Sitten tämä jäi minua mietityttämään:
Siksi myös niiden tulot (ja hyvinvointi), jotka vaativat häirinnästä vain pienen korvauksen, saattavat laskea, eivät vain niiden, jotka eivät suostu häirintään (eivät suostu tarjoamaan häirintäpalveluita) lainkaan.
Työntekijäthän saavat Basun mallissa tasan yhdenkokoista korvausta häirinnästä, ns. häirintälisää. Jotta lause olisi mielekäs, vaatiminen viittaa varmaankin yksilöllisiin preferensseihin häirinnästä, ja tällöinhän ne, jotka vaativat ”pienen” korvauksen häirinnästä (saavat siitä vähiten disutiliteettia) kärsivät siitä vähiten ja voittavat eniten – tai ainakin enemmän kuin he, jotka vaativat ”suuren” korvauksen. Näin tulkiten lausehan on mielekäs ja tosi, kunhan ”pieni” määritellään sopivasti - tai jätetään määrittelemättä. Olin vain odottanut, että lauseessa olisi lukenut "jotka suostuvat häirintään, mutta kärsivät siitä paljon" tai jotain muuta vastaavaa ("suuren korvauksen").
Alla olevan jälkeen Haaparannan teksti lähtee aivan uusille urille:
Silti kahdenväliset vapaaehtoiset sopimukset eivät välttämättä ole ns. Pareto-parannuksia, ts. eivät kasvata sopimuksentekijöiden hyvinvointia alentamatta kenenkään muun hyvinvointia (taloustieteessä muutoksia on tapana pitää yhteiskunnallisesti hyvinä, jos ne ovat Pareto-parannuksia). Miksi näin on?
Oletan, että kysymys viittaa sulkeita edeltävään lauseeseen. En tiedä ovatko polveilevat jatkopohdinnat tarpeellisia. Esimerkki: jos mä vien vaikka Jaskan työpaikan tekemällä Jaskan työtä halvemmalla, niin kyllä Jaska kärsii siitä. Ostamalla tuotteen nostan kyseisen tuotteen kysyntää ja näin ollen hintaa ja heikennän muiden sen tuotteen kuluttajien hyvinvointia. Eivät ei-Pareto-parantavat kahdenväliset sopimukset ole mitenkään harvinainen juttu. Olenkin sitä mieltä, että jos tämä teksti kertoo jollekulle enemmän markkinatalouden hyvyydestä kuin Pareto-tehokkuuden käsitteestä, on viettänyt liikaa aikaa miettien teoreettisia perusteita kannalleen. Enkä mitenkään väheksy tällä Haaparannan kirjoitusta; huonot argumentit pitää aina ampua alas. Silläkin uhalla, että luen liian tarkasti blogikirjoitusta, joka on kirjoitettu kevein sormin ja tarkoitettu silmäillen luettavaksi, katsotaan vielä ongelman freimausta:
Usko vapaan markkinatalouden erinomaisuuteen perustuu viime kädessä siihen, että uskotaan sellaisten kahdenvälisten vapaaehtoisten sopimusten, joilla ei ole mitään suoraa vaikutusta kehenkään muuhun, olevan “hyviä”. Jos sopimus on vapaaehtoinen, niin sopijat hyötyvät siitä. Ja jos sillä ei ole vaikutusta kehenkään muuhun, niin yhteiskunnan kannalta sopimus ei voi olla kuin hyvä. Erikoistapaus on tietysti vapaa markkinavaihto: Ostan/myyn jotakin hinnalla, jonka toinen osapuoli hyväksyy. Tätä kaunista kuvaa on hyvä vähän rikkoa.
Huomaatteko, miten attribuutti "suora" puuttuu vaikutusten edestä kolmannessa virkkeessä? Jos asia on niin, kuten Haaparanta määrittelee asian toisessa ja kolmannessa virkkeessä, kuvaa ei voi rikkoa - eikä Haaparanta sitä teekään, vaan rikkoo sitä kuvaa, jossa puhutaan vain "suorista" vaikutuksista. Mutta mikä erottaa suoran ja epäsuoran vaikutuksen? Tähän kiinnittävät huomiota myös tekstin kommenteissa Tuukka Sarvi ja Artturi Björk. Asiaahan ei voida määritellä niin, että sopimuksessa mukana olevat henkilöt kokevat suoria vaikutuksia ja ei-mukana olevat kokevat epäsuoria. Eikä tämä ole pelkkää nillittämistä ja näsäviisastelua. Se, että perustuuko usko vapaan markkinatalouden erinomaisuuteen viime kädessä sihen, että sellaiset vapaaehtoiset sopimukset, joilla ei ole mitään suoria vaikutuksia kehenkään muuhun, ovat "hyviä", riippuu täysin siitä, miten määritellään suorat ja epäsuorat vaikutukset. En sanoisi, että Haaparanta rakentaa olkinukkea; hän vain ei rakenna kumottavaa argumenttia kovin tarkasti. Ja sanottakoon vielä se, että eivät hekään, jotka uskovat vapaan markkinatalouden erinomaisuuteen syystä tai toisesta, rakenna argumenttejaan aina kovin tarkasti.
Mutta varsinainen kimmoke siihen, että ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä tänä kuumana lauantaina tuli siitä, kun tänään lukiessani Steven Pinkerin How the Mind Works-kirjaa tämä kappale tuli mieleeni:
Minä juon (runsaasti) kahvia ja käytän sen kanssa sokeria. Jos kuppiini pannaan vain pieni sokerihippunen, niin en erota sen vaikutusta, vaan pidän kahvia yhtä hyvänä kuin sokeritontakin. Jos kahviin pannaan yksi hippunen lisää, en erota senkään vaikutusta edelliseen hyppyseen jne.. Mutta jossakin välissä sokeria ollessa riittävästi erotan vaikutuksen, vaikka silloinkin ero edelliseen lisäykseen on minulle havaitsematon. Pidän siis kahviani aina yhtä hyvänä lisäyksen jälkeen edelliseen tilaan nähden, mutta lopputilaa parempana kuin sokeritonta vaihtoehtoa.
Pinker:
The psychologists Carol Smith and Susan Carey have found that children have odd beliefs about matter. Children know that a heap of rice weighs something but claim that a grain of rice weighs nothing. When asked to imagine cutting a piece of steel in half repeatedly, they say that one will finally arrive at a piece so small that it no longer takes up space or has any steel inside it. They are not of unsound mind. Every physical event has a threshold below which no person or device can detect it. Repeated division of an object results in objects too small to detect; a collection of objects each of which falls below the threshold may be detectable en masse. Smith and Carey note that we find children's beliefs silly because we can construe matter using our concept of number.
Kaikki (paitsi lapset) ymmärtävät, että jos kahviin lisätään hippunen sokeria, se on makeampaa kuin aiemmin. Mutta muuttuuko se, pitääkö kahvia makeampana? Se riippuu siitä, mitä tarkoitetaan sillä, että pitää kahvia makeampana. Jos se tarkoittaa sitä, että voi sanoa työkavereilleen, että nyt se on makeampaa, niin ei varmasti. Ei vaikka tehtäisiin äärettömän monta koetta, jossa Haaparanta maistaisi kahvia kolmesta eri kupista, joista yhdessä on sokerihippu enemmän kuin kahdessa muussa ja hänen pitäisi erottaa se. Oikeiden osumien osuus konvergoituisi kolmasosaan. Mutta voidaanko silti sanoa, että sokerihipulla ei ole mitään merkitystä? Maailma voi olla lineaarinen, vaikka mielemme ei käsittäisikään sitä niin. Asiassa ei siis nähdäkseni ole mitään mystistä. Pinker puhuu kirjassaan siitä, miten parempi on, jos jokin asia on ongelma eikä mysteeri, ilmeisesti tämä on joku Chomskyn ajatus. Haaparanta esittää asian hieman liian mysteerimäisenä minun makuuni. Kysymys on vain siitä, että lajimme kannalta ei olisi ollut mitään mieltä siinä, että käsittäisimme makuja hermoimpulssin tarkkuudella. Silti se sokerihippu kahvissa on olemassa, ja tietyllä todennäköisyydellä se osuu makureseptoriin ja saa aikaan hermoimpulssin, mikä taas osaltaan voi vaikuttaa käyttäytymiseemme.
Enkä tiedä miten tämä liittyy alkuperäiseen aiheeseen. Basun esimerkissähän ei puhuttu lainkaan mistään "yhtäläisestä hyvyydestä", jollaisilla mieltymyksillä "syntyy tilanteista, jossa sarjalla muutoksia on vaikutus hyvinvointiin, vaikka millään sarjan yksittäisellä osalla sitä ei ole." Tästähän ei ollut kyse häirintäesimerkissä, mistä varmaan johtuu lukijan hämmennys tekstin parissa. Mutta mielenkiintoista yhtä kaikki.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
Kommentti