skip to main |
skip to sidebar
Kävin läpi tänään graduuni liittyen artikkeleita rahapolitiikan avoimuudesta (transparency) ja sen mallintamisesta. Luin Mishkinin mainion, yleistajuisen ja politiikkanäkökulmaisen NBER Working Paperin "Can Central Bank Transparency Go Too Far?" [pdf], jossa argumentoidaan syitä miksi täydellinen avoimuus on epäkäytännöllistä rahapolitiikassa. Ajattelin jakaa ja laittaa muistiin tämän hienon kappaleen tuosta paperista:
One advantage of a central bank announcing its objective function is that it would make clear the central bank’s views on how it will deal with output fluctuations. But since central banks do not announce their objective functions, and arguments against doing this are strong, they still have the problem of how to talk abut output fluctuations. The reality is that central bankers, whether they inflation target or not, are extremely reluctant
to discuss concerns about output fluctuations even though their actions show that they do care about them. This lack of transparency is the “the dirty little secret of central banking”. One remarkable manifestation of this occurred in August of 1994 at the Federal Reserve Bank of Kansas City’s Jackson Hole Conference, when Alan Blinder, then the vice-chairman of the FOMC, had the temerity to mention that a short-run tradeoff between output and inflation exists and that therefore monetary policy should be concerned about minimizing output as well as inflation fluctuations. Blinder was then pilloried by many central bankers and in the press, with a Newsweek columnist declaring that he was not qualified to be a central banker. From an academic economist’s perspective, this was quite amazing since Alan Blinder didn’t say anything that was inconsistent with what our models tell us or what central bankers deep down believe. However, it does indicate the discomfort that central bankers as a group have with discussing the role of output fluctuations in the conduct of monetary policy.
En löytänyt itse puhetta, mutta tämä on ilmeisesti se Newsweekin kolumnistin teksti, täällä (pdf) Blinder itse kertoo näkemyksiään siitä kohkaamisesta. Blinder on siitä hienoja ja harvinaisia ekonomisteja, että hän toimii melko avoimesti akateemisen tutkimuksen ja käytännön rahapolitiikan rajapinnassa ja auttaa ymmärtämään molempia. Ks. esim. mainiot, joskin aika jargonintäyteiset Lionel Robbins-luennot "Central Banking in Theory and practice" [pdf].
Kirjoitin edellisessä postauksessa hallitusohjelmasta ja sen saavuttamattomiin karanneista tavoitteista. Kirjoitin lopussa, että olisi hyvä että hallitusohjelmassa kerrottaisiin tavoitteiden tärkeysjärjestys siltä varalta, että kaikkia tavoitteita ei voida saavuttaa. Tarkemmin lukien siellä kuitenkin selvästi implikoidaan toisten tavoitteiden, kuten julkisen talouden tasapainon kaksoistavoitteen, olevan tärkeämpiä kuin toiset, kuten työllisyyteen liittyvät. En ainakaan tiedä muita tavoitteita kuin julkisen tasapainon kaksoistavoite joihin liitetään eksplisiittinen toimintaklausuuli:
Hallitus sitoutuu toteuttamaan uusia lisäsopeutustoimia, mikäli valtion velan bruttokansantuoteosuus ei näytä kääntyvän laskuun ja valtion talouden alijäämä näyttää asettuvan yli 1 prosenttiin bruttokansantuotteesta.
Nokkimisjärjestys tulee selväksi viimeistään siinä vaiheessa, kun työllisyystavoitetta kutsutaan (s.10) "kunnianhimoiseksi". Ainakin oman kokemukseni "kunnianhimoinen" on tällaisissa teksteissä kiertoilmaus "epärealistiselle".
Raimo Sailas kävi maanantaina A-studiossa (Areena). Hän sanoi, että hallitusohjelmassa sovitut 2,5 miljardin euron sopeuttamistoivet eivät riittäneet edes silloisissa näkymissä toteuttamaan hallitusohjelman tavoitteita julkisen talouden tasapainottamisesta (valtion velkasuhteen kääntäminen laskuun vaalikauden loppuun mennessä ja valtion talouden alijäämä on korkeintaan prosentin). Nyt näkymät ovat huonontuneet, joten tavoitteiden saavuttamiseksi tarvitaan lisää valtiontaloutta tasapainottavia toimenpiteitä. Valtiovarainministeriön ennusteiden mukaan velkatavoitteen saavuttaminen vaatii 3,5 miljardin euron lisäsäästöjä ja vajetavoite 5 miljardin euron lisäsäästöjä. Tässä hieno vuoropuhelu keskustelusta noista luvuista:
Sailas: Eikä se voi olla mikään riidan kohde koska se on laskutoimituksen tulos jossa otetaan huomioon mihin hallitus on sitoutunut.
Toimittaja: Tämä on tosiaan matematiikkaa, ei politiikkaa?
Sailas: Näin juuri.
Sailaksella on hyvä pointti. Jos ajatellaan, että VM:n ennuste, joka on samansuuntainen Suomen Pankin ennusteen kanssa, on oikea, niin hallitusohjelman julkisen talouden tasapainottamiseksi on tehtävä 3,5-5 miljardin sopeuttamistoimet. Huomiona sanottakoon, että Sailas mainitsee että tavoitteet ovat "epäsynkronissa". En tiedä, pitäisikö tämä tulkita niin, että ne vaativat eri suuruisia sopeuttamistoimia, jolloin mentäisiin tuon 5 miljardin mukaan, jotta molemmat saavutettaisiin, vai niin, että ne ovat jotenkin ristiriidassa, jolloin molempia ei voisi saada. Ehkä tämä VM:n sivuja kaivelemalla löytyisi.
Voi tietysti väittää, että VM:n ja Suomen Pankin ennusteet ovat virheellisiä, mutta se ei ole mikään arvo- tai mielipidekysymys. Se on tiedettä, siinä määrin kuin ennusteiden laatiminen sitä on. Ja voihan siitä kiistellä, mutta tosiasia on se, että kasvunäkymät ovat heikentyneet ja yllä mainittujen tavoitteiden sen seurauksena vaatii lisätoimenpiteitä. Palkansaajien tutkimuslaitos on ollut ainakin tämän kriisin aikana, mitä olen seurannut, ennusteissaan kaiketi konsensusta optimistisempi, ennusti joulukuussa "jopa yli prosentin" kasvua vuodelle 2012, mikä on hieman korkeampi kuin hieman aiemmin tehdyt VM:n ja Suomen Pankin ennusteet (molemmilla 0,4 prosenttia). Tämä pätkä Maikkarin nettiuutisesta on kuitenkin paljastava:
Ennustepäällikkö Eero Lehto Palkansaajien tutkimuslaitoksesta laskee tarpeeksi vain 1,8 miljardia euroa. Hänen mielestään kyse on siitä, pitäydytäänkö hallitusohjelmassa vai tehdäänkö toimia, jotka on järkevää tehdä hallitusohjelmasta riippumatta.
En tiedä, onko tuo 1,8 miljardia euroa ehdollinen yllä mainituissa tavoitteissa pysymiselle. Joka tapauksessa on kyettävä ajattelemaan myös sitä, että tavoitteita ei ehkä kannata saavuttaa, ja mitä seurauksia sillä sitten on. Vähintään on myönnettävä se, että kaikkia hallitusohjelman tavoitteita ei voida saavuttaa.
Olen ollut yllä tarkka siitä, että puhun "yllä mainituista tavoitteista" tai muista vastaavista, enkä yleisesti tavoitteista. Hallitusohjelmassa on hyvin vähän ehdollisia tavoitteita, joten kun kasvunäkymät heikkenevät, on lähes varmaa, että ohjelmasta tulee sisäisesti ristiriitainen. Sailas puhuu sen puolesta, että on tehtävä tällaiset sopeuttamistoimet, jotta julkisen talouden tasapainottamistavoitteet saavutetaan. Mutta on ohjelmassa muitakin tavoitteita, enkä ainakaan huomannut missään minkäänlaista mainintaa siitä, mitkä tavoitteet ovat ensi- ja mitkä toissijaisia. Itse asiassa noita tavoitteita seuraavalla sivulla asetetaan tavoitteeksi työllisyyden nosto 72 prosenttiin ja työttömyyden lasku 5 prosenttiin vaalikauden loppuun mennessä. VM ennustaa vuodelle 2013 68,9 prosentin työllisyysastetta ja 8 prosentin työttömyysastetta. Näyttää siis siltä, että näitä tavoitteita ei tulla saavuttamaan! Pitäisikö hallituksen ryhtyä toimenpiteisiin? Pitäisikö hallituksen huolestua siitä, että julkisen talouden tasapainoon liittyvien tavoitteiden saavuttamiseen tähtäävät toimenpiteet heijastuvat negatiivisesti työllisyys- ja työttömyystavoitteiden saavuttamiseen (en tiedä, ovatko VM:n laskelmat ehdollisia sille, että valtio tekee 5 miljardin lisäsäästöt)?
Arvostan Raimo Sailasta valtaisasti. Herää kuitenkin kysymys, että miksi ja kenen nimissä hän kantaa huolta yksistä taloustavoitteista toisten kustannuksella.
Olisi varmaan reilua myöntää, että hallitusohjelma on mennyttä. Se tehtiin sillä oletuksella, että kasvu olisi jotakin, jota se ei tule olemaan. Hallitusohjelma ei voi toteutua. Pitäisikö keskustella siitä, että mitkä tavoitteet sieltä pelastetaan?
Ja pitäisikö keskustella siitä, että kannattaisiko hallitusohjelmaan tehdä eksplisiittisesti ehdollisia tavoitteita? Tai ainakin selkeästi ilmaista eri tavoitteiden keskinäinen tärkeysjärjestys siltä varalta, että niitä kaikkia ei voidakaan toteuttaa.
1. Tämä working paper siitä, kuinka kieli vaikuttaa intertemporaalisiin valintoihin. Mielenkiintoinen hypoteesi, vaikuttava analyysi ja hyvä käsittely tutkimuksen rajoitteista. Tässä abstrakti, kannattaa lukea se.
Languages differ widely in the ways they partition time. In this paper I test the hypothesis that languages which do not grammatically distinguish between present and future events (what linguists call weak-FTR languages [ml. suomi!]) lead their speakers to take more future-oriented actions. First, I show how this prediction arises naturally when well-documented effects of language on cognition are merged with models of decision making over time. Then, I show that consistent with this hypothesis, speakers of weak-FTR languages save more, hold more retirement wealth, smoke less, are less likely to be obese, and enjoy better long-run health. This is true in every major region of the world and holds even when comparing only demographically similar individuals born and living in the same country. While not conclusive, the evidence does not seem to support the most obvious forms of common causation. Implications of these findings for theories of intertemporal choice are discussed.
2. Eläimetkin abortoivat.
3. Virtuaaliset maailmat! Katsoin juuri Teemalta dokkarin Täydellinen maailma verkossa, ei valitettavasti Areenassa. Olisi hauskaa tulevaisuudessa pelata jotain MMO:ta ja olla mukana siinä emergenssissä.
Tauti iski enkä voi mennä töihin ja olen päättänyt, että olen liian kipeä tehdäkseni gradua. Hyvä hetki kirjoitella, siis.
Olen lukenut hyvin vähän Deirdre McCloskeytä, joka 1980-luvulla tutki taloustieteen retoriikkaa, sitä, miten taloustieteilijät kääntävät mallejaan ja niiden politiikkasuosituksia ihmiskielille. Se perusajatus on kuitenkin ollut vaikuttava, että mallit eivät käänny harhattomasti narratiiveiksi, varsinkaan kun kääntäjinä toimivat eri tavoilla biasoituneet tieteilijät. Tämä tuli mieleeni, kun luin mainiota artikkelia MMT:stä Washington Postin verkkosivuilta. Tässä pari teemaa, joissa ainakin itse olen törmännyt harhaanjohtaviin narratiiveihin. Niihin molempiin liittyy seuraava Scott Sumnerin viisaus, joka pätee varmaan muihinkin juttuihin kuin suhdanteisiin ja rahoitusmarkkinoihin: "When dealing with business cycles and financial markets only conditional forecasts matter".
1. Valtion maksukyvyttömyys. Tosiasiahan on se, että omaa rahaansa liikkeelle laskeva valtio ei voi, määritelmällisesti, olla kyvytön maksamaan velkojaan jos nuo velat on laskettu liikkeelle sen omassa valuutassa (eli valtio ei syyllisty Perisyntiin [pdf]). Joskus velkojen maksamatta jättäminen voi olla kuitenkin parempi vaihtoehto - tai ainakin niin valtiot toimivat! Olisi hauskaa nähdä tästä jonkinlainen analyysi, että mikä määrittää sen, kannattaako velat maksaa pois vai defaultata - ja että miksi sillä on väliä. Valtion budjettirajoite on parempi käsite, koska se ottaa huomioon myös rahapolitiikan ja siitä on olemassa tieteellistä kirjallisuutta. Tosin se on siitä ongelmallinen, että se on vaikeampi ja silkkaa tiedepuhetta, joten se taas pitäisi kääntää ihmiskielille. Varmaan parempi olisi sanoa, että julkinen velkaantuminen on ongelma jos rahapolitiikka on itsenäistä ja keskittyy makrotalouden tasapainoon.
2. Hyperinflaatiot. Tämän opin J.K. Galbraithin Raha-kirjasta. Galbraith kuvasi yleistä hyperinflaatioiden narratiivia, enkä usko että se on täysi olkiukko. Narratiivi pelottelee äänestäjiä (eksplisiittisesti tai implisiittisesti) hyperinflaatiolla, mikäli rahapolitiikasta tehdään vähemmän itsenäistä ja mikäli sillä ryhdytään tavoittelemaan "sosiaalisia" päämääriä. Harva maa on, käsittääkseni, joutunut hyperinflaation kouriin ryhtymällä tavoittelemaan yhtäkkiä jotain tuollaisia saavuttamattomia päämääriä, kuten toiveikkaasti estimoitua täystyöllisyyttä. Eikä inflaatio aina ole huono asia: mikäli valtio joutuu sen selviytymistä uhkaavaan sotaan, sen täytyy mobilisoida valtaisat määrät reaalisia resursseja, ja kätevimmin tämä on yleensä käynyt setelimyllyä pyörittämällä (yhdistettynä isänmaallisiin lainoihin, kultasormukset rautasormuksiksi-kampanjoihin ja sen sellaisiin).
On tietenkin totta, että keskuspankit voivat tehdä politiikkaa, joka pitkällä tähtäimellä johtaisi hyperinflaatioon. Mutta tässä on mielestäni kyse vähän samasta ongelmasta kuin aina jonkin asian kestävyydestä puhuttaessa (relevant xkcd). Jos jokin ei voi jatkua ikuisesti, se loppuu. Ja se todennäköisesti tulee loppumaan ennen kuin sen on aivan pakko loppua, ennen kuin kaikki helvetti on irti.
Yhdysvalloissa tehtiin 1970-luvulla rahapolitiikkaa, joka olisi jatkuessaan johtanut hyperinflaatioon. Taylorin [pdf] mukaan kyse oli siitä, että ohjauskorko ei reagoinut tarpeeksi voimakkaasti inflaation kasvuun. Orphanideksen [pdf] mukaan kyse oli siitä, että NAIRU estimoitiin väärin ja tahattomasti tähdättiin liian alhaiseen työttömyystasoon, ja hän on varmaankin oikeassa. Olipa syy mikä tahansa, politiikka oli kestämätöntä. Mutta missään vaiheessa ei ollut luultavasti vaaraa siitä, että tilanne olisi riistäytynyt hyperinflaatioksi (tosin helppohan se on jälkeenpäin sanoa). Ennemmin tai myöhemmin syntyisi inflaation vastainen kansanrintama ja esiin nousisi Paul Volckerin kaltainen hahmo.
On siis yhtä aikaa oikein ja väärin sanoa, että jos EKP lähtisi huomenna tähtäämään 2 prosentin työttömyystasoon euroalueella, homma johtaisi hyperinflaatioon. Narratiivina se on ainakin huono, koska ei yleisöä kannata pelotella sellaisella asialla, jota ei tule tapahtumaan. Parempi narratiivi on se, että mikäli rahapolitiikalla tavoitellaan liian korkeaa työllisyystasoa tuloksena on inflaation kiihtyminen ja epävarmuuden lisääntyminen inflaatiotason vaihdellessa (inflaation varianssi yleensä kasvaa sen tason noustessa). Vanhoina aikoina (ehkä joskus ennen 1920-lukua) ei osattu pelätä hyperinflaatioita, mutta kyllä silloinkin ymmärrettiin, että vakaa rahapolitiikka on tärkeää. Eivät hyperinflaatiot ole uhka, vaan epävarmuus rahan arvosta.
Tosin ehkä euroalueella ongelma tällä hetkellä on pikemminkin se, että keskuspankki ottaa liian tosissaan hierarkkisen tehtävänantonsa ja siitä seuraavat leksikografiset preferenssinsä - eli sen, että pidetään inflaatio vain hieman alle kahdessa prosentissa keskipitkällä aikavälillä, kun tällaisessa lamassa olisi varmaan hyvä höllätä vähän inflaatiosta ja helpottaa työllisyystilannetta. Toivotaan että Draghi käyttää epäselvien kirjausten ("keskipitkä aikaväli") ja tilivelvollisuuden puutteen mukanaan tuomia vapauksiaan paremmin kuin Trichet.
Tulipa rönsyiltyä.
P.S. Pari linkkiä vielä, enemmän tai vähemmän näitä juttuja liipaten.
Interfluidity: Restrainging unit labor costs is a right-wing conspiracy.
Sachs: The Bolivian Hyperinflation and Stabilization [pdf]. Mielenkiintoinen kuvaus mielenkiintoisesta hyperinflaatiojaksosta.
De Grauwe & Ji: Mispricing of sovereign risk and multiple equilibria in the Eurozone. Linkkaan tähän, koska en malta olla kommentoimatta sitä ja siksi, että se liippaa tuota ehdolliset vs. ehdottomat ennusteet-teemaa. Blanchard, jonka kommenttiin tuossa viitataan, on yksi parhaista ja kyllähän se valtionvelkamarkkinoiden käyttäytyminen välillä vähän skitsolta vaikuttaa, mutta onko tuota huonompaa analyysiä nähty hetkeen? Ai että D/GDP on ainut "fundamentti", ainut velanmaksun todennäköisyyteen vaikuttava tekijä? Ai että kaikki se vaihtelu velkakirjojen arvossa, jota D/GDP:n vaihtelu ei selitä, on kuplaa? Ai että Kreikan nimellisen BKT:n kasvuodotukset eivät ole fundamentti? Ai että Kreikan nimellisen BKT:n kasvuodotukset eivät muuttuneet kriisin aikana? Se, miten tuon analyysin voisi tulkita on, että ehdollisena sille, että muut fundamentit eivät muuttuneet, markkinoilla on kuplamaista hinnoittelua. Mutta kun ei tuo ehto varmastikaan täyty. Korostan vielä, että en missään nimessä kiellä, etteikö siellä olisi väärin hinnoittelua - tuo analyysi vain ei riitä kovin pitkälle sen todistamisessa.
Tämä menisi kansioon "Opin itsestäänselvyyksiä ja löysin vain caveatteja."
Kysymys tuli mieleeni vähän aikaa sitten kun näin kokonaisveroasteen kehitystä kuvaajan graafin. Veroaste laman aikana on noussut vain hieman (ks. taulukko), kun valtio on rahoittanut menojaan ottamalla velkaa. Mutta "To spend is to tax", Milton Friedmanin sanotaan sanoneen, ja otettua velkaa pitää maksaa takaisin veroja nostamalla. Toki velan maksaminen takaisin vain osittain joko inflaation tai haircuttien myötä on myös mahdollista, mutta siinä määrin kuin maan kansalaiset omistavat velan, tätä voidaan pitää verottamisena (joka on oikeastaan vain yksityisen varallisuuden siirtämistä julkiseksi varallisuudeksi). Ja siinä määrin kuin muiden maiden kansalaiset omistavat velan, politiikka ei ole kovin kestävää. On esimerkiksi vaikea perustella sitä, että Bushin veroleikkaukset, joita ei rahoitettu menoja vähentämällä vaan lainaa ottamalla, olisivat oikeasti vähentäneet verorasitusta - ne vain siirsivät sitä.
Olisiko siis julkinen kulutus osuutena BKT:sta (G/BKT) parempi verorasituksen mittari? Huomasin kuitenkin lukuja katsellessani, että ei se ole ainakaan hyvä mittari pitkän aikavälin verorasitukselle, koska G/BKT tuntuu olevan aina kokonaisveroastetta korkeampi. Joka maassa, aina. Valtiolla kun on muitakin tuloja kuin verot. Esimerkiksi vuonna 2010, joka ei välttämättä ole edustava vuosi, kohta "Sekalaiset tulot" oli noin 10 prosenttia kaikista valtion tuloista ja noin kuudesosa siitä, mitä verotulot olivat. "Sekalaiset tulot" ovat siis merkittävä tapa rahoittaa julkisen sektorin toimintaa, ja niiden erittely löytyy täältä (pdf). Isoja lähteitä ovat mm. siirto valtion eläkerahastoista, siirto valtion asuntorahastosta, Veikkauksen ja RAY:n tulot (kai se Fintotokin tuolla jossain on) ja EU:lta saatavat rahat.
Mitä tästä sitten pitäisi ajatella? Ainakin kannattaa olla tarkkana siitä, mitä kokonaisveroaste mittaa, mitä se ei kerro ja mihin sitä haluaa kussakin yhteydessä käyttää. Esimerkiksi rahapelien tulot tuntuvat ainakin intuitiivisesti veronkaltaisilta. Jos esimerkiksi rahapeleistä tehtäisiin haittaverotettava, kilpailtu ala, homma olisi kuluttajan rahojen kannalta aika samankaltainen (vaikka hänen valintamahdollisuutensa olisivatkin suuremmat), mutta tämä nostaisi kokonaisveroastetta nykyiseen järjestelmään verrattuna. Todennäköisempi skenaariohan mahdollisessa vapauttamisessa lienee se, että valtio myisi lisenssejä eri toimijoille ja nämä lisenssit sitten luultavasti näkyisivät tuolla "Sekalaiset tulot"-osiossa.
Toisaalta Sekalaisissa tuloissa on tuottoja valtion varallisuudesta, ja nämä eivät suoranaisesti kerro nykyisestä tai tulevasta verorasituksesta.
Näin kiinnitettyjen valuuttakurssien - Bulgaria, Latvia ja Liettua eivät ole vielä euromaita, mutta ovat kiinnittäneet valuuttakurssiensa arvon euroon sisäänpääsyä odotellessa - pitäisi toimia, jotakuinkin. Kun valuutan ulkoista arvoa ei voida muuttaa, pitää maan sisäistä hintatasoa muuttaa ns. sisäisellä devalvaatiolla. Ilmaus "palkkamaltti" on tässä varmaan melkoinen understatement, sen verran kurinalaista sen touhun on oltava. Näin tuotanto lähtee taas nousuun viennin kautta, kuten Suomessa 90-luvulla, ja aletaan hoitaa laman aiheuttamia inhimillisiä ja taloudellisia traumoja. Ja ilmeisesti se on toiminut, ainakin mitä luin IMF:n sivuilta maita koskevia raportteja, tosin yleinen maailmantalouden hidastuminen aiheuttaa ongelmia näissäkin maissa.
Se, miten Krugman puhuu kyseisistä maista (esim. täällä), ei ole ristiriidassa yllä olevan kanssa. Kyse on siitä, miten toimimisen tai menestyksen määrittelee. Krugman argumentoi, että maiden tuotanto ja työllisyys on laskenut valtaisasti aiheuttaen suurta kärsimystä, ja näin onkin. Mutta jos kerran päätetään pitää valuutan arvo kiinnitettynä, politiikka on ollut täysin oikeanlaista ja menestyksekästäkin, rajoitteet huomioonottaen.
Voihan olla, että ainakin joidenkin maiden olisi kannattanut kytkeytyä irti. Tässä on toki aimo annos jälkiviisautta, mutta on myös haastavaa lähteä puhumaan muiden maiden valinnoista. On selvää, että monille näiden maiden kansalaisille rahaliitto on kunniakysymys emmekä me täällä välttämättä ymmärrä, miten tärkeä asia valuuttakurssin ylläpito heille on. Voihan se perustua monella tavalla vääriin käsitykseen taloudesta ja sen toiminnasta, mutta vaikea sanoa.
Minkä rajoitteiden puitteissa valtiot tekevät tätä politiikkaansa? Kansainväliset pääomamarkkinat ovat tietenkin hyvin vapaat ja nopeat, mutta entä työmarkkinat? Osa klassisen kultakannan toimivuutta oli se, että niin kansallisetkin kuin kansainvälisetkin työmarkkinat olivat hyvin erilaisia kuin nykyään. Kansallisilla työmarkkinoilla työväenliikkeet eivät vielä olleet saaneet aikaan juuri minkäänlaista sopimusarkkitehtuuria tai työmarkkinapolitiikkaa, minkä ansiosta palkat sopeutuivat verrattain nopeasti. Kansainvälisillä työmarkkinoilla klassisen kultakannan aikakausi oli myös siirtolaisuuden kulta-aikaa, joskin tämä siirtolaisuus oli käsittääkseni merkittäviltä osin kuljetuskustannusten laskun mahdollistamaa olemassaolevien epätasapainojen korjaamista eikä niinkään shokkeihin vastaamista, joskin se oli sitäkin.
Ongelma koko euroalueeseen vaikuttavassa kokonaiskysyntäshokissa (jossa keskuspankki tekee one-size-fits-nobody-tyyppistä-politiikkaa) on tietenkin se, että työttömyyttä on kaikkialla ja se on kasvussa. Toiset maat ovat kuitenkin huonommassa jamassa kuin toiset ja rakenteellistakin muutosta on tapahtumassa. Työvoima liikkuu euroalueella vapaasti, mutta kun ei liiku, ainakaan tarpeeksi. On kielimuuria, kulttuurieroja ja mitälie. Blanchard & Katz [pdf] puhuvat vakuuttavasti siitä, että vaikka palkkojen joustavuus valuuttaunionissa on ehdottoman tärkeää, myös työvoiman liikkuvuutta tarvitaan tasapainon löytämiseksi. Ja siksi suurista ponnisteluista huolimatta yllä lueteltujen maiden taival on ollut niin tuskainen ja tulee sitä olemaankin. Palkat eivät jousta alaspäin tarpeeksi eikä jengi lähde etsimään muualta töitä (tosin tässä tilanteessa töitä varmaan pitäisi hakea aika kaukaa). Alla ote artikkelista:
Implications for Europe
What are the implications of our findings for those countries that are moving toward a fixed exchange rate zone with few or no barriers to goods and factor mobility? A common argument raised during discussions of a common currency area for Europe is that, once the common currency is introduced and exchange rates are thus irrevocably fixed, firms and workers will no longer expect to be bailed out by monetary expansion and depreciation. Faced with a decline in competitiveness, firms will find that wage concessions and productivity improvements will be quicker, leading to a faster return to full employment. The experience of the United States clearly shows the limits of this argument. In response to an adverse shock in demand, relative nominal wages indeed decline, but they do not decline by a large enough amount to prevent increases in unemployment. What they trigger is mostly labor out-migration, rather than job in-migration or job creation.
Furthermore, European countries are likely to remain quite different from U.S. states in a number of ways. First, in the United States, substantial interstate transfers operating through the federal tax and transfer system help cushion the impact of regional shocks. Such a system of transfers is unlikely to be implemented on the same scale in Europe. Labor mobility across European countries is also likely to remain lower than labor mobility across U.S. states. To the extent that labor mobility is the main source of adjustment in the United States, this suggests that shocks will have larger and longer lasting effects on relative unemployment in Europe. This conclusion must be qualified to allow for the possibility that lower labor mobility in Europe than in the United States may lead to more wage flexibility on the part of workers in Europe than in the United States. Absent this high wage flexibility, our paper thus warns, the adjustment to relative shocks in the European common currency area may turn out to be a painful and protracted process.
[Aloin kirjoittaa tätä postausta tämän FT Alphavillen jutun ja sieltä löytyneen taulukon perusteella, mutta se olikin hieman hämmentävä, koska kriisi iski eri maihin eri aikoihin ja taulukossa olevat muutosprosentit ovat tällöin hieman hämääviä.]
