Kaunokirjallisuutta ja onnellisuusvääntöä

Toipuilen edelleen viikon takaisesta viisaudenhampaan poistosta. Huomaan, että liikunnan puute alkaa ahdistaa jo aika pahasti. Alkoi tänään gradutiedoston edessä itkettää, vaikka ei siihen suurempaa syytä varmaan ollut, ahdisti vain. Mikään ei oikein innosta. Voi kun pääsis lenkille.

Lainailin toipumista varten paljon katsottavaa kirjastosta, mutta olin kuitenkin sen verran järjissäni, että pystyin hyvin lukemaan.

• John Steinbeckin Vihan hedelmät. Olipahan huikea! Hienosti nivoutuivat pienet ihmiset osaksi yhteiskunnallista kertomusta ja lauseet olivat kauniita.
  
• George Orwellin 1984. Olihan se jännä, pisti miettimään. Vähän jotenkin tuli välillä sellainen tunne, että selitetään ja alleviivaillaan tapahtumia turhan paljon. Sehän voi olla jossain määrin scifille ominaista; kun maailma ei ole tuttu mistään muualta, vrt. esim. 30-luvun Yhdysvallat, maailmaa pitää kuvata tarkemmin ja toisinaan ehkä oppikirjamaisestikin.
• Günter Grassin Peltirumpu. Hieno tarina, hauskakin lukea. Syntyi mieliteko lähteä Danzigiin, tai Gdanskiksihan sitä nykyään kutsutaan.

Leo Stranius kirjoitteli Puintiin onnellisuuspolitiikan puolesta, kannattaa käydä lukemassa. Teksti on hyvä ja etenkin suhteessa Pursiaiseen auttaa hahmottamaan sitä, millainen rooli onnellisuuspolitiikassa holhoamisella on, tosin Stranius ei tuota h-sanaa käytä. Ja tosiaan jos jollekulle jäi epäselväksi, niin en ottanut oman kommenttini Pursiaisen tekstiä käsitelleessä osiossa kantaa mihinkään - ainakaan tämä ei ollut tarkoitukseni. Ja harras pyrkimykseni oli puhua holhoamisesta neutraalina terminä, vaikka sitähän se ei ole. Jos ajatellaan, että holhoaminen on paternalismia, niin mun mielestä se tarkoittaa lähinnä kaikkea tulonsiirtojen yli menevää hyvinvointipolitiikkaa. Eikö ulkoisvaikutustenkin korjaaminen ole vain sitä, että valtio sanoo osaavansa tehdä ne coaselaiset sopimukset yksilöitä paremmin?

Se piti vielä tuosta Straniuksen tekstistä sanoa, että on mielenkiintoista kuinka tyypillinen argumentointi liberalismia (tai libertarismia tai ääriliberalismia tai anarkokapitalismia tai mitälie, nykyään jos mä lähden sille valtio-ei-saa-slopelle älyllisesti laskettelemaan niin mä liusun sinne anarkokapitalismiin aika nopeasti) vastaan on sitä, että viedään argumentit loogisiin päätepisteisiinsä ja näytetään, kuinka radikaalisti erilaista se on nykypolitiikkaan verrattuna, usein vieläpä ilman, että otetaan kantaa itse asiaan - se ilmeisesti katsotaan turhaksi. Kuten Stranius kirjoittaa

Samalla logiikalla olisi ilmeisesti turha säädellä uraanin tai heroiinin myyntiä, lapsityövoiman käyttöä, asekauppaa tai luoda yhteisiä liikennesääntöjä ja terveyspalveluita. Ovathan nämä kaikki yksilön näkökulmasta yhteiskunnan taholta tulevaa holhoamista. --- Kyllähän poliittisella päätöksenteolla puututaan jatkuvasti ihmisten hyvinvointiin esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspolitiikan, talouspolitiikan, koulutus- ja terveyspolitiikan tai ympäristöpolitiikan muodossa. Pursiaisen yksilöä kunnioittavassa politiikassa ei äärimmilleen vietynä ole politiikkaa tai yhteisöllisyyttä lainkaan.

Viimeisenä pointtina sanottakoon, että en ole täysin varma siitä, pitääkö Pursiainen minun ja Straniuksen tulkintaa oikeana. Mutta mun mielestä jos sanoo, että valtion ei pidä toimia paternalistisesti, on aika paljon sanottu.

Onnellisuudesta vieläkin

Kirjoittelin Onnellisen yhteiskunnan Puintiin kommenttipuheenvuoron. Kritisoin Straniuksen toimenpide-ehdotusta työn jakamisesta ja esitin huomioita Pursiaisen liberalistisista ajatuksista, teknokratiakin saattaa rivien välissä vilahtaa. Toivottavasti herättää ajatuksia ja keskustelua. Itse olen vieläkin kiinnostunut onnellisuuspolitiikasta, mutta ehkä enin kiinnostus ja erityisesti innostus on jo hieman laantumaan päin. No, mielenkiintoista yhtä kaikki. Kirjapinossani on ollut myös Capabilities and Happiness - artikkelikokoelma, joka vaikuttaa hyvältä mutta jota en ole vielä kauheasti lukenut. Olen vasta ensimmäisessä, Senin artikkelissa. Siinä on kyllä mies, jota on aina miellyttävä lukea, vaikka kirjoittaakin welfare economicsista, johon minulla ei ole juurikaan suhdetta.

P.S. Pahoittelut Artturille siitä, että edellisen puheenvuoron kommenttiin vastaaminen jäi. Johtui ihan vain siitä, että kommentti oli sen verran hyvä pähkinä purtavaksi, että piti miettiä, mikä on näissä nettikeskusteluissa jäätävä elementti. Rupesin jopa ajatuksia selventääkseni kirjoittamaan niistä formaalia mallia, mikä osoitti toisaalta sen että siinä oli paljon oletuksia joiden vaikutuksia en ollut miettinyt loppuun asti ja toisaalta sen, että olen siinä hommassa kokematon nörtti.

P.P.S. Koska kampanjassa käytetään laiskasti myös Twitteriä, avasin oman tilinikin, mutta sen käyttö on jäänyt yhteen-kahteen tweettiin. Tuntuu siltä, että sen käyttö vaatisi sen älypuhelimen.

Kiitollisuutta

Makasin tänään suu auki kun yksi viisaudenhampaani ensin laitettiin palasiksi ja sitten revittiin ulos. Tajusin siinä kokevani hyviä asioita elämässä ja tunsin kiitollisuutta. Olin kiitollinen siitä, että on olemassa puudutusaineita, jotka vievät kokonaan tunnon pois leuasta. Olin kiitollinen myös särkylääkkeistä ja antibiooteista. Olin kiitollinen siitä, että minua operoinut lääkäri oli hyvä - hammas oli vähän hankalasti siellä poskessa, poikittain ja hermon kyljessä, mutta homma sujui ongelmitta. Ja mikä parasta, lääkäri myös osasi ottaa huomioon potilaan ihmisenä siinä, että kertoi aina mitä on tekemässä ja kysyi tuntemuksia.

Henkilökohtaisesti olen kiitollinen siitä, että verovaroja syydetään poskeeni, mutta hieman mietityttää, että olisiko tuollekin rahalle parempaa käyttöä jossain muualla. Mutta se on sellaista kalkyyliä, johon ei ehkä kannata lähteä. Ei ole ihmisille hyväksi sellainen, samaan tapaan kuin hyvin monimutkaisten ympäristövaikutusten ja globaalien tuotantoketjujen miettiminen arkipäivän kulutuspäätöksissä.

On myös jännää kuinka ihmiset, joita en tunne ja joille en ole tehnyt minkäänlaisia palveluksia palvelevat minua pätevästi ja ystävällisesti.

Päivän fiilistely

TÄMÄ. Tehdä tutkimus, joka on (huomaamatta) suunniteltu vahvistamaan omia ennakkokäsityksiä, saada kritiikkiä, tehdä uusi tutkimus, jossa eksplisiittisesti korjaa omia harhojaan ja pyytää anteeksi aiempien tulosten vääriä johtopäätöksiä. Nostan hattuani.

Tekemisiä

Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden - ViNO ry:n Onnellinen yhteiskunta-kampanja on käynnistynyt. Vastaan Puinnista, jossa on tarkoituksena keskustella fiksusti ja poleemisestikin onnellisuuspolitiikasta ja kaikesta siihen liittyvästä. Tuota ideoidessani ajattelin, että olisi hienoa saada aikaan jonkinlainen Cato Unboundin kaltainen keskustelufoorumi (köyhänä versiona toki). Erityisesti mulla oli kaksi pointtia mielessäni:

• Vihreistä: Ainakin viime vaalien jälkeen oli useilla sellainen tunne, että Vihreät jäivät jalkoihin nettipresensissä. Musta tää näkyy ehkä selkeiten Usarissa ja Puheenvuorojen peukkuluvuissa. Vihreiden suhteellinen etu ei liene määrässä vaan laadussa, joten kannattaa panostaa siihen, että olisi fiksuja, henkilöityjä puheenvuoroja.
• Nettikeskustelusta: Usari on vienyt suomalaista nettikeskustelukulttuuria eteenpäin harppauksin, ja hyvä niin. Tässä nähdään toimitustyön tai ainakin oikeanlaisten puitteiden luomisen tärkeys. Ei se riitä, että laittaa vain blogspottiin oman blogin, jonne sitten sepustelee asioita yksinään, kuten itse olen tämän suhteen tehnyt. Tai se voi olla hyväksi ihmiselle itselleen, mutta ei sillä varsinaista yhteiskunnallista painoarvoa ole. Mua ei aihepiiri kiinnosta, mutta Lily ainakin näyttää hyvältä ja toimivalta.

Käykää lueskelemassa tuota Puintia, jos vähänkään kiinnostaa, siellä Marko Hamilolta ja Leo Straniukselta ajatuksia. Itsekin kyhäilin sinne tällaisen. Olisi ollut hauskempaa saada enemmänkin kommentteja, mutta ehkä tämä kampanja on vasta käynnistymässä. Itse asiaan (mikro-makro-ristiriitaan) en saanut kauheasti palautetta. Sohaisin maahanmuuttoakin tuossa, koska Hamilo oli asiasta maininnut ja mulla oli joitakin ajatuksia, joita halusin pallotella asiaan liittyen. Itselleni tuo on yksi niistä kysymyksistä, joissa on vaivaamista sen välillä, puhutaanko onnellisuudesta vai vapauksista. Maahanmuutto nykyisessä ja voimakkaammassa mittakaavassa ei välttämättä ole kovin hyvä homma onnellisuuden kannalta. Mutta mä edelleen viehätyn vapaudesta. Jos joku haluaa ostaa mamun työvoimaa, joku toinen myydä hänelle ruokaa ja joku kolmas vuokrata hänelle asunnon, miksi kenenkään pitäisi tulla heidän väliinsä?

Edistän myös graduani koko ajan, hitaasti ja epävarmasti. Olen nyt päätynyt sellaiseen ratkaisuun, jossa i) en tee empiriaa ja ii) saan puhua historiasta ja käsitteistä. Sillä tavalla tein kandinikin ja hyvä tuli. Ja haluan kulkea tämän polun loppuun ja tehdä opinnäytetyön, näyttää, mitä olen oppinut. Eilen mietin minimireservivaatimuksia - ei varsinaisesti liity aiheeseen, mutta mietinpähän vain. EKP:n mukaan minimireservivaatimusten pointtina on (rahamarkkinakorkojen hallinnan ja tasauksen lisäksi) rakenteellisen likviditeettivajeen luominen tai laajentaminen. Aikamoista! Olen mietiskellyt tuota ja sitä, miten se toimii. Jotenkin kai siinä on ideana luoda kysyntää keskuspankin avomarkkinaoperaatioille. Mutta toimiiko se oikeasti noin?

Soitin Valmennuskeskukseen ja tarjouduin valmennuskurssille opettajaksi. Eivät vielä tienneet, tarvitsevatko, soittelevat vanhoja läpi, mutta sain ajan näyteluentoon joulukuun alkuun. Raha ja työkokemus maistuisi, mutta erityisesti olisi hauskaa opettaa. Olen miettinyt taas opettamista yliopistossa tai lukiossa (tai ylioppilaille tai lukiolaisille) osana uraa viime aikoina.

Kärttyilyä ihmisten omista kokemuksista

Minusta on hassua, että verotietojen julkisuuden yksi hyötypuoli on se, että se havainnollistaa tuloeroja ja palkkarakennetta. En siis vastusta tätä touhua, mutta olen vain niin (aggregaatti)dataorientoitunut ihminen, että minusta on omituinen ja typerä ajatus, että joku voisi muodostaa kuvan tuloeroista sen perusteella, että vertaa vaikkapa omaa palkkaansa sen vuoden tulokuninkaaseen Suomessa tai omassa maakunnassaan. Mutta voihan se olla, että tämä on se tuloero, jolla on merkitystä.

Asiaan liittyen, Facebookiin on perustettu yhteisö "Ahkeralle opiskelijalle vapaa työssäkäyntioikeus". No, ilmeisesti siinä vastustetaan tulorajoja ja siitä seuraavaa korkeaa marginaaliverotusta, joka koetaan rangaistavana. Mikähän marginaalivero olisi sitten "vapaa työssäkäyntioikeus"? No, olin oikeastaan kertomassa siitä, mitä siellä yhteisön seinällä puidaan. Ihmiset käyvät kertomassa omia kokemuksiaan siitä miten ikävältä tuntuu, kun tukia peritään takaisin - tai että miten eivät tienaa tarpeeksi, että tukia perittäisiin takaisin. Kuulkaas ihmiset! Teidän omilla kokemuksillanne ei ole systeemin tehokkuuden ja oikeudenmukaisuuden kannalta mitään väliä koska olette niin pieni pisara meressä. Puhukaa periaatteista ja kokonaiskuvasta, tai jättäkää puhumatta. Paitsi jos teillä on jokin oikein osuva anekdootti kerrottavana asiasta, mutta esimerkiksi

Itse ainakin joudun koko ajan vahtimaan, ettei tulorajat ylity ja olen monesti peruuttanut tai maksanut tukikuukausia takaisin. Rahaa ei silti ole yhtään liikaa, varsinkin kun opiskelen tämän vuoden ulkomailla. Opintopisteitä kertyy normaalia tahtia, eli opintotuen tulorajat pitäisi todellakin poistaa! Miksi minua rangaistaan siitä, että pystyn opiskelemaan ja työskentemään yhtäaikaa!

ei kyllä tee tästä maailmasta yhtään parempaa miltään osin. Mitä nämä ihmiset ajattelevat kirjoittaessaan tällaisia? No, meitä on moneen junaan.

Valtio & talous, tappiofunktio ja vuosituhatkylät

1. Ronald Reagan valtiosta:

Government's view of the economy could be summed up in a few short phrases: If it moves, tax it. If it keeps moving, regulate it. If it stops, subsidize it."

Eikö olekin hämmästyttävän hienosti sanottu? Ilmeisesti aika tunnettu sitaatti, itse opin vasta Darwin Economystä.

2. Milton Friedman rules vs. discretion-kirjallisuudesta:

The major comment is the omission of what I have increasingly come to regard as Hamlet on this issue [rules versus discretion], namely the public choice perspective. To illustrate,...you talk about a loss function for "the policymaker" that includes solely inflation and the deviation of real output from a target level. If we bring this down to earth, these are likely to be only very indirectly related to the real objectives of the actual policymakers. From revealed preference, I suspect that by far and away the two most important variables in their loss function are avoiding accountability on the one hand and achieving public prestige on the other.

Tämä oli Stanley Fischerin "Rules Versus Discretion in Monetary Policy"-artikkelista (Handbook of Monetary Economics, vuoden 1990 painos). Rules vs. discretion-teemasta ei näyttänyt olevan wikipedia-artikkelia, joten lyhyt summaus ja karkea yksinkertaistus niille jotka eivät tiedä. Discretion on sitä, että keskuspankki optimoi joka periodi uudestaan sen, mitä sen kannattaa tehdä ja rules on sitä, että keskuspankki noudattaa jonkinlaista optimaalista sääntöä. Otan esimerkin rahapolitiikan ulkopuolelta.

Diktaattoria eivät säännöt sido. Diktaattori päättää joka vuosi, mitä hän tekee. Tullessaan valtaan hän takaa omaisuudensuojan ulkomaisille sijoituksille. Kun sijoituksia on virrannut maahan, hän seuraavana vuonna optimoi uudelleen ja tuumii "Tässäpä olisi oivaa täytettä sveitsiläiselle pankkitilille" ja takavarikoi sijoitukset. Kun sijoittajat ovat rationaalisia he kyllä tajuavat tämän eivätkä sijoita maahan alkujaan. Rules vs. discretion-kirjallisuuden pointti on se, että yleensä on hyvä, jos päättäjä pystyy sitomaan käsiään uskottavasti tulevan varalta - diktaattori saisi tasaista verotuloa, jos hän voisi vakuuttaa sijoittajille pitävänsä näppinsä kurissa.

Tuossa rahapoliittisessa kirjallisuudessa ajatellaan usein, että keskuspankki minimoi jotain tappiofunktiota, joka on vaikkapa inflaation ja työllisyyden tavoitearvopoikkeamien neliöiden summa. Friedman sitten sanoo, että ihmiset ajavat omaa etuaan ja päämiehen (kansa) on vaikea luoda sellaista järjestelyä, jossa sen edut menisivät yksi-yhteen agentin (keskuspankkiiri) kanssa.

Tulipa pitkä sepustus, ja minä kun luulin että nämä ovat ihan yksinkertaisia asioita. No, välillä on hyvä harjoitella asioiden selittämistä. Kokeilen vielä haikumuotoa

Vain oma etu
on tappiofunktio
keskuspankkiirin.

3. Berk Özler vuosituhatkylistä:

So, the impact evaluation nerds are losing the battle to "I've seen it with my own eyes: it is working" and "we've been monitoring progress: it's all good."

Vuosituhatkylät ovat Jeff Sachsin, tunnetun taloustieteilijän ja Bonon kaverin, tärkeä kehitysyhteistyöprojekti. Teoreettisesti se nojaa Big Push-teoriaan, jossa kehitysmaat ovat köyhyysloukussa. Tällöin pienet edistysaskeleet, kuten tehdas sinne ja koulu tuonne, eivät auta, vaan tarvitaan kertarysäys pääomaa maahan, jolloin kaikki tajuavat, että tästä se kehitys lähtee kehittymään ja syntyy positiivinen, itseään vahvistava kierre.

Sachsista tulee mieleen Krugmanin kuvaus policy entrepreneurista (lähde):

A professor can try to play entrepreneur--after all the rewards in both money and a sense of importance can be huge. Ultimately, however, she is at a disadvantage, because she is too constrained by her obscure professorly ethics. Some professors manage to transcend these limitations, but in doing so they cease to be professors, at least in the minds of their colleagues. And in general it seems that it is easiest to become a policy entrepreneur if your mind has not been clouded by too much knowledge of economic facts or existing economic theories--only then can you be entirely sincere in telling people what they want to hear.

Sachshan on kirjoittanut monia viitattuja artikkeleita etenkin kasvun empiriasta, mutta viime vuosina hän on julkisesti osallistunut kehitystutkimuskeskusteluun lähinnä puolustamalla omaa projektiaan. Sivuhuomiona sanottakoon, että viime vuosina hänet on voinut nähdä myös vastustamassa finanssielvytystä, mikä on poikkeuksellista liberaalille taloustieteilijälle.

Taustoitetaan vielä sen verran, että impact evaluation-nörteillä, jotka sitaatissa mainitaan, viitataan kehitystaloustieteen (ja ehkäpä koko taloustieteen!) viime vuosien kuumimpaan alaan. Lääketutkimuksessa valitaan potilaita, joille annetaan lääkettä ja potilaita, joille ei anneta lääkettä, jotta voidaan erottaa lääkkeen vaikutus joistakin yleisistä trendeistä ja taipumuksista. Samalla tavalla nämä nörtit sanovat että kehitysyhteistyössä (nämä ovat poikkeuksellisen käytännöllisiä taloustieteilijöitä) pitää valita projektikylien lisäksi samanlaisia seurantakyliä, jotta voidaan tutkia sitä, mitä projekti on saanut aikaan. Tämän lähestymistavan tunnetuimmat edustajat lienevät Abhijit Banerjee ja Esther Duflo, jotka ovat kirjoittaneet kirjan Poor Economics, tässä kirjan informatiivinen kotisivu, tässä yksi lyhyehkö ja selkeä arvio. Taisinpa itsekin siitä jotain kirjoittaa silloin kuin luin sen. Toki tuotakin lähestymistapaa on kritisoitu ja siinä on rajoitteensa.

Joka tapauksessa kun tuli ilmi, että vuosituhatkyläprojekti on saanut rahoitusta jatkolleen, jotkut kommentoijat innostuivat taas kritisoimaan projektin huonoa seurantaa ja jopa epätieteellisyyttä. Ja tuo kritiikki on ainakin osittain ihan validia. Impact evaluation-nörttien idea tulee selville, kun katsoo täältä kännykkä-kuvion. Projektin edustajat pitävät kännyköiden käytön kasvua projektikylissä merkkinä projektin onnistumisesta, mutta tosiasiassa kännyköiden käyttö on kasvanut samalla tavalla vastaavissa paikoissa, joissa projektia ei ole ollut! Eihän projekti ole kokonaisuudessaan ollut tuhlausta, mutta tällaiset aina valitettavasti nakertavat niin projektin kuin sitä mainostavan professorin uskottavuutta.