KAKista ulos uusi numero

Kansantaloudellinen aikakauskirja on suomalaisen taloustiedeyhteisön tärkein julkinen keskustelufoorumi, jättäen taakseen niin Akateemisen talousblogin kommenttiosion kuin Mika Malirannan Twitter-seinänkin. Tänään ilmestyi verkossa vuoden neljäs ja viimeinen numero ja jotta saisin mahdollisimman monet teistä lukemaan tuota julkaisua, teen siitä muutaman noston ja kommentin (henkilökohtaisessa ominaisuudessa, luonnollisestikin).

Lukekaa vähintään Ari Hyytisen pääkirjoitus yritysrahoituksen riittävyydestä. On lyhyt ja täyttä asiaa:

Hyvin toimiva yritysrahoitusjärjestelmä sekä käynnistää että karsii hankkeita.

Marja-Liisa Halko ja Kaisa Hytönen käyvät läpi tutkimusta sosiaalisen ympäristön vaikutuksesta kulutuskäyttäytymiseen. Viimeinen kappale on kuvaava ja perustuksia ravisteleva:

Taloustieteessä sosiaalista päätöksentekoa pidetään usein poikkeamana, erikoistapauksena. Jos tutkimuksissa myöhemmin ilmenee, että neurotieteilijöiden vuorovaikutteiset aivot”-hypoteesi pitää paikkansa, eli jos muiden ihmisten huomioiminen esimerkiksi päätöksenteossa on ajattelun perustapaus eikä poikkeama, meidän olisi ehkä syytä arvioida valintateoriaa uudelleen.

Taloussosiologian entisenä harrastelijana minusta on mielenkiintoista, miten köykäinen taloustieteilijöiden silmissä esimerkiksi Granovetterin embeddedness on verrattuna fMRI-koneeseen.

Minna Kuusistolla ja Elisa Newbyllä on mainio katsaus siihen, miten rahapolitiikalla voidaan vaikuttaa rahoitusmarkkinoihin ja mitä epätavanomaisella rahapolitiikalla on euroalueella tehty. Ei tästä sen enempää, koska jos alkaisin ruotia tätä tarkemmin, se olisi yhtä vihtahousun raamattupiiriä.

Lehdestä löytyy myös kuuden EuroThinkTank-tutkijaryhmän jäsenen manifesti suomalaisen työmarkkinatutkimuksen uudelleensuuntaamiseksi. Politiikkarelevanssia ja mielenkiintoisia asiakysymyksiä on riittämiin, mutta tekstin päävaade jää leijumaan, kun ainoa asia, joka suomalaisesta työmarkkinatutkimuksesta sanotaan on seuraava:

Suomessa rahoitetaan varsin runsaasti taloustieteellistä työmarkkinatutkimusta. Tutkimustyössä on kuitenkin sivuutettu työmarkkinoiden puutteellinen kyky tarjota sopeutumismekanismeja, minkä eurokriisi on paljastanut. Työmarkkinatutkimus on liikaa keskittynyt mikrotasolle. Makrotason sopeutumismekanismien tutkimus on laiminlyöty

Lopuksi lehdessä on Ylen taloustoimittajan Aapo Parviaisen selvitys mediassa (HS ja Yle) esiintyvien ekonomistien taustoista. Kolme huomiota. Ensinnäkin hyvä, että tähän kysymykseen saadaan journalistin näkökulmaa. Toiseksikin ihmettelen, miksi Roope Uusitalon kolmen vuoden takaiseen "Suomalaisekonomistit mediassa"-artikkeliin ei edes viitata. Kolmanneksi toivoisin, että tässä asiassa päästäisiin hiljalleen puhtaan kuvailevista analyyseistä eteenpäin.

Jos tekee mieli saada KAK neljä kertaa vuodessa kotiin kannettuna laadukkaana painotuotteena tai muuten vain tukea laadukasta suomalaista taloustieteellistä ja talouspoliittista keskustelua, sopii liittyä jäseneksi!

Supercell ja tuloerot

Tilastokeskuksen mukaan tuloerot kasvoivat vuonna 2013. Kuva tulojen kehityksestä kymmenyksittäin on räikeä.

Keskimääräisten reaalitulojen muutos (%) tulokymmenyksittäin vuodesta 2012 vuoteen 2013 (lähde)

Suomi on pieni maa, ja vuonna 2013 tapahtui meidän mittakaavassamme isoja asioita, kun Supercelliä myytiin. Tilastokeskuksen julkaisussa kirjoitetaankin, että ginikertoimen 0,4 prosenttiyksikön kasvu "aiheutui suurituloisimmille kohdentuvien myyntivoittojen kasvusta".

On vaikea sanoa tarkalleen, mikä Supercellin rooli tässä oli, mutta on helppo laskea, että se oli suuri. Otetaan tupakka-askin kansi esiin ja aletaan laskea.

Paljonko Supercell aiheutti tuloja ylimpään tulodesiiliin? Tätä on vaikea sanoa. Suppein ja eksaktein lähde (tavalliselle pulliais-blogistille) lienee HS:n verokone, josta löytyy 19 Supercelliin yhdistettyä havaintoa, joiden yhteenlasketut bruttotulot olivat 504 miljoonaa euroa, josta 478 miljoonaa oli pääomatuloja.

Tilastokeskuksen julkaisu viittaa käytettävissä oleviin rahatuloihin, joka on käsittääkseni nettotulokäsite. Säästetään tilaa tupakka-askin kannessa ja vähennetään HS:n Supercell-miljoonärien tuloista 32 prosenttia pääomatuloveroa. Tässä ei siis huomioida ansiotuloista maksettavaa korkeampaa veroa eikä sitä, että 50 000 euron osalta pääomatuloista maksetaan 30 % veroa. Eikä luultavasti monia muitakaan asioita. Vuonna 2013 ylimmässä tulodesiilissä käytettävissä olevat rahatulot olivat muuten 68,5 prosenttia bruttotuloista.

Tämän perusteella Supercell sai aikaan 343 miljoonan euron kasvun ylimmän desiilin käytettävissä olevissa tuloissa. Tämä on 41 tai 42 prosenttia ylimmän tulokymmenyksen tulojen kokonaiskasvusta vuonna 2013 (riippuen siitä, käyttääkö vuoden 2012 vai 2013 väestöpainoja väestönkasvusta johtuvan tuloluokan koon vakiointiin).

Entä ginikerroin? Tässä pitäisi olla tieto koko tulojakaumasta, mutta katsotaan mitä saadaan aikaiseksi desiileillä. Desiilien mukainen ginikerroin kasvoi 0,36 prosenttiyksikköä vuonna 2013, kun taas ilman 19 Supercell-miljonäärin tuloja se olisi kasvanut 0,21 prosenttiyksikköä, eli 40 prosenttia vähemmän.

En tiedä, kuinka paljon yllä esitetyt luvut kasvaisivat, jos Supercellin "tuloerojälki" laskettaisiin muidenkin kuin 19 HS:n Verokoneesta löytyneen hepun osalta. Oma mutuni on, että Supercell vastasi noin 50-60 prosentista ginikertoimen ja ylimmän tulodesiilin käytettävissä olevien tulojen kasvusta vuonna 2013.

Jos tämän yhdistäisi Spirit Levelin korrelaatioihin tuloeroista ja erilaisista sosiaalisista indikaattoreista voisi vielä laskea, kuinka paljon Clash of Clans sai aikaan teiniraskauksia, ylipainoa ja rikollisuutta Suomessa vuonna 2013.

EKP:n pressi 12/14

Kommentaari tulee viikon myöhässä, mutta onneksi on Timo Harakka, joka heti kokouksen jälkeisenä päivänä esitti fiksuja poliittisia spekulaatioita kokouksen tiimoilta.

Tuttu tarina: inflaatio on hidasta ja inflaatioennusteita on jälleen hilattu alaspäin. Roger Wessman totesi, että "valtionlainaosto-ohjelman toteutuminen lienee enää ajan kysymys." Mennään siis suoraan asiaan ja katsotaan kolmea tärkeää kysymystä mahdollisesta osto-ohjelmasta.

Missä määrin valtiolainojen ostoja tarvitaan? EKP haluaa laajentaa tasettaan, mikä tarkoittaa arvopapereiden ostamista (jälki-)markkinoilta. EKP haluaa välttää ulkomaisten arvopapereiden ostoa, koska se nähtäisiin puuttumisena valuuttamarkkinoihin. Entä ei-valtiolliset kotimaiset arvopaperit? Timo Harakka on kirjoittanut blogissaan, että ostettavaa ei yksinkertaisesti ole markkinoilla: ABS-markkinat ovat Euroopassa aivan liian pienet. ABS:t ovat siis omaisuusvakuudellisia arvopapereita, eli esimerkiksi arvopaperistettuja yrityslainoja. Markkinoiden koko on kuitenkin endogeeninen muuttuja, ja jos EKP alkaa ostaa ABS:iä, pankit myös laskevat niitä enemmän liikkeelle. Tähän liittyy kuitenkin mahdollisia haittoja, kuten muihinkin EKP:n vaihtoehtoihin. Bruegelin blogista löytyy hyvä katsaus tähän kysymykseen ja EKP:n eri vaihtoehtoihin.

Mitkä ovat lailliset ja poliittiset rajoitteet valtiolainojen ostamiselle? Ilmeisesti Draghi on pyytänyt Saksan valtiovarainministeriltä tukea valtiolainojen osto-ohjelmalle. Toimittajille on luontevaa kehystää tilanne osaksi yleisempää eurooppalaista poliittista kamppailua. Talouselämän jutussakin kerrotaan, kuinka "Draghin on ennakoitu yrittävän ajaa elvytys läpi joka tapauksessa, mutta Saksan tuen puuttuminen voisi tehdä siitä vaikeaa". Osaako joku spekuloida, miten Saksan tuen puuttuminen käytännössä voisi tehdä valtiolainojen ostamisesta vaikeaa?

Mitkä ovat osto-ohjelman yksityiskohdat? Koko ja aikaväli, selvästikin, mutta yksi mielenkiintoinen kysymys on se, mitä valtiolainoja ostetaan - euroalueella kun on monenlaista sorttia. Tästä esitettiin kysymys pressitilaisuudessa sen tiimoilta, kun varapääjohtaja Constâncio oli puheessaan viikkoa aiemmin esittänyt ajatukset, että ostot tehtäisiin pääoma-avainten mukaan. Pääoma-avaimet kuvaavat eri jäsenmaiden osuuksia EKP:n taseesta, jotka heijastelevat maiden kokoa BKT:lla ja väestömäärällä mitattuna. Vaihtoehtojahan on periaatteessa kolme.

Yksi on ostaa pääoma-avaimen mukaan, mikä voidaan nähdä jäsenmaiden osalta neutraalina toimenpiteenä. Toki tämä tarkoittaa silti yhteisvastuuta, jos valtiot voivat jättää maksamatta EKP:n omistamia lainoja. Toinen on ostaa mahdollisimman turvalliseksi katsottuja arvopapereita, mitä voidaan perustella EKP:n taseen suojelemisella. Kolmas on kohdentaa määrällistä keventämistä tietyille markkinoille (ns. credit easing-ajatus). Tällöin koetettaisiin parantaa rahapolitiikan välitysmekanismia ostamalla erityisesti kriisimaiden valtionvelkoja.



Mitä toiseen kysymykseen tulee, itse ajattelen EKP:n olevan melko itsenäinen päätöksentekijä, minkä myötä tärkeimmät poliittiset rajoitteet ovat sisäisiä. Mitä kauemmas mennään tavanomaisesta rahapolitiikasta, sitä suuremmin yksimielisyys keskuspankin päättävässä elimessä alkaa rakoilla. EKP:n sisällä Draghi myönsi pressitilaisuudessa moraalikadon (jolla tässä viitataan siihen, että valtiovelkojen ostot saavat aikaan vastuutonta velkaantumista) mahdollisuuden ja merkityksen, mutta korosti, että keskuspankin tavoite on hintavakaus:

We are not here to teach governments what they ought to do, or blackmail governments that if they don't do something we'll do something else.

Rintamalinjan toisella puolella Saksan keskuspankin johtaja Jens Weidmann on yleisellä tasolla Draghin kanssa yhtä mieltä tavoitteesta, mutta hän tarkastelee pelikenttäänsä laajemmin ja katsoo, että osto-ohjelmat luovat moraalikatoa, mikä lopulta vaarantaa keskuspankin itsenäisyyden ja sitä kautta hintavakauden.

Siinä kaikki tämän kuun kokouksesta. Heitä kommentti! Paitsi jos tiedät varmaksi, mitä EKP aikoo tehdä ja mitä vaikutuksia sillä on talouteen. Siinä tilanteessa kannattaa pitää tieto itsellä ja mennä tekemään miljoonia markkinoille blogosfäärissä länkyttämisen sijaan.

Onko kysyntäkäyrä rajahyötykäyrä?

Opetan taas yhden kurssin taloustiedettä lukiossa. Lukiolaiset ovat fiksuja ja kyselevät reippaasti. He eivät päästä minua helpolla, ja hyvä niin. Kuten Deirdre McCloskey on kirjoittanut, jos ei opi paljoa taloustieteen peruskurssin opettamisesta, on älyllisesti kuollut.

Yksi asia, joka minua on mietityttänyt aiempinakin vuosina on seuraava. Pohjolan taloustieteen oppikirjassa (2008, uudempaa painosta ei ole nyt käsillä) kirjoitetaan seuraavasti:

Rajahyötykäyrää, joka kertoo kuluttajan maksuhalukkuuden, kutsutaan hänen yksilölliseksi kysyntäkäyräkseen.

Tämä on analoginen sen kanssa, että yrityksen tarjontakäyrä on sen rajakustannuskäyrä. Mutta onko kysyntäkäyrä todellakin rajahyötykäyrä? Kysyntäkäyrä kuvaa maksuhalukkuutta, mutta maksuhalukkuus ja rajahyöty eivät ole mielestäni samoja asioita.

Kysyntäkäyrä: kysytty määrä on hinnan funktio.

Ensinnäkin minusta on ymmärrettävää, että rajakustannus on euromääräinen suure. Millä ilveellä rajahyöty saataisiin euromääräiseksi, että se voidaan ylipäänsä piirtää hinta-määrä-koordinaatistoon?

Toiseksikin ajatellaan kysyntäkäyrän siirtymiä. Normaalihyödykkeillä tulojen kasvu siirtää kysyntäkäyrää oikealle, ulospäin (kysyntä kasvaa). Maksuhalukkuus kasvaa: jokaisella hinnalla olet valmis ostamaan enemmän hyödykettä. Muuttaako tämä rajahyötyä? Ajatellaan, että saat miljoona euroa lisää tuloja.* Saatko todella päivän ensimmäisestä appelsiinimehulasillisesta enemmän hyötyä kuin aiemmin? Maistuuko se paremmalta, kun saldo pankkitilillä on kasvanut?

Jos derivoit hyötyfunktion tietyn hyödykkeen suhteen, saat rajahyötyfunktion. Kuitenkaan tuossa rajahyödyn lausekkeessa ei ole tyypillisesti tuloja mukana. Jos siis tulot siirtävät kysyntäkäyrää, mutta eivät ole mukana rajahyötyfunktiossa, yksilön kysyntäkäyrä ei voi olla rajahyötykäyrä.

Kolmanneksi, ja liittyen ensimmäiseen, markkinakysyntäkäyrä on yksittäisten kysyntäkäyrien summa. Eikö yksi tärkeä ajatus mikrotalousteoriassa ole se, että yksittäisten ihmisten hyötyjä ei parane summata yhteen?

Uskon sen, että kysyntäkäyrä laskee alaspäin koska rajahyöty on laskeva, mutta minun on vaikea uskoa sitä, että kysyntäkäyrä olisi rajahyötykäyrä. Olen kuitenkin melko noviisi mikroteorian suhteen, joten jos joku osaa selventää minulle tämän asian, olen kiitollinen.

*Miksi muuten tulojousto on tulojousto eikä varallisuusjousto?

Elvytys ja budjettiautomatiikka: tekeekö poliitikon napinpainallus euroista erilaisia?

Jos hahmottaisimme finanssipolitiikan välineiden ja tavoitteiden kautta, se luultavasti toimisi paremmin.

Veronmaksajien keskusliiton pääekonomisti Mikael Kirkko-Jaakkola kirjoittaa Taloustaidon blogissaan :

Monet pitävät suhdanneautomatiikkaa virheellisesti elvytyksenä. Kun taantumassa esimerkiksi työttömyysmenot kasvavat ja verotulot pienenevät ilman uusia poliittisia päätöksiä, puhutaan automatiikasta, joka monesti tasaa suhdannevaihteluita elvytyksen tapaan. Taloudellisen toiminnan vähenemisestä johtuva verotulojen pieneneminen ja työttömyyden kasvu ei kuitenkaan ole finanssipoliittista elvytystä. Samoin ikäsidonnaisten menojen automaattinen kasvu väestön vanhetessa ei ole elvytystä.

Miksei suhdanneautomatiikka olisi elvytystä? Koska Asiaton lehdistökatsaus on niin kovin suosittu, baittaan heidän tyyliään ja keksin leluesimerkin. Ajatellaan, että on kaksi maata:

• Harkintalandiassa parlamenttia kansoittavat ahkerat keynesiläiset. Aina, kun BKT:n muutos kääntyy negatiiviseksi he kokoavat kasaan lakiesityksen, jolla työnantajien sosiaaliturvamaksu poistetaan. Kun BKT:n muutos kääntyy jälleen positiiviseksi, he kokoavat kasaan lakiesityksen, jolla tuo sama maksu palautetaan.
• Automatiikkalandiassa parlamenttia kansoittavat laiskat keynesiläiset. He ovat säätäneet lain, jolla työnantajien sosiaaliturvamaksu poistuu automaattisesti, kun BKT:n muutos kääntyy negatiiviseksi ja palautetaan automaattisesti, kun BKT:n muutos kääntyy positiiviseksi.

Onko todellakin niin, että jälkimmäisessä maassa ei ole elvytystä, koska suhdannevaihteluita tasoitetaan ilman uusia poliittisia päätöksiä? Finanssipolitiikka on vastasyklistä ja tukee kokonaiskysyntää taantumissa, mutta elvytystä ei ole nähtävissä? Jos näin on, ehkä elvytys on väärä puheenaihe.

On tietenkin mahdollista, että politiikka Harkintalandiassa ja Automatiikkalandiassa on erilaista. Käytännössä viisailla ahkerilla keynesiläisillä saattaa kestää tovi elvytyksen toimeenpanemisessa. Tai viisaat ahkerat keynesiläiset toisinaan paljastuvat ei-viisaiksi ei-keynesiläisiksi, mikä tuo yllätyksellisyyttä finanssipolitiikkaan. Voit keksiä monia syitä, jotka tekevät päätösperäisestä ja automaattisesta finanssipolitiikasta erilaisia.

Kun keksit syitä, jotka tekevät niistä erilaisia, ajattelet luultavasti, että niillä on erilaisia vaikutuksia talouteen. Siinä vaiheessa olet jo päässyt pitkälle, kun olet lakannut arvioimasta talouspolitiikkaa sen kautta, mikä motivaatio politiikkainstrumenttia liikuttaa ja olet alkanut arvioida sitä sen kautta, mikä vaikutus politiikalla on talouteen.


P.S. On sanottava, Kirkko-Jaakkolalla on kirjoituksessaan myös erinomainen huomio siitä, että talouspolitiikassa on kyse kokonaisuuksista:

Elvytykseen viitataan monesti myös yksittäisten lisäpanostusten tapauksissa, esimerkiksi kun valtio tukee rahallisesti länsimetron rakennusurakoita tai homekoulujen korjauksia. Näitä voi toki kutsua elvyttäviksi päätöksiksi, mutta finanssipolitiikan kokonaisuuskuvaa ne eivät välttämättä muuta elvyttäväksi, mikäli samaan aikaan toisella kädellä kiristetään veroja ja leikataan muita menoja. Vaikka siltarumpujen rakentamista kutsuisi elvyttäväksi työllisyystoimeksi, samalla toteutetut veronkiristykset takaavat sen, ettei kyse ole elvytyksestä vaan tulonjakopolitiikasta.

Rahan alkumyytit (RH II)

Toisessa luvussaan RH esittelee lukijalle rahan alkumyyttejä. Tämä postaus jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa käyn läpi alalukujen 2.1.-2.4. kertomuksen kahdesta rahan alkumyytistä. Toisessa osassa peilaan alaluvussa 2.5. esitettyä uuschartalistista selitystä verotuksesta valtiorahan taustalla Yhdysvaltojen rahahistoriaan. Kolmannessa osassa selitän, miten vaikea Maria Theresa Thalerin käyttöä 1930-luvun Etiopiassa on sovittaa alaluvussa 2.5. esitettyyn Mitchell-Innesin teoriaan kolikoista osana rahajärjestelmää. Jos tämä kuulostaa kuivalta ja akateemiselta, olen hyvin onnistunut vangitsemaan luvun kaksi hengen.

On syytä sanoa yksi asia luennastani. Koetan tässä vaiheessa postaussarjaani keskittyä taloustieteellisiin ja talouspoliittisiin asioihin ja välttää erilaisia metatasoja mahdollisimman pitkälle. Yksi metataso on "mitä valtavirran taloustieteilijät ovat mieltä", ja tuon metatason välttäminen tarkoittaa sitä, että merkittävä osa RH:sta jää nyt käsittelemättä. Keskimäärin kun joka viidestoista virke RH:ssä puhuu valtavirtaisesta, ortodoksisesta tai uusklassisesta talousteoriasta. Tästä puhumisen aika tulee ehkä myöhemmin.

Siispä kun luvussa kaksi RH puhuu valtavirtaisesta rahatarinasta, en problematisoi sitä, miten valtavirtainen tuo rahatarina on tai mitä valtavirtaisuus tässä tarkoittaa. Itse asiassakin riittää varmasti peistä taitettavaksi.


1. Rahan alkumyytit

RH esittää, että on olemassa valtavirtainen tai metallistinen rahatarina, joka menee lyhyesti sanottuna seuraavasti. Vaihtokauppa (tavara tai palvelu tavaraa tai palvelua vastaan samalla ajanhetkellä) on vaivalloista. On paljon helpompaa, että yksi hyödyke toimii vaihdannan välineenä. Tästä voidaan helposti ajatella, että raha on syntynyt näin myös historiallisesti: yksi talouden hyödykkeistä (esim. kulta tai hopea) on valikoitunut vaihdannan välineeksi. Jossain vaiheessa kultasepät alkavat ottaa vastaan metallia ja antaa takaisin paperilappuja, jotka alkavat kiertää seteleinä. Syntyy pankkeja, jotka tekevät näin ja kerta toisensa jälkeen laskevat liikkeelle liikaa seteleitä. Valtiota tarvitaan vakauttamaan rahajärjestelmä. Valtavirtaisen tästä tarinasta tekee osaltaan se, että Adam Smith tätä näkemystä ainakin joiltakin osin.

RH:n suosiman vaihtoehtoisen rahatarinan mukaan vaihdannassa on ollut aina luoton elementti. Sen sijaan, että kalastaja ja seppä keksisivät käyttää vaihdannassa kultaa tuskastuttuaan siihen, että heidän kala- ja naulatarpeensa eivät koskaan kohtaa, he myyvät toisilleen kaloja ja nauloja luotolla. Pankkijärjestelmässä ei ole kyse siitä, että lasketaan liikkeelle lappuja metallia vastaan vaan siitä, että selvitetään eri toimijoiden keskinäisiä velkoja. Valtio on verottajana suuri velkoja.

Toivottavasti tarinat menivät pääpiirteissään oikein; luotan että minua oikaistaan, jos olen ymmärtänyt tai selittänyt väärin. Molempien tarinoiden puolesta voidaan esittää todisteita, mutta kokonaiskuvana jälkimmäinen tarina on RH:n mukaan oikeampi.

Minulla ei ole nokan koputtamista RH:n esityksestä alaluvuissa 2.1.-2.4. Tyylillisesti osio keskittyy liikaa henkilöihin ja oppihistoriaan, mutta se on pääpiirteissään asianmukainen. Minua sivistettiin pari joulua sitten David Graeberin Debtillä, minkä seurauksena valtavirtaisen rahatarinan kritiikki oli minulle ennestään tuttua. Jos jollakulla on esittää/linkittää hyviä valtavirtaisen rahatarinan puolustuspuheenvuoroja, luen ne mielelläni. Ehkä se auttaisi minua kiinnostumaan asiasta, joka tuntuu monille olevan kovin tärkeä.

Sitä odotellessa jatketaan alalukuun 2.5., joka sai minut koputtamaan nokkaa pariinkin otteeseen.


2. Valtiorahan alkumyytit

Alaluvussa 2.5. RH käy läpi omaa näkemystään valtiorahan erityisasemasta ja sen synnystä. Erityisesti RH perustelee valtion erityistä roolia rahajärjestelmässä verotuksella.

Niin kutsutun uuschartalistisen koulukunnan edustajat, kuten yhdysvaltalainen jälkikeynesiläinen taloustieteilijä L. Randall Wray, ovat korostaneet, että modernissa rahatalousjärjestelmässä nimenomaan verotus synnyttää valtiorahan. Koska valtio voi asettaa kaikki kansalaiset velkasuhteeseen kanssaan määräämällä minkä tahansa toiminnan veronalaiseksi, ovat kaikki kansalaiset riippuvuussuhteessa valtioon. Kun valtio hyväksyy määräämiensä verojen maksuvälineeksi ainoastaan oman valuuttansa, tulee valuutasta yleisesti hyväksytty maksuväline, jota kaikki kansalaiset välttämättä tarvitsevat. Siksi kansalaiset ovat valmiita vastaanottamaan valtion valuuttaa suorituksena esimerkiksi tekemistään kaupoista sekä selvittämään erilaiset sopimukset valuuttaa käyttäen.

Tästä Jussi ja Lauri ovat kirjoittaneet jo vuosia sitten blogissaankin. Mielenkiintoista tässä on se, että RH:n tarina valtiorahan erityisasemasta on omasta mielestäni väärä täysin samalla tavalla kuin metallistinen tarina rahan olemassaolosta on väärä. RH:n tarina kuulostaa järkevältä ja se on sisäisesti johdonmukainen. Mahdoton on myös todistaa, etteikö valtiorahan erityisaseman taustalla tällä hetkellä olisi oikeus verottaa. Ei voida kiistää, etteikö todistusaineistoa olisi myös RH:n tarinan puolesta. Kuitenkin valtiorahan erityisaseman syntytarinana, alkumyyttinä, RH:n kertomus on vajaa ja virheellinen. Jos se mitä seuraa kuulostaa tutulta, olet ehkä lukenut aiemman postaukseni "Verottaja ei valinnut valuuttaa Yhdysvalloissa". Puhun tässä Yhdysvalloista, koska tuon maan kehitys on minulle tältä osin tutuin. Suomen Pankin Karlo Kauko peilasi viime kesäkuun blogauksessaan uuschartalistien näkemyksiä Suomen kokemuksiin.

On ensinnäkin kyseenalaista, missä määrin lailla oli aktiivinen vaikutus rahaoloihin 1800-luvun Yhdysvalloissa: lakihistorioitsija J. Willard Hurstin mukaan lainsäädäntö pikemminkin seurasi toteutunutta kehitystä. Toiseksikin siinä määrin kun laki vaikutti ja lailla pyrittiin vaikuttamaan valtiorahan asemaan, lainsäädäntö toimi ensisijaisesti tarjonnan säätelyn (kilpailevien, yksityisten rahojen kieltämisen) ja laillisen maksuvälineen lakien kautta. Verotuksen rooli oli nähdäkseni pieni, mitä voi selittää jo se, että veroaste oli hyvin matala. Vaikka kansalaiset tarvitsevat valtion rahaa verojen maksamiseen, he tarvitsevat sitä erittäin vähän.

On todistusaineistoa, joka puhuu sen puolesta, että metallistinen tarina rahan synnystä on oikea. Kultasepät ovat historiassa ottaneet vastaan metallia ja antaneet tätä vastaan todistuksia, jotka ovat alkaneet kiertää rahana. Oravannahkoja on käytetty maksuvälineenä ja savukkeet ovat emergoituneet rahaksi erilaisissa vankilaolosuhteissa. Kuitenkin metallistinen tarina on vajaa ja jos sitä pitää kokonaiskuvana, virheellinen. Tietenkin kyse on mallista, ja mallit ovat yksinkertaistuksia, mutta on parempiakin malleja.

Samalla tavalla uuschartalistisella tarinalla valtiorahan erityisaseman synnystä on todistusaineistoa puolellaan, mutta tarina on vajaa ja jos sitä pitää kokonaiskuvana, virheellinen. Tietenkin kyse on mallista, ja mallit ovat yksinkertaistuksia, mutta on parempiakin malleja.


3. Mitchell-Innes ja Maria Theresa

Alaluku 2.5. sisältää myös seuraavan kappaleen kolikoiden roolista talousjärjestelmässä:

Kolikoiden painolla tai niiden sisältämällä metalliseoksella ei näyttänytkään olevan mitään merkitystä niiden käytettävyyden kannalta. Kolikoiden käyttötarkoituksen täytyi siis olla jokin muu. Mitchell-Innes päätyi siihen, että lopulta kolikoiden roolia talousjärjestelmässä selitti nimenomaan niitä kaikkia yhdistävä tekijä: leima, jossa kerrottiin kolikon liikkeellelaskijan nimi tai kuvattiin hänen vaakunansa. Kuten edellä kuvatut puukappaleet tai savitaulut, kolikot toimivat taloudessa merkkinä velkasuhteesta. Kolikon liikkeellelaskija siis oli sitoutunut korvaamaan kolikon hallussapitäjälle kolikon esittämän rahayksikön verran hyödykkeitä ja oli talousjärjestelmän sisällä velallinen. Kolikon hallussapitäjä puolestaan oli velkoja. Näin ollen esimerkiksi valtion liikkeelle laskemien kolikoiden tehtävänä oli rahoittaa valtion kulutusta. Valtiorahan ja kolikoiden historia on siis osa luottorahan historiaa.

Minun on vaikea sovittaa Maria Theresa Thaleria (MTT) yllä olevaan selitykseen. MTT on hopeakolikko, jota lyötiin ensimmäisen kerran vuonna 1741 ja jonka lyömistä jatkettiin keisarinnan vuonna 1780 tapahtuneen kuoleman jälkeenkin. MTT:ita lyötiin niin Habsburgien pajoissa kuin muuallakin aina Lontoosta Bombayhyn. Huolimatta siitä, missä ja milloin kolikkoa lyötiin, se lyötiin lähes poikkeuksetta samalla tavalla: samaan kokoon, samaan hopeapitoisuuteen, samalla vuosiluvulla (1780) ja samoilla nimikirjaimilla (S.F.). MTT lakkasi olemasta Itävalta-Unkarin virallinen rahayksikkö vuonna 1858, mutta sen elämä maksuvälineenä ja mittayksikkönä jatkui pitkään tämän jälkeenkin erityisesti Punaisenmeren ympärillä, erityisesti nykyisen Etiopian alueella.

Pystyykö Mitchell-Innesin teoria selittämään Maria Theresa Thalerin elämän Etiopiassa? Miksi etiopialaiset jatkoivat MTT:n käyttämistä vielä 1930-luvulla, 70 vuotta sen jälkeen kun kolikko oli lakannut olemasta Itävalta-Unkarin virallinen rahayksikkö ja kymmenen vuotta sen jälkeen kun koko keisarikunta oli kadonnut maan päältä? Hyväksyikö kahvikauppias MTT:n maksuksi todellakin siinä uskossa, että valtansa aikapäiviä sitten menettäneet Habsburgit korvaavat hänelle tuon kolikon verran hyödykkeitä (mitä ikinä se tarkoittaakaan)? Ja miksi paikalliset sheikit halusivat kerätä veronsa MTT:issa sen sijaan, että olisivat rahoittaneet omaa kulutustaan laskemalla liikkeelle omia kolikoitaan?

Ehkäpä MTT:lle on olemassa uuschartalistinen tulkinta, joka minulle tarjotaan kommenttiosiossa. Ehkäpä Mitchell-Innes itse kommentoi MTT:tä, kirjoittihan hän samoihin aikoihin kun tuo kolikko jatkoi elämäänsä ilman Itävalta-Unkaria, kuten alla käy ilmi.

Pastissina RH:n luvun kaksi tyylilajista tarjoan vielä lopuksi oppihistoriallisen sattumuksen, jossa tiputtelen nimiä. Keynes kehui syyskuun 1914 Economic Journalin arviossaan Mitchell-Innesin mullistavaa artikkelia What is Money? Edellisessä, kesäkuun 1914 numerossa Keynes oli juuri arvioinut Marcel-Maurice Fischelin kirjan Le Thaler de Marie-Therese: Etude de Sociologie et d'Histoire Economique, joka otsikkonsa mukaan oli Maria Theresa Thalerin taloushistoriallinen ja sosiologinen tutkielma. Kenties pilke silmäkulmassa Keynes kirjoitti teoksesta näin:

Thus, in the innocence of her heart, the Empress anticipated Adam Smith and discovered the truth, which was hid from Colbert and Frederic of Prussia, that a country's money is, after all, no more than a commodity, well able, under the guidance of supply and demand, to take care of itself.

RH-sarja on tällä hetkellä sivulla 52. Edellisen osan löydät täältä.


Lähteet ja laskelmat:

"Joka viidestoista lause": RH:ssa on pisteillä laskien 4084 virkettä sekä 114 valtavirtaiseen, 104 uusklassiseen, ja 56 ortodoksiseen (talousteoriaan/taloustieteilijöihin/tms.) viittaavaa sanaa. Tämä on niitä e-kirjojen iloja.

Verotus ja valtioraha ks. Hurst, James Willard. (1971). A Legal History of Money in the United States, 1774-1970.

Maria Theresa Thalerista ks. Semple, Clara. (2005). A Silver Legend: The Story of the Maria Theresa Thaler ja Tschoegl, A. (2001). Maria Theresa's Thaler: A Case of  International Money. Eastern Economic Journal, 27(4): 443-462.

Variksenpelätit

Kevennys! Kuvablogi!

Isäni mökin laituriin sidotaan kesäksi pyörän sisäkumi. Ilmeisesti lokit luulevat kumia käärmeeksi, ja pysyvät loitolla. Linnut ovat tyhmiä, mutta niin ovat ihmisetkin.

Tunnettu vuonna 2006 Biology Lettersissä julkaistu artikkeli testasi, mikä saa ihmiset noudattamaan sääntöjä. Newcastlen psykologian laitoksella oli käytössä kahvikassa, johon teen tai kahvin juoja sai suorittaa maksun. Tutkijat liimasivat tiskikaapin oveen, hinnaston yläpuolelle kuvia, joita vaihdeltiin viikoittain. Kuvissa oli joko kukkia tai katseita. Tutkimuksessa havaittiin, että ihmiset maksoivat kahveistaan kiltimmin, kun heitä tuijotettiin - vaikka tutkimuksen uhrit eivät omien sanojensa mukaan havainneet heitä manipuloitavan. Kuitenkin he huomaamattaan kokivat olevansa tarkkailun alaisia ja käyttäytyivät sen mukaisesti.

Olen tässä vähän ajan sisällä nähnyt tuon tutkimuksen oppeja sovellettavan parissakin paikassa Helsingissä. Kävin ostamassa Kampin Clas Ohlsonilta kuulokkeet, ja kuulokehyllyn yllä oli peräti kaksi valvontakameran kuvaa, joista toisessa ilmoitettiin homman nimi myös suomenruotsalaisia myymälävarkaita ajatellen.

Vaikka olin liikkeellä rehellisin aikein, kuumotus nousi ja aloin pälyillä ympärilleni. Säpsähdin, kun näin mikä käytävän toisella puolen odotti.

En tiedä, saako tekstistä selvää, mutta puhekupla sanoo "Etsitkö sopivaa lamppua? Meillä on ratkaisu. Katso lamppuoppaasta tai kysy meiltä.". Pahvimiehiä ei näkynyt muualla liikkeessä ja aloin miettiä, miksi erityisesti lamppujen ostajat olisivat niin avuttomia, että tarvitsisivat tällaista rohkaisua. Pääsin kuitenkin nopeasti jyvälle pahvimiehen juonista ja tajusin, että sen tarkoituksena ei ollut auttaa lampunostajia vaan kylvää pelkoa kuulokevarkaiden sydämiin.

Vastaavaa menetelmää hyödynnetään myös Vallilan S-marketissa, joka automaattikassoineen on muutenkin ihmisen korvaamisen eturintamassa. Kaupan olutvalikoima on mainio, joten kyllä sitä kelpaa vahtia. Luulen, että pirikiikaritkaan eivät pysäytä tämän pahvinaisen päättäväistä katsetta:

Hienoa, miten yllä mainitun tutkimuksen ideaa on onnistuttu soveltamaan Helsingissä myymälävarkauksien torjumiseksi. Ehkä tässä olisi virka pahvi-Sauleille vaalien välille?