Markkinat, demokratia ja hierarkia

Pahoittelen viime aikojen hiljaisuutta. Juuri alkaneet tohtoriopinnot vievät aika paljon aikaa ja energiaa. Luin Björn Wahlroosin Markkinat ja demokratia-kirjan ja ajattelin, että vähän arvioin sitä täällä. Tämä on pitkähkö postaus eikä tässä ole hupaisia kuvia keventämässä kokemusta. Arviot eivät anna täysin kattavia ja reiluja kuvia kohteistaan, mutta toivottavasti tästä on jollekulle iloa. Ja kommentoikaa ihmeessä


Odotukseni kirjan suhteen eivät olleet kovin korkeat, mutta olen tyytyväinen siihen, että luin sen. Ensimmäisenä kirjassa ainakin itselläni pisti silmään se, että kuinka vähän se kosiskelee lukijaa. Jälkikäteen kirjaa selaillessani huomasin, että tästä annetaan vahvoja vihjeitä jo esipuheessa, jossa Wahlroos kertoo kuinka kirja synty kahdesta syystä: jotain teki mieli kirjoittaa ja häntä tuohdutti median poliittisesti värittynyt, emotionaalinen ja ammattitaidoton viime aikojen finanssikriisien käsittely.

Kirjan tyyli on pohdiskeleva ja rönsyilevä, nimiä pudotellaan, historiallisia tapahtumia luetellaan ja mielipiteitä esitetään aina Marxista Obaman ulkopolitiikkaan. Vaikka historia on suuressa osassa ja lähdeviitteet vilisevät, ei teosta kannata lukea oppiakseen asioita, vaan saadakseen sytykettä valtio-opilliseen mietintään. Esimerkiksi modernin yrityksen historia käsitellään kirjassa melko ansiokkaasti, mutta kuitenkin joka osa-alueella heikommin kuin vaikkapa Micklethwaitin ja Wooldridgen The Company: A Short History of a Revolutionary Idea-kirjassa.


Itse sanoisin, että Wahlroosilla on kaiken seassa ja välissä kaksi suurta teemaa. Ensinnä on kysymys siitä, miten asioista voi ja miten niistä kannattaa päättää. Tässä käytetään apuna kirjan alkuperäiskielisen nimen kolmijakoa markkinat, demokratia ja hierarkia. Toiseksi on huomio siitä, että kilpailu ei rajoitu markkinoihin, vaan myös valtiot ovat kautta historian kilpailleet ja kilpailevat edelleen keskenään.


Kuten kaikki varmaan tietävät, Wahlroosilla on jotain kattavaa hyvinvointivaltiota ja nykyisen suuruisia tulonsiirtoja vastaan. Tämän kirjan jälkeenkin syy tähän jää hieman hämäräksi. Wahlroos kirjoittaa, kuinka "hyvinvointivaltion rönsyilevät tuet ja tulonsiirrot johtuvat pitkälti poliittisen järjestelmämme vakavista puutteista", mutta hyvin monet varmasti pitävät näitä poliittisen järjestelmämme perimmäisten tarkoitusperien ilmentymänä.

Wahlroos ei ole missään nimessä von Misesin ja Rothbardin kaltainen luonnollisten oikeuksien puolustaja. Valtiolla on roolinsa jne. Tämä on yksi asia, joka minua toisinaan ärsyttää monien vapausfanien kirjoituksissa: hehkutetaan kuinka markkinat ovat hieno tapa järjestää asioita, mutta aina korostetaan, kuinka valtiollakin on roolinsa. Pieni osa ärsytystä on se tunne, että kirjoittaja maalaa itsestään maltillista keskitien kulkijaa. Mutta kultainen keskitie on huono kriteeri, kun se niin riippuu siitä, mihin sijoittaa reunat. Enimmäkseen siinä kuitenkin häiritsee anarkokapitalistien haasteen väheksyminen, mikä tuntuu älylliseltä laiskuudelta.

Jos markkinat kerran ovat niin hyvä juttu, niin mikseivät ne hoida kaikkea? Fiksut ihmiset ovat argumentoineet anarkokapitalismin puolesta ja hahmotelleet sellaisen toimintaa. Olisi hauska nähdä Wahlroos kommentoimassa vaikkapa David Friedmanin tekstejä ja puolustamassa väitettään siitä, että valtiota tarvitaan. Ja tietenkin, pidän itseänikin vapausfanina ja tämä koskee myös minua. Kaikkien on hyvä olla vähän idealisteja ja kaikilla idealisteilla on aina jonkinlainen suhde anarkismiin, tuohon "suvun mustaan lampaaseen", jollaiseksi V itseään kutsuu Alan Mooren kirjoittamassa sarjakuvassa. Tuota suhdetta on virkistävää kehittää ja tehdä selväksi.

Takaisin markkinoihin ja demokratiaan. On vaikea välttyä ajattelemasta, että vapauden merkitys on Wahlroosille pohjimmiltaan esteettinen. Tähän annetaan lähes suoria viitteitä kohdassa, jossa Wahlroos viittaa Robert M. Pirsigin laatu-käsitteeseen.

Itse tajusin sen ensi kerran käydessäni sosialistisessa Unkarissa joskus 1980-luvun alussa. Olin juuri lukenut Pirsigin teoksen ja olin luultavasti erityisen herkkä sen esimerkeille. Toimivaa hintamekanismia ei maassa ollut, joten puoluebyrokraatin käden lisäksi ei liion ollut mitään näkymätöntä kättä, joka olisi ohjannut panostamaan laatuun. Kaikki oli yksinkertaisesti ikävää ja harmaata.Talot olivat rumia, puutarhat hoitamatta, autot teknisesti vanhanaikaisia ja huolto huonoa tai olematonta. Keinokuituja oli kaikkialla ja värit sameita. Jopa La Bohèmen esitys Budapestin Valtionoopperassa todisti, että koko kulttuurista puuttui se jokin, laatu. Se on lopulta vain katsojan silmässä. Ellei hän voi paljastaa mieltymyksiään ilmaisemalla maksuhaluaan, laadun tuottaminen jää aina kannattamattomaksi.

Tämä on yksi yllättävän harvoja kohtia, joissa Wahlroos ei jää historiallisten kehityskulkujen esitystensä taakse (toinen merkittävä kohta ovat viimeiset kappaleet, joissa siteerataan Atlas Shrugged-romaanin lopun paatostelua).


Enimmän ajasta Wahlroos on sivussa. Hän kertoo nykyajalle, että se, minkä se on rakentanut, ei kestä. Demokratian alaa on kavennettavana erilaisin institutionaalisin järjestelyin. Ongelma on seuraavanlainen. Enemmistöpäätöksenteko johtaa merkittäviin tulonsiirtoihin. Tällaiset tulonsiirrot vaativat korkeita rajaveroasteita, jotka johtavat talouskasvun heikentymiseen sen kohteiden vähentäessä työntekoaan ja erityisesti muuttaessa muualle. Talouskasvun heikentyminen kriisiyttää järjestelmän.

Tämä argumentti ansaitsee vakavan tarkastelun. Siinä on kuitenkin useampikin kohta, jotka ovat ainakin nykyisen tilanteen valossa vielä avoimia. Ensiksi Wahlroos viittaa usein mediaaniäänestäjään ja korostaa sen merkitystä, että hänen ansionsa jäävät alle aritmeettisen keskiarvon. Mediaaniäänestäjän teoreemalla (tai mediaaniäänestäjän syndroomalla, kuten Wahlroos sanoo) on jonkin verran selitysvoimaa, mutta yhtä totta on se, että ihmiset äänestävät jatkuvasti (välittömien) materiaalisten etujensa vastaisesti.

Toiseksi ainakaan vielä korkeat rajaveroasteet eivät ole osoittautuneet kovin haitallisiksi. Loppujen lopuksi osaajat muuttavat melko harvoin matalan verotuksen perässä ja kovatuloisten työn tarjonta on oikeistopoliitikkojen puheista huolimatta melko joustamatonta verojen suhteen. Pian saadaan lisää dataa, kun Ranska nostaa rajaveroasteet 75 prosenttiin, sattumalta maan tunnetuimpien ekonomistien Thomas Pikettyn ja Emmanuel Saezin suositusten tienoille.

Nolo totuus kilpailun ja jaloilla äänestämisen fiilistelijöille on se, että EU:ssa valtio on hyvin pitkälti kaatanut vapaan liikkuvuuden lainsäädännölliset esteet, mutta väki ei tästäkään huolimatta ole pakannut perheitään ja muuttanut Maltalle asumaan. Siitä olen samaa mieltä Wahlroosin kanssa, että hyvinvointivaltio tuntuu olevan melko herkkä talouskasvun suhteen.


Wahlroos puhuu jonkin verran EU:sta, ja EU:n suhteen institutionaalinen pohdinta onkin paikallaan. Ainakin itse olen sen verran konservatiivinen etten usko, että me voisimme tuoda Suomeen halutessamme vaikkapa kaksikamarisen parlamentin ja perustuslakituomioistuimen ja niiden hyvät puolet. Näissä asioissa on niin paljon polkuriippuvuutta. Tiiviimmän Euroopan Unionin polku on kuitenkin vasta alkamassa ja tässä asiassa meidän olisi syytä käydä perusteellinen keskustelu siitä, mitä me haluamme unionilla toteuttaa ja millaisilla instituutioilla nuo tavoitteet parhaiten saavutettaisiin.


Kuten useimmat tähän maailmanaikaan kirjoitettavat kirjat, tässäkin esitetään tarina viime vuosien myllerryksestä. Kirjan tarinassa on hyviä elementtejä, mutta se on hyvin vaillinainen. Wahlroos käy läpi Yhdysvaltain omistusasumista tukevaa politiikkaa, luottoluokittajien roolia ja pankkien pelastamista. Kuitenkin, kuten kirjan eräs alaotsikko sen sanoo, "Kaikki on kiinni rahasta". Ja tästä minä pidän; tämä on oikein. Mutta kirjaa lukemalla voisi luulla, että syksyllä 2008 taloudessa oli paniikki ja 1930-luvun lama näytti toistuvan, mutta sitten Friedman-Schwartzinsa lukeneet keskuspankkiirit hoitivat homman kotiin.

Näytti siltä [vuoden 2009 alkupuolella], että Federal Reserve oli estänyt suuren laman toistumisen. Se oli varmistanut, että jopa synkillä markkinoilla oli liikkunut rahaa ja luottoja. Siten se oli todistanut oikeaksi paitsi Friedmanin ja Schwartzin myös Bernanken oman analyysin 1930-luvusta. Kun Chicagon yliopisto juhli kuuluisimman ekonomistinsa 90-vuotispäivää, vasta nimitetyn keskuspankin johtajan Bernanken kerrotaan kääntyneen Milton Friedmanin puoleen ja sanoneen: ”Suuresta lamasta te olette oikeassa, me (Fed) aiheutimme sen. Olemme hyvin pahoillamme. Mutta teidän ansiostanne emme tee sitä uudelleen.” Seitsemän vuotta myöhemmin hän oli pitänyt lupauksensa.

Mikä on tämä maailma, jossa meitä pelotti syksyllä 2008 ja sitten asiat kääntyivät seuraavana keväänä taas hyväksi? Siitä voi olla montaa mieltä, että miten hyvää viime vuosien rahapolitiikka on ollut. Siitäkin voi olla montaa mieltä, että mitkä tekijät ovat kitistäneet kasvua missäkin vaiheessa. Sitä ei voi kuitenkaan kiistää, että vuoden 2008 tarina ei loppunut kevääseen 2009 ja on omituista, että Wahlroos sen siihen lopettaa. Esipuheessa myöhempiä aikoja käsitellään kolmen virkkeen verran ja siinä mainitaan, etteivät keskuspankkiirit(kaan) ole olleet tehtäviensä tasalla. Tästä olisi ollut miellyttävää lukea enemmän.

Muista "sivuteemoista" sanottakoon, että keskustelu yrityksen sosiaalisesta vastuusta ja yritysmuotojen tärkeydestä tämän kysymyksen suhteen on hyvin valaiseva. Rahoitusmarkkinoiden tehokkuudesta puhuessa Wahlroos unohtaa monien muiden tapaan sen, että ei-tehokkuudessa ei ole kyse vain irrationaalisista sijoittajista, vaan myös epätäydellisen informaation seurauksena syntyvistä arbitraasitoiminnan rajoitteista. Muutenkin minusta tuntuu siltä, että nykykeskusteluissa korostetaan liikaa irrationaalisuutta à la Dan Ariely ja liian vähän perinteisempää epätäydellistä informaatiota à la Joseph Stiglitz. Kaiken kaikkiaan on mielenkiintoista lukea Wahlroosin ajatuksia aiheesta: toisaalta hän uskoo rahoitusmarkkinoiden olevan jotakuitenkin tehokkaita mutta toisaalta hänellä on käytännön kokemusta alalta ja hän toimii hallituksen puheenjohtajana yrityksissä, joiden olemassaolo perustuu pitkälti sille, että markkinat eivät ole täysin tehokkaita ja että toimijat voivat aktiivisesti kerätä informaatiota ja luoda arvoa.

Kaiken kaikkiaan pidän kirjaa lukemisen arvoisena, ainakin jos osaa lukea kirjoja hieman kursorisesti.

Hyvien ajatusten hidas voittokulku?

Vaikka käytännön rahapolitiikka on tuottanut viime vuosina paljon pettymyksiä, pettymyksiä joita ei ehkä osattu odottaa 5, 10 vuotta sitten, ideoiden edistys on kuitenkin jatkunut. Viime aikoina se on ehtinyt näkyä käytännön toimissakin.

1. Rahapolitiikka odotusten hallintana. Tämä kehitys on pidempi kaari, mutta se on odotetusti korostunut alhaisten ohjauskorkojen aikana. Ja tämä on hyvä, siinä on voimia jotka tekevät politiikasta pitkäjänteisempää ja avoimempaa.

2. Avoimuus. En tiedä liittyykö tämä vain EKP:hen ja sen asemaan suuren itsenäisyyden ja vähäisen tilivelvollisuuden instituutiossa muutenkin demokratiaköyhässä unionissa, mutta EKP on useaan otteeseen korostanut politiikkansa avoimuutta. Vaikka se ei aina avointa olisikaan, on hienoa, että tuo pulju tunnustaa avoimuuden arvon. EKP:n neuvoston Suomen edustaja Erkki Liikanen arvioi eilen EKP:n neuvoston pöytäkirjojen salausaikojen olevan liian pitkä. Kyllä tämä tästä.

3. Välineiden toissijaisuus. Tämäkin on odotetusti korostunut viime aikoina, kun EKP on katsonut rahanvälitysmekanismin olevan vaarassa, Fed pelkää luotonvälityksen puolesta ja jälkimmäisessä ohjauskorko on nollassa. Se, että toteuttaako keskuspankki politiikkaansa ohjauskoron muutoksilla, taseen koon ja koostumuksen muutoksilla, diskonttoikkunan kautta, varannoille maksettavalla korolla, ulkomaan valuuttojen ostoilla ja myynneillä vai jollakin muulla on toissijaista suhteessa siihen, että keskuspankilla on hyvä tavoite ja se saa sen toteutettua. Välineilläkin on luultavasti eroja, ainakin joissakin tilanteissa ja tätä asiaa on hyvä tutkia. Välineillä voi olla vaikkapa erilaisia tulonjaollisia vaikutuksia. Mutta keskuspankin oma tavoite ja sen saavuttaminen on ensi sijalla.

Nick Rowella on siihen paljon puhuttuun Woodfordin paperiin [pdf] liittyen pessimistisiä huomioita, jos joku haluaa toisen mielipiteen.

P.S. Lähiaikoina voi olla taas ns. jänniä paikkoja, jos ja kun Espanja tulee hakemaan apua ja joutuu myöntymään kaikkiin niihin ehtoihin, joita tuohon apuun liitetään.

Yritysten verottamisesta

Kauppalehden mukaan (linkittäisin, mutta onkohan siellä jokin paywall nykyään?) Pekka Himanen ei ole vuosiin nostanut palkkaa yrityksestään:

Osinkoa yritys maksoi sen sijaan hyvin. Edellisellä tilikaudella Himanen kuittasi yrityksestään osinkotuloa 47 325 euroa. Maaliskuussa päättyneeltä tilikaudelta yritys jakaa osinkoa 60 000 euroa. Summa on täsmälleen sama, jonka listaamaton yritys voi jakaa osinkona verovapaasti.

Tällaiset uutiset kyllä pistävät miettimään, että i) olisiko kulutuksen verottaminen fiksumpaa ja ii) voisiko edes tätä nykyjärjestelmää toteuttaa mitenkään fiksummin. Ensimmäinen absurdius on se, että kaveri voi nostaa palkkansa pääomatulona. Toinen on se, että jaettu osinko sattuu olemaan juuri 60 000 euroa. Kuten Heikki Niskakangas kirjoittaa muistiossaan VM:n veroryhmälle [pdf]:


Listaamattomissa yhtiöissä osinkopolitiikka on hyvin verovetoista. Suuri joukko yhtiöistä, ilmeisesti pääosa, maksaa osinkoa 9 % osakkeiden matemaattiselle arvolle. Ihanteellinen osinkoverojärjestelmä olisi kuitenkin sellainen, jossa osingonjako tapahtuisi puhtaasti taloudellisin perustein, ilman verotuksen vaikutusta. Talouden yleisten kriteerien valossa systemaattinen 9 %:n osingonjako voi olla liian suuri tai liian pieni. 
Valtiovalta siis implisiittisesti määrittää, kuinka paljon osakeyhtiön tulee jakaa voittoa osakkaalleen vuosittain. Tämä on eräänlaista brezneviläisyyttä, joka on vierasta rahoitusteorialle ja liiketaloustieteelle. Listatuissa yhtiöissä vastaavaa ongelmaa ei ole. Siellä yhtiöt jakavat osinkoa osingonjakokykynsä mukaan. Niin kuin pitääkin.


Tämän systeemin taustalla on ainakin osittain eriytetty tuloverojärjestelmä, kuten tässä VATTin kolumnissa kerrotaan (on siellä muutakin mielenkiintoista). Ja tuo Niskakankaan muistio on myös lukemisen arvoinen. Seuraava ajatus löytynee kaikista verotuksen perusopuksista, mutta se lienee siteeraamisen arvoinen:


Tärkeä veropoliittinen linjanveto liittyy näkemykseen siitä, missä määrin verotuksen roolin yhteiskunnassa tulisi olla neutraalin ja missä määrin interventionistisen, ohjaavan. Usein verotuksen neutraalisuutta kuvataan sanomalla, ettei neutraali verotus muuta verovelvollisen valintoja siitä, mitä ne olisivat verottomassa taloudessa. Neutraali verotus ei toisin sanoen vääristä kotitalouksien ja yritysten päätöksiä esimerkiksi kulutuksen, säästämisen, investointien tai työvoiman tarjonnan ja kysynnän osalta. 
Kokonaistaloudellisesti tehokkaan verojärjestelmän tulisi minimoida verotuksesta johtuva tehokkuusrasitus. Juuri tämän tehokkuusnäkökulman katsotaan puoltavan verotuksen neutraalisuutta. Verotukselle asetetaan joka tapauksessa joukko yhteiskuntapoliittisia tavoitteita, jotka johtavat poikkeamaan verotuksen neutraalisuudesta. Hyvään verojärjestelmään voidaan kohdistaa kuitenkin se vaatimus, että verotus on neutraalia silloin, kun sille ei ole asetettu nimenomaista ohjaavaa tavoitetta.


P.S. Kokoomuksella ja SDP:llä oli vähän aikaa sitten kevyttä huutelua yritysverotuksesta. NPR:n Planey Money-ohjelman taannoisessa "Six Policies Economists Love (And Politicians Hate)"-jaksossa muutama taloustieteilijä "eri puolilta poliittista karttaa" olivat samaa mieltä joistakin asioista, ja yksi niistä oli yritysverotus (corporate income tax). Periaate ehdotuksen taustalla ainakin kuulostaa järkevältä:

Eliminate the corporate income tax. Completely. If companies reinvest the money into their businesses, that's good. Don't tax companies in an effort to tax rich people.

P.P.S. Jos jollakulla on näkemyksiä näistä verokysymyksistä niin laittakaa kommenttia! Tämä nyt oli minun osaltani lähinnä ihmettelyä ja pohdintaa ja olisi hauska oppia siitä, miten näitä juttuja pitäisi tehdä. Miten muunto-ongelmaa pitäisi ehkäistä? Pitäisikö yhteisövero poistaa? Pitäisikö siirtyä progressiiviseen kulutusverojärjestelmään (tämä muuten oli yksi ehdotus tuolla Planet Moneyn listalla)?

Harmaata

Harmaan talouden vastainen Harmaa talous - musta tulevaisuus-kampanja mainostaa kaduilla "Välistävetäjä voi viedä sinunkin työpaikkasi.". Kampanjan sivustolta löytyy sitten seuraava kappale:

Harmaa talous vahingoittaa myös rehellisten yrittäjien toimintaa. Harmaa talous vääristää yleistä hintatasoa ja vaikuttaa muun muassa tarjolla olevien työpaikkojen määrään. Myös erilaisten palvelujen ja hyödykkeiden turvallisuus ja laatu kärsivät.

Mietitään nyt ensin yleistä hintatasoa. Mitä se tarkoittaa, että harmaa talous vääristää yleistä hintatasoa? Mitä se ylipäänsä tarkoittaa, että yleinen hintataso on vääristynyt? Minusta siinä ei ole mitään järkeä. Knut Wicksell esittää vuoden 1898 klassikossaan Geldzins und Güterpreise kaksoisanalogian. Wicksell kirjoittaa, että suhteelliset hinnat ovat kuin heiluri siinä, että niillä on jokin tasapaino, johon ne pyrkivät ja jonka ympärillä ne saattavat värähdellä (tässä analogiassa kitka saa poikkeuksellisesti hintamekanismin toimimaan paremmin). Absoluuttista, yleistä hintatasoa sen sijaan kuvaa sylinteri vaakasuoralla pinnalla. Se voi olla tasapainossa missä tahansa pisteessä tuolla tasolla. Kuluttajahintaindeksin vuosikeskiarvo (2010=100) vuonna 2011 oli 103,41. Täysin merkityksetön luku.

Vääristetään kampanjan sanomaa niin, että saadaan jotain mihin tarttua. Väitetään, että "Harmaa talous vääristää kuluttajahintaindeksiä.". KHI ei ole yleinen hintataso: sen on sen mittari ja näin se voi olla vääristynyt. Ja luultavasti on totta, että harmaa talous vääristää KHI:ä. Indeksiin kerätään hyödykkeiden listahintoja, mutta joidenkin hyödykkeiden kohdalla kuluttajat voivat saada tuotteensa tiskin alta halvempaan hintaan (pimeä työ rakennusmarkkinoilla ei kuitenkaan taida vääristää KHI:ä, koska se on välituote). Hieman samaan tapaan kuin Yhdysvalloissa suuri kysymys korkeakoulutuksen hinnan kasvussa on se, että listahinnat ovat nousseet paljon enemmän kuin todelliset, maksetut hinnat. Prostituutiota ja huumeita ei muuten lasketa mukaan kuluttajahintaindeksiin, joten se mittaisi aika heikosti Charlie Sheenin elinkustannuksia. Ba-dum-tss.


Vai sittenkin näin?


Entäpä tarjolla olevien työpaikkojen määrä? Miten harmaa talous vaikuttaa näihin? Ensinnäkin työpaikka käsitteenä on aika jännä. Teoriassahan (siinä perusversiossa) on olemassa vain työn tarjontaa ja kysyntää. Ja mikä on tarjolla oleva työpaikka? Onko se sama kuin avoimena oleva työpaikka, vakanssi? Jos jokin työpaikka on varattu, se varmaan ei ole tarjolla. Toisaalta katukampanjassa puhutaan (sinunkin) työpaikoista.  En tiedä. Tässä tuli minulla vähän raja vastaan. Usein on hedelmällistä miettiä tarkasti yllättäviäkin talouteen liittyviä väitteitä. Toisinaan taas siinä menee aivo aivan solmuun, ja nyt kävi näin tämän työasian kanssa. No, lähetin kampanjalle kysymyksen aiheesta, jos he osaisivat sitten selventää asiaa.

P.S. Tällainen minä olen, miettiessäni, kirjoittaessani, blogatessani. En ole postannut hetkeen, Bernanke julisti eilen QE3:n ja minä tartun kaksin käsin lillukanvarsiin. Ihan vain päästäkseni pyörittelemään asioita ja pudottelemaan nimiä. En tiedä onko väärinymmärrys vaarana, mutta sanottakoon vielä, että ei tässä ole oikeasti kyse tuosta kampanjasta eikä harmaasta taloudesta eikä sen torjumisen rajahyödystä. En tiedä mistä on kyse. Olen muuten yrittänyt pariakin postausta tällä viikolla, mutta ei lähtenyt. Petraan.

Merkintöjä EKP:n lehdistötilaisuudesta

Kokouksesta ja lehdistötilaisuudesta tuli aika vähän mitään uutta, mutta se mitä tuli, oli ihan positiivista. Korko pysyi ennallaan ja julistettiin uusi kriisimaiden valtiolainojen osto-ohjelma, OMT (Outright Monetary Transactions), tai ehkä pikemminkin sen nimi ja tärkeimpiä toimintaperiaatteita.

Osto-ohjelman tärkeimmät ominaisuudet ovat:

1. EKP tulkitsee, että kriisimaiden korkopreemiossa on kaksi elementtiä: default-riski ja valuuttariski. Se katsoo, että sen tehtävänä on (osto-ohjelman avulla) torjua jälkimmäistä, mutta ei edellistä. Tässä jää hyvin paljon EKP:n harkinnan varaan.

2. Osto-ohjelmalla ei ole etukäteen asetettua kokorajaa. Tämä on hyvä. Ensinnäkin se toimii näin paremmin. Toiseksikin se osoittaa hyvää tavoitteisiin perustuvaa ajattelua  välineisiin keskittymisen sijaan.

3. Se on, kuten odotettua, täysin ehdollinen. Jotta EKP ryhtyisi ostamaan jonkin maan lainoja, tämän maan on ensin anottava apua ERVV:ltä tai myöhemmin EVM:ltä. Ei ole tietoa siitä, mitä tapahtuisi jos jokin prosessi uhkaisi heittää maan ulos valuuttaunionista eikä se siltikään haluaisi pyytää apua. Todennäköisesti päästäisiin jonkinlaiseen sopimukseen, jossain vaiheessa.

4. Uudessa osto-ohjelmassa EKP:llä ei ole senioriteettiasemaa suhteessa muihin valtionvelan omistajiin. Eli jos defaulttia tulee, niin EKP:n tasekin ottaa osumaa. Tämänkin tulkitsisin hyväksi, koska se auttaa palauttamaan jonkinlaista normaaliutta valtionvelkamarkkinoille. Ensisijaisuus on tärkeä kysymys, vaikka se (EVM:n suhteen) on Aamulehden mukaan "tyypillinen esimerkki suomalaisesta pilkunparittamisesta" joka ei ketään muuta kiinnosta.

Draghin alkupuheenvuoro oli sitä samaa mitä yleensäkin, eli heikosti menee mutta keskuspankin tavoitteen osalta kaikki menee niin kuin pitääkin. Tai no, kaikki ei mene, mutta se nyt ei ole keskuspankin vika. Lehdistötilaisuudessa oli enimmäkseen aika huonoja kysymyksiä.

Kaiken kaikkiaan on mielenkiintoista seurata EKP:n suhtautumista euroalueen institutionaaliseen tasapainoon. EKP:n johtohenkilöt puhuvat jatkuvasti tiivimmän integraation, pankkiunionin ja jopa eurokansallisen median puolesta. Lehdistötilaisuuksissakin saatetaan viitata tiiviimpään integraatioon. Mutta kun tulee puhe rahapolitiikan päätöksistä sinänsä, niin ollaan että "Eihän me nyt sitä, hintavakauttahan me vain.".


Question: Mr Draghi, I just wondered if I could ask you about what you see as the long-term implications for European Monetary Union (EMU) as a result of the steps that you have taken today? You wrote a week or so ago about the future structure of EMU – with these steps, are you in effect pushing governments in the direction that, in order to get relief from the ECB, they really have to push towards a more integrated European Union? 
Draghi: I think that would be a very ambitious objective. We are trying to do something which we believe is very important for the euro area and for price stability, which is to repair monetary policy transmission channels in the euro area. That is our job and we are trying to do it to the best of our ability. Whether this will have implications for the broader political destinies of the euro area is very much in the hands of our leaders and much less in the hands of central bankers.

Asiantuntijoiden asiantuntijoista

Facebookissa jaettiin muistaakseni Jylkkärin jakamaa kuviota tästä Ari Ojapellon blogauksesta. Kuviossa otetaan eräästä Roope Uusitalon artikkelista [pdf] 20 Helsingin Sanomien eniten käyttämää talousasiantuntijaa. Nämä asiantuntijat Ojapelto sitten jakaa susiin ja lampaisiin:


30 vuoden kokemuksella väittäisin, että ainakin 18 heistä on uusliberalistisia (friedmannilaisia ja monetaristisia) talousprofessoreita, jotka jo koko 90-luvun pauhasivat pääomamarkkinoiden vapauden puolesta. 
Ainoastaan Pekka Sauramo ja ehkä Jaakko Kiander ovat ns. keyneslaisia, jotka kannattivat talouden poliittista sääntelyä.

Ojapelto sitten suosittelee kymmentä "talousprofessoria", joita Yle ei ole osannut tai ymmärtänyt käyttää. Kolme heistä tosin ei ole professoreita laisinkaan. Osa minusta haluaisi vain nauraa tuolle tekstille ja pilkata sitä, mutta ehkä tämä riittää. Yritän olla rakentava. Ja tämä oli vain intro. Monesti tykkään valottaa sitä, että mikä minut sai ajattelemaan mitäkin. Ei kannata oikeasti lukea sitä tekstiä. Se Uusitalon artikkeli on toki lukemisen arvoinen.

Median mahdollisesta biasoituneesta on toki tärkeä keskustella. Jos puhutaan siitä, että toimittajat ehkä valikoivat haastateltaviaan jotenkin, niin eikö kannattaisi ainakin kysäistä toimittajilta itseltään asiasta? Mitä oman lähipiirini kautta olen joskus saanut nähdä toimittajia työssään niin tuntuu siltä, että aika suuri vaikutus on sillä, että kuka on halukas esiintymään mediassa ja sattuu olemaan tavoitettavissa. Noin yleisesti ottaen jos ajattelet, että "keynesläisiä" ja "muita" pitäisi olla 50/50 (tai mikä tahansa jako, jonka jostain syystä koet reiluksi ja tasapuoliseksi) ja näin ei mediassa ole, niin selityksiä lienee kolme.

1. Asiantuntijoissa jako ei ole 50/50, ja kun asiantuntijoita valikoidaan satunnaisesti, tuloksena ei ole 50/50-jako. Pitäisikö toimittajien sitten korjata tätä jakoa? Shape of Earth: Views Differ. Vielä vähemmän kuin "keynesläisiä" tuolla lienee itävaltalaisia ja post-keynesläisiä.

2. Jotkut asiantuntijat haluavat esiintyä enemmän kuin muut.

3. Toimittajat ovat biasoituneita.

Oma mutuiluni on se, että selitysvoima jakautuu noiden välillä 80/15/5. Kakkoskohdassa merkitsevää on se, että ainakin näin pienessä maassa ja mediassa yksittäisillä tyypeillä on aika iso painoarvo. Esimerkiksi Uusitalon listassa top5-henkilöillä on yli puolet osumista, ja tuo lista on 20 vuoden ajalta. Lyhyemmällä aikavälillä osumat olisivat varmaan vieläkin painottuneempia. Esimerkiksi finanssikriisin suhteen aika merkityksellistä lienee se, että Vesa Kanniainen on ollut aika aktiivinen keskustelija, ihan omasta aloitteestaan.

P.S. Ylipäänsäkin tuollaisten labeleiden heittely on vähän tylsää ja passé. Pahin kaikista on "keynesläisyys". Ehkä kirjoittelen tästä jossain vaiheessa.

Asiantuntijuuden käyttö vaaleissa

Olli Kärkkäinen argumentoi muutama päivä sitten sen puolesta, että valtio ohjaisi resursseja jollekin riippumattomalle taholle, joka voisi sitten käyttää näitä resursseja puolueiden vaaliohjelmien vaikutusten tutkimiseen. Näin äänestäjillä olisi nykyistä parempi käsitys siitä, mitä puolueet oikein ajavat. Toki tämä vaatisi sitä, että puolueet tekisivät tällaisia ohjelmia, mutta en näe sitä kovinkaan suurena haasteena tässä. Tällainen malli on ilmeisesti käytössä Hollannissa, linkki löytyy tuolta tekstistä. Tekstiin tuli vain pari kommenttia, vaikka bongasin sen nostoista, mikä on vähän harmi, olisi hauska nähdä aiheesta käytävän keskustelua. Minun piti kommentoida tätä jo aiemmin, mutta en yksinkertaisesti keksinyt mitään kovin fiksua sanottavaa. No, en tiedä olenko keksinyt nytkään, mutta jotain ehkä.

Faktahan on se, että asiantuntijuutta on saatavilla ja sitä käytetäänkin politiikassa paljonkin. Sen käyttö vain on painottunut kovasti virkamiesvalmisteluun. Ehkä on ajateltu, että kansa menee ja äänestää arvojensa mukaan ja viisaat virkamiehet sitten katsovat, miten noita arvoja parhaiten toteutetaan. Tai sitten on ajateltu, että kansalaiskeskustelu riittää.

Suhtaudun jokseenkin positiivisesti tuohon Hollannin malliin. Tosin lienee reilua huomata että tässä puhutaan taloustieteilijöiden kysynnän kasvattamisesta väkivaltamonopolin voimin.





Kun on jokin selvästi epätäydelliseen informaatioon liittyvä juttu, kuten monet jutut ovat, tykkään monesti lähteä siitä, että kuvittelen, miten juttu menisi täydellisen informaation tilanteessa. Äänestäjät tietäisivät täydellisesti, mitä asioita ja millä painotuksilla kukin puolue tulisi ajamaan hallitusneuvotteluissa ja koska he tietäisivät myös sen, miten vaaleissa tulee käymään, mitään yllätyksiä ei tulisi. Kaikki arvioisivat oikein, millainen hallitusohjelma sieltä oikein tulee. Kansa voisi vaali-iltanakin keskittyä katsomaan huonoja elokuvia ja hupaisaa viihdettä televisiosta sen sijaan, että jännittäisivät ääntenlaskua.

No, ainakaan äänestäjät eivät tiedä täysin sitä, mitä puolueet ajavat, mikä osittain johtuu ihan siitä, että "puolue" on vähän epäselvä entiteetti tai toimijajoukko tässä. Hollannin malli auttaisi siinä, että se, mitä puolueet ajavat, tulisi ehkä vähän selkeämmiksi - näiden tavoitteiden painotus sitten pitäisi äänestäjän itsensä arvioida. Mutta selvästi parempaan päin kuitenkin.

Jos haluaa vaivata älynystyröitään, niin voi miettiä sitä, että mikä on se yhteistoimintaongelma, kilpailun epäonnistuminen, jota tämä korjaa? Jos se on niin, että läpinäkyvämmät vaaliohjelmat olisivat parempia, niin miksei tämä ole yksittäisen puolueen edun mukaista? Minua vähän vaivaa se, että pidän tätä ehdotusta positiivisena mutten oikein osaa vastata tähän kysymykseen. Onko vika äänestäjissä? Onko vika puolueissa? Onko vika asiantuntijoissa?


P.S. Tuossa Kärkkäisen tekstissä puhuttiin myös valtion budjetin arvioimisesta, mikä liittyy keskusteluun ns. finanssineuvostosta, hallituksen talousarvioesityksiä arvioivasta ulkopuolisesta tahosta. Tämä on vähän oma keskustelunsa, mutta käsittääkseni tällaiseen suuntaan ollaan hiljalleen kallistumassa, paljolti kai Brysselistä tulevan paineen ansiosta. Puolueiden vaaliohjelmien arvioiminen olisi siinä mielessä hyvä, että se tulee suhteellisen aikaisin päätöksentekoprosessissa. Muutaman ulkopuolisen asiantuntijan mielipide ei varmaan suuremmin hetkauta enää siinä vaiheessa, kun talousarvioesitys annetaan (toki tieto siitä, että se arvioidaan voi vaikuttaa sen valmisteluun).

Blogiarkisto