Reunahuomautuksia robotisaatiosta

EVAlta ilmestyi juuri raportti "Robotit töihin", joka on nimensä mukaisesti tuore robotteja ja työmarkkinoita käsittelevä puheenvuoro. Ehkä suomalaiselle keskustelulle uutena asiana Mari Kangasniemen ja Cristina Anderssonin artikkelissa tuodaan esille robotisaation mahdollisuuksia hoivatyössä. Esitän tässä postauksessa kuitenkin muutaman yksittäisen kommentin Antti Kauhasen yleistajuisesta -tasoisesta esityksestä, joka on melko tyypillinen taloustieteilijän kommenttipuheenvuoro.

Huomioni ovat kriittisiä, mutta sanottakoon jo nyt, että olen Kauhasen kanssa samaa mieltä lähes kaikesta ja että analyysi on kaiken kaikkiaan hyvä.

Mielikuvituksen puute

Kauhasen mukaan tarjoilijan työ on vaikeasti korvattavissa, ja peruste on tämä:

Tarjoilijan työssä taas korostuvat sekä viestintätehtävät että manuaaliset ei-rutiinitehtävät. Tarjoilijan liikkuminen kahvilassa edellyttää havaitsemista ja kykyä liikkua tilassa, joissa on paljon ihmisiä ja esteitä. Näissä  tehtävissä robotit pärjäävät vielä huonosti, joten koneesta ei ole tarjoilijan työn korvaajaksi. Tietotekniikka ei merkittävästi myöskään nosta tarjoilijan tuottavuutta. Tässä suhteessa tarjoilijan työ eroaa tuotekehittäjästä.

Koska on vaikea kuvitella robottia liikkumaan nykykahvilassa, on siis vaikea nähdä miten robotti voisi korvata tarjoilijan?

Ok. Entä jos kuitenkin ottaisi yhden askeleen eteenpäin ja miettisi, että ei se kahvila-arkkitehtuuri ole kiveen hakattu ja että ei sen robotin tarvitse liikkua siellä kahvilassa samoja reittejä. Vaikka tarjoilijan liikkuminen kahvilassa edellyttää havaitsemista ja kykyä liikkua tilassa, jossa on paljon ihmisiä ja esteitä, itse työsuorite - tilauksen vastaanottaminen, tuotteen liikuttaminen pöytään ja laskutus - ei välttämättä vaadi sitä.

Tämä on vähän sama kuin aikoinaan olisi sanonut, että "auton on vaikea korvata hevosta liikennevälineenä, koska auton on vaikea kulkea nykyisillä hevosteillä, jotka ovat epätasaisia". Tämä oli täysin totta, mutta auto teki kannattavaksi autoteiden rakentamisen. Itse suorite - ihmisen liikuttaminen paikasta toiseen - ei vaatinut kykyä liikkua epätasaisessa maastossa. Maailma muuttui teknologian ympärillä.


Suhteellinen etu tarkoittaa vain ei-nollapalkkaa

Kauhanen kirjoittaa paljon fiksuja suhteellisesta edusta, mutta sitten hän kirjoittaa myös näin:

Robotiikan tuoma automaatio voi luoda uusia työtehtäviä, jossa ihmisellä on suhteellinen etu koneeseen nähden. Näin ihminen siis eroaa hevosesta.

Tässä sitaatissa ymmärretään, minun käsittääkseni, väärin sekä suhteellinen etu että hevosanalogia.

Kaikilla on suhteellinen etu jossain, aina. Kaikilla toimijoilla, alueilla ja tuotannontekijöillä. Vaikka autoilla on absoluuttinen etu eri kuljetuspalveluissa, hevosilla on edelleen jokin suhteellinen etu. Kuten on myös ihmisillä ja sammakoilla. Hevoset ja ihmiset eivät eroa toisistaan tässä suhteessa.

Hevosellakin on siis suhteellinen etu, mutta silti sitä ei kannata käyttää. Hevosen ylläpitokustannus ylittää siitä saatavan palkan.

Samalla tavalla ihmisellä tulee olemaan suhteellinen etu, mutta silti sitä ei välttämättä kannata käyttää, jos hänen ylläpitokustannus ylittää siitä saatavan palkan.

Se missä hevonen ja ihminen eroavat ei ole se, että toisella on suhteellinen etu koneeseen nähden ja toisella ei. Se missä hevonen ja ihminen eroavat on se, että toisen lisääntymistä ja kuolemista me pystymme surutta kontrolloimaan pelkästään taloudellisen kannattavuuden perusteella. Tämä on, ainakin itselleni, hevosanalogian ydin.

Työ ja työttömyys

Kauhanen kirjoittaa (alkuperäisessä sana "työtä" korostettuna):

Työpaikkoja syntyy saman verran tai jopa hieman enemmän kuin niitä tuhoutuu. Tämä johtuu siitä, että kyse on saman prosessin kahdesta eri puolesta: teknologinen kehitys ja innovaatiot synnyttävät ja tuhoavat työpaikkoja, mutta ne eivät tuhoa työtä.

Tämän vakuudeksi Kauhanen esittää myöhemmin seuraavan kuvion:




Mutta jos halutaan torjua pelkoja massatyöttömyydestä, työllisiä kohti tehtyjen työtuntien määrän kehitys menee omasta mielestäni vähän sivuun.

Alla on Suomen työttömyysasteen kehitys. Ehkä on totta, että teknologinen kehitys ja innovaatiot eivät tuhoa työtä, mutta jokin sitä työtä näyttää tuhoavan, ainakin jos käytetään työttömyyttä mittarina. On vaikea katsoa tuota kuviota ja olla näkemättä nousevaa trendiä. Tätä katsoessa on vaikea uskoa siihen, että tulee mitä tulee, työ pysyy.




Yhteiskunnalliset haasteet

Haluan varmistua siitä, että emme puhu tässä toistemme ohi. Olen samaa mieltä Kauhasen kanssa lähes kaikesta ja hänen analyysinsä on hyvä. Haluaisin vain, että taloustieteilijöiden robotisaatiokommenteissa nostettaisiin esille myös yhteiskunnallista näkökulmaa muutenkin kuin kokonaistuottavuuden ja -vaurauden kasvun kautta.

Kun Kauhanen kirjoittaa, että "Yksilötasolla kuljettajien ja taukopaikkojen työntekijöidenkään sopeutuminen robottirekkoihin ei välttämättä ole kivutonta.", minusta tämä on haasteen vähättelyä. Se ei ole kivutonta myöskään yhteiskunnan tasolla. Jos robotisaatio aiheuttaa työmarkkinoille painetta palkkojen alenemiseen ja palkkaerojen kasvuun, kuten Kauhanen toteaa, se tulee olemaan vaikeaa.

Kun Kauhanen kirjoittaa, että  "järkevintä on ottaa vastaan robottien tarjoamat mahdollisuudet ja tukea niitä yksilöitä, joihin robottien tulo kipeimmin vaikuttaa", tämä on jälleen melko yksilökeskeinen näkemys. Robottien tulo ei vaikuta vain yksilöihin, vaan koko yhteiskuntaan.

Robotisaatiokeskustelussa palaan monesti mielessäni 1960- ja 1970-lukujen rakennemuutokseen, joka tuhosi suhteellisen lyhyessä ajassa tuhoutui kokonaisen pienviljelijä-metsätyöntekijä-elinkeinon. Tuloksena tuosta saatiin muun muassa SMP, joka vaati protektionismia, progression kiristämistä, eläkeiän alentamista, työttömyysturvan kohentamista, vanhojen elinkeinojen säilyttämistä ja aluepolitiikkaa.

Tämä oli häviäjien kompensointia par excellence. Tätä voi verrata siihen, että EVA-raportin epilogissa Ilkka Haavisto, Lauri Tähtinen ja Antti Törmänen ehdottavat ratkaisuiksi robotisaation haasteisiin  yritysverotuksen "pitämistä kilpailukykyisenä", ansioturvan leikkausta, tasaveroa, sääntelyn keventämistä ja matalapalkkatukea. Saa nähdä, kuinka kova kannatus tällä ohjelmalla tulee olemaan työttömäksi jääneiden rekkakuskien keskuudessa.

Ehkä minusta on vain lopulta hyvä tunnustaa, että robotisaation aiheuttamat paineet eivät tule tuottamaan vain tuloerojen, yksilöllisten palkanalennusten ja joustavuuden hiljaista hyväksyntää, vaan myös poliittista liikehdintää, joka taloustieteilijöiden silmiin näyttää väärältä koska se entisestään heikentää työmarkkinoiden sopeutumiskykyä.

Työpahoinvoinnin hinnasta

Tampereen yliopiston dosentti Marja-Liisa Manka kertoo Hesarissa, kuinka "työhyvinvoinnin laiminlyönteihin kuluu noin 24 miljardia vuodessa sosiaali- ja terveysministeriön puolueettoman arvion mukaan" (Niku Määttänen vastaa ansiokkaasti tuon arvion käyttöön mielipidesivuilla).

Minäkin olen tehnyt puolueettomia laskelmia virkavastuulla, ja voin omakohtaisesti todistaa ettei puolueettomuus tai virkavastuu ole mikään tae lukujen tolkullisuudesta. Voin myös omakohtaisesti arvioida, että suomalainen virkamieskunta on pääsääntöisesti fiksua, asiantuntevaa ja tunnollista sakkia. Tuo 24 miljardia on kuitenkin yksi huonoimmista luvuista mitä suomalainen virkakoneisto on tuottanut.

Tässä postauksessa on kolme osaa. Ensin nostan esiin muutaman tolkuttomuuden STM:n laskelmasta, ihan vain siltä varalta että joku vielä ajattelee että tuohon lukuun on sosiaalisesti hyväksyttävää viitata muutenkin kuin varoittavana esimerkkinä. Toiseksikin pohdin mitä järkeä on luvuissa, jotka eivät suoranaisesti liity mihinkään politiikkatoimeen tai kustannus-hyöty-analyysiin. Kolmanneksi annan oman ehdotukseni siitä, miten työhyvinvointi nousisi paremmalla keskustelulla paremmin agendalle.

24 miljardia

Arvio 24 miljardista eurosta on niin huono, että on vaikea päättää mistä aloittaa ja mihin lopettaa. Tässä kuitenkin kolme pointtia.

Ensinnäkin laskelmassa oletetaan, että joka ikinen työikäiseen ihmiseen kohdistuva terveydenhuoltomeno johtuu työhyvinvoinnin puutteesta. Joka ikinen lapselta saatu flunssa, joka ikinen divarifutiksessa rikottu polvi ja joka ikinen julmasta sattumasta syntyvä leukemia johtuu työhyvinvoinnin puutteesta. Joskus laskelmiin tulee hassuja asioita, se on välttämätöntä kun yksinkertaistaa. Tämä hassu kohta on kuitenkin kolmasosa kokonaisarviosta. Kirjallisuudesta olisi ehkä löytynyt tähän ykköstä pienempi korjauskerroin.

Toiseksikin laskelmassa tehdään karkea silmänkääntötemppu, jossa 8 miljardin euron työkyvyttömyyseläkkeelle jääneiden potentiaalinen työpanos kääntyy 8 miljardin toteutuneeksi menetykseksi. Tämä harmittaa erityisesti, koska se olisi ollut niin helppo korjata esimerkiksi käyttämällä työkyvyttömyyseläkkeelle jääneistä puhdistettua työllisyysastetta.

Kolmanneksi, sairaana työskentelystä eli presenteeismistä todetaan vain yhden kirjallisuuskatsauksen perusteella, että sen kustannukset ovat vähintään yhtä suuret kuin sairauspoissaolojen. Presenteeismikirjallisuus vaikuttaa kuitenkin hyvin heikolta.

Collins ym. (2005), johon STM:n muistion viittaama kirjallisuuskatsaus viittaa, arvioivat presenteeismin kustannuksia seuraavasti (jos ymmärrän oikein). Rajataan otos niihin, joilla on krooninen sairaus. Otetaan kymmenen kohdan lista työntekoon liittyviä kysymyksiä, joihin vastataan asteikolla 1-5 ("aina",..."ei koskaan"). Kysymyksiä kuten "Pystyitkö saattamaan loppuun vaikeat tehtävät?" ja "Oliko työstressi vaikea kestää?". Näistä muodostetaan indeksi työkyvyttömyydestä (work impairment). Tämän jälkeen tehdään oletus, että tämä indeksi mittaa tuottavuutta (koska miksipä ei). Tämän jälkeen voidaan laskea kunkin kroonisen sairauden kustannukset. Matalimmat kustannukset ovat allergialla. Nämä kustannukset ovat korkeammat kuin sairauspoissaolojen aiheuttamat kustannukset.

Jos siis joskus keskittymiskykysi herpaantuu, tunnet väsymystä tai tarvetta ottaa taukoja työstäsi, muista että tässä on kyse työpahoinvoinnista johtuvan presenteeismin aiheuttamasta tuotoksen menetyksestä. Medikalisaatio kohtaa talouspuheen.

Jeopardy-kysymys

Jeopardy on televisiotietokilpailu, jossa juontaja kertoo vastauksen ja osallistujien on keksittävä tuohon vastaukseen sopiva kysymys. Jos 24 miljardia euroa on vastaus, mikä on kysymys?

Järkevä yhteiskunnallinen kysymys liittyy aina toimenpiteisiin ja vaihtoehtoisin. "Mikä on työpahoinvoinnin kustannus?" ei ole järkevä yhteiskunnallinen kysymys. Sen takia tuon kysymyksen vastaus on järjetön eikä sillä voi tukea politiikkavalmistelua. On hyvä, että kvantitatiivisia arvioita tehdään, mutta ei se riitä että kaivaa lukuja eri lähteistä ja tekee niillä kertolaskua.

Nykyisentasoinen työhyvinvointi on sekä työnantajien että työntekijöiden välisen kustannuksien ja hyötyjen vertailun tulos ja työhyvinvointi on yhteiskunnallisessa mielessä liian matala vain siltä osin, kun työntekijöiden työhyvinvointiin liittyy ulkoisvaikutuksia, jotka kannattaisi korjata.

Jos työpahoinvointi aiheuttaa niin suuria työpanoksen menetyksiä, miksi työnantajat eivät vain nosta työhyvinvointia? Onko niin että yritykset vain ymmärtävät oman etunsa huonommin kuin virkamiehet ja työhyvinvoinnin tutkijat? Ei kai. Joskus kannattaa antaa palkankorotus yksilökohtaisen kunto-ohjelman sijaan. Sekä työnantajan että työntekijän näkökulmasta.

On totta, että työpahoinvoinnilla on haitallisia vaikutuksia kolmansiin osapuoliin. Työpahoinvointi varmasti aiheuttaa pitkiä sairaspoissaolojaksoja ja ennenaikaista eläköitymistä, jotka veronmaksaja tai muut työntekijät ja työnantajat maksavat. Kuitenkin me jo nyt panostamme julkisia varoja työhyvinvointiin. Voi aivan hyvin olla, että panostamme jo nyt liikaa. Näin on ainakin siinä tapauksessa, että nykypanostukset on tehty tuon 24 miljardin euron arvion pohjalta.

Ymmärrän, että työhyvinvoinnin asiantuntijan rooliin kuuluu nostaa esiin työpahoinvointi ongelmana, joka tarvitsee ratkaisua. Se ei kuitenkaan ole sitä aina. Yhteiskunnan kannalta paras sairauspoissaolojen, sairauseläkkeelle jäämisten ja työikäisen väestön terveydenhuoltomenojen määrä ei ole nolla.

Hyviä ja huonoja kysymyksiä

Huonot vastaukset, kuten 24 miljardia, kertovat usein huonoista kysymyksistä. Suosittelen keskittymään hyviin kysymyksiin. Tässä mielestäni yksi sellainen.

Työterveyshuolto on työnantajan lakisääteinen velvollisuus. Kela korvaa työnantajalle työterveyshuollon järjestämisestä syntyviä kustannuksia tiettyjen kriteerien mukaan. Tällä hetkellä ehkäisevän työterveyshuollon etäpalvelut eivät ole Kela-korvattavia. Vuonna 2014 ehkäisevän työterveyshuollon hyväksytyt kustannukset olivat 330 miljoonaa, josta maksettiin 155 miljoonaa euroa korvauksia työnantajille.

Linjauksellaan etäpalvelujen korvattavuudesta julkinen valta aktiivisesti hidastaa digitalisaatiota ja ehkäisee siihen liittyviä tuottavuushyötyjä. Asia kyllä ns. etenee koneistossa, mutta olisi ilo kuulla työhyvinvoinnin asiantuntijoiden näkemyksiä siitä, mikä etäpalvelujen korvausasteen tulisi olla suhteessa vastaanottopalveluihin. Vielä suurempi ilo olisi, jos asiaa tutkittaisiin satunnaiskokeella.

Jos halutaan puhua työhyvinvoinnista, ei puhuta abstraktisti "työpahoinvoinnin kustannuksista" ja tehdä siitä hassuja laskelmia. Puhutaan konkreettisista politiikkakysymyksistä, toimenpiteistä ja niiden vaikuttavuudesta. Ja kun puhutaan vaikuttavuudesta, vältetään kiusausta viitata huonoihin tutkimuksiin, joissa ei ole kunnollista tutkimusasetelmaa.


Lisäys 12.9. 15:22. Sanottakoon, että STM:n laskelma ei suoraan mainitse työhyvinvointia, vaan puhuu yleisesti "menetetyn työpanoksen kustannuksesta", sen kummemmin tarkentamatta. Tässä ei kuitenkaan puhuta vapaa-ajasta, eläkkeestä, opiskelusta, työttömyydestä, perhevapaista tai muista asioista, jotka ovat myös "menetettyä työpanosta", niin jokin rajaus taustalla on oltava. Koska laskelma on STM:n sivuilla otsikon "Työterveyshuolto ja työkyvyn ylläpito" alla, tulkitsin että Mankan tulkinta laskelmasta työhyvinvointiin liittyvänä ei ole väärä.

Työttömyysturvan pitäisi olla anteliaampi nuorille

Vuonna 2013 suomalaiseen työttömyysturvaan tuli ns. työhistoriaporrastus. Ansiosidonnaista maksetaan alennettuna 400 päivän jälkeen, jos työhistoriaa on alle kolme vuotta. Ehkä koska uudistus kosketti vain harvoja, siihen ei juuri kiinnitetty huomiota. En löytänyt toimenpiteelle perusteluja hallituksen esityksestä, enkä juuri keskustelua tästä eduskunnan pöytäkirjoista.

Suomi ei ole tässä yksin. Monessa muussakin maassa työttömyysturvan taso/kesto on sidottu työhistoriaan tai ikään niin, että järjestelmä on avokätisempi vanhoille työntekijöille.

Esitän tässä postauksessa argumentin, että tämän pitäisi olla päinvastoin. Työttömyysturvan pitäisi oikeasti olla anteliaampi nuorille. Pohjana toimii Michelaccin & Ruffon (2015, avoin työpaperi) tutkimus, jota vapaasti tässä popularisoin.

Työttömyysturvan ristiriita

Työttömyysturvan hyvä puoli on, että se mahdollistaa kulutuksen tasoittamisen työttömyysjakson yli. Suurin osa työttömyysjaksoista päättyy siihen, että henkilö työllistyy uudelleen. Olisi hölmöä, jos kulutus vaihtelisi täysin työmarkkinatilanteen mukaan - ensin sisäfileestä ja kolmiosta tonnikalaan ja kaksioon, ja takaisin muutaman kuukauden päästä.

Työttömyysturvan huono puoli on, että siinä maksetaan työttömänä olemisesta. Se heikentää kannustimia työllistyä.

Parhaan mahdollisen työttömyysturvan suunnittelu on näiden kahden vaikutuksen tasapainottelua. Mitä enemmän työttömyysturva turvaa kulutusta ja mitä vähemmän se vaikuttaa työnhakuintoon, sen anteliaampi sen pitää olla.

Nämä kaksi vaikutusta perustelevat sen, miksi työttömyysturvan pitäisi olla anteliaampi nuorille.

Kulutuksen tasoittaminen

Työttömyysturvasta on iloa, jos ihminen ei muuten pysty tasoittamaan kulutustaan. Vanhoilla työntekijöillä on enemmän omia säästöjä kuin nuorilla, ja he pystyvät käyttämään näitä omia säästöjään kulutuksen tasoittamiseen. Koska työttömyysturvasta on enemmän hyötyä nuorille, sitä kannattaa antaa heille enemmän.

Alla olevissa kuviossa Michelacci & Ruffo tarkastelevat sitä, miten ruuan ja päivittäistavaroiden kulutus reagoi työttömyyteen. Kuten odotettua, nuorilla kulutus reagoi voimakkaammin.





Vaikutus työnhakuintoon

Työttömyysturvan haitta on se, että se vaikuttaa negatiivisesti työnhakuintoon. Palkka ei kuitenkaan ole ainoa asia, mitä työstä saa. Työstä saa myös osaamista ja kokemusta, joka auttaa työllistymään parempiin töihin tulevaisuudessa. Mitä nuorempi olet, sitä pidempi työura sinulla on edessäsi, ja sitä enemmän painoarvoa annat kokemuksen kerryttämiselle suhteessa palkkaan. Tämän vuoksi voisimme odottaa, että nuorilla ns. työn tarjontajousto on pienempi.

Alla olevissa kuvioissa Michelacci & Ruffo estimoivat tämän jouston eri ikäluokille ja näyttäisi siltä, että se on matalampi nuorille.




Vakuutusperiaate?

Olen kuullut tutkijoilta ja tutkijataustaisilta asiantuntijoilta kommentteja, että nuorille anteliaampi työttömyysturva olisi vakuutusperiaatteen vastainen. Miksi ihmisen pitäisi saada enemmän, kun hän on maksanut vähemmän?

Vakuutusperiaatetta on vähän vaikea sijoittaa tavalliseen tehokkuus/oikeudenmukaisuus-koordinaatistoon, mutta se vaikuttaa järkevältä idealta yhtä kaikki.

Vakuutusperiaatteen mukaan etuuksien ja maksun pitäisi vastata riskiä. Jos minulla ja naapurillani on yhtä suuri tulipaloriski, ja maksamme yhtä paljon vakuutuksestamme, meidän pitäisi saada yhtä paljon korvauksia riskin toteutuessa. Kuulostaa järkevältä.

Miten vakuutusperiaate sitten toimii dynaamisesti, yli eliniän? Ajatellaan, että on työttömyysvakuutus, joka on kaikille pakollinen läpi työuran. Onko vakuutusperiaatteen vastaista, että työuran alussa tarkasteltuna maksettavien etuuksien ja vakuutusmaksun nykyarvo vastaa riskin nykyarvoa, mutta maksettavat etuudet ja vakuutusmaksu eivät vastaa riskiä jokaisena ajanhetkenä?

-----

Mitä olet mieltä? Oletko nyt vakuuttunut siitä, että työttömyysturvan pitäisi olla anteliaampi nuorille? Jos et, niin miksi? Ja jos työttömyysturvan pitäisi olla anteliaampi nuorille, miksi homma menee lähes aina päinvastoin?


11 seurausta ansioturvan leikkauksesta

Ansiosidonnaisen leikkaamisen ollessa jälleen pöydällä on hyvä kerrata se, mitä kaikkea vaikutuksia toimenpiteellä voidaan arvioida olevan taloustieteellisen tutkimuksen valossa. Puhun tässä yleisellä tasolla, ottamatta kantaa siihen miten esimerkiksi tason leikkaaminen tai porrastaminen tai keston lyhentäminen saattaisivat erota vaikutuksiltaan.

Listassa on 11 kohtaa. Ensimmäiset 7 koskevat työmarkkinoita, ja loput kohdat tarjoavat muita näkökulmia. Kohdat 1-7 ovat suuntaa-antavassa järjestyksessä sen suhteen, miten merkittävä vaikutus on ja miten vahvaa näyttöä mekanismista on (oman arvioni mukaan). Jotkin vaikutuksista ovat melko teoreettisia.

Laitan tekstiin lähdeviitteet, mutta jos haluat lukea jotain, suosittelisin aloittamaan Tatsiramos & Van Oursin (2014: julkaistu versio; avoin työpaperi) katsauksesta. Paperi on melko yleistajuinen ja kattava esitys siitä miten työttömyysturva hahmotetaan taloustieteessä.

Ja jos tulee muita näkökulmia, tahi olet eri mieltä, laita kommentti. Ihmisiähän tässä ollaan. Postaus on kuiva kuin beduiinin sandaali, mutta elämä on.

Mitä ansiosidonnaisen leikkaaminen siis tekee?

1. Se kannustaa hakemaan ja vastaanottamaan työtä. Harvalle työttömyys on vapaaehtoinen valinta, mutta useimmat pystyvät kuitenkin itse määrittämään sitä, kuinka ponnekkaasti ja mitä töitä hakevat, ja jossain määrin myös sitä mihin työtarjouksiin tarttua. Työttömyysturvan taso määrittää näitä valintoja.

Kirjallisuudesta ks. Tatsiramos & Van Oursin (2014: julkaistu versio; avoin työpaperi). Tämä taitaa olla yksi selkeimmistä tuloksista mitä työn taloustieteessä on: työttömyysturvan taso on positiivisessa yhteydessä työttömyysjaksojen pituuteen. Suomalaisella aineistolla asian ovat todenneet Uusitalo & Verho (2010; julkaistu versio; avoin työpaperi).

--

2. Se kannustaa luomaan uusia työpaikkoja. Kun työttömyysturvan leikkaaminen alentaa palkkatasoa (heikentämällä työntekijöiden neuvotteluvoimaa) ja lisää työnhakijoiden hakuponnisteluja, työpaikat saadaan täyttymään nopeammin ja kannattavammin. Tämä kannustaa luomaan lisää työpaikkoja.

Tästä Niku Määttänen kirjoitti viime viikolla ansiokkaasti Akateemisessa talousblogissa, kannattaa katsoa sieltä lisää.

--

3. Se kannustaa siirtymään pois työmarkkinoilta. Ansiosidonnaisen leikkaaminen vähentää työttömyyttä paitsi lisäämällä työllistymistä, myös lisäämällä siirtymiä pois työmarkkinoilta.

Tästä on melko hyvää evidenssiä Yhdysvalloista (ks. esim. Farber & Valletta 2013, Bradbury 2016). En tiedä, onko vastaavaa analyysiä tehty suomalaisella aineistolla, enkä tiedä, onko tämä mekanismi Suomessa niin voimakas, koska ansiosidonnainen on rahallisesti niin ylivertainen suhteessa muihin työikäisten tulonsiirtoihin. Voi olla että ansiopäivärahakauden päättyessä osa työttömistä (naisista) siirtyy mieluummin kotihoidontuelle kuin työmarkkinatuelle välttääkseen aktivointitoimenpiteet. Jos ansiosidonnaisen kestoa leikattaisiin, tuo siirtymä tapahtuisi aiemmin.

--

4. Se heikentää ei-ansiosidonnaisella olevien työnsaantimahdollisuuksia. Vaikka työpaikkojen määrä ei ole vakio, työntekijät kilpailevat samoista työpaikoista. Jos ansiosidonnaista saavat alkavat hakea ja ottaa vastaan töitä entistä nopeammin, tämä heikentää muiden työnhakijoiden mahdollisuuksia siinä määrin kun he kilpailevat samoista työpaikoista.

Lalive ym. (2015) tarkastelevat tätä ulkoisvaikutusta itävaltalaisella aineistolla. Reformissa työttömyysturvaa parannettiin yhdelle ryhmälle, ja toisen ryhmän työllistyminen parani.

--

5. Ansiosidonnaisella olevat työllistyvät huonompiin töihin. Kun työttömyysjakson aikana on rahasta tiukkaa, on vähemmän kannattavaa jäädä odottelemaan parempaa työtarjousta, jolloin otetaan vastaan vähän huonompia töitä. Huonoudella tässä viitataan siihen, miten hyvin työntekijän ominaisuudet ja työpaikan tarpeet kohtaavat.

Acemoglu & Shimer (2000) argumentoivat että vaikka työttömyysturvan kasvattaminen (tuon ajan Yhdysvalloissa) nostaisi työttömyyttä, se lisäisi tuotantoa ja hyvinvointia. Kuitenkin Tatsiramos & Van Ours (2014) sanovat katsauksessaan, että kaiken kaikkiaan evidenssi on sensuuntaista, että tämä mekanismi on aikalailla nolla.

Vastakkainen mekanismi on se, että ihmisten työkyky heikkenee tavalla, jota he eivät täysin itse sisäistä. Tässä tilanteessa se, että ansiosidonnaisen leikkaaminen patistaisi nopeampaan työllistymiseen olisi hyvä tuottavuuden ja palkkojen kannalta. En tiedä, onko tästä tutkimusta.

--

6. Se heikentää ei-ansiosidonnaista saavien kannustimia hakea ja vastaanottaa työtä. Yksi työssäkäymisen hyödyistä on se, että ansiosidonnaisen työssäoloehto (noin kuusi kuukautta viimeisen 28 kuukauden aikana) täyttyy. Tätä kautta ansiosidonnaisen leikkaaminen vähentää työssäkäymisestä saatavaa hyötyä korkean työttömyysriskin työntekijöille.

Tästä mekanismista ei tietääkseni ole empiiristä tutkimusta, ja on vaikea keksiä tutkimusasetelmaa jossa se voitaisiin erottaa kohdan 4 mekanismista.

--

7. Ei-ansiosidonnaisella olevat työllistyvät parempiin töihin. Työssäoloehdon kanssa ei-ansiosidonnaista saavilla on kannustin ottaa vastaan "huonoja" töitä ja lopettaa työt - teknisesti ottaen henkilö ei voi irtisanoutua, mutta hän voi aina käyttäytyä siten että hänen työsuhdettaan ei jatketa - sitten kun työssäoloehto täyttyy. Kun ansiosidonnaista leikataan, näitä "huonoja" töitä otetaan vähemmän vastaan ja etsitään mieluummin sellainen työ, jossa viihdytään pidempään.

Tästä on vähänlaisesti evidenssiä, mutta esimerkiksi Baker & Rea (1998) havaitsevat kanadalaisella aineistolla että työttömyysjaksoja alkaa poikkeuksellisen paljon siinä kohdassa, kun työssäoloehto on juuri täyttynyt. Suomesta ei ole käsittääkseni mitään julkaistua tutkimusta aiheesta. Muistikuvani ovat sellaiset, että joku olisi tätä katsonut suomalaisella aineistolla löytämättä mitään. Ehkä Suomessa yksittäisen työntekijän irtisanominen on suhteellisen vaikeaa ja karenssia valvotaan melko tiukasti, niin käytännössä täytyy i) keplotella määräaikaisuuksien kanssa, ii) hankkia lääkärintodistus tai iii) kuluttaa karenssi pois äitiysvapaan tai hoitovapaan aikana. Voi olla myös, että työssäoloehdon täyttäminen on mielessä kausityöntekijöillä.

--

8. Työttömyysjaksot vaikuttavat kotitalouksien kulutukseen aiempaa enemmän. Kotitaloudet haluavat tasoittaa kulutustaan työttömyysjaksojen yli. Työttömyysturvan tarkoitus on mahdollistaa tämä, ja perinteisesti työttömyysturvan suunnittelu on nähty tämän hyvän vaikutuksen ja 1)-kohdan huonon vaikutuksen yhteensovittamisena.

En tiedä, onko Suomessa tutkittu sitä, miten työttömäksi jääminen vaikuttaa kulutusmenoihin.

--

9. Kotitaloudet alkavat säästää enemmän. Koska valtio tarjoaa aimpaa vähemmän turvaa työttömyyden varalle, kannattaa säästää enemmän itse. Gruber & Engen (2001) todentavat tätä yhdysvaltalaisella aineistolla.

--

10. On vaikea sanoa mitä tuloeroille loppujen lopuksi käy. Ilman tässä listattuja käyttäytymisvaikutuksia tuloerot varmasti kasvavat, mutta mikäli työllisyys kohenee riittävästi, tuloerot voivat jopa laskea. En tiedä, että tällaista arviota olisi tehty.

--

11. Kokonaiskysyntä alenisi. Kokonaiskysynnän aleneminen vähentää tuotantoa ja työllisyyttä lyhyellä aikavälillä. Se ei kuitenkaan ole suoranaisesti ansiosidonnaisen leikkaamisen vaan raamipäätöksen seuraus. Vaikka jokainen valtion tulo- ja menopäätös vaikuttaa kokonaiskysyntään, ei ole järkevää tehdä jokaisesta valtion tulo- ja menopäätöksestä elvytyskeskustelua. Finanssipolitiikan viritys eli makro päätetään siinä, kun päätetään kokonaistuloista ja -menoista, ja loppu on mikroa.

Ainoa monimutkaisuus tässä on se, että finanssipolitiikan viritys, jos sen haluaa käsittää ymmärtää tolkullisesti, ei riipu pelkästään menoista, tuloista ja näiden erotuksena tapahtuvasta velkaantumisesta vaan myös menojen ja tulojen rakenteesta, eli siitä mikrosta. Zidar (2015) havaitsee että pienituloisille kohdistuvilla veronalennuksilla on voimakkaampia positiivisia vaikutuksia työllisyyskehitykseen kuin suurituloisille kohdistuvilla veronalennuksilla. Mikro vaikuttaa makroon, kun ihmiset ovat erilaisia.

- - - - -

Kiva juttu, kun jaksoit loppuun asti. Alta löydät kommenttilaatikon, jossa voit ojentaa asiantuntijaksi tekeytyvää blogistia, esittää kysymyksiä tai pauhata politiikkaa. Ole kuin kotonasi.

--

Edit 31.8. 5:58. Poistettu kohdasta 6 sitaatteja Markus Jäntin T&Y-haastattelusta Markuksen Twitter-kommentin pohjalta.

Dialogi taloustieteen poliittisuudesta

Kutsutaan heitä nimillä Ester ja Lydia.

Ester: Haluan puhua hetken taloustieteen poliittisuudesta.
Lydia: Eikö voitaisi vain tehdä tutkimusta?
Ester: Tämä on tärkeää.
Lydia: Miksi?
Ester: Se menee blogiin.
Lydia: No siinä tapauksessa.
Ester: Eikö koko "ihmiset reagoivat kannustimiin"-asia ole vähän...oikeistolainen?
Lydia: Älä nyt sinäkin jaksa. Taloustieteitä syytetään aina poliittisuudesta ja se on väsyttävää.
Ester: Jos nyt unohtaisit Heikki Patomäki-traumasi ja kuuntelisit.
Lydia: Kuuntelen sinua vain jotta osaisin selittää sinulle miksi olet väärässä.
Ester: Sitä, kuinka voimakkaasti ihmiset reagoivat kannustimiin kuvataan joustoilla. Joustojen suuruus on vasemmisto-oikeisto-kysymys.
Lydia: Mitä tarkoitat sillä, että joustojen suuruus on vasemmisto-oikeisto-kysymys? Ne ovat mitä ovat.
Ester: Tarkoitan sitä, että joustot ovat yhteydessä johonkin, jota voidaan kuvata sanoilla "vasemmisto" ja "oikeisto". Vasemmistolaiset uskovat joustojen olevan pienempiä, ja oikeistolaiset uskovat joustojen olevan suurempia.
Lydia: Kuka niin sanoo?
Ester: Greg Mankiw. Se Harvardin proffa, joka kirjoittaa suosituimmat oppikirjat. Tämä on ensimmäinen kohta hänen listallaan asioista, jotka erottavat vasemmistolaisia ja oikeistolaisia taloustieteilijöitä.
Lydia: Ai. Miksi näin on? Jos on. En suostu vielä uskomaan.
Ester: En tiedä miksi. Ja tietenkin voit kirjoittaa oman blogipostauksen siitä, mitä oikeistolaisuus on tai ei ole ja mitä taloustiede on tai ei ole ja yrittää tällä muuttaa näiden kahden asian yhteyttä. Sitä postausta odotellessa voidaan kuitenkin todeta että asia vain on näin.
Lydia: Vaikka näin olisikin, niin mitä merkitystä sillä on? Joustot ovat mitä ovat ja kasautuva tutkimus paljastaa ne. Sitten jos maailma osoittautuu vasemmistolaiseksi tai oikeistolaiseksi, niin se vain on hyväksyttävä.
Ester: Periaatteessa. Minua kuitenkin huolestuttaa. Entä jos tämä touhumme on harhaista? Että emme lähesty villakoiran ydintä vaan menemme siitä sivuun? Tai jos lähestymmekin niin lähestymme sitä harhaisesti? Että emme mene siksakkia sitä päin vaan kaarramme oikealta puolelta?
Lydia: Jos nyt unohtaisit nuo kielikuvat ja menisit asiaan.
Ester: Kaksi pointtia. Ensinnäkin: taloustieteilijät koettavat empiirisessä työssään arvioida näiden kannustinten vaikutuksia kvantitatiivisesti, eikö?
Lydia: Kyllä. On itse asiassa merkittävä harhaluulo että taloustieteilijät vain päivät pitkät olettelisivat homo economicusta ja tekisivät suhdanne-ennusteita. Tosiasiassa -
Ester: Tiedän tiedän, mutta ei nyt mennä tähän. On tiedossa, että tiedettä yleisesti ottaen vaivaa ns. julkaisuharha. Positiiviset tulokset - "löysimme vaikutuksen" - pääsevät paremmin lehtiin kuin negatiiviset.
Lydia: Mikään ei ole kauniimpaa tilastollisen merkitsevyyden tähdet. Kun niitä saa kolme peräkkäin, olo on kuin olisi voittanut hedelmäpelissä.
Ester: Jep. Laitetaan nämä kaksi asiaa yhteen. Isot kannustinvaikutukset liittyvät oikeistolaisuuteen ja julkaisuharha tuottaa todellisuuteen nähden liian isoja kannustinvaikutuksia. Kun laitat nämä kaksi asiaa yhteen...
Lydia: Odotas nyt hetki, en pidä siitä mihin tämä on menossa. Miksi se että ihmiset reagoivat kannustimiin on muka oikeistolaista?
Ester: Luulin että hyväksyit tämän lähtökohdaksi. En tiedä. Puhutaan siitä toiste. Haluan kertoa toisen pointtini. Palataan Greg Mankiwiin. Hänen oppikirjassaan on taloustiede kymmeneen kohtaan tiivistettynä. Mankiwin neljäs kohta on: "Ihmiset reagoivat kannustimiin".
Lydia: Niin ne tekevät. Eikö tässä oikeisto-vasemmisto-hässäkässä ollut kyse siitä, kuinka paljon he reagoivat?
Ester: Etkö ole sitä mieltä, että tuollaisen lauseen mielekkyys edellyttää sitä, että ihmiset reagoivat kannustimiin riittävästi?
Lydia: Se on vain lähtökohta tutkimukselle.
Ester: Etkö ole sitä mieltä että se on jotenkin...poliittisesti värittynyt lähtökohta?
Lydia: Sama se mitä lähtökohta on. Tulokset sitten ratkaisevat.
Ester: Okei, yritän toisesta kulmasta. Tiedätkö tämän käppyrän?

Lähde: Olli Kärkkäinen, ks. myös Reija Lilja. Muuten: miksei sinisissä käppyröissä ole piikkiä 39 ikävuoden kohdalla, vaikka siihen oli kannustimet ennen vuoden 1990 uudistusta?

Lydia: Klassikko. Ihmisten avioituvuus iän mukaan. Valtava piikki siinä kohdalla, jossa viimeistään on mentävä naimisiin jotta on oikeutettu leskeneläkkeeseen. Tämä on todella hauska esimerkki siitä, miten taloudelliset kannustimet vaikuttavat jopa naimisiinmenoon.
Ester: Olisiko se yhtä hauska kuvio jos tuota piikkiä ei juuri olisi, että sen hädintuskin näkisi?
Lydia: Ei tietenkään. Olisiko mies liukastumassa banaaniin yhtä hauskaa ilman banaania?
Ester: Sinä siis iloitset siitä, että ihmiset reagoivat voimakkaasti kannustimiin? Tiesitkö että ihmisten reagoimista kannustimiin pidetään oikeistolaisena?
Lydia: Älä yritä pilata tämän kuvion hauskuutta.
Ester: Miksi se olisi pilalla? Ei kai oikeistolaisuudessa mitään vikaa ole.
Lydia: On siinä, ja vasemmistolaisuudessa yhtä lailla. Politiikka sotkee kaiken. Minulla ei ainakaan ole poliittisia mielipiteitä ja vaikka olisikin, ne on turvallisinta pitää salassa. Ennen kuin kirjoitan blogipostaukseni siitä miten Mankiwin vasemmisto-oikeisto-listan ensimmäinen kohta on väärä ja karkotan tämän politiikan demoonin pois rakkaan tieteeni liepeiltä, minullakin on sinulle harha.
Ester: Anna tulla.
Lydia: Tiedätkö, me emme kauheasti pidä siitä ääntä, mutta asioita on monesti aika vaikea mitata.
Ester: Kuten minun työtuntini tai Suomen bruttokansantuote?
Lydia: Jep. Näihin liittyy mittavirhettä. Siinä ympärillä pyöritään, mutta joskus osutaan vähän yli ja joskus vähän ali. Ja muistathan mitä tapahtuu kun selittävässä muuttujassa on tällainen klassinen mittavirhe?
Ester: Vaikutuksia mittaavat regressiokertoimet ovat harhaisia nollaan kohti.
Lydia: Jep. Ja jos mittavirhe on selitettävässä muuttujassa?
Ester: En tiedä kiinnostaako tämä lukijoita, mutta estimaateista tulee epätarkempia emmekä voi rajallisilla otoksilla niin hyvin hylätä nollahypoteesia siitä, että vaikutusta ei ole.
Lydia: Oletko nyt sitä mieltä, että taloustieteeseen liittyy vasemmistolainen harha, että asioiden mittaamisen vaikeudesta johtuen emme havaitse ihmisten reagoivan kannustimiin?
Ester: Olen vakuuttunut.
Lydia: Eli olitko väärässä aiemmin kun puhuit oikeistolaisista harhoista?
Ester: En. Tässä on vastakkaisia vaikutuksia. Kuka tietää, mihin ne nettona asettuvat. Olisi kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että ne tasan tarkkaan kumoaisivat toisensa. Ja minä olen iloinen, että sain sinut mukaan tähän leikkiin.
Lydia: Minä en. Tämä kaikki on mielenkiintoista, mutta onko meidän pakko puhua tästä blogissa? Se hämmentää ihmisiä ja me tahraamme hyvien tutkijoiden ja hyvän tieteenalan kuvaa.
Ester: Minusta tämä dialogi tuo mukavaa moniäänisyyttä. Sitäpaitsi ehkä tällä saa klikkejä. Jos ei niin hautaamme tämän ilmaisumuodon.
Lydia: Voitko ensi kerralla vain kirjoittaa siitä että joku poliitikko on sanonut jotain tyhmää?
Ester: Minun pitää odottaa että niin tapahtuu, mutta luultavasti en joudu odottamaan kovin pitkään.

Myytti pääomaköyhästä maasta

Juha Sipilä avasi valtion uutta omistajaohjauspolitiikkaa HS:n haastattelussa, ja lausui siinä yhteydessä seuraavasti:

Pääomaköyhässä maassa tarvitaan myös valtion omistajuutta.

Suomen pääomaköyhyys on myytti. Myytillä tässä en tarkoita asiaa, joka on todellisuudenvastainen, vain asiaa jonka olemassaolo ei perustu todellisuuteen. Suomi voi olla pääomaköyhä maa tai ei, mutta se että pääministeri sanoo Suomen olevan pääomaköyhä maa perustuu enemmän siihen, että näin on sanottu iät ja ajat kuin siihen, miten asiat todellisuudessa ovat.

Mitä pääomaköyhyys edes tarkoittaa? Jollain tasolla sen on tarkoitettava sitä, että Suomessa on vähänlaisesti pääomaa. Mutta vähänlaisesti suhteessa mihin?

Lisäksi myyttiä pääomaköyhästä maasta käytetään pönkittämään toissijaista politiikkaa. Jos Suomessa tosiaan olisi vähän pääomaa, niin parempi olisi tuoda ulkomailta pääomaa kuin kiristää vyötä kotimaassa.

Onko Suomi pääomaköyhä?

Mitä sitten tarkoittaa, että Suomi on pääomaköyhä? On vaikea sanoa, kuinka paljon Suomella "pitäisi" olla pääomaa. Enemmän ei ole aina parempi, pääomaa voi olla liikaakin. Optimaalinen pääoman määrä on luultavasti monimutkainen yhdistelmä väestön mieltymyksiä, ikärakennetta, maan teknologian tasoa ja tuotantorakennetta. Jos pääministerillä on tästä laskelma, niin jakoon vain.

Sekin on vaikea sanoa, kuinka paljon Suomella on pääomaa. Menemättä yksityiskohtiin, pääoman mittaaminen on vaikeampaa kuin vaikkapa esimerkiksi BKT:n. Tästä syystä tätä tietoa on vaikeasti saatavilla kansainvälisesti yhdenmukaisessa mitassa. Eurostatilla on vuodelle 2013 luvut seitsemän maan kiinteän pääoman nettokannasta (ks. määritelmä TK:n sivuilla). Seuraavassa on kuvattu kiinteän pääoman nettokanta suhteessa BKT:hen ja BKT/capita (euroina).



Suomella on tässä vertailussa suhteellisen vähän pääomaa - mutta niin on Ruotsillakin, josta Suomessa usein halutaan ottaa esimerkkiä. Lisäksi jos Isolla-Britannialla ja Ranskalla, joiden BKT/capita on hyvin samantasoinen, on huomattavan erilainen "pääomarikkaus", on vaikea sanoa mikä se optimaalinen taso on.

Jälleen on syytä korostaa, että en sano etteikö Suomi olisi pääomaköyhä maa. Sanon vain, että tuo käsite on kovin epämääräinen ollakseen hyödyllinen, ja sitä käytetään kovin paljon ollakseen niin kevyesti todellisuuteen kiinnittyvä.

Ja sanottakoon vielä, että on olemassa esimerkkejä todellisesta pääomaköyhyydestä. Jos oletetaan, että maalla on ollut lähtökohtaisesti jotakuinkin optimaalinen määrä pääomaa ja yhtäkkiä osa pääomakannasta katoaa, niin silloin "pääomaköyhä" lienee hyvä kuvaus maan tilanteesta. Esimerkki on Länsi-Eurooppa ja Japani toisen maailmansodan jälkeen. Jo ennen sotaa investoinnit oli suunnattu sotateollisuuteen ja sota oli tuhonnut valtavasti pääomaa. Toki ihmisiäkin, mutta suhteessa vähemmän: esimerkiksi Japanissa sodassa kuoli 3-5 prosenttia väestöstä, mutta pommituksissa tuhoutui noin 40 prosenttia niistä 66 kaupungista, joita pommitettiin.

Länsi-Eurooppa ja Japani olivat toisen maailmansodan jälkeen pääomaköyhiä, ja ne ratkaisivat asian osin kansallisella säästämisellä, mutta paljolti lainaamalla (ja vastaanottamalla apua) Yhdysvalloista, joka oli nyt maailman mittapuulla pääomarikas.

Mitä tehdä, jos Suomi olisikin pääomaköyhä?

Perinteinen vastaus pääomaköyhyyteen on lisätä kotimaista säästämistä ja sitä kautta investointeja. Tähän vastaukseen Sipiläkin on päätynyt. Solidiumin tuottoja aiotaan tulouttaa aiempaa vähemmän.

Sipilän mukaan nyt tarkoituksena on lisätä Solidiumin aktiivisuutta sijoittajana. ”Jatkossa sijoituksista vapautuvia pääomia voitaisiin pyörittää Solidiumissa. Niitä ei enää otettaisi valtion budjetin tilkkeeksi”, Sipilä sanoo.

Sipilän linjaa nyt, että Suomen tulee säästää enemmän, jotta tänne saadaan lisää pääomaa. Mutta miksi emme vain lainaisi sitä pääomaa ulkomailta?

Kuten Mika Maliranta Twitterissä näytti, maittainen yhteys säästämisasteen ja investointiasteen välillä on heikentynyt 60- ja 70-luvulta 90- ja 2000-luvulle.



Tämä on kuten saattaa odottaa, kun pääoman liikkuvuus on vapautunut.


Ehkä Suomi oli toisen maailmansodan jälkeen pääomaköyhä. Ehkä Bretton-Woods-maailmassa, jossa pääoma ei liikkunut vapaasti rajojen yli, vastaus pääomaköyhyyteen oli kansallinen säästäminen. 2000-luvun Suomi ei kuitenkaan ole välttämättä pääomaköyhä, ja vaikka olisikin, niin ei vastaus pääomaköyhyyteen ole valtion säästäminen. Ehkä Solidiumista kannattaisikin ottaa varoja ulos budjetin tilkkeeksi sen sijaan että korjaisi väärällä työkalulla ongelmaa jota ei välttämättä ole olemassa.

Rahapoliittinen suvereniteetti ja valtionvelka

Heikki Pursiainen on kirjoittanut asiapitoisen postauksen , jossa hän sanoo väitteiden

rahapoliittisesti suvereeni valtio selviää aina veloistaan

ja

rahapoliittisesti suvereeni valtio ei yksinkertaisesti voi ajautua maksukyvyttömäksi vastentahtoisesti

olevan epäkiinnostavia ja älyllisesti steriilejä. Jussi Ahokas ja Lauri Holappa, joihin Heikkikin viittasi postauksessaan, kirjoittavat Heikille toivottavasti oman vastauksensa (lisäys: tässä), mutta ottamatta puolia ajattelin esittää joitakin huomioita.

Haluaisin kutsua tätä postausta nörtähtäväksi, mutta tosiasia on, että tämä on vain tylsä.

Kaksi eri asiaa

Heikki kirjoittaa:

Se, että se on maksukykyinen sanan jossakin teknisessä merkityksessä on herttaisen yhdentekevää.

Sana "jossakin" vaikuttaisi olevan lauseen väitteen kannalta tarpeeton, ja tuo sana vaikuttaa vähättelevän sanojen teknisiä merkityksiä ylipäätään. Tällaista en voi sivuuttaa.


Huoneentauluni.

Lyön pöytään talouskeskustelun arvovaltaan vetoamispelin valtin: nobelistikortin. Chris Sims, älyllisesti viriili jos mikä, vuoden 2013 AEA-puheessaan:



Economists and journalists sometimes treat inflation as a form of default, but it is not.

Vaikka on totta, että velanmaksun mahdollistaminen rahapohjaa laajentamalla heikentää "yleisön" ostovoimaa samalla tavalla kuin velkojen maksamatta jättäminen, on näillä kahdella eroja. Velkojen maksamatta jättämisen seuraukset ovat epävarmemmat, ja tällä on negatiivisia vaikutuksia rahoitusmarkkinoilla. Se, keneen ostovoiman heikentyminen kohdentuu luultavasti on erilainen kahdessa tapauksessa. Ehkä poliitikot eivät ymmärrä Heikin pointtia ja ajattelevat, että nämä ovat kaksi eri asiaa. Kaikella tällä on merkitystä.

Minusta tämä on tämä on kiinnostavaa, mutta ei siinä ole mitään vikaa jos jostakusta muusta se on epäkiinnostavaa. Ensisijainen kysymys ei tässä kuitenkaan ole "Onko tämä kiinnostavaa?" vaan "Onko tämä politiikkarelevanttia?". Oma intuitioni jälkimmäiseen olisi ei.

Rahapoliittinen suvereniteetti on tietenkin tärkeä politiikkakysymys. Sillä, että Suomi liittyi euroon oli vaikutus suomalaisten hyvinvointiin. Vaikea kuitenkin nähdä, miten tämä liittyisi suoranaisesti siihen, että Suomi luopui mahdollisuudesta inflatoida valtionvelka pois, koska euro vaikuttaa suomalaisten kannalta ensisijaisesti valuuttakurssikysymykseltä. Muutenkin vaikka myös valtionvelka on tärkeä puoli rahapoliittisessa suvereniteetissa, intuitioni on että se on paljon vähemmän tärkeä kuin suhdannepolitiikka, tai jopa rahoitusmarkkinaintegraatio.

Heikki itse tuntuu lupailevan postausta aiheesta:

Rahan painaminen valtion menojen rahoittamiseksi ei itse asiassa yleisesti ottaen ole järkevää, mutta jätetään tämä oman bloginsa aiheeksi.

Sims yllä mainitussa paperissaan rakentaa mallin, jossa hän tarkastelee millä keinoilla valtion kannattaa pysyä budjettirajoitteessaan kun julkiset menot yhtäkkiä kasvavat: ottamalla lainaa, kiristämällä verotusta vai painamalla rahaa. Heikki luultavasti tekee hieman yleisöystävällisemmän mallin, ja hyvä niin. Tässä kuitenkin esimauksi Simsin summausta. Nobelistimies tuntuu sanovan, että olisi ollut hyvä jos Etelä-Euroopan maat olisivat voineet käyttää inflaatiota finanssikriisin aiheuttamasta julkisen talouden sokista selviämiseen.

When only distorting taxes are available, there is a benefit to keeping tax rates stable. A highly variable time path of tax rates produces higher dead-weight loss than a more stable path that delivers the same cumulative revenue. With nominal debt, flexible prices, and costless inflation, it is optimal to keep revenue very stable, allowing inflation to absorb most of any fiscal shocks. While this result is well known, Siu (2004) and Schmitt-Grohé and Uribe (2001) have shown that when nominal rigidities are present, variation in inflation becomes costly, and that this leads to very little use of inflation to smooth tax rates except (as Siu shows) when fiscal disturbances are very large. The model in section III.3 below argues that this conclusion is sensitive to those papers having allowed only for one-period debt. With longer debt, the costs of tax smoothing via surprise inflation can be much lower. In any case, the economic situation in the southern-tier European countries probably reflects the “very large fiscal shock” case.

Blogiarkisto