pdf] on lyhyt työpaperi ilman mitään formaaleja regressiotuloksia. Se on mielenkiintoinen, mutta ainakin maallikon kannattaa odottaa, mitä siitä tulee. Ball tosiaan olettaa, että ilman finanssikriisiä potentiaalinen tuotanto olisi kehittynyt kaikissa maissa vuosien 2000-2009 log-lineaarisen trendin mukaisesti.

4. Lopuksi

Minulla ei ole nasevaa loppukaneettia, vain toive siitä, että tämä teksti ei ainakaan heikennä keskustelun signaali-kohina-suhdetta. Jätä kommentti, jos jokin asia jäi askarruttamaan!

Lainsäädäntö ja osakeomistusten yleisöjulkisuus

Uutisvälineitä seuraavat tietävät, että on sellainen sana kuin hallintarekisteri ja se liittyy osakeomistusten avoimuuteen. Näille paikkeille se tietämys usein loppuukin, eikä ihme: homma on monimutkainen ja koskee tavallisen ihmisen arjen kannalta täysin vieraita prosesseja. Selvittelin tänään asiaa ja teen tähän pienen koonnin lukemani perusteella. Jos olen ymmärtänyt jotain väärin, jätäthän kommentin! En tunne näitä markkinoita erityisen hyvin, mutta luotan Cunninghamin lakiin.

Miksi hallitus haluaa salata osakeomistukset?

EU on taloudellinen ja poliittinen liitto, jonka yksi päätarkoitus on purkaa jäsenvaltioiden välisen kaupan esteitä eli edistää sisämarkkinoita. Tätä tarkoitusta toteutetaan esimerkiksi yhtenäistämällä lainsäädäntöä jäsenmaiden kesken, jotta rajat ylittävä taloudellinen toiminta olisi helpompaa.

EU:n arvopaperiasetus on osa rahoitusmarkkinoiden sääntelyn yhtenäistämistä Unionissa. Mitä toimintaa tämä asetus koskee?

Vaihdanta perustuu omistusoikeuteen, joten rahoitusmarkkinoilla on jollain tavalla pidettävä kirjaa siitä, kuka omistaa mitäkin. Nykyään tuo tieto on arvopaperikeskuksissa, jotka ylläpitävät arvo-osuusrekisteriä, joka pitää kirjaa arvo-osuustileistä, jotka ovat sähköisten arvopapereiden säilytystilejä. Kun teen osakekauppaa pankkini kautta, pankkini ilmoittaa arvopaperikeskukselle kauppatiedot (hinnat, määrät, osapuolet) ja vasta arvopaperikeskus varsinaisesti selvittää ja toteuttaa kaupan.

Mikä määrittää sen, mitä tietoja missäkin arvopaperikeskuksessa on? Arvopapereiden liikkeellelaskijat valitsevat arvopaperikeskuksen. Tällä hetkellä suomalainen osakeyhtiö ei voi tehdä varsinaista valintaa, koska sen on käytettävä ainoaa suomessa toimivaa arvopaperikeskusta, EuroClear Finlandia (EFi). Tieto menee siis liikkeeseen laskijan mukaan. Tieto suomalaisen sijoittajan Talvivaara-omistuksista on EFillä, mutta tieto hänen Volkswagen-omistuksistaan on saksalaisella Clearstream Banking AB Frankfurtilla.

Komissio on katsonut, että arvopaperikeskuksia koskevan lainsäädännön yhtenäistäminen tekisi näiden toiminnasta turvallisempaa ja alentaisi kustannuksia. Komission mukaan rajat ylittävän toimituksen kustannukset ovat "jopa neljä kertaa suuremmat kuin kotimaisen toimituksen kustannukset".

Miten tämä liittyy omistusten avoimuuteen?

 On periaatteessa kaksi eri omistusten säilytysjärjestelmää. Suoran omistuksen järjestelmässä arvo-osuuksia säilytetään arvopaperikeskuksessa omistajakohtaisilla tileillä. Esimerkiksi jos minä omistaisin Talvivaaraa, EFissä olisi tili minun nimissäni. Hallintarekisteröinnissä (ts. moniportaisessa omistuksessa) taas tili voisi olla pankin nimissä - EFissä olisi tieto siitä, kuinka paljon Talvivaaraa Osuuspankin asiakkailla on, ja Osuuspankki pysyisi sitten perillä siitä, kenellä sen asiakkaista on kuinkakin paljon Talvivaaraa.

EU-maista Suomessa, Bulgariassa, Kreikassa ja Sloveniassa on malli, jossa kotimaan kansalaiset saavat säilyttää kotimaisten osakeyhtiöiden omistuksiaan vain omistajakohtaisilla arvo-osuustileillä. VM:n työryhmä haluaisi purkaa tämän Suomen osalta, eli se haluaa mahdollistaa sen, että suomalaisen omistukset suomalaisessa osakeyhtiössä voitaisiin merkitä arvopaperikeskuksen osakkeita hallitsevan välittäjän nimiin. Työryhmä perustelee tätä sillä, että vaatimus suorasta omistuksesta olisi EU:n asetuksen hengen vastainen, koska se käytännössä rajoittaisi liikkeeseen laskijan vapautta valita arvopaperikeskus. Tämän osalta VM:n työryhmän enemmistöllä ja EFillä oli merkittäviä erimielisyyksiä.

Omiin silmiini tilanne vaikuttaa tyypilliseltä vapaakauppakipuilulta. Näinä päivinä tullit ja tariffit on onnistuttu painamaan melko alas - nollaan Unionin sisällä - ja vapaakaupan edistäminen tapahtuu lainsäädännön yhtenäistämisen kautta niin, että yritykset pystyvät toimimaan eri markkinoilla samoilla säännöillä. Hyvä esimerkki tästä on Yhdysvaltain ja Euroopan väliset automarkkinat. Tässä kaupassa on välissä tariffit (henkilöautojen osalta 2,5 tai 10 prosenttia, riippuen suunnasta), mutta suurempi kustannusvaikutus on talousaluekohtaisilla turvallisuussäännöksillä. Euroopalla ja Yhdysvalloilla on erilaiset vaatimukset autojen tuulilasinpyyhkijöiden ja turvatyynyjen suhteen, mikä tarkoittaa että autonvalmistajat joutuvat usein tekemään erilaisia malleja eri markkinoille, mikä haittaa kauppaa (näistä ks. edellinen linkki ja Planet Money-podcast). Näille eroille on sitten olemassa enemmän tai vähemmän hyviä perusteluita.

On siis tasapainoteltava. Mitkä ovat hyödyt kaupan vapauttamisesta, ja kuinka paljon arvostamme kansallisen lainsäädäntömme erityispiirteitä? Tämä on vaikea tehtävä, myös hallintarekisteröinnin osalta. Tärkeää vertailemissa on se, että on selkeä käsitys molemmista vaihtoehdoista, myös nykytilanteesta.

Avoimuus ja yleisöjulkisuus

Mitä avoimuus on ja keneltä hallintarekisteri salaa osakeomistukset? Lukemani perusteella vaikuttaisi siltä, että hallinterekisteröinti ei helpottaisi mitenkään omistusten piilottamista verottajalta. Hallintarekisteröinti vaikuttaisi enemmänkin yleisöjulkisuuteen, tavallisen yleisön mahdollisuuksiin saada tietoa osakeomistuksista.

Työryhmä kiinnittää mietinnössään huomiota yleisöjulkisuuteen ja siihen, miten se turvataan tarkoituksenmukaisella tavalla myös hallintarekisteröinnin puitteissa. Työryhmä ehdottaa perustettavaksi uutta rekisteriä, jonka neljä kertaa vuodessa tiedot liikkeeseenlaskijan osakasluettelosta suomalaisista osakkeenomistajista, joiden omistus on yli 500 osaketta. 500 osakkeen rajaa työryhmä perustelee piensijoittajan yksityisyydensuojalla. Poliittisesti vaikutusvaltaisten henkilöiden osalta työryhmä ehdottaa tästä yksityisyydensuojasta luopumista kieltämällä näiden henkilöiden kotimaisen osakeomistuksen hallintarekisteröinnin.

Avoimuus on tärkeä arvo itsessään, mutta on hyvä miettiä myös avoimuuden arvoa eri skenaarioissa ja ehdotetun lainsäädännön vaikutusta kyseisissä skenaarioissa.

Kuten sanottua, en näe, miksi ehdotettu hallintarekisteröinti vaikeuttaisi verottajan toimintaa. En myöskään näe, miten se heikentäisi sisäpiirilainsäädännön valvomista. Yleisöjulkisuus, jos työryhmän ehdotus uudesta rekisteristä menisi läpi, heikkenisi paria kautta. Ei-poliittisesti merkittävien henkilöiden alle 500 osakkeen omistuksista ei saisi tietoa, ja tieto olisi vähemmän ajantasaista. Minun on vaikea nähdä skenaarioita, joissa kumpikaan näistä olisi merkittävä heikennys - vaikka heikennyksiä ne toki ovat, ja sinänsä hallitusohjelman vastaisia.

On myös hyvä muistaa laajemminkin, mikä nykytila on. Suomalaisten osakeyhtiöiden omistus ei ole yleisöjulkista, koska hallintarekisteröinti on mahdollista ulkomaisille omistajille. Yksityishenkilöiden näkökulmasta yleisöjulkisuus rajoittuu kotimaisten pörssiyhtiöiden osakkeisiin ja tämä on hyvin pieni osa lähes kenen tahansa varallisuutta. Jos haluaa lyödä salaa vetoa kotimaisen pörssiyhtiön menestyksestä, se onnistuu nytkin johdannaisten kautta. Ja, ainakin VM:n työryhmän mukaan, myös nykyistä lainsäädäntöä on helppo kiertää.

Kaiken kaikkiaan hallintarekisteröinnin mahdollistamisella on hyötyjä ja haittoja, mutta ne vaikuttavat...kovin vähäpätöisiltä. Toivottavasti tästä postauksesta on kuitenkin ollut iloa ja hyötyä. Kuten sanottua, jos olen väärässä, korjaa kommenttiosiossa. Tai kommentoi muuten vain, tai laita kysymyksiä jos jokin jäi epäselväksi, niin koetan vastata.

Jos haluat tutustua asiaan paremmin, kannattaa aloittaa VM:stä ja Komissiosta. Materiaalia on vähintäänkin tarpeeksi.

Hyperinflaatio ja tarve rahalle

Matti Pohjolan Taloustieteen oppikirjassa esitellään hyperinflaatio julkisen talouden budjettirajoitteen kautta:

$$G = T + \triangle B + \triangle M$$

Valtio tarvitsee menoihinsa euroja, ja se voi hankkia euroja kolmella tavalla: verottamalla, lainaamalla tai painamalla. Miten yllä olevan yhtälön kautta voi lähteä ymmärtämään hyperinflaatioita? Tiedämme, että rahan määrän muutosten ja inflaation välillä on hyvin korkea korrelaatio korkeilla inflaatiotasoilla, joten on lähdettävä liikkeelle oikean puolen viimeisestä termistä. Mikä saa aikaan sen, että rahan määrä kasvaa voimakkaasti?

Kuten oppikirjassa korostetaan, hyperinflaatio on poikkeusolojen ilmiö. Tyypillisesti nuo poikkeusolot liittyvät sotaan, valtion kamppailuun olemassaolostaan. Vaikka hintakehitys Yhdysvalloissa sisällissodan aikana jäi melko kauas hyperinflaatiosta - hintataso nousi noin 60 % 1862-1865 - tuo aikakausi tuotti mainion oikean elämän esimerkin yllä olevan yhtälön havainnollistamiseksi.

Ns. legal tender-jutuissa Yhdysvaltain korkein oikeus katsoi, ettei sisällissodan aikana liikkeelle laskettu paperiraha ollut perustuslain vastainen. William Strong esitti oikeuden enemmistön kannan vuoden 1871 päätöksissä (Knox v Lee ja Parker v Davis). Koko puheenvuoro, joka löytyy esim. täältä, on lukemisen arvoinen. Palataan kuitenkin yllä olevaan yhtälöön. Miksi rahan määrää piti kasvattaa?

Sisällissota loi suuren tarpeen kasvattaa julkisia menoja (piti kasvattaa G:tä yhtälön vasemmalla puolella):

[the Civil War] demanded the equipment and support of large armies and navies, and the employment of money to an extent beyond the capacity of all ordinary sources of supply.

Kuten edeltävän sitaatin loppu jo hieman paljastaakin, verotuloja ei tihkunut ja velanoton kanssa tulivat rajat vastaan (ei voitu tasapainottaa yhtälöä kasvattamalla T:tä tai $\triangle B$:tä):

Meanwhile the public treasury was nearly empty, and the credit of the government, if not stretched to its utmost tension, had become nearly exhausted...Foreign credit we had none. 
Taxation was inadequate to pay even the interest on the debt already incurred, and it was impossible to await the income of additional taxes.

Nämä seikat huomioonottaen katsottiin tarpeelliseksi painaa rahaa (yhtälö tasapainotettiin kasvattamalla $\triangle M$:ää).

It was at such a time and in such circumstances that Congress was called upon to devise means for maintaining the army and navy, for securing the large supplies of money needed, and, indeed, for the preservation of the government created by the Constitution. It was at such a time and in such an emergency that the legal tender acts were passed. 

Se mitä yhtälössä ei näy on se, että yleisön on oltava valmis ottamaan vastaan valtion liikkeellelaskemaa rahaa. Tähän korkeimman oikeuden mielestä sen siunaamat lait pyrkivät:

We have said that the credit of the government had been tried to its utmost endurance. Every new issue of notes which had nothing more to rest upon than government credit, must have paralyzed it more and more, and rendered it increasingly difficult to keep the army in the field, or the navy afloat. It is an historical fact that many persons and institutions refused to receive and pay those notes that had been issued, and even the head of the treasury represented to Congress the necessity of making the new issues legal tenders, or rather, declared it impossible to avoid the necessity. The vast body of men in the military service was composed of citizens who had left their farms, their workshops, and their business with families and debts to be provided for. The government could not pay them with ordinary treasury notes, nor could they discharge their debts with such a currency. Something more was needed, something that had all the uses of money. And as no one could be compelled to take common treasury notes in payment of debts, and as the prospect of ultimate redemption was remote and contingent, it is not too much to say that they must have depreciated in the market long before the war closed, as did the currency of the Confederate States. Making the notes legal tenders gave them a new use, and it needs no argument to show that the value of things is in proportion to the uses to which they may be applied.

Taloustieteen opettaminen on paljolti tarinankerrontaa yhtälöiden ympärille. Alussa esitetty yhtälö sopii hyvin perusoppikirjaan: se on yksinkertainen ja sen kautta voi kertoa tarinaa tutusta ja tärkeästä taloudellisesta ilmiöstä.

Verottaja ei valinnut valuuttaa Yhdysvalloissa


Suomen Pankin blogissa Karlo Kauko kirjoittaa otsikolla Valitseeko verottaja valuuttamme? rahaoloista Haminan rauhan jälkeisessä Suomessa ja siitä, millaisia vaikeuksia viranomaisilla oli saada uuden isäntämaan valuutta käyttöön kansan keskuudessa. Kauko korostaa sitä, kuinka laki ei, ainakaan historiallisessa katsannossa, yksin määrää käytettävää maksuvälinettä.

Olen sattumoisin lukenut männä viikolla pariakin kirjaa Yhdysvaltain rahahistoriasta lain näkökulmasta ja näissä korostetaan samankaltaista teemaa. Erityisesti James Willard Hurst kuljettaa kirjansa A Legal History of Money in the United States, 1774-1970 läpi ideaa siitä, että paitsi että lait muokkasivat rahaoloja, niin myös rahaolot muokkasivat lakeja, kun lainsäätäjät ja tuomarit vallitsevan teorian puutteessa reagoivat olosuhteisiin ja niistä nousseisiin sattumuksiin.

Kauko kumoaa historiallisella esimerkillään väitettä, jonka mukaan valtio voi valita, tai valitsee, taloudessa käytettävän maksuvälineen ilmoittamalla ottavansa verot vastaan vain tiettynä hyödykkeenä. Tämä tarina, jonka Kauko liittää chartalismiin, on petollisen helppo uskoa. Koska kaikki maksavat veroja, kaikkien pitää hankkia tätä kyseistä hyödykettä käyttöönsä, mikä takaa sen suosion maksuvälineenä. Ainakin Yhdysvaltojen kokemusten perusteella vaikuttaisi kuitenkin siltä, että historiallisesti lain vaikutus käytössä olevan valuutan valintaan ei kulje verotuksen, vaan sopimusoikeuden ja pankkilainsäädännön kautta.

Tässä on hyödyllistä miettiä valtioiden roolia ja verotuksen luonnetta ennen 1900-lukua. Verotulojen suhde bruttokansantuotteeseen ennen sisällissotaa oli Yhdysvalloissa 2-3 prosentin luokkaa, ja tästäkin 90 prosenttia kerättiin ulkomaankaupan tulleina. Tämä on aivan liian pientä, aivan liian harvoja koskettavaa vaikuttaakseen vaihdantaan yleisellä tasolla. Ehkä valtio olisi voinut valita valuutan verokarhun käden kautta, mutta se ei sitä tehnyt.

Hurst suhtautuu skeptisesti ylipäänsä siihen, että laeilla olisi ollut merkittävä proaktiivinen vaikutus siihen, mitä valuuttaa vaihdannassa käytetään. Hän tuntuu ajattelevan, että lait pikemminkin heijastelevat vallitsevia käytäntöjä, jotka muotoutuvat markkinavoimien ja sattuman kautta. Hurst kuitenkin tunnustaa, että jossain määrin laillisen maksuvälineen idealla (legal tender) vaikutettiin käytettävään valuuttaan.

Laillisessa maksuvälineessä on kyse siitä, että laki katsoo rahamääräisten velvoitteiden tulevan suoritetuksi, kun suoritus tehdään laillisessa maksuvälineessä. Esimerkki varmasti auttaa. Parker-niminen herra sopii Davis-nimisen herran kanssa siitä, että Parker myy palan maata Davisille ja kauppasumma määritellään dollareissa. Parker ei toimita tavaraa ostajalle ja Davis haastaa Parkerin oikeuteen. Oikeus määrää Parkerin antamaan maan Davisille ja Davisin antamaan dollarisumman Parkerille. Davis kaivaa greenback-dollarit ja Parker protestoi ja vaatii maksuksi kultadollareita. Miehet vievät kinansa korkeimpaan oikeuteen asti, jossa syntyy historiaa oikeuden päättäessä että Davis saa kuitata velkansa greenback-dollareilla.

Tällaisilla päätöksillä oli laillisten maksuvälineiden suosiota lisäävä vaikutus, etenkin jos samalla kielletään osapuolia laatimasta sopimuksia missään muussa valuutassa. Mitä valtion rooliin tulee, tarina on kuitenkin monimutkaisempi. Legal tender-lakien tarkoitus ei ollut Hurstin mukaan valita tiettyä valuuttaa yleisesti käytettäväksi maksuvälineeksi, eikä valinta aina kohdistunut valtion valuuttaan. 1800-luvun alkupuolella lailliseksi maksuvälineeksi hyväksyttiin esimerkiksi Espanjan dollari. Tässäkin lait vain heijastelivat vallinneita käytäntöjä.

Lopulta tietenkin Yhdysvaltain valtion liikkeellelaskema dollari voitti, eikä valtion roolia tässä kehityksessä voi tietenkään kiistää. Valtio ei kuitenkaan valinnut valuuttaa verotuksen kautta, vaan hävittämällä kilpailun. Osavaltioiden pankkien setelinanto kukistettiin tappoverolla vuonna 1865. Tämän jälkeen kansalliset pankit saivat laskea liikkeelle seteleitä tiettyjä valtion velkakirjoja vastaan, mutta usein näillä pankeilla oli tuottavampiakin investointikohteita. Lisäksi 1930-luvun lopulla valtio lakkasi laskemasta liikkeelle ko. velkakirjoja, mikä teki yksityispankkien seteleistä keräilykohteita.

Mitä ahtaajalakko maksaa?

Ahtaajat käväisivät vuorokauden ajan lakossa ja eri osapuolet ovat kaivelleet hatuistaan arvioita lakon kustannuksista. Viekö lakko, pirun keksintö, turmioon isänmaan? Oma tittelini ei ole johtava asiantuntija, mutta osaan minäkin mutuilla. Alla esitetyt lainaukset tulevat ESS:n uutisesta.

Arviot ahtaajien lakon kustannuksista vaihtelevat Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliiton AKT:n nolla-arviosta Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n jopa kymmeniin miljooniin. EK:n johtava asiantuntija Tiina Haapasalo sanoo, että Suomen satamien viennin ja tuonnin yhteenlaskettu arvo on 240 miljoonaa euroa vuorokaudessa. Haapasalo arvioi, että lakon kustannukset ovat miljoonia, ehkä jopa kymmeniä miljoonia euroja.

Aloitetaan siitä, miten saadaan luku, että Suomen satamien viennin ja tuonnin yhteenlaskettu arvo on 240 miljoonaa euroa vuorokaudessa? Tämä lienee sinänsä varsin pätevä luku - ainakin itse päädyin samaa. Tullin Uljas-tietokannasta voi laskea, että kuljetusmuodon "Merikuljetus (ml. auto- ja junalauttakuljetus)" viennin ja tuonnin yhteenlaskettu vuorokautta kohti laskettu arvo vuonna 2013 oli noin 249 miljoonaa euroa.

Toki voidaan kysyä, mitä merkitystä sillä on, että Suomen satamien viennin ja tuonnin yhteenslaskettu arvo on 240 miljoonaa euroa vuorokaudessa. Mikä periaate vaatii mittaria, jossa nämä kaksi lukua lasketaan yhteen? Jutussa lukua ei perustella tai käytetä perusteluna, joten sen pointti jää epäselväksi.

Mennään lakon kustannuksiin. Mitä tarkoitetaan kustannuksella? Usein yhteiskunnallisessa talouspuheessa eurot viittaavat BKT:hen. Kuten tiedämme, BKT voidaan määritellä huoltotaseen, kokonaiskysynnän ja kokonaistarjonnan taseen kautta. Tällöin meillä on

BKT = Yksityinen kulutus + Julkinen kulutus + Vienti - Tuonti

Jos satamalakon myötä vienti kärsisi kymmenen miljoonan euron edestä ja tuonti saman verran, suora vaikutus BKT:hen olisi...pyöreät nolla euroa. Mitä tilastot kertovat? Suomen tavaroiden ja palveluiden nettovienti vuonna 2013 oli päivää kohti laskettuna noin -0,6 miljoonaa euroa. Ehkä ahtaajien lakko nostaa Suomen BKT:ta 0,6 miljoonalla eurolla?

Jos vakavasti puhutaan, niin kolme pointtia:

  • Talouskeskustelussa tehdään usein usein naiiveja* laskelmia, joiden läpinäkyvyys ja seuranta on heikkoa. Rehellisesti sanottuna en ymmärrä, miten lakon kustannuksia lasketaan tupakka-askin kanteen. Ainoa naiivi luku, minkä itse keksin, on tuo -0,6 miljoonaa euroa. En tiedä, mistä hatusta EK lukunsa vetää.
  • Tietenkin kun mennään naiiveja laskelmia pidemmälle ymmärretään, että ulkomaankauppa lisää erikoistumista ja tehokkuutta ja sen heikentyminen vähentää myös arvonlisäyksen potentiaalia. Ja tämä pätee niin vientiin kuin tuontiinkin.
  • Lakon lopullinen vaikutus voi tietenkin olla pienempi tai suurempi kuin sen naiivi laskelma, jossa vuosittaisia lukuja jaetaan 365:llä. Ehkäpä Suomen maine kauppakumppanina kärsii tämän seurauksena ja vaikutukset tuntuvat pitkälle tulevaisuuteen. Tai ehkä kuten Satamaoperaattoreiden toimitusjohtaja sanoo, että osa lakon myötä toimittamatta jääneistä tilauksista voidaan toimittaa myöhemmin. Tai ehkä molempia.


*En käytä sanaa "naiivi" tässä haukkumatarkoituksessa. Naiivi menetelmä on vain mahdollisimman yksinkertainen menetelmä, joka ei pahemmin teoretisoi. Esimerkiksi ennustamisessa naiivi menetelmä on ottaa seuraavan periodin ennusteeksi edellisen periodin toteuma.

Piketty perspektiivissä

Thomas Pikettyn Capital in the Twenty-First Century on aiheuttanut paljon keskustelua monilla areenoilla blogosfääristä Kokoomuksen pj-tenttiin. Koetan tässä tekstissä hahmotella hieman kattavampaa kuvaa teoksen teeseistä ja sitä kohtaan esitetystä kritiikistä ja väärinymmärryksistä.

1. Capitalin väite ei ole se, että tuloerot ovat kasvaneet. Tästä seuraa se, että vaikka kriitikot ampuisivat Pikettyn argumentin täyteen reikiä ja se uppoaisi unohdukseen miasman ja maakeskeisen maailmakaikkeuden seuraksi, emme muuttaisi näkemystämme siitä, miten tuloerot ovat kehittyneet.

On tietenkin tunnustettava, että Piketty on ennen tätä teostaan tehnyt uraauurtavaa datan keräämistä myös tuloerojen osalta: World Top Income Database lähti liikkeelle hänen tutkimuksestaan. Myös Capitalissa hän puhuu tuloeroista, mutta kirja ei olisi herättänyt näin suurta huomiota jos sen teesi olisi, että tuloerot ovat kasvaneet.

Miten tuloerot ovat kehittyneet? Millä mittarilla, millä ajanjaksolla, millä alueella? Otetaan tiivistelmä. Korjatkaa, jos yksinkertaistan niin, että menee väärin.


Miksi välitämme niin paljon tuloeroista? Välitämme eriarvoisuudesta ja eroista, mutta miksi juuri tuloeroista? Voisimme tarkastella taloudellista eriarvoisuutta myös kulutuksen kautta. Kulutuserot varmastikin tuloeroja enemmän siitä, miten väestön eri osat pystyvät hankkimaan hyvinvointia markkinoilta. Toisaalta voisimme tarkastella taloudellista eriarvoisuutta varallisuuden kautta. Arkikielessäkin puhumme rikkaista ja köyhistä. En keksi mitään ulottuvuutta, mitään oikeudenmukaisuusperiaatetta jonka perusteella tuloerot olisivat tärkeämpi muuttuja kuin kulutus- tai varallisuuserot. Miksi sitten puhe tuloeroista?

Vastaus lienee, että osaamme mitata tuloeroja paremmin kuin kulutus- tai varallisuuseroja ja uskomme ja toivomme, että korkeat tulot, korkea kulutus ja korkea varallisuus korreloivat mielekkäällä tavalla. Miksi osaamme mitata tuloja paremmin kuin kulutusta tai varallisuutta? Ehkä siksi, että luonnollisia henkilöitä verotetaan lähes kaikkialla heidän tulojensa, ei heidän kulutuksensa tai varallisuutensa perusteella. Palataan nyt kuitenkin Pikettyyn, koska hän pyrkii nostamaan varallisuuden merkitystä mittaamalla sitä ja tekemällä varallisuuseroista tuloerojen syyn.

2. Capitalin väite on, että varallisuuserot ovat kasvaneet. Pikettyn suuri ansio on se, että hän kartoittaa kartoittamatonta, hän kokoaa ja siistii dataa varallisuuseroista. Tätä pidetään (tieteen ja tutkimuksen näkökulmasta) kirjan merkittävimpänä ansiona. Tässä valossa on tietenkin selvää, että mikäli tässä dokumentoinnissa olisi merkittäviä virheitä, se olisi vakava isku kirjan ja sen kirjoittaneen tutkijan uskottavuudelle. Erityisesti viime aikoina on puhuttanut Financial Timesin toimittajan Chris Gilesin huomiot Pikettyn datasta.

Justin Wolfers ehti jo julistaa debatin datan oikeellisuudesta päättyneeksi, Pikettyn hyväksi. Minulla ei ole tästä kummempaa sanottavaa: datan kanssa on tehtävä valintoja ja käytettävä harkintaa ja Pikettyn valinnat ja harkinta vaikuttavat nopeasti katsottuna järkeviltä eivätkä ilmeisesti vaikuta kokonaiskuvaan merkittävällä tavalla. On hienoa, että FT:n toimittaja teki mitä teki, mutta minun on vaikea välttyä tunteelta, että olisi ollut parempi, jos nämä asiat olisi setvitty tiedeyhteisön sisällä ja että olisi kyetty antamaan selkeämpi signaali ulospäin. Esimerkiksi HS:n Paavo Rautio on nyt rakentanut Pikettystä aasinsillan parissakin kolumnissaan, ja aiempi näistä esitti FT:n kritiikin viimeisenä sanana (ja onnistui samassa kappaleessa sekoittamaan tulo- ja varallisuuserot).

Vaikka nyt on puhuttu paljon datasta, ei Capital ole pelkästään käppyrää ja numeroa.

3. Capitalin väite on, että tuloerojen kehitystä seuraavan sadan vuoden aikana ajaa pääoma ja sen kasautuminen. 

On yksi asia mitata. Kokonaan toinen on selittää, ja vieläs kolmas on ennustaa. Miten Piketty ennustaa tuloerojen kehitystä tulevalla vuosisadalla? Tämä on tärkeä päättely, koska hänen politiikkasuosituksensa pyrkii torjumaan kuponginleikkaajien yhteiskuntaa, jossa häiritsevän suuren osan kansantulosta kerää omistava eliitti.

Alex Tabarrok tarjosi Pikettyn argumentista hyvän summauksen eilen:

  • Talouskasvu hidastuu väestönkasvun ja erityisesti työn tuottavuuden kasvun hidastumisen myötä.
  • Talouskasvun hidastuessa pääomakannan suhde kansantuloon kasvaa.
  • Pääomakannan kansantulo-suhteen kasvaessa pääomatulojen osuus kansantulosta kasvaa.

Jokainen askel tässä päättelyssä on jokseenkin hatara ja epävarma.

Ensimmäistä on tietenkin erittäin vaikea ennustaa. Palaammeko kituliaan kasvun aikaan, kun jääkaappien ja sähkövalon veroisia keksintöjä ei enää tehdä, kuten Robert Gordon ennustaa, vai onko edessämme sakkilaudan toinen puolisko, jossa laskentatehon eksponentiaalinen kasvu alkaa toden teolla näkyä taloudessa, kuten McAfee ja Brynjolfsson ennustavat?

Toinen tulee Pikettyn toisesta kapitalismin perimmäisestä laista, tasapainoehdosta joka sanoo että pääomakannan suhde kansantuloon on pitkällä aikavälillä yhtä suuri kuin (netto)säästämisasteen suhde kansantulon kasvunopeuteen. Piketty vakioi säästämisasteen, joten kasvunopeuden hidastuessa pääomakannan suhde kansantuloon nousee. Tämä johtaa esimerkiksi siihen, että kasvuvauhdin lähestyessä nollaa kulutus lähestyy nollaa kaiken tuotannon mennessä pääomakannan uusimiseen ja kasvattamiseen. Tämä ei vaikuta järkevältä touhulta talouden toimijoiden näkökulmasta eikä se vaikuta sopivan kovin hyvin dataankaan. Tästä ks. Krussell & Smith (2014).

Kolmas riippuu tuotantofunktion substituutiojoustosta pääoman ja työvoiman välillä. Teorialla pelkästään on vaikea perustella, miten käy, joten Piketty turvautuu empiirisiin arvioihin tästä substituutiojoustosta ja tulkitsee niiden tukevan hänen argumenttiaan. Hän kuitenkin yksinkertaisesti tulkitsee empiiristä kirjallisuutta väärin tässä kohdassa (ks. aiempi blogaukseni Matt Rognlie).

Se, että Pikettyn päättely on rikkinäistä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö tuloerot voisi kasvaa tulevalla vuosisadalla. Näin voi hyvin olla. Mutta jos uskomme Pikettyä, eriarvoisuus itsessään ei ole pahasta. Avainkysymys on, miten eriarvoisuus syntyy. Pikettyn skenaariossa kapitalismi menee rikki kun työnteolla ei voi enää rikastua, ainakaan samalla tavalla kuin perimällä tai naimalla rahaa. Ja vaikka uskoisitkin Spirit Level-tyyppiseen "Eriarvoisuus on saastetta"-argumenttiin, jossa eriarvoisuus on haitallista yhteiskunnalle riippumatta sen syistä, haluaisit ehkä tietää mistä se johtuu, jotta voit puuttua syihin mahdollisimman tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti.

Millaisia muita selityksiä ja ennusteita tuloerojen kasvusta voidaan esittää?

  • Tuloerojen kehitystä ajaa demografinen kehitys (esim. Lemieux 2006). Tässä tilanteessa aggregaattien tuijottelu ei välttämättä anna hyvää kuvaa ihmisten mahdollisuuksista elämässä (tästä ks. Scott Winship).
  • Tuloerojen kehitystä ajaa tuotantofunktion muutos, joka suosii kykyjä ja koulutusta (esim. Violante 2008). Tässä tilanteessa tuloerojen torjuminen vaatisi pikemminkin ylimpien työtulojen verotuksen kiristämistä ja koulutukseen panostamista kuin globaalia pääomatuloveroa.
  • Tuloerojen kehitystä ajaa tuotantofunktion muutos, joka suosii pääomaa (esim. Summers 2013). Ääritapauksessa automaatio syrjäyttää merkittävän osan ihmistyöstä työmarkkinoilta ja avuksi vaaditaan perustuloa ja tuotantovälineiden kansallistamista.
  • Monta, monta muuta selitystä, kuten normien heikentyminen palkkajakauman yläpäässä tai työntekijäpuolen neuvotteluvoiman heikentyminen.

Minulla ei ole hyviä vastauksia, mutta sanoisin, että on syytä miettiä (ja tutkia!) kolmea asiaa.

  • Miksi ihmiset välittävät tuloeroista? Äänestäminen ja julkinen keskustelu ovat tärkeitä, mutta niissä on hyvin paljon kohinaa. Onko esimerkiksi pahempaa, jos tuloerot kasvavat 1 prosentin ja 99 prosentin välillä kuin että ne kasvavat 99 prosentin sisällä?
  • Miten asiat menevät Suomessa? On toki hyvä seurata kansainvälistä keskustelua, mutta monet asiat menevät eri tavalla Yhdysvalloissa, jonka ympärillä keskustelu monesti pyörii.
  • Mitkä politiikkatoimenpiteet ovat robusteja, ts. tuottavat hyvän lopputuleman riippumatta siitä, miten käy ja miksi?

Blogiarkisto