”Kannatan tasa-arvoa, mutten ole feministi.” on kulunut lausahdus, mutta viime päivinä olen tuntenut siihen vetoa. Vatvoin feminismiä tyttöystäväni kanssa eräänä yönä ja tajusin, miten suuria vaikeuksia minulla on feminismin ymmärtämisessä.
Tehdään yksi asia selväksi, jos se ei vielä ole sitä: minä vieroksun yhteisten asioiden hoitamista valtion kautta. Yritän olla vihaamatta valtiota, (syistä, jotka on aika hyvin lueteltu täällä), mikä varmaan tekee minusta maltillisen libertaarin. Myönnän kuitenkin, että tässä asiassa minulla on vahvasti tunteet pelissä, eikä katkeruus ole niistä tunteista pienin.
Ja pelkään valtiota, sen myönnän. On syytäkin. Joskus tämä pelko vain johtaa harhaiseen ajatteluun, kuten tunteilla on tapana: Minulla on tapana väheksyä asioita, jotka ovat pielessä, koska pelkään, että niiden vääryyden tunnustaminen päästää sisään valtion niitä korjaamaan.
Tästä pääsemme feminismiin. Symppan tätä aatetta todella ja tiedän, että tasa-arvon ja vapauden tavoittelu vaatii patriarkaatin purkamista. Pelkoni on vain se, että halutaan käyttää yhtä alistamisen tapaa toisesta pääsemiseksi.
Vähän vatvontamme jälkeen vietin yhtä yötä lukien libertaarista feminismistä, lähinnä herrojen Long ja Johnson kirjoittaman esseen Libertarian Feminism: Can This Marriage Be Saved? kautta. Avaudun tästä melko huolella ja siteeraan pitkiäkin kappaleita, mutta yrittäkää kestää. Essee ensinnäkin alkaa niin hyvin:
Let’s start with what this essay will do, and what it will not. We are both convinced of, and this essay will take more or less for granted, that the political traditions of libertarianism and feminism are both in the main correct, insightful, and of the first importance in any struggle to build a just, free, and compassionate society. We do not intend to try to justify the import of either tradition on the other’s terms, nor prove the correctness or insightfulness of the non-aggression principle, the libertarian critique of state coercion, the reality and pervasiveness of male violence and discrimination against women, or the feminist critique of patriarchy. Those are important conversations to have, but we won’t have them here; they are better found in the foundational works that have already been written within the feminist and libertarian traditions. The aim here is not to set down doctrine or refute heresy; it’s to get clear on how to reconcile commitments to both libertarianism and feminism.
Näin ollen en itsekään puhu siitä, miksi henkilökohtaisesti uskon libertarismiin ja feminismiin.Tämä essee opetti minulle paljon edellisestä, ja sai minut ymmärtämään, että jälkimmäinen ei ole ristiriidassa sen kanssa. Homman ydin lienee jotakuinkin tässä: libertarismi on minulle ideologia, joka pyrkii tunnistamaan ne tavat, joilla väkivaltaa käytetään pakottamiseen ja vapauden vähentämiseen. On tietenkin luonnollista, että valtio väkivaltamonopolina ansaitsee tässä erityistä huomiota. Silti täytyy huomata, että tämä monopoli ei ole vedenpitävä: ihmiset vetävät toisiaan turpaan joka päivä, ja uskallan väittää, että se usein johtuu niin miesten kuin naistenkin sukupuolirooleista, patriarkaatista. Toki nämä roolit ovat pitkälti biologiasta, evoluutiopsykologiasta yms. johtuvia, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö niitä pitäisi yrittää muuttaa.
Tässä pari lainattua kappaletta tästä väkivallasta, tarkalleen ottaen raiskauksesta:
Just as, under patriarchy, forced sex is not recognized as real or fully serious rape unless the perpetrator is a stranger rather than one’s husband or boyfriend, so, under statism, governmental coercion is not recognized as real or fully serious tyranny unless it happens under a non-democratic government, a “dictatorship.” The marriage vow, as a rape license, has its parallel in the electoral ballot, as a tyranny license. Those who seek to withhold consent from their country’s governmental apparatus altogether get asked the same question that battered women get asked: “If you don’t like it, why don’t you leave?”
Libertarians rightly recognize that legally enacted violence is the means by which all rulers keep all citizens in a state of fear, even though not all government functionaries personally beat, kill, or imprison anybody, and even though not all citizens are beaten, killed, or imprisoned; the same interpretive charity towards the radical feminist analysis of rape is not too much to ask.
Esseen keskeisin teoreettinen teema on “politiikan autoritäärinen teoria”:
It’s as though, if they granted any political critique of the outcomes of voluntary association, they would thereby be granting that voluntary association as such is oppressive, and that government regulation is the solution. But such a phobic reaction only makes sense if you first accept (either tacitly or explicitly) the premise that all politics is exclusively the domain of the government, and as such (given Mises’s insights into the nature of government) all political action is essentially violent action. This is, as it were, a problem that has no name; but we might call it “the authoritarian theory of politics,” since it amounts to the premise that any political question is a question resolved by violence; many 20th century libertarians simply grant the premise and then, because they hold that no question is worth resolving by (initiatory) violence, they call for the death of politics in human affairs.
Tämä kappale kolahti minuun koviten ja tunnistin tässä vaiheessa monet omista ongelmakohdistani. Viittasinkin tähän tematiikkaan ylempänä, kun määrittelin libertarismin suhteessa väkivaltaa yleensä, enkä pelkästään suhteessa valtioon, kuten varmaan aiemmin olisin tehnyt. On ajateltava, että politiikkaa voidaan toteuttaa ja yhteisiä asioita hoitaa muutenkin kuin valtion kautta. Kun tämä pidetään mielessä, feminismin ja libertarismin välillä ei ole periaatteellista ristiriitaa, niin kuin ei pidäkään olla:
The parallels between libertarian and feminist insights are striking. “The state is male in the feminist sense,” MacKinnon argues, in that “the law sees and treats women the way men see and treat women”. The libertarian completion of this thought is that the state sees and treats everybody—though not in equal degree—the way men see and treat women.
Essee jatkuu sitten näiden teemojen yksityiskohtaisemmalla ja erityisesti historiallisella tarkastelulla. Paljon huomiota annetaan 1800-luvun libertaarifeministeille, jotka kammosivat valtiota, koska näkivat sen patriarkaatin kumppanina syrjivine lakeineen. Mutta on myönnettävä, että nykyään tällaisia lakeja ei taida olla, en ainakaan keksinyt sellaisia tähän hätään. Liian lievien raiskaustuomioiden yms. syy lienee pikemminkin oikeuslaitoksessa kuin parlamentissa. Onko siis nykyään enää syytä olla pitämättä valtiota työkalupakissa? Onko feminismillä syytä liittoutua libertarismin kanssa?
No tottahan toki, kahdestakin syystä. Ensinnäkin kuka tahansa, joka johdonmukaisesti uskoo vapauteen, on jossain määrin libertaari ja suhtautuu valtioon epäillen ja nuivasti. Vapauteen ei voida alistaa, ja juuri sitä olisi patriarkaatin purkaminen valtion avulla. Jos olet vähemmän vakuuttunut libertarismista, tarjoan myös käytännön neuvon: Valtio on yleensä aika huono rakentamaan kestäviä ratkaisuja. Onhan se hienoa, jos valtion kautta saa kupattua muiden rahoja omiin jaloihin pyrkimyksiin, mutta sellaisella rahalla tehtävät hankkeet ovat hiekalle rakennettuja taloja. Ja uskallan väittää, että osittain tämä johtuu ensimmäisestä kohdasta, siitä, että valtion rahat ovat verirahoja. Tehokkaat ja kestävät ratkaisut perustuvat ihmisten vapaaehtoiseen osallistumiseen.
Tämä postaus on ollut enimmäkseen libertarismin ja feminismin suhteen käsittelyä. Mitä tulee feminismiin yksinään ja omaan identiteettiini suhteessa siihen, en ehkä uskaltaisi sanoa itseäni feministiksi. En ole sisäistänyt sitä. Aatteita ja ideologioita ei voida redusoida yksittäisiin ajatuksiin (à la Osku Pajamäki, joka eräässä Langan kolumnissa oli sitä mieltä, että kuka tahansa, joka kannattaa markkinoiden tuottamaan tulonjakoon puuttumista, on sosialisti), vaan on tutkittava kattavasti sitä, mihin kyseinen aate tai ideologia on kytketty historian saatossa, miten sitä on tulkittu eri konteksteissa, jotta voidaan identifioitua sen aatteen kannattajaksi – tai vastustajaksi. Sillä välin sympataan, ollaan nuivia tai ollaan välinpitämättömiä. Olisiko lausahdus “Kannatan feminismiä, mutten ole feministi.” aivan hölmö?
