Saatavalliset säkeet

Lyhyesti: Suomen valtio voisi ottaa eläkerahastojen varat ja maksaa niillä pois valtionvelan. Velkaantumisongelma olisi ratkaistu, mutta mistä ne eläkkeet sitten maksettaisiin?

Keskuskauppakamari katsoi tällä viikolla, että suomalainen talouskeskustelu on luvattoman korkealaatuista ja päätti heikentää sitä pykälän asentamalla velkakellon toimistonsa ikkunaan, kansan kammoksuttavaksi. "Keskustelu" eteni Heikki Ketoharjun Saatavakellolla, joka velkojen ruksuttelun lisäksi ruksuttelee Suomen julkisen sektorin saatavia. Koska Suomen saatavat ovat velkoja suuremmat, todetaan, että Suomella on vahva valtiontalous, jota ei pidä pilata leikkauksin.

Saatavakello tekee seuraavan analogian valtiontalouden ja yritystalouden välille:

Valtion velkaantumisella pelotellaan jatkuvasti, ikäänkuin varallisuudella ei olisi mitään väliä. Mikä tahansa yritys, joka huomioisi vain velat eikä lainkaan varojaan, aiheuttaisi lähinnä hilpeyttä ja myötähäpeää.

Mistä Suomen varallisuus sitten koostuu? Saatavakello kertoo tämän suoraan (lihavointi alkup.):

Suomen julkisten varojen suuruus johtuu eläkkeiden maksuun tarkoitetuista sosiaaliturvarahastoista, jotka ovat viime vuosina kasvaneet nopeasti. Nämä julkiset rahavarannot unohdetaan aina kun ryhdytään puhumaan velasta. Ironista kyllä ne lasketaan mukaan kun kauhistellaan julkisen sektorin suurta kokoa — ja arvaattekin varmaan, miksi sitä on leikattava. Aivan: koska velka kasvaa!

Näitä julkisia rahavarantoja ei suinkaan unohdeta aina - ne esimerkiksi huomioidaan aina kestävyysvajetta laskettaessa - mutta sille on syynsä, miksi niistä puhutaan harvemmin. Ja se syy tulee esiin Saatavakellon omassa tekstissä. Työeläkerahastojen varat on tarkoitettu eläkkeiden maksamiseen.

Tämä on harha, joka tulee usein vastaan valtion nettovarallisuusasemasta puhuttaessa. Kestävyysvajeskeptikot, paremman termin puutteessa, kirjoittavat isolla pensselillä Suomen työeläkerahastot julkisen sektorin taseen varallisuuspuolelle ja ihastelevat, kuinka ruusuiselta tilanne näyttää, laittamatta samalla taseen velkapuolelle niitä eläkelupauksia, joiden maksamiseen nuo varat on tarkoitettu.

Saatavakello julistaa sivuillaan, että valtiontalous ei ole kotitalous, mutta ei se ole yritystalouskaan. Valtiolla, toisin kuin ehkäpä yrityksellä, on velvoitteita ja lupauksia, joita ei näy rahoitustilinpidossa. Yksi sellainen lupaus on, että ihminen päästyään tiettyyn ikään saa nauttia eläkkeestä. Miksi nämä valtion omille kansalaisilleen antamat lupaukset olisivat vähempiarvoisia, kepeämmin sivuutettavissa kuin valtion liikepankeille antamat lupaukset?

Suomen väestö ikääntyy. Tuon ikääntymisen seurauksena työssäkäyvä väestö supistuu ja huollettava väestö kasvaa. Tällä on valtion tuloja vähentävä ja menoja nostava vaikutus. Kestävyysvaje on yksi käsite, jolla julkisen talouden kestävyyttä kuvataan. Suomen julkisen sektorin kestävyysvajeesta suurin osa syntyy kuntasektorilla, mikä johtuu luonnollisesti siitä, että ikääntyminen aiheuttaa erityisesti sotemenojen kasvua ja sote on, ainakin vielä tällä hetkellä, paljolti kuntien harteilla.

Työeläkerahastot ovat hyvin likimääräisesti tasapainossa, eli nykyiset varat yhdistettynä nykyisiin eläkemaksuvirtoihin riittävät kattamaan nykyiset eläkelupaukset. Tämä on hyvin likimääräistä, ja tästä on eri näkemyksiä (esim. Heikki Oksasen VATT-raportti). Joka tapauksessa puhe eläkevaroista julkisen talouden kestävyyden yhteydessä antaa ymmärtää, että eläkerahastoilla voitaisiin kattaa kunta- ja valtionsektorin kestävyysvajetta. Tällä tarkoitetaan sitä, että niitä varoja, jotka on varattu vanhusten eläkkeiden maksamiseen, voitaisiinkin käyttää vanhusten terveydestä huolehtimiseen. Ja mikäs siinä, jos näin päätetään tehdä, mutta ei se mikään ilmainen lounas ole.

P.S. Kirjoitin kestävyysvajeesta puolisentoista vuotta sitten pitkähkön postauksen, ja jos aihe kiinnostaa, niin suosittelen lukemaan tuon. Valtiovarainministeriö on tuottanut aiheesta suuresti hyvää materiaalia, mutta valitettavasti tuo pulju on onnistunut uudistamaan sivunsa niin, että mitkään linkit eivät enää toimi eikä monia julkaisuja löydä mitenkään.

raharaharaha (RH III)

Katsotaan, kuinka käy sivistynyt keskustelu taloustieteilijältä. Rahatalous haltuun-sarjan aiemmat osat: I, II. Kirjaa voi ostaa sähköisessä muodossa Elisan kaupasta.

Tiedättekö sen tunteen, kun sanaa toistetaan niin paljon, että se alkaa kuulostaa hassulta? Sitä kutsutaan semanttiseksi kyllästymiseksi. Rahatalous haltuun-kirjan (jäljempänä RH:n) luku 3, "Rahatalous ja kapitalismi", on semanttisesti äärimmäisen kyllästyttävä:

Rahaa ei voida käsitellä irrallaan ihmisten välisistä sosiaalisista siteistä. Raha on itsessään sosiaalinen suhde. Raha kuvaa ihmisten välistä velkasuhdetta. Rahataloutemme on rakentunut erilaisten velkajärjestelmien ja erilaisten velkarahojen ympärille. Viimekätiseksi maksuvälineeksi eli rahahierarkian ylimmäksi rahaksi on noussut valtioraha. Koska kaikki muut velkasopimukset voidaan selvittää valtion velkarahalla, tulee siitä rahatalouden tärkein instituutio. Kun yritykset pyrkivät tekemään rahamääräisiä voittoja, ne pyrkivät käytännössä kerryttämään valtiorahavarantojaan tai sellaista rahavarallisuutta, joka on helposti vaihdettavissa valtiorahaan. Valtioraha on siis kaikista rahoista likvidein maksuväline, jolla voidaan maksaa valtion säätelemässä rahataloudessa mitä tahansa.

Kirjoittajat korjannevat, jos olen väärässä, mutta luvun pääpointit näkisin seuraavasti:

• Raha on tärkeä asia nykymuotoisen talousjärjestelmän toiminnan ja ymmärtämisen kannalta.
• Nykymuotoisen talousjärjestelmän ymmärtämisen kannalta ensisijaista on ymmärtää rahaa ja rahoitusmarkkinoiden toimintaa. Tuotannon mallintaminen on toissijaista.
• Taloudellisilla toimijoilla on erilaisia toimintamotiiveja. Kapitalismissa keskeistä on rahamotiivi. Tällä tarkoitetaan sitä, että toimijat pyrkivät toiminnallaan kerryttämään rahavarallisuuttaan.
• Kapitalismilla on ollut erilaisia vaiheita, jotka hahmotetaan erityisesti rahoitusmarkkinainstituutioiden ja rahoitusmarkkinoiden roolin kautta (Minsky).

Luvun tyyli muistuttaa toisinaan hurmaavalla, toisinaan puuduttavalla tavalla vanhoja taloustieteen oppikirjoja. Asioita maalataan isolla pensselillä ja perstuntumalla. Jos kirjoitetaan, että "pyrimme kerryttämään rahavarallisuutta ainoastaan sen itsensä vuoksi ja kulutuksemmekin heijastelee ainoastaan rahan kerryttämisen pyrkimystä", tarvitseeko sitä todistella? Voiko sitä todistella? Viitteet tutkimuskirjallisuuteen rajoittuvat narratiivia jatkaviin latteuksiin.* Luku on kaikkiaan mielenkiintoinen, joskin hyvin yleisellä tasolla liikkuva. Tässä postauksessa keskityn hahmottelemaan sitä, mitä erilaiset toimintamotiivit tarkoittavat ja mitä seurauksia niillä on.

Rahamotiivi ja hintamekanismi

Keynes korosti taloudellisen toiminnan epävarmuutta ja tuon epävarmuuden hallintaa mallintaessaan talouden toimijoiden käyttäytymistä. Päätöksenteko tapahtuu usein Keynesin mukaan "eläimellisten vaistojen" pohjalta, minkä hän määritteli Yleisessä teoriassa "spontaanina haluna mieluummin toimia kuin olla toimimatta". Klassikkostatuksen edellytys tuntuu olevan tietty selkeyden puute, joka sitten innoittaa lukijoita omiin tulkintoihin. Paul De Grauwe (2011) hahmottaa eläimelliset vaistot niin, että toimijat vaihtavat erilaisten peukalosääntöjen välillä muodostaessaan odotuksia tulevasta. Roger Farmer (esim. 2010) on tulkinnut eläimelliset vaistot "uskomusfunktioksi", joka määrittää tasapainon (sulkee mallin) hänen keynesiläisissä monitasapainoisissa DSGE-malleissaan.

Rahaan tämä liittyy sitä kautta, että rahaa käytetään epävarmuuden hallintaan. Tätä kautta eläimelliset vaistot ajavat rahatalouden yleisiä vaihteluita. Tämä oli myös yksi iso kiistanaihe aikoinaan keynesiläisten ja monetaristien kesken, jälkimmäisten laittaessa paljon uskoa siihen, että rahan kysyntä on vakaata tai ainakin ennustettavaa.

RH etenee tämän jälkeen esittelemällä Veblenin ja Simmelin ajatuksia rahan kysynnästä. Tässä minun on vaikea ymmärtää RH:n teesiä/tulkintaa, koska en osaa sovittaa yhteen seuraavaa kahta ajatusta**:

• Modernissa yhteiskunnassa rahaa haalitaan sen takia, että sillä saa kulutusta, statusta ja valtaa.
• Modernissa yhteiskunnassa raha on päämäärä sinänsä.

Ensimmäinen ajatus antaa ymmärtää, että raha ei ole päämäärä sinänsä, vaan se on väline muiden tavoitteiden saavuttamiseksi, kun taas toinen ajatus sanoo suoraan, että raha on päämäärä sinänsä.

Joka tapauksessa rahamotiiville vaihtoehtoinen toiminnan yllyke on tuotantomotiivi, jonka Veblen määritteli kirjan mukaan haluksi muokata ja tehdä paremmaksi elinympäristöämme. Kirjassa annetaan seuraavia yleisiä esimerkkejä tuotantomotiivista:

Nykyään tuotantomotiivi näkyy useissa arkisissa toimissamme, joista useat ylittävät kotitalouden rajat. Kun pyrimme esimerkiksi tekemään asumuksistamme ja elinalueistamme kodikkaita ja siistejä, luomaan mukavia ja esteettisesti palkitsevia tiloja ajanviettoon, helpottamaan liikkumistamme erilaisilla järjestelyillä, kehittämään arkea helpottavia työkaluja ja tavaroita, keksimään mielekästä toimintaa sekä valmistamaan maittavaa ruokaa ja juomaa, toimimme tuotantomotiiviamme seuraten.

Kaltaisellani uusklassisella taloustieteilijällä, jonka ajattelussa yksilöitä motivoi yksinomaan hyödyn maksimointi, on haasteita hahmottaa mitä "rahamotiivi" ja "tuotantomotiivi" tarkoittavat. Esitän tässä Vebleniin nojaten (ks. luku III "The Captains of Finance and Engineers" miehen kirjassa The Engineers and the Price System) oman tulkintani ja toivon, että vaikka se olisi Jussin ja Laurin mielestä virheellinen, niin että se olisi hedelmällisesti virheellinen.

Veblen arvosti ylitse kaiken insinööriä, joka oikeasti teki asioita ja halveksui talousjohtajia, jotka vain miettivät voittoa. Yksilöiden tasolla tämä tarkoittanee sitä, että on ihmisiä, joita ajaa tuotantomotiivi (insinöörit) ja ihmisiä, joita ajaa rahamotiivi (talousjohtajat). Mielenkiintoisemmaksi asia muuttuu siirryttäessä yhteiskunnalliselle tasolle, jossa kysymys on siitä, kuinka insinöörin työ allokoidaan hyvinvoinnin maksimoimiseksi. Veblen epäili hintamekanismin toimintaa ja ajatteli, että hintasignaalit ohjaisivat yrityksiä tekemään yhteiskunnan kannalta huonoja tuotantopäätöksiä. Parempi olisi antaa insinöörin itse tehdä sitä, minkä hän kokee kaikista hyödyllisimmäksi. RH itse myötäilee tätä tuntemusta jossain määrin.***

On kiistämätöntä, että rahoitusmarkkinat rajoittavat taloudellista toimintaa ja sitä, mihin insinööri aikansa käyttää. Mutta niin pitääkin olla, eikä ole sanottua, että asia paranisi sillä, että valtio tulisi ja höllentäisi noita rajoitteita. Keynesin maksiimi "valtion ei ole tärkeä tehdä asioita, joita yksilöt tekevät jo, tehdä niitä paremmin tai huonommin, vaan tehdä niitä asioita, joita ei nykyhetkessä tehdä lainkaan” (joka on muuten Antti Alajan tuoreen Kalevi Sorsa-säätiö-raportin "Valtionyhtiöistä yrittäjähenkiseen valtioon" lähtökohta) on sellaisenaan järjetön. On monia asioita, joita nykyhetkessä ei tehdä lainkaan, eikä pidäkään tehdä. On monia investointihankkeita, jotka eivät toteudu siksi, että rahoitusmarkkinat eivät usko niihin. Ja hyvä niin. Se, että valtio voisi toteuttaa pitkäjänteisempiä, riskipitoisempia hankkeita ei tee valtion osallistumisesta vielä lähtökohtaisesti toivottavaa tai tarpeellista.

Joka tapauksessa pelkään, että tämä on vain yksi kiintopiste iänikuisessa "markkinat vs. valtio"-jaanauksessa, josta harvemmin jää käteen muuta kuin anekdootteja ja niiden tulkintoja. Se on tärkeä kysymys, sitä ei käy kieltäminen, mutta käytyäni tuota samaa keskustelua vuosikausia erinäisissä yhteyksissä en ole vieläkään törmännyt toimivaan tapaan puhua asiasta.

Ensi kerralla päästään lukuun 4, "Nykyaikainen rahatalousjärjestelmä". Pikaisen selailun perusteella tämä näyttäisi pitävän sisällään jälkikeynesiläisestä diskurssista tuttuja lauseita rahan endogeenisuudesta ja rahapoliittisesta suvereniteetista, jotka kokemukseni mukaan monasti aiheuttavat hämmennystä ja ärtymystä kirjallisuuteen vihkiytymättömien keskuudessa. Toivotaan, että saadaan aikaan ymmärrystä ja jos ei yksimielisyyttä, niin rakentavaa erimielisyyttä.

Laitathan kommenttia, jos heräsi ajatuksia. Jussi ja Lauri toivottavasti osallistuvat myös keskusteluun, joten voinette esittää kommenttikentässä kysymyksiä myös suoraan heille.

*Esim. "Kuten institutionaalinen taloustieteilijä Dudley Dillard on todennut, raha on kapitalistisessa talousjärjestelmässä tärkeä, ellei kaikista tärkein yksittäinen instituutio.", "Kuten Dillard on asiaa kuvannut, kapitalistisessa rahataloudessa tuotanto on raha-arvojen tuotantoa", "Kuten Karl Marx on alleviivannut, yritystoiminnassa nimenomaan hyödykkeiden vaihtoarvo on ratkaiseva ja käyttöarvolla on yritysten näkökulmasta vain toissijainen merkitys.", ja "Lopulta kapitalistinen liiketoiminta onkin kamppailua voittomarginaaleista, kuten kanadalaiset poliittisen talouden tutkijat Jonathan Nitzan ja Shimshon Bichler ovat korostaneet."
**Keskeiset lainaukset: "Rahamotiivilla Veblen tarkoitti tarvetta verrata omia 'rahamääräisiä saavutuksiaan' kanssaihmisiin ja pyrkimystä tuoda oma menestyksensä rahamääräisen omaisuuden kasaamisessa myös muiden tietoisuuteen. Näin ollen rahasta tulee lopulta taloudellisessa toiminnassa päämäärä sinänsä." ja "Simmelin mukaan modernissa yhteiskunnassa rahasta on tullut absoluuttinen väline, jolla on mahdollista hankkia lähes mitä vain ja tyydyttää lähes mikä tahansa halu liittyi se sitten kuluttamiseen, yhteiskunnallisen aseman parantamiseen tai yhteiskunnallisen vallan kasvattamiseen. Simmel ajatteli, että juuri tästä syystä rahasta on tullut päämäärä itsessään.".
***Keskeinen lainaus: "Koska rahoittajat ovat ensisijaisesti tai ainoastaan kiinnostuneita yritysten lyhyen tai vielä lyhyemmän aikavälin tuloskunnosta, salkunhoitajakapitalismin aikakaudella niiden mahdollisuudet ottaa niin kutsuttuja teknologisia tai tuotannollisia riskejä ovat huomattavasti vähentyneet. Yritykset eivät siis uskalla markkinareaktioiden pelossa toteuttaa sellaisia investointiprojekteja, joiden onnistumista on mahdotonta arvioida esimerkiksi uuden teknologian tuntemattomuudesta johtuen. Tämä on hyvä nykypäivän esimerkki tilanteesta, jossa rahamotiivi ylittää tuotantomotiivin ja mahdollisesti kokonaan estää hyödyllisen innovaation toteutumisen."

Miksi talous?

Tiede yrittää vastata miksi-kysymyksiin. Myös Google yrittää vastata miksi-kysymyksiin. Alla saamani Google-ehdotukset haettaessa vastauksia talouden syihin.

miksi talousarvio tehdään menee enemmän taloushallinnon kuin taloustieteen puolelle, mutta koetan vastata muihin.

miksi taloustieteilijöitä vihataan

Vihataanko taloustieteilijöitä? Varmasti vihataan, mutta niin vihataan kaikkia ja kaikkea muutakin tässä maailmassa. Ei taloustieteilijöitä mitenkään erityisellä tavalla vihata. Mitä ammattikuntiin tulee, poliitikkoja ja lakimiehiä vihataan varmasti enemmän, kuten seuraavat internetistä löytyneet vitsit kertovat:

• Mitä eroa on kuolleella oravalla ja kuolleella poliitikolla? Oravan edessä on yleensä jarrutusjäljet.
• Mitä eroa on lakimiehellä ja hatullisella paskaa? Hattu.

Eivätkä taloustieteilijät ole tieteenalojen sisäisessä sarjassakaan millään muotoa vihatuinta porukkaa. Hakusanoilla naistutkimus paskaa löytyy 93 000 osumaa*, kun taas hakusanoilla taloustiede paskaa tulee vastaan vain 20 000 osumaa.

miksi talous kasvaa

Kasvaako talous? Kieltämättä. Brad DeLong on laskenut tuotantolukuja vuodesta miljoona eaa. eteenpäin. Yleiskuva on selkeä: taloushistoria on talouskasvun historiaa. Finanssikriisit ja suhdannevaihtelut eivät merkitse mitään suuressa kuvassa (toki kuten Frank Drebin sanoo: "But this is our hill. And these are our beans!").

Lähde (pdf).

Koko Google-harjoite tuli siitä, kun valmistelin Makro II-kurssin johdantoluentoa ja halusin perustella, miksi oman osuuteni aihe (kasvu) on tärkeä. Googlen viidestä ehdotuksesta kolme liittyykin juuri talouskasvuun. Aloitetaan helpoimmasta. Miksi talous kasvaa? Vaikka sain vedettyä tästä aiheesta kymmenen luentoa, yksinkertaisimmalla tasollaan vastaus on yksinkertainen. Talous kasvaa siksi, että me opimme koko ajan tekemään asioita paremmin. Tämän lisäksi talouden kasvua synnyttää se, että tuotantoon osallistuu enemmän ihmisiä, joilla on apunaan suurempi määrä pääomaa.

miksi talouskasvu on tärkeää

Onko talouskasvu tärkeää? Kyllä. Ihmisten - kuten muidenkin tuntevien olioiden - hyvinvointi on tärkeää. Talouskasvu on tärkeää siksi, että mitä enemmän tuotamme, sitä enemmän voimme kuluttaa hyödykkeitä, jotka tekevät elämästämme parempaa. Siinähän se miksi-kysymyksenkin vastaus jo tulikin.

Ei talouskasvu tietenkään ole aina hyvinvoinnille hyväksi, mutta ceteris paribus - samat työtunnit, samat kasvihuonepäästöt, sama määrä muille tunteville olioille aiheutettua kärsimystä jne. - enemmän on aina parempi.

miksi talouskasvu on välttämätöntä

Onko talouskasvu välttämätöntä? Se riippuu.

Jos talouskasvu on välttämätöntä, se on välttämätöntä jollekin. Onko talouskasvu meille välttämätöntä? Todennäköisesti pitkällä aikavälillä, koska aurinkomme sammuu 4-5 miljardin vuoden päästä ja kestävä pakokeino luultavasti edellyttää tuotannollisten voimiemme kasvattamista. Mutta lyhyemmällä aikavälillä ei. Jos me pystymme elämään, ja toisinaan nauttimaankin elämästä, nykyisellä tulotasolla, niin luultavasti myös jälkeläisemme pystyisivät samaan.

Ajatus talouskasvun välttämättömyydestä on usein se, että nollakasvu ei ole (nykyisessä järjestelmässä) kestävää. Tämä vältttämättömyys tulee kuitenkin enemmän poliittisesta kuin taloudellisesta järjestelmästä.

Talouskasvun tarvetta tai välttämättömyyttä perustellaan usein työmarkkinavaikutusten kautta. Tarvitaan kasvua, jotta saadaan työpaikkoja. Tälle suhteelle on nimikin, Okunin laki. Okunin laki on lyhyen aikavälin suhde, eikä sitä kannata ottaa mukaansa pitkälle aikavälille.

Okunin laki määritellään usein BKT:n vuosimuutoksen ja työttömyyden vuosimuutoksen suhteena, mutta voi sen hahmottaa työllisyydenkin kautta. Alla hieno kuvio Mari Kangasniemen PT-blogauksesta jo muutaman vuoden takaa:

Kun tuotanto kasvaa nopeasti, työllisyys kasvaa ja kun tuotanto supistuu, työllisyys supistuu. Selkeä homma. Huomionarvoista on se, että työllisyys supistuu silloinkin, kun tuotanto ei muutu. Itse asiassa yllä olevasta voi helposti laskea, että jos Suomen talouskasvu putoaisi nyt pysyvästi nollaan, työllisyys ja sitä kautta tuotanto painuisivat nollaan noin 38 vuoden päästä. Tämän perusteella talouskasvu näyttää siis hyvin välttämättömältä. Eikä pelkkä kasvu edes riitä. Jos BKT kasvaisi tästä eteenpäin prosentin vuosivauhtia, tuotanto lakkaisi Suomesta noin vuoden 2087 tienoilla. Viimeinen työllinen sammuttaa valot.

Onko tämä uskottava skenaario? Varmasti työmarkkinoilla ennen pitkää ymmärrettäisiin mitoittaa palkkavaateet yhdenmukaiseksi nollakasvun kanssa ja työllisyyden heikkeneminen pysähtyisi ennen nollaa. Eli ei, talouskasvu ei ole välttämätöntä taloudelle.

Talouskasvu on kuitenkin välttämätöntä monien yhteiskunnallisten sopimusten kannalta. Hyvinvointivaltio on sukupolvien ketju. Esimerkiksi eläkejärjestelmässämme työssäkäyvä sukupolvi leipoo kakkua ja jakaa sitä eläkkeellä olevalle sukupolvelle siinä toivossa, että se itse saa samanlaisen kohtelun eläköidyttyään. Jos jokaiselle sukupolvelle on luvattu tietty määrä kakkua ja sitten kakun koko pienenee, jonkun on luovuttava omastaan. Sopimukset on neuvoteltava uudestaan.

On ymmärrettävää, että talouskasvu voi olla välttämätöntä tietyn politiikan ylläpitämiseksi. Ei liene välttämätöntä tehdä sellaisia yhteiskunnallisia sopimuksia, joiden kestävyys riippuu talouskasvusta, mutta luultavasti sellaisia kannattaa tehdä.


*Kokeilin tätä uudestaan ja sain vain 40 000 osumaa. Ks. myös Tommi Uschanovin kommentti alla. Metodini nerokkuus rapisee.

P.S. Pahoittelut tauosta. Alkuvuoteen kasautui yllättävän paljon töitä, jotka eivät jättäneet voimia blogille. Nyt kun yllä mainittu kurssi on omalta osaltani opetettu ja Kansantaloustieteen päivät järjestetty, tulen varmasti jatkamaan reipasta kirjoittelua.

Kerroinvaikutus ja velkaantumisaste

Harmittaa keskustella kirjasta, jota ei ole lukenut, mutta menköön - on minulla sentään kirjallisuusviitteitä ja yhtälöitä annettavana keskusteluun. Toivottavasti MathJax näkyy teillä (huikkaa jos ei näy ja kerro vähän, millä luet, niin katson josko asialle voisi tehdä jotain).

Roger Wessman ja Heikki Patomäki ovat käyneet tällä viikolla keskustelua (1, 2, 3) Patomäen kirjan Suomen talouspolitiikan tulevaisuus – Teoriasta käytäntöön laskelmista investointielvytyksen vaikutuksista tuotantoon ja valtion velkaantumisasteeseen.

Keskiössä on valtion menojen kerroinvaikutus ja sen suuruus. Finanssipolitiikan kerroinvaikutus on teoreettisesti yksiselitteinen mutta empiirisesti monitulkintainen käsite, joka kuvaa finanssipolitiikkamuutosten vaikutuksia tuotantoon. Palaan empiriaan ja sen monitulkintaisuuteen myöhemmin.

Ajatellaan, että valtio tekee 100 miljoonan euron menoelvytyksen vuonna 2015. En tunne professori Patomäen investointiohjelmaa, mutta ajatellaan esimerkin vuoksi, että tällä palkataan opettajia ja koulunkäyntiavustajia. Mitä vaikutuksia tällä on tuotantoon ja valtion velkaantumisasteeseen (eli velka/bkt-suhteeseen) vuonna 2015 ja siitä eteenpäin?

Tavanomaisesti ajatellaan yksinkertaistaen, että kerroinvaikutus on se, kuinka paljon tuotanto vuonna 2015 kasvaa. Jos kerroin on 1,5, tuotanto vuonna 2015 kasvaa 1,5-kertaisesti suhteessa alkuperäiseen menolisäykseen. Ymmärrätte, että jos huoltotaseen yhtälössä Y = C + G + I + (X-M) julkinen kulutus G kasvaa 1-kertaisesti ja Y 1,5-kertaisesti, myös yksityisen kulutuksen, investointien tai nettoviennin on kasvettava.

Mitä vaikutuksia tällä kaikella on tuotantoon ja velkaantumiseen? Erityisesti milloin elvytys on ns. ilmainen lounas, eli valtion velkaantumisaste vähentyy sen seurauksena? Seuraava pohjaa Delong & Summersin 2012-BPEA-paperin peruskehikkoon, jonka yksinkertaistettu versio tämä Heikki Taimion PT-blogi nähdäkseni on.

Ajatellaan, että fipomuutos on suuruudeltaan $\triangle G$, ja tähän liittyy $\mu$-suuruinen kerroinvaikutus, joka näkyy heti tämän vuoden tuotannossa $Y_n$. Sekä tuotanto- että fipomuuttujat on määritelty prosentteina potentiaalisesta tuotannosta.

$$\triangle Y_n = \mu \triangle G$$

Valtio rahoittaa tämän elvytyksen velanotolla, mutta on syytä huomioida myös valtion tulojen kasvu elvytyksen seurauksena. Jos rajanettoveroaste on $\tau$, tällöin elvytystä seuraava velkasuhteen (velka/potentiaalinen bkt) muutos on

$$\triangle D = (1-\mu \tau) \triangle G.$$

Jos talouden reaalinen kasvuvauhti on $g$ ja valtionvelan reaalikorko on $r$, tämä luo "kestävyysvajeen", jonka suuruus on

$$(r-g)\triangle D.$$

Valtion on siis tasapainotettava budjettiaan tämänsuuruisella summalla joka vuosi tästä ikuisuuteen, jos se haluaa ylläpitää vakaan velkasuhteen. Jos talous ei kasva (g=0), tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että valtio nostaa tulojaan (tai leikkaa menojaan) sen verran, että maksaa velan korkoja pois.

Huomioidaan se mahdollisuus, että tuotantokuilulla voi olla pysyviä vaikutuksia pitkän aikavälin tuotantoon $Y_f$. Kuvataan tämän hystereesivaikutuksen suuruutta parametrillä $\eta$. Tällöin

$$\triangle Y_f = \eta \triangle Y_n = \eta \mu \triangle G.$$

Jos siis $\eta=1$, pitkä ja aikaväli ovat sama asia: pitkän aikavälin tuotanto liikkuu aina samassa suhteessa lyhyen aikavälin tuotantoon. DeLong ja Summers kirjoittavat, että "uskottava" arvo tälle parametrille on välillä 0-0.2. Arvo 0,2 tarkoittaa sitä, että prosenttiyksikön tuotantokuilu vähentää pitkän aikavälin tuotantoa 0,2 prosenttia. Vaikutus tuleviin verotuloihin on

$$\tau \triangle Y_f = \eta \triangle Y_n = \tau \eta \mu \triangle G.$$

Tästä on helppo nähdä, että elvytys rahoittaa itse itsensä, jos

$$r \leq g + \frac{\eta \mu \tau}{(1-\mu \tau)}.$$

DeLong & Summers sitten tekevät artikkelissaan laskelmia Yhdysvalloille tämän yhtälön pohjalta. Palataan Wessman-Patomäki-keskusteluun. Mikäli olen oikein käsittänyt, Wessman syyttää Patomäkeä siitä, että hän olettaa, että $\eta=1$, mitä syytöstä Patomäki ei suoranaisesti kiellä:

Wessman olettaa, että julkisen menonkäytön lisäyksen vaikutus on tilapäinen, koska talouden kasvu-ura on annettu. 

Juuri tämän kuitenkin Keynesin ja Kaleckin seuraajat ovat systemaattisesti kieltäneet – ja kuten kirjassa esitän, hyvin perustellulla tavalla. Talouden kasvu-ura ei ole annettu, vaan riippuu muun muassa noudatetusta talouspolitiikasta. Talouden suhdannevaihtelut selittyvät itseään vahvistavien prosessien dynamiikalla.

Nähdäkseni siis keskustelu on mennyt seuraavasti:

• Wessman: Tavallisesti kerroinvaikutuksia lasketaan niin, että $\eta = 0$. Patomäki sanoo, että $\eta=1$. Hulluutta!

• Patomäki: Wessman olettaa, että $\eta=0$. Minusta $\eta>1$.

On ehkä kuvaavaa, että siinä missä Patomäki perustelee $\mu$-parametrin arvoa viittaamalla tuoreeseen empiiriseen IMF-tutkimukseen, hän puolustaa oletustaan $\eta$-parametrista viittaamalla kahteen vuosikymmeniä sitten edesmenneeseen, melko teoreettiseen taloustieteilijään. On totta, että Simsin seuraajien on vaikeampaa estimoida $\mu$-parametria kuin $\eta$-parametria, mutta DeLong & Summers päätyvät Patomäkeä reippaasti maltillisempaan arvioonsa melko laajan ja monipuolisen empiirisen katsauksen jälkeen.

Vaikka taloustieteessä tavanomaisesti rakennetaan malleja niin, että $\eta=0$, on tieteenalalla pitkä ja kunniakas skeptisyyden perinne tämän suhteen. Esimerkiksi alan suosituimpien oppikirjojen kirjoittaja Greg Mankiw on useampaankin otteeseen ilmaissut uskovansa, että $\eta>0$ (Campbell & Mankiw 1987 QJE, Mankiw 2001 Econ. J.). Ykkösen suuruinen arvo lienee kuitenkin suuruudenhulluutta.

Sanottakoon vielä, että en ole lukenut Patomäen kirjaa ja käsitykseni keskustelijoiden kannoista pohjaa kolmeen yllä linkitettyyn postaukseen. Lisäksi yllä oleva kehikko on rakennettu sen oletuksen ympärille, että fipo vaikuttaa pitkän aikavälin tuotantoon vain hystereesivaikutuksen kautta, kun taas Patomäki perustelee pitkän aikavälin vaikutuksiaan myös sillä, että hänen investointiohjelmansa nostaa potentiaalista tuotantoa suoraan (esim. kasvattamalla väestön inhimillistä pääomaa). Ehkä keskustelu voi jatkua siihen suuntaan, että laitetaan yllä olevaan yksi parametri lisää ja katsotaan, mitä milläkin oletuksilla tapahtuu.

P.S. Patomäki on kirjoittanut teoksen, jossa hän kirjoittaa niin talouspolitiikasta kuin talousteoriasta. Minulla on tässä oma lehmäni vahvasti ojassa, mutta eikö tällaisten kirjoittajien kannattaisi laittaa ilmais-/etukäteiskappaleita suosituille talousbloggaajille siinä toivossa tai sillä ehdolla, että nämä kirjoittaisivat kirjasta arvion foorumilleen? Luulen, että tällainen mairittelu auttaisi myös blogisteja, joiden harrastushan on lähes täysin herneiden nenäänvetelyä, suhtautumaan tuotokseen lähtökohtaisesti myötämielisemmin. Tuntuu siltä, että suomalainen kaunokirjallisuusskene on tässä mielessä vielä huomattavasti edistyneempi kuin tietokirjallisuusskene, syystä tai toisesta.

Kriisitaloustiede ja taloustieteen kriisi

Ari Hyytinen harmittelee Akateemisessa talousblogissa HS:n Paavo Teittisen juttua Hyman Minskystä, kriisitaloustieteestä ja taloustieteen tilasta. Pidän molemmista herroista, joten haluan kunnioittaa heitä muutamalla ajatuksella aiheen tiimoilta. Kannattaa ehkä lukea molemmat noista teksteistä ensin, ainakin kursorisesti.

1. Taloustieteen muutos ja finanssikriisi

Luen Paavon jutun sanovan seuraavaa: i) taloustieteessä ollaan nyt erittäin kiinnostuneita rahoitusmarkkinoiden toiminnan vaikutuksista makrotalouteen, ii) ennen kriisiä tästä aiheesta oltiin vähemmän kiinnostuneita ja iii) kriisillä on ollut kausaalinen vaikutus tässä kehityksessä. Minusta tämä kaikki on vähintään reilua. Ari vaikuttaa olevan eri mieltä jutussa esitetystä, mutta minusta se johtuu paljolti siitä, että hän jätti huomiotta sanan "juuri" jutun lauseesta "[T]urnerin mukaan talousteoria ei juuri kiinnittänyt huomiota velkaan, luotonantoon tai rahaan.". Pehmentäjäsanojen suurena ystävänä toivon, että niitä ei jätettäisi huomiotta.

Ei nyt mennä siihen, miten epäonnistunut lause tuo tarkalleen ottaen oli ja kannattaako se Hesarin tilaus lopettaa aina kun joku haastateltava sanoo jotain tyhmää vai pelkästään niissä tapauksissa kun joku toimittaja sanoo jotain tyhmää. Onko (makro)taloustiede muuttunut kriisin myötä?

Kolme pointtia.

• Rahoitusmarkkinat-makro-tutkimusta tehtiin jo ennen finanssikriisiä.
• Tämä tutkimus on lisääntynyt huomattavasti kriisin myötä ja se on nyt ns. hot topic.
• Tällä hetkellä tehtävä tutkimus pohjautuu paljolti ennen finanssikriisiä tehtyyn tutkimukseen. Esim. moraalikato ja vakuusrajoitteet oli keksitty jo aiemmin, ja nyt niitä yritetään soveltaa entistä paremmin.

Kirjoitettuani toisen kohdan minua alkoi riepoa se, että minulla ei ollut mutua vahvempaa evidenssiä sille, joten kaivelin asiaa. Minulla ei ole pääsyä taloustieteellistä tutkimusta indeksoivaan Econlit-tietokantaan, joten laskin tiettyjen sanojen osumia vuosien 2005-2014 ASSA-kokousten (iso taloustieteilijöiden kokous rapakon takana) konferenssiohjelmista. Esitän kriisinjälkeisten vuosien (2010-2014) osumakeskiarvojen suhteen kriisiä edeltäneiden vuosien (2005-2009) osumakeskiarvoihin. Jos luku on siis 1, teemaa tutkitaan entiseen malliin ja jos luku on suurempi, teema on kasvattanut kiinnostusta.

Näyttäisi siltä, että rahan tutkiminen ei ole lisännyt suosiotaan, mutta muuten tulokset ovat linjassa sen kanssa, että taloustiede reagoi finanssikriisiin.

Financial: 1,50

Debt: 1,61

Credit: 1,77

Money: 0,94

Kontrolliryhmän muodostavat kolme teemaa: ammattiliitot, ympäristö ja verotus. Näissä ei ole tapahtunut muutosta:

Union: 0,90

Environment: 0,94

Tax: 1,00

Taloustiede näyttää heränneen rahoitusmarkkinoiden tutkimukseen, ja eihän siinä mitään vikaa ole.

Jos joku muuten haluaa tarjoutua kanssakirjoittajaksi kvantitatiiviseen empiiriseen tutkimukseen siitä, miten taloustiede reagoi talouden tapahtumiin, ei muuta kuin viestiä kommenttikenttään tai sähköpostiin.

2. Ennustaminen ja taloustieteen legitimiteetti

Voiko tätä alkaa jo kutsua kuningatarkritiikiksi? Aina kun halutaan kritisoida taloustiedettä siitä, että se ei kyennyt ennustamaan finanssikriisiä, kaivetaan esiin kuningatar Elisabet II:n ihmettely:

Tämä on hirveää. Miten kukaan ei nähnyt kriisin tulevan?

Onko kuningatarkritiikki pätevä? Heikentääkö ennustamisessa (talouskehityksen yleisesti tai kriisien erityisesti) epäonnistuminen taloustieteen legitimiteettiä?

Arin vastaus kuningatarkritiikkiin on taloustieteilijälle tyypillinen. Vain pieni osa taloustieteestä on ennustamista, suurin osa on jotain muuta. Taloustieteen legitimiteetin ei siis pidä heiketä siksi, että emme ennustaneet kriisiä. Olen pitkälti samaa mieltä, mutta olen jo jonkin aikaa halunnut pohtia asiaa vähän tarkemmin.

2.1 Immuniteetti kuningatarkritiikille?

Miten taloustiede voitaisiin tehdä immuuniksi kuningatarkritiikille? Mitä taloustieteilijöiden pitäisi tehdä, että kukaan ei haukkuisi meitä siitä, että emme osanneet ennustaa kriisiä? Tarjoan kaksi analogiaa ja palaan sitten johtopäätöksiin.

Kuvitellaan ensin maailma, jossa on ihmisiä, jotka tarjoavat kristallikiviä syövän hoitoon. Ajatellaan, että kristallikivihoitoja tarjoavat ihmiset ovat koulutettuja lääkäreitä, jotka toimivat lääketieteellisissä tutkimuslaitoksissa. Ajatellaan edelleen, että kristallikivihoitoja käytetään terveyspolitiikan suunnittelussa niin, että nuo suunnittelijat väittävät nojaavansa työssään lääketieteeseen ja kiertävät lääketieteellisissä seminaareissa esittelemässä hoitomuotojaan.

Jos kritisoisit tuossa maailmassa lääketiedettä kristallikivihoitojen humpuukista ja tuon maailman lääketieteen akateeminen edustaja vastaisi sinulle, että vain pieni osa lääketieteestä on kristallikivihoitoja, olisitko tyytyväinen? Luultavasti et. Luultavasti vaatisit lääketieteen täydellistä irrottamista ja irtisanoutumista kristallikivihoidoista. Vaatisit, että kristallikivihoitoja tarjoavia ei pitäisi kutsua lääkäreiksi ja että jos terveyspolitiikan suunnittelussa halutaan käyttää kristallikivihoitoja, tätä touhua ei saa verhota lääketieteen kaapuun.

Toinen analogia on tästä maailmasta. Yksi asia, mikä minua aina mietityttää kuningatarkritiikissä on (muiden) yhteiskuntatieteiden immuniteetti sille. Miksi yhteiskuntatieteet eivät menetä arvostustaan yleisön silmissä siksi, että ne eivät kykene ennustamaan Arabikevään kaltaisia tapahtumia? Miksei kv. politiikan professoreita vedetä radioon selittämään sitä, miten heidän tieteenalansa ei nähnyt Krimin siirtymistä osaksi Venäjää? En osaa sanoa vastausta. Voi olla, että yhteiskuntatieteilijät eivät tee ennusteita. Tai jos tekevät ennusteita, he eivät tee sitä niin että yhteiskuntatieteellisen tutkimuslaitoksen pääsosiologi marssii median eteen esittämään laitoksensa ennusteen aina puolen vuoden välein.

Pitäisikö taloustieteilijöiden tehdä itsensä immuuniksi kuningatarkritiikille irtisanoutumalla talousennustamisesta täydellisesti? Vesa Kanniainen on sanonut suoraan, että taloustieteessä ei laadita suhdanne-ennusteita. Selvä. Miten sitten estetään se, että taloustieteilijät laativat ennusteita ja kehtaavat vielä esitellä niitä medialle? Tervaa ja höyheniä Eero Lehdolle, mätiä tomaatteja Juha Kilposelle?

Kolme pointtia.

Ensinnäkin Suomessa tehdään vähintään riittävästi suhdanne-ennustamista ja siihen kiinnitetään mediassa vähintään riittävästi huomiota. Meidän taloustieteilijöiden olisi hyvä ottaa omasta julkisuuskuvastamme vastuuta ja monipuolistaa kuvaamme suureen yleisöön päin (kuten Ari ja muut bloggaavat tutkijat ansiokkaasti tekevät).

Toiseksi en kuitenkaan näe tarvetta rajata tätä mielenkiintoista tutkimuskysymystä (suhdannevaihteluiden ennustaminen) tieteenalan ulkopuolelle. Ehkä taloustieteilijät tulevaisuudessa keksivät paremman suhdannemallin, mallin joka marginaalisesti parantaa kykyämme ennustaa talouden vaihteluita. Se otetaan käyttöön rahoitusmarkkinoilla ja ilmaiset lounaat syödään pois. Suhdannevaihtelut ovat edelleen ja jälleen ennustamattomia, mutta kai maailma on parempi paikka?

Kolmanneksi ennustaminen laajasti ymmärrettynä on tärkeää mille tahansa tieteelle.

2.2 Ennustamista ja ennustamista

Haluan ajatella seuraavasti. Taloustiede tuottaa perusteltuja uskomuksia. Uskomukset rajoittavat odotuksia. Otan esimerkin. Euroalueen inflaatio oli joulukuussa Eurostatin ennakkoestimaatin mukaan -0,2 %. Omissa kirjoissani tämä oli hyvin alhaisen todennäköisyyden tapahtuma vielä pari vuotta sitten. Odotuksiani rajoittivat kaksi uskomusta*:

• Kehittyneen talousalueen keskuspankki, jolla on julkilausuttuna tavoitteena alle-mutta-lähes kahden prosentin inflaatio, myös pyrkii aikaansaamaan alle-mutta lähes kahden prosentin inflaation, mikäli sen käytettävissä olevat rahapolitiikan välineet siihen riittävät.
• EKP:n käytettävissä olevat rahapolitiikan välineet riittävät alle-mutta lähes kahden prosentin inflaatiotavoitteen saavuttamiseen erittäin suurella todennäköisyydellä.

Uskon, että uskomukseni nojasivat (TheMoneyIllusion-blogin ohella) valtavirran taloustieteelliseen tutkimukseen. Näin siksi, että näitä uskomuksia problematisoivia tutkimuksia tuossa perinteessä oli suhteellisen vähän. On tietenkin mahdollista, että oma tulkintani tutkimuksesta oli lähtökohtaisesti virheellinen ja koetan vyöryttää omaa harhaisuuttani koko yhteisön niskoille.

Joka tapauksessa taloustieteen pitää ennustaa. Sen pitää tuottaa perusteltuja uskomuksia, jotka rajoittavat odotuksia. Sen pitää osata nimetä alhaisen todennäköisyyden ja korkean todennäköisyyden tapahtumia.

Kommentit ovat, kuten aina, erittäin tervetulleita. Toivon, että Ari ja Paavo voivat tuntea iloa heidän puheenvuorojensa aikaansaamasta keskustelusta.

*Tarkkaan ottaen pitäisi sanoa, että EKP tavoittelee vakauttamaan inflaatio-odotukset keskipitkällä aikavälillä alle-mutta-lähelle kahteen prosenttiin. Tähän liittyisi sitten uskomus siitä, että mikäli keskipitkän aikavälin inflaatio-odotukset ovat onnistuneesti vakautetut, deflaatio kuukausitasolla on hyvin alhaisen todennäköisyyden tapahtuma.

Vuosikatsaus

Blogi täytti viisi vuotta joulukuussa. Skenen mittapuulla kunnioitettava ikä.

Ensin numeroita vuodesta 2014. Blogissa ilmestyi vuoden aikana 29 postausta. Katseluita oli noin 1 000 kuussa, nousten loppuvuodesta (noin 2 500 marraskuussa, noin 5 000 joulukuussa). Luetuin postaus oli naurettavan ylivoimaisesti Supercell ja tuloerot.

Minulla on tällä hetkellä paljon mielekästä työtekemistä, mutta en tahdo laiminlyödä Harhalaa. Koetan nostaa tahtia vähintään yhteen postaukseen viikossa. Se on paljon suhteessa siihen, miten vähän minulla on sanottavaa. Jos siis haluatte lukea minulta enemmän, kannattaa laittaa kysymyksiä. Mitä olet mieltä tästä-ja-tästä talouspoliittisesta toimenpiteestä tai tästä-ja-tästä artikkelista? Ja toki koetan kommentoida aina tilanteen tullen harvalukuisten blogistikollegoideni raapustuksia.

Sen sanottuani uskallan ennustaa ainakin seuraavia teemoja vuodelle 2015:

• Kyllä, jatkan Rahatalous haltuun-kirjan läpikäyntiä.
• Kyllä, jatkan euroalueen rahapolitiikan seuraamista. Ainakin itselleni pressien kautta seuraaminen on luontevaa, ja nyt tammikuun 22. päivästä lähtien entistäkin jännempää kun pankki alkaa julkaista jonkinsortin keskustelupöytäkirjoja.
• Opetan tammi-helmikuussa Tampereella makron syventävän kurssin kasvuosuutta ja luultavasti kanavoin tuolta mielenkiintoisimpia asioita blogin puolelle.

Jos saa vielä antaa lukusuosituksen, niin Slate Star Codex.

Lopuksi, mikä olisikaan parempi tapa aloittaa vuosi kuin kommentoida Jani Kaaroa? Kaaro kirjoitti lyhyen tiedeuutisen otsikolla "Tutkimus: Kansainvälinen valuuttarahasto pahensi ebolaepidemiaa". Juttu perustui Lancetissa ilmestyneeseen tutkimukseen.

Menemättä asiaan sen syvemmin, kannattaa kuunnella myös IMF:n oma näkökulma. Ehkä Kaaro tekee ensi viikolla sen pohjalta uutisen "Tutkimus: Kansainvälisen valuuttarahaston lainaohjelmat kasvattavat terveysbudjetteja".

KAKista ulos uusi numero

Kansantaloudellinen aikakauskirja on suomalaisen taloustiedeyhteisön tärkein julkinen keskustelufoorumi, jättäen taakseen niin Akateemisen talousblogin kommenttiosion kuin Mika Malirannan Twitter-seinänkin. Tänään ilmestyi verkossa vuoden neljäs ja viimeinen numero ja jotta saisin mahdollisimman monet teistä lukemaan tuota julkaisua, teen siitä muutaman noston ja kommentin (henkilökohtaisessa ominaisuudessa, luonnollisestikin).

Lukekaa vähintään Ari Hyytisen pääkirjoitus yritysrahoituksen riittävyydestä. On lyhyt ja täyttä asiaa:

Hyvin toimiva yritysrahoitusjärjestelmä sekä käynnistää että karsii hankkeita.

Marja-Liisa Halko ja Kaisa Hytönen käyvät läpi tutkimusta sosiaalisen ympäristön vaikutuksesta kulutuskäyttäytymiseen. Viimeinen kappale on kuvaava ja perustuksia ravisteleva:

Taloustieteessä sosiaalista päätöksentekoa pidetään usein poikkeamana, erikoistapauksena. Jos tutkimuksissa myöhemmin ilmenee, että neurotieteilijöiden vuorovaikutteiset aivot”-hypoteesi pitää paikkansa, eli jos muiden ihmisten huomioiminen esimerkiksi päätöksenteossa on ajattelun perustapaus eikä poikkeama, meidän olisi ehkä syytä arvioida valintateoriaa uudelleen.

Taloussosiologian entisenä harrastelijana minusta on mielenkiintoista, miten köykäinen taloustieteilijöiden silmissä esimerkiksi Granovetterin embeddedness on verrattuna fMRI-koneeseen.

Minna Kuusistolla ja Elisa Newbyllä on mainio katsaus siihen, miten rahapolitiikalla voidaan vaikuttaa rahoitusmarkkinoihin ja mitä epätavanomaisella rahapolitiikalla on euroalueella tehty. Ei tästä sen enempää, koska jos alkaisin ruotia tätä tarkemmin, se olisi yhtä vihtahousun raamattupiiriä.

Lehdestä löytyy myös kuuden EuroThinkTank-tutkijaryhmän jäsenen manifesti suomalaisen työmarkkinatutkimuksen uudelleensuuntaamiseksi. Politiikkarelevanssia ja mielenkiintoisia asiakysymyksiä on riittämiin, mutta tekstin päävaade jää leijumaan, kun ainoa asia, joka suomalaisesta työmarkkinatutkimuksesta sanotaan on seuraava:

Suomessa rahoitetaan varsin runsaasti taloustieteellistä työmarkkinatutkimusta. Tutkimustyössä on kuitenkin sivuutettu työmarkkinoiden puutteellinen kyky tarjota sopeutumismekanismeja, minkä eurokriisi on paljastanut. Työmarkkinatutkimus on liikaa keskittynyt mikrotasolle. Makrotason sopeutumismekanismien tutkimus on laiminlyöty

Lopuksi lehdessä on Ylen taloustoimittajan Aapo Parviaisen selvitys mediassa (HS ja Yle) esiintyvien ekonomistien taustoista. Kolme huomiota. Ensinnäkin hyvä, että tähän kysymykseen saadaan journalistin näkökulmaa. Toiseksikin ihmettelen, miksi Roope Uusitalon kolmen vuoden takaiseen "Suomalaisekonomistit mediassa"-artikkeliin ei edes viitata. Kolmanneksi toivoisin, että tässä asiassa päästäisiin hiljalleen puhtaan kuvailevista analyyseistä eteenpäin.

Jos tekee mieli saada KAK neljä kertaa vuodessa kotiin kannettuna laadukkaana painotuotteena tai muuten vain tukea laadukasta suomalaista taloustieteellistä ja talouspoliittista keskustelua, sopii liittyä jäseneksi!