Suosituksia rationalismin liepeiltä

Rationality: From AI to Zombies kokoaa Eliezer Yudkowskyn blogikirjoituksia vuosilta 2006-2009. Nämä blogikirjoitukset muodostavat rationalisteille  keskeisen Less Wrong-sivuston keskeisen kokoelman. Mutta skeneily sikseen – mistä siinä on kyse?

Ei ole yhtä määritelmää tai vastausta. Itse tiivistäisin asian seuraavasti: miten omaa ajattelua tulee rakentaa jotta siitä tulisi parempaa. Parempaa miten? Parempaa siten, että sitä olisi harvemmin väärässä. Rakentaa miten? Lukemalla kognitiivista psykologiaa, kokoamalla käsitteitä, kehittämällä hyviä tapoja ja karsimalla huonoja.

Edellinen on tiivistelmä samaan tapaan kuin luuranko on tiivistelmä eläimestä. Tarvitaan lihaa luiden päälle. Ennen sitä pitää kuitenkin miettiä, onko hommassa alkujaankaan pointtia.

Ihmiset ovat usein eri mieltä asioista (lähde: elämänkokemus). Tämä tarkoittaa sitä, että joka hetki monet ihmiset ovat väärässä niin monista asioista (ks. internet). Ihmiset kuitenkin muuttavat mielipiteitään vain harvoin (mieti omalta kohdaltasi).

Jos mielipiteet muuttuvat harvoin, mikä on se potentiaali, jota rationalistit pyrkivät realisoimaan? Ainakin itse olen tunnistanut seuraavia hyötyjä, ja kokenut seuraavat ohjeet hyödyllisiksi:

Kun tarve tulee, mielipide muuttuu kivuttomammin. Kun ymmärrät, miten vaikeaa mielipiteen muuttaminen on, suhtaudut siihen nöyrästi. Kun näet keskustelukumppanisi olevan väärässä, annat hänelle sopivasti syytä pohtia omaa kantaansa, minkä jälkeen annat hänelle tilaa ja aikaa tehdä työ loppuun itse sen sijaan, että vyöryttäisit hänen ylleen jokaisen argumentin työkalupakista ja odottaisit täydellistä ja välitöntä antautumista. Kun sinulle itsellesi tulee tunne, että saatat olla väärässä, vetäydy tilanteista joissa väärässä oleminen on tappio.

Ymmärrät, että uskomukset ovat kvantitatiivisia. Älä pidä epävarmuuden osoituksia heikkoutena itsessäsi tai muissa. Käytä vedonlyöntiä sekä ajatusleikkinä että käytännön keinona omien ja muiden uskomusten kartoittamisessa.

Tunnet omat mielipiteesi paremmin ja osaat esittää ne oikein muille. Ajatellaan, että uskot että P on hyvä koska X. Ajatellaan, että kohtaat ihmisen, jonka mielestä P on huono. Sinulle voi tulla kiusaus voittaa ja ajattelet, että enemmän on parempi. Sanot kohtaamallesi ihmiselle, että P on hyvä koska X, Y, Z. Ajaudut keskusteluun kohdista Y ja Z, tajuat että et todellisuudessa usko niihin mutta koetat pitää niistä kiinni koska myöntyminen vaikuttaisi siltä että menettäisit pisteen ja P:n hyvyys kärsisi (vaikka ei se oikeasti kärsi, ei se ole sinusta ja sinun netti- tai baarikinastasi kiinni). Mitä enemmän olet miettinyt asioita ja omaa miettimistäsi, sitä paremmin osaat välttää väärinymmärryksiä ja turhia kiistoja.

Rationalistien tekstien lukeminen auttaa myös ymmärtämään paremmin käymiäsi ja seuraamiasi keskusteluita. Hyöty tulee paitsi siitä, että käsitteet auttavat tunnistamaan paitsi muiden argumentointia, myös omaa argumentointia. Tässä on kuitenkin syytä korostaa erästä asiaa.

Vaikka monet ”metakäsitteet” ovat hyödyllisiä, niiden tuominen eksplisiittisesti mukaan keskusteluun on oman kokemukseni mukaan yleensä keskustelun kannalta haitallista. On hyvä osata tunnistaa vaikkapa ad hominem-argumentti, mutta toisen osapuolen syyttäminen ad hominem-argumentoinnista johtaa tyypillisesti keskustelun taantumiseen ad hominemista kiistelyyn. Ks. vastaavasti Kaj Sotala Motte and bailey-käsiteparista, tai minä itse todistustaakasta.

Tässä vielä poimintoja, lukusuosituksia (linkeissä) ja omia ohjenuoriani.

Isot ideat

Uskomusten pitäisi liittyä odotuksiin. Mihin tahansa uskotkin, pitäisi olla olemassa asioita, jotka vaikuttavat siihen, miten vahvasti siihen uskot. On hyvä miettiä, mitä ne voisivat olla. Odotukset eivät tässä liity tuleviin tapahtumiin, vaan uuteen informaatioon. Jos siis sinulla on uskomuksia vaikkapa Margaret Thatcherin pääministerikaudesta (esim. "talouden dynaamisuus parani" tai "tasa-arvo heikkeni"), niin lukemalla tuota aikaa koskevia tekstejä saat uutta informaatiota, vaikka tapahtumat ovatkin jo menneisyydessä.

Uskomusten pitäisi päivittyä uuden informaation myötä Bayesin lain mukaan. Jossain määrin näin tapahtuu vaikket tiedostaisikaan sitä, mutta Bayesin kaava on hyvä myös ymmärtää ainakin jotenkuten.

Monesti uskomukset eivät päivity oikein. Näissä virheissä on säännönmukaisuuksia, joita kutsutaan harhoiksi. Nämä harhat on hyvä tuntea ja pyrkiä tiedostamaan mille harhoille itse on altis.

Käsitteitä

Kartta ja maasto. Tämä on tärkein käsitepari. Kartat eivät ole realistisia. Katso vaikka kotikaupunkisi karttaa, se ei näytä kotikaupungiltasi. Karttojen tarkoitus on olla hyödyksi, ja eri tarkoituksiin tarvitaan erilaisia karttoja. Maastossa suunnistukseen tarvita yhdenlainen kartta, kaupungin nähtävyyksien löytämiseen toisenlainen. Karttojen tulee heijastella maastoa, mutta karttoja muokkamalla ei voi muuttaa maastoa.

Päättelyetäisyydet. Jos et tule ymmärretyksi, aloita kauempaa.

Cluster structure of thingspace. Tätä on vähän vaikea selittää. On olemassa kategorioita, mutta asioiden (käsitteiden) etäisyys toisistaan on kuitenkin jatkuva ja jotkut asiat ovat lähempänä kategorioiden ytimiä kuin toiset. Ajatellaan vaikkapa kategoriaa "äiti". Vaikka äitejä ovat niin alateitse synnyttäneet kuin sektiolla synnyttäneet, jostain syystä jälkimmäiset tuntuvat olevan kauempana jostain äitiyden ytimestä (jos et usko, niin ks. esim. 1, 2, 3, 4). Ks. myös Ozyn hyvä blogaus sukupuolesta. Jos jotain, niin ehkä tämä voi auttaa olemaan stressaamatta siitä, kuuluuko oikeasti johonkin kategoriaan (esim. äiti tai mies) jos poikkeaa muista sen kategorian ihmisistä tai kategoriaan liitetyistä ominaisuuksista (esim. helvetin raskas alatiesynnytys tai kiinnostus urheilua kohtaan).

Taitoja ja tapoja

On monia tapoja, jotka ovat haitallisia. Nämä on hyvä tunnistaa, jotta niistä voi luopua. Itselleni silmiäavaavia tekstejä olivat Fake explanations ja Guessing the teacher’s password. Noiden tekstien kautta ymmärsin paremmin sen, että olen kohtalaisen hyvä esittämään fiksua ja minulla on ollut tarve toimia niin, ja että tämä käyttäytymismalli on haitannut asioiden ymmärtämistä.

Mitä tahansa ongelmaa ajatteletkin, pyri mahdollisimman pitkään välttämään ratkaisujen keksimistä. Kun keksit ratkaisun, toivot sen olevan oikea. Tämä vääristää tapaasi ajatella ongelmaa ja vaikeuttaa oikean ratkaisun löytämistä.

Sanoihin ei kannata kiinnittyä (1, 2). Myös adjektiivien ja adverbien käyttöä kannattaa vähentää. Adjektiivi on johtopäätös (esim. "erikoinen ehdotus"), ja sellaisten tekemisessä kannattaa malttaa.

Käännä merkitykset toisinpäin. Jotta ”Aiheesta X tarvitaan lisää tutkimusta” olisi ei-triviaali lause, on voitava sanoa myös ”Aiheesta Y ei tarvita enää lisää tutkimusta”. Kokeile myös: "Liikaa Y:tä tulee välttää" tai "Uudistus U on toteutettava huolellisesti". Triviaaleja lauseita voi käyttää otsikkotasolla, mutta tekstissä pitää olla muutakin. Mitä nopeammin osaat hypätä triviaalien lauseiden yli, sen parempi.

Ole ihmeissäsi todellisuudesta (1, 2, 3). Tieteellisten ristiriitojen ja vallitsevia käsityksiä kumoavien yksittäistutkimusten ei pitäisi olla kiinnostavia. Konsensuksen ja perusoppikirjojen pitäisi olla kiinnostavia. Ellet ole alan asiantuntija, lue katsauksia ja perusoppikirjoja, älä viimeisintä tutkimusta. Katso todellisuutta niin kuin se olisi täynnä ihmeitä.

Sote-uudistuksen viranomaisviestinnästä

Hallitus avasi hiljattain sote-uudistuksen viestintään omamaakunta.fi-sivuston, jolla pyritään viestimään sote-uudistuksesta kansalaisille ymmärrettävällä tavalla. Sivusto antaa sote-uudistuksen vaikutuksista positiivisemman kuvan kuin vaikkapa varsinaiset hallituksen esitykset uudistuksesta.

Sekä kansalaisena että virkamiehenä koen, että tuota sivustoa, ja osaltaan sote-uudistuksen viranomaisviestintää muutenkin, on vaikea nähdä viranomaisarvojen mukaisena. En ole tietenkään tässä asiassa ketään rivikansalaista tai rivivirkamiestä kummoisempi asiantuntija tai auktoriteetti, eikä asia ole suinkaan mustavalkoinen. Koetan tässä kirjoituksessa kuitenkin perustella kantaani ja samalla pohtia viranomaisviestinnän roolia sote-uudistuksessa. Kommentit, erityisesti kriittiset sellaiset, ovat toivottuja.

On syytä myös huomioida, että omamaakunta.fi on vain pieni osa sote-uudistuksen viestinnän kokonaisuutta. Valtaosin viestintä on ollut tasapuolista ja muutenkin asiallista, joskin myöhemmin kirjoituksessa nostan esiin myös vastaisen esimerkin.

Viranomaisarvot ja viranomaisviestintä

Viranomaisarvoja on tietenkin monia. Ne on itse asiassa listattu Valtionhallinnon käsikirjassa Arvot arjessa. Lista kuuluu seuraavasti:


  • toiminnan tuloksellisuus
  • avoimuus
  • laatu ja vahva asiantuntemus
  • luottamus
  • palveluperiaate
  • puolueettomuus ja riippumattomuus
  • tasa-arvo
  • vastuullisuus

Arvojen konkretisoimiseksi näitä avataan käsikirjassa. Arvoja voidaan tietenkin tulkita monin tavoin, ja kun arvoja on monta, ne voivat tietenkin olla ristiriidassa.

On välttämätöntä, että on viranomaisviestintää. Jos  kansalaiset joutuisivat tukeutumaan yksinomaan hallituksen esityksiin, lain nojalla julkaistuihin muistioihin ja poliitikkojen puheisiin, luottamus lakihankkeisiin ja poliittiseen järjestelmään kärsisi.

On hyvä, että viranomaisviestintä on monipuolista. Yleisökin on. Sote-uudistuksesta kaipaavat tietoa niin kuntapäättäjät, terveydenhuollon ammattilaiset kuin kansalaisetkin. Viesti, joka palvelee yhtä ryhmää, ei välttämättä aukea toiselle.

Erityisesti kansalaisille suunnatun viestinnän tulee olla ymmärrettävää. Ymmärrettävyys vaatii usein yksinkertaistamista. Viranomaisviestinnässä se ei kuitenkaan voi tarkoittaa yksipuolistumista. Jos asiassa on kaksi puolta - esimerkiksi uhkia ja mahdollisuuksia - viestintää ei voi yksinkertaistaa jättämällä toisen puolen pois. Tässä on nähdäkseni yksi sote-uudistuksen viestinnän merkittävimmistä jännitteistä.

Tämä on myös omamaakunta.fin keskeinen ongelma. Jos olisi kyse virkamiesvalmistelussa arvioitujen vaikutusten konkretisoimisesta muutoksiksi kansalaisten arjessa, ongelmaa ei olisi. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että vain vieraannuttava virkamiesjargon on pudotettu pois. Myös kaikki puhe riskeistä ja vaihtoehdoista on jäänyt matkan varrelle, ja samalla mahdollisuudet on muutettu varmoiksi hyödyiksi. Monia sivuston valintoja on vaikea nähdä muuna kuin pyrkimyksenä vaikuttaa kävijöiden mielipiteisiin tietynsuuntaisesti.

Mielipidevaikuttaminen

Kaikilla uudistuksilla on hyviä ja huonoja puolia. Hyötyjä ja kustannuksia. Mahdollisuuksia ja riskejä. Kun hallitus esittää jotain uudistusta, se tekee sen siksi että se ajattelee plussien olevan isompia kuin miinukset. Oppositio on tästä yleensä eri mieltä. Virkamies kirjoittaa lakiesityksen, jossa uudistusta perustellaan plussilla, mutta kuitenkin niin että myös miinukset tuodaan esille. Näin säilytetään luottamus lainvalmisteluun ja viranomaisen tasapuolisuuteen.

Kansalaista palvelevan viranomaisviestinnän ja hallituspuolueita palvelevan poliittisen viestinnän raja on monesti väistämättä epäselvä. Näitä voi kuitenkin pyrkiä erottamaan seuraavalla kysymyksellä: pyrkiikö viestintä tarjoamaan tietoa, vai pyrkiikö se vaikuttamaan mielipiteisiin?

Omamaakunta.fi-sivustolla esillä oleva video on selkein esimerkki jälkimmäisestä. Tämä vaikuttaa puhtaalta mielikuvamarkkinoinnilta, jonka tarkoitus on luoda kuva, että sote-uudistuksen hyväksyminen on oikea ja vastuullinen ratkaisu tulevien sukupolvien kannalta. On hyvä katsoa, miten arvo-oppaassa sanotaan viestinnästä:

Valtionhallinnon viestinnän keskeisinä tehtävinä ovat informointi, neuvonta ja edellytysten luonti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon osallistumiselle.

Informaatiota ei videolla jaeta. En myöskään tiedä mitä edellytyksiä se luo yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon osallistumiselle. Videon voi nähdä antavan neuvontaa: niin kansalaisen kuin päätöksentekijänkin kannattaa hyväksyä sote-uudistus, jotta tulevat sukupolvet voisivat hyvin. Miksi valtionhallinnon pitäisi antaa tällaista neuvontaa? Pohjimmiltaan kysymys onkin ehkä juuri tästä. Missä määrin valtionhallinnon viranomaisten tulee viestinnällään pyrkiä edistämään hallituksen esitysten läpimenoa?

Ymmärrän, että virkamies haluaa, että lähtökohtaisesti hallituksen hankkeet menevät läpi. Muuten tehdään turhaa työtä ja politiikka poukkoilee, mitä on syytä välttää. Voi ajatella, että tämä on viranomaisarvojen mukaista: toiminta on vähemmän tuloksellista ja julkisia varoja on käytetty tehottomasti, jos valmistellaan pitkään uudistusta, joka ei toteudu. Ensisijainen ratkaisu tähän ei kuitenkaan mielestäni ole virkamiesten kansalaisiin kohdistuva mielipidevaikuttaminen työ uudistuksen läpimenon varmistamiseksi.

Kun itse olin töissä valtiovarainministeriössä ja hallitus veti pois hankkeen jota itse olin ollut valmistelemassa, niin kyllähän se joka kerta vähän harmitti ja koin itsekin epäonnistuneeni. En kuitenkaan ajatellut että olisinpa ollut enemmän julkisesti kertomassa hankkeen hyvistä puolista. Ajattelin pikemminkin, että olisinpa ymmärtänyt ja tuonut sisäisissä keskusteluissa vahvemmin ja aiemmin esille niitä riskejä ja ongelmia, jotka hankkeen lopulta kaatoivat.

Mahdollisuuksista varmuuksiin

VM:n viestintäpäällikön mukaan omamaakunta.fi-sivustolla on "samat faktat" kuin muissa viestintäkanavissa. Sote-uudistus on kuitenkin sen luontoinen, että sen arvioinnissa faktoilla, perinteisesti ymmärrettynä, ei ole kovin paljoa merkitystä.

Sote-uudistukseen liittyy merkittävää epävarmuutta. Se on suuri, kansainvälisesti ja historiallisesti melko poikkeuksellinen uudistus, ja sen käytännön toteutuminen riippuu paljon myös siitä, miten uudet maakunnat tulevat toimimaan. Sote-uudistuksessa on toki faktoja: maakuntia tulee 18 kappaletta, tehtävät tulevat olemaan nämä-ja-nämä ja niin edelleen. Mutta tämä on sitä hallinnosta puhumista, jonka kansalaiset kokevat etäiseksi.

Omamaakunta.fi:ssä on ilmeisesti haluttu kertoa, mitä sote-uudistus tarkoittaa kansalaisen arjen kannalta. Tämä on hyvä tavoite, mutta siihen tarvitaan paljon muutakin kuin faktoja. Kyse on epävarmoista arvioista, mahdollisuuksista ja uhkista.

Hallituksen esityksessä tuodaan tämä hyvin esille. Siellä asetetaan konditionaalia konditionaalin perään uudistuksen vaikutuksista puhuttaessa. Tässä yksi, nähdäkseni melko edustava kohta hallituksen esityksistä:

Järjestämisen ja tuottamisen erottaminen ja yksityisen palvelutuotannon hyödyntäminen puolestaan voivat luoda edellytyksiä palvelutuotannon tehostamiselle, tuottavuuden kasvulle sekä kustannusvaikuttavuuden paranemiselle.

Mainitut toimenpiteet voivat luoda edellytyksiä palveluntuotannon tehostamiselle. Tämä on fakta. Se, että mainitut toimenpiteet tehostavat palveluntuotantoa, ei ole.

Mitä tapahtuu, kun edellisen kaltaiset virkamiesarviot kierrätetään viestintäosaston, ja tässä tapauksessa vielä ulkopuolisen viestintätoimiston, kautta? Viesti yksinkertaistuu, ja samalla muuttuu. Tässä yksi kohta omamaakunta.fi-sivustolta, uudistusta havainnollistavasta videosta (eri kuin edellä linkitetty). Se mitä sote saa aikaan esitetään varmana faktana, ei mahdollisuutena, kuten hallituksen esityksissä.

Tuomasta harmittaa terveyskeskusten pitkät jonot. No, jatkossa sosiaali- ja terveyspalvelut toimivat paremmin, kun Tuomas voi valita palvelunsa nykyistä monipuolisemmin.

Paitsi että hallituksen esityksissä palveluiden parantuminen esitetään mahdollisuutena, siellä tuodaan esiin myös se, että palvelut voivat myös heikentyä. Tästä ei videoilla puhuta.

Toisaalta julkisen sektorin säästöpaine, mikä voi ilmentyä esim. palveluihin pääsyssä tai laadussa (jonoissa tai  tasossa), voi johtaa edelleen yksityisen sairauskuluvakuutusten kysyntään. 

Monet muutkin ovat suhtautuneet kriittisesti omamaakunta.fi-sivustoon. VM pääsikin puolustelemaan sivustoa Suomen Kuvalehden jutussa, ja haluan reiluuden nimissä nostaa esille heidän vastauksensa kritiikkiin:

Valtiovarainministeriön viestintäpäällikkö Thomas Sund  katsoo, että Omamaakunta.fi -sivustolla ei tarvitse kertoa uudistuksen epävarmuuksista ja riskeistä, koska niistä kerrotaan toisessa paikassa eli Alueuudistus.fi -sivustolla. Siellä on kattavasti esillä uudistukseen liittyviä taustamateriaaleja, lakiesityksiä ja niistä annettuja lausuntoja.  
”Kun teimme ratkaisun tehdä tätä eri kohderyhmien kautta, päädyimme siihen, että halusimme vähän rauhoitella ihmisiä. Siihen me kaikki kuitenkin pyrimme, että palvelut pysyisivät samana tai paranisivat. Riskejä ja uhkakuvia, joista varsinkin julkisuudessa on puhuttu paljon, ei ole peitelty valmistelun aikana. Ne ovat siellä alueuudistuksen puolella.”  
Sund pohtii, että Omamaakunta.fi:stä olisi tullut liian samanlainen toisen sivuston kanssa, jos siellä olisi käsitelty myös riskejä ja uhkakuvia. 
”Olisiko sitten syytä ollut ylipäätään tehdä tätä, mitä meiltä selkeästi kuitenkin pyydettiin”, hän kysyy. 
”Meillä on ministeriössä tapana kirjoittaa virkamiesjargonia, joka ei oikeasti avaudu kaikille. Meidän täytyy tässä tavoittaa se pihtiputaanmummo ja nuoria. On väärin kirjoittaa asia hankalaan muotoon, jos haluamme, että kaikki ymmärtävät, mistä on kyse.”

Haluan korostaa sitä, etten ole tässä mikään auktoriteetti, ja kuten yllä jo totesin, rajat eivät ole selkeitä. Kolme kohtaa edellisessä kuitenkin pistävät silmään.

Ensinnäkin: millä perusteella ministeriössä on päädytty siihen, että ihmisiä halutaan rauhoitella? Miksi ei ole päädytty siihen, että ihmisiä pitäisikin oikeasti pelotella? Joskus näinkin pitää tehdä. Valtiovarainministeriö (minusta oikein) luo määrätietoisesti kriisitietoisuutta valtiontalouden vakaudesta, ja esimerkiksi sisäministeriö on pyrkinyt vaikuttamaan siihen, että ihmiset ymmärtäisivät paremmin terrorismiriskit ja siviilitiedustelun roolin niiden vähentämisessä. Miksi siis sote-uudistuksen osalta on päädytty siihen, että kansalaisten riskikäsitykset ovat vääriä tiettyyn suuntaan?

Toiseksikin: Sund ei avaa sitä, kuka on pyytänyt ministeriötä "rauhoittelemaan ihmisiä". Käsitykseni mukaan virkamiehet voivat kuitenkin vastata tällaisiin pyyntöihin myös kielteisesti.

Kolmanneksi: jos sivustolla tietoisesti tuodaan esille vain mahdollisuuksia, eikä esimerkiksi riskejä, tämä olisi hyvä tuoda sivustolla esille. Esimerkiksi sivuston osoite voisi olla www.joshyvinkay.fi.

Vaihtoehtojen rajaaminen

Haluan vielä nostaa yhden viestinnällisen teon omamaakunta.fi-sivuston ulkopuolelta, VM:n twitter-tilillä jaettiin hiljattain seuraava kuva:



Minusta tämä on suopeimminkin tulkittuna harhaanjohtava väite, ja julkisen talouden kestävyydestä huolehtivana kansalaisena minua harmittaa, että VM jakaa tällaista somessa. Kaksi pointtia.

Pointti numero yksi. Julkisen talouden tulot eivät riitä tulevaisuudessa lakisääteisiin palveluihin sote-uudistuksen kanssakaan. VM:n tuoreimman arvion mukaan kestävyysvaje on noin 2,5 % suhteessa bruttokansantuotteeseen. Sote-uudistuksen säästötavoitteen tulkitseminen kestävyysvajeen näkökulmasta on haastavaa  - sote-säästöstä ja kestävyysvajeesta suosittelen lukemaan Talouspolitiikan arviointineuvoston vuoden 2017 raportin lukua 5.3 - mutta jos lähdetään hallituksen alkuperäisestä tavoitteesta kaventaa kestävyysvajetta sote-uudistuksella 1,5 %, niin kestävyysvajetta jää jäljelle vielä kivulias siivu siinäkin tapauksessa että säästöt onnistuvat.

Pointti numero kaksi. Julkisen talouden tulot riittävät tulevaisuudessa lakisääteisiin palveluihin ilman sote-uudistustakin, jos kestävyysvaje paikataan muilla keinoilla. Julkisen talouden kestävyys on välttämätön huoli politiikassa, ja kestävyysvaje on hyödyllinen käsite kestävyystilanteen konkretisoimiseksi. Kestävyyspuheen ei kuitenkaan tarvitsisi olla niin vaihtoehdotonta kuin se usein on. On täysin mahdollista nostaa veroja ja/tai leikata menoja muualta sen 1,5 % BKT:sta sen sijaan, että ottaisi tuon sosiaali- ja terveydenhuollosta.

Lopuksi

Viestintä on nykyään entistä tärkeämpää valtionhallinnolle. Nähdäkseni viestinnän arvoa aletaan ymmärtää myös valtionhallinnon sisällä, joskaan ei aina riittävästi. Toivoisin kuitenkin, että viestinnässä noudatettaisiin samoja arvoja kuin muussakin viranomaistoiminnassa valtionhallinnossa. Erityisesti toivoisin, että viestinnässä (kuten muussakin viranomaistoiminnassa) muistettaisiin aina, että sillä palvellaan kansalaista eikä hallitusta, ja että toiminnan vaikuttavuutta ei mitata yksinomaan sillä, että hallitus saa esityksensä läpi.

Koska olen valtion virkamies ja tulen mahdollisesti olemaan sellainen lopun ikääni, haluan päättää kirjoituksen henkilökohtaisempaan, työntekijän näkökulmaan.

Ajatellaan, että tehdään rekrytointia, vaikkapa esimiestehtäviin joissa ehkä odotukset some-keskusteluun osallistumiselle ovat muita tehtäviä korkeammat. Hakijoina on kolme kandidaattia. Henkilö A on viestinyt hallituksen esityksistä tuoden esille niiden plussia. Henkilö B on viestinyt hallituksen esityksistä tuoden esille niiden miinuksia. Henkilö C on viestinyt hallituksen esityksistä tuoden esiin sekä plussia että miinuksia. Ajatellaan, että sekä plussat että miinukset ovat molemmat lainvalmistelussa virkamiesten tunnistamia.

Mikä on organisaation preferenssijärjestys henkilöiden suhteen? Minusta on selvää, että viranomaisarvojen pohjalta henkilön C pitäisi olla ykkössijalla viestintäosaamista tarkasteltaessa, koska hän viestii tasapuolisimmin. Henkilöt A ja B ovat molemmat viestineet epätasapuolisesti. Kuitenkin pelkään, että käytännössä henkilö A vaikuttaa houkuttelevimmalta vaihtoehdolta - ainakin jos puhutaan tehtävistä joiden rekrytointeihin poliitikot vaikuttavat.

Tämän kaiken jälkeen turvallisinta virkamiehelle lienee vaihtoehto D, eli jäädä pois somesta. Mutta entä jos henkilöltä D sitten kysytään, että voisitko uuden tehtäväsi myötä mennä someen viestimään? Entäs jos hän sanoo: kyllä, mutta tulen osallistumaan keskusteluun tasapuolisesti tuoden esille sekä plussia että miinuksia? Jos hän sanoo: kyllä, mutta tulen yhtä lailla rauhoittelemaan oppositioedustajia heidän liioitellessaan riskejä kuin pelottelemaan hallituksen edustajia heidän vähätellessään riskejä?

Vaikuttaa siltä, että sote-uudistuksessa viranomaisviestintä on joutunut ottamaan erityisesti viime aikoina vahvempaa, uudistusta puolustelevaa roolia, joka minusta sopisi luontevammin puolueille tai vaikkapa heidän ajatuspajoilleen. Kun hallituspuolueiden edustajat tyytyvät perustelemaan uudistusta sen tavoitteilla tai sillä, että tämä on paketti jossa saamme yhden meille mieluisen palasen, uudistuksen kokonaisuuden asiaperusteinen puolustelu jää virkamiesten harteille. Huolimatta siitä meneekö uudistus läpi, valtionhallinnossa on ehkä hyvä miettiä esimerkiksi seuraavia kysymyksiä, jotka tässä kirjoituksessakin ovat tulleet esille:

  • Mikä on viestinnän suhde lainsäädännön virkamiesvalmisteluun? Jos virkamiesvalmistelussa on todettu, että "X voi luoda edellytyksiä Y:n parantamiselle", voidaanko viestinnässä sanoa "X parantaa Y:tä?" Jos virkamiesvalmistelussa on todettu, että "X:ään liittyy mahdollisuus A ja riski B", voidaanko viestinnässä sanoa vain, että "X:ään liittyy mahdollisuus A"?
  • Pitääkö viestinnän edistää hallituksen esitysten läpimenoa, ja jos pitää, millä keinoin?
  • Miten tehdä kansalaista kunnioittavaa viranomaisviestintää jos tunnustetaan, että kaikki kansalaiset eivät yhtä hyvin ymmärrä monimutkaisia asioita?

Todettakoon lopuksi vielä, että aina kyse ei ole viestinnästä, vaan joskus viranomaisarviot itsessäänkin ovat eri tavoin puutteellisia ja epätasapuolisia, kuten viime päivien keskustelussa on käynyt ilmi.

Milloin tarjontareformi supistaa tuloeroja?

Sipilän hallitus on monin keinoin pyrkinyt kohentamaan työnteon kannattavuutta, mikä on herättänyt huolta ja erimielisyyttä politiikan tulonjakovaikutuksista. Esimerkiksi työttömyysturvan leikkauksella on tuloeroja kasvattava vaikutus, koska työttömät ovat muita pienituloisempia. Osa työttömistä kuitenkin työllistyy uudistuksen seurauksena, millä taas on tuloeroja supistuva vaikutus. Mikä on lopullinen vaikutus tuloeroihin?

Tähän tietotarpeeseen on vastattu ansiokkaasti tutkijayhteisössä. Kotamäki, Mattila & Tervola (2017) ovat tehneet ansioturvan leikkaamisen vaikutuksista tarkastelun SISU-mikrosimulointimallilla. Kärkkäinen & Tervola (2018, slaidit) ovat tarkastelleet hallituksen politiikan vaikutuksia laajemmin samantapaisella lähestymistavalla.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen asiaa huomattavasti yksinkertaisemmassa kehikossa. Kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita, niin murskaavat virheiden huomiot kuin rakentavat jatkoajatuksetkin.

Tuloerojen tarkasteluun tarvitaan aina mittari. Gini-kerroin on näistä tunnetuin, mutta muitakin on. Nämä mittarit voidaan dekomponoida eli jakaa osatekijöihin. Ajatellaan, että populaatiossa on kaksi ryhmää. Tämän populaation tuloeromittari voidaan dekomponoida niin, että populaation tuloero on ryhmien sisäisten tuloerojen ja ryhmien välisen tuloeron (painotettu) summa.

Gini-kerroin on siitä haastava tuloeromittari, että se ei dekomponoidu täydellisesti kuin poikkeustapauksissa. Esimerkiksi kaikkien suomalaisten tulojen gini-kerroin ei ole tasan tarkkaan suomalaismiesten gini-kertoimen, suomalaisnaisten gini-kertoimen ja näiden ryhmien keskitulojen gini-kertoimen summa, vaan tähän jää ylijäännöstekijä. Koska tämä on hieman hankala asia tässä esittämäni tarkastelun kannalta, ajatellaan että käytetään jotain täydellisesti dekomponoituvaa tuloeromittaria, vaikkapa jotain Theil-indeksiä.

Mitä hyötyä tästä kaikesta on hänelle, joka haluaa ymmärtää tarjontareformin vaikutuksen tuloeroihin? Ajatellaan, että taloudessa on kaksi ryhmää: reformin kohteet ja muut. Kutsutaan näitä jargonin mukaisesti treated- ja non-treated-ryhmiksi. Ajatellaan, että reformi on työttömyysturvan leikkaus. Treated-ryhmä on ennen reformia työttömänä olleet, ja muut ovat, no, muut.

Mitä työttömyysturvan leikkaus aiheuttaa tässä kehikossa? Oletetaan, että non-treated-ryhmän palkoille ei tapahdu mitään. Tällöin siis:

  • Treated-ryhmän sisäiset tuloerot kasvavat, kun osa työttömistä kokee tulojen vähenemää ja osa työllistyy ja kokee tulojen kasvua.
  • Non-treated-ryhmän sisäiset tuloerot eivät muutu (oletuksen mukaisesti).
  • Ryhmien välinen tuloero muuttuu, mutta muutoksen suuntaa ei voi suoralta kädeltä sanoa. Non-treated-ryhmän tulot eivät muutu (oletuksen mukaisesti), joten ryhmien välinen tuloero kasvaa jos treated-ryhmän keskitulot supistuvat, ja vastaavasti supistuu jos treated-ryhmän keskitulot kasvavat. Tämä riippuu siitä, miten merkittävästi treated-ryhmässä työllistytään.

On siis kolme vaikutusta tuloeroihin. Ensimmäinen on positiivinen (tuloeroja kasvattava), toinen nolla ja kolmannen etumerkistä ei ole varmuutta. Tuloerojen supistumiselle välttämätön, mutta ei riittävä ehto on, että kolmannen etumerkki olisi negatiivinen. Jotta työttömyysturvan leikkaus supistaisi tuloeroja, uudistuksen kohteena olevan joukon keskitulon täytyy kasvaa. Työllistyvien työttömien tulojen kasvun on kompensoitava työttömäksi jäävien työttömien tulojen supistuminen. Tämä vaatii sitä, että työllistymisvaikutus on riittävän vahva.

Mutta kuinka vahva? Katsotaan asiaa tarkemmin. Tähän tarvitaan vähän matikkaa avuksi. Tarkastellaan taloutta, joka koostuu työttömistä, työllisistä, ja muista, ja ajatellaan yksinkertaisuuden vuoksi että työvoima ei muutu.

Merkitään:

  • u(T) = työttömyys periodilla T. Periodi 1 on ennen reformia, 2 reformin jälkeen.
  • du = työttömyyden muutos (dynaaminen vaikutus), du = U(2) - U(1). Tässä du < 0 eli työttömyys vähenee.
  • rr = työttömyysetuuden korvausaste, 0 < rr < 1.
  • drr = korvausasteen muutos, prosenttiyksikköä (tässä leikkaus eli drr < 0).
  • e = työttömyyden ja korvausasteen puolijousto (e = (du/u)/drr> 0, eli korvausasteen laskiessa työttömyys vähenee).

Oletetaan, että korvausasteen muutos on marginaalinen eli melko pieni. Tämä on tavanomainen oletus, joka helpottaa joustojen soveltamista. Tämä myös helpottaa siltä osin, että voidaan ajatella että muutokset ovat pieniä ja aikaindeksit voidaan tiputtaa pois sotkemasta.

Tutkimuksessa estimoitava puolijousto antaa työttömyyden keston ja korvausasteen välisen suhteen. Nyt tarvitaan työttömyysasteen ja korvausasteen välinen suhde. Käytännössä nämä ovat kuitenkin lähes sama asia (ks. liite lopussa), joten yksinkertaistetaan tässä ja sanotaan, että työttömyyden keston lyhentyessä prosentilla työttömyys ja työttömyysaste laskee prosentilla.

Ajatellaan, että taloudessa kaikilla työllisillä on sama palkka ja kaikilla työttömillä sama korvausaste. Normalisoidaan tuo palkka ykköseksi. Työllistyvien työttömien tulot kasvavat tasolta rr tasolle 1, eli kasvua on 1-rr. Heitä on -du kappaletta. Työttömäksi jäävien työttömien tulot alenevat c, ja heitä on u(2) kappaletta. Mikä on ehto sille, että uudistus kasvattaa treated-ryhmän keskituloja? Ryhmien koot eivät muutu, joten voidaan yhtä hyvin tarkastella kokonaistuloja. Ehto voidaan kirjoittaa muotoon:


\begin{align}
-du * (1 - rr) + u * drr &>0 \\ -\frac{du}{u} * (1 - rr) &>-drr \\ \frac{du}{u} * (1 - rr) &< drr \\ e * drr * (1 - rr) &< drr \\ e &> \frac{1}{1-rr} \\
\end{align}

Jos työttömyysturvan korvausaste on 60 prosenttia, puolijouston e tulisi olla arvoltaan yli 2,5 jotta tarjontareformi voisi supistaa tuloeroja. Eikä tämäkään vielä riittäisi, koska tässä puhuttiin välttämättömästä ehdosta että treated-ryhmän tulot kasvavat. Tämän kasvun pitäisi kompensoida myös treated-ryhmän sisäisten tuloerojen kasvu, eli puolijouston pitäisi olla vielä korkeampi. Tutkimuskirjallisuudessa e sijaitsee välillä 0,4-1, joten vaikuttaa siltä että tällaisella reformilla ei tuloeroja supisteta, ainakaan tällaisen mallin puitteissa.

Tämän lisäksi on hyvä vielä muistaa se, että mitä vahvempi työllistymisvaikutus on, sitä enemmän treated-ryhmän sisäiset tuloerot kasvavat (ellei työllistymisvaikutus ole niin suuri, että yli puolet treated-ryhmästä työllistyy, mikä lienee epätodennäköistä).

Tämän tarkastelun perusteella vaikuttaa siis epätodennäköiseltä, että työttömyysturvan leikkaus voisi supistaa tuloeroja. Tarkastelussa on tehty lukuisia yksinkertaistavia oletuksia, ja näiden avulla voidaan hahmottaa sitä, mitä mekanismeja täytyisi sisällyttää tarkasteluun, jotta työttömyysturvan leikkauksen voisi sanoa supistavan tuloeroja:

  • Tutkimuskirjallisuudessa puolijousto estimoidaan tyypillisesti bruttokorvausasteen perusteella, mutta työttömäksi jäävien kannalta merkityksellinen on nettokorvausaste. Jos työttömyysetuutta leikataan 10 prosenttiyksikköä suhteessa tuloihin, käteen jäävä tulo laskee vähemmän (esim. 5 prosenttiyksikköä), koska toimeentulotuki ja asumistuki kompensoivat pudotusta. Tämä löysentää yllä esitettyä ehtoa. Jos kompensaatiovaikutus on 50 % eli perusturva kasvaa 50 senttiä jokaista työttömyysturvasta leikattua euroa kohti, puolijouston tarvitsee olla enää 1,25 välttämättömän ehdon täyttymiseksi.
  • Vaikutukset kontrolliryhmään. Makromallien perusteella on luontevaa olettaa, että työttömyysturvan leikkauksella olisi negatiivinen vaikutus yleiseen palkkatasoon. Etsintämalleissa tämä vaikutus tulee sitä kautta, että työttömyysturvan leikkaus heikentää työntekijöiden neuvotteluvoimaa ja sitä kautta palkat alenevat. Tämän vaikutuksen huomioiminen höllentäisi ehtoa, koska myös kontrolliryhmän tulot supistuisivat ja tuloerot kaventuvat tätä kautta.
  • Politiikkakontrafaktuaali. Valtiolla on budjettirajoite, ja työttömyysturvan leikkaamatta jättäminen tarkoittaa että valtion täytyy leikata muita menoja tai korottaa veroja budjettirajoitteen täyttämiseksi. Myös näillä vaihtoehtoisilla politiikkatoimenpiteillä on todennäköisesti vaikutuksia tulonjakoon.

Näistä ensimmäinen mekanismi on hyvin helppo ottaa huomioon mikrosimulointiympäristössä. Toinen on vaikeampi, mutta tehtävissä ainakin ad hoc-tapaan alentamalla kaikkien työssäkäyvien palkkoja tietyllä prosentilla. Kolmas on ehkä myös mahdollinen toteuttaa ad hoc, joskin aina on vaikea sanoa mikä realistinen politiikkakontrafaktuaali olisi.

Näiden lisäksi olisi hyvä tehdä monia muitakin asioita. Työttömät työllistyvät eri palkkatasoille, ja palkkahajonnan kasvaessa tuloerojen voisi kuvitella kasvavan myös. Tämän voisi tehdä jo nyt. Jos olen käsittänyt oikein, esimerkiksi Kärkkäinen ja Tervola työllistävät työttömänsä ennustetuille palkoille. Ennustetuissa palkoissa on aina vähemmän vaihtelua kuin todellisissa palkoissa. Jotta palkkahajonta vastaisi paremmin todellisuutta, pitäisi työllistymispalkkaan lisätä satunnaisuutta.

Alussa mainituissa mikrosimulointitutkimuksissa tuloerot supistuvat edellä johdettua pienemmilläkin joustoilla, mutta en osaa sanoa mikä on tärkein eron selittäjä. Tätäkin taustaa vasten on hyvinkin mahdollista, että olen laskenut tai ajatellut jonkin asian väärin, ja kohta hävettää.

Kaiken kaikkiaan sanoisin kuitenkin että nyt kun käyttäytymisvaikutukset sisältävä politiikan tuloerovaikutus-analyysi etenee vauhdikkaasti mikrosimulointirintamalla (kiitos alussa mainittujen tutkijoiden!) niin olisi hyvä jos mukaan saataisiin ripaus teoriaa, ja miksei vähän makronäkökulmaakin.


LIITE: Työttömyyden keston ja työttömyysasteen välinen yhteys

Työmarkkinavirtojen mallinnuksesta saadaan yhteys työttömyyden keskimääräinsen keston ja työttömyysasteen välille. Tasapainotyöttömyys voidaan kirjoittaa

\begin{equation*}
U = \frac{\lambda}{m+\lambda},
\end{equation*}
jossa $\lambda$ on työpaikkojen tuhoutumisaste ja $m$ on työpaikkojen löytymisaste. Työttömyyden keskimääräinen kesto on tämän käänteisluku, eli $u^D = \frac{1}{m}$. Tästä voidaan johtaa työttömyysasteen jousto työttömyyden keston suhteen:

\begin{align*}
\frac{\frac{du}{u}}{\frac{du^D}{u^D}} &= \frac{du}{du^D} \times \frac{u^D}{u} \\
&=\frac{1}{u^D \times (\frac{1}{u^D}+\lambda)}
\end{align*}

Kalibroidaan tämä. Muistetaan, että dekomponoinnissa jaetaan koko väestö työttömiin ja muihin. Tällöin relevantti työttömyysaste on työttömien osuus koko väestöstä (luokkaa 6,75 %), joka saadaan kalibroimalla $\lambda=0.0725$ ja $H=1$. Näiden lukujen absoluuttisella tasolla ei ole tässä merkitystä, vain niiden suhteella. Tällöin saadaan työttömyysasteen joustoksi työttömyyden keston suhteen 0.93. Tämä tarkoittaa sitä, että työttömyyden keston lyhentyessä prosentilla, työttömyysaste alenee 0,93 prosentilla (huom. ei prosenttiyksiköllä). Näin ollen työttömyyden keston suhteelliset muutokset ovat suunnilleen sama asia kuin työttömyysasteen muutokset.


Oppivelvollisuusiän nostamisesta

Kirjoitin Roope Uusitalon ja Hanna Virtasen kanssa taustaraportin oppivelvollisuusiän nostamisesta talouspolitiikan arviointineuvostolle. Olenkin huomannut että aiheesta on käyty viime aikoina runsaasti keskustelua. Tämän kirjoituksen tarkoitus on jatkaa tuota keskustelua ja auttaa sitä lähemmäs ratkaisevia kiistakysymyksiä.

(Tämän kirjoituksen sisällöstä vastaa luonnollisesti blogisti yksin.)

Oppivelvollisuusikää oltiin nostamassa jo vuonna 2014, mutta silloinen hallitus päätyi lopulta keskeyttämään hankkeen. Keskeytyksen taustalla oli nähdäkseni se, että ministeriön alkuperäisiin fiskaalisia kustannuksia koskeviin laskelmiin kohdistui epäilyjä, ja keskustelu hankkeen ympärillä pyörikin pitkälti noiden kustannusarvioiden ympärillä. Halusimme omassa taustaraportissamme tuoda esiin oppivelvollisuusiän nostamisen hyötyjä tutkimuskirjallisuuden ja empiirisen analyysin pohjalta ja muutenkin esittää lisää tietoa ja argumentteja kiinnostuneille. Osittain taustaraportin pohjalta arviointineuvosto päätyi raportissaan suosittelemaan hallitusta harkitsemaan vakavasti oppivelvollisuusiän nostoa.

Taustaraportissamme lähdimme liikkeelle siitä, että oppivelvollisuusikää nostettaisiin kahdella vuodella. Emme menneet tässä yksityiskohtiin, emmekä esimerkiksi puhu vuoden 2014 esitykseen sisältyneestä yhteishaun aikaistamisesta ja siihen liittyvistä haasteista. Uskon että näkökulmamme on kuitenkin arvokas ja muiden alojen asiantuntijat tuovat keskusteluun omia näkökulmiaan. OAJ on julkistamassa lähiaikoina oman mallinsa, joka on varmasti kiinnostava ja hyvin valmisteltu.

Suosittelen kaikille taustaraporttiin tutustumista. Siellä on monia mielenkiintoisia seikkoja, joita ei nyt tässä postauksessa tule esille. Uskon monien yllättyvän esimerkiksi siitä, miten useissa maissa oppivelvollisuus ulottuu yli 16 ikävuoden.

Toimisiko oppivelvollisuusiän nostaminen?

(Jos olet jo lukenut taustaraporttimme eikä sinua kiinnosta yksityiskohdat siitä, miten olemme päätyneet esittämiimme arvioihin oppivelvollisuuden pidentämisen vaikutuksista, voit hypätä seuraavaan osioon. Yritin tehdä tästä mahdollisimman kevyen, mutta Einsteinin suuhun laitetun maksiimin mukainen "mahdollisimman yksinkertainen" on vaikutusarvioista puhuttaessa aina valitettavan monimutkainen.)

Taustaraporttimme uutisoinnissa on vahvimmin nostettu esille arviomme uudistuksen fiskaalisista hyödyistä, joita vertasimme vuonna 2014 laadittuihin arvioihin oppivelvollisuuden pidentämisen kustannuksista. Arviomme mukaan on hyvinkin mahdollista että pidennys olisi pitkällä aikavälillä fiskaalisesti neutraali, vaikka samalla tehtäisiin merkittäviäkin lisäpanostuksia kouluihin. On kuitenkin huomattava, että siinä missä kustannuksia alkaisi kertyä heti, hyötyjä alkaisi tulla vasta myöhemmillä vaalikausilla.

(Olemme tietenkin huomioineet hyötyjen jaksotuksen ja diskontanneet ne nykyarvoon.)

On aina syytä muistaa, että fiskaalinen vaikutus on vain yksi elementti politiikan arvioinnissa. Politiikka voi olla hyvää, vaikka se heikentäisi budjettia, ja huonoa, vaikka se vahvistaisi budjettia. Oppivelvollisuusiän pidentämisen tärkein hyötyjä ei lopulta ole valtion kirstu vaan ne nuoret, jotka saisivat sen myötä paremmat eväät työmarkkinoille.

(Tämä on hyvä pitää mielessä myös verrattaessa eri hyötylaskelmia keskenään. Esimerkiksi "euro varhaiskasvatukseen tuo 7-12 euron tuoton" tai vastaava lausunto tulee tyypillisesti Heckman ym. (2010) paperista, jossa lasketaan yhteiskunnallista hyötyä fiskaalisen hyödyn sijaan. Arvioidusta tuotosta kaksi kolmasosaa tulee vähentyneestä rikollisuudesta, jota me emme ole huomioineet oppivelvollisuuslaskelmissa ja jonka hyödyt ovat vain pieneltä osin fiskaalisia.)

Joka tapauksessa fiskaalisten hyötylaskelmien taustalla on arvio siitä, miten uudistus vaikuttaisi vuosiansioihin ja työkuukausiin. Miten päädyimme näihin arvioihin? Tässä on kaksi palikkaa. Ensinnäkin tarvitaan arvio kohdejoukon koosta. Toiseksikin tarvitaan keskimääräinen vaikutus kohdejoukossa. Molempien haarukointi on haastavaa.

Oppivelvollisuuden pidentämisen yhteydessä on puhuttu usein nuorista, jotka eivät jatka peruskoulun päätyttyä toisen asteen koulutukseen. On totta, että oppivelvollisuusiän nostaminen purisi myös näihin nuoriin, mutta vielä suurempi ongelma ovat keskeyttämiset. Arvioimme tilastojen pohjalta, että oppivelvollisuusiän nostaminen kahdella vuodella koskettaisi noin 5-10 prosenttia ikäluokasta, eli noin 3000-6000 nuorta. Tämä on suunnilleen se osuus nuorista, joka ei ole ollut läsnäolevana koulussa ensimmäisen tai toisen peruskoulun jälkeisen vuoden keväänä tai syksynä. Haarukka johtuu siitä, että osuus vaihtelee jonkin verran vuosittain. Haarukka kommunikoi myös arvioon liittyvää epävarmuutta: olemassa olevan aineiston pohjalta on mahdoton sanoa täysin tarkkaa lukua sille, kuinka montaa nuorta toimenpide koskettaisi.

Fiskaalisia vaikutuksia laskiessamme käytimme haarukan alarajaa. Tältä osin fiskaaliset hyödyt on siis arvioitu konservatiivisesti. Tähän liittyy myös realismi siitä että oppivelvollisuuden pidentämiselläkään ei saataisi aivan 100 prosenttia ikäluokasta koulun penkille.

Oppivelvollisuusiän nostamisen vaikutusten arvioinnissa käytimme kahta empiiristä lähestymistapaa. Ensinnäkin vertailimme koulutuksen ulkopuolella 16-17-vuotiaina olevia muihin nuoriin, kontrolloiden saatavilla olevat muuttujat (ml. peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo). Toisessa lähestymistavassa verrattiin toisen asteen koulutukseen juuri päässeitä ja juuri ulkopuolelle jääneitä, eli tarkastelu tehtiin sisäänpääsyrajojen ympärillä. Fiskaalisen vaikutuksen arvioinnissa käytimme edellisen tarkastelun tuloksia, jälkimmäisen antaessa samansuuntaisia mutta noin neljänneksen pienemmän vaikutuksen.

Arvioimme taustaraportissamme siis toisen asteen koulutukseen osallistumisen vaikutusta. Tämä ei ole täysin sama asia kuin oppivelvollisuuden pidentämisen vaikutus. Koulutukseen osallistumisen vaikutukset voivat riippua siitä, että osallistuuko pakosta vai vapaaehtoisesti. Suoranaisesti oppivelvollisuuden pidentämisen vaikutusta emme (me, tai kukaan muukaan) voi arvioida koska, no, oppivelvollisuutta ei ole Suomessa pidennetty 16-vuotiaisiin tavalla joka mahdollistaisi vaikutusten tutkimisen. Uskon kuitenkin, että tarkastelumme on kuitenkin toimiva.

Noheva lukija saattaa tässä vaiheessa sanoa, että eihän näin voi tehdä, motivaatio on puuttuva tekijä ja harhaistaa estimaatteja. Ei koulutuksen ulkopuolella olevia voi verrata koulutuksessa oleviin vaikka kuinka kontrolloisi peruskoulun päättöarvosanoja, koska koulutuksessa olevat ovat motivoituneempia ja heillä menisi muutenkin paremmin. Tämä on hyvä huomio, johon on tarjota kaksi vastausta. Ensinnäkin ns. uskottavamman kausaliteetin RDD-tulokset ovat samansuuntaisia. Toisena, ja ehkä tärkeämpänä pointtina, tuotot vaihtelevat ryhmittäin. Olemassa olevan tutkimuksen perusteella ne ryhmät, joihin oppivelvollisuus purisi, hyötyvät koulutuksesta kaikkein eniten. Fiksut ja motivoituneet pärjäävät kyllä. Koulutus auttaa eniten niitä jotka pystyvät ja jaksavat heikoimmin.

(Tutkimuksesta ks. Card 1999, joka on vanhahko mutta edelleen nähdäkseni hyvä esitys. Jargonilla siis marginaalisille ryhmille identifioitu IV-estimaatti on usein OLS-estimaattia korkeampi, mikä kertoo että tuottojen heterogeenisuus ryhmien välillä dominoi esimerkiksi motivaation ja kyvykkyyden aiheuttamaa puuttuvan muuttujan harhaa. Myös koulutustason mahdollinen mittavirhe vaikuttaa estimaattien eroihin.)

Eikö olisi parempi kohdentaa toimenpiteet riskiryhmiin?

Oppivelvollisuuden pidentämisellä pyritään vaikuttamaan vain murto-osaan kaikista, mutta se koskee koko ikäluokkaa. Sinänsä tämä on velvollisuuksien luonne. Harva meistä haluaa ajaa satasta kaupunkialueella, mutta silti nopeusrajoituksia on hyvä olla. Oppivelvollisuuden kohdalla kyse ei kuitenkaan ole vain velvollisuuksista vaan resursseista. Pidennettäessä oppivelvollisuusikää tulisi toisen asteen koulutuksesta tehdä oppivelvollisille aidosti maksutonta. Kyse on siis niistä lukiokirjoista, laskimista ja muista materiaaleista, joista vuonna 2014 niin paljon keskusteltiin. Nämä pitäisi maksaa kaikille, myös niille jotka jatkaisivat muutenkin.

Usein oppivelvollisuuden vaihtoehdoksi esitetäänkin toimenpiteitä, jotka kohdentuvat "tehokkaammin". Tässä ajattelutavassa ja näissä vaihtoehdoissa on kuitenkin ongelmansa.

Muiden toimenpiteiden kohdentuminen on aina puutteellista. Koska 16-17-vuotiaana koulutuksen ulkopuolella olevat on niin moninainen joukko, on vaikea nähdä miten muut toimenpiteet pitäisi suunnitella jotta kaikki nämä saataisiin kiinni. Yksi esimerkki tästä moninaisuudesta on, että kaikista alle 16-17-vuotiaana koulutuksen ulkopuolella olleista jopa noin 30 prosenttia on valmistunut peruskoulusta yli seitsemän keskiarvolla.

Muut toimenpiteet kohdentuvat myös aina "tehottomasti". Vaikka esimerkiksi maahanmuuttajataustaiset nuoret ovat toiselle asteelle jatkamisen osalta riskiryhmää, tästäkin ryhmästä ylivoimaisesti suurin osa kuitenkin jatkaa peruskoulusta eteenpäin. Tässä mielessä vaikkapa vieraskielisyyden perusteella jaettava kohdennettu rahoitus menee sekin suurelta osin "hukkaan".

Resurssien kohdentuminen on kuitenkin lopulta toissijainen kysymys. Jos toimenpide ei toimi, resurssit menevät hukkaan vaikka ne kohdistuisivat kuinka hyvin. Tärkeämpää onkin se, vaikuttaako toimenpide.

Mitä muiden toimenpiteiden vaikuttavuudesta tiedetään?

Tälläkin hetkellä Suomessa käytetään runsaasti resursseja nuorten koulunkäynnin edistämiseen ja syrjäytymisen ehkäisyyn. Ongelma on, että näiden toimenpiteiden vaikuttavuudesta ei tiedetä juuri mitään. Mainitsemme taustaraportissa kaksi tutkimusta.

Hämäläinen ym. (2014) tutkivat vuoden 2005 nuorisotakuuta, löytäen maltillisia työmarkkinavaikutuksia. Vaikutukset löytyivät kuitenkin toisen asteen tutkinnon suorittaneiden parista, eikä positiivisia vaikutuksia pelkän perustutkinnon varassa suorittaneisiin löytynyt. Toimenpide ei myöskään onnistunut aktivoimaan kaikkia kohderyhmän nuoria. Toisaalta Silliman (2017) havaitsee hyvinkin vahvoja vaikutuksia Helsingin kaupungin PD-rahoitukselle.

Syy siihen, että taustaraportissa mainitaan vain nämä kaksi tutkimusta on se, että emme ole onnistuneet löytämään muita suomalaistutkimuksia. Nuorten työpajatoiminnasta ei tietääkseni ole mitään vähänkään uskottavia vaikuttavuusarvioita, kuten ei ole etsivästä nuorisotyöstäkään. Jos jollakulla on tiedossa tällaisia tutkimuksia, kommenttikenttä löytyy alta. Ja jos jollakulla on tiedossa hyviä tutkimusasetelmia näiden vaikutusten selvittämiseksi, niin ne voi sitten laittaa yksityisviestillä osoitteeseen allan.seuri@gmail.com. Kunhan vitsailen, kommenttikenttään nekin niin joku oikea tutkija voi ne sieltä napata.

Kansainvälistä tutkimusta emme pyrkineet käymään läpi, mutta sekin on tietenkin arvokasta. Itse arviointineuvoston raportissa on lyhyt kv. kirjallisuuskatsaus PD-rahoituksen vaikuttavuuteen. Evidenssi eri maista, eri toimenpiteistä osoittaa eri suuntiin.

PD-rahoituksen osalta edellä mainittu Suomi-tutkimus on rohkaiseva ja sen perusteella tätä rahoitusta voisikin lisätä, mutta laittaisin itse silti oppivelvollisuuden pidentämiseen vaadittavan rahamäärän mieluummin oppivelvollisuuden pidentämiseen kuin PD-rahoituksen kasvattamiseen. Ymmärrän kuitenkin, miten joku voi olla tästä eri mieltä (tosin kannattaa varoa antamasta liikaa painoa yksittäisille tutkimuksille, etenkin jos niiden tulokset ovat mieluisia). Vaikeampaa on ymmärtää vaatimuksia siitä, että lisää rahaa laitettaisiin asioihin, joiden vaikuttavuudesta ei nytkään tiedetä mitään.

(Eikö meidän taustaraporttimme ole myös vain yksi tutkimus, jonka tuloksia kannattaa varoa? Tietty. Kuitenkin kaksi pointtia. Ensinnäkin sanoisin, että meidän asetelmamme on ehkä vähän yleisempi: siinä missä Silliman vertaa PD-rahoitusta saaneita helsinkiläiskouluja muihin helsinkiläiskouluihin ja muihin suomalaiskouluihin, meillä on mukana nuoret kaikkialta Suomesta. Toiseksikin arvioisin, että kansainvälinen evidenssi oppivelvollisuusiän nostamisen vaikutuksista on marginaalisesti selkeämpää oppivelvollisuuden kuin kohdennetun rahoituksen osalta. Mutta edelleen, on ok olla eri mieltä. Henkilökohtaisesti olisin pettynyt, jos oppivelvollisuusiän pidentämisen sijaan samat rahat laitettaisiin PD-rahoitukseen, mutta en niin pettynyt kuin jos ne rahat laitettaisiin etsivään nuorisotyöhön tai työpajatoimintaan. Tai jos peruskoulun päättäneiden osuutta ikäluokasta ei koetettaisi millään keinoin vähentää. Missä tahansa tapauksessa käyttöönotto pitäisi tietenkin suunnitella niin, että siinä syntyisi tutkimusasetelma jonka kautta toimenpiteen vaikutus voitaisiin identifioida.)

Keskusteluissa nuorten syrjäytymisestä perinteisten politiikkavaihtoehtojen rinnalle on kuitenkin noussut viime aikoina politiikan lohko, jonka vaikutus nuorten syrjäytymiseen kulkee pidemmän mutkan kautta.

Pitäisikö ennemminkin panostaa varhaiskasvatukseen?

Heckman-käyrä on visualisaatio periaatteesta, että mitä nuorempiin julkiset resurssit kohdennetaan, sitä korkeampi on resurssien yhteiskunnallinen tuotto.

Kuvalähde


Tällaisen yhteyden puolesta on hyviä teoreettisia syitä ja empiirisiä tutkimuksia. Se ei kuitenkaan ole, ei voi olla, kaikkialla aina ja välttämättä pätevä luonnonlaki. Panostuksilla on oletettavasti aleneva rajatuotto. Ensimmäinen lisämiljoona varhaiskasvatukseen antaa tietyn tuoton, mutta sadas tai tuhannes lisämiljoona antaa pienemmän tuoton. Intuitiivisesti ajatellen jos politiikka olisi optimaalista, Heckman-käyrä olisi vaakasuora: rahat olisivat yhtä hyvässä käytössä jokaisessa kohteessa.

Joka tapauksessa ajatus varhaiskasvatuspanostusten ylivoimaisuudesta on lyönyt läpi. Opetusministeri Grahn-Laasosen mukaan "varhaiskasvatuksen kehittäminen ja osallistumisasteen nostaminen on tehokkainta syrjäytymisen ehkäisyä". Turun sosiologian professori Jani Erolan mukaan oppivelvollisuutta pitäisi pidentää ennemmin varhaiskasvatuksen kuin toisen asteen suuntaan.

(Sinänsä ajatus 4-5-vuotiaiden maksuttoman ja/tai velvoittavan varhaiskasvatuksen ylivertaisuudesta ei voi perustua Heckman-käyrään, jonka mukaan vielä parempi toimi olisi laittaa rahat neuvoloihin.)

En tunne varhaiskasvatusta koskevaa tutkimusta kovin hyvin, mutta en tietenkään vastusta varhaiskasvatukseen panostamista oppivelvollisuuden pidentämisen sijaan jos se on tehokkaampi toimi. Toivoisin kuitenkin, että varhaiskasvatusta tehokkaampana toimena pitävät tarjoaisivat tästä vaihtoehdosta arvioita, laskelmia kriittisesti arvioitavaksi. Samaan tapaan kuin me tarjosimme arvioita, laskelmia oppivelvollisuusiän nostamisesta.

Varhaiskasvatuksen osalta on myös syytä muistaa, että sen tekeminen maksuttomaksi olisi ymmärtääkseni jokseenkin regressiivinen toimenpide, koska maksut on nykyisellään porrastettu tulojen mukaan. Tämä sinänsä ei ole mikään ongelma, koska toimenpiteen voi rahoittaa kiristämällä ansioverotuksen progressiota.

Unohdetaan typerät argumentit ja hokemat

Kysymys pelkän peruskoulun varassa olevien osuuden vähentämisestä ja oppivelvollisuusiän nostamisesta on minusta tavattoman tärkeä. Esitin alussa toiveen, että keskustelu pääsisi lähemmäs ratkaisevia kiistakysymyksiä. Tässä auttaisi se, että lopetettaisiin toistelemasta typeriä argumentteja ja hokemia, tai ainakin avattaisiin niiden taustalla olevaa ajattelua jotta niistä tulisi järkevämpiä.

Lakataan puhumasta oppivelvollisuusiän "mekaanisesta" nostamisesta. Oppivelvollisuusikää joko nostetaan tai ei, eikä sana "mekaaninen" tuo tähän mitään lisäarvoa. Nähdäkseni mekaanisen tarkoitus on vain liittää oppivelvollisuusiän nostamiseen ikävä klangi, koska kyllähän orgaaninen aina mekaanisen voittaa.

Lakataan toistelemasta, että pakko ei motivoi. Pakko motivoi 9-luokkalaisiakin käymään koulua, pakko motivoi opiskelemaan ruotsia ja matematiikkaa, pakko motivoi maksamaan veroja, pakko motivoi nuoria miehiä palvelemaan isänmaataan armeijassa tai siviilipalveluksessa.

(En sano, etteikö pakon vaikutus opiskelumotivaatioon olisi tärkeä kysymys. Väitän vain, että nykyisellään tuo kysymys jää oppivelvollisuuskeskustelussa hokeman tasolle. Jotta tästä päästäisiin eteenpäin toivoisin, että joku hokemaa käyttävä kirjoittaisi sen taustaksi vähintään kolmentuhannen sanan tekstin. Tekstissä olisi suotavaa käydä läpi relevanttia tutkimustietoa ja pohtia pakon käyttöä toisen asteen koulutukseen osallistumisessa suhteessa muihin pakkoihin yhteiskunnassa.)

Ja lakataan ajattelemasta, että Kokoomus on väärässä nyt siksi että he ovat ennenkin olleet väärässä. Vaikka Kokoomus oli väärässä peruskoulun suhteen 1970-luvulla, se ei tarkoita etteikö Kokoomus voisi olla oikeassa oppivelvollisuusiän pidentämisen suhteen 2010-luvulla. Peruskoulu-uudistuksen jakolinjat eivät ratkaise sitä, pitäisikö oppivelvollisuutta nostaa vai ei.

Lopuksi

Useimmat kone-ekonomistit ovat sitä mieltä, että oppivelvollisuusikää kannattaa nostaa. Taustaraportin ilmestyttyä tein aiheesta langan Redditiin, ja sielläkin konsensus vaikutti olevan noston puolella. En tiedä, onko asiasta kysytty yleisellä mielipidemittauksella.

Minäkin olen sitä mieltä, että oppivelvollisuusikää kannattaisi nostaa. Voin olla väärässä tässä, eikä ole mitenkään kamalaa, jos olet eri mieltä. Toivoisin vain, että aiheesta voitaisiin käydä hyvää keskustelua, jonka pohjalta päästäisiin käsiksi niihin kysymyksiin, joista lopulta ollaan eri mieltä.

Olen tietenkin valmis keskustelemaan meidän vaikutusarviostamme ja laajemmin taustaraportistamme, sen vahvuuksista ja heikkouksista. Kuitenkin, ja silläkin uhalla että kuulostan tympeältä pallo-on-sinulla-ähhähää-keskustelijalta, toivoisin vaihtoehtoisia toimenpiteitä parempana pitäviltä jonkinlaisia arvioita tai laskelmia siitä, miten vaikuttavia ne ovat. Ne saa vetää vaikka hihasta, kunhan on jotain jonka ympärille rakentaa keskustelua. Kun joku sanoo vain, että laittaisi resurssit mieluummin varhaiskasvatukseen tai etsivään nuorisotyöhön, tästä on hyvin vaikea jatkaa keskustelua.

Ja korostan myös sitä, että oma näkökulmani on verrattain kapea ja kiitän kaikkia kasvatustieteilijöitä ja muita asiantuntijoita, jotka haluavat osallistua keskusteluun. Kaikki tarvitaan mukaan, niin työelämässä kuin politiikassakin.

Politiikkaa Islannissa: viinan salliva kieltolaki, verovapaa vuosi ja inflaatioon sidotut asuntolainat

Islanti on pieni saarivaltio Atlantilla. Maassa on tulivuoria, kuumia lähteitä, ja hyvä jalkapallomaajoukkue. Hiljattain Islanti nousi uutisiin, kun se päätti toimeenpanna talouteen sukupuolten välisen palkkatasa-arvon. Tasa-arvoa valvotaan, ja sen rikkomisesta voidaan sanktioida.

Islannin palkkatasa-arvopolitiikka on kansainvälisesti poikkeuksellinen, mutta tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun maassa on tehty asiat omalla tavallaan. Tässä kirjoituksessa esittelen kolme aiempaa erikoisuutta Islannista.

Kieltolaki salli viinan, kielsi oluen

1900-luvun alussa monissa maissa haluttiin saada alkoholin haitat kuriin kieltämällä se. Suomessa tämä tapahtui vuonna 1919, mutta Islannissa jo muutamaa vuotta aiemmin. Kansanäänestys päätyi kieltolain puolelle vuonna 1908, ja kansan ääni kirjattiin laiksi vuonna 1915.

Tämän jälkeen Islanti lähti omalle polulleen. Vuonna 1922 Islannin parlamentti Alþingi päätti tehdä lakiin poikkeuksen ja sallia espanjalaisten ja portugalilaisten puna- ja rosé-viinien myynnin. Taustalla oli kauppapoliittinen kiista, jossa Espanja uhkasi kieltää turskan tuonnin jos viini ei saanut virrata. Asenteet kuitenkin muuttuivat ja vuonna 1933 kansanäänestys kallistui täpärästi kieltolakia vastaan. Alþingi kuunteli kansan tahtoa ja vapautti alkoholin - kaiken muun paitsi 2,25 prosenttia vahvemman oluen. Olut säilyi kiellettynä vuoteen 1989 saakka.

Tuntuu luontevalta ajatella, että mitä vahvempi päihde, sitä kovempi sääntely. Suomessakin alkoholipolitiikasta käydään kovaa kamppailua, mutta harva ehdottaa samaan aikaan viinejä ruokakauppaan ja keskiolutta Alkoon. Mikä islantilainen logiikka tässä siis oli taustalla? Vuonna 1935 silloinen pääministeri lausui seuraavasti (englanninnos):

I totally disagree that the consumption of beer is harmless. Beer will inevitably evoke a craving for alcohol, especially among youngsters, the working class and students. It would even be more useful to allow the importation of hard liquor to Iceland than to allow the brewing of beer.

Taustalla oli siis porttiteoria ryyditettynä luokka-ajattelulla. Nuoriso, työväenluokka ja muut vajaan arviointikyvyn kansalaiset hörppivät itsensä humalaan oluella. Paitsi maaseudun keskiluokka, myös työväenluokan kansanedustajat ajattelivat näin. Ilmeisesti osansa oli myös sillä, että Islanti pyrki tekemään pesäeroa emomaa Tanskaan, jonka kulttuuriin olut kuului vahvasti jo tuolloin.

Nykyään saattaa vaikuttaa kummalliselta myös se, että kotona juomista suosittiin: vielä vuonna 1954 ainoastaan yhdessä ravintolassa myytiin alkoholia. Ja jos Suomen vähittäiskaupan käymisteitse valmistettu lonkero oli mielenkiintoinen erikoisuus, Islannissa tarjoiltiin kieltolain aikana alle 2,25-prosenttista pilsneriä viinaan sekoitettuna. BBC:n jutussa haastatellun islantilaisen historioitsijan mukaan kyseinen juoma maistui pahalta.

Lähteet: BBC, Gunnlaugsson (2012).

Verovapaa vuosi

1980-luvulla verotus keveni kehittyneissä maissa. Rajaveroasteet alenivat kun poliitikot halusivat kannustaa työntekoon. Näin myös Islannissa. Islannin verouudistuksen yhteydessä oli erikoisuus oli, että vuoden ajaksi rajaveroaste laskettiin nollaan.

Vuoteen 1988 saakka Islannissa oli käytössä järjestelmä, jossa veroja maksettiin edellisvuoden tuloista. Jos tällaisesta järjestelmästä halutaan siirtyä reaaliaikaiseen verotukseen, jossa veroja maksetaan kuluvan vuoden tuloista, tulee verotukseen aukko.

Vuonna 1987 veroja maksettiin vuoden 1986 tuloista. Vuonna 1988 veroja maksettiin vuoden 1988 tulosta. Vuoden 1987 tuloista ei maksettu veroja koskaan. Työnteon kannattavuus parani reippaasti, ja työllisyysaste nousi sen mukaisesti:




Hyppäys työllisyysaikasarjassa on silmiinpistävä, mutta työllisyys oli nousussa jo vuonna 1986 ja talous ylikuumentumassa. Verovapaa vuosi oli kieltämättä merkittävä politiikkakokeilu. Tutkimuksen näkökulmasta oli kuitenkin huono asia, että nollavero koski kaikkia eikä vaikutusten tunnistamisen kannalta tarpeellista verrokkiryhmää syntynyt.

Lähde: Bianchi ym. (2001).

Inflaatio ei päässyt syömään indeksiin sidottuja asuntolainoja

Inflaatiolla on kustannuksia, erityisesti jos se on epävakaata ja yllättävää. Inflaatio pakottaa kaikkia nostamaan hintoja, mutta kun hintoja ei nosteta yhtä aikaa, suhteelliset hinnat vääristyvät ja talouden tehokkuus kärsii. Inflaatio myös uudelleenjakaa varallisuutta velallisten ja velkojien välillä. Kun kaikkien palkat nousevat inflaation mukana, tietty euromääräinen asuntolaina tulee helpommaksi maksaa pois.

On kaksi tapaa vähentää inflaation kustannuksia. Ensimmäinen tapa on vähentää itse inflaatiota. Toinen tapa on sitoa hyödykkeiden hinnat yleiseen hintaindeksiin, jolloin inflaation merkitys vähenee.

Ongelma jälkimmäisessä tavassa on, että se saattaa pahentaa ongelmaa. Jos hinnat sidotaan toteutuneeseen inflaatioon, syntyy helposti itseään voimistava kierre. Tämä tiedetään Suomessakin. 1950-luvun alun jälkeen palkkasopimuksiin sisällytettiin tyypillisesti indeksiehtoja, jotka takasivat palkankorotusten reaaliarvon. Kun hinnat nousivat, palkat nousivat, minkä seurauksena taas hinnat nousivat. Tämä kehitys vei talouden kerta toisensa jälkeen kustannuskilpailukykykriiseihin ja devalvaatioihin. Kun tulopolitiikka tuli Suomeen Liinamaa I-sopimuksen myötä, sen tavoite oli inflaation torjuminen. Samalla kiellettiin indeksiehdot. (Sauramo 2004)

Toinen ongelma on, että kuten Feldstein (1997) kirjoittaa, että indeksointi vähentäessään inflaation kustannuksia vaikeuttaa poliittisesti inflaation hillintää. Hän kirjoittaa, että tällainen ajattelu on taustalla Saksan perustuslaissa olevassa indeksointikiellossa. En saanut selville, onko tällainen kielto totta, mutta ainakin tuloverotus Saksassa oli vielä hiljattain indeksoimaton.

Miten tämä liittyy Islantiin? Tässäkin asiassa Islanti on kulkenut omia polkujaan. Vuonna 1979 maassa sallittiin paitsi palkkojen sitominen indeksiin, myös lainojen ja talletusten indeksisidonnaisuus. Vuoteen 2003 kaikki lainat olivatkin indeksisidonnaisia, ja vielä 2009 alle puoli prosenttia lainoista oli indeksivapaita. Islantilaiset siis jäivät paitsi suomalaisten suurten ikäluokkien sukupolvikokemuksesta, jossa inflaatio söi asuntolainat. Sen sijaan he saivat oman sukupolvikokemuksensa finanssikriisissä.

Islannin talous ajautui finanssikriisin myötä vaikeuksiin, minkä seurauksena maan valuutan arvo laski merkittävästi. Inflaatioon sidottujen asuntolainojen arvo suhteessa tuloihin kasvoi, mikä aiheutti ongelmia niin kansalaisille kuin pankkisektorillekin. Kansalaisten hätää on koetettu helpottaa antamalla velkaa anteeksi, ja samalla on pyritty irrottamaan olemassa olevia lainoja indeksistä. (lähde tähän ja edelliseen kappaleeseen)

Bonus: Suomalaiset eivät ilmeisesti ole ainoa kansa, joka puhuu sisäänhengityksillä. Taloustieteilijä Gauti Eggertsson antaa kotisivuillaan vinkkejä Islantiin matkaaville, ja niiden joukossa:

When Icelanders say stuff like “Yes,” they often do it while breathing in. It is sort of weird. But don’t freak out. Nobody is chocking.

Vähimmäispalkat ja palkat: millä mallilla?

Mikä on vähimmäispalkkojen vaikutus palkkoihin? Tätä sivuttiin edellisessä postauksessa, mutta selvästikin liian lyhyesti. Jatkan tässä aiheesta. Konteksti avautuu paremmin, jos lukee edellisen postauksen viimeisen osion.

1. Vähimmäispalkka siinä mallissa, jossa vähimmäispalkkaa opetamme

Ajatus siitä, että vähimmäispalkat eivät vaikuttaisi palkkoihin, tuntui minusta erikoiselta. Jäin pohtimaan sitä, mistä mallista tällaisen tuloksen saisi ulos ja nostin esiin sen, että ei ainakaan työn taloustieteen perusmallista, joka on vain kysyntä-tarjonta-kehikko työmarkkinoihin sovellettuna.

Viittaus perusmalliin ei onnistunut viemään vähimmäispalkkaa koskevaa keskustelua eteenpäin, ja olen tästä pahoillani. Huomio kiinnittyi mallin rajoittuneisuuteen ja epäuskottaviin ennusteisiin esimerkiksi sen osalta, mitä vaikutuksia työvoiman kasvulla on talouteen mallissa.

En tehnyt selväksi pääomaa koskevaa oletusta, eikä oletus ollutkaan itselleni selkeä. Perusoppikirjassa opetetaan toki, että työn kysyntä on pitkällä aikavälillä joustavampaa kuin lyhyellä aikavälillä yritysten sopeuttaessa pääomakantaansa, kas näin:

Lähde: Borjas, Labor Economics.

En kiinnittänyt tähän kysymykseen kummemmin huomiota, koska sellaisena kuin perusmalli esitetään, kvalitatiivinen tulos säilyy samana. Kysyntäkäyrä laskee alaspäin ja vähimmäispalkat vaikuttavat palkkoihin. Vain jos työn kysynnästä tulee pitkällä aikavälillä äärettömän joustava, ja kysyntäkäyrästä vaakasuora, eivät vähimmäispalkat vaikuta palkkoihin. Tässä tilanteessa sitten vähimmäispalkkojen työllisyysvaikutuksista tulee äärettömiä, mikä ei sekään ole realistista.

Realistista ei ole sekään, että työn tarjonnan kasvaessa, vaikkapa väestönkasvun myötä, talous siirtyisi pitkin alaspäin laskevaa kysyntäkäyrää ja palkat trendinomaisesti supistuisivat. Tässä tietenkin voisi vedota siihen, että työn kysyntäkäyrä siirtyy väestönkasvun mukana, mutta sitten otetaan askel ceteris paribus-analyysin ulkopuolelle maailmaan, jossa kaikki mallin palikat liikkuvat yhtä aikaa ja voidaan kysyä, onko mallista enää mitään hyötyä.

Vähimmäispalkkoja koskevaa keskustelua voidaan minun puolestani jatkaa ilman viittauksia tähän malliin. Ymmärrän kyllä sen puutteet enkä jää sen perään haikailemaan. Mikäli tämä malli kuitenkin koetaan hyödyttömäksi vähimmäispalkkojen analyysin kannalta, on itselläni ja ammattikunnallamme laajemminkin syytä itsetutkiskeluun. Tämä on kuitenkin se malli, jota veivataan muodossa tai toisessa läpi työn taloustieteen perusteiden, kurssi jota käytetään lyömäaseena poliittisessa keskustelussa. Vaikka alempana koetan tulkita vähimmäispalkkoja muiden mallien näkökulmasta, työn kysyntä-tarjonta-malli on ainoa malli, jonka kautta opetamme opiskelijoitamme ajattelemaan tätä asiaa. Jos sitä ei siis kannata tähän käyttää, niin onko kyse pedagogisesta epäonnistumisesta?

Opetin marraskuussa Tampereen yliopistossa juurikin tämän kurssin, työn taloustieteen perusteet. Tämänkin takia olen kiinnostunut kuulemaan ajatuksia siitä, miten vähimmäispalkkoja pitäisi opettaa.

2. Entäpä pääoma? Kasvumallit käyttöön.

Edelliseen postaukseen tuli pari erinomaista kommenttia, joista molemmissa kiinnitettiin huomiota samaan asiaan.

Et varmaankaan ajattele, että (homogeenisen) työvoiman lisäys oleellisesti laskee palkkatasoa myös pidemmän päälle? - Niku Määttänen
Allan, jos maailma toimisi niin kuin esität, jo väestön kasvu laskisi palkkoja. - Juhana Vartiainen

Ei pohdita nyt sitä, onko vähimmäispalkan alentamisen aikaansaama työmarkkinoiden kasvu täysin analoginen väestön kasvun kanssa. Pohditaan väestönkasvun vaikutusta palkkoihin, ja koetetaan olla avoimia käytettävien mallien ja tehtyjen oletusten suhteen. Pohditaan siis pitkää aikaväliä ja hyödynnetään siihen suunniteltuja malleja. Pidetään mielessä myös se, että pitkän aikavälin pituudellakin on merkitystä.

Otetaan käyttöön kasvun taloustieteessä opetettavat perusmallit. On Solowin malli, joka on oikeastaan vain pääoman liikelaki tietynlaisen tuotantofunktion puitteissa ilman sen kummempaa optimointia. Sitten on rakas lapsi, jota Acemoglu kutsuu uusklassiseksi kasvumalliksi, Barro & Sala-i-Martin kutsuvat Ramsey-malliksi, ja Romer kutsuu RCK-malliksi. Ero näiden mallien välillä on että jälkimmäisessä (uusklassinen/Ramsey/RCK) otetaan huomioon kotitalouksien kulutuksen intertemporaalinen optimointi eli endogenisoidaan säästäminen. Työn tarjontapäätöstä näissä ei ole, joten kun seuraavassa puhun väestöstä, tarkoittaa tämä myös työvoimaa.

Molemmissa näistä malleista, shokeraavaa kyllä, väestönkasvu laskee palkkoja. Pysyvä väestön kasvuvauhdin nousu alentaa palkkatasoa pysyvästi. Pysyvä väestön koon kertaluontoinen kasvu laskee väliaikaisesti palkkoja, kun sama määrä pääomaa pitää jakaa useammalle työntekijälle. Pitkällä aikavälillä pääoma kasautuu niin, että pääoman suhde työntekijää kohden eli työvoiman rajatuottavuus eli palkat sopeutuvat entiselle tasolleen. Mutta se pitkä aikaväli, se on näissä malleissa pitkä.

Jos joku siis kysyy, että mistä näitä väärinkäsityksiä sikiää, niin kelpo vastaus on edelleen että peruskursseilla opetettavista perusmalleista.

Ongelma on, että peruskurssien perusmallit ovat - ehkä yksinkertaisuuden, ehkä jenkkikeskeisyyden vuoksi - suljetun talouden malleja. Suomi on pieni avotalous, eikä meidän tarvitse säästää kerryttääksemme pääomaa. Voimme tuoda sitä ulkomailta. Mitä työvoiman kasvu tekee tällaisessa mallissa?

Ilman luottorajoitteita/kitkaa pääoma sopeutuu välittömästi. Työvoiman määrä nousee ja pääomaa hulahtaa maahan että humpsis. Pitkä aikaväli tulee alta aikayksikön. Tämä ei ole kovin realistista. Totuus löytynee välimaastosta; avotaloudessa pääoma sopeutuu nopeammin kuin suljetussa taloudessa, mutta ei kuitenkaan välittömästi. (Barro & Sala-i-Martin, luku 3)

Toisaalta ja toisaalta, totuus löytyy jostain siltä väliltä, yms. Onneksi tämänkään näkökulman puitteissa ei tarvitse pitäytyä teoriassa. Empiiristen estimaattien mukaan tuo konvergenssinopeus on jokseenkin hidas, etäisyyden pitkän aikavälin tasapainoon puoliintuessa arviosta riippuen noin 20-40 vuodessa.

Ja jos nämäkään eivät ole hyviä malleja vähimmäispalkan vaikutusten ajatteluun, niin edelleen haluaisin kuulla, että mikä on.

3. Analogia maahanmuutosta

Juhana viittasi edelliseen postaukseen jättämässään kommentissaan empiiriseen tutkimukseen maahanmuuton vaikutuksista kantaväestön palkkoihin ja ilmeisesti siihen, että monissakaan noista tutkimuksista ei löydetä merkittäviä vaikutuksia.

Minusta tässä on oltava rehellinen. Aihepiirin tutkimus on sotkuista. Tulokset riitelevät keskenään, ja niin ilmeisesti tutkijatkin. Vertailuryhmät ja menetelmät vaihtelevat, ja niiden mukana käsitys siitä, mikä vaikutus maahanmuutolla on palkkoihin. Ottaviano & Peri (2012), joka tässä sotkussa luetaan useimmiten "maahanmuuton palkkavaikutukset ovat pieniä"-leiriin, havaitsee kyllä merkittäviä negatiivisia pitkän aikavälin vaikutuksia aiempien maahanmuuttajien osalta. Jos haluaa ajatella alempien vähimmäispalkkojen sallimisen vaikutuksia työssä oleviin matalapalkkaisiin työntekijöihin käyttäen analogiaa maahanmuuttokirjallisuudesta, tämä on mielestäni se paras analogia.

On luontevaa peilata eri malleja ja kirjallisuuden haaroja keskenään ja tarkastella niiden yhteensopivuutta. Kuitenkin jos pohditaan vähimmäispalkkojen vaikutusta palkkoihin, kulku maahanmuuttokirjallisuuden kautta tuntuu hieman tarpeettomalta kiertoreitiltä. Miksi asiaa ei ajattelisi suoraan parhaan vähimmäispalkkoihin liittyvän mallin kautta (huom: haku on edelleen auki)?

Ehkä mielenkiintoisempi analogia maahanmuuton osalta on viestinnällinen. Ja tässä on hyvä miettiä globalisaatiota, joka on ollut tapa tuoda kehittyneisiin maihin matalan tuottavuuden työtä tavaran muodossa, ja sitä koskevaa keskustelua.

(Analogia maahanmuuttokeskusteluun, josta analogia globalisaatiokeskusteluun? Hei koira, kuulin että pidät analogioista, joten laitoin analogiaasi analogian.)

Useimmat taloustieteilijät suhtautuvat melko positiivisesti globalisaatioon. Teoreettisessa ja viime aikoina myös empiirisessä tutkimuksessa on tunnustettu se tosiasia, että globalisaatiolla on voittajia ja häviäjiä. Monet (ks. esim. Dani Rodrik) ovat sitä mieltä, että taloustieteilijät ovat epäonnistuneet viestinnässään globalisaation suhteen siinä, että tutkimuksen tulonjaollisia vaikutuksia ei ole kommunikoitu tarpeeksi yleisölle siinä pelossa, että se horjuttaisi ns. pääviestiä.

Jos maahanmuutolla on siis tulonjaollisia vaikutuksia, jotka tutkimuskin todentaa, ja jotka ihmiset havaitsevat arjessaan, näiden vaikutusten vähättelyssä on vaaransa tieteen uskottavuudelle.

Ja ehkä tässä on kyse myös eri rooleista. Juhanan missio poliitikkona on pelastaa hyvinvointivaltio ja julkinen talous, ja tuossa tehtävässään hän ottaa tuekseen argumentteja taloustieteellisestä tutkimuksesta. Jos hän on liian varovainen ja korostaa hyödylliseksi katsomiensa politiikkatoimenpiteiden negatiivisia puolia liikaa, hän työskentelee omia tavoitteitaan vastaan.

Minulla ei ole samanlaista vahvaa missiota. Se mitä yritän usein tehdä on tuoda keskusteluun näkökulmia tutkimuksesta. Tutkimuksesta, joka on usein sotkuista siihen mittaan saakka että suurta yleisöä on vaikea vakuuttaa sen hyödyllisyydestä. Onneksi tällä blogilla ei olekaan suurta yleisöä. Ja siinä missä työmarkkinat ovat mätsänneet Juhanan tekemään talouspoliittisia päätöksiä, ne ovat mätsänneet minut arvioimaan niitä. Näissä rooleissa uskottavuuden ja vaikuttavuuden potentiaaliset ristiriidat ratkaistaan eri tavoilla.

Kun siis Juhana sanoo, että alimpien vähimmäispalkkojen alentamisella ei olisi "sanottavaa" vaikutusta työssä olevien palkkoihin, käytämme luultavasti eri kriteeriä sille, mitä on sanottava ja mitä ei. Ja siksikin tällainen vuoropuhelu on tärkeää.

4. Muita näkökulmia: neuvotteluvoima ja inhimillinen pääoma

Olen pyöritellyt kysymystä mielessäni parin päivän ajan, ja ainakin seuraavat lisänäkökohdat ovat esiin nostamisen arvoisia.

Ajatellaan ensin inhimillistä pääomaa. Osaamista. Toisaalta vähimmäispalkat kannustavat työntekijöitä, joiden tuottavuus alittaa vähimmäispalkan, kartuttamaan osaamistaan töihinpääsyn toivossa. Toisaalta jos tuotannossa on työssäoppimista, vähimmäispalkan aikaansaama työllisyyden lasku heikentää osaamisen kehitystä ja sitä kautta alentaa tulevia palkkoja.

Jos pompataan vielä kerran maahanmuuttokeskusteluun, Peri & Sparber (2009) argumentoivat, että yksi syy maahanmuuton maltillisille palkkavaikutuksille on se, että maahanmuutto kannustaa matalasti koulutettua kantaväestöä muuttamaan osaamistaan. Siinä missä kantaväestön ruumiillinen työ on substituutti maahanmuuttajien tarjoaman työn kanssa, kantaväestön kieliosaamista hyödyntävä palvelutyö voi olla sen kanssa komplementti. Siispä kun maahanmuuttaja uhkaa siivoajan työtä ja palkkoja, siivoaja kouluttautuu tarjoilijaksi. Toimisiko analogia: onko nyt vähimmäispalkkaa tienaavilla ja marginaalisesti heitä vähemmän tuottavilla työntekijöillä mahdollisuuksia erikoistua tähän tapaan eri töihin?

Toisaalta voidaan pohtia asiaa etsintäteoreettisten mallien kautta. Näissä ei välttämättä ole erilaisia työntekijöitä tai pääomaa, mutta niiden voidaan kuitenkin katsoa olevan parannus alussa mainittuun kysyntä-tarjonta-malliin. Tällaisissa malleissa vähimmäispalkka voi kasvattaa työntekijöiden neuvotteluvoimaa ja sitä kautta palkkoja (ks. Flinn 2006).

Lisäys: Kuten Niku kommentissaan huomauttaa, vähimmäispalkkojen alentamisen fiskaaliset vaikutukset ovat vielä oma mekanisminsa. Jos matalammat vähimmäispalkat lisäävät työllisyyttä, paranee julkisen sektorin rahoitusasema, millä on veroja alentava ja nettopalkkoja kohentava vaikutus.

5. Lopuksi

Kirjassaan Economics Rules Rodrik puhuu siitä, miten hyödyllisiä mallit ovat ja miten tärkeää on valita oikea malli oikeaan ongelmaan. Tässä tekstissä on pohdittu monelta kantilta sitä, mitä mallia vähimmäispalkkojen palkkavaikutusten arvioinnissa pitäisi käyttää ja mitä eri tekijöitä pitäisi huomioida.

Toivotan tervetulleeksi kaiken kritiikin tähän tekstiin, omaan ajatteluuni ja kriittiset huomiot tässä tarkasteltuja malleja kohtaan. Kaikkein iloisin olisin kuitenkin, jos kuulisin hyviä, perusteltuja ehdotuksia parhaaksi mahdolliseksi malliksi vähimmäispalkkojen vaikutusten tarkasteluun, ja tuon mallin pohjalta tehtyjä kvantitatiivisia arvioita noista vaikutuksista.

Tietenkin meillä on aina uskomuksia ilman selkeää käsitystä käyttämistämme malleista. Voimme kuitenkin olla myös uskomustemme osalta tarkempia. Juhana kirjoittaa kommentissaan:

minun nollahypoteesini on, että yleissitovuuden poistaminen, vaikka toisikin hieman lisää matalapalkkatyötä, ei laskisi työmarkkinoilla jo olevien palkkoja.

Hypoteesit ovat hyödyllisiä tieteenteossa, mutta arvioinnissa ja päätöksenteossa rationaalisen toimijan ei pitäisi käyttää (frekventistisesti) nollahypoteeseja, vaan (bayesiläisittäin) todennäköisyysjakaumia. Juhana ilmaisikin asian paremmin alkuperäisessä haastattelussa, josta tämä keskustelu lähti: hän "ei usko" että alempien vähimmäispalkkojen salliminen laskisi työssä jo olevien palkkoja "sanottavasti". Tämän kun pukee numeroiksi, niin avot.

Itse voisin esimerkiksi sanoa tämänhetkisestä ajattelustani seuraavasti: 80 prosentin varmuudella vähimmäispalkkojen alentaminen yhdellä prosentilla alentaisi jo työssä olevien, enintään 1,1 kertaa vähimmäispalkkaa tienaavien palkkoja vähintään 0,2 prosentilla (tarkastelu viisi vuotta uudistuksen jälkeen). Tämä on edelleen vähän löysästi määritelty, mutta on tämä parempi kuin että sanoisin vaikutuksen olevan todennäköisesti ei-triviaali.

Ja jos annat minulle lisää tietoa, tai uusia fiksuja argumentteja, nuo numerot päivittyvät. Tai ainakin niin niiden pitäisi tehdä.

Huomioita viimeaikaisesta työmarkkinakeskustelusta

Luin viime vuoden lopulla Tommi Uschanovin ja Juhana Vartiaisen kirjan Keskusteluja taloudesta. Kirja oli kevyt ja viihdyttävä. Itselleni päällimmäiseksi kirjasta jäi mieleen Vartiaisen sitkeä ymmärryksen puute muiden ihmisten tavasta tulkita asioita:

"Olen siis sanonut, että äidit jäävät kotiin liian pitkäksi aikaa - tajuamatta lainkaan, että joku voisi tulkita sen syytökseksi äitejä kohtaan" 
"Meille on tietenkin aivan itsestään selvää, että emme [Lisää matalapalkkatyötä-raportilla] peräänkuuluttaneet palkkojen alentamista. Miten kukaan voisi oikeasti ajatella niin? Oletko todella sitä mieltä, että moni ajatteli niin? Miksi ihmeessä me haluaisimme kenenkään palkan alenevan"

Kirja oli ainakin siitä hyvä, että monet sen kohdat ovat nousseet mieleen seuratessani talouskeskustelua sen lukemisen jälkeen. Esitän tässä ensin joitakin huomioita parista ekonomistikunnan viimeaikaisesta mediaosumasta, minkä jälkeen pohdin, alentaako vähimmäispalkkojen alentaminen palkkoja.

Mielikuvat ja itsemme suopea tulkinta

Viikko sitten Vartiainen sai kunnian tulla IS:n Tuomas Mannisen haastattelemaksi, mistä syntyi mm. seuraava pätkä:

VARTIAISELLA onkin terveisiä aktiivimallin vastaisen kansalaisaloitteen käynnistäneelle Martin Eric-Racinelle, 47-vuotiaalle helsinkiläiselle pitkäaikaistyöttömälle.
– Sanoisin, että tätäkin energiaa hän voisi käyttää työntekemiseen. Pääkaupunkiseudulla on runsaasti työtilaisuuksia. Tämä prosessi on mennyt ihan överiksi ja osoittaa, että tällaista kurinpalautusta (aktiivimalli) tarvitaan.

Aivan kuin Vartiainen tässä sanoisi, että yhden työttömän tai laajemman kansan poliittinen aktiivisuus työttömien etuuksien leikkaamista vastaan tarkoittaa, että he ovat kurittomia ja että he tarvitsevat kurinpalautusta juurikin kyseisen etuuksien leikkauksen muodossa. Ehkä hän ei tätä tarkoita, mutta aivan kuin hän näin sanoisi.

En ole viestinnän asiantuntija, mutta tämä ei vaikuta fiksulta lausunnolta. Se vaikuttaa lausunnolta, joka saattaa lisätä aktiivimallin kannatusta aktiivimallin kannattajien keskuudessa, mutta muille tämä ei taida toimia myyntipuheena. Itsekin suhtaudun jokseenkin positiivisesti aktiivimalliin, ja minun piti tehdä tämän lausunnon jälkeen pieni aivojumppa, että ärtymykseni kohdistuisi Vartiaiseen aktiivimallin sijasta.

Mutta mielikuvalliset kysymykset sikseen, mitä kurinpalautuksesta pitäisi ajatella? Aloitetaan siitä, mikä on kurinpalautus. Kurinpalautus on kurin palauttava toimenpide, ja kuri taas on


  • esivallan tai ryhmän asettama käyttäytymismalli
  • sen ylläpito
  • käyttäytymistä sääntelevät säännöt.


Täysin demokratian sääntöjen puitteissa pysyvä työttömien poliittinen aktiivisuus ei ainakaan minun mielestäni riko "esivallan tai ryhmän asettamaa käyttäytymismallia" ja työttömien "käyttäytymistä säänteleviä sääntöjä". Voi tietenkin olla että Racine tai muut työttömät ovat käyttäneet tähän prosessiin aikaa joka heidän olisi pitänyt "käyttäytymistä sääntelevien sääntöjen" mukaan käyttää työnhakuun, mutta työttömien ajankäytön kyttääminen ei liene kansanedustajien vaan työvoimavirkailijoiden tehtävä.

Otetaan toinen esimerkki "Taloustieteilijät uutisissa"-teemasta. Ekonomistikoneessa esitettiin seuraava väite:

Maahanmuuttajien kotouttamista tulisi edistää sallimalla määräaikaisesti työehtosopimuksen vähimmäistason alittavat palkat.

Kyselyn tulokset esitettiin Ekonomistikoneen sivuilla otsikon "Maahanmuuttajille voitaisiin maksaa alempaa palkkaa" alla.

Ekonomistikone teki tehtävänsä ja nousi keskusteluun, johon myös taloustieteilijät osallistuivat. Mika Maliranta avasi omia ajatuksiaan Twitterissä seuraavasti:

Ainakin minulla oli ajatuksena että maahanmuuttajan palkanalennusta kompensoidaan jonkinlaisella palkkatuella. Tarkoituksena on parantaa maahanmuuttajien työmarkkina-asemaa ja kuitenkin turvata elintaso.

Mika kirjoittaakin tämän myös Ekonomistikoneen vastauksen kommentissaan, joten kysymys ei ole hänen kohdallaan missään tapauksessa jälkikäteen selittelystä, eikä tarkoituksena olekaan nostaa häntä tikun nokkaan vaan pohtia Ekonomistikoneen viestintää.

Jos kysymyksessä ei puhuta sanaakaan kompensaatiosta ja otsikko on "Maahanmuuttajille voitaisiin maksaa alempaa palkkaa", niin onko ihme, että joku vetää siitä johtopäätöksen, että maahanmuuttajat saisivat vähemmän palkkaa, ja että ekonomistit tällaista vaativat?

(Tulee mieleen eräskin raportti, joka onnettomasti sai nimen "Lisää matalapalkkatyötä".)

Oikeustieteilijät esittivät epäilyksensä ehdotuksen perustuslainmukaisuudesta. Jälleen Mika kommentoi tätä seuraavasti Twitterissä:

Itse tulkitsen niin, että tuo voi pitää sisällään myös sen ajatuksen että myös muiden kuin maahanmuuttajien työmarkkina-asemaa voidaan edistää sallimalla määräaikaisesti tes:n alittavat sopimukset. (kun tuottavuus ei ole riittävä)

Voi olla, että muutkin Ekonomistikoneeseen vastanneet ovat tehneet saman tulkinnan, mutta ainakaan ei pidä ihmetellä sitä, jos muut eivät onnistuu lukemaan lauseisiin ajatuksia, joita siellä ei selvästikään ole. Ei myöskään ole syytä ihmetellä sitä, että oikeustieteilijöiltä asiasta kysytään, ja että oikeustieteilijät ottavat ehdotuksen melko kirjaimellisesti eivätkä lähde tekemään luovia tulkintoja siitä, mitä ehdotuksella on kenties tarkoitettu. Itse pelästyisin jos oikeustieteilijät kohdetessaan ehdotuksen, jossa diskriminoidaan maahanmuuttajataustan perusteella, tulkitsisivat sen perustuslainmukaisuutta ajatuksella, että ehkä siinä ei ole ollut tarkoitus diskriminoida maahanmuuttajataustan perusteella.

Kaiken kaikkiaan sillä on rajansa, miten suopeita tulkintoja voi odottaa muilta, ja kuinka suopeasti itseään tai viiteryhmäänsä sopii tulkita. Tämä on myös yksi Uschanovin ja Vartiaisen kirjassa esiinnousevia ajatuksia.

Alentaako vähimmäispalkkojen alennus palkkoja?

Aktiivimalliin liittyen Juhana Vartiainen kommentoi Paavo Teittisen HS-analyysiä aiheesta seuraavasti:

Ainoa kriittinen huomip Paavon juttuun: mahtaako alempien vähimmäispalkkojen salliminen kuitenkaan sanottavasti laskea työssä jo nyt olevien palkkoja? Se kai tarkoittaisi, että heidän palkkansa olisi nykytilanteessa korkeampi kuin mitä heidän tuottavuutensa edellyttäisi

Twitterissä viestintä on tiivistä ja vastuu siksi usein lukijalla. Avainkysymys siteeratussa arvelussa on se, mitä "palkalla" tarkoitetaan. Aloitan tapauksesta, jossa palkka viittaa tuntipalkkaan (tai vastaavasti kaikki työskentelevät kiinteän määrän tunteja kuukaudessa).

Ajatellaan tavanomaista työmarkkinoiden kysyntä-tarjonta-mallia. Täydellinen kilpailu, kaikki työntekijät ovat samanlaisia (yhtä tuottavia). Vaikkapa matalan tuottavuuden työntekijöitä. Ei kunkaan työntekijän palkka tässä kehikossa määräydy "hänen tuottavuudestaan", vaan viimeisimmän palkatun työntekijän tuottavuudesta (työn rajatuottavuudesta). Koska vähimmäispalkan alennus nostaa tehdyn työn määrää, se laskee työn rajatuottavuutta ja sitä kautta palkkaa. Ainoat tilanteet, joissa vähimmäispalkan lasku ei laskisi työssä olevien palkkoja, ovat tilanteet joissa minimipalkka on ollut niin korkea että kukaan ei ole ollut töissä, tai niin matala että se ei ole ollut sitova, tai tilanne jossa työn kysyntä on täysin joustamatonta (työnantajat palkkaavat tietyn määrän työntekijöitä huolimatta kustannuksista).

Tämä on tietenkin vain yksi tapa hahmottaa asia, mutta kiinnostaisi nähdä malli, jossa vähimmäispalkoilla ei ole vaikutusta palkkoihin. Taloustieteen sisälläkin on erimielisyyttä vähimmäispalkkojen vaikutuksista, mutta erimielisyydet koskevat pikemminkin vähimmäispalkkojen vaikutusta työllisyyteen kuin vaikutusta palkkoihin.

Ja jos ette minua usko, niin tässä Auktoriteettien sanoja. CBO:n arvio vähimmäispalkkojen nostosta sanoo jo tiivistelmän toisessa virkkeessä, että vähimmäispalkan korottaminen nostaisi matalapalkkaisten työntekijöiden palkkoja. Neumark, Schweitzer & Wascher (2004) tarkastelevat vähimmäispalkkojen palkkavaikutuksia ja havaitsevat, että työntekijöillä, jotka tienaavat tasan vähimmäispalkan verran tai hieman enemmän, vähimmäispalkan nousu yhdellä prosentilla nostaa palkkoja 0,8 prosentilla. Ainakin minusta tämä on "sanottava" muutos.

CBO:n logo. Todella hieno. Viestintäonnistuminen.

On siis vaikea nähdä, miten alempien vähimmäispalkkojen salliminen ei laskisi palkkoja - jos palkalla tarkoitetaan tuntipalkkoja.

Jos palkalla sen sijaan tarkoitetaan kuukausipalkkoja, niin asia voi olla eri. Jos alempien vähimmäispalkkojen salliminen lisäisi työssä jo nyt olevien työtunteja, se voi lisätä heidän (kuukausi)palkkojaan. Edellä mainittu CBO-selvitys ei huomioi tätä marginaalia. Neumark ja kumppanit estimoivat myös tämän marginaalin ja havaitsevat, että vähimmäispalkkojen korotus kyllä vähentää tehtyjä työtunteja, mutta efekti (-0,3) ei riitä vähentämään palkkoja. En löytänyt tästä hyvää katsausta, mutta tässä tutkimuksessa työtunnit eivät muuttuneet. HS-analyysissä mainitussa tanskalaistutkimuksessa vähimmäispalkat eivät muuttaneet nuorten (työllisten ja ei-työllisten) palkkasummaa, mutta tämä vaikutus tuli lähinnä työllisyysvaikutuksesta, jotenka työtuntien lisäyksen varaan ei tämänkään tutkimuksen perusteella voi kovin paljoa laskea.

Alempien vähimmäispalkkojen salliminen laskisi siis nähdäkseni työssä jo olevien palkkoja, joskin jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä siitä, miten suuri laskun pitäisi olla jotta se olisi "sanottava". Ja on sanottava, että tämä ei ole kannanotto tämänkaltaista toimenpidettä vastaan, vain pohdinta siitä, mitä seurauksia siltä voitaisiin odottaa.

Blogiarkisto