Lisäys: lue mieluummin Olli Kärkkäisen "Progressiivisen kulutusverotuksen perusteet"-postaus.
Verotuksen painopistettä on viime vuosina siirretty tuloista kulutukseen, tuloveroista arvonlisäveroon. Monien huoli tämän suhteen on se, että siinä missä tuloverot ovat progressiivisia, arvonlisäverotus ei sitä ole. Näin tulontasaus kevenee ja tuloerot uhkaavat kasvaa. Ratkaisuksi tähän kannatetaan toisinaan eriytettyjä arvonlisäveroasteikkoja. Ajatus on se, että köyhillä menee enemmän rahaa ruokaan, joten alentamalla ruuan arvonlisäverotusta tehdään arvonlisäverotuksesta progressiivista. Tämä on turhan tehotonta ja vaivalloista. On yksinkertaisempikin keino.
Ajatellaan, että ihmisen tietyn vuoden verovelka T on jokin funktio muuttujasta Y, ja joistakin muista tekijöistä, eli T = F(Y,...). Esimerkiksi Y voi olla palkkatulot, ja muita tekijöitä voivat olla esimerkiksi perhe- ja asumistyyppi. Y voi olla mikä tahansa havaittava muuttuja ja veroasteikko voi olla Y:n suhteen mitä tahansa muotoa: progressiivinen, suhteellinen tai regressiivinen.
Yhtenä oikeudenmukaisen verotuksen elementtinä pidetään sitä, että "rikkaat" maksavat suhteellisesti enemmän. 1700- ja 1800-lukujen taitteessa ihmisiä verotettiin ikkunoiden määrän mukaan, koska sen ajateltiin heijastavan maksukykyä. Nykyinen järjestelmä ei kerää enemmän rahaa rikkailta, vaan hyvätuloisilta. Toki rikkaat ovat usein hyvätuloisia ja hyvätuloiset rikkaita. Lisäksi on syytä muistaa, että tässä tulot ovat vain yhden vuoden tuloja - verojärjestelmän progressiivisuus voi olla erilainen tarkasteltaessa yksittäisiä vuosia kuin tarkasteltaessa elinkaaria (esim. Ruotsista ks. Bengtsson et al. 2012). Joka tapauksessa, jos progressiivinen tulovero kelpaa "rikkaiden" verottamisessa, niin luultavasti kelpaisi myös progressiivinen kulutusvero.
Progressiivinen kulutusvero on yksinkertainen. Asetetaan yksinkertaiseksi Y-muuttujaksi kulutus ja tehdään funktiosta progressiivinen. Jos kulutat 25 000 euroa vuodessa, maksat veroja 10 000 euroa vuodessa. Jos kulutat vuodessa 40 000 euroa, maksat veroja 20 000 euroa vuodessa. Ja niin pois päin.
Järjestely vaatii sen, että me voimme havaita yksilön kulutuksen. Tämä olisi tietenkin vaivalloista, jos meidän pitäisi kirjata hänen jokainen ostoksensa vuoden ajalta ja ynnätä ne yhteen. On kuitenkin helpompi keino. Kulutus on tulojen ja säästämisen erotus. Koska verojärjestelmämme perustuu tulojen verottamiseen, järjestelmämme havaitsee ihmisten tulot melko tehokkaasti. Entäpä säästäminen? Tämä ihmisten pitäisi ilmoittaa verottajalle. Progressiivisen kulutusverotuksen puitteissa ihmisillä olisi kannustin ilmoittaa verottajalle kaikki säästämisensä (ja enemmänkin!): mitä enemmän säästät, sen vähemmän maksat veroja. Käytännössä verot voitaisiin pidättää palkasta samalla tavalla kuin nytkin ja tasata tilit myöhemmin palautuksin ja mätkyin lopullisen laskelman mukaan.
Helppoa, eikö vain?
P.S. Progressiivinen kulutusvero olisi myös oikeudenmukainen tapa päästä eroon pääomatuloverosta. En tiedä, missä kirjallisuus nykyään menee sen suhteen, pitäisikö pääomatuloa verottaa vai ei, mutta argumentti nollaveron puolesta on yksinkertainen. Toki progressiivisen kulutusveron päälle voi halutessaan lätkäistä myös positiivisen pääomatuloveron, eiväthän nämä sulje toisiaan pois.
P.P.S. En ole tutustunut ehdotukseen kovin tarkasti, mutta jos en ole väärin ymmärtänyt, Liberan perustili-mallissa veroja maksetaan vasta siinä yhteydessä kun varoja nostetaan perustililtä - oletettavasti kulutusta varten.
Opetusblegi
Opetan tässä vuodenvaihteen ympärillä lukiolaisille yhteiskuntaopin jatkokurssia taloustieteestä. Kurssi rakentuu pitkälti oppikirjana käytettävän Taloustieteen oppikirjan ja siitä jo aiemmin valmennuskurssille tekemieni materiaalien pohjalle, mutta koska kyseessä on sivistyslaitos eikä pääsykoevalmennus, käytettävissäni on enemmän vapausasteita. Ajattelinkin siis kysyä josko tämän blogin lukijoilla olisi joitakin ajatuksia siitä, mitä kurssilla voisi opettaa. Mitä olisit halunnut oppia taloudesta ja taloustieteestä lukioikäisenä? Mitkä ajatukset herättivät kiinnostuksesi talousasioihin ja taloustieteeseen? Mikä kysymys oli sellainen josta ajattelit että hei, tämähän tekee järkeä kun tähän soveltaa kysyntää ja tarjontaa?
Yhden luentokerran kaavailin, mikäli mahdollista, käyttää talouden tietolähteiden parissa. Elämme dataintensiivistä aikaa ja on tärkeää osata etsiä ja löytää tietoja. Esimerkiksi yksi teema voisi olla tuloerot. Mikä ginikerroin on? Minkä arvon se saa Suomessa, entä ulkomailla? Miten muuttuja on kehittynyt aikojen saatossa? Olen pyöritellyt myös teemoja työttömyys ja työllisyys (esim. miksi Tilastokeskuksen ja TEMin luvut eroavat toisistaan, kuinka paljon?), kansantalouden tilinpito (esim. BKT kolmella eri tavalla ynnättynä yhteen) ja raha ja inflaatio (esim. scatterplot kuukauden keskiarvoilla vs. vuoden keskiarvoilla). Mitä muita teemoja keksisitte tällaiseen? Ajattelin siis, että oppilaat pienryhmissä voisivat selvittää valitsemastaan teemasta annettuja kysymyksiä.
Kaikki aktivoivat temput ovat tietenkin kullanarvoisia. 2/3-peli on hauska, mutta kurssiin ei kuulu niin paljoa peliteoriaa, että se sopisi sinne. Netissä on paljon resursseja eri peleihin taloustieteen kurssille, mutta itseäni esimerkit eivät näin luettuna ainakaan innosta niin paljoa, että tohtisin niitä lähteä innostavasti opettamaan. Ehkä jonain päivänä käytössä on kliksuttimia, joita Brad DeLong hyödyntää omassa opetuksessaan.
Vedän sitten alkukeväästä Tampereella makrotalousteorian maisterikurssin harjoituksia, yhdessä jatko-opiskelijakollegan kanssa. Tähänkin voi antaa ajatuksia. Kurssilla kaiketi käsitellään endogeenista kasvua ja suhdanteita ja suhdannepolitiikkaa IS-MP-IA-mallissa ja sivutaan erilaisia makroteemoja (rationaaliset odotukset, ricardolainen ekvivalenssi, RBC-mallien perusteet).
Yhden luentokerran kaavailin, mikäli mahdollista, käyttää talouden tietolähteiden parissa. Elämme dataintensiivistä aikaa ja on tärkeää osata etsiä ja löytää tietoja. Esimerkiksi yksi teema voisi olla tuloerot. Mikä ginikerroin on? Minkä arvon se saa Suomessa, entä ulkomailla? Miten muuttuja on kehittynyt aikojen saatossa? Olen pyöritellyt myös teemoja työttömyys ja työllisyys (esim. miksi Tilastokeskuksen ja TEMin luvut eroavat toisistaan, kuinka paljon?), kansantalouden tilinpito (esim. BKT kolmella eri tavalla ynnättynä yhteen) ja raha ja inflaatio (esim. scatterplot kuukauden keskiarvoilla vs. vuoden keskiarvoilla). Mitä muita teemoja keksisitte tällaiseen? Ajattelin siis, että oppilaat pienryhmissä voisivat selvittää valitsemastaan teemasta annettuja kysymyksiä.
Kaikki aktivoivat temput ovat tietenkin kullanarvoisia. 2/3-peli on hauska, mutta kurssiin ei kuulu niin paljoa peliteoriaa, että se sopisi sinne. Netissä on paljon resursseja eri peleihin taloustieteen kurssille, mutta itseäni esimerkit eivät näin luettuna ainakaan innosta niin paljoa, että tohtisin niitä lähteä innostavasti opettamaan. Ehkä jonain päivänä käytössä on kliksuttimia, joita Brad DeLong hyödyntää omassa opetuksessaan.
 |
| "Pelle Peloton opettajana", piirrokset Tony Strobl, ensijulkaisu AA 40/61. Tarinassa toistuvat tutut teemat. Pelle tulee opettajaksi kouluun ja hän käyttää hienosti teknologiaa hyödyksi opettamisessa. Rehtori kuitenkin käskee pelleä rakentamaan nerouskoneen, jotta hänen oppilaansa pärjäisivät yliopistosta tullutta pikku-Hessua vastaan tietokilpailussa. Nerouskone ei toimi ja lopulta osoittautuu turhaksi Aidon Oppimisen kannalta, mikä saa Pellen kääntymään kaikkea kehittämäänsä opetusteknologiaa vastaan. Ankkalinnassa kultainen keskitie on aina se, että mikään ei muutu. |
Vedän sitten alkukeväästä Tampereella makrotalousteorian maisterikurssin harjoituksia, yhdessä jatko-opiskelijakollegan kanssa. Tähänkin voi antaa ajatuksia. Kurssilla kaiketi käsitellään endogeenista kasvua ja suhdanteita ja suhdannepolitiikkaa IS-MP-IA-mallissa ja sivutaan erilaisia makroteemoja (rationaaliset odotukset, ricardolainen ekvivalenssi, RBC-mallien perusteet).
- maanantai 9. joulukuuta 2013
-
2
kommenttia
Miksi aseista on useammin pulaa kuin sotilaista?
Sota on järjetöntä, mutta vielä järjettömämpää on sotiminen ilman aseita. Tässä kuvaus Hengyangin taistelusta Jonathan Fenbyn kirjasta The Penguin History of Modern China: The Fall and Rise of a Great Power 1850 - 2009:
Tämä on tarina, joka toistuu sodankäynnin historiassa. Sotilaat ovat huonosti koulutettuja, huonosti ruokittuja ja huonosti aseistettuja. Harvemmin kerrotaan tarinoita, joissa tykistöä, kivääreitä ja ruokaa olisi niin paljon, etteivät sotilaat ehtisi käyttää niitä tehokkaasti. Miksi armeijat joutuvat taistelemaan niin epäoptimaalisilla työvoima-pääoma-yhdistelmillä? Tässä muutama mahdollinen selitys.
Ten thousand men of the Tenth Army dug in round Henyang, outnumbering the enemy four to one. A US intelligence officer found that malaria was rife, arms were lacking and food was down to two bowls of rice a day. Yet the spirit of the defenders was 'absolutely amazing'. Teddy White reported that only a third of the soldiers had a rifle. A unit he joined had no vehicles, and only two antique French First World War artillery pieces. 'All that flesh and blood could do, the Chinese soldiers were doing', he wrote. 'They were walking up hills and dying in the sun but they had no support, no guns, no direction. They were doomed.
Tämä on tarina, joka toistuu sodankäynnin historiassa. Sotilaat ovat huonosti koulutettuja, huonosti ruokittuja ja huonosti aseistettuja. Harvemmin kerrotaan tarinoita, joissa tykistöä, kivääreitä ja ruokaa olisi niin paljon, etteivät sotilaat ehtisi käyttää niitä tehokkaasti. Miksi armeijat joutuvat taistelemaan niin epäoptimaalisilla työvoima-pääoma-yhdistelmillä? Tässä muutama mahdollinen selitys.
- Sota on pääomaintensiivisempää kuin rauha. Sodan käynnistyessä koko taloudessa on sotimisen kannalta epäoptimaalinen työvoima-pääoma-suhde ja tuon suhteen muuttaminen on hidasta.
- Työvoima on monikäyttöisempi tuotannontekijä kuin pääoma. Minkä tahansa alan työntekijöitä, ainakin miehiä, on helppo muuntaa sotilaiksi: kunhan käskee. Kattilatehtaan muuntaminen sotakäyttöön on jo vähän vaikeampaa, puhumattakaan vaikkapa asuntopääomasta.
- Työvoima on helpompi mobilisoida kuin pääoma. Sodan sytyttyä pääoma katoaa lattialankkujen alle ja rajojen taa, mutta kansalaisten on vaikea päästä käpykaartiin.
- Armeijat, tai niitä käskevät johtajat, eivät saa lainaa rahoitusmarkkinoilta. Sodassa taistellaan resursseista, ja jos sota hävitään, ei ole resursseja, joilla maksaa lainaa takaisin. Sodan lopputulemasta on epävarmuutta ja riskipreemiot korkeita. Pääoman kauppaamisessa sotiville osapuolille voi olla myös ei-taloudellisia rajoitteita. Ei vain haluta sekaantua, vaikka se olisikin taloudellisesti kannattavaa.
- Pääomapula on huutavampi yksittäisten taisteluiden kuin koko sotatalouden osalta. Sotilaita on helpompi liikuttaa paikasta toiseen kuin pääomaa, olkoon se ruokaa tai tykistöä.
Vaikuttaisi siltä, että moderneilla armeijoilla tätä ongelmaa on vähemmän. En myöskään muista, että Homerin Iliaassa olisi suuremmin valitettu keihäiden puutteesta. Mihin historialliseen kehityskauteen tämä ongelma liittyy ja miksi?
Saan varmasti vähän paremman käsityksen asiasta luettuani seuraavaksi pinossani odottavan Adam Toozen kirjan Wages of Destruction, joka kertoo Natsi-Saksan historian talouden näkökulmasta, mutta olisi hauska kuulla, mitä ajatuksia teille tulee.
- sunnuntai 24. marraskuuta 2013
-
2
kommenttia
Viisi väärää ja vaarallista ajatusta rahapolitiikasta
1. Rahapolitiikassa on kyse euron suhteesta muihin valuuttoihin
Mistä ajatuksessa on kyse?
Suomalaiset tapaavat hahmottaa keskuspankin toiminnan valuutan ulkoisen arvon (valuuttakurssien) suhteen. Keskuspankki laskee korkoja, mikä alentaa euron arvoa suhteessa dollariin ja kruunuun ja vienti alkaa vetää. Ajattelutapa on historiallisesti katsottuna luonteva: tätä suomalainen rahapolitiikka on ollut koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan lukuun ottamatta nykyistä, erikoista euroaikaa ja vuosia 1992-1996. Talous ajautui umpisolmuun, valuutta devalvoitiin, vienti alkoi vetää ja kustannusrakenne lähti kehittymään uutta devalvaatiota kohti.
Miksi se on väärä?
Rahapolitiikka toimii monia kanavia pitkin, ja valuuttakurssit ovat vain yksi niistä. Rahapolitiikan vaikutukset tulevat euroalueella enemmän investointien ja yksityisen kulutuksen kuin vientikysynnän kautta, ja sama pätee todennäköisesti Suomenkin kohdalla.
Miksi se on vaarallinen?
Euroopan keskuspankki virallisen kantansa mukaan huomioi valuuttakurssien vaikutuksen varsinaiseen tavoitemuuttujaan eli kuluttajahintoihin, mutta euron matala tai korkea arvo valuuttamarkkinoilla ei ole sen tavoite. Tämä on linjassa G7-maiden julistuksen kanssa, jonka mukaan rahapolitiikalla ei pyritä valuuttakurssimuutoksiin.
Jos suomalainen pitää EKP:n rahapolitiikkaa liian kireänä, hän kehystää ajatuksen niin, että euron arvo valuuttamarkkinoilla on liian korkea ja että EKP:n pitäisi toimia sen laskemiseksi. EKP:n on helppo torjua tällaiset vaatimukset suoralta kädeltä: itse asiassa näiden vaatimusten torjuminen on sen velvollisuus. Valuuttakursseista puhuminen ei siis johda mihinkään. Pidemmälle päästäisiin, jos asia esitettäisiin investointi- ja kulutuskysynnän ja niiden tuotanto- ja työllisyysvaikutusten kautta. Tälläkään ei päästä kuitenkaan kovin pitkälle, kuten kohdassa 4 nähdään.
Valuuttakurssinäkemyksen lisähaitta on se, että kansainvälinen rahajärjestelmä näyttäytyy siitä katsoen nollasummapelinä. Yhdysvalloissa lasketaan ohjauskorkoa ja eurooppalaiset kärsivät, kun jenkit vievät sijaa vientimarkkinoilla. Todellisuudessa ainakin nykyisenlaisessa taantumassa Fedin koronlasku lisää eurooppalaisten tuotteiden kysyntää Yhdysvalloissa niin, että eurooppalaiset lopulta hyötyvät toimenpiteestä. 1930-luvun lama loppui siihen, että kaikki maat ryhtyivät toteuttamaan ekspansiivista rahapolitiikkaa ja kaikki voittivat.
2. Talous on turvassa, kunhan deflaatiopeikko torjutaan
Mistä ajatuksessa on kyse?
EKP laski torstaina ohjauskorkoa ja useat toimenpiteestä tehdyt jutut kehystivät asian niin, että inflaatiovauhdin hiivuttua 0,7 prosenttiin lokakuussa EKP haluaa torjua deflaation eli yleisen hintatason laskun mahdollisuutta. Ajatus tässä on se, että deflaatiossa on jotain erityistä. Ajatus on se, että jos inflaatioaste muuttuu 0,1 prosentista -0,1 prosenttiin, taloudessa tapahtuu jotain radikaalisti erilaista kuin jos inflaatioaste muuttuu 0,3 prosentista 0,1 prosenttiin. Tämä ei ole edes vain "tavallisen kansalaisen" näkemys: myös taloustieteilijät ja erityisesti keskuspankit käyttävät tätä.
Miksi se on väärä?
Koska kunnioitettavat taloustieteilijätkin puhuvat tästä, en uskalla väittää sen olevan täysin väärä. Ehkä siinä on jotain taustalla. Itse en vain ole ikinä ymmärtänyt sitä. Väitän, että kyse on ensisijaisesti siitä, että toteutuneet hinnat eivät vastaa odotuksia, ja tämän kannalta on aivan sama, onko kyse deflaatiosta (hintatason laskusta) vai disinflaatiosta (inflaation hidastumisesta).
Ensinnäkin ajatus siitä, että deflaatio olisi aina ja kaikkialla talouden turma on yksinkertaisesti väärä. Deflaatiosta nostetaan esille erityisesti kaksi kurjaa episodia: Yhdysvallat (ja osin myös muu maailma) 1930-luvun Suuressa lamassa ja Japani vuosituhannen taitteessa. Kun tarkastellaan historiallista kokemusta laajemmin, deflaation ja taantumien välillä ei näytä olevan mitään yhteyttä. Maat ovat kyenneet reippaaseen kasvuun laskevan hintatasonkin puitteissa.
Toiseksikin jos haittoja katsotaan, enemmän meillä on tuoretta kokemusta disinflaatioista kuin deflaatiosta. Keskuspankit kautta läntisen maailman päättivät 1980-luvun alussa, että ne vakauttavat inflaation ja vakauttavat sen edellisten vuosien keskiarvoa matalammalle tasolle. Seurauksena oli taantumia ja työttömyyttä. Joidenkin tutkijoiden mukaan Euroopan työttömyysongelma syntyi pitkälti noiden disinflaatioiden seurauksena.
Miksi se on vaarallinen?
Ajatus on vaarallinen, koska se päästää keskuspankin liian helpolla. Deflaatio- ja inflaatiopeikkojen pelossa elävä yhteiskunta käytännössä sanoo, että keskuspankki saa tehdä mitä vain nollan ja kahden prosentin inflaatiovauhdin välillä. Tiedämme, että kun inflaatio on pitkään matalalla ja vakaana, hinnoista tulee entistäkin jäykempiä. Tällöin on erityisen haitallista talouden kannalta, jos toteutuneet hinnat eivät vastaa odotuksia.
Kun tehdään tiukka ero disinflaation ja deflaation välillä, vallan vahtikoirat nukkuvat suurimman osan ajasta ja hereillä ollessaan haukkuvat väärää puuta. Se on hassua. Anna inflaation laskea vuoden ajan kokonaistuotannon supistuessa ja kukaan ei räpäytä silmiään, mutta mainitse deflaatio ja kaikki menettävät järkensä. Itse en näe mitään syytä pelätä deflaatiota. EKP on voimakkaasti sitä vastaan ja sillä on tarvittavat välineet. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö rahapolitiikalta pitäisi vaatia enemmän.
3. Kun ohjauskorko on matalalla tasolla, rahapolitiikka on löysää
Mistä ajatuksessa on kyse?
Rahapolitiikasta puhuttaessa mainitaan usein historiallisen matalat ohjauskorot. On totta, että EKP:n ohjauskorko on historiallisen matalalla: se ei ole koskaan ollut 0,5 prosentissa aiemmin. Tämän perusteella usein ajatellaan, että rahapolitiikka on löysää tai jopa "ultralöysää".
Miksi se on väärä?
Vain hölmöt katsovat yksin ohjauskorkoja ja luulevat näkevänsä niissä jotain mielenkiintoista. Erityisesti vain hölmöt voivat päätellä sen perusteella mitään rahapolitiikan tilasta, siitä, onko se löysää vai tiukkaa. Jos milloinkaan, raha on löysää hyperinflaatioiden aikana, ja tuolloin korot nousevat kymmeniin, jopa satoihin prosentteihin.
Tähän liittyy tietenkin se, että rahapolitiikan ohjauskorosta ja markkinakoroista puhuttaessa viitataan nimelliskorkoihin, kun taas taloudellisen toimeliaisuuden määrää enemmänkin reaalikorko. On kuitenkin perimmäisempi syy siihen, miksi ohjauskorkojen tuijottaminen on hölmöä. Ohjauskorko on väline, ja sen tasoa pitäisi arvioida suhteessa siihen, mikä sen "pitäisi" olla. Tällä on syvempi merkitys kuin se, mitkä rahapolitiikan vallitsevat tavoitteet ovat. On vaikea, jopa mahdoton kysymys antaa kriteeri sille, milloin rahapolitiikka on tiukkaa ja milloin se on löysää. Nimelliskorot, reaalikorot tai rahan määrän muutokset ovat epäluotettavia rahapolitiikan tilan indikaattoreita. Parempia ovat inflaation ja nimellisen BKT:n kehitys. Kannattaa siis katsoa tavoitteita, ei välineitä.
Miksi se on vaarallinen?
Ohjauskorkoja tuijottamalla me emme ymmärrä, mitä keskuspankki tekee emmekä siten pysty rakentavasti toteuttamaan velvollisuuttamme tarkkailla, valvoa ja kritisoida sen toimintaa. On vaikea arvioida lääkärin toimintaa, jos katsoo vain sitä, paljonko lääkkeitä potilaalle määrätään eikä sitä, mikä potilaan tila on ja miten se kehittyy.
Lohdullinen puoli yllä käsitellyssä valuuttakurssien tuijottamisessa on se, että niiden kautta kierretään tämä ansa. Sen kautta suomalaiset voivat ymmärtää, että rahapolitiikka voi olla tiukkaa, vaikka ohjauskorot ovat matalalla.
4. Teot ovat kiinnostavampia kuin tavoitteet
Mistä ajatuksessa on kyse?
EKP:n korkopäätöksiä uutisoidaan näkyvästi. Uutisten yhteydessä saatetaan mainita jotain rahapolitiikan tavoitteista, mutta fokus on aina teoissa ja niiden selittämisessä. Miksi EKP päätti laskea ohjauskorkoaan viime torstaina?
Miksi se on väärä?
EKP:n korkopäätösten informaatioarvo on lopulta melko matala. Se, että EKP laskee ohjauskorkoa kertoo meille enemmän talouden heikosta tilasta kuin mistään muusta. Jos talouden heikkoa tilaa haluaa uutisoida, niin sitä voi uutisoida suoraan tuotanto- ja työllisyyslukujen kautta. EKP:n laski ohjauskorkoaan viime torstaina, mutta sen tavoite oli sama perjantaina kuin mikä se oli keskiviikkona. Ja tavoite on se, millä on merkitystä.
Miksi se on vaarallinen?
Se miten lääkäri määrää lääkkeitä on ehkä mielenkiintoinen, mutta lopulta tekninen ongelma. Yhteiskunnallisesti paljon tärkeämpää on se, miksi lääkäri lääkkeitä määrää - potilaan vai lääkeyhtiön edun vuoksi?
EKP on itsenäinen keskuspankki demokraattisessa valtioliitossa. Se toteuttaa parhaansa mukaan sitä tavoitetta, joka sille on annettu ja jota se on itse edelleen tulkinnut tarkemmin. Otan esimerkin. Haluaisin, että EKP toteuttaisi elvyttävämpää politiikkaa. Tarkoittaako tämä sitä, että haluaisin EKP:n laskevan ohjauskorkoa ja ottavan käyttöön negatiivisen talletuskoron? Vastaus lienee kyllä, mutta kysymys esitetään välineiden kautta ja sen takia se on väärä.
Se mitä haluaisin on että rahapolitiikan tavoitetta euroalueella muutettaisiin niin, että siinä otettaisiin nykyistä enemmän huomioon myös tuotannon ja työllisyyden vaihtelut. Väitän, että myös kirjallisuus optimaalisesta rahapolitiikasta tukee tällaista muutosta. Tämä muutos voisi tapahtua muuttamalla EKP:n perussopimuksen artiklaa 127, mutta se vaatisi perussopimuksen muuttamista, mikä on aika vaivalloinen tie. On kuitenkin toinenkin tie. Vaikka EKP ei tätä korosta, sillä itsellään on merkittävä valta oman tehtävänsä määrittelemisessä. Itse asiassa perussopimuksen artiklan 127 kohta 2 mainitsee Euroopan keskuspankkijärjestelmän tehtävistä ensimmäisenä "unionin rahapolitiikan määrittelemisen ja toteuttamisen" (korostus minun). Perussopimus määrittelee vain sen, että rahapolitiikan ensisijaisen tavoitteen on oltava hintavakaus.
Kysymys siitä, minne EKP seuraavaksi ohjauskorkonsa työntää, on akateeminen. Kysymys siitä, mikä rahapolitiikan tavoite on, on yhteiskunnallinen. On vaikeaa keskustella jälkimmäisestä, jos huomio keskittyy edelliseen.
5. Narulla ei voi työntää
Mistä ajatuksessa on kyse?
Kun pääkirjoitustoimittaja tai kolumnisti haluaa kirjoittaa rahapolitiikasta, tarve käyttää raflaavia, tunnettuja ja aihepiirin kannalta relevantteja sananparsia on huutava. Harmillista kyllä vaihtoehdot tässä ovat aika vähäiset, joten narulla työntämisestä joudutaan puhumaan aika usein. Mitä sillä tarkoitetaan?
Narulla työntämiselle voidaan antaa kaksi merkitystä, jotka ovat erilaisia ja jotka ovat syytä pitää erillään. Ensimmäinen on se, että rahapolitiikan instrumenttien vaikutus tavoitemuuttujiin on riippuu talouden tilasta. Ohjauskoron lasku 0,25 prosentilla kiihdyttää taloutta taantumassa vähemmän kuin mitä vastaavankokoinen nosto hidastaa sitä noususuhdanteessa. Todennäköisesti myös rahoitusmarkkinoiden ongelmat heikentävät tietyn kokoisen korkomuutoksen vaikutusta talouteen. Toinen merkitys on se, että rahapolitiikalla ei yksinkertaisesti voida vaikuttaa talouteen.
Miksi se on väärä?
Ensimmäinen merkitys on totta: tietyn korkomuutoksen vaikutus näyttäisi olevan heikompi nykyisenkaltaisessa finanssikriisissä kuin normaaliaikoina. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että jälkimmäinen merkitys olisi totta. Rahapolitiikalla voidaan vaikuttaa reaalitalouteen, nyt ja aina. Jatkaakseni lääkärianalogiaa, se että 400 mg ibuprofeenia ei vie kipua pois ei vielä tarkoita sitä, että särkylääke ei toimi. Sitä vain pitää ottaa enemmän (tai vaihtaa aspiriiniin).
Miksi se on vaarallinen?
Romer & Romer (pdf) kutsuvat Yhdysvaltain keskuspankin Fedin historian vaarallisimmaksi ajatukseksi sitä, että rahapolitiikalla ei voida vaikuttaa talouden kehitykseen. Samalla tavalla se on koko rahapolitiikan historian, nykypäivän ja tulevaisuudenkin vaarallisin ajatus. Ajateltaessa, että rahapolitiikan keinot on käytetty, altistetaan talous ja kansalaiset jotka sen muodostavat turhalle kärsimykselle, olkoonpa tuo kärsimys työttömyyttä tai epävakaita hintoja. EKP ei pysty saamaan aikaan mitä tahansa työttömyyden tai tuotannon tasoa, mutta se pystyisi halutessaan muuttamaan niitä nykytasoilta
Yhteenveto
Keskustelu rahapolitiikasta erityisesti sanomalehtien pääkirjoitussivuilla näyttäytyy omiin silmiini seuraavanlaiselta. Kansalainen katsoo EKP:n ohjauskorkoja (kohta 4) ja päättelee, että rahapolitiikka on hyvin löysää (kohta 3). Hän näkee rahapolitiikan olevan löysää ja havaitsee talouden olevan tästä huolimatta taantumassa, joten hän ajattelee, ettei rahapolitiikalla ole mitään merkitystä (kohta 5). Tai kansalainen tyytyy siihen, että deflaatiopeikko on torjuttu (kohta 2). Tai sitten hän on tyytymätön toteutettuun rahapolitiikkaan ja marssii Frankfurtiin vaatien euron arvon alentamista, jossa hänen pyyntönsä asianmukaisesti torjutaan (kohta 1). Näin EKP ei muuta politiikkaansa, vaikka se voisi sen tehdä ja vaikka sen, ainakin omasta mielestäni, pitäisi se tehdä.
1553 sanaa.
P.S. Koetin kirjoittaa yleistajuisesti ja yleisöystävällisesti, joten päätin jättää lähteet pois tekstistä. Jos jokin juttu mietityttää, laita kommenttia niin avaan sitä mielelläni. Mahdolliset kysymykset ovat varmaan lähinnä että "Kuka näin ajattelee, eikö tämä ole vain olkiukko?" ja "Miten niin muka tämä on väärin?". Mikäli käykin ilmi että olen ollut väärässä - että minulla ei olekaan kunnon lähteitä tai tulkitsen niitä väärin - muokkaan tekstiä sen mukaisesti. Muutenkin tietenkin kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.
Mistä ajatuksessa on kyse?
Suomalaiset tapaavat hahmottaa keskuspankin toiminnan valuutan ulkoisen arvon (valuuttakurssien) suhteen. Keskuspankki laskee korkoja, mikä alentaa euron arvoa suhteessa dollariin ja kruunuun ja vienti alkaa vetää. Ajattelutapa on historiallisesti katsottuna luonteva: tätä suomalainen rahapolitiikka on ollut koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan lukuun ottamatta nykyistä, erikoista euroaikaa ja vuosia 1992-1996. Talous ajautui umpisolmuun, valuutta devalvoitiin, vienti alkoi vetää ja kustannusrakenne lähti kehittymään uutta devalvaatiota kohti.
Miksi se on väärä?
Rahapolitiikka toimii monia kanavia pitkin, ja valuuttakurssit ovat vain yksi niistä. Rahapolitiikan vaikutukset tulevat euroalueella enemmän investointien ja yksityisen kulutuksen kuin vientikysynnän kautta, ja sama pätee todennäköisesti Suomenkin kohdalla.
Miksi se on vaarallinen?
Euroopan keskuspankki virallisen kantansa mukaan huomioi valuuttakurssien vaikutuksen varsinaiseen tavoitemuuttujaan eli kuluttajahintoihin, mutta euron matala tai korkea arvo valuuttamarkkinoilla ei ole sen tavoite. Tämä on linjassa G7-maiden julistuksen kanssa, jonka mukaan rahapolitiikalla ei pyritä valuuttakurssimuutoksiin.
Jos suomalainen pitää EKP:n rahapolitiikkaa liian kireänä, hän kehystää ajatuksen niin, että euron arvo valuuttamarkkinoilla on liian korkea ja että EKP:n pitäisi toimia sen laskemiseksi. EKP:n on helppo torjua tällaiset vaatimukset suoralta kädeltä: itse asiassa näiden vaatimusten torjuminen on sen velvollisuus. Valuuttakursseista puhuminen ei siis johda mihinkään. Pidemmälle päästäisiin, jos asia esitettäisiin investointi- ja kulutuskysynnän ja niiden tuotanto- ja työllisyysvaikutusten kautta. Tälläkään ei päästä kuitenkaan kovin pitkälle, kuten kohdassa 4 nähdään.
Valuuttakurssinäkemyksen lisähaitta on se, että kansainvälinen rahajärjestelmä näyttäytyy siitä katsoen nollasummapelinä. Yhdysvalloissa lasketaan ohjauskorkoa ja eurooppalaiset kärsivät, kun jenkit vievät sijaa vientimarkkinoilla. Todellisuudessa ainakin nykyisenlaisessa taantumassa Fedin koronlasku lisää eurooppalaisten tuotteiden kysyntää Yhdysvalloissa niin, että eurooppalaiset lopulta hyötyvät toimenpiteestä. 1930-luvun lama loppui siihen, että kaikki maat ryhtyivät toteuttamaan ekspansiivista rahapolitiikkaa ja kaikki voittivat.
2. Talous on turvassa, kunhan deflaatiopeikko torjutaan
Mistä ajatuksessa on kyse?
EKP laski torstaina ohjauskorkoa ja useat toimenpiteestä tehdyt jutut kehystivät asian niin, että inflaatiovauhdin hiivuttua 0,7 prosenttiin lokakuussa EKP haluaa torjua deflaation eli yleisen hintatason laskun mahdollisuutta. Ajatus tässä on se, että deflaatiossa on jotain erityistä. Ajatus on se, että jos inflaatioaste muuttuu 0,1 prosentista -0,1 prosenttiin, taloudessa tapahtuu jotain radikaalisti erilaista kuin jos inflaatioaste muuttuu 0,3 prosentista 0,1 prosenttiin. Tämä ei ole edes vain "tavallisen kansalaisen" näkemys: myös taloustieteilijät ja erityisesti keskuspankit käyttävät tätä.
Miksi se on väärä?
Koska kunnioitettavat taloustieteilijätkin puhuvat tästä, en uskalla väittää sen olevan täysin väärä. Ehkä siinä on jotain taustalla. Itse en vain ole ikinä ymmärtänyt sitä. Väitän, että kyse on ensisijaisesti siitä, että toteutuneet hinnat eivät vastaa odotuksia, ja tämän kannalta on aivan sama, onko kyse deflaatiosta (hintatason laskusta) vai disinflaatiosta (inflaation hidastumisesta).
Ensinnäkin ajatus siitä, että deflaatio olisi aina ja kaikkialla talouden turma on yksinkertaisesti väärä. Deflaatiosta nostetaan esille erityisesti kaksi kurjaa episodia: Yhdysvallat (ja osin myös muu maailma) 1930-luvun Suuressa lamassa ja Japani vuosituhannen taitteessa. Kun tarkastellaan historiallista kokemusta laajemmin, deflaation ja taantumien välillä ei näytä olevan mitään yhteyttä. Maat ovat kyenneet reippaaseen kasvuun laskevan hintatasonkin puitteissa.
Toiseksikin jos haittoja katsotaan, enemmän meillä on tuoretta kokemusta disinflaatioista kuin deflaatiosta. Keskuspankit kautta läntisen maailman päättivät 1980-luvun alussa, että ne vakauttavat inflaation ja vakauttavat sen edellisten vuosien keskiarvoa matalammalle tasolle. Seurauksena oli taantumia ja työttömyyttä. Joidenkin tutkijoiden mukaan Euroopan työttömyysongelma syntyi pitkälti noiden disinflaatioiden seurauksena.
Miksi se on vaarallinen?
Ajatus on vaarallinen, koska se päästää keskuspankin liian helpolla. Deflaatio- ja inflaatiopeikkojen pelossa elävä yhteiskunta käytännössä sanoo, että keskuspankki saa tehdä mitä vain nollan ja kahden prosentin inflaatiovauhdin välillä. Tiedämme, että kun inflaatio on pitkään matalalla ja vakaana, hinnoista tulee entistäkin jäykempiä. Tällöin on erityisen haitallista talouden kannalta, jos toteutuneet hinnat eivät vastaa odotuksia.
Kun tehdään tiukka ero disinflaation ja deflaation välillä, vallan vahtikoirat nukkuvat suurimman osan ajasta ja hereillä ollessaan haukkuvat väärää puuta. Se on hassua. Anna inflaation laskea vuoden ajan kokonaistuotannon supistuessa ja kukaan ei räpäytä silmiään, mutta mainitse deflaatio ja kaikki menettävät järkensä. Itse en näe mitään syytä pelätä deflaatiota. EKP on voimakkaasti sitä vastaan ja sillä on tarvittavat välineet. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö rahapolitiikalta pitäisi vaatia enemmän.
3. Kun ohjauskorko on matalalla tasolla, rahapolitiikka on löysää
Mistä ajatuksessa on kyse?
Rahapolitiikasta puhuttaessa mainitaan usein historiallisen matalat ohjauskorot. On totta, että EKP:n ohjauskorko on historiallisen matalalla: se ei ole koskaan ollut 0,5 prosentissa aiemmin. Tämän perusteella usein ajatellaan, että rahapolitiikka on löysää tai jopa "ultralöysää".
Miksi se on väärä?
Vain hölmöt katsovat yksin ohjauskorkoja ja luulevat näkevänsä niissä jotain mielenkiintoista. Erityisesti vain hölmöt voivat päätellä sen perusteella mitään rahapolitiikan tilasta, siitä, onko se löysää vai tiukkaa. Jos milloinkaan, raha on löysää hyperinflaatioiden aikana, ja tuolloin korot nousevat kymmeniin, jopa satoihin prosentteihin.
Tähän liittyy tietenkin se, että rahapolitiikan ohjauskorosta ja markkinakoroista puhuttaessa viitataan nimelliskorkoihin, kun taas taloudellisen toimeliaisuuden määrää enemmänkin reaalikorko. On kuitenkin perimmäisempi syy siihen, miksi ohjauskorkojen tuijottaminen on hölmöä. Ohjauskorko on väline, ja sen tasoa pitäisi arvioida suhteessa siihen, mikä sen "pitäisi" olla. Tällä on syvempi merkitys kuin se, mitkä rahapolitiikan vallitsevat tavoitteet ovat. On vaikea, jopa mahdoton kysymys antaa kriteeri sille, milloin rahapolitiikka on tiukkaa ja milloin se on löysää. Nimelliskorot, reaalikorot tai rahan määrän muutokset ovat epäluotettavia rahapolitiikan tilan indikaattoreita. Parempia ovat inflaation ja nimellisen BKT:n kehitys. Kannattaa siis katsoa tavoitteita, ei välineitä.
Miksi se on vaarallinen?
Ohjauskorkoja tuijottamalla me emme ymmärrä, mitä keskuspankki tekee emmekä siten pysty rakentavasti toteuttamaan velvollisuuttamme tarkkailla, valvoa ja kritisoida sen toimintaa. On vaikea arvioida lääkärin toimintaa, jos katsoo vain sitä, paljonko lääkkeitä potilaalle määrätään eikä sitä, mikä potilaan tila on ja miten se kehittyy.
Lohdullinen puoli yllä käsitellyssä valuuttakurssien tuijottamisessa on se, että niiden kautta kierretään tämä ansa. Sen kautta suomalaiset voivat ymmärtää, että rahapolitiikka voi olla tiukkaa, vaikka ohjauskorot ovat matalalla.
4. Teot ovat kiinnostavampia kuin tavoitteet
Mistä ajatuksessa on kyse?
EKP:n korkopäätöksiä uutisoidaan näkyvästi. Uutisten yhteydessä saatetaan mainita jotain rahapolitiikan tavoitteista, mutta fokus on aina teoissa ja niiden selittämisessä. Miksi EKP päätti laskea ohjauskorkoaan viime torstaina?
Miksi se on väärä?
EKP:n korkopäätösten informaatioarvo on lopulta melko matala. Se, että EKP laskee ohjauskorkoa kertoo meille enemmän talouden heikosta tilasta kuin mistään muusta. Jos talouden heikkoa tilaa haluaa uutisoida, niin sitä voi uutisoida suoraan tuotanto- ja työllisyyslukujen kautta. EKP:n laski ohjauskorkoaan viime torstaina, mutta sen tavoite oli sama perjantaina kuin mikä se oli keskiviikkona. Ja tavoite on se, millä on merkitystä.
Miksi se on vaarallinen?
Se miten lääkäri määrää lääkkeitä on ehkä mielenkiintoinen, mutta lopulta tekninen ongelma. Yhteiskunnallisesti paljon tärkeämpää on se, miksi lääkäri lääkkeitä määrää - potilaan vai lääkeyhtiön edun vuoksi?
EKP on itsenäinen keskuspankki demokraattisessa valtioliitossa. Se toteuttaa parhaansa mukaan sitä tavoitetta, joka sille on annettu ja jota se on itse edelleen tulkinnut tarkemmin. Otan esimerkin. Haluaisin, että EKP toteuttaisi elvyttävämpää politiikkaa. Tarkoittaako tämä sitä, että haluaisin EKP:n laskevan ohjauskorkoa ja ottavan käyttöön negatiivisen talletuskoron? Vastaus lienee kyllä, mutta kysymys esitetään välineiden kautta ja sen takia se on väärä.
Se mitä haluaisin on että rahapolitiikan tavoitetta euroalueella muutettaisiin niin, että siinä otettaisiin nykyistä enemmän huomioon myös tuotannon ja työllisyyden vaihtelut. Väitän, että myös kirjallisuus optimaalisesta rahapolitiikasta tukee tällaista muutosta. Tämä muutos voisi tapahtua muuttamalla EKP:n perussopimuksen artiklaa 127, mutta se vaatisi perussopimuksen muuttamista, mikä on aika vaivalloinen tie. On kuitenkin toinenkin tie. Vaikka EKP ei tätä korosta, sillä itsellään on merkittävä valta oman tehtävänsä määrittelemisessä. Itse asiassa perussopimuksen artiklan 127 kohta 2 mainitsee Euroopan keskuspankkijärjestelmän tehtävistä ensimmäisenä "unionin rahapolitiikan määrittelemisen ja toteuttamisen" (korostus minun). Perussopimus määrittelee vain sen, että rahapolitiikan ensisijaisen tavoitteen on oltava hintavakaus.
Kysymys siitä, minne EKP seuraavaksi ohjauskorkonsa työntää, on akateeminen. Kysymys siitä, mikä rahapolitiikan tavoite on, on yhteiskunnallinen. On vaikeaa keskustella jälkimmäisestä, jos huomio keskittyy edelliseen.
5. Narulla ei voi työntää
Mistä ajatuksessa on kyse?
Kun pääkirjoitustoimittaja tai kolumnisti haluaa kirjoittaa rahapolitiikasta, tarve käyttää raflaavia, tunnettuja ja aihepiirin kannalta relevantteja sananparsia on huutava. Harmillista kyllä vaihtoehdot tässä ovat aika vähäiset, joten narulla työntämisestä joudutaan puhumaan aika usein. Mitä sillä tarkoitetaan?
Narulla työntämiselle voidaan antaa kaksi merkitystä, jotka ovat erilaisia ja jotka ovat syytä pitää erillään. Ensimmäinen on se, että rahapolitiikan instrumenttien vaikutus tavoitemuuttujiin on riippuu talouden tilasta. Ohjauskoron lasku 0,25 prosentilla kiihdyttää taloutta taantumassa vähemmän kuin mitä vastaavankokoinen nosto hidastaa sitä noususuhdanteessa. Todennäköisesti myös rahoitusmarkkinoiden ongelmat heikentävät tietyn kokoisen korkomuutoksen vaikutusta talouteen. Toinen merkitys on se, että rahapolitiikalla ei yksinkertaisesti voida vaikuttaa talouteen.
Miksi se on väärä?
Ensimmäinen merkitys on totta: tietyn korkomuutoksen vaikutus näyttäisi olevan heikompi nykyisenkaltaisessa finanssikriisissä kuin normaaliaikoina. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että jälkimmäinen merkitys olisi totta. Rahapolitiikalla voidaan vaikuttaa reaalitalouteen, nyt ja aina. Jatkaakseni lääkärianalogiaa, se että 400 mg ibuprofeenia ei vie kipua pois ei vielä tarkoita sitä, että särkylääke ei toimi. Sitä vain pitää ottaa enemmän (tai vaihtaa aspiriiniin).
Miksi se on vaarallinen?
Romer & Romer (pdf) kutsuvat Yhdysvaltain keskuspankin Fedin historian vaarallisimmaksi ajatukseksi sitä, että rahapolitiikalla ei voida vaikuttaa talouden kehitykseen. Samalla tavalla se on koko rahapolitiikan historian, nykypäivän ja tulevaisuudenkin vaarallisin ajatus. Ajateltaessa, että rahapolitiikan keinot on käytetty, altistetaan talous ja kansalaiset jotka sen muodostavat turhalle kärsimykselle, olkoonpa tuo kärsimys työttömyyttä tai epävakaita hintoja. EKP ei pysty saamaan aikaan mitä tahansa työttömyyden tai tuotannon tasoa, mutta se pystyisi halutessaan muuttamaan niitä nykytasoilta
Yhteenveto
Keskustelu rahapolitiikasta erityisesti sanomalehtien pääkirjoitussivuilla näyttäytyy omiin silmiini seuraavanlaiselta. Kansalainen katsoo EKP:n ohjauskorkoja (kohta 4) ja päättelee, että rahapolitiikka on hyvin löysää (kohta 3). Hän näkee rahapolitiikan olevan löysää ja havaitsee talouden olevan tästä huolimatta taantumassa, joten hän ajattelee, ettei rahapolitiikalla ole mitään merkitystä (kohta 5). Tai kansalainen tyytyy siihen, että deflaatiopeikko on torjuttu (kohta 2). Tai sitten hän on tyytymätön toteutettuun rahapolitiikkaan ja marssii Frankfurtiin vaatien euron arvon alentamista, jossa hänen pyyntönsä asianmukaisesti torjutaan (kohta 1). Näin EKP ei muuta politiikkaansa, vaikka se voisi sen tehdä ja vaikka sen, ainakin omasta mielestäni, pitäisi se tehdä.
1553 sanaa.
P.S. Koetin kirjoittaa yleistajuisesti ja yleisöystävällisesti, joten päätin jättää lähteet pois tekstistä. Jos jokin juttu mietityttää, laita kommenttia niin avaan sitä mielelläni. Mahdolliset kysymykset ovat varmaan lähinnä että "Kuka näin ajattelee, eikö tämä ole vain olkiukko?" ja "Miten niin muka tämä on väärin?". Mikäli käykin ilmi että olen ollut väärässä - että minulla ei olekaan kunnon lähteitä tai tulkitsen niitä väärin - muokkaan tekstiä sen mukaisesti. Muutenkin tietenkin kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.
- sunnuntai 10. marraskuuta 2013
-
1
kommenttia
Hajanaisia ajatuksia työttömyydestä Taloustieteen oppikirjassa
Kysyntä-tarjonta-kehikko taipuu moneen. Myös työttömyyteen, mutta siinä on vähän haasteita. Matti Pohjolan Taloustieteen oppikirjaa käytetään kauppatieteellisen yhteishaun pääsykoekirjana ja ainakin joidenkin ammattikorkeakoulujen kurssikirjana. Työttömyyttä käsittelevään lukuun mennessä opiskelijat ovat oppineet käyttämään kysyntä-tarjonta-kehikkoa ja soveltamaan sitä mm. palkkaerojen selittämiseen työmarkkinoilla. Palkkaerojen ohella työmarkkinoiden näkyvin piirre on työttömyys, ja olisikin suuri puute mikäli sen ymmärtämiseen ei annettaisi ajattelun apuvälineitä.
Kirjassa annetut apuvälineet ovat, ainakin oikein opetettuna, hyödyllisiä ja ymmärrettäviä. Perusoppikirjan kirjoittaminen on varmasti haastavaa, mutta Taloustieteen oppikirja on toimiva tältä osin. Muistan kuitenkin, että opettaessani tätä valmennuskurssilla minulla oli vaikeuksia kahden asian kanssa. Jostain syystä asia palasi mieleeni joitakin päiviä sitten ja päätin laittaa ajatukseni ylös, jäsentääkseni niitä ja muistaakseni ne paremmin myöhemmin. Blogin kuiva kausi on myös hyvä katkaista vastaavasti kuivalla tekstillä. No, toivottavasti edes nörtit arvostavat.
Ensinnäkin kirjassa käytetään termejä "vapaaehtoinen" työttömyys ja "ei-vapaaehtoinen" tai "tahaton" työttömyys, joilla ei mielestäni pitäisi olla mitään sijaa taloustieteessä, millään tasolla. Tai sanotaan näin. Ei-vapaaehtoinen työttömyys on järkevä käsite. On joukko työttömyysilmiöitä, joita voidaan kutsua ei-vapaaehtoiseksi työttömyydeksi. Kun tästä joukosta otetaan komplementti, saadaan vapaaehtoinen työttömyys. Vapaaehtoinen työttömyys ei ole mitään muuta, sitä ei kannata yrittää määritellä mitenkään muuten. Tämä epäsymmetria näkyy myös siinä, että ei-vapaaehtoiselle työttömyydelle on oma artikkelinsa Palgrave Dictionary of Economicsissa, mutta vapaaehtoiselle työttömyydelle ei ole.
Toiseksikin minulla oli vaikeuksia keksiä tarinoita kirjan työttömyysmallien ympärille. Taloustieteessä tällainen tarinoiden keksiminen, tai retoriikka, on tärkeässä osassa. Edellisessä postauksessa käsittelin sitä, kuinka regressioyhtälöt kääntyvät ihmisten kielelle. Toinen tärkeä retoriikan osa-alue taloustieteessä on kääntää yhtälöitä ja niitä kuvaavia käppyröitä ihmisten kielelle. Kysynnän ja tarjonnan yhtälöiden taustalla on valtavasti yleisen tasapainon matikointia, joka ehkä toimii ja jossa ehkä on jotain järkeä, mutta ei opiskelijoille kannata kertoa tarinaa walrasilaisesta huutokaupanpitäjästä. En tietenkään esittäisi työttömyystarinoita niinkään monimutkaisesti kuin mitä alla teen, mutta taloustieteilijän on vakuutettava paitsi yleisönsä, myös itsensä.
Aloitetaan vapaaehtoisesta työttömyydestä. Meillä on nyt kaksi työn tarjontakäyrää, jotka kuvaavat kahtalaista tarjontapuolen päätöstä työmarkkinoilla: työmarkkinoille osallistumista ja työn vastaanottamista työmarkkinoilla. Oletetaan, että yksittäisen työntekijän työtunnit eivät jousta. Työn kysyntäkäyrä on tavanomainen, alenevan rajatuottavuuden myötä laskeva.*
Mikä tarina tähän taustalle? On helppo ymmärtää, miksi on hyödyllistä nähdä tarjontapäätös tässä kahtalaisena: työttömyysastehan määritellään työttömien määrän ja työvoiman määrän funktiona, joten on hyvä ottaa mukaan myös työvoiman määrään vaikuttava päätös. Iso kysymys on seuraava: miksi palkalla W* N kappaletta ihmisiä päättää tulla työmarkkinoilla, mutta N-LN heistä päättää olla ottamatta vastaan työtä? Miksi hakea työtä tietyllä palkalla, jos sitä ei ota vastaan sillä samalla palkalla?
Oppikirjassa viitataan pariin tarinaan, työttömyysturvajärjestelmään ja etsintään.
Valtio tukee työttömiä työnhakijoita. Kannattaa ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi, vaikka ei aikoisikaan ottaa työtä vastaan. Ne työnhakijat, joille työnteko on ikävää ja joille työkkärin kanssa asioiminen on siedettävää, eivät ota vastaan työtä ja ne, joille työnteko on siedettävää ja työkkärin kanssa asioiminen on siedettävää, ottavat työn vastaan. Tätä voisi kutsua 26-vuotias Tatu-teoriaksi.
Työn etsiminen on aikaavievää puuhaa. Tämähän on aivan totta ja etsintämallit ovat "oikea" malli työmarkkinoille. Idea on siis se, että työnhakijat hakevat töitä ja saavat tarjouksia aina välillä, ja päättävät sitten ottaa vastaan jonkin näistä tarjouksista. Tällaisesta puhutaan joskus "kitkatyöttömyytenä".** Kysymys on nyt se, että meillä on jakauma, josta työnhakija vastaanottaa työtarjouksia aina välillä (vaikkapa Poisson-prosessin mukaisesti). Mikä tässä tilanteessa on pystyakselin "palkka"?
Osallistumispäätöksen osalta palkka tässä koordinaatistossa on ehkä paras hahmottaa palkan odotusarvona, koska mitään työtarjouksia tässä mallissa ei tule ennen kuin on päättänyt hakea töitä. Entä tarjontakäyrän? Tässä tuntuisi luontevalta nähdä pystyakselin palkka tietyn työtarjouksen palkkana.*** Tiedän, että jos haen töitä, palkkatarjousten odotusarvo on 2500 euroa. Osa on tätä matalampia, osa korkeampia. Jos saan 2500 euron palkkatarjouksen, otanko sen vastaan? En välttämättä: ehkä haluan odottaa parempia tarjouksia.
Näin voidaan ymmärtää erotus osallistumiskäyrän ja tarjontakäyrän erotuksena tietyllä palkkatasolla - eli työttömyys tässä mallissa. Mikä määrittää sen, kuka ottaa tietyn työtarjouksen vastaan ja kuka ei? Tähän on kudottava tarinaa siitä, miten työntekijät ovat erilaisia keskenään. Ehkä toiset ovat malttavaisempia kuin toiset. Ehkä toisten palkkatarjousten varianssi on suurempi kuin toisten.
Ei-vapaaehtoiselle työttömyydelle kirjassa esitetään kaksi mallia, "klassinen" ja "keynesiläinen". Klassinen malli perustuu johonkin ulkoiseen rajoitteeseen palkanasetannassa, kuten minimipalkkaan. Keynesiläinen malli, Yleistä teoriaa lukeneiden ainaiseksi harmiksi, perustuu markkinoilla "luonnollisesti" vallitsevaan hintojen jäykkyyteen alaspäin.
Vaikka perusoppikirjan on oltava tiivis, olisin iloinen jos tässä esitettäisiin myös tarina tehokkuuspalkoista. Vaikkapa näin: "Toisinaan työnantajat maksavat korkeampia palkkoja kuin mitä kysyntä ja tarjonta edellyttäisivät. Tämä johtuu siitä, että työntekijöiden etsiminen aiheuttaa kustannuksia yritykselle. Tarjoamalla korkeampaa palkkaa yritys houkuttelee enemmän päteviä hakijoita, jolloin se saa täytettyä pestin nopeasti. Toisaalta korkeampi palkka saa työntekijän sitoutumaan yritykseen pidemmäksi aikaa. Tätä kutsutaan tehokkuuspalkkamalliksi. Tehokkuuspalkkojen vaikutus on sama kuin minimipalkkalainsäädännön, mutta niitä syntyy työmarkkinoilla ilman mitään lainsäädäntöä."
Työttömyys on moninainen ilmiö: on piilotyöttömyyttä, pitkäaikaistyöttömyyttä, alityöllistymistä, suhdanneluonteista työttömyyttä ja taustalla voi olla minimipalkkoja, tehokkuuspalkkoja, etsintää, yksilöpsykologiasta kumpuavia palkkajäykkyyksiä ja sopimuskäytännöistä kumpuavia palkkajäykkyyksiä. Eikä perusoppikirjoissa päästä edes empiiriseen tutkimukseen, jossa varsinainen hupi sitten vasta alkaa (ja valitettavan usein siihen se hupi myös loppuu!).
Mitä olette mieltä? Ovatko yllä olevat tarinat vakuuttavia? Olisiko jokin muu tarina vielä vakuuttavampi ja voisiko sen esittää kysyntä-tarjonta-kehikossa?
*Ei tämäkään aivan mutkatonta ole. Taloustieteen oppikirjassa alla mainittavat mutkat väistetään sillä, että aleneva rajatuottavuus määritellään sen kautta, että pidetään muut tuotannontekijät vakioina, mutta koko tuotantofunktion rajatuottavuuteen - eli kun pitkällä aikavälillä voidaan muuttaa sekä pääoman että työvoiman määrää - ei oteta suoranaisesti kantaa. Luultavasti fiksu veto. Ajakaamme nyt kuitenkin rohkeasti noihin mutkiin.
Nick Rowe esittää yrityksen tarjontakäyrien nelikentän, ja samanlaisen jaottelun voisi tehdä tässä, tuleehan yrityksen tarjontakäyrä ja sen työn kysyntäkäyrä samasta paikasta, tuotantofunktiosta. Lyhyellä aikavälillä yksittäisen yrityksen kysyntäkäyrä on laskeva. Miksi? Koska työllä on aleneva rajatuottavuus, kun pääoman määrä pidetään vakiona. Tämä on se kysyntäkäyrä, joka Taloustieteen oppikirjan lukijoilla on luultavasti mielessä aina, kun tekstissä puhutaan työn kysynnästä. Oppikirjassa opetetaan, että markkinakysyntäkäyrä on yksittäisten kysyntäkäyrien summa, ei siitä sen enempää. Pitkällä aikavälillä taloustieteessä tyypillisesti oletetaan vakioinen rajatuottavuus, jolloin yksittäisen yrityksen pitkän aikavälin työn kysyntäkäyrä on vaakasuora. Entä pitkän aikavälin työn markkinakysyntäkäyrä? Rowen esimerkki yllä on siitä hyvin rakennettu, että hän puhuu maatiloista ja pystyy argumentoimaan, että pitkälläkin aikavälillä yhden tuotannontekijän tarjonta kansantalouden tasolla on vakio, jolloin myös pitkän aikavälin markkinakysyntäkäyrä laskee alaspäin. Voidaanko sama argumentti esittää pääoman suhteen? Kyllä voidaan. Pääoman tarjonta ei ole joustamatonta, mutta se ei ole äärettömän joustavaakaan: pääoman kysynnän kasvaessa sen hinta (korko) nousee, luoden näin nousevat rajakustannukset/alenevan työn kysyntäkäyrän.
**Se, että oppikirja maalaa tarinaa kitkatyöttömyydestä vapaaehtoisen työttömyyden mallin ympärille on hassua siinä mielessä, että kappaletta myöhemmin vapaaehtoinen työttömyys nimetään rakenteelliseksi työttömyydeksi. Ainakin silloin kun minä olin lukiossa, kitkatyöttömyys ja rakenteellinen työttömyys olivat erillisiä ilmiöitä (muistaakseni noita käsitteitä juurikin käytettiin lukion oppikirjassa).
***Matemaatikot voivat sitten kertoa, onko väärin kuvata samalla akselilla sekä satunnaismuuttujan toteutumia että odotusarvoja.
Kirjassa annetut apuvälineet ovat, ainakin oikein opetettuna, hyödyllisiä ja ymmärrettäviä. Perusoppikirjan kirjoittaminen on varmasti haastavaa, mutta Taloustieteen oppikirja on toimiva tältä osin. Muistan kuitenkin, että opettaessani tätä valmennuskurssilla minulla oli vaikeuksia kahden asian kanssa. Jostain syystä asia palasi mieleeni joitakin päiviä sitten ja päätin laittaa ajatukseni ylös, jäsentääkseni niitä ja muistaakseni ne paremmin myöhemmin. Blogin kuiva kausi on myös hyvä katkaista vastaavasti kuivalla tekstillä. No, toivottavasti edes nörtit arvostavat.
Ensinnäkin kirjassa käytetään termejä "vapaaehtoinen" työttömyys ja "ei-vapaaehtoinen" tai "tahaton" työttömyys, joilla ei mielestäni pitäisi olla mitään sijaa taloustieteessä, millään tasolla. Tai sanotaan näin. Ei-vapaaehtoinen työttömyys on järkevä käsite. On joukko työttömyysilmiöitä, joita voidaan kutsua ei-vapaaehtoiseksi työttömyydeksi. Kun tästä joukosta otetaan komplementti, saadaan vapaaehtoinen työttömyys. Vapaaehtoinen työttömyys ei ole mitään muuta, sitä ei kannata yrittää määritellä mitenkään muuten. Tämä epäsymmetria näkyy myös siinä, että ei-vapaaehtoiselle työttömyydelle on oma artikkelinsa Palgrave Dictionary of Economicsissa, mutta vapaaehtoiselle työttömyydelle ei ole.
Toiseksikin minulla oli vaikeuksia keksiä tarinoita kirjan työttömyysmallien ympärille. Taloustieteessä tällainen tarinoiden keksiminen, tai retoriikka, on tärkeässä osassa. Edellisessä postauksessa käsittelin sitä, kuinka regressioyhtälöt kääntyvät ihmisten kielelle. Toinen tärkeä retoriikan osa-alue taloustieteessä on kääntää yhtälöitä ja niitä kuvaavia käppyröitä ihmisten kielelle. Kysynnän ja tarjonnan yhtälöiden taustalla on valtavasti yleisen tasapainon matikointia, joka ehkä toimii ja jossa ehkä on jotain järkeä, mutta ei opiskelijoille kannata kertoa tarinaa walrasilaisesta huutokaupanpitäjästä. En tietenkään esittäisi työttömyystarinoita niinkään monimutkaisesti kuin mitä alla teen, mutta taloustieteilijän on vakuutettava paitsi yleisönsä, myös itsensä.
Aloitetaan vapaaehtoisesta työttömyydestä. Meillä on nyt kaksi työn tarjontakäyrää, jotka kuvaavat kahtalaista tarjontapuolen päätöstä työmarkkinoilla: työmarkkinoille osallistumista ja työn vastaanottamista työmarkkinoilla. Oletetaan, että yksittäisen työntekijän työtunnit eivät jousta. Työn kysyntäkäyrä on tavanomainen, alenevan rajatuottavuuden myötä laskeva.*
 |
| Ensi kerralla niitä Roope-setä-kuvia sitten taas. |
Mikä tarina tähän taustalle? On helppo ymmärtää, miksi on hyödyllistä nähdä tarjontapäätös tässä kahtalaisena: työttömyysastehan määritellään työttömien määrän ja työvoiman määrän funktiona, joten on hyvä ottaa mukaan myös työvoiman määrään vaikuttava päätös. Iso kysymys on seuraava: miksi palkalla W* N kappaletta ihmisiä päättää tulla työmarkkinoilla, mutta N-LN heistä päättää olla ottamatta vastaan työtä? Miksi hakea työtä tietyllä palkalla, jos sitä ei ota vastaan sillä samalla palkalla?
Oppikirjassa viitataan pariin tarinaan, työttömyysturvajärjestelmään ja etsintään.
Valtio tukee työttömiä työnhakijoita. Kannattaa ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi, vaikka ei aikoisikaan ottaa työtä vastaan. Ne työnhakijat, joille työnteko on ikävää ja joille työkkärin kanssa asioiminen on siedettävää, eivät ota vastaan työtä ja ne, joille työnteko on siedettävää ja työkkärin kanssa asioiminen on siedettävää, ottavat työn vastaan. Tätä voisi kutsua 26-vuotias Tatu-teoriaksi.
Työn etsiminen on aikaavievää puuhaa. Tämähän on aivan totta ja etsintämallit ovat "oikea" malli työmarkkinoille. Idea on siis se, että työnhakijat hakevat töitä ja saavat tarjouksia aina välillä, ja päättävät sitten ottaa vastaan jonkin näistä tarjouksista. Tällaisesta puhutaan joskus "kitkatyöttömyytenä".** Kysymys on nyt se, että meillä on jakauma, josta työnhakija vastaanottaa työtarjouksia aina välillä (vaikkapa Poisson-prosessin mukaisesti). Mikä tässä tilanteessa on pystyakselin "palkka"?
Osallistumispäätöksen osalta palkka tässä koordinaatistossa on ehkä paras hahmottaa palkan odotusarvona, koska mitään työtarjouksia tässä mallissa ei tule ennen kuin on päättänyt hakea töitä. Entä tarjontakäyrän? Tässä tuntuisi luontevalta nähdä pystyakselin palkka tietyn työtarjouksen palkkana.*** Tiedän, että jos haen töitä, palkkatarjousten odotusarvo on 2500 euroa. Osa on tätä matalampia, osa korkeampia. Jos saan 2500 euron palkkatarjouksen, otanko sen vastaan? En välttämättä: ehkä haluan odottaa parempia tarjouksia.
Näin voidaan ymmärtää erotus osallistumiskäyrän ja tarjontakäyrän erotuksena tietyllä palkkatasolla - eli työttömyys tässä mallissa. Mikä määrittää sen, kuka ottaa tietyn työtarjouksen vastaan ja kuka ei? Tähän on kudottava tarinaa siitä, miten työntekijät ovat erilaisia keskenään. Ehkä toiset ovat malttavaisempia kuin toiset. Ehkä toisten palkkatarjousten varianssi on suurempi kuin toisten.
Ei-vapaaehtoiselle työttömyydelle kirjassa esitetään kaksi mallia, "klassinen" ja "keynesiläinen". Klassinen malli perustuu johonkin ulkoiseen rajoitteeseen palkanasetannassa, kuten minimipalkkaan. Keynesiläinen malli, Yleistä teoriaa lukeneiden ainaiseksi harmiksi, perustuu markkinoilla "luonnollisesti" vallitsevaan hintojen jäykkyyteen alaspäin.
Vaikka perusoppikirjan on oltava tiivis, olisin iloinen jos tässä esitettäisiin myös tarina tehokkuuspalkoista. Vaikkapa näin: "Toisinaan työnantajat maksavat korkeampia palkkoja kuin mitä kysyntä ja tarjonta edellyttäisivät. Tämä johtuu siitä, että työntekijöiden etsiminen aiheuttaa kustannuksia yritykselle. Tarjoamalla korkeampaa palkkaa yritys houkuttelee enemmän päteviä hakijoita, jolloin se saa täytettyä pestin nopeasti. Toisaalta korkeampi palkka saa työntekijän sitoutumaan yritykseen pidemmäksi aikaa. Tätä kutsutaan tehokkuuspalkkamalliksi. Tehokkuuspalkkojen vaikutus on sama kuin minimipalkkalainsäädännön, mutta niitä syntyy työmarkkinoilla ilman mitään lainsäädäntöä."
Työttömyys on moninainen ilmiö: on piilotyöttömyyttä, pitkäaikaistyöttömyyttä, alityöllistymistä, suhdanneluonteista työttömyyttä ja taustalla voi olla minimipalkkoja, tehokkuuspalkkoja, etsintää, yksilöpsykologiasta kumpuavia palkkajäykkyyksiä ja sopimuskäytännöistä kumpuavia palkkajäykkyyksiä. Eikä perusoppikirjoissa päästä edes empiiriseen tutkimukseen, jossa varsinainen hupi sitten vasta alkaa (ja valitettavan usein siihen se hupi myös loppuu!).
Mitä olette mieltä? Ovatko yllä olevat tarinat vakuuttavia? Olisiko jokin muu tarina vielä vakuuttavampi ja voisiko sen esittää kysyntä-tarjonta-kehikossa?
*Ei tämäkään aivan mutkatonta ole. Taloustieteen oppikirjassa alla mainittavat mutkat väistetään sillä, että aleneva rajatuottavuus määritellään sen kautta, että pidetään muut tuotannontekijät vakioina, mutta koko tuotantofunktion rajatuottavuuteen - eli kun pitkällä aikavälillä voidaan muuttaa sekä pääoman että työvoiman määrää - ei oteta suoranaisesti kantaa. Luultavasti fiksu veto. Ajakaamme nyt kuitenkin rohkeasti noihin mutkiin.
Nick Rowe esittää yrityksen tarjontakäyrien nelikentän, ja samanlaisen jaottelun voisi tehdä tässä, tuleehan yrityksen tarjontakäyrä ja sen työn kysyntäkäyrä samasta paikasta, tuotantofunktiosta. Lyhyellä aikavälillä yksittäisen yrityksen kysyntäkäyrä on laskeva. Miksi? Koska työllä on aleneva rajatuottavuus, kun pääoman määrä pidetään vakiona. Tämä on se kysyntäkäyrä, joka Taloustieteen oppikirjan lukijoilla on luultavasti mielessä aina, kun tekstissä puhutaan työn kysynnästä. Oppikirjassa opetetaan, että markkinakysyntäkäyrä on yksittäisten kysyntäkäyrien summa, ei siitä sen enempää. Pitkällä aikavälillä taloustieteessä tyypillisesti oletetaan vakioinen rajatuottavuus, jolloin yksittäisen yrityksen pitkän aikavälin työn kysyntäkäyrä on vaakasuora. Entä pitkän aikavälin työn markkinakysyntäkäyrä? Rowen esimerkki yllä on siitä hyvin rakennettu, että hän puhuu maatiloista ja pystyy argumentoimaan, että pitkälläkin aikavälillä yhden tuotannontekijän tarjonta kansantalouden tasolla on vakio, jolloin myös pitkän aikavälin markkinakysyntäkäyrä laskee alaspäin. Voidaanko sama argumentti esittää pääoman suhteen? Kyllä voidaan. Pääoman tarjonta ei ole joustamatonta, mutta se ei ole äärettömän joustavaakaan: pääoman kysynnän kasvaessa sen hinta (korko) nousee, luoden näin nousevat rajakustannukset/alenevan työn kysyntäkäyrän.
**Se, että oppikirja maalaa tarinaa kitkatyöttömyydestä vapaaehtoisen työttömyyden mallin ympärille on hassua siinä mielessä, että kappaletta myöhemmin vapaaehtoinen työttömyys nimetään rakenteelliseksi työttömyydeksi. Ainakin silloin kun minä olin lukiossa, kitkatyöttömyys ja rakenteellinen työttömyys olivat erillisiä ilmiöitä (muistaakseni noita käsitteitä juurikin käytettiin lukion oppikirjassa).
***Matemaatikot voivat sitten kertoa, onko väärin kuvata samalla akselilla sekä satunnaismuuttujan toteutumia että odotusarvoja.
- keskiviikko 30. lokakuuta 2013
-
0
kommenttia
Baseline-regressio ja tutkimustulokset
Tyypillisessä empiirisessä artikkelissa on ns. baseline-regressio, josta tulevat artikkelin päätulokset, ja lisäregressiot, joilla pyritään varmistamaan päätulokset.* Lisäregressiot vastaavat kysymyksiin "Mitä jos käytettäisiin eri mittaria tälle muuttujalle?", "Mitä jos ei tehtäisi tätä baseline-regression oletusta funktiomuodosta?", "Mitä jos otettaisiin huomioon myös nämä ja nämä asiat?". Hyvässä artikkelissa on paljon lisäregressioita.**
Haaste tutkimuksen ja sen raportoinnin kannalta on se, että tutkijalla on käytettävissään vapauksia baseline-regression valinnassa. Jos tutkija tekee kaksi regressiota, ei ole aina selvää, miksi toisen pitäisi olla baseline-regressio ja toisen lisäregressio. Jos tarkastellaan regressioiden joukkoa ja tutkimuskysymysten joukkoa, niiden välillä ei ole injektiota. Kun tutkija ajaa regression, hän ei voi olla varma siitä, mihin tutkimuskysymykseen se vastaa. Jos taas tutkijalla on mielessään tutkimuskysymys, johon vastaa täydellisesti yksi, tietty regressio, tutkimuskysymys on todennäköisesti joko epämielenkiintoinen tai mahdoton tutkia.
Otetaan esimerkki. VATTin Tuomas Kosonen ja Jarkko Harju tutkivat ravintoloiden alv-alen vaikutuksia hintoihin, kysyntään ja työllisyyteen. Tutkijat eivät käytä tätä termiä, mutta heidän baseline-analyysinsä mukaan arvonlisäveroalennus laski kuluttajahintoja 2 prosenttia. Tämän lisäksi he ajavat lisäregression, jossa ravintoloita painotetaan liikevaihdolla, jolloin he saavat suuremman hintavaikutuksen, 4 prosenttia. Suuremmat ravintolat siis laskivat hintojaan enemmän kuin pienemmät.
Tutkijat tekevät mielestäni selkeän virheen siinä, että esittävät baseline-regression tuloksen kuluttajahintojen laskuna. Kuluttajahinnat eivät ole vain joukko hintoja, vaan kotitalouksien kulutusosuuksilla painotettu indeksi, joka mittaa elinkustannuksia. Jos puhuu kuluttajahinnoista, pitää painottaa kulutusosuuksilla, ja liikevaihto on parempi painotus kuin ei painotusta ollenkaan.
Noin muuten ei ole selvää, kumman regression pitäisi olla baseline-regressio ja kumman lisäregressio. Oma intuitioni sanoo, että jos mielenkiinnon kohteena on ensisijaisesti politiikkatoimenpide ja sen vaikutukset, liikevaihdolla painotetun regression pitäisi olla baseline-regressio. Jos taas mielenkiinnon kohteena on yleisempi näkökulma siitä, miten tyypillinen yritys reagoi veronalennukseen, painottamattoman regression pitäisi olla baseline-regressio. Huomionarvoista on, että "alv-alen vaikutukset hintoihin" on sen verran epämääräinen tutkimuskysymys, että molemmat regressiot vastaavat siihen.***
Otan vielä toisen esimerkin, havainnollistaakseni asiaa ja laimentaakseni sitä vaikutelmaa, että tässä olisi erityisesti kysymys yllä mainitusta tutkimuksesta. OECD:n Migration Outlook 2013 piti sisällään mm. laskelmia maahanmuuton fiskaalisista vaikutuksista. Taulukossa 3.7 esitetään baseline-regression ja kolmen lisäregression tulokset. Tulokset liittyvät siis maassa olevien maahanmuuttajien vaikutukseen, ja ne esitetään prosentteina bruttokansantuotteesta. Baseline-regressiossa sisällytetään arvioidut vaikutukset välittömiin veroihin, tulonsiirtoihin, eläkkeisiin ja julkisesti rahoitettuihin terveys- ja koulutuspalveluihin (OECD keskiarvo 0,3; Suomi 0,16). Ensimmäisessä lisäregressiossa poistetaan eläkkeet tarkastelusta (0,49; 0,12). Toisessa lisäregressiossa otetaan muut julkiset menot, pl. valtionvelan korkomenot ja puolustusmenot, ja jyvitetään ne per capita-periaatteella (-0,12; -0,08). Kolmannessa lisäregressiossa otetaan mukaan vielä valtionvelan korkomenot (-0,31; -0,13).
Ei ole yksiselitteistä, minkä regression pitäisi olla baseline-regressio. Baseline-regression voima näkyy kuitenkin uutisoinnissa, joka pohjautui Suomen osalta tuohon lukuun 0,16.
Sanottakoon vielä, että baseline-regressiota ei pidä valita sen perusteella, mikä on yksinkertaisin. Tämä olisi tietenkin luonteva lähestymistapa: opetammehan teoriaakin yksinkertaisilla "perusmalleilla", joihin sitten lisäämme erilaisia kitkoja ja instituutioita. Teoria pyrkii kuitenkin antamaan ajattelun välineitä, kun taas empiirinen työ pyrkii antamaan vastauksia. Teoriassa "väärä" malli voi olla hyödyllinen, empiriassa "väärä" tulos on aina hyödytön. Yksinkertaisuusperiaate ei myöskään vastaa täysin käytäntöä - yllä mainitun OECD:n tutkimuksen ensimmäinen lisäregressio on yksinkertaisin.
Miksi tutkijoiden kannattaa siis miettiä baseline-regressionsa valintaa?
*Tämä pätee artikkeleihin, jotka pyrkivät löytämään jonkin tuloksen käyttäen uutta aineistoa tai teoriaa. On sitten artikkeleita, jotka pyrkivät kumoamaan jonkin aiemmin saadun tuloksen. Tällöin tutkijat uusintavat baseline-regressiossaan aiemman tuloksen, minkä jälkeen he tekevät lisäregressioita, jotka ovat parannuksia suhteessa baseline-regressioon ja antavat erilaisia tuloksia. Viestin kärki on tällöin päinvastainen: "Baseline-regressio on väärä".
**Usein nämä lisäregressiot jätetään kuitenkin pois lopullisesta versiosta. Lopullisessa versiossa on sitten viite working paper-versioon, josta nämä löytyvät.
***Korostan vielä sitä, että epämääräisyys ei ole tässä moite. Tutkimuskysymys antaa tutkijalle fokuksen, ja fokus voi olla liian terävä. Hyvä tutkimuskysymys on sopivan epämääräinen.
Haaste tutkimuksen ja sen raportoinnin kannalta on se, että tutkijalla on käytettävissään vapauksia baseline-regression valinnassa. Jos tutkija tekee kaksi regressiota, ei ole aina selvää, miksi toisen pitäisi olla baseline-regressio ja toisen lisäregressio. Jos tarkastellaan regressioiden joukkoa ja tutkimuskysymysten joukkoa, niiden välillä ei ole injektiota. Kun tutkija ajaa regression, hän ei voi olla varma siitä, mihin tutkimuskysymykseen se vastaa. Jos taas tutkijalla on mielessään tutkimuskysymys, johon vastaa täydellisesti yksi, tietty regressio, tutkimuskysymys on todennäköisesti joko epämielenkiintoinen tai mahdoton tutkia.
Otetaan esimerkki. VATTin Tuomas Kosonen ja Jarkko Harju tutkivat ravintoloiden alv-alen vaikutuksia hintoihin, kysyntään ja työllisyyteen. Tutkijat eivät käytä tätä termiä, mutta heidän baseline-analyysinsä mukaan arvonlisäveroalennus laski kuluttajahintoja 2 prosenttia. Tämän lisäksi he ajavat lisäregression, jossa ravintoloita painotetaan liikevaihdolla, jolloin he saavat suuremman hintavaikutuksen, 4 prosenttia. Suuremmat ravintolat siis laskivat hintojaan enemmän kuin pienemmät.
Tutkijat tekevät mielestäni selkeän virheen siinä, että esittävät baseline-regression tuloksen kuluttajahintojen laskuna. Kuluttajahinnat eivät ole vain joukko hintoja, vaan kotitalouksien kulutusosuuksilla painotettu indeksi, joka mittaa elinkustannuksia. Jos puhuu kuluttajahinnoista, pitää painottaa kulutusosuuksilla, ja liikevaihto on parempi painotus kuin ei painotusta ollenkaan.
Noin muuten ei ole selvää, kumman regression pitäisi olla baseline-regressio ja kumman lisäregressio. Oma intuitioni sanoo, että jos mielenkiinnon kohteena on ensisijaisesti politiikkatoimenpide ja sen vaikutukset, liikevaihdolla painotetun regression pitäisi olla baseline-regressio. Jos taas mielenkiinnon kohteena on yleisempi näkökulma siitä, miten tyypillinen yritys reagoi veronalennukseen, painottamattoman regression pitäisi olla baseline-regressio. Huomionarvoista on, että "alv-alen vaikutukset hintoihin" on sen verran epämääräinen tutkimuskysymys, että molemmat regressiot vastaavat siihen.***
Otan vielä toisen esimerkin, havainnollistaakseni asiaa ja laimentaakseni sitä vaikutelmaa, että tässä olisi erityisesti kysymys yllä mainitusta tutkimuksesta. OECD:n Migration Outlook 2013 piti sisällään mm. laskelmia maahanmuuton fiskaalisista vaikutuksista. Taulukossa 3.7 esitetään baseline-regression ja kolmen lisäregression tulokset. Tulokset liittyvät siis maassa olevien maahanmuuttajien vaikutukseen, ja ne esitetään prosentteina bruttokansantuotteesta. Baseline-regressiossa sisällytetään arvioidut vaikutukset välittömiin veroihin, tulonsiirtoihin, eläkkeisiin ja julkisesti rahoitettuihin terveys- ja koulutuspalveluihin (OECD keskiarvo 0,3; Suomi 0,16). Ensimmäisessä lisäregressiossa poistetaan eläkkeet tarkastelusta (0,49; 0,12). Toisessa lisäregressiossa otetaan muut julkiset menot, pl. valtionvelan korkomenot ja puolustusmenot, ja jyvitetään ne per capita-periaatteella (-0,12; -0,08). Kolmannessa lisäregressiossa otetaan mukaan vielä valtionvelan korkomenot (-0,31; -0,13).
Ei ole yksiselitteistä, minkä regression pitäisi olla baseline-regressio. Baseline-regression voima näkyy kuitenkin uutisoinnissa, joka pohjautui Suomen osalta tuohon lukuun 0,16.
Sanottakoon vielä, että baseline-regressiota ei pidä valita sen perusteella, mikä on yksinkertaisin. Tämä olisi tietenkin luonteva lähestymistapa: opetammehan teoriaakin yksinkertaisilla "perusmalleilla", joihin sitten lisäämme erilaisia kitkoja ja instituutioita. Teoria pyrkii kuitenkin antamaan ajattelun välineitä, kun taas empiirinen työ pyrkii antamaan vastauksia. Teoriassa "väärä" malli voi olla hyödyllinen, empiriassa "väärä" tulos on aina hyödytön. Yksinkertaisuusperiaate ei myöskään vastaa täysin käytäntöä - yllä mainitun OECD:n tutkimuksen ensimmäinen lisäregressio on yksinkertaisin.
Miksi tutkijoiden kannattaa siis miettiä baseline-regressionsa valintaa?
- Baseline-regressio on viestinnän kärki. Tutkijalla on vastuunsa siinä, että hänen tuloksensa tulkitaan oikein.
- Baseline-regression valinnassa on mielivaltaisuutta. Jos asiaa ei aktiivisesti pohdi, valinnan määräävät helposti omat ennakkokäsitykset, poliittiset ja henkilökohtaiset intressit. Tutkimus julkaistaan todennäköisemmin, jos siinä esitetään "uusia" tuloksia. Tutkijalla on tällöin taipumus valita baseline-regressioksi se, josta tulee "uusin" tulos, tyypillisesti se, missä on suurin merkitsevyys ja kerroin.
- Baseline-regression valinta auttaa miettimään sitä, mikä tutkimusaiheessa oikeasti kiinnostaa.
Lisäksi, jos mahdollista, abstraktiin on hyvä nostaa huomio lisäregressioista, jopa jokin vaihtoehtoinen luku. Näin tehdään yllä mainitussa VATT-tutkimuksessa. Epävarmuus ja tulkinnanvaraisuus kuuluu tieteeseen, sitä ei ole syytä peitellä.
*Tämä pätee artikkeleihin, jotka pyrkivät löytämään jonkin tuloksen käyttäen uutta aineistoa tai teoriaa. On sitten artikkeleita, jotka pyrkivät kumoamaan jonkin aiemmin saadun tuloksen. Tällöin tutkijat uusintavat baseline-regressiossaan aiemman tuloksen, minkä jälkeen he tekevät lisäregressioita, jotka ovat parannuksia suhteessa baseline-regressioon ja antavat erilaisia tuloksia. Viestin kärki on tällöin päinvastainen: "Baseline-regressio on väärä".
**Usein nämä lisäregressiot jätetään kuitenkin pois lopullisesta versiosta. Lopullisessa versiossa on sitten viite working paper-versioon, josta nämä löytyvät.
***Korostan vielä sitä, että epämääräisyys ei ole tässä moite. Tutkimuskysymys antaa tutkijalle fokuksen, ja fokus voi olla liian terävä. Hyvä tutkimuskysymys on sopivan epämääräinen.
- torstai 10. lokakuuta 2013
-
0
kommenttia
Hyvinvointivaltio numeroina
Opi tosiasiat. Se ei riitä, mutta opi ne.
Evan mainiosta tietojulkaisusta Hyvinvointivaltio numeroina on pari viikkoa sitten tullut uusi, päivitetty versio [pdf]. Suosittelen lukemaan, 30 sivua käppyröitä.
Tärkeimpinä:
Evan mainiosta tietojulkaisusta Hyvinvointivaltio numeroina on pari viikkoa sitten tullut uusi, päivitetty versio [pdf]. Suosittelen lukemaan, 30 sivua käppyröitä.
Tärkeimpinä:
- Julkisten menojen kasvu* 1980-luvulta lähtien on tullut yksinomaan tulonsiirtojen kasvusta, muiden menojen kehittyessä bkt:n tahtiin. Vuonna 2011 julkiset menot olivat 55 % bruttokansantuotteesta, julkisten tulonsiirtojen ollessa 21,5 %, eli noin 40 % julkisista menoista.
- Julkisen sektorin työllisyys kasvoi voimakkaasti 1990-luvun alkuun/puoliväliin saakka, minkä jälkeen se on i) lukumäärällisesti pysynyt ennallaan ja ii) osuutena kokonaistyöllisyydestä laskenut tasaisesti. Vuonna 2011 julkisyhteisöissä oli töissä 614 100 ihmistä, noin neljännes työllisistä.
- Mitä julkisten peruspalvelujen kulutusmenoihin tulee, kasvu on tullut sosiaalipalveluiden kasvusta. Terveydenhuollon menot ovat kasvaneet aikalailla bkt:n kasvun tahtiin. Tämä oli itselleni uutta, ja ehkä kaikissa yhteyksissä ei pitäisi puhua "sotesta" yhtenä palikkana.
Muutamassa kohdassa Evan käppyrät saattavat johtaa varomatonta lukijaa harhaan:
- Puhutuin aikasarja, julkisten menojen bkt-osuuden kehitys, esitetään jostain syystä vain yksittäisten vuosien (1980, 1990, 2000, 2011) kautta, mikä peittää alleen esimerkiksi sen, miten tuo osuus laski vuoden 1993 huipusta 64,9 % vuoden 2007 nadiiriin 47,4 % (samalla maksettiin pois kasapäin julkista velkaa).
- Kotitalouksien tulojen rakenteen kuvaajan (s.27) yhteydessä kerrotaan, että "[k]ahteen ylimpään tuloluokkaan kuuluvat kotitaloudet maksoivat vuonna 2011 noin puolet kaikista kotitalouksien maksamista veroista ja sosiaaliturvamaksuista", vaikka itse kuviosta viittaa vain välittömiin veroihin. Alemmissa desiileissä olevathan kuluttavat suuremman osan tuloistaan kuin korkeammissa desiileissä majaileva väestö.**
- Sivulla 32 esitetään, että "Suomessa julkisten menojen osuus bruttokansantuotteesta kohosi poikkeuksellisen paljon", kun taas "Ruotsi ja Itävalta onnistuivat alentamaan julkisten menojen osuutta bruttokansantuotteesta". Siitä voi olla montaa mieltä, onko julkisten menojen alentaminen aina onnistuminen, mutta julkisten menojen kehitystä näin lyhyillä aikaväleillä ajaa enemmän bkt:n muutos kuin mikään niihin suoraan kohdistuva toiminta ja siinä onnistuminen. Alla olen käppyröinyt tämän suhteen EU-maiden (datasyistä pl. Latvia ja Kroatia) osalta. Eihän BKT:n muutos kaikkea selitä: Evan mainitsemista maista Itävalta käyttäytyy mallin mukaisesti, kun taas Suomessa julkisen sektorin osuus on kasvanut enemmän, ja Ruotsissa vähemmän kuin mitä malli ennustaa.***
*Kun puhun tässä julkisten menojen kasvusta, puhun tyypillisesti näiden menojen bkt-osuuden kasvusta.
**Tästä ks. Hetemäen työryhmän loppuraportti [pdf], liite 2.2. Tämähän ei, sivumennen sanoen, vielä tarkoita sitä että säästämisaste nousisi tulojen kasvaessa pysyväisluontoisemmin.
***Huom. myös että Evan aineisto loppuu jo vuoteen 2011, kun taas itselläni on havaintoja vuoteen 2012 asti.
***Huom. myös että Evan aineisto loppuu jo vuoteen 2011, kun taas itselläni on havaintoja vuoteen 2012 asti.
- maanantai 7. lokakuuta 2013
-
0
kommenttia