Emulaatioiden aika

Robin Hansonin Age of Em on ilmestynyt. Se on epätavanomainen, kiehtova ja huolellinen kirja, jota voisi kutsua spekulatiiviseksi nonfiktioksi. Hanson ottaa lähtökohdakseen yksittäisen teknologian, ja hän pyrkii kuvittelemaan miten tuon teknologian käyttöönotto muuttaa sitä miten elämme, yksilöinä ja yhteisöinä. Muutos on verrattavissa niihin kumouksiin, joita ihmislaji ja maapallo kokivat maatalouden synnyn ja teollisen vallankumouksen yhteydessä.

Robin Hanson on George Mason Universityn apulaisprofessori (associate professor) ja Overcoming Bias-blogin kirjoittaja. Hanson on taloustieteilijä, mutta myös teknologianörtti, joka 1980-luvulla lopetti fysiikan tohtoriopinnot ja lähti useaksi vuodeksi töihin Lockheedille tekoälytutkimuksen pariin. Hän on tähän mennessä ehkä tunnetuin ennustemarkkinoita koskevasta työstään.

Tiedän, että internetissä on paljon tätä parempia kirjoituksia ja paljon minua parempia kirjoittajia, mutta toimikoon tämä nyt suomenkielisenä esittelynä ja johdatuksena kirjan pariin. En ehkä sanonut sitä, mutta suosittelen kirjan lukemista. Suomeksi samoja teemoja käsitellään Kaj Sotalan Kehittyvä ihmiskunta-kirjassa, jossa käydään läpi hyvin esimerkiksi tässä vähemmälle huomiolle jääviä yksityiskohtia teknologiasta.

Teknologinen lähtökohta: aivoemulaatiot

Aivoemulaatio tarkoittaa ohjelmistoa ja laitteistoa, joka enemmän tai vähemmän tarkasti toisintaa aivojen toiminnan. Aivot ovat vain solujen ja hiukkasten välistä vuorovaikutusta, ja jos (jatkossa: kun) tuo vuorovaikutus opitaan mallintamaan, aivot ja ihminen voivat jatkaa elämäänsä ilman nyt käytössä olevaa hermokudosta.

Aivoemulaatiot vaativat sen, että aivot pystytään kuvantamaan, mallintamaan ja simuloimaan taloudellisesti kannattavalla tavalla. On vaikea nähdä, miksi tähän ei ennen pitkää pystyttäisi - Hansonin arvion mukaan tässä kestää enintään tuhat vuotta, mutta myös seuraavan sadan vuoden aikana voidaan hyvin nähdä riittävää kehitystä.

Mitä tapahtuu, kun aivoemulaatioista tulee riittävän hyviä ja riittävän halpoja? Monia erilaisia asioita. Pohjimmiltaan kyse on, omasta mielestäni, siitä että työkykyisiä ihmisiä voidaan nykyiseen verrattuna tuottaa huomattavasti nopeammin ja ylläpitää halvemmin. Ja on tärkeä ymmärtää, että tässä on kyse ihmisistä. Emulaatiot ovat ihmisiä. Vaikka kuinka kummalliseksi maailma menee, sen keskiössä on ihmisiä. Erilaisia kuin me, ehkä, mutta toisaalta niin olivat metsästäjä-keräilijätkin.

Katsotaan seuraavaksi, millaisia emulaatiot ovat.

Millaisia emulaatiot ovat?

Emulaatiot ovat valikoitunut joukko ihmisiä. Koska emulaatioteknologia luultavasti kehittyy niin, että aivot opitaan emuloimaan ensin vain niin, että aivot tuhoutuvat tässä prosessissa, ensimmäiset emuloidut ihmiset ovat luultavasti hyvin riskihalukkaita, epätoivoisia, tai jo kuolleita (syväjäädytetyt).

Uusien aivojen emulointiin ja emulaatioiden ylläpitoon liittyy kustannuksia, ja nuo kustannukset on katettava joko alkupääomalla tai tulevan työn synnyttämällä lisäarvolla. Emulaatiot ovat siis joko rikkaita tai tuottavia ihmisiä. Tämä määrittää sen, miten emulaatiot poikkeavat nykyisestä ihmiskunnasta. Periaatteessa kaikki tekijät, jotka ovat korreloituneita tuottavuuden kanssa, korostuvat emulaatiopopulaatiossa.

Emulaatiot elävät virtuaalitodellisuudessa. Emulaatiot vaativat elääkseen rautaa ja energiaa, ja joidenkin yksilöiden tulee elää fyysisessä todellisuudessa ylläpitämässä näitä edellytyksiä. Useimmat kuitenkin voivat yhtä hyvin elää virtuaalitodellisuudessa. Tästä tulee valtava elämänlaadun paraneminen. Virtuaalitodellisuudessa ei tarvitse tehdä kotitöitä tai tuntea nälkää - ellei erityisesti halua.

Emulaatiot elävät eri vauhtia. Kuten tietokoneita nykyään, emulaatioiden käyttämää signaalinkäsittelylaitteistoa on saatavilla nopeampina ja hitaampina versioina. Tästä syystä emulaatiot tulevat elämään suuresti erivauhtisina, ja aika on vahvasti subjektiivista. On yksilöitä, jotka elävät vuosia kun maapallo pyörähtää akselinsa ympäri, kun taas toiset yksilöt ehtivät elää samassa ajassa vain tunteja. Nykyihmistenkin aika ilmeisesti vaihtelee - toisten aivot vain toimivat nopeammin - mutta paljon pienemmässä mittakaavassa.

Emulaatioita voi muokata. Emulaatioiden idea on se, että aivojen toiminta voi edelleen olla "musta laatikko", jonka toimintaa ei mallintamisesta huolimatta täysin ymmärretä. Koko ajatus siitä, että emulaatiot tulevat ennen keinoälyä perustuu siihen, että on helpompi mallintaa jo nykyisin toimivat aivot kuin rakentaa tyhjästä uudet. Tästä huolimatta emulaatioita ymmärretään luultavasti riittävän hyvin, että niitä voidaan muokata. Emulaatioista voidaan esimerkiksi ahkerampia tai keskittyneempiä. Jälleen on huomionarvoista se, että tämä on mahdollista nykyäänkin (ks. yliopisto-opiskelijoiden Adderallin käyttö Yhdysvalloissa).

Emulaatioiden elinkaaret vaihtelevat. Nykyihmisille syntyminen ja kasvaminen on hidasta ja kuolema tuskallista. Useimmat emulaatiot ovat juuri senikäisiä mitä tarvitaan siihen työhön mitä varten ne luodaan. Runoilijat tyypillisesti tuottavat parhaat työnsä nuorempina kuin romaanikirjailijat (lähde).

Käsitys kuolemasta voi olla erilainen. Jos teet itsestäsi kopion, joka elää vain muutaman tunnin, onko tässä kyse kuolemasta? Kysymys ei ehkä ole niinkään siitä, että lopetanko itseni vaan siitä, että haluanko muistaa sen, mitä olen kokenut.

Millaisia emulaatioiden yhteiskunnat ovat?

Talouskasvu on nopeaa. Talouskasvu syntyy tuotannontekijöiden määrän kasvusta ja teknologian kehityksestä. Ihmistyö on tärkein tuotannontekijä ja teknologisen kehityksen lähde. Emulaatiot mahdollistavat ihmistyön määrän valtavan kasvun ja sitä kautta talouskasvun kiihtymisen. Tällä hetkellä maailmantalous kaksinkertaistuu noin kerran 15 vuodessa, mutta emulaatioiden myötä tuo luku voisi olla esimerkiksi 18 kuukautta. Tämä todennäköisesti tarkoittaa sitä, että myös reaalikorot nousevat.

Kilpailu on voimakasta. Täydellisen kilpailun markkinoilla toimijat ottavat hinnat annettuina. Se on määritelmä. Jos sitten mietit hetken sitä, kuinka paljon työmarkkinoilla kaiken kaikkiaan käydään palkkaneuvotteluja, ymmärrät miten kaukana olemme kovimmasta mahdollisesta kilpailusta.

Jos minä pystyisin kopioimaan itseäni rajattomasti, pystyisin disruptoimaan aika isolla tavalla suomalaisia työmarkkinoita. Ottaisin ensin tietenkin haltuun ekonomistien työmarkkinat. Olen 28-vuotias ja voisin hyvin vielä kouluttautua muihin ammatteihin. On itse asiassa melko vähän ammatteja, joita en olisi valmis tekemään. Joku voisi jopa suuttua, jos sanoisin, että maatalouslomittajan elämä ei ole elämisen arvoista. Ja tuosta valinnastahan siinä olisi kyse.

Jos minä en haluaisi tehdä itsestäni lisää kopioita, niin ei haittaa. Luultavasti joku jossain haluaisi. Lopputulos olisi joka tapauksessa sama.

[Omaa spekulaatiota:] Kilpailua luultavasti rajoittaa myös sosiaaliturvan puute. Nykyihmisisten oikeudenmukaisuuskäsitykseen kuuluu, että jos kaksi ihmistä tekevät uuden ihmisen, josta ne eivät pysty huolehtimaan, muiden ihmisten tulee huolehtia tuosta uudesta ihmisestä. Entä jos minä teen itsestäni virtuaalisen kopion, jonka ylläpidosta en voi huolehtia (esimerkiksi en pysty maksamaan serverivuokraa)? Vaikea sanoa, miten tulevat ihmiset tämän ajattelevat, mutta ainakin itse veikkaisin että yhteiskunta olisi valmis antamaan tuon kopion kuolla, koska se ei ole ainutlaatuinen siinä mielessä missä uusi syntynyt lapsi on.

Voimakkaan kilpailun tuloksena palkat laskisivat. On syytä muistaa, että virtuaalitodellisuus poistaa jo merkittävän osan ikävistä kokemuksista, mikä parantaa elintasoa. Emulaatioiden palkan voi hahmottaa seuraavasti. Emulaatio käyttää elääkseen laitteistoa ja energiaa, ja mitään muuta se ei oikeastaan tarvitse, pois lukien mahdolliset maksulliset, tekijänoikeussuojatut virtuaalitodellisuuden elementit. Emulaatio tekee töitä ostaakseen itselleen vapaa-aikaa, ja emulaation palkka on se, kuinka monta tuntia vapaa-aikaa se pystyy ostamaan yhdellä tunnilla työtä.

Jälleen, jos kysyisit minulta kuinka monta tuntia töitä olisin valmis tekemään jotta saisin yhden tunnin vapaa-aikaa virtuaalitodellisuudessa, niin luultavasti aika monta. Ja jos minä en olisi valmis, niin joku muu olisi.

Klaanit ovat tärkeä yhteisö. Emulaatiot ovat kopioita. Jos loisin itsestäni tuhat kopioita, niin olisi luonnollista, että nuo tuhat kopiota muodostaisivat jonkinlaisen yhteisön, klaanin. Ensinnäkin kaikkien kopioiden kannalta olisi hyvä, jos brändiarvoani suojeltaisiin - jos yksi kopioni tekisi jotain hölmöä, se alentaisi muiden palkkoja. Rahoitusmarkkinat voitaisiin järjestää pitkälti klaanien pohjalta. Pankki ei ehkä tiedä, onko minulle kannattavaa lainata rahaa liikeideaa varten, mutta kopioni tietävät.

Lopuksi

Age of Em esittää maailman, jota et välttämättä itse koskaan koe ja joka ei suoranaisesti kosketa sinua, mutta sellaisia maailmojahan kirjat yleensäkin esittävät. Kirja ja sen kuvaama maailma on yhtä aikaa hyvin uskomaton ja niin kovin tolkullinen.

Mitä epäuskottavampana, epätodennäköisempänä ja epäeettisempänä pidät edellä esitettyä skenaariota, sitä suositeltavampi kirja on.

Jos jokin jäi askarruttamaan, voin koettaa vastata kommenttikentässä. Toki en itsekään ymmärtänyt aivan kaikkea lukemaani, mutta sellaista se on.


P.S. Opetin alkuvuodesta makrotalousteorian jatkokurssilla kasvuosuutta, ja kun luin Hansonin valmistelevan tällaista kirjaa, halusin ottaa sen viimeisen luennon aiheeksi. Pyysin Hansonilta senhetkisen käsikirjoituksen, ja sain, eli mies on paitsi fiksu niin mahdottoman mukava. Ilokseni huomasin että opiskelijoilla oli hyvä taloustieteen intuitio ja he keksivät monia puolia siitä, millainen emulaatioiden talous ehkä tulisi olemaan.

Valtio varakkaaksi

I

Nordnetin Martin Paasi on kirjoittanut (ja puhunut) ehdotuksestaan, jossa Suomen valtio voisi suhteellisen pienellä omistustensa uudelleenallokaatiolla saada aikaan kehityksen, jossa sadan vuoden päästä Suomesta voitaisiin poistaa verotus, koska omistusten tuotto riittäisi kattamaan valtion menot. Yllä linkitetyssä podcastissa toivottiin asiasta keskustelua, tai kuten Paasi sanoi:

Sitä nyt on turha todistella toiseksi, koska se nyt vain on noin, mutta voihan tuosta asiasta totta kai esittää omia mielipiteitä.

Paasin ajatus lähtee Hannu Leinosen EVA-analyysissä "Laiska jättiläinen" esittämästä luvusta 20 miljardia. 20 miljardia euroa on niiden omistusten arvo, joista Suomen valtion tulisi Leinosen mukaan luopua. Sijoittamalla 20 miljardia euroa osakemarkkinoille valtio saisi tälle 6,6 prosentin reaalituoton, minkä myötä omistuksen arvo 100 vuoden päästä olisi nykyrahassa 12 000 miljardia euroa ja sen reaalituotto noin 800 miljoonaa euroa. Valtion menot ovat Paasin laskelmassa tällä hetkellä noin 55 miljardia euroa, ja jos nämä kasvaisivat 1,4 prosentin inflaatiovauhtia nämä olisivat 100 vuoden päästä nimellisesti noin 220 miljardia euroa.

Menemättä vielä syvemmälle laskelman oletuksiin ja oikeellisuuteen, minua mietitytti seuraavat laskelmassa tehdyt ratkaisut:

• Miksi puhutaan vain valtion menoista, kun tarkoitus on "poistaa verot Suomesta kokonaan"? Luulisi että tässä utopiassa ei olisi myöskään kunnallisveroa tai muita vastaavia maksuja.
• Miksi omistusten arvoa ja kehitystä arvioidaan reaalisesti (nykyrahassa) ja menojen kehitystä nimellisesti (käyvässä rahassa)?
• Miksi inflaatio-oletus otetaan Yhdysvaltain dollarin sisäisen arvon kehityksestä 1802-2012?
• Miksi laskelman T on 100 vuotta? Havainnollistavampaa olisi minusta laskea se vuosi, jona omistusten tuotto riittää kattamaan menot.

Syvemmällä tasolla laskelmassa on mielestäni kaksi ongelmallista oletusta:

• 20 miljardin tuotto perusuralla on nolla.
• Julkisten menojen oletetaan kasvavan inflaatiovauhtia.

Ensimmäinen näistä on tietenkin epärealistinen. Leinosen 20 miljardia koostuu pörssiomistuksista (11 miljardia), joistakin ns. erityistehtäviä hoitavista yhtiöistä (kuten Veikkaus, tämä potti yhteensä 6,2 miljardia) ja joistakin listaamattomista yhtiöistä (kuten VR ja Posti, tämä potti yhteensä 2,7 miljardia). Kyllähän näistä rahaa tulee, eli järkevä reaalituotto-oletus suhteessa perusuraan ei ole 6,6 prosenttia.

Toinen oletus implikoi, että julkisten menojen BKT-osuus laskee tasaisesti. Oletetaan, että inflaatio on 1,7 % ja reaalikasvu 1,5 % vuodessa. Paasin skenaariossa julkisten (valtion) menojen BKT-osuus laskee alle neljännekseen nykyisestä sadassa vuodessa. Tämä ei ole nähdäkseni todennäköistä, tai ainakin tätä oletusta pitäisi hieman perustella.

Lopuksi voidaan kysyä monestakin näkökulmasta, miksi meidän pitäisi näin tehdä ja miten markkinatoimijat tähän reagoisivat. Yksi näkökulma on se, että ehdotuksessa tietyllä ajanhetkellä kokonaisveroaste putoaa nykyiseltä tasoltaan (n. 45 %) nollaan. Tästä seuraa äkillinen nousu kotitalouksien käytettävissä olevissa tuloissa. Kotitaloudet haluavat tasoittaa kulutustaan, mikä tarkoittaa sitä että ne velkaantuvat voimakkaasti tuohon ajanhetkeen asti.

Jos kotitaloudet eivät voi velkaantua dynastioina - ts. minä en voi ottaa isoa lainaa ja jättää sitä jälkeläisteni maksettavaksi - tästä seuraa se, että kulutusmahdollisuuksien erot sukupolvien välillä kasvavat. En tiedä, miksi nykyinen tilanne olisi tehoton siinä mielessä että tällainen muutos olisi toivottava.

II

Tässä yksi liittyvä asia, jota olen pohtinut jo tovin.

Valtion 30 vuoden velkakirjan (nimellinen) korko on nyt prosentin luokkaa. Eläketurvakeskus arvioi eläkevarojen nimellistuoton vuosina 2016-2080 olevan keskimäärin 5,3 % vuodessa (taulukot 3.3 ja 3.4).

Unohdetaan elvytyskeskustelu. Miksi valtion ei nyt kannattaisi ottaa lainaa prosentin korolla ja sijoittaa se takaisin rahoitusmarkkinoille, josta se saisi oman arvionsa mukaan 5,3 prosentin tuoton?

Taloustiede on saanut minut epäilemään ilmaisia lounaita aina ja kaikkialla. Tämä tuntuu ilmaiselta lounaalta, ja siksi se tuntuu väärältä. En kuitenkaan osaa sanoa, miksi se on väärin. Haluaisin kuulla sen.

Ilmiselvä vastalause hintojen reagointi: mitä suuremmalla summalla tämän tekee, sitä enemmän hinnat reagoivat: valtion korot nousevat ja (huomattavasti vähäisemmässä määrin) rahoitusmarkkinoiden tuotto alenee.

Taloustiede on kuitenkin myös opettanut minut ajattelemaan marginaalisesti. Jos jäätelö maksaa euron ja minä olen valmis maksamaan jäätelöstä kaksi euroa, en ajattele loogisen johtopäätöksen olevan se, että minun tulisi syödä jäätelöä niin paljon että menen vararikkoon tai kuolen diabetekseen. Jos valtion olisi nyt kannattavaa lainata rahaa ja sijoittaa se eteenpäin rahoitusmarkkinoille, en ajattele loogisen johtopäätöksen olevan se, että meidän tulisi siirtyä valtiokapitalistiseen dystopiaan.

Miksi valtion ei siis nyt kannattaisi ottaa marginaalinen summa (esimerkiksi miljona euroa) lainaa rahoitusmarkkinoilta ja sijoittaa se eteenpäin?

Muokkaus 10.4. 12:04: toisesta kappaleesta korjattu 220 miljardia (aiemmin virheellisesti 220 miljoonaa)

Evoluutiot talouskasvun taustalla

Ihmiset saavat nykyään aikaan enemmän kasvua kuin aiemmin. Kun sanon aiemmin, tarkoitan satoja, tuhansia ja kymmeniätuhansia vuosia sitten.

Miksi näin on? Siihen on tavanomaisia ja tosia selityksiä, kuten

• ihmisillä on enemmän koneita käytettävissään tuotantonsa apuna (työn tuottavuus korkeampi, mitä enemmän pääomaa)
• ihmisillä on enemmän ideoita käytettävissään (teknologia on kehittynyt)
• ihmisillä on paremmat kannustimet tuottaa kasvua (instituutiot)
• ihmiset kasvavat parempiin ajattelumalleihin (kulttuuri)

Näiden tavanomaisten ja tosien selitysten lisäksi mielenkiintoinen mahdollisuus on se, että ihmiset ovat erilaisia. Otetaan jokin ominaisuus, X. Tässä on kolme vaatimusta:

1. X on ainakin osittain periytyvä.
2. X vaikuttaa positiivisesti (negatiivisesti) yksilön selviytymiseen.
3. X vaikuttaa positiivisesti (negatiivisesti) tuotantoon talouden tasolla.

Ei ole vaikea keksiä potentiaalisia X-tekijöitä. Säästäväisyys on tekijä, joka teoreettisissa kasvumalleissa tyypillisesti nostaa tuotantoa, ja säästämiskäyttäytyminen on ilmeisesti vahvasti perinnöllistä. Galor & Moavin (2002) teoreettisessa mallissa kyse on laatu vs. määrä-preferensseistä jälkeläisten suhteen.

Empiirisesti kysymys onkin vaikeampi, koska evoluutio on hidasta ja aikasarjat lyhyitä. Yksi mielenkiintoinen tutkimus tämän aiheen piirissä on Justin Cookin "The role of lactase persistence in precolonial development" vuodelta 2014.

Laktaasi on maitosokeria pilkkova entsyymi. Kuten kaikki nisäkkäät, ihmiset tuottavat laktaasia syntymästä imeväisiän loppuun saakka. Osalla ihmisistä on kuitenkin tietty geenimuutos, joka aiheuttaa sen, että heidän ohutsuolensa jatkaa laktaasin tuottamiste. He, toisin kuin esimerkiksi allekirjoittanut, ovat ns. laktoositolerantteja. Eli ominaisuus X, laktoositoleranssi, täyttää ehdon 1: se on periytyvä.

En tiedä, koska geenipoikkeama on syntynyt, mutta siitä alkoi olla selviytymisetua vasta siinä vaiheessa, kun ihmiset alkoivat pitää karjaa. Ilmeisesti - tämä ei ole minun alaani - voidaan tietää, että laktoositoleranssi antoi voimakkaan selviytymisedun yksilöille viimeisen 5000 - 10 000 vuoden aikana (kohta 2).

Entä kohta 3? Edistikö laktoositoleranssi tuotannon kasvua ja jos, niin miten? Tässä tullaan yhteen kasvun taloustieteen kivijalkoihin: enemmän ihmisiä tarkoittaa, ainakin historiallisesti, enemmän tuotantoa. Kokonaisuudessaan, totta kai, mutta myös työntekijää kohti. Miksi? Mitä enemmän ihmisiä on lähellä toisiaan, sitä enemmän heillä on käytettävissään ideoita ja sitä paremmin he pystyvät erikoistumaan.

Cook tarkastelee laktoositoleranssia ja väestöntiheyden yhteyttä vuoden 1500 tienoilla. Mistä hän saa muuttujansa, erityisesti laktoositoleranssin? Lyhyesti: i) tiedämme laktoositoleranssin esiintyvyyden tänä päivänä eri etnisissä ryhmissä, ii) tiedämme maiden etnisen koostumuksen ja iii) tiedämme jotain maiden välisestä muuttoliikkeestä vuosina 1500-2000. Näiden tietojen avulla voidaan ikään kuin peruuttaa ja saada käsitys siitä, millä alueilla oli minkäkin verran laktoositoleranssia vuonna 1500.

Cookin tulos on tietenkin se, että laktoositoleranssin esiintyvyys ja väestöntiheys vuonna 1500 ovat positiivisesti korreloituneita. Jos olet valmis uskomaan, että tässä ei ole puuttuvan muuttujan harhaa tai käänteistä kausaliteettia, voit todeta, että laktoositoleranssi aiheutti tiheämpiä väestöjä, ja tätä kautta korkeampaa kasvua.

Mitä olette mieltä, Cookin tutkimuksesta ja yleisesti evoluutiosta talouskasvun taustalla?

Blogin paluu

Anteeksi, kun en sanonut blogin menevän tauolle.

Hieman alle vuosi sitten minulle avautui mahdollisuus työskennellä valtiovarainministeriössä. Tuossa vaiheessa väitöskirjan eteneminen tuntui tahmealta ja kaipasin vaihtelua ja työkokemusta, joten otin mahdollisuuden vastaan innolla. Tein äitiysvapaan sijaisuuden budjettiosaston rakenneyksikössä ja toisinaan jouduin, toisinaan pääsin yllättävänkin lähelle talouspolitiikan valmistelua ja päätöksentekoa. Kohtasin kimurantteja asiakysymyksiä ja ihailtavia asiantuntijoita. Kokemus oli erinomainen ja opin paljon.

Aluksi bloggaaminen tuntui vaikealta ajatukselta siksi, että ne asiat joista innostui älyllisesti olivat töissä kohdattuja, melko keskeneräisiä ja jokseenkin arkaluonteisia teemoja, enkä kokenut omaa asiantuntija-asemaani niin vahvaksi, että olisin tohtinut ns. lähteä huutelemaan internetissä virassa ollessani. Myöhemmin bloggaaminen tuntui vaikealta ajatukselta lähinnä siksi, että en jaksanut; tein päivätöiden päälle iltaisin ja viikonloppuisin muita projekteja, ja vapaa-aika vaati irrottautumista asiallisuuksista. Ja tämä blogi on niin kovin asiallinen.

Nyt olen palannut projektitutkijaksi yliopistolle ja orientoidun hiljalleen siihen liittyvään vapauteen ja vastuuseen, jotka ovat melko erilaisia kuin virkamiehen vapaudet ja vastuut. Bloggaaminen on minulle yksi tutkijuuden vapaus ja vastuu. Se on vapautta sanoa asioita ilman että ne tulkitaan vaatimuksiksi ja vallankäytöksi, ja se on vastuuta levittää (talous)tieteen ilosanomaa.

Vuoden varrella on kertynyt ideoita, joista kirjoittaa. Lisäksi opetin helmikuussa makrotalousteorian jatkokurssia Tampereella, josta kurssista varmasti nostan teemoja tännekin. Olen kuitenkin kirjoittajana reaktiivinen, ja tarvitsen ärsykkeitä. Meninkin siis Twitteriin, jossa käsittääkseni ärsykkeitä piisaa. Voitte seurata minua halutessanne sielläkin; ainakin saatte tiedon uusista blogauksista sitä kautta. Ja kysykää ja pyytäkää, jos joskus huomaatte miettivänne että mitähänseallanseuritästäsanoisi.

Palataan!

P.S. Kävin radiossa toukokuussa. Blogiansioilla, mutta virassa. Onnistuin olemaan paljastamatta meneillään olleiden hallitusneuvottelujen kuvioita, mistä esimieheni oli silminnähden helpottunut. Siihen onnistumiseni taisivatkin jäädä, mutta kokemus oli hyvä ja Samu Kurrista oli hauska ottaa oppia. Eli jos olette joskus miettineet, miltä tämä ärsyttävä asiapertti kuulostaa, niin hän kuulostaa juuri siltä.

Alkutuotannon kasvukivut

Kaivelen vanhoja. Edellinen postaus täällä, taustoja täällä. Ehkä tarpeeksi pitkään kun luen, opin kirjoittamaan menneestä ja nykyisestä vetävästi kuin Tommi Uschanov.

Suomessa puhutaan nykyään paljon rakennemuutoksista, mutta muutaman paperitehtaan lakkautus ja yhden entisen kännykkäjätin itsensäetsintä ei vedä vertoja sille, miten alkutuotannon osuus kansantuotannosta kutistui edellisen vuosisadan aikana. Vuonna 1920 suomalaisista 70,1 prosenttia sai toimeentulonsa maataloudesta. Vuonna 2004 osuus oli enää 4,2 prosenttia. Olemme menettäneet sadassa vuodessa miljoona työpaikkaa maataloussektorilla. Tämä valtava romahdus on aikamme suurin menestystarina.

Työn tuottavuus, eli tuotos jaettuna työpanoksella, kertoo miten paljon arvoa yksi työntekijä pystyy luomaan yrityksessä, toimialalla tai koko kansantaloudessa. Työn tuottavuuden kasvu on materiaalisen hyvinvoinnin perimmäinen lähde. Kun työn tuottavuus kasvaa, vähemmällä saadaan aikaan enemmän.

Harvoilla aloilla työn tuottavuus on kehittynyt yhtä hurjasti kuin maataloudessa. Teknologisen kehityksen ja työn paremman järjestämisen myötä Suomi on onnistunut vapauttamaan valtaosan kansastaan isiensä pelloilta kaupunkeihin mitä moninaisimpiin ammatteihin. Maatalous on itse asiassa yhä kärkialojamme tässä mielessä. 2000-luvulla työn tuottavuus kasvoi eniten juurikin alkutuotannossa, jättäen taakseen erinäiset teollisuus- ja palvelutoimialat. Kansainvälisellä kaupalla on ollut tietenkin tässä jo pitkään tärkeä rooli, kehityksen kirittäjänä ja kuluttajien kukkaroiden keventäjänä.

Tuottavuuden kasvun kääntöpuoli on ollut se, että maatalouden kyky työllistää ihmisiä on romahtanut. Tästä pääsemmekin elinkeinoelämän paradoksiin. Yritykset ja toimialat puhuvat paljon tuottavuuden merkityksestä, mutta samalla ne kehuvat itseään sillä, kuinka paljon ne työllistävät ihmisiä. Toisin sanoen ne kehuvat itseään tuotantonsa tehottomuudella.

Kuvittele tämä mille tahansa muulle resurssille. Kuvittele, että kehut ystävillesi, kuinka paljon onnistuit käyttämään rahaa autosi korjaamiseen. Kuvittele, että paperitehtaan omistaja kehuu, kuinka paljon energiaa hän tarvitsee paperinsa valmistamiseen. Turkisteollisuus, panimoala ja muut sektorit kehuvat itseään sillä, kuinka paljon ihmistyövoimaa ne tarvitsevat lopputuotteidensa valmistamiseen, vaikka ne olisivat eittämättä suurempien kehujen arvoisia, jos ne tarvitsisivat siihen vähemmän työntekijöitä. Sitä on edistys. Tuottavuus kasvaa ja työntekijöitä vapautuu uusien tarpeiden tyydyttämiseen. Mikään ei ole ollut niin tärkeää kuin se, että maataloudesta on vapautunut työvoimaa muualle talouteen. Kiitos Haber, Bosch ja Borlaug, kiitos Virtanen ja Karström.

Edistys ei ole tietenkään helppoa. Maatalouden rakennemuutos ei ollut kivuton prosessi eikä sen annettu tapahtua markkinoiden ehdoilla. Toisen maailmansodan jälkeen elinkelvottoman alkutuotannon yhteiskunnallisia seurauksia koetettiin padota lapiolinjalla, joka laittoi pienviljelijät töihin valtion maille, jotta heidän ei tarvitsisi lähteä kaupunkeihin. Mutta lapiolinja oli enemmänkin hätäisesti improvisoitu lääke tiettyyn työmarkkinoiden taitekohtaan kuin suuri taantumuksellinen visio. Niitäkin ääniä kuului, jotka halusivat pysäyttää kehityksen ja palata menneeseen. Esimerkki tällaisesta on Suomen asutustoimintakomitea, joka 1930-luvun alussa halusi museoida Suomen agraariyhteiskunnaksi.

Asutustoimintakomitea

Marraskuussa 1927 valtioneuvosto asetti komitean laatimaan ehdotusta asutuslain tarkistamisesta ja muista asutustoimintaa edistävistä toimenpiteistä. Komitean puheenjohtajaksi kutsuttiin oikeustieteilijä T. M. Kivimäki, joka myöhemmin jatkoi uraansa pääministerinä vuosina 1932-1936 ja vielä myöhemmin sotasyyllisenä Helsingin keskusvankilassa. Komitean jättäessä mietintönsä toukokuussa 1933 puheenjohtajana toimi Väinö Parkkali, Kivimäen siirryttyä aiemmin oikeusministeriksi Sunilan II:een hallitukseen.

Komitean mietintö on suurimmilta osin selostusta Suomessa ja muualla toteutetusta asutustoiminnasta ja sitä koskevasta lainsäädännöstä. Faktat ovat tietenkin tärkeitä, mutta paljon mielenkiintoisempia ovat ideat, joita niiden väliin ujutetaan. Tarkastellessaan asutustoimintaa ja sen tarpeellisutta laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa komitealla on kaksi huolta ylitse muiden: huoli kaupunkilaisen elämäntavan yleistymisestä ja huoli teollisuuden ja kaupan kyvystä tarjota ihmisille työtä.

Mietinnön luku ”Asutustoiminnan tarpeellisuus” alkaa kiehtovalla katsauksella väestökysymyksen historiaan, Antiikin rappioon ja germaanisten heimojen yhteiskunnalliseen tervehenkisyyteen. Luku kuvaa, kuinka väestönlisäys ajoi kreikkalaiset perustamaan siirtokuntia ympäri Välimerta ja sai heidät etsimään ansaintamahdollisuuksia maanviljelyn ulkopuolelta, kaupasta ja käsiteollisuudesta. Rahatalouteen siirtyminen ja tilojen pirstomista suosiva perintölainsäädäntö kiihdyttivät kehitystä, joka lopulta johti siihen, että ”[l]ahjakas helleenien rotu hävisi vähitellen sukupuuttoon ja tilalle muodostui sekarotu, joka ei kyennyt edes säilyttämään helleenien korkealle kehittynyttä kulttuuria” (s. 143). Miksi näin oli tapahtuva?

Tähän valitettavaan kehitykseen on tietenkin ollut myötävaikuttamassa useat eri syyt. Kun otetaan huomioon, mitä aikaisemmin on mainittu Kreikan talouselämän kehityksestä, on todennäköistä, että oleellisimpana syynä Kreikan väestöolojen rappeutumiseen oli maatalouden taantuminen elinkeinoelämässä. Teollisuus ja kauppa, niin tärkeätä kuin se lieneekin, ei tuo mukanaan terveitä elintapoja, samoin kuin asuminen kaupungissa ei myöskään lisää kansojen voimakkuutta. (s. 143)

Ai että tuota viimeistä virkettä! Tämän ja monen muun hulluuden jälkeen ei ole yllättävää, että komitea päätyi suosittelemaan taantumusta.

Varmana voidaan pitää, että uusille vuosiluokille, siirtolaisuudenkin melkein kokonaan pysähdyttyä, yhä lisääntyvässä määrässä vaikeutuu työnsaantitilaisuuksien löytäminen, ellei kehitystä määrätietoisesti ryhdytä johtamaan siihen suuntaan, että tilaton väestö ja väestönlisäys kiinnitetään maahan. (s. 231)

Seuraavan 25 vuoden aikana Suomeen syntyi yli kaksi miljoonaa ihmistä. Maamme olisi vielä tänäänkin hyvin erilainen paikka, jos asutustoimintakomitean neuvosta olisi pidetty kiinni ja tämä väestönlisäys "kiinnitetty maahan". Näin ei kuitenkaan tehty ja jo 16 vuotta myöhemmin kehityksen pysäyttäminen oli todettu periaatteen tasolla kestämättömäksi.

Alkutuotannon sietämätön kehitys

Asutustoimintakomitea oli harhainen, mutta se pyrki luomaan vakautta vaikeina aikoina. Tavoite on hyvä, mutta ongelma on siinä, että pyrkiessään tuottamaan turvaa politiikka usein tuottaa epävarmuutta. Politiikka on poukkoilevaa. Vuonna 2007 puhuttiin jakovarasta, vuonna 2014 kestävyysvajeesta. Vuonna 2012 puhuttiin 0,7 hoitajasta vanhusta kohti, vuonna 2014 norminpurkutalkoista. Vuonna 1933 puhuttiin siitä, kuinka maahan pitää sitoa väestöä, ja vuonna 1949 puhuttiin siitä, kuinka maasta pitää irrottaa väestöä.

Tuona vuonna yleisohjelmakomitea kirjoitti mietinnössään, että ”[T]ukirasituksen keventäminen ja maatalouden omaehtoisen kannattavuuden parantaminen on mahdollista vain tuotannon voimaperäistämisen ja suurpiirteisen rationalisoimisen tietä määrätietoisesti asteittain vähentämällä varsinaisesta maataloudesta toimeentulonsa saavien henkilöiden ja talouksien lukumäärää”. Mikä oli johtanut tähän?

Kun leipäviljan saatavuuteen Venäjältä pystyi luottamaan, Suomen oli helppo 1800-luvun lopulla erikoistua suhteellisen etunsa mukaisesti karjatalouteen. Vuosien 1917-1918 elintarvikekriisi antoi kuitenkin sysäyksen sille, että elintarvikeomavaraisuudesta tehtiin maatalouspolitiikan päätavoite. 1950-luvun alkuun mennessä tuo tavoite oli pitkälti saavutettu, ei vähiten pellonraivauksen ja asutustoiminnan ansiosta, ja politiikalla oli edessään uusi yhtälö.

Elintarviketuotteiden rajallinen kysyntä ja maatalouden nopea tuottavuuskehitys asettivat laskupaineita maataloustuotteiden hinnoille ja tätä kautta maatalousväen tuloille. MTK ei pitänyt tätä oikeudenmukaisena ja pyrkikin sitomaan maataloustulon koko väestön ansiotason kehitykseen. Tämä vaikuttaa merkilliseltä, mutta on muistettava, että omavaraisuuspolitiikan jäljiltä maatalous oli jo valmiiksi erittäin tiukassa valtiovallan otteessa. Kun ohjakset ovat käsissä, kysymys on vain siitä kuka ohjaa ja mihin suuntaan.

Kurssin kääntäminen kävi kuitenkin hitaasti. Vuoden 1949 yleisohjelmakomitea katsoi yllä esitetystä lainauksesta huolimatta ”olevansa pakotettu suosittelemaan toisenlaista ratkaisua”. Tuotannon tehostamiseen ei ollut varaa ja sen sijaan komitea suositteli mm. että Valtion viljavarastolle myönnettäisiin yksinoikeus tuoda ulkomaista viljaa, jota ei saisi myydä myllyihin kotimaista vaihtoehtoa halvemmalla.

Mietinnön eriävissä mielipiteissä kyseenalaistettiin periaatelinjaus tuotannon rationalisoinnista ja epäiltiin muiden elinkeinojen kykyä tarjota työpaikkoja kasvavalle ja maataloudesta vapautuvalle väestölle. Nämä olivat kuitenkin vain yksittäisiä soraääniä. Vuoteen 1949 mennessä konservatismi oli maatalouden osalta löytänyt sen paikan, joka konservatismille parhaiten sopii. Se oli alakynnessä esittämässä epäilyksiä edistyksestä ja hidastamassa rattaiden vauhtia, mutta se ei enää esittänyt vaihtoehtoista visiota.

Päätän postauksen aikalaisen todistukseen, toiminnanjohtaja Heikki Korpelan MTK:n kokouksessa 3.12.1957 esittämään talouspoliittiseen katsaukseen. Asutustoimintakomitean mietinnöstä oli kulunut tuolloin vain 24 vuotta. Puheenvuoro on harkitsevuudessan väkevä todistus työpaikkojen itseisarvoisuutta vastaan, jonka arvoa vain nostaa se, että sen esittäjä edustaa alaa, joka oli vuosikymmeniä suomalaisen työpaikkapolitiikan keskiössä.

Maataloustuottajilla ei ole ainoastaan oikeus, vaan myös velvollisuus torjua sellainen tavantakaa esiintyvä ajatus, että uusia tiloja olisi perustettava ja uutta peltoa raivattava vain työllisyyttä silmälläpitäen siinäkin tapauksessa, että ilman sitä voitaisiin tuottaa maataloustuotteita niin paljon kuin kansantaloudelliset ja muut näkökohdat huomioon ottaen katsotaan tarkoituksenmukaiseksi. Maataloutta ei saa muuttaa miksikään yhteiskunnan varatyömaaksi eikä työttömien kaatopaikaksi. Seurauksena siitä olisi vain joko se, että maatalousväestön elintaso jäisi auttamattomasti yhä enemmän jälkeen muiden väestöryhmien elintasosta tai se, että yhä enemmän valtion varoja olisi käytettävä maataloustuotteiden viennin tukemiseen, ja todennäköisesti saataisiin kokea kummatkin nämä valitettavat seuraukset. 

Edellä sanottua älköön käsitettäkö siten, ettei työllisyysnäkökohtia olisi otettava huomioon maataloustuotantoa koskevissa suunnitelmissa. Työllisyystilanne on maassamme siksi heikko, että myös maa- ja metsätalouden tarjoamat mahdollisuudet on käytettävä hyväksi, mutta ainoastaan siinä määrin kuin siihen on kestävät taloudelliset mahdollisuudet. Muussa tapauksessa joudutaan asiassa melko varmasti umpikujaan – ei vain maatalouden kannalta, vaan myös työllisyyttä silmällä pitäen.

Poliitikon huoli

Tämä postaus on osa sarjaa, jossa nostan vuosi-puolitoista sitten kirjoittamaani tekstiä pöytälaatikostani.

Työpaikat ovat talouspolitiikan johtotähti

Talouskasvun kriitikot olivat väärässä alusta asti. He olivat ja ovat edelleen oikeassa varoittaessaan ihmiskuntaa ympäristön kantokyvyn ylittämisestä. He huomioivat hyvin, kuinka haavoittuvainen järjestelmämme talouskasvun heikentymiselle, joskin tuossa haavoittuvuudessa on enemmän kyse hyvinvointivaltion lupauksista suurille ikäpolville kuin kapitalismin sisäisestä logiikasta. Talouskasvun kriitikot menivät kuitenkin vikaan sanoessaan talouskasvun ideologian olevan politiikan johtotähti. Politiikkaa tehdään talouspolitiikan ehdoilla, mutta talouspolitiikkaa tehdään työpaikkojen ehdoilla.

Esitellessään hallitusohjelmaansa 28. kesäkuuta 2011 Suomen tuore pääministeri, Kokoomuksen Jyrki Katainen kertoi eduskunnalle, että ”kaiken perustana on suomalainen työ”, että hyvinvointimme on kiinni siitä, ”kannattaako Suomessa teettää ja tehdä työtä”, ja että ulkopolitiikan yksi painopiste on edistää vientiä ja ”sitä kautta luoda Suomeen lisää työpaikkoja”. Taloudellisesta kasvusta Katainen puhui vain työpaikkojen ja työllisyyden yhteydessä. Katainen puhuu työstä paljon ja usein. Maaliskuussa 2013 hän kirjoitti, että ”talouspäätösten punaisena lankana on työn lisääminen”.

Jyrki Katainen pääministerinä on osoitus siitä, että edustuksellinen demokratia toimii. Kaksi kertaa vuodessa toteutettavassa Eurobarometri-kyselyssä eurokansalaisilta kysytään, mitkä heidän mielestään ovat tärkeimpiä, ratkaisua vaativia kansallisia kysymyksiä. Lähes jokaisena vuonna, jokaisessa maassa eniten huomiota saa työttömyys. Uusimmassa kyselyssä keväällä 2013 47 % suomalaisista piti työttömyyttä tärkeimpänä poliittisena haasteena. Vastausvaihtoehto ”taloudellinen tilanne” ei Suomessa pärjää työttömyydelle, puhumattakaan inflaatiosta, veroista tai julkisesta velasta.

Talouspolitiikalla pyritään luomaan sellainen yleinen taloudellinen ilmapiiri, jonka ajatellaan synnyttävän työpaikkoja. Tavoitetta edistetään mm. kannustavalla yritysverotuksella, väestön koulutuksella ja aktiivisella työvoimapolitiikalla. Työn kannattavuutta nostetaan esille myös muilla politiikan osa-alueilla, kuten ympäristöpolitiikassa ja sosiaalipolitiikassa.

Tämä postaussarja ei arvioi yllä kuvattua yleistä talouspolitiikkaa, eikä pyri vastaamaan siihen, miten vaikkapa yritysverotus vaikuttaa työllisyysasteeseen. Tämä postaussarja tutkii sitä, miten yksittäisiä työpaikkoja pyritään synnyttämään ja suojelemaan niin kansallisella kuin kunnallisellakin tasolla. Ajatus siitä, että jokaisella merkittävällä poliittisella hankkeella tulee torjua työttömyyttä, on vaikutusvaltainen. Ilman sitä Tampere olisi jäänyt ilman tunnelia.

Tunneli tasaiselle maalle

Syksyllä 2013 Tampereen valtuusto päätti rakentaa tunnelin kaupungin pohjoispuolelle, Näsijärven etelärannalle. Päätöstä edeltänyt poliittinen prosessi oli pitkä ja tuskainen. Sen ymmärtämiseksi on hyvä nähdä kaupunkien historian pitkä kaari.

Kaupungit ovat aina syntyneet veden äärelle. Veden noste teki kaupan mahdolliseksi niin jokia pitkin kuin järvien ja avomerien ylitsekin. Kosket mahdollistivat painovoiman valjastamisen tuotannon hyödyksi. Kehitys kuitenkin kehittyi ja muutti talouden rakenteita. Entisistä valteista tuli kaupunkisuunnittelun haasteita. Nykyään tavara kulkee paremmin myös maanteitä ja rautateitä pitkin ja energiaa voidaan tuoda Saudi-Arabiasta tai Olkiluodosta. Kaupunki ei ole enää sijainti, vaan ihmiset. Siinä missä aiemmin kaupungin elinehto oli hyvä ympäröivä vesialue, nykyään se on suuri määrä ihmisiä työskentelemässä ja viihtymässä lähellä toisiaan. Tämä näkyy hyvin Helsingissä, jossa vanhoja satama-alueita muutetaan asuinalueiksi.

Tampere nousi vapaakaupunkistatuksen ja vesivoiman siivittämänä 1800-luvun loppuun mennessä maamme tärkeimmäksi teollisuuskaupungiksi. Kaupunki sijaitsee kapealla kannaksella pohjoisen Näsijärven ja eteläisen Pyhäjärven välissä. Kaupungin halki virtaa Tammerkoski, jonka kupeessa on vuosien varrella tuotettu metallia, paperia, puuvillaa, verkaa ja Tammerkosken sillalla-yhteislauluohjelmaa.

Tampereen haaste on se, että hyvin moni haluaa asua siellä. Väestömäärän arvioidaan kasvavan kaupunkiseudulla 90 000 ihmisellä vuoteen 2030 mennessä. Nämä ihmiset on halvempi asuttaa tiivistämällä jo olemassa olevaa kaupunkia kuin rakentamalla täysin uusia asuinalueita. Rantaväylän tunneli vapauttaa maata autoilta asukkaille. Tunneli on kallis tapa tiivistää, mutta vaakakupissa painoivat muutkin asiat.

Hieman yli viikkoa ennen ratkaisevaa valtuuston kokousta neljä SDP:n valtuustoryhmän jäsentä päätti, vastoin Tampereen sosialidemokraattien vaaliohjelmaa, kannattaa tunnelia. Yksi heistä oli Hanna Tainio, kaupunginvaltuuston entinen puheenjohtaja ja kaupungin sosialidemokraattien entinen pormestariehdokas, joka valittiin vuonna 2011 eduskuntaan Pirkanmaan suurimmalla äänimäärällä. Äänestyksen jälkeen Tainio ja kolme muuta tunnelia kannattanutta demaria erotettiin valtuustoryhmästä.

Päätöksen ympärillä käyty draama on tietenkin mielenkiintoinen. Demarinelikon julkistaessa uuden kantansa huomio keskittyi luonnollisesti itse päätökseen ja sen seurauksiin tunnelipäätöksen voimasuhteille, mutta myös päätöksen syyt ja perustelut ovat tärkeitä.

Tältä pohjalta teimme vaikean harkinnan jälkeen päätöksen, että nyt on oikea aika rakentaa tunneli. Hanke on mitä parhain maan hallituksen peräänkuuluttama elvytyshanke. Työ on mahdollista käynnistää välittömästi ja se tuo Tampereelle jo loppuvuonna 300–400 työpaikkaa ja pitkällä tähtäimellä 11 000 henkilötyövuotta, kun nykyinen maanpäällinen ohitustie viedään tunneliin ja siltä vapautuvalle alueelle voidaan rakentaa 3000 uutta asuntoa.

Positiivisiin työllisyysvaikutuksiin kiinnittivät huomiota myös tunnelia kannattaneet Vihreät ryhmäpuheenvuorossaan. Tunnelia vastustaneen SDP:n ryhmäpuheenjohtaja Pekka Salmi epäili laskelmien paikkaansapitävyyttä ja pelkäsi, että osa rakentamisen hyödyistä valuisi kaupungin ulkopuolelle ja että tunneli syrjäyttäisi muuta rakentamista alueella, näin vähentäen tunnelin työllisyysvaikutusta. Nämä ovat tuttuja argumentteja kaikista keskusteluista, joissa eri hankkeiden työllisyysvaikutuksista puhutaan.

Poliitikot haluavat siis synnyttää uusia työpaikkoja. Tampereella he olivat valmiita tekemään vuosikymmenien aikajänteellä vaikuttavia paikallisia liikenne- ja maankäyttöpoliittisia ratkaisuja lyhyen ja pitkän aikavälin työpaikkavaikutusten vuoksi. Sen lisäksi, että työpaikkoja aktiivisesti synnytetään, niitä myös aktiivisesti suojellaan, kun muut yhteiskunnalliset tavoitteet uhkaavat niiden olemassaoloa.

Työttömien turkistarhaajien itkevät lapset

Kesäkuussa 2013 eduskunta kokoontui keskustelemaan ensimmäisestä uuden perustuslain mukaisesta kansalaisaloitteesta turkistarhauksen lakkauttamiseksi. Aloite oli päätynyt eduskunnan käsiteltäväksi kerättyään ensin tarvittavat 50 000 allekirjoitusta kansalaisilta ja käytyään sitten maa- ja metsätalousvaliokunnan mietittävänä. Valiokunnan kannanotto antoi alkutahdit aloitteen hautaamiselle.

Valiokunnalle toimitetussa selvityksessä on todettu, että elinkeinon työllistävyys on 4 300 henkilötyövuotta (PTT:n selvitys 5/2013), josta suoraan työllistyviä n. 3 000. Välillinen, muiden tuotantopanosten ja palvelujen kautta tuleva työllistävyys on 1 300 henkilötyövuotta.

Mietinnön loppupuolella tulee esiin tärkeä työllisyysvaikutusten arvioimiseen liittyvä seikka. Talous on monimutkainen järjestelmä, jossa kaikki liittyy kaikkeen.

Edellä esitetystä käy ilmi turkiselinkeinon merkittävät taloudelliset vaikutukset. Valiokunta korostaa erityisesti elinkeinon merkitystä maamme vientitulojen kerryttäjänä ja maaseudun yritystoiminnan toimeentulon lähteenä, jolla on laajoja taloudellisia ja työllistäviä vaikutuksia alueellisella tasolla. Myös tuotantopanosten hankinnan, turkisten jatkojalostuksen ja myyntitoiminnan kautta syntyy laajoja taloudellisia vaikutuksia. Valiokunta kiinnittää lisäksi huomiota siihen, että maassamme syntyvä teurastus- ja kalasivutuote, noin 250 miljoonaa kiloa vuodessa, ostetaan turkiseläinten rehuksi. Lisäksi hoito- ja poistokalastuksen saaliita käytetään turkistarhauksessa.

Viesti on selvä. Jos taloudesta poistaa yhden palan, rakennelma alkaa sortua tuon palan ympäriltä.

Eduskuntakäsittelyssä (lähetekeskustelu, yleiskeskustelu) työllisyyteen viitattiin noin joka toisessa puheenvuorossa. Mielenkiintoista on myös se, että tarhauksen puolustajat muuten käyttivät kärkenään kolmea taloudellista argumenttia: vienti, verotulot ja työpaikat. Bruttokansantuotetta he eivät maininneet sanallakaan. Noin joka kymmenennessä puheenvuorossa mainittiin luku työllisyydestä. Lukuja esitettiin 2000 ja 20 000 väliltä, useimpien arvioiden keskittyessä noin neljään ja puoleen tuhanteen ja seitsemääntoista tuhanteen. Nämä kaksi lukua tulevat kahdesta eri tutkimuksesta: Timo Karhulan, Arto Latukan ja Teppo Rekilän MTT-selvityksestä Turkistalojen talous ja alan merkitys sekä tulevaisuuden näkymät Suomessa. (työllisyysvaikutus 22 000 työpaikkaa) ja PTT:n Turkisalan kokonaistaloudellinen merkitys (työllisyysvaikutus noin 4 500 työpaikkaa).

Vain yksi aloitetta kannattanut edustaja, Vasemmistoliiton Silvia Modig, esitti kritiikkiä salissa esitettyjä lukuja kohtaan, puolustaen Pellervon matalampaa lukua MTT:n korkeampaa lukua vastaan. Peter Östman (kd) kritisoi kansalaisaloitteessa esitettyä lukua, 700, liian matalaksi.

Vaikka yksittäiset edustajat, kuten perussuomalaisten Jussi Halla-aho ja Mika Niikko korostivat kysymyksen olevan ensi sijassa eettinen, lopulta työpaikat voittivat. Aloitteen kaataneen enemmistön tuntemukset puki hyvin sanoiksi sosialidemokraattien Jukka Kärnä:

...omalta kohdaltani voin sanoa, etten tule sitä nappia painamaan, jolla passitettaisiin arviolta 17 000 suomalaista työttömyyskortistoon, olletikin kun koko maan työttömyys alkaa olla 9 prosentin tietämillä ja kasvamaan päin.

Työpaikkapolitiikka

Muistan seuranneeni sekä tunneli- että turkistarhauskeskustelua hämmentyneenä, jopa turhautuneena. Kyse ei ollut niinkään siitä, kumpi joukkue voitti – tunnelia kannatin varovaisesti, turkistarhausaloitteen suhteen olin kahden vaiheilla – vaan siitä, miten peli ratkesi. Esitettyjä lukuja hankkeiden työllisyysvaikutuksista pidettiin tunnelin rakentamisen kohdalla tarpeeksi suurina ja turkistarhauksen lakkauttamisen kohdalla liian suurina. Lukuja esitettiin suurella varmuudella, silloinkin, kun niitä oli ilmoilla useampia erilaisia.

Hämmennys ja turhautuminen syntyi suhteessa omaan ammattitaitooni. Työmarkkinoihin jossain määrin erikoistuneena taloustieteilijänä minusta tuntui, että minun olisi pitänyt ymmärtää, miten näitä lukuja lasketaan. En ymmärtänyt sitä lainkaan ja itse asiassa pidin koko yritelmää mahdottomana. Aloin tutustua näihin laskelmiin, joiden taustalla opin olevan panos-tuotos-menetelmän, ja tätä kautta aloin ymmärtää poliitikkojen näkemystä laajemminkin. Tässä postaussarjassa kutsun tuota näkemystä työpaikkapolitiikaksi.

Koska suhtaudun työpaikkapolitiikkaan kriittisesti, vääristelyn vaara on ilmeinen. Yhteiskunnallinen kritiikki perustuu liian usein olkiukkoihin eli vastapuolen arvojen, oletusten, väitteiden tai tavoitteiden väärin esittämiseen. Palaan tähän aiheeseen alempana, mutta ensin koetan ilmaista mahdollisimman selkeästi ja vilpittömästi sen, mitä itse tarkoitan työpaikkapolitiikalla.

Työpaikkapolitiikka ei ole yhtenäinen poliittinen ohjelma. Se on pikemminkin kokoelma ajatuksia, jotka tukevat toisiaan. Nämä ajatukset voidaan hahmottaa neljän teeman kautta.

Työpaikkapolitiikka on arvolähtökohta. Työpaikkapolitiikassa minkä tahansa asian riittävä ja tärkein peruste on se, että sillä luodaan työtä. Työllä ja työpaikoillla on itseisarvo, joten tätä ei tarvitse perustella. Mikäli työpaikkapolitiikkaa perustellaan muiden yhteiskunnallisten tavoitteiden kautta – kuten talouskasvu, julkisen velkaantumisen ehkäisy, tasa-arvo – ei ole tarpeen miettiä sitä, onko kulloinkin edistettävä työpaikkapoliittinen toimenpide paras mahdollinen tapa edistää näitä perimmäisempiä tavoitteita.

Työpaikkapolitiikka on tapa hahmottaa työmarkkinat. Työpaikkapolitiikan näkökulmasta työmarkkinat ovat joukko tuotannonaloja ja näiden tuotannonalojen työpaikkoja. Eri tuotannonalat kytkeytyvät toisiinsa ostojen ja myyntien kautta: ravintola-ala ostaa olutta panimoteollisuudelta ja panimoteollisuus myy olutta ravintola-alalle. Näistä ostoista ja myynneistä muodostuu rahavirtoja kansantaloudessa. Näiden rahavirtojen lisäksi eri tuotannonaloilla on oma tuotantoteknologiansa, joka määrää, kuinka paljon työpaikkoja tietty rahavirta synnyttää. Työpaikkoja tuhoutuu, kun nämä rahavirrat hupenevat ja niitä syntyy, kun nämä rahavirrat kasvavat.

Työpaikkapolitiikka on menetelmä. Koska tämän maailmankuvan keskiössä ovat työpaikat, on oltava tapa laskea näitä työpaikkoja. Tämä tapahtuu hyödyntäen panos-tuotos-menetelmää. Teoria ja metodit eli maailmankuva ja menetelmät heijastelevat toisiaan. Näin on myös työpaikkapolitiikan ja panos-tuotos-menetelmän osalta. On helpompi ymmärtää Jukka Kärnän maailmankuvaa, kun tietää, miten hänen kortistokauhukuvansa mitta, 17 000 työpaikkaa, on laskettu.

Työpaikkapolitiikka on poliittisia päätöksiä ja tavoitteita. Koska työpaikat ovat arvokkaita, politiikan tehtävä on ehkäistä yllä mainittujen rahavirtojen hupenemista ja synnyttää uusia rahavirtoja. Työpaikkapolitiikan näkökulmasta jokainen julkisen sektorin menopäätös on tilaisuus synnyttää uusia työpaikkoja ja jokaisen julkisen sektorin päätöksen yhteydessä on varottava työpaikkojen tuhoamista.

Olkiukkojen rakentaminen ei vaadi laskelmointia tai älyllisiä ponnistuksia. Päinvastoin, se tulee meiltä ihmisiltä luonnostaan. On vain koetettava ymmärtää asioita niiden omilla ehdoilla ja nähdä hyvää siinäkin, mitä pitää huonona. Olen pyrkinyt totuudenmukaisuuteen ja ymmärrykseen, mutta en voi väittää, etteikö näkemykseni työpaikkapolitiikasta olisi olkiukko. Minun ei ole mahdollista tehdä tuota arviota. Toivon, että lukija kokee esittämäni työpaikkapolitiikan tunnistettavana ilmiönä ja vaikka se tuntuisikin olkiukolta tässä vaiheessa, toivon, että se tulee eloon seuraavien lukujen ja niiden sisältämien esimerkkien kautta.

John Maynard Keynes sanoi, että mestarillisessa taloustieteilijässä on oltava matemaatikkoa, historioitsijaa, valtiomiestä ja filosofia. Pyrin tässä postaussarjassa olemaan enemmänkin kohtalainen esseisti kuin mestarillinen taloustieteilijä, mutta luotan, että samat ominaisuudet ovat hyveitä molemmissa rooleissa.

Kommentti: Olen yleisesti ottaen melko tyytyväinen tähän johdantoon, se on minusta kelvollisesti kirjoitettu. Muutama päivitys. Kuten saatatte tietää, Suomen pääministeri ei ole enää Jyrki Katainen, vaan vielä hetken ajan Alexander Stubb. Sinänsä tilanne ei ole muuttunut: Kokoomuksella on näihin vaaleihin "viisi keskeistä tavoitetta", joista ensimmäinen on "Asetataan työ etusijalle". Eurobarometrin osalta sanottakoon, että nyt tuoreimmassa kyselyssä (82 eli syksy 2014) työttömyys on edelleen kärkihuoli, prosenttiluvun ollessa nyt 49. Tunneliäänestyksen takia SDP:n Tampereen valtuustoryhmästä erotettu nelikko on sittemmin otettu takaisin.

Ehkä suurin haaste tässä luvussa oli koko tekstin aiheen määrittely. Lähtökohtana kirjoittamisessa oli ymmärtää työllisyyslaskelmia ja levittää ymmärrystä niistä. Koin kuitenkin, että nuo laskelmat liittyivät laajemminkin tietynlaiseen tapaan hahmottaa työmarkkinat ja työpaikat politiikassa, ja päätin kutsua tuota laajempaa kokonaisuutta nimellä työpaikkapolitiikka. Saanpahan sitten rönsyillä.

Kommentit suuresti tervetulleita!

Työpaikkapolitiikka-postaussarja

Mitä tarkoittaa se, että turkistarhaus työllistää 17 000 ihmistä? Mihin viitataan välillisillä työllisyysvaikutuksilla? Miten työllisyysvaikutusten laskeminen liittyy työn ympärillä tehtävään politiikkaan?

Syksystä 2013 kevääseen 2014 kirjoitin pöytälaatikkooni tekstiä näistä kysymyksistä. Tarkoituksenani oli jossain vaiheessa julkaista teksti joko pitkähkönä esseenä tai lyhyehkönä tietokirjana. En ole varma, mihin ja miksi kirjoittaminen tarkalleen ottaen päättyi. Koska oma deadlineni tekstini suhteen oli joka tapauksessa seuraavat eduskuntavaalit ja koska postaukseni merenkulun työllisyysvaikutuksista herätti kiinnostusta, julkaisen tekstin nyt blogipostauksina.

Tekstiä on noin 100 000 merkkiä. Tarkoituksenani on julkaista se vain hyvin kevyesti editoiden. Tämä tarkoittaa esimerkiksi vanhentuneita lauseita, joissa puhun Jyrki Kataisesta pääministerinä tai vanhahkoja esimerkkejä, jossa riepottelen laskelmia ja lausahduksia 2010-luvun alkupuolelta. Tämä saattaa tarkoittaa myös lauseita, joista olen nyt eri mieltä, mutta enimmäkseen pidän kirjoittamiani ajatuksia edelleen tolkullisina. On lukuja ja kappaleita, jotka ovat hyvin keskeneräisiä, mutta koetan parsia ne lukukelpoisiksi. Liitän jokaisen postauksen loppuun pienen huomion. Teksti on tyyliltään rönsyilevämpää ja pohdiskelevampaa kuin tämän blogin postaukset yleensä, mutta toivottavasti nautitte ja kommentoitte.