EKP:n kootut selitykset

Tämä on pitkähkö postaus euroalueen rahapolitiikasta. Ensin on hyvä tietää muutama asia.

• Euroopan Keskuspankki (EKP) on talouspoliittinen instituutio, jolle on Sopimuksessa Euroopan Unionin Toiminnasta annettu tavoite ja välineet tuon tavoitteen toteuttamiseksi.
• Mitä poliittisiin instituutioihin tulee, keskuspankit ovat poikkeuksellisen itsenäisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että keskuspankit on pyritty erilaisin asetuksin eristämään demokraattisesti valittujen päätöksentekijöiden vaikutusvallasta.
• Mitä keskuspankkeihin tulee, EKP on poikkeuksellisen itsenäinen.
• Mitä suurempi itsenäisyys keskuspankilla on, sitä suurempi tilivelvollisuus sillä tulisi olla. EKP:lla on suhteessa itsenäisyyteensä melko matala tilivelvollisuuden aste.
• Keskuspankille kansan ja sen edustajien taholta annettavaa tehtävää kutsutaan rahapolitiikan mandaatiksi. Toisinaan myös keskuspankille annettavat välineet luetaan osaksi mandaattia ("toiminta mandaatin puitteissa"). EKP:n mandaatti tavoitteiden osalta on määritelty Sopimuksessa Euroopan Unionin Toiminnasta, artiklassa 127.

Euroalue ei toimi niin kuin sen olisi suotavaa toimia. Omasta mielestäni merkittävä syy tähän on se, että se instituutio jonka pitäisi hallita kokonaiskysyntää euroalueella, EKP, ei tällä hetkellä toteuta tehtäväänsä. Tässä postauksessa käyn läpi neljä lausetta, neljä puheenpartta jotka ovat osa ongelmaa. Nämä lauseet eivät ole sinänsä vääriä, mutta EKP:n toiminnan puolustuspuheena ne ovat puutteellisia ja harhaanjohtavia. Nämä neljä lausetta ovat seuraavat:

1. Rahapolitiikan tavoite on hintavakaus
2. Hintavakauden määritelmä muuttuu olosuhteiden mukaan
3. EKP on estänyt rahaliiton hajoamisen
4. Keskuspankki ei voi tehdä kaikkea

Ensimmäiset kaksi ovat hieman kinkkisempiä, joten minun on käytettävä niihin useampi merkki.

1. "Rahapolitiikan tavoite on hintavakaus"

EKP:n entinen pääjohtaja Jean-Claude Trichet kertasi jäähyväispuheessaan yhteisvaluutan onnistumisia ja korosti erityisesti sitä, että kolmentoista vuoden ajan keskimääräinen vuosi-inflaatio on ollut 2,0 % 332 miljoonalle kanssakansalaiselle.

On hyvä kerrata, mikä on EKP:n mandaatti ja mikä on sen tavoite. Artiklan 127 ensimmäinen kohta kuuluu seuraavasti:

Euroopan keskuspankkijärjestelmän, jäljempänä "EKPJ", ensisijaisena tavoitteena on pitää yllä hintatason vakautta. EKPJ tukee yleistä talouspolitiikkaa unionissa osallistuakseen Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 3 artiklassa määriteltyjen unionin tavoitteiden saavuttamiseen, sanotun kuitenkaan rajoittamatta hintatason vakauden tavoitetta.

Mandaatti määrittelee siis tavoitteeksi hintavakauden, mutta Trichet (kuten EKP yleisestikin) puhuu kuitenkin tarkasta luvusta: kaksi prosenttia. Mistä tämä tulee? Se tulee EKP:lta itseltään. Samainen artikla 127 määrittelee, että yksi EKPJ:n perustehtävistä on rahapolitiikan toteuttaminen ja määritteleminen. EKP on, rahapolitiikan avoimuuden ja tehokkuuden nimissä, määritellyt itse sen, miten se tulkitsee hintavakautta: alle mutta lähes kahden prosentin inflaatiovauhti keskipitkällä aikavälillä (kysymykseen aikavälistä palataan seuraavassa kohdassa) yleisellä kuluttajahintaindeksillä mitaten.

On tärkeää ymmärtää, miten lavea mandaatti hintavakaus on, ja miten paljon vapausasteita keskuspankilla itsellään on sen tulkitsemisessa. On joitakin ihmisiä, kuten Taloussanomien toimittaja Jan Hurri, jotka jaksavat kirjoittaa hintavakauden hipsuihin ja pitävät huvittavana ajatusta, että hinnat voivat kaksinkertaistua 35 vuodessa hintavakauden puitteissa. Hurrin huolista huolimatta useimmat ihmiset pitävät inflaatiotavoitetta hintavakauden asianmukaisena tulkintana.

On ymmärrettävää, että EKP ei halua käydä aktiivisesti keskustelua omasta hintavakauden tulkinnastaan. Pahimmillaan se voisi johtaa devalvaatiosyklin kaltaiseen poukkoiluun. Suomalainen kiinteiden valuuttakurssien järjestelmähän oli järjestelmä, jossa oli tavoite markan ulkoiselle arvolle. Ulkoisen arvon vakaudesta pidettiin tiukasti kiinni - tavoitetta vain muutettiin aina silloin tällöin.

Ongelma on se, että EKP on niin itsenäinen, että jos se ei käy tätä keskustelua, kukaan ei käy sitä. Ja keskustelua olisi hyvä käydä. Hintavakaudelle on muitakin tulkintoja, ja EKP:n nykyinen tulkinta on ainakin talousteorian valossa vajavainen.

Sen lyhyen ajan kun Suomen Pankilla oli käytössään oma inflaatiotavoite, tuo tavoite määriteltiin pohjainflaation kautta. Pohjainflaatiossa poistettiin kuluttajahintaindeksistä välittömien verojen, tukipalkkioiden ja asumisen pääomakustannusten vaikutus. Koska EKP käyttää mittarinaan yleistä kuluttajahintaindeksiä, välittömät verot vaikuttavat EKP:n toimintaan. Valtioiden kiristäessä finanssipolitiikkaa nostamalla arvonlisäveroa EKP:n on oman tulkintansa takia vastattava tähän kiristämällä rahapolitiikkaa. Tässähän ei ole mitään järkeä.

Vaikka pohjainflaatio olisi parannus nykyiseen tulkintaan, on tätäkin parempiakin vaihtoehtoja. Talousteoria sanoo, että inflaatiotavoite kannattaisi määritellä hitaammin heilahtelevien hintaindeksien, kuten ydinhintojen tai palkkojen kautta. Ydinhintainflaatio on inflaatio, josta on puhdistettu nopeasti heilahtelevien hintojen (ruoka, energia) vaikutus.

Lopuksi, hintavakaus voitaisiin tulkita yksinkertaisesti nimellisenä ankkurina. Mikä tahansa nimellinen eli rahamääräinen tavoitemuuttuja ankkuroi absoluuttisen hintatason ja inflaation. Tämä mahdollistaisi esim. NBKT-tavoitteen (NBKT tarkoittaa nimellistä bruttokansantuotetta). Esimerkiksi makrojumala Michael Woodford on advokoinut tällaista rahapolitiikan tavoitetta jo jokusen vuoden.

Ymmärrän, että EKP ei halua muuttaa tavoitettaan päästäkseen keventämään rahapolitiikkaa tässä ja nyt. Se silti voisi muuttaa hintavakauden tulkintaansa niin, että tuo tulkinta olisi paremmin linjassa talousteorian suositusten kanssa ja että homma menisi vähemmän reisille sitten tulevissa kriiseissä. Tämän kaiken EKP voisi tehdä ihan itse.

Ehkä kaikista kierointa tässä on se, että EKP itse asiassa on muuttanut tulkintaansa viimeisen vuoden aikana – kiristävämpään suuntaan.

2. "Hintavakauden määritelmä muuttuu olosuhteiden mukaan"

Hinnat heilahtelevat päivittäin, eikä EKP:n kannata tavoitella sitä, että vuosi-inflaatio olisi lähes-mutta-alle kaksi prosenttia joka jumalan hetki. On siis määriteltävä aikaväli. Perinteisesti EKP on määritellyt aikaväliksi "keskipitkän aikavälin". Itse asiassa vielä vuonna 2007 EKP:n julkaisussa "Miksi hintavakaus on tärkeää? Opettajan opas." kirjoitetaan seuraavasti:

Luvussa painotetaan erityisesti sitä, että rahapolitiikka ei yksin riitä ohjaamaan hintakehitystä lyhyellä aikavälillä. Pitemmällä aikavälillä inflaatio on kuitenkin rahataloudellinen ilmiö. Ei siis ole kysymystäkään siitä, etteikö rahapolitiikalla pystyttäisi – hintavakautta uhkaaviin riskeihin reagoimalla – hillitsemään inflaatiota keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä.

Ei ole kysymystäkään siitä, etteikö rahapolitiikalla pystyttäisi hillitsemään inflaatiota keskipitkällä aikavälillä! Jonkun pitäisi sanoa Draghille tämä ja kertoa, että jos pystytään hillitsemään, pystytään hallitsemaan.

Luen aina EKP:n kuukausittaisten pressitilaisuuksien tekstit, tunnollinen kansalainen kun olen. Pääjohtajan alkulausunnon muoto on tiukempi kuin Kalevalan runomitta ja eräs EKP-blogi itse asiassa tekee joka kerta postauksen pelkästään tuon lausunnon sanamuotojen muutoksista verrattuna edelliseen kokoukseen. Homma on siis se, että siellä toistuvat samat asiat kokouksesta toiseen.

Ennen loppuvuotta 2014 yksi osa liturgiaa oli, että "inflaatio-odotukset euroalueella ovat ankkuroituneet tavoitteemme mukaisesti alle-mutta-lähelle kahteen prosenttiin keskipitkällä aikavälillä" (over the medium term). Sitten se muuttui. Siitä asti tuo osa on kuulunut niin, että "inflaatio-odoukset euroalueella ovat ankkuroituneet tavoitteemme mukaisesti alle-mutta-lähelle-kahteen prosenttiin keskipitkällä-pitkällä aikavälillä" (medium to long term).

EKP on siis huomannut, että politiikka ei osu maaliinsa, joten se on katsonut parhaaksi leventää maalia. Millä se perustelee tätä? EKP:n neuvoston jäsen Benoît Cœuré sivusi tätä asiaa hiljattain haastattelussa. EKP ei ole koskaan määritellyt keskipitkää aikaväliä tarkasti, joskin Trichet aikoinaan paljasti ajattelevansa sitä 18-24 kuukautena. Cœuré kutsuu haastattelussa 18 kuukautta määritelmää "akateemiseksi" ja korosti sitä, kuinka inflaatiotavoitteen horisontti riippuu talouden tilasta ja sokeista. Erityisesti tässä tilanteessa Cœurén mukaan on "normaalia" odottaa, että inflaatio palaa EKP:n tavoitteeseen poikkeuksellisen hitaasti.

"Koska asiat ovat huonosti, minäkin voin olla huono" olisi surkea elämänasenne kenelle tahansa, mutta EKP:n kohdalla siitä on haittaa meille muillekin. Yhtä hyvin EKP voisi tulkita hintavakaustavoitetta niin, että juuri näinä aikoina tarvitaan ripeämmin toimivaa rahapolitiikkaa. Jälleen EKP käyttää harkintaansa niin, että seurauksena on kiristävämpi politiikka.

3. "EKP on estänyt rahaliiton hajoamisen"

Sixten Korkmanin taannoinen HS-kolumni "Euroopan talouden pahin ongelma on kysynnän puute" sai neljä päivää myöhemmin Suomen Pankin Jarmo Kontulaisen käymään puolustusasemiin Pankin blogiin. Kontulainen ei vaivautunut viittaamaan suoraan Korkmaniin, vaan hän päätti käyttää hienovaraista intertekstuaalisuutta otsikollaan "Onko euroalueen talouden pahin ongelma kysynnän puute?".

Kontulaisen teksti on vallitsevan talouspolitiikan hämmentävän heikko puolustuspuheenvuoro. Hänen argumenttinsa kärki on seuraava:

Yhtä hyvin voidaan esittää myös seuraavat kolme väitettä: 1) rakennepoliittiset uudistukset ovat välttämättömiä, 2) velkaantuneiden maiden tulisi harjoittaa finanssipoliittista elvytystä harkiten ja 3) EKP:n harjoittama rahapolitiikka on padonnut pankkikriisin syvenemisen ja estänyt euroalueen hajoamisen. 

Nämä väitteet kuvaavat euroalueella yhteisesti tehtyjä talouspoliittisia linjauksia.

Ensimmäistä väitettä Kontulainen ei juurikaan perustele. Toisessa ei ole väitettä nimeksikään. Mitä politiikkaa ei tulisi harjoittaa harkiten?

Kolmannella väitteellä Kontulainen puolustaa EKP:n harjoittamaa rahapolitiikkaa. Voidaan toki pitää saavutuksena sitä, että euroalue ei ole hajonnut, mutta omasta mielestäni EKP:n harjoittamaa politiikkaa tulisi peilata esimerkiksi sille annettua mandaattia, taloustieteen näkemyksiä tai muiden keskuspankkien politiikkaa vasten. Jos Kontulainen olisi kokki ja asiakas valittaisi, että pihvi on liian kypsä, hän luultavasti sanoisi ylpeänä, että kukaan ei kuollut.

Toistan: on hienoa, että EKP on osaltaan ollut patoamassa pankkikriisin syvenemisen ja on hienoa, että Draghi sanoi ne sanat silloin Lontoossa ja sai kriisimaiden korot laskemaan. Mutta se ei riitä. Se ei saa riittää. Jos EKP on sitä mieltä, että se riittää, meidän on vaadittava enemmän. Jonkun on otettava vastuu kokonaiskysynnästä euroalueella, ja minusta tuo vastuu kuuluu edelleen, tässäkin tilanteessa, täysin EKP:lle. Maailma olisi surullinen paikka, jos ravintolat olisivat vain tiloja, joissa me pelkästään pysymme hengissä. Euroalue on toimimaton valuuttaunioni, jos se pelkästään pysyy kasassa.

4. "Keskuspankki ei voi tehdä kaikkea"

Vanha kunnon hopealuotiharha! Mitään ei kannata tehdä, jos ei voida ratkaista ongelmaa kokonaan. Sen sijaan, että EKP siirtäisi maalitolppia leveämmäksi, se siirtää ne toistensa viereen ja julistaa, kuinka väärin on odottaa osumia. EKP tyypillisesti ilmaisee tämän niin, että rahapolitiikka ei yksin ratkaise euroalueen ongelmia, vaan tarvitaan rakenteellisia uudistuksia ja julkisen talouden vakauttamista.

Ymmärrän, että jos olisin keskuspankkiiri, varmasti painaisin huomaamattanikin syvälle mieleeni kaikki ne katteettomat syytökset, joita kuulisin. Ja kun minun pitäisi oikeuttaa toimintani ja käydä läpi saavutuksiani, saattaisin nostaa esille ne väärät odotukset, joita minuun on kohdistettu. Tämä on vain inhimillistä. EKP:n kaltaisen talouspoliittisen instituution ei kuitenkaan pitäisi olla näin inhimillinen.

EKP ei voi tehdä kaikkea. Mikä tärkeintä, EKP:n ei tarvitse tehdä kaikkea. Jos aloitettaisiin siitä, että EKP tekisi sen, mikä sille on annettu tehtäväksi ja minkä se on luvannut tehdä. Jos EKP on sitä mieltä, että sen välineet eivät riitä siihen, se voi pyytää lisää välineitä.

Yhteenveto

Olen tässä postauksessa käynyt läpi sitä, miten EKP on käyttänyt harkintaa, siirtänyt maalitolppia ja valinnut omia tavoitteitaan. Joka kerta EKP on käyttänyt harkintaansa niin, että sen tarvitsee tyytyä vähempään ja tehdä vähemmän. Ja se on surullista se.

Ongelma on se, että kun on tarpeeksi kauan omassa maailmassaan siirrellyt tolppia, todellisuudentaju voi kadota. Syyskuun kokouksessa Draghi antoi ymmärtää, ettei hän keskuspankkiirina pysty juuri mihinkään:

The point from a central banker’s viewpoint is that it's very difficult for us to reach the objective of an inflation rate which is below, but close to, 2% only based on monetary policy.

Mikä on se maailma, jossa Mario Draghin pitää miettiä, toteutuvatko rakenneuudistukset ja leikkauspaketit ennen kuin hän tekee edes sen, mikä hänen tehtäväkseen on annettu?


Kommentit tervetulleita! Perustelen väitteitä, annan viitteitä, korjaan virheitä tarvittaessa.

Puoluegallupit ja otosten otokset

Tiedättehän, kuinka puoluegallupeissa puhutaan aina virhemarginaaleista? Virhemarginaalihan kuvaa otoksen perusteella laskettuun kannatusosuuteen liittyvää epävarmuutta. Tyypillisessä 1000 haastatellun gallupissa virhemarginaali isommille puolueille on kahden ja puolen prosenttiyksikön luokkaa, pienemmille puolueille sitten vähän pienempi.

En tiedä, mistä juontaa juurensa tapa raportoida virhemarginaalit kannatusosuuksille. Se vaikuttaa ontolta rituaalilta. Lausutaan Symbolum Apostolicum ja ajatellaan että sielu on pelastettu, vaikka latinan ymmärrys on niin ja näin eikä oikein sisäistetä, mikä niiden kummallisten sanojen pointti oli tai miten niiden pitäisi ohjata toimintaa. Lausutaan, koska latinaa puhuvat viisaat käskevät lausumaan ja muutkin lausuvat.

Käyn tässä postauksessa läpi gallupeja ja niiden tulkintaa. Koetan pitää tilastotieteen kevyenä ja jättää toiseen kertaan p-arvojen ja luottamusvälien oikeat ja väärät tulkinnat. Hyvin yleisellä tasolla siis, mitä virhemarginaali tarkoittaa? Virhemarginaali määrittelee luottamusvälin, joka kuvaa otoksesta saadun estimaatin luotettavuutta. Estimaatti on vain sana sille, että arvioidaan jotain tuntematonta. Arvot kokoomuksen kannatuksesta luottamusvälin puitteissa ovat hyviä arvioita siitä, mikä kokoomuksen kannatus on koko kansan keskuudessa.

Luottamusvälin määräytymisessä tärkeässä osassa on luottamustason valinta. Puhutaan esimerkiksi 95 prosentin luottamustasosta, mikä tarkoittaa sitä että jos toistaisimme otosta 95 prosenttia generoiduista luottamusväleistä - jotka vaihtelevat otoksesta toiseen - pitäisivät sisällään kokoomuksen todellisen kannatusluvun.

Älä huoli, jos ei avautunut. Ehkä esimerkit auttavat. Otetaan luottamustaso annettuna ja katsotaan, miten erilaisiin gallup-lukuihin voi luottaa.

1. Onko puolueen kannatus todellakin noussut?

Tässä on melko tyypillistä gallup-uutisointia Hesarista elokuun lopulta:

HS:n tuoreen kannatusmittauksen mukaan kokoomus on onnistunut kansalaisten vakuuttamisessa paremmin kuin keskusta ja perussuomalaiset, joiden kannatus on laskenut kesän aikana. Kokoomuksen kannatus on noussut touko-kesäkuun kyselyn 20,5 prosentista 22,1 prosenttiin. Se on korkein kokoomuksen kannatus HS:n kyselyssä sitten huhtikuun 2012.

On kaksi estimaattia, yksi kokoomuksen touko-kesäkuun kannatukselle ja toinen kokoomuksen elokuun kannatukselle. Gallup-lukema elokuulle on 22,1 prosenttia ja touko-kesäkuulle 20,5 prosenttia. Uutisessa raportoidaan tunnollisesti elokuun luvun virhemarginaali. Mutta miten luotettava on arvio siitä, että kokoomuksen kannatus on noussut? Entä jos kokoomuksen kannatus olikin touko-kesäkuussa yhtä suuri tai jopa suurempi kuin elokuussa, ja nämä kaksi otosta vain sattuivat näyttämään tällä kertaa tältä?

Jos noudatetaan samaa 95 prosentin luottamustasoa, jolla virhemarginaalit on laskettu, ei voida sanoa, että kokoomuksen kannatus on noussut. Ja tässä tulee esiin se, että virhemarginaalien raportointi on lähinnä ontto rituaali. Jos todella uskoisi virhemarginaaleihin, ei voisi kirjoittaa kokoomuksen kannatuksen kasvaneen. Ja oikeastaan HS:n toimittajat ovat tässä tarkkoja, koska he eivät niin kirjoitakaan. Uutisessa puhutaan vain kyselyiden kannatuslukujen kasvusta. Itse asiassa muutosten tilastolliseen merkitsevyyteen jutussa viitataan keskustan kannatuslukujen osalta.

Kesän aikana keskustan kannatus on laskenut 20,3 prosentista 19,9 prosenttiin, mutta muutos ei ole tilastollisesti merkittävä.

Olisi tietenkin ollut vaikea kirjoittaa yllä linkitetty juttu, jos siihen olisi liittänyt vastaavan lauseen kokoomuksen kannatuksesta. On varmasti vaikea kirjoittaa yhtään mitään juttua, jos yhtään mikään muutos ei ole tilastollisesti merkitsevä.

2. Kannattaako enemmistö perussuomalaisista todellakin tasa-arvoista avioliittolakia?

Monesti meitä kiinnostaa se, onko tietyn asian kannatus yli vai alle 50 prosenttia. Koska luottamusväli kuvaa sitä hyviä arvioita siitä, mikä estimoitava arvo on, olemme kiinnostuneita siitä, onko "50 prosenttia" luottamusvälimme sisällä. Jos otoksessamme yleistä asevelvollisuutta kannattaa 68 prosenttia suomalaisista eikä luottamusväli ylety 50 prosenttiin asti, voidaan olla melko luottavaisia sen suhteen, että enemmistö suomalaisista kannattaa yleistä asevelvollisuutta.

Luottamusväli riippuu otoskoosta, luonnollisesti. Jos kysyt vain kolmelta satunnaiselta suomalaiselta mitä he ovat mieltä yleisestä asevelvollisuudesta ja kaksi heistä kannattaa sitä, on tämän perusteella vaikea luottaa siihen, että enemmistö kaikista suomalaisista on tätä mieltä.

Jos otoskoko on 1000 ja virhemarginaalit parin prosenttiyksikön luokkaa, niin yleensä saadaan selkeä näkemys suomalaisten enemmistön kannoista. Mutta jos sinua sattuu kiinnostamaan tiettyjen suomalaisryhmien kannat asioihin, tilanne on toinen. Väitteestä, että perussuomalaisten kannattajista enemmistö kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia on tullut avioliittolain kannattajien toistelema talking point. Onko se totta?

Ensinnäkin, mitä enemmistö tarkoittaa? Tarkoittaako enemmistö sitä, että yli 50 prosenttia perussuomalaisten kannattajista kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia vai sitä, että perussuomalaisten keskuudessa on enemmän avioliittolain kannattajia kuin vastustajia? Omasta mielestäni ensimmäinen näistä on parempi määritelmä, mutta jos jälkimmäinen on yleisempi tai yleistyy, niin mennään sillä.

Toiseksikin kysymyksenasetanta vaikuttaa helposti kyselyn tuloksiin. Tahdon2013-kampanja on (tietääkseni) toteuttanut kaksi kyselytutkimusta, ensimmäisen syksyllä 2013 ja jälkimmäisen keväällä 2014. Ensimmäisessä kysyttiin seuraava kysymys:

Tasa-arvoinen avioliitto tarkoittaisi, että myös samaa sukupuolta olevien oikeudesta avioliittoon säädettäisiin avioliittolaissa ja rekisteröidystä parisuhteesta luovuttaisiin. Laki ei kuitenkaan velvoita kirkkoa vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja, sillä lakimuutos koskisi voimaantullessaan vain maistraatissa suoritettavaa vihkimistä. Kannatatteko tällaista avioliittolakia? 

Jälkimmäisessä kysyttiin kaksi kysymystä, edellisen lisäksi seuraava:

Kaikilla suomalaisilla on oikeus hakea adoptiota yksin seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Kansalaisaloite avioliittolain uudistamisesta haluaa mahdollistaa samaa sukupuolta olevalle parille oikeuden hakea adoptiota yhtä aikaa. Kannatatteko tällaista lakimuutosta? 

Molemmissa kysymyksissä on kehystäviä virkkeitä, jotka ovat luultavasti vaikuttaneet tuloksiin. Keskitytään kuitenkin perussuomalaisiin. Perussuomalaisten prosentit (kyllä/ei/eos) ensimmäisessä kyselyssä olivat 49/41/10 ja jälkimmäisessä kyselyssä 54/42/5 ensimmäisen kysymyksen osalta ja 44/54/2 toisen kysymyksen osalta. Näyttäisi siis, että osa perussuomalaisten kannattajista on Paula Risikon kehitysasteella, jossa homoliitot menevät läpi, mutta adoptio-oikeus hiertää. Jälleen on tulkintakysymyksiä sen suhteen, kumman kysymyksen prosenttien perusteella persujen kannatusta tasa-arvoiselle avioliittolaille/kansalaisaloitteelle pitäisi arvioida. Mutta puhutaan luottamusväleistä ja keskitytään jälkimmäiseen kyselyyn.

Kyselyyn haastateltiin noin 1000 suomalaista ja perussuomalaisten kannattajia otoksessa oli 118 kappaletta. Ja jos jatketaan 95 prosentin luottamustasolla, ei tietenkään voida sanoa, että enemmistö perussuomalaisista kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia. Paitsi jos unohdetaan koko virhemarginaalien pointti.

Kun tarkastellaan tiettyjen asioiden kannatusta puolueittain, otoskoot menevät äkkiä hyvin pieniksi, luottamusvälit laveiksi eikä mitään oikeastaan voi sanoa varmaksi. Kristillisdemokraattien kannattajia otoksessa oli kokonaiset kymmenen kappaletta, ja rkp:n kannattajia 13. Tällaisilla otoksilla ei periaatteessa edes saisi laskea luottamusvälejä perinteisellä tavalla.

Mikä siis eteen? Otoskoon kasvattaminen auttaa. Inspiraatio tämän postauksen kirjoittamiseen tuli Vihreän langan äänestäjän liikkuvuutta kuvaavasta gallup-tutkimuksesta. Otoskoko on melko suuri, 5356, mutta niin sen pitääkin olla, jos haluaa tarkastella sitä, kuinka suuri osa puolueen x kannattajista kannatti aiemmin puoluetta y. Kaksinkertaisella pilkkomisella tulee pieniä siivuja.

Langan jutun mukaan suurimmat suhteelliset virrat kulkevat rkp:sta kokoomukseen ja kristillisdemokraateista keskustaan, 9 ja 8 prosenttia vastaavasti. Jos ajatellaan, että näiden puolueiden kannatusosuudet ovat noin 3,5 prosenttia ja että noin 60 prosenttia on osannut sanoa puoluekantansa edellisissä ja tulevissa vaaleissa, nämä suurimmat virrat muodostuvat kummassakin tapauksessa noin kymmenestä vastaajasta. Melko vähän, mutta 1000 haastatellulla asiat olisivat vielä huonommin.


Kaiken kaikkiaan tilastotiede on jokseenkin monimutkaista, mutta jos tiivistäisin tämän tekstin sanoman vielä seuraavasti:

1. Jos sinulla on kaksi estimaattia, joihin liittyy epävarmuutta, niiden estimaattien erotukseen liittyy epävarmuutta. Tämä koskee niin eri puolueiden kannatusosuuksia yhdessä kyselyssä kuin puolueiden kannatusosuuksien muutoksia eri kyselyiden välillä.
2. Mitä pienempää ryhmää tutkit niin sen pienempi on otoksesi ja mitä pienempi otos, sen isommat luottamusvälit. Älä kiinnitä kovinkaan paljoa huomiota siihen, mitä pienten puolueiden kannattajat ajattelevat. Facebook-kaverilistallasikin saattaa olla enemmän näiden puolueiden kannattajia kuin otoksessa (joskin valikoitumisesta saattaa koitua ongelmia).
3. Tarkasta aina, millä sanamuodolla asiaa on kysytty, etenkin silloin kun kyse on asianosaisen teettämästä kyselystä.

Laskelmista ks. Wikipedia, Stat Trek. Jos jokin laskelma mietityttää, jätä viestiä niin avaan sitä, se voi hyvin olla laskettu väärin. Muutenkin ojenna, jos sanoin jotain hölmösti. En ole varsinaisesti opiskellut tilastotiedettä viiteen vuoteen, joten saatan olla ruosteessa. 

Lisäys: tarkkaan ottaen otsikko ei ole oikein - kyse ei ole otosten otoksista vaan otoksen osista. Sen siitä saa, kun postaa aamuyöllä.

Elvytys, riski ja sukupuoli

Aloitetaan ajatusleikillä.

Ajatellaan, että henkilö haluaa rakentaa talon ja hän voi rakentaa sen jokilaaksoon tai ylängölle. Tiedetään, että joki toisinaan tulvii ja aiheuttaa jokilaakson asujille vahinkoa. Miten varat tulvan vahinkojen korjaamiseen pitäisi kerätä? Onko väärin kerätä nämä varat samassa mitassa jokilaakson ja ylängön asukeilta, jos vain jokilaakson asukit hyötyvät tästä korjaamisesta ja he ovat ottaneet tietoisen riskin muuttaessaan jokilaaksoon?

Jatketaan toisella ajatusleikillä.

Ajatellaan, että henkilö haluaa sitouttaa pääomaa (joko finanssipääomaa tai inhimillistä pääomaa koulutuksen kautta) ja hän voi sitouttaa sitä joko rakennusalalle tai muualle talouteen. Tiedetään, että talouteen tulee toisinaan laskusuhdanteita ja nuo laskusuhdanteet aiheuttavat rakennusalalla enemmän vahinkoa kuin muualla taloudessa. Miten varat elvytykseen, laskusuhdanteiden vahinkojen korjaamiseen, pitäisi kerätä? Onko väärin kerätä nämä varat samassa mitassa sekä rakennusalalta että muualta taloudesta, jos rakennusala hyötyy elvytyksestä enemmän kuin muu talous?

Finanssisektorin kohdalla on tunnistettu yhteiskunnalliseksi ongelmaksi "kruuna, minä voitan, klaava, sinä häviät"-dynamiikka, jossa pankkisektori tahkoo suuria voittoja noususuhdanteessa ja laskusuhdanteessa pankkien tappiot katetaan veronmaksajien rahoista. Tätä ongelmaa on lähdetty euroalueella ratkomaan 55 miljardin euron suuruisella resoluutiorahastolla, joka on osa euroalueen yhteistä resoluutiomekanismia, jolla pyritään hoitamaan pankkien alasajo hallitusti. Miksi rakennusalan ei itse tarvitse rahoittaa omaa huonojen aikojen vakuutustaan?

Analogiat ovat hyviä siinä, että niiden kautta voi hahmottaa villakoiran ytimen. Missä kohdassa yllä esitetyt analogiat, jokilaakso-rakennusala ja pankkisektori-rakennusala menevät rikki? Ensimmäisen kohdalla yksi vastaus voisi olla finanssipolitiikan kerroinvaikutus. Elina Grundströmin tiistain HS-kolumni problematisoi sitä, että elvytystä toteutetaan pääsääntöisesti miesvaltaisten alojen kautta. Vastauksessaan tähän Sorsa-säätiön Hildur Boldt kirjoittaa, että elvytys auttaisi sekä naisia ja että miehiä:

Uudet investoinnit asuntorakentamiseen, raideliikenteeseen tai homekoulujen korjaamiseen eivät ole pois naisilta. Elvytyspolitiikan ei tarvitse olla nollasummapeliä infrastruktuurihankkeiden ja hyvinvointipalveluiden välillä.

Vaikka elvytys rahoittaisi itse itsensä (mitä se ei todennäköisesti tee) ja kaikkien voidaan ajatella voittavan, vaikuttaa todennäköiseltä, että hyödyt uusista investoinneista asuntorakentamiseen, raideliikenteeseen tai homekoulujen korjaamiseen menevät korostetusti miehille. Korostetusti suhteessa miesten osuuteen väestöstä ja korostetusti suhteessa siihen, mitä miehet maksavat veroja. Jos kerää rahaa kaikilta ja antaa sitä yhdelle, kerroinvaikutuksen pitäisi olla valtava jotta tästä seuraava vinoutuneisuus katoaisi.*

Kaksi huomiota kuitenkin kokonaiskuvasta. Ensinnäkin jos ajatellaan sukupuolen mukaista taloudellista eriarvoisuutta, suhdannepolitiikka ei liene tähän oikea instrumentti. Toiseksikin jos ajatellaan julkisten menojen sukupuolittuneita vaikutuksia, suhdannepolitiikka näyttelee vain pientä roolia verrattuna siihen, että julkinen sektori työllistää 16 prosenttia työssäkäyvistä miehistä kun vastaava luku naisten osalta on 40 prosenttia (lähde).

Henkilökohtaisesti minun on vaikea sanoa, kumpi itseäni tässä asiassa häiritsee enemmän: se että finanssipolitiikan vaikutusten sukupuolittuneisuus nostetaan esille vai se että tuo sukupuolittuneisuus laiskasti kielletään. Minusta on hauska pyöritellä suhdanteisiin ja eriarvoisuuteen liittyviä kysymyksiä, mutta jostain syystä niiden pohtiminen yhdessä tuntuu vaivaannuttavalta. Tämä tarkoittaa että tämä postaus on ehkä tavallista biasoituneempi ja että ojentavasta kommentista voi olla suurtakin hyötyä.


*Tehdään nopeita ja likaisia laskelmia perusoppikirjan keynesiläistä kerroinkehikkoa käyttäen. Ajatellaan, että rajakulutusalttius on c ja määritellään r, rakennusalan rajakulutusalttius (eli kun henkilö saa yhden lisäeuron, kuinka monta senttiä hän lisää rakennusalan tuottamien hyödykkeiden kulutustaan). Kokonaisuutenahan menoelvytyksen kerroin on 1/(1-c), kuten perusoppikirjassa opetetaan. Hieman veivaamalla voidaan laskea, että rakennusalan osuus kokonaiskysynnän lisäyksestä on 1-c-r. Jätä kommentti, jos haluat että avaan tuota veivausta.

No, kalibroidaan. Sanotaan, että c=0,4, mikä implikoi kokonaiskysynnän kertoimeksi 1,67. En halua tehdä alaviitteeseen alaviitettä, mutta huomaatte, miten perusoppikirjan kehikko määritellään kokonaiskysynnän eikä kokonaistuotannon kautta, mikä rikkoo vastaavuutta siihen, mistä yleensä puhutaan kertoimesta puhuttaessa. Hapuillaan ja sanotaan, että syrjäytysvaikutukset ovat lineaarisia ja että ne on sisällytetty tuohon arvoon 0,4. Sanotaan sitten, että 1,67 on finanssipolitiikan kerroinvaikutus. Ei paha.

No, miten kalibroidaan rakennusalan rajakulutusalttius? Vedetään hatusta ja sanotaan, että se on 0,04. 10 prosenttia lisäkulutuksesta menee rakennusalalle. c:n kokoluokka on paljon suurempi kuin r:n, joten r:llä ei ole niin suurta merkitystä kokonaiskuvan kannalta.

Näillä luvuilla rakennusala saisi 56 prosenttia elvytyksen hyödyistä.

Jos olisin töissä tutkimuslaitoksessa, voisin saada rahaa tällaisista laskelmista.

Työvoiman kysyntä, tarjonta ja suhdanteet

Pertti Haaparanta ja Juhana Vartiainen jatkavat keskusteluaan Suomen taloustilanteesta Akateemisessa talousblogissa. Lyhyesti summaten Vartiainen korostaa demografista sokkia viime vuosien talouskehityksen selittäjänä ja peräänkuuluttaa reformeja lisäämään työn tarjontaa, kun taas Haaparanta korostaa kysyntäsokkia ja hystereesivaikutuksia viime vuosien talouskehityksen selittäjinä ja peräänkuuluttaa ekspansiivisempaa finanssipolitiikkaa. Politiikkaerimielisyyksien taustalla lienee myös keskustelijoiden erilainen näkemys Suomen velanottovarasta, Haaparannan uskoessa Suomella olevan vielä riittämiin liikkumavaraa ja Vartiaisen katsoessa, että liikkumavara tulee vasta erilaisten työmarkkinareformien myötä.

Kevyen akateemisesti orientoituneille makrotalouspoliittisille keskusteluille tyypillisesti tätäkin debattia käydään kysynnän ja tarjonnan käsitteiden kautta. Itse en aina pysy täysin kartalla siitä, mitä työn tarjonnalla milloinkin tarkoitetaan. Olen ollut siinä luulossa, että kysyntä ja tarjonta ovat teoreettisia käsitteitä, joita ei voi mitata, mutta jotka auttavat hahmottamaan taloudellisia ilmiöitä ja tapahtumia. Kuitenkin tässä keskustellaan sensuuntaisesti että työvoiman tarjontaa voitaisiin suoraan mitata esimerkiksi työvoimaosuuden kautta (tähän kiinnittää huomiota myös Roope Uusitalo kommentissaan). Lisäksi tarjonta ei ole aivan yksiselitteinen käsite työmarkkinoilla, koska 1) tutkimuksessa käytettävissä yhteensovittamismalleissa ei ole suoranaisesti työvoiman tarjontafunktiota ja 2) perusoppikirjan työttömyyttä selittävässä kysyntä-tarjonta-kehikossa on kaksi tarjontakäyrää.

Tässä kuviossa, jonka nappasin opetusmateriaalistani, on seurattu Pohjolan perusoppikirjaa ja nimetty työn vastaanottamispäätökseen liittyvä tasapainokäyrä työn tarjontakäyräksi ja osallistumispäätökseen liittyvä tasapainokäyrä työvoima-käyräksi. Molemmat käyrät ovat kuitenkin "tarjontakäyriä".

Jos puhutaan useampien vuosien talouskehityksestä, jona aikana useammankin käyrän voidaan hyvin perustein uskoa siirtyneen ja vieläpä markkinoilla, joilla on hintajäykkyyksiä, kysyntä-tarjonta-kehikko on ajattelun apuvälineenä aika heikoilla. Kysynnän ja tarjonnan käsitteistä voi silti olla hyötyä, kunhan muistaa tarkentaa, mistä työn tarjontakäyrästä milloinkin puhutaan.

1. Lineaariset trendit ja kontrafaktuaalit

Työvoima on talouden tärkein tuotannontekijä ja siksi kokonaistyötunnit ovat tärkeässä asemassa tuotannon kehityksessä. Kokonaistyötunnit voidaan dekomponoida seuraavasti:

kokonaistyötunnit = (työikäinen väestö)*osallistumisaste*(1-työttömyysaste)*keskityöaika

Tämän avulla voi esimerkiksi tehdä naiiveja kontrafaktuaaleja, esimerkiksi tarkastella sitä, miten kokonaistyötunnit olisivat kehittyneet, jos työikäinen väestö olisi kasvanut vuosien 1989-2010 trendin mukaisesti. Lineaaristen trendien kohdalla alku- ja loppupisteen valinta on ratkaisevaa, ja nämä valinnat pitäisikin aina perustella. Tässä vuosi 1989 on valittu alkuvuodeksi, koska Työvoimatutkimuksen tilasto "010. Väestö työmarkkina-aseman, sukupuolen ja iän mukaan" alkaa tuosta vuodesta. Vuosi 2010 on valittu loppuvuodeksi, koska sinä vuonna työikäisen väestön määrä kääntyi laskuun. On toki hyvä muistaa, että talousvaikeudet alkoivat jo pari vuotta tätä ennen.

Alla on Suomen työikäisen väestön kehitys. Kuten nähdään, muutos on ollut viime vuosina merkittävä. Sitä se tulee todennäköisesti olemaan myös tulevaisuudessa.

Lähde: Tilastokeskus. Jos kaipaat tarkempaa lähteistystä tai kuviot generoinutta R-koodia, jätä kommentti.

Entä jos työikäinen väestö olisi jatkanut vuodesta 2010 eteenpäin kasvu-urallaan? Kuinka kokonaistyötunnit olisivat kehittyneet? Laitetaan yllä olevan yhtälön oikealle puolelle trendiarvot työikäisen väestön kohdalle ja toteutuneet luvut muiden muuttujien kohdalle ja katsotaan, miltä näyttää. Jos työikäinen väestö olisi jatkanut kasvuaan, kokonaistyötunnit olisivat ceteris paribus noin 2,2 prosenttia nykyistä korkeammat.

Kokonaistyötunnit tulevat Kansantalouden tilinpidosta ja nissä on siten mukana myös yli 64-vuotiaiden työtunnit. Luulen, että nämä ovat niin pieni osa kokonaistyötunteja, että ne eivät muuta kokonaiskuvaa, mutta jätä kommentti, jos olen väärässä.

Eikö teekin mieli ekstrapoloida toteutuneiden työtuntien trendiä vuodesta 1994 vuoteen 2008 finanssikriisin yli ja kauhistella, kuinka kauas me olemme kansakuntana jääneet ja kuinka kauas demografia jää kehityksen selittäjänä? Tässä kannattaa olla varovainen, jo siitäkin syystä että lineaarisia trendejä ei yleensä kannata vetää suhdannekuopasta suhdannehuippuun.

Miten talouden ja kokonaistyötuntien potentiaalia sitten pitäisi ajatella?

2. Syklisyys ja potentiaali

Vartiainen kirjoittaa kommentissaan, että kansantalouden työpanos potentiaaliuralla voidaan ilmaista seuraavasti:

kokonaistyötunnit = (työikäinen väestö)*osallistumisaste*(1-NAIRU)*keskityöaika,

jossa NAIRU on tietynlainen työttömyyden tasapainotaso (potentiaalitaso). Minusta tämä on yksinkertaisesti väärin, tai ainakaan en ymmärrä mistä näkökulmasta tämä voisi olla hyödyllinen. Tulkitsen tätä niin, että "potentiaaliuralla" haetaan jonkinlaista (ei-lineaarista) trendikomponenttia, eli suhdannevaihteluista putsattua muuttujaa. Miksi sitten Vartiaisen yhtälössä vain työttömyysaste on puhdistettu suhdannevaihteluista käyttämällä NAIRUa ja muut muuttujat pidetään ennallaan? Tämähän implikoi, että näissä ei olisi lainkaan suhdannevaihtelua, mikä ei osallistumisasteen ja keskityöajan osalta pidä paikkaansa. Eiväthän osallistumisaste ja keskityöaika ole aina "potentiaaliuralla", miten tahansa se määritelläänkään.

Sinänsä Vartiaisella on mielestäni tärkeä tarina kerrottavanaan. Vuonna 2010 työikäisen väestön määrä kääntyi laskuun ja tämä lasku jatkuu vielä pitkään, mikä heikentää talouden tuotantopotentiaalia. Vaikka mitään finanssikriisiä ei olisi ollutkaan, vuosien 1994-2008 lineaarinen trendi kokonaistyöajassa ei olisi voinut jatkua, ainakaan ilman merkittäviä työmarkkinareformeja.

Toki on myös totta, että Suomi on myös suhdannekuopassa, edelleen, ja tämä vaatii ekspansiivista kysyntäpolitiikkaa, mikä kotimaisessa keskustelussa tarkoittaa lähinnä finanssipolitiikkaa. Vartiainen tuntuu ajattelevan, että ekspansiivisempi finanssipolitiikka ilman tarjontareformeja veisi Suomen liian lähelle velkarajoitetta, jos ei nyt niin seuraavassa taantumassa. Taustalla vaikuttaa myös ikääntymisestä johtuva kestävyysvaje, joka työntää Suomen velkaantumisastetta ylöspäin lähivuosina.

Entä jos lisäämällä kysyntää saataisiin lisää tarjontaa? Entä jos ekspansiivisella finanssipolitiikalla olisikin pysyviä vaikutuksia tuotantoon? Entä jos voimakkaampi valtion velanotto onnistuisi imuroimaan syrjäytyneitä takaisin työmarkkinoille ja sysäämään innovaatiot liikkeelle ja tuottavuuden kasvuun? Yleisnimitys tällaiselle ilmiölle on hystereesi, ja tähän Haaparanta on viitannut useammassakin kirjoituksessa. Tällaisissa puitteissa ekspansiivisempi finanssipolitiikka olisi erittäin houkuttelevaa, ja voisi jopa rahoittaa itsensä. 

3. Hystereesivaikutukset

On monia tapoja hahmottaa hystereesi. Yksi on nähdä se puhtaasti aikasarjan ominaisuutena, inertiana tai korkeana autokorrelaationa. Tässä ei, ainakaan omasta mielestäni, ole mitään järkeä. Parempi tapa on hahmottaa se (väliaikaisten) sokkien pysyvinä vaikutuksina, tai jopa kysyntäpolitiikan pysyvinä vaikutuksina. Yksinkertainen tarina työmarkkinahystereestä on seuraava. Taantuman myötä työmies menettää työnsä. Työttömyyden myötä työmies menettää työkykynsä. Lopulta yhteiskunta on menettänyt työmiehen.

On vaikea ehdottomasti kieltää hystereesin olemassaolo. Eiköhän sitä tapahdu, tavalla tai toisella. Kysymys onkin, miten se voidaan kvantitatiivisesti todentaa ja minkä mittaluokan ilmiöstä puhutaan. Oma näkemykseni on, että siitä evidenssi sen puolesta on hyvin heikkoa. Katsotaan esimerkiksi kolmea artikkelia, joihin Haaparanta on eri teksteissä ATB:ssä viitannut.

Markus Brückner ja Evi Pappa (2012) tutkivat finanssipolitiikan vaikutuksia VAR-kehikossa OECD-maille neljännesvuosidatalla. Heidän identifikaatiostrategiansa nojaa siihen, että julkiset menot eivät reagoi samalla periodilla mallin muihin muuttujiin. Artikkelin baseline-impulssivasteiden (kuvio 1) perusteella finanssipolitiikkasokin vaikutus tuotantoon pidemmällä aikavälillä (20 neljännestä) ei yhdenkään maan kohdalla poikkea nollasta. Vaikea nähdä, miten tämä artikkeli voisi tukea uskomusta hystereesistä.

Valeria Cerra ja Sweta Shanan Saxena (2008) [pdf] toimivat samaan tapaan VAR-kehikossa, mutta tunnistavat sokit mallin ulkopuolelta. He tarkastelevat erityisesti kriisien, valuutta- ja pankkikriisien ja sisällissotien, vaikutusta. Kuten ehkä odottaakin saattaa, näillä kriiseillä on pitkiä, yli 10 vuotta kestäviä vaikutuksia tuotantoon. Ilman politiikan sisällyttämistä analyysiin tai mekanismien tarkastelua en lähtisi perustelemaan tällä tuloksella sitä, että Suomen ongelmat tulevat enemmän kysyntä- kuin tarjontapuolelta tai että finanssipolitiikan on oltava tässä tilanteessa ekspansiivisempaa.

Lisäksi - ja ottakaa hyppysellinen suolaa, sillä tässä bloggaaja kritisoi AER-paperia - jos pankkikriisiin liittyy edeltävä ekspansiovaihe, joka on nostanut tuotantoa potentiaalin yläpuolelle, eikö pankkikriisisokkien impulssivasteiden pidäkin pysyä negatiivisella puoliskolla? Yksinkertaistaen: tietenkin pankkikriisien jälkeen tuotanto jää pysyvästi alemmalle tasolle, koska juuri ennen pankkikriisiä talous on ollut potentiaalin yläpuolella ja pitkällä aikavälillä talous kulkeee potentiaalitasolla. Hieman samantapaisesti Alesina ja Ardagna (2010) tulkitsivat dataa niin, että julkisen talouden tasapainottaminen kasvattaa tuotantoa. Jordàn ja Taylorin (2013) mukaan tämä havainto kuitenkin johtuu vain siitä, että talous yleensä palaa tasapainouralle ja julkisen talouden tasapainotusta tehdään, toisin kuin saattaisi odottaa, yleensä silloin kun talous kasvaa potentiaalia hitaammin.

Lopuksi, Ball (2014) [pdf] on lyhyt työpaperi ilman mitään formaaleja regressiotuloksia. Se on mielenkiintoinen, mutta ainakin maallikon kannattaa odottaa, mitä siitä tulee. Ball tosiaan olettaa, että ilman finanssikriisiä potentiaalinen tuotanto olisi kehittynyt kaikissa maissa vuosien 2000-2009 log-lineaarisen trendin mukaisesti.

4. Lopuksi

Minulla ei ole nasevaa loppukaneettia, vain toive siitä, että tämä teksti ei ainakaan heikennä keskustelun signaali-kohina-suhdetta. Jätä kommentti, jos jokin asia jäi askarruttamaan!

Lainsäädäntö ja osakeomistusten yleisöjulkisuus

Uutisvälineitä seuraavat tietävät, että on sellainen sana kuin hallintarekisteri ja se liittyy osakeomistusten avoimuuteen. Näille paikkeille se tietämys usein loppuukin, eikä ihme: homma on monimutkainen ja koskee tavallisen ihmisen arjen kannalta täysin vieraita prosesseja. Selvittelin tänään asiaa ja teen tähän pienen koonnin lukemani perusteella. Jos olen ymmärtänyt jotain väärin, jätäthän kommentin! En tunne näitä markkinoita erityisen hyvin, mutta luotan Cunninghamin lakiin.

Miksi hallitus haluaa salata osakeomistukset?

EU on taloudellinen ja poliittinen liitto, jonka yksi päätarkoitus on purkaa jäsenvaltioiden välisen kaupan esteitä eli edistää sisämarkkinoita. Tätä tarkoitusta toteutetaan esimerkiksi yhtenäistämällä lainsäädäntöä jäsenmaiden kesken, jotta rajat ylittävä taloudellinen toiminta olisi helpompaa.

EU:n arvopaperiasetus on osa rahoitusmarkkinoiden sääntelyn yhtenäistämistä Unionissa. Mitä toimintaa tämä asetus koskee?

Vaihdanta perustuu omistusoikeuteen, joten rahoitusmarkkinoilla on jollain tavalla pidettävä kirjaa siitä, kuka omistaa mitäkin. Nykyään tuo tieto on arvopaperikeskuksissa, jotka ylläpitävät arvo-osuusrekisteriä, joka pitää kirjaa arvo-osuustileistä, jotka ovat sähköisten arvopapereiden säilytystilejä. Kun teen osakekauppaa pankkini kautta, pankkini ilmoittaa arvopaperikeskukselle kauppatiedot (hinnat, määrät, osapuolet) ja vasta arvopaperikeskus varsinaisesti selvittää ja toteuttaa kaupan.

Mikä määrittää sen, mitä tietoja missäkin arvopaperikeskuksessa on? Arvopapereiden liikkeellelaskijat valitsevat arvopaperikeskuksen. Tällä hetkellä suomalainen osakeyhtiö ei voi tehdä varsinaista valintaa, koska sen on käytettävä ainoaa suomessa toimivaa arvopaperikeskusta, EuroClear Finlandia (EFi). Tieto menee siis liikkeeseen laskijan mukaan. Tieto suomalaisen sijoittajan Talvivaara-omistuksista on EFillä, mutta tieto hänen Volkswagen-omistuksistaan on saksalaisella Clearstream Banking AB Frankfurtilla.

Komissio on katsonut, että arvopaperikeskuksia koskevan lainsäädännön yhtenäistäminen tekisi näiden toiminnasta turvallisempaa ja alentaisi kustannuksia. Komission mukaan rajat ylittävän toimituksen kustannukset ovat "jopa neljä kertaa suuremmat kuin kotimaisen toimituksen kustannukset".

Miten tämä liittyy omistusten avoimuuteen?

On periaatteessa kaksi eri omistusten säilytysjärjestelmää. Suoran omistuksen järjestelmässä arvo-osuuksia säilytetään arvopaperikeskuksessa omistajakohtaisilla tileillä. Esimerkiksi jos minä omistaisin Talvivaaraa, EFissä olisi tili minun nimissäni. Hallintarekisteröinnissä (ts. moniportaisessa omistuksessa) taas tili voisi olla pankin nimissä - EFissä olisi tieto siitä, kuinka paljon Talvivaaraa Osuuspankin asiakkailla on, ja Osuuspankki pysyisi sitten perillä siitä, kenellä sen asiakkaista on kuinkakin paljon Talvivaaraa.

EU-maista Suomessa, Bulgariassa, Kreikassa ja Sloveniassa on malli, jossa kotimaan kansalaiset saavat säilyttää kotimaisten osakeyhtiöiden omistuksiaan vain omistajakohtaisilla arvo-osuustileillä. VM:n työryhmä haluaisi purkaa tämän Suomen osalta, eli se haluaa mahdollistaa sen, että suomalaisen omistukset suomalaisessa osakeyhtiössä voitaisiin merkitä arvopaperikeskuksen osakkeita hallitsevan välittäjän nimiin. Työryhmä perustelee tätä sillä, että vaatimus suorasta omistuksesta olisi EU:n asetuksen hengen vastainen, koska se käytännössä rajoittaisi liikkeeseen laskijan vapautta valita arvopaperikeskus. Tämän osalta VM:n työryhmän enemmistöllä ja EFillä oli merkittäviä erimielisyyksiä.

Omiin silmiini tilanne vaikuttaa tyypilliseltä vapaakauppakipuilulta. Näinä päivinä tullit ja tariffit on onnistuttu painamaan melko alas - nollaan Unionin sisällä - ja vapaakaupan edistäminen tapahtuu lainsäädännön yhtenäistämisen kautta niin, että yritykset pystyvät toimimaan eri markkinoilla samoilla säännöillä. Hyvä esimerkki tästä on Yhdysvaltain ja Euroopan väliset automarkkinat. Tässä kaupassa on välissä tariffit (henkilöautojen osalta 2,5 tai 10 prosenttia, riippuen suunnasta), mutta suurempi kustannusvaikutus on talousaluekohtaisilla turvallisuussäännöksillä. Euroopalla ja Yhdysvalloilla on erilaiset vaatimukset autojen tuulilasinpyyhkijöiden ja turvatyynyjen suhteen, mikä tarkoittaa että autonvalmistajat joutuvat usein tekemään erilaisia malleja eri markkinoille, mikä haittaa kauppaa (näistä ks. edellinen linkki ja Planet Money-podcast). Näille eroille on sitten olemassa enemmän tai vähemmän hyviä perusteluita.

On siis tasapainoteltava. Mitkä ovat hyödyt kaupan vapauttamisesta, ja kuinka paljon arvostamme kansallisen lainsäädäntömme erityispiirteitä? Tämä on vaikea tehtävä, myös hallintarekisteröinnin osalta. Tärkeää vertailemissa on se, että on selkeä käsitys molemmista vaihtoehdoista, myös nykytilanteesta.

Avoimuus ja yleisöjulkisuus

Mitä avoimuus on ja keneltä hallintarekisteri salaa osakeomistukset? Lukemani perusteella vaikuttaisi siltä, että hallinterekisteröinti ei helpottaisi mitenkään omistusten piilottamista verottajalta. Hallintarekisteröinti vaikuttaisi enemmänkin yleisöjulkisuuteen, tavallisen yleisön mahdollisuuksiin saada tietoa osakeomistuksista.

Työryhmä kiinnittää mietinnössään huomiota yleisöjulkisuuteen ja siihen, miten se turvataan tarkoituksenmukaisella tavalla myös hallintarekisteröinnin puitteissa. Työryhmä ehdottaa perustettavaksi uutta rekisteriä, jonka neljä kertaa vuodessa tiedot liikkeeseenlaskijan osakasluettelosta suomalaisista osakkeenomistajista, joiden omistus on yli 500 osaketta. 500 osakkeen rajaa työryhmä perustelee piensijoittajan yksityisyydensuojalla. Poliittisesti vaikutusvaltaisten henkilöiden osalta työryhmä ehdottaa tästä yksityisyydensuojasta luopumista kieltämällä näiden henkilöiden kotimaisen osakeomistuksen hallintarekisteröinnin.

Avoimuus on tärkeä arvo itsessään, mutta on hyvä miettiä myös avoimuuden arvoa eri skenaarioissa ja ehdotetun lainsäädännön vaikutusta kyseisissä skenaarioissa.

Kuten sanottua, en näe, miksi ehdotettu hallintarekisteröinti vaikeuttaisi verottajan toimintaa. En myöskään näe, miten se heikentäisi sisäpiirilainsäädännön valvomista. Yleisöjulkisuus, jos työryhmän ehdotus uudesta rekisteristä menisi läpi, heikkenisi paria kautta. Ei-poliittisesti merkittävien henkilöiden alle 500 osakkeen omistuksista ei saisi tietoa, ja tieto olisi vähemmän ajantasaista. Minun on vaikea nähdä skenaarioita, joissa kumpikaan näistä olisi merkittävä heikennys - vaikka heikennyksiä ne toki ovat, ja sinänsä hallitusohjelman vastaisia.

On myös hyvä muistaa laajemminkin, mikä nykytila on. Suomalaisten osakeyhtiöiden omistus ei ole yleisöjulkista, koska hallintarekisteröinti on mahdollista ulkomaisille omistajille. Yksityishenkilöiden näkökulmasta yleisöjulkisuus rajoittuu kotimaisten pörssiyhtiöiden osakkeisiin ja tämä on hyvin pieni osa lähes kenen tahansa varallisuutta. Jos haluaa lyödä salaa vetoa kotimaisen pörssiyhtiön menestyksestä, se onnistuu nytkin johdannaisten kautta. Ja, ainakin VM:n työryhmän mukaan, myös nykyistä lainsäädäntöä on helppo kiertää.

Kaiken kaikkiaan hallintarekisteröinnin mahdollistamisella on hyötyjä ja haittoja, mutta ne vaikuttavat...kovin vähäpätöisiltä. Toivottavasti tästä postauksesta on kuitenkin ollut iloa ja hyötyä. Kuten sanottua, jos olen väärässä, korjaa kommenttiosiossa. Tai kommentoi muuten vain, tai laita kysymyksiä jos jokin jäi epäselväksi, niin koetan vastata.

Jos haluat tutustua asiaan paremmin, kannattaa aloittaa VM:stä ja Komissiosta. Materiaalia on vähintäänkin tarpeeksi.

Hyperinflaatio ja tarve rahalle

Matti Pohjolan Taloustieteen oppikirjassa esitellään hyperinflaatio julkisen talouden budjettirajoitteen kautta:

$$G = T + \triangle B + \triangle M$$

Valtio tarvitsee menoihinsa euroja, ja se voi hankkia euroja kolmella tavalla: verottamalla, lainaamalla tai painamalla. Miten yllä olevan yhtälön kautta voi lähteä ymmärtämään hyperinflaatioita? Tiedämme, että rahan määrän muutosten ja inflaation välillä on hyvin korkea korrelaatio korkeilla inflaatiotasoilla, joten on lähdettävä liikkeelle oikean puolen viimeisestä termistä. Mikä saa aikaan sen, että rahan määrä kasvaa voimakkaasti?

Kuten oppikirjassa korostetaan, hyperinflaatio on poikkeusolojen ilmiö. Tyypillisesti nuo poikkeusolot liittyvät sotaan, valtion kamppailuun olemassaolostaan. Vaikka hintakehitys Yhdysvalloissa sisällissodan aikana jäi melko kauas hyperinflaatiosta - hintataso nousi noin 60 % 1862-1865 - tuo aikakausi tuotti mainion oikean elämän esimerkin yllä olevan yhtälön havainnollistamiseksi.

Ns. legal tender-jutuissa Yhdysvaltain korkein oikeus katsoi, ettei sisällissodan aikana liikkeelle laskettu paperiraha ollut perustuslain vastainen. William Strong esitti oikeuden enemmistön kannan vuoden 1871 päätöksissä (Knox v Lee ja Parker v Davis). Koko puheenvuoro, joka löytyy esim. täältä, on lukemisen arvoinen. Palataan kuitenkin yllä olevaan yhtälöön. Miksi rahan määrää piti kasvattaa?

Sisällissota loi suuren tarpeen kasvattaa julkisia menoja (piti kasvattaa G:tä yhtälön vasemmalla puolella):

[the Civil War] demanded the equipment and support of large armies and navies, and the employment of money to an extent beyond the capacity of all ordinary sources of supply.

Kuten edeltävän sitaatin loppu jo hieman paljastaakin, verotuloja ei tihkunut ja velanoton kanssa tulivat rajat vastaan (ei voitu tasapainottaa yhtälöä kasvattamalla T:tä tai $\triangle B$:tä):

Meanwhile the public treasury was nearly empty, and the credit of the government, if not stretched to its utmost tension, had become nearly exhausted...Foreign credit we had none. 

Taxation was inadequate to pay even the interest on the debt already incurred, and it was impossible to await the income of additional taxes.

Nämä seikat huomioonottaen katsottiin tarpeelliseksi painaa rahaa (yhtälö tasapainotettiin kasvattamalla $\triangle M$:ää).

It was at such a time and in such circumstances that Congress was called upon to devise means for maintaining the army and navy, for securing the large supplies of money needed, and, indeed, for the preservation of the government created by the Constitution. It was at such a time and in such an emergency that the legal tender acts were passed. 

Se mitä yhtälössä ei näy on se, että yleisön on oltava valmis ottamaan vastaan valtion liikkeellelaskemaa rahaa. Tähän korkeimman oikeuden mielestä sen siunaamat lait pyrkivät:

We have said that the credit of the government had been tried to its utmost endurance. Every new issue of notes which had nothing more to rest upon than government credit, must have paralyzed it more and more, and rendered it increasingly difficult to keep the army in the field, or the navy afloat. It is an historical fact that many persons and institutions refused to receive and pay those notes that had been issued, and even the head of the treasury represented to Congress the necessity of making the new issues legal tenders, or rather, declared it impossible to avoid the necessity. The vast body of men in the military service was composed of citizens who had left their farms, their workshops, and their business with families and debts to be provided for. The government could not pay them with ordinary treasury notes, nor could they discharge their debts with such a currency. Something more was needed, something that had all the uses of money. And as no one could be compelled to take common treasury notes in payment of debts, and as the prospect of ultimate redemption was remote and contingent, it is not too much to say that they must have depreciated in the market long before the war closed, as did the currency of the Confederate States. Making the notes legal tenders gave them a new use, and it needs no argument to show that the value of things is in proportion to the uses to which they may be applied.

Taloustieteen opettaminen on paljolti tarinankerrontaa yhtälöiden ympärille. Alussa esitetty yhtälö sopii hyvin perusoppikirjaan: se on yksinkertainen ja sen kautta voi kertoa tarinaa tutusta ja tärkeästä taloudellisesta ilmiöstä.

Verottaja ei valinnut valuuttaa Yhdysvalloissa

Suomen Pankin blogissa Karlo Kauko kirjoittaa otsikolla Valitseeko verottaja valuuttamme? rahaoloista Haminan rauhan jälkeisessä Suomessa ja siitä, millaisia vaikeuksia viranomaisilla oli saada uuden isäntämaan valuutta käyttöön kansan keskuudessa. Kauko korostaa sitä, kuinka laki ei, ainakaan historiallisessa katsannossa, yksin määrää käytettävää maksuvälinettä.

Olen sattumoisin lukenut männä viikolla pariakin kirjaa Yhdysvaltain rahahistoriasta lain näkökulmasta ja näissä korostetaan samankaltaista teemaa. Erityisesti James Willard Hurst kuljettaa kirjansa A Legal History of Money in the United States, 1774-1970 läpi ideaa siitä, että paitsi että lait muokkasivat rahaoloja, niin myös rahaolot muokkasivat lakeja, kun lainsäätäjät ja tuomarit vallitsevan teorian puutteessa reagoivat olosuhteisiin ja niistä nousseisiin sattumuksiin.

Kauko kumoaa historiallisella esimerkillään väitettä, jonka mukaan valtio voi valita, tai valitsee, taloudessa käytettävän maksuvälineen ilmoittamalla ottavansa verot vastaan vain tiettynä hyödykkeenä. Tämä tarina, jonka Kauko liittää chartalismiin, on petollisen helppo uskoa. Koska kaikki maksavat veroja, kaikkien pitää hankkia tätä kyseistä hyödykettä käyttöönsä, mikä takaa sen suosion maksuvälineenä. Ainakin Yhdysvaltojen kokemusten perusteella vaikuttaisi kuitenkin siltä, että historiallisesti lain vaikutus käytössä olevan valuutan valintaan ei kulje verotuksen, vaan sopimusoikeuden ja pankkilainsäädännön kautta.

Tässä on hyödyllistä miettiä valtioiden roolia ja verotuksen luonnetta ennen 1900-lukua. Verotulojen suhde bruttokansantuotteeseen ennen sisällissotaa oli Yhdysvalloissa 2-3 prosentin luokkaa, ja tästäkin 90 prosenttia kerättiin ulkomaankaupan tulleina. Tämä on aivan liian pientä, aivan liian harvoja koskettavaa vaikuttaakseen vaihdantaan yleisellä tasolla. Ehkä valtio olisi voinut valita valuutan verokarhun käden kautta, mutta se ei sitä tehnyt.

Hurst suhtautuu skeptisesti ylipäänsä siihen, että laeilla olisi ollut merkittävä proaktiivinen vaikutus siihen, mitä valuuttaa vaihdannassa käytetään. Hän tuntuu ajattelevan, että lait pikemminkin heijastelevat vallitsevia käytäntöjä, jotka muotoutuvat markkinavoimien ja sattuman kautta. Hurst kuitenkin tunnustaa, että jossain määrin laillisen maksuvälineen idealla (legal tender) vaikutettiin käytettävään valuuttaan.

Laillisessa maksuvälineessä on kyse siitä, että laki katsoo rahamääräisten velvoitteiden tulevan suoritetuksi, kun suoritus tehdään laillisessa maksuvälineessä. Esimerkki varmasti auttaa. Parker-niminen herra sopii Davis-nimisen herran kanssa siitä, että Parker myy palan maata Davisille ja kauppasumma määritellään dollareissa. Parker ei toimita tavaraa ostajalle ja Davis haastaa Parkerin oikeuteen. Oikeus määrää Parkerin antamaan maan Davisille ja Davisin antamaan dollarisumman Parkerille. Davis kaivaa greenback-dollarit ja Parker protestoi ja vaatii maksuksi kultadollareita. Miehet vievät kinansa korkeimpaan oikeuteen asti, jossa syntyy historiaa oikeuden päättäessä että Davis saa kuitata velkansa greenback-dollareilla.

Tällaisilla päätöksillä oli laillisten maksuvälineiden suosiota lisäävä vaikutus, etenkin jos samalla kielletään osapuolia laatimasta sopimuksia missään muussa valuutassa. Mitä valtion rooliin tulee, tarina on kuitenkin monimutkaisempi. Legal tender-lakien tarkoitus ei ollut Hurstin mukaan valita tiettyä valuuttaa yleisesti käytettäväksi maksuvälineeksi, eikä valinta aina kohdistunut valtion valuuttaan. 1800-luvun alkupuolella lailliseksi maksuvälineeksi hyväksyttiin esimerkiksi Espanjan dollari. Tässäkin lait vain heijastelivat vallinneita käytäntöjä.

Lopulta tietenkin Yhdysvaltain valtion liikkeellelaskema dollari voitti, eikä valtion roolia tässä kehityksessä voi tietenkään kiistää. Valtio ei kuitenkaan valinnut valuuttaa verotuksen kautta, vaan hävittämällä kilpailun. Osavaltioiden pankkien setelinanto kukistettiin tappoverolla vuonna 1865. Tämän jälkeen kansalliset pankit saivat laskea liikkeelle seteleitä tiettyjä valtion velkakirjoja vastaan, mutta usein näillä pankeilla oli tuottavampiakin investointikohteita. Lisäksi 1930-luvun lopulla valtio lakkasi laskemasta liikkeelle ko. velkakirjoja, mikä teki yksityispankkien seteleistä keräilykohteita.