Yritys tehdä selkoa kysyntävetoisesta lamasta

Kokonaiskysynnän vajaus on aina ja kaikkialla rahataloudellinen ilmiö.

Tämä on sanottu ja kirjoitettu lukemattomia kertoja. Miten sen saisi selväksi edes itselle? Jos vain ymmärtäisi tämän täydellisesti, ymmärtäisi (lähes) kaiken oleellisen. Niin selkeää, mutta niin monimutkaista.

Lamalla on kaksi puolta.

Ensimmäinen puoli liittyy odotusten nopeisiin muutoksiin, kuplan puhkeamiseen ja sitä seuraavaan hitaaseen ja tuskalliseen muutokseen. Kun tajuamme, että emme me oikeasti voi kuluttaa näin paljoa, emme me voi maksaa näitä velkoja takaisin, ei meillä ole varaa näihin taloihin ja autoihin. Siinä vaiheessa rakennusmiehiä joutuu työttömäksi, niin kuin pitääkin.

Mutta se ei ole koko tarina. Jos se olisi näin, työmarkkinoilla näkyisi vain virtoja pois tietyiltä aloilta ja virtoja sisään toisiin - siinä määrin kuin rakennusmiehet muuntautuvat muille aloille sopiviksi työntekijöiksi. Mutta kyse on siitä, että kaikilta aloilta virtaa ihmisiä pois, työttömyyteen.

On kyse myös kokonaiskysynnän vajeesta. Ei vain siitä, että vaihdetaan tuotannon rakennetta vaan siitä, että ajetaan tuotantoa kokonaisuudessaan alas. Miksi ja miten näin voi olla?

Oletetaan, että ihmiset yhtäkkiä keksivät, että he ovat velkaantuneet liikaa, hankkineet liian suuria asuntoja. He haluavat myydä asuntonsa, ostaa vähän pienemmän, muuttaa takaisin vanhempien luo, mitä vain. Ihmiset haluavat vaihtaa asuntoja rahaan: asunnoista on alikysyntää (ylitarjontaa), rahasta ylikysyntää. Mitä tapahtuu? Se, mikä aina tapahtuu: alikysyntä selviää, kun hinnat laskevat, ylikysyntä selviää, kun hinnat nousevat. Mikä on rahan hinta, sen markkina-arvo? Rahan arvo on yksinkertaisesti se, mitä sillä voi ostaa. Ja koska asuntojen hinnat ovat laskeneet (muiden hintojen pysyessä ennallaan), rahan arvo on noussut. Jos haluaa euron, siitä joutuu maksamaan nyt enemmän muita hyödykkeitä.

Koska asuntojen hinnat laskevat, joidenkin asuntojen rakentamisesta tulee kannattamatonta. Projekti pistetään jäihin ja työmies pihalle. Mitä nyt tapahtuu? Oletettavasti tämä työmies haluaa tehdä töitä ja tarjoutuu markkinoille: hän haluaa vaihtaa työtä rahaan. On olemassa työn alikysyntä ja rahan ylikysyntä.

Muistakaamme, että asuntonsa myyneillä on nyt käteistä. Jos he haluavat pitää saman verran rahaa kukkarossaan (tai tilillään) kuin mitä heillä oli aiemminkin, mitään ongelmaa ei ole. He käyttävät rahan johonkin ja lopulta se raha löytää tiensä työmiehen kukkaroon työtä vastaan. Markkinat ovat tasapainossa.

Mutta mitä jos asuntonsa myyneet haluavatkin jostain syystä vain pitää rahan itsellään, laittaa sen kukkaroonsa? Kiertävän rahan määrä on pienentynyt. On olemassa vain yksi taho, joka tarjoaa rahaa: keskuspankki. Toki suurin osa rahasta syntyy normipankeissa, mutta eipä sitä rahaa luoda siinä tilanteessa, kun ihmiset haluavat maksella velkojaan pois. Ja on muistettava, että raha luodaan aina ja kaikkialla keskuspankin velkaa (tai ehkä tarkemmin sanoen passiivaa) vastaan.

Oletetaan nyt, että keskuspankki ei vastaa rahan kasvaneeseen kysyntään mitenkään. Mitä tapahtuu? Periaatteessa tämä voisi mennä onnellisesti niin kuin edellä. Työn hinta laskee, näin tasapainottaen työmarkkinat ja rahan hinta nousee, näin tasapainottaen rahamarkkinat. Ongelma syntyy, kun työn hinta ei jostain syystä laske - näillä markkinoilla on hintajäykkyyksiä (ongelmia syntyisi toki silloinkin, jos työmarkkinoilla ei olisi hintajäykkyyksiä ja hyödykemarkkinoilla olisi). Markkinoilla esiintyy ei-vapaaehtoista työttömyyttä, kokonaistulot laskevat, ollaan lamassa. Mitä tehdään?

No, voisihan sitä odottaa, että hinnat sopeutuvat, mutta se ei ole ehkä paras vaihtoehto. Ainoa vaihtoehto on rahan tarjonnan kasvattaminen. Finanssipolitiikkakin on vain rahapolitiikkaa hieman mutkan kautta. Siinä on kyse siitä, että valtio näkee työmiehen tilan ja päättää tehdä sille jotain. Valtio ryhtyy rahan kysyjäksi: se synnyttää lisää rahan ylikysyntää ja velkapapereiden ylitarjontaa (alikysyntää). Oikealla hinnalla velkapaperimarkkinat tasapainottuvat ja valtio saa rahaa. Mutta valtiopa ei halua rahaa itselleen, vaan työmiehelle. Se lainaa rahaa kansalaisilta ja palkkaa sillä työmiehen tekemään jotain, mitä vain.

Mutta ensisijainen ratkaisu on aina se, että keskuspankki lisää suoraan rahan tarjontaa. Yksi syy tähän on se, että keskuspankin toiminta on neutraalimpaa suhteellisten hintojen suhteen. Suhteelliset hinnat ovat se, mistä vaihdannassa on kyse. Suhteelliset hinnat kertovat eri hyödykkeiden vaihtosuhteet. Valtiolle suhteelliset hinnat ovat toissijainen kysymys: kaikista eniten se haluaa työmiehelle töitä. Ja vaikka valtio välittäisikin suhteellisista hinnoista, se ei voi tietää, mitkä suhteelliset hinnat ovat tehokkaimmat: se ei voi tietää, kuinka paljon pitää tuottaa kenkiä, kaakaota tai kulttuuria. Keskuspankki jättää suhteelliset hinnat ennalleen - sillä tärkeällä poikkeuksella, että se voi häiritä nykyhetken kulutuksen ja tulevan kulutuksen suhteellista hintaa, mikä voi luoda kauhistuttavaa tehottomuutta. Mutta siitä ehkä joskus toiste.

On tehtävä selkoa niin monesta.