Ykköseltä tulee Sir Attenborough: Lintujen elämää. Ajattelin pienenä, että lentäminen on niin ylivoimaista, että rodut ei voi millään olla tasapainossa. Ehkä nyt selviää, miksi kaikki elämänmuodot eivät lennä.
Päivän Hesarissa on pari helmeä, lukijoiden tuottamia. En osaa kommentoida niitä mitenkään, ne ovat liian monimerkityksisiä. Tieteestä kysymys-palstalla nimimerkkiä Timo askarruttaa lentopalloilijoiden käyttäytyminen:
Miksi lentopalloilijat halailevat toisiaan kaiken aikaa? Muut urheilijat eivät tee niin, eivätkä ihmiset muutenkaan.
Mielipidepalstalla Rip Kirbyn lakkauttaminen kuohuttaa yhä. Taustaksi kerrottakoon, että Kirbyn lakkauttamista käsitelleessä jutussa sanottiin, että Kirbyä lukivat vain "vanhat miehet" ja että "nykylukijat vierastavat jatkuvajuonisen sarjan seuraamista pienissä paloissa". Otsikolla "Rip Kirbyn tilalle sarjakuva vanhoille miehille" kirjoitetaan seuraavaa:
Eikö vanha mies kelpaa nykylukijaksi? Miksi vanhat miehet eli me, joilla on enää niin vähän iloja elämässä, unohdetaan jälleen kokonaan?
Koska edelliset postaukset venyivät niin pitkiksi, ajattelin laittaa nämä erilliseen.
Rikkooko Sayn lain raha vai rahoitussektori? Jännä kysymys, varsinkin siksi, että siihen on olemassa vain yksi oikea vastaus ja fiksut ekonomistit antavat eri vastauksia. Itse sanon että se on raha, kuten myös Nick Rowe. Toisaalta Brad DeLong puhuu koko rahoitussektorista (kohta 3). Sanomattakin selvää, että on aika tuskallista kirjoittaa postaus, jossa (implisiittisesti ja tiedostaen) sanoo että DeLong on väärässä. Molemmat ovat hyvinkin lukemisen arvoisia. Rowe on myös lainaamisen arvoinen:
Perhaps what's wrong with macroeconomics is that fundamental issues like Say's Law need to be debated in blogs. Does it get debated anywhere else nowadays?
Toisekseen pitänee korostaa talouden tai taloustieteen amoraalista luonnetta. Ei ole väärin laittaa rahaa patjan alle (Tällaista toimintaa voidaan ylistääkin. Tosin tämä liittyy ehkä enemmän siihen typerään ihanteeseen, että "Pitää kuluttaa, että talouden rattaat pyörivät."). Sen sijaan on väärin, että keskuspankki, jonka pitäisi huolehtia hintavakaudesta, työllisyydestä ym. ei vastaa rahan kysyntäshokkiin (tai rahoitusmarkkinoilta tulevaan tarjontashokkiin). Kun Milton Friedman oli Phil Donahuen haastateltavana, eräs yleisön jäsen kysyi, mitä yksittäinen kansalainen voisi tehdä taistellakseen inflaatiota vastaan. Kansalaisethan voisivat aina laittaa käteistä patjan alle. Friedman kuitenkin vastasi, aivan oikein, että kansalaisen ei pitäisi tehdä mitään, koska yleinen hintataso on valtion (eli keskuspankin) vastuu.
Talous on peli, jossa joka kierroksella jokainen pelaaja saa myydä jotain ja ostaa jotain. Aamulla myyt työtä, illalla ostat omenoita. Ajatellaan ensin, että kaikki ostaminen ja myyminen tapahtuu rahan kautta. Molemmat näistä tapahtumista kasvattavat BKT:ta. Työsi myyminen on tuloa itsellesi, omenoiden osto tuloa omenakauppialle. Peli etenee näin mukavasti pari kierrosta.
Mitä jos yhtenä aamuna päätätkin olla ostamatta omenoita? No, BKT romahtaa koska omenakauppias ei saa tuloa. Hän seisoo torilla omenoidensa kanssa, eikä kukaan osta niitä. Ensi kierroksella päätät palata entiseen: käyt aamulla töissä ja ostat illalla omenia. BKT kasvaa seuraavassa periodissa ennalleen. Sinulla on kuitenkin koko ajan vähintään yhden kierroksen verran rahaa kukkarossa. Ja oletetaan, että omenakauppias tulee uskollisesti torille, vaikka hänelle tehtiinkin oharit.
Tehdään vielä yksi hieno innovaatio: rahoitussektori, mahdollisuus liikuttaa ostovoimaa ajassa. Määritellään rahoitussektori yksinkertaistetusti niin, että siellä vain vaihdetaan velkakirjoja. Huomionarvoista on, että rahoitussektorin vaihdanta ei kuulu BKT:hen. Miksi? No, kun BKT:n määrittelee tuotannon avulla, siihen on helpointa vastata: rahoitussektori ei tuota mitään. Siksi vuonna 2008 Yhdysvaltain BKT oli vain 14,6 triljoonaa, vaikka johdannaismarkkinoiden arvo oli 182 triljoonaa. No, tietysti oikeassa elämässä rahoitussektori tuottaa näiden velkapapereiden välityspalveluita.
Mutta tässä ajatusleikissä ei tarvita mitään välityspalveluita. Jokainen, joka haluaa ottaa lainaa, löytää itse vaivatta ja välittömästi markkinoilta jonkun, joka haluaa antaa lainaa. "Anna minulle euro tänään, annan sinulla kaksi huomenna" ei ole mitään tuotantoa, se on vain lupaus. Eikä se ole tulojakaan, koska nettovarallisuus ei ole kasvanut: olet saanut kasan rahaa, mutta sen päällä on ollut kortti, jossa lukee "olet velkaa". Olet yhtä rikas kuin ennenkin.
Ajatellaan, että käyt töissä ja saat siitä rahaa. Et haluakaan omenoita, vaan haluat säästä rahat ja kenties ostaa enemmän omenoita huomenna. Menet rahoitusmarkkinoille ja löydät naisen, joka haluaa ostaa enemmän omenoita tänään ja olla omenoitta huomenna. Sinä annat hänelle rahaa, hän antaa sinulle lupauksen maksaa takaisin. BKT ei kasva.
Avainkysymys on se, mitä tapahtuu rahalle. Pitääkö nainen rahat itsellään vai ostaako hän omenoita? Jos hän haluaakin pitää rahat taskussaan, BKT romahtaa. Jos hän ostaa omenat, BKT pysyy ennallaan.
KYSE ON RAHASTA. Jargonilla: ainut syy, miksi Sayn laki ei päde, on transaktiokustannusten aikaansaama hyödyke, jota käytetään vaihdannan välineenä. Jos rahaa ei olisi, näin ei kävisi. Rahoitussektori ei itsessään vaikuta Sayn lain pätevyyteen. Miten homma menisi ilman rahaa, puhtaassa ja hyvin yksinkertaisessa luottotaloudessa?
Kaikki maksavat toisilleen velkapapereina, lupauksina. Sinä käyt töissä vaikkapa parturissa. Asiakkaat ovat milloin mitäkin, ja he antavat sinulle erilaisia lupauksia. "Tule käymään illalla pehmoleluliikkeessäni, niin saat teddykarhun." Sitten mietit että helvettiäkö minä teddykarhulla kun haluan syödä omenoita. Sitten keksit, että ahaa, samoilla rahoitusmarkkinoillahan voi vaihtaa näitäkin. Menet sinne ja löydät erään, joka itkee ja huutaa että ei hän halua omenoita hän haluaa teddykarhun. Vaihdatte papereita ja ihmettelette sitä, miten tarpeenne sattuivat vastaamaan toisiaan.
Mitä jos ei haluaisi ostaa mitään, haluaisi säästää? Menet taas markkinoille ja etsit sen naisen, joka haluaa kuluttaa paljon omenoita tänään. Sinä annat hänelle omenavelkakirjasi, hän antaa sinulle lupauksen huomisesta omenavelkakirjasta. Yksinkertaista. Itse asiassa johdannaismarkkinat syntyivät siinä hetkessä, kun hän antoi sinulle lupauksen huomisesta velkakirjasta, eräänlaisen velkakirjan velkakirjan.
Mikä on se ratkaiseva ero tämän talouden ja rahallisen talouden välillä?
Rahallisessa taloudessa pystyit aina säästämään niin, että laitat rahaa patjan alle ja uskot, että omenakauppias ottaa sen vastaan huomennakin. Omenakauppias jäi ilman tuloja. Puhtaassa luottotaloudessa säästät vain velkapapereiden avulla. Oletetaan, että sinulla on omenavelkapaperi tälle illalle. Mitä tapahtuu, jos säästät sen? Ainut, joka siitä kärsii on sinä itse. Omenakauppias on toki varannut sinulle (velkapaperin haltijalle) omenoita, ja nyt ne vain mätänevät. Häntä se ei kuitenkaan harmita, koska tosiasiallisesti hän ei edes omistanut niitä - hän möi ne jo aamulla.
Jos lupaukset eivät ole osa BKT:ta, miten BKT mitataan puhtaassa luottotaloudessa? Pitänee miettiä joskus, tämäkin venähti jo liian pitkäksi.
Kokonaiskysynnän vajaus on aina ja kaikkialla rahataloudellinen ilmiö.
Tämä on sanottu ja kirjoitettu lukemattomia kertoja. Miten sen saisi selväksi edes itselle? Jos vain ymmärtäisi tämän täydellisesti, ymmärtäisi (lähes) kaiken oleellisen. Niin selkeää, mutta niin monimutkaista.
Lamalla on kaksi puolta.
Ensimmäinen puoli liittyy odotusten nopeisiin muutoksiin, kuplan puhkeamiseen ja sitä seuraavaan hitaaseen ja tuskalliseen muutokseen. Kun tajuamme, että emme me oikeasti voi kuluttaa näin paljoa, emme me voi maksaa näitä velkoja takaisin, ei meillä ole varaa näihin taloihin ja autoihin. Siinä vaiheessa rakennusmiehiä joutuu työttömäksi, niin kuin pitääkin.
Mutta se ei ole koko tarina. Jos se olisi näin, työmarkkinoilla näkyisi vain virtoja pois tietyiltä aloilta ja virtoja sisään toisiin - siinä määrin kuin rakennusmiehet muuntautuvat muille aloille sopiviksi työntekijöiksi. Mutta kyse on siitä, että kaikilta aloilta virtaa ihmisiä pois, työttömyyteen.
On kyse myös kokonaiskysynnän vajeesta. Ei vain siitä, että vaihdetaan tuotannon rakennetta vaan siitä, että ajetaan tuotantoa kokonaisuudessaan alas. Miksi ja miten näin voi olla?
Oletetaan, että ihmiset yhtäkkiä keksivät, että he ovat velkaantuneet liikaa, hankkineet liian suuria asuntoja. He haluavat myydä asuntonsa, ostaa vähän pienemmän, muuttaa takaisin vanhempien luo, mitä vain. Ihmiset haluavat vaihtaa asuntoja rahaan: asunnoista on alikysyntää (ylitarjontaa), rahasta ylikysyntää. Mitä tapahtuu? Se, mikä aina tapahtuu: alikysyntä selviää, kun hinnat laskevat, ylikysyntä selviää, kun hinnat nousevat. Mikä on rahan hinta, sen markkina-arvo? Rahan arvo on yksinkertaisesti se, mitä sillä voi ostaa. Ja koska asuntojen hinnat ovat laskeneet (muiden hintojen pysyessä ennallaan), rahan arvo on noussut. Jos haluaa euron, siitä joutuu maksamaan nyt enemmän muita hyödykkeitä.
Koska asuntojen hinnat laskevat, joidenkin asuntojen rakentamisesta tulee kannattamatonta. Projekti pistetään jäihin ja työmies pihalle. Mitä nyt tapahtuu? Oletettavasti tämä työmies haluaa tehdä töitä ja tarjoutuu markkinoille: hän haluaa vaihtaa työtä rahaan. On olemassa työn alikysyntä ja rahan ylikysyntä.
Muistakaamme, että asuntonsa myyneillä on nyt käteistä. Jos he haluavat pitää saman verran rahaa kukkarossaan (tai tilillään) kuin mitä heillä oli aiemminkin, mitään ongelmaa ei ole. He käyttävät rahan johonkin ja lopulta se raha löytää tiensä työmiehen kukkaroon työtä vastaan. Markkinat ovat tasapainossa.
Mutta mitä jos asuntonsa myyneet haluavatkin jostain syystä vain pitää rahan itsellään, laittaa sen kukkaroonsa? Kiertävän rahan määrä on pienentynyt. On olemassa vain yksi taho, joka tarjoaa rahaa: keskuspankki. Toki suurin osa rahasta syntyy normipankeissa, mutta eipä sitä rahaa luoda siinä tilanteessa, kun ihmiset haluavat maksella velkojaan pois. Ja on muistettava, että raha luodaan aina ja kaikkialla keskuspankin velkaa (tai ehkä tarkemmin sanoen passiivaa) vastaan.
Oletetaan nyt, että keskuspankki ei vastaa rahan kasvaneeseen kysyntään mitenkään. Mitä tapahtuu? Periaatteessa tämä voisi mennä onnellisesti niin kuin edellä. Työn hinta laskee, näin tasapainottaen työmarkkinat ja rahan hinta nousee, näin tasapainottaen rahamarkkinat. Ongelma syntyy, kun työn hinta ei jostain syystä laske - näillä markkinoilla on hintajäykkyyksiä (ongelmia syntyisi toki silloinkin, jos työmarkkinoilla ei olisi hintajäykkyyksiä ja hyödykemarkkinoilla olisi). Markkinoilla esiintyy ei-vapaaehtoista työttömyyttä, kokonaistulot laskevat, ollaan lamassa. Mitä tehdään?
No, voisihan sitä odottaa, että hinnat sopeutuvat, mutta se ei ole ehkä paras vaihtoehto. Ainoa vaihtoehto on rahan tarjonnan kasvattaminen. Finanssipolitiikkakin on vain rahapolitiikkaa hieman mutkan kautta. Siinä on kyse siitä, että valtio näkee työmiehen tilan ja päättää tehdä sille jotain. Valtio ryhtyy rahan kysyjäksi: se synnyttää lisää rahan ylikysyntää ja velkapapereiden ylitarjontaa (alikysyntää). Oikealla hinnalla velkapaperimarkkinat tasapainottuvat ja valtio saa rahaa. Mutta valtiopa ei halua rahaa itselleen, vaan työmiehelle. Se lainaa rahaa kansalaisilta ja palkkaa sillä työmiehen tekemään jotain, mitä vain.
Mutta ensisijainen ratkaisu on aina se, että keskuspankki lisää suoraan rahan tarjontaa. Yksi syy tähän on se, että keskuspankin toiminta on neutraalimpaa suhteellisten hintojen suhteen. Suhteelliset hinnat ovat se, mistä vaihdannassa on kyse. Suhteelliset hinnat kertovat eri hyödykkeiden vaihtosuhteet. Valtiolle suhteelliset hinnat ovat toissijainen kysymys: kaikista eniten se haluaa työmiehelle töitä. Ja vaikka valtio välittäisikin suhteellisista hinnoista, se ei voi tietää, mitkä suhteelliset hinnat ovat tehokkaimmat: se ei voi tietää, kuinka paljon pitää tuottaa kenkiä, kaakaota tai kulttuuria. Keskuspankki jättää suhteelliset hinnat ennalleen - sillä tärkeällä poikkeuksella, että se voi häiritä nykyhetken kulutuksen ja tulevan kulutuksen suhteellista hintaa, mikä voi luoda kauhistuttavaa tehottomuutta. Mutta siitä ehkä joskus toiste.
Olen kirjoitellut laiskasti tänne, lähinnä olen opiskellut, viettänyt parisuhdeaikaa ja pelannut FFVII:tä. Tässä kuitenkin yksi lärpäke, jonka tein taloussosiologian seminaariin, esitän sen parin viikon päästä. Aihe on jännä. Scribd osoittautui varsin näppäräksi tavaksi upottaa pdf-tiedosto blogiin. Tiedä sitten, että luovutinko tuon tiedoston kaikki oikeudet samalla.
Lisäksi olen miettinyt gradua, huokaus. Selvittelen, josko sen saisi tehtyä vaikkapa Suomen Pankille. Maisteritason makrotaloustieteilijän osaaminen ei ole kovin helposti kaupallistettavissa, niin pitää yrittää tunkea jalkoja ovien väliin ja huolehtia työllistymisestä.
Mitä elvytyksestä tulee mieleen? Useimmille varmaankin valtion menojen kasvattaminen, tiehankkeiden lisääminen ja homekoulujen kunnostaminen, New Deal ja kaikki se finanssielvytys. Mutta mitä taloustiede sanoo? Paul Krugman, finanssielvytyksen näkyvin puhemies ajattelee näin:
1. Normaaleissa oloissa, ts. kun ei olla likviditeettiansassa, fipo ei ole lainkaan tarpeellista.
2. Fipo ei ole ensisijainen (first-best) väline edes likviditeettiansassa.
Itsekin olen sitä mieltä, että jos kerta keskuspankkiirit ovat mitä ovat, niin fipoa tarvitaan. Mutta on hyvä pitää mielessä, että näin ei pitäisi olla. Elvytyksen ja sitä koskevan keskustelun pitäisi koskea helikoptereita, ei lapioita.
Esitutkinnan mukaan [lääkärillä käyneet] ovat olleet hyvillään, kun on lääkäri, joka kerrankin kuuntelee, mutta oikeasti kuin miettii, niin ei minulle jää kahta mielikuvaa siitä että kyllä heidän pitäisi olla peloissaan ja kauhuissaan.
- valelääkärijutun syyttäjä
Miten "pitäisi" pitäisi tässä tilanteessa tulkita? Kai se on jompaakumpaa:
1.) Tosiasiallisesti: Heidän pitäisi uskoa, että koska heitä hoitanut henkilö ei ollut hankkinut lain vaatimaa pätevyyttä, myöhemmin ilmikäyvän hoitovirheen todennäköisyys on suurempi kuin mitä he nyt ajattelevat sen olevan. Toisin sanoen valtio tietää tällaisen hoitovirheen todennäköisyyden paremmin kuin he itse. Oletan nyt siis, että heidän pitäisi olla peloissaan ja kauhuissaan siitä, että heitä on hoidettu väärin.
2.) Moraalisesti: Heidän pitäisi tuntea pelkoa ja kauhua sen edessä, että heitä hoitanut ihminen rikkoi lakia. Henkilö, joka tietoisesti ja pitkään rikkoo lakia, on paha. Kansalaisen on tunnettava pahuuden kohdattuaan pelkoa ja kauhua, koska silloin ja vain silloin kansalainen vaatii valtion väliintuloa moraalisissa kysymyksissä.
Myös puolustuksen ja syyttäjän antamat motiivit teolle ovat mielenkiintoisia. Syyttäjän mukaan motiivi oli "raha, ahneus", kun taas puolustuksen mukaan se oli "status". Mitä heidän intresseistään ja näihin asioihin liitetyistä mielikuvista pitäisi ajatella, kun nämä kaksi osapuolta ovat eri mieltä tässä asiassa?
