Suuri vyönkiristyspostaus

Aivan aluksi on sanottava, että ei tämä niin suuri ole. Homma on aika yksinkertainen. [Lisäys tekstin kirjoittamisen jälkeen: no, ei se ehkä niin yksinkertainen ole..]

Toiseksi: vyönkiristys on siis austerity. Saa ehdottaa vaihtoehtoisia ilmauksia. Ja sanokaa mitä sanotte Lauri Tähkästä, mutta se mies arvostaa suomea ja haluaa muidenkin arvostavan sitä.

Kolmanneksi: olen varmaan kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta toisto on kertauksen äiti.


Mitä ajatteleekin vyönkiristyspolitiikasta, niin sen ajatuksen juurella pitää olla näkemys kahdesta seuraavasta kysymyksestä. Onko rahapolitiikka rajoittunutta niin, että EKP ei kykene toteuttamaan tavoitettaan sen käytössä olevilla välineillä? Kenellä olisi varaa elvyttää ja kuinka paljon?

Jos vastaus ensimmäiseen kysymykseen on "ei", vyönkiristyspolitiikalla ei ole merkitystä Euroopan tasolla. EKP:lla on viimeinen sana kokonaiskysynnästä ja on kokonaiskysynnän kannalta aivan se ja sama, mitä EU:n budjettipolitiikan kannalta tehdään tai mitä Suomi tekee omalla budjetillaan Eurooppaa varten.* Jos EU pistäisi peliin oikein elvyttävän budjetin ja julistaisi "Eurooppa tarvitsee investointeja", markkinat katsoisivat että jahas, inflaatiota tiedossa ja EKP katsoisi markkinoita ja katsoisi että jahas, pitänee nostaa korkoa.**

Samaten jos kaikki euromaat yksitellen, tai vaikkapa Pohjoisen maat, ajattelisivat että nyt autamme Kreikkaa rakentamalla tuulivoimaloita Perämerelle. Jos se vaikuttaa kokonaiskysyntään, se vaikuttaa inflaatioon. Ja jos se vaikuttaa inflaatioon, EKP huomaa sen.


Monesti mietittäessä talouspolitiikkaa hiipii mieleen ajatus: tarkoittaako tämä sitä, että Krugman on väärässä? No, riippuu siitä, mitä uskoo hänen uskovan, mutta sanon sen verran, että Yhdysvallat ja euroalue ovat kahdella tapaa eri asemassa budjettipolitiikan suhteen. Ensinnäkin Fedin instrumentti on eri asennossa kuin EKP:n. Fedin ohjauskorko on efektiivisesti nollassa ja siellä pelataan forward guidancella eli toteutetaan rahapolitiikkaa lupaamalla alhaisia korkotasoja vuodenpäivien päähän. EKP:n ohjauskorko on 0,75 %, eikä sitä laskettu eilisessäkään kokouksessa. Toiseksikin EKP:n tavoite on paljon selkeämpi kuin Fedin. Siinä missä Fed voi aina sanoa, että noh, meistä tämä työttömyys nyt on liian korkoa niin EKP:n on vain tuijotettava niitä inflaatio-odotuksia.


Onko budjettipolitiikalla sitten mitään väliä? Kun se kerran on käsillä, antakaas kun siteeraan Matti Pohjolan Taloustieteen oppikirjaa:

Yhteinen rahapolitiikka merkitsee periaatteessa sitä, että kansallisen finanssipolitiikan liikkumavara kasvaa. Syynä on se, että julkisen talouden alijäämän kasvattaminen ei nosta ainakaan pienen jäsenmaan tapauksessa koko euroalueen korkotasoa eikä vaikuta euron ulkoiseen arvoon. Finanssipolitiikan vaikutusten syrjäytymistä aikaansaavat korkoreaktiot jäävät siis pois. Tällainen syrjäytyminen on sen sijaan kansallisen rahapolitiikan oloissa aktiivisen, talouden tilanteeseen päätösperäisesti reagoivan finanssipolitiikan ongelma, koska valuutta kelluu.

Nähdäkseni on kaksi tekijää, joiden kautta vaikkapa Kreikan ei tarvitsisi leikata niin suuresti: 1) tulonsiirto pohjoisen mailta Kreikalle ja 2) tulonsiirto Kreikan velkojilta Kreikalle. Jälkimmäinen on tietenkin default-vaihtoehto (pun intended). Mikäli ei puhuta muutoksista näissä, on vaikea nähdä miten Kreikan vyö voisi olla löysemmällä - vaikka voisihan tulonsiirroistakin puhua.


Pitäisikö Suomen siis toteuttaa löysempää finanssipolitiikkaa? Urpilainen sanoo ei:

– Luottamuksen näkökulmasta pidän sitä tärkeänä. Kansainvälisesti seurataan, pidämmekö kiinni hallitusohjelmaan kirjatuista tavoitteista. Tästä syystä velkasuhteen taittaminen on tavoite, josta ei voida tinkiä, Urpilainen sanoo.

Minä uskoisin, että meillä olisi varaa toteuttaa löysempää finanssipolitiikkaa ilman vakavia seurauksia velanhoidon kustannuksille, Urpilainen taas ei. Tästähän voitaisiin tietysti kiistellä, mutta minusta olisi paljon hauskempaa jos Urpilainen pistäisi pystyyn ehdolliset ennustemarkkinat. Mitä markkinat ennustaisivat Suomen valtionvelan korkotason olevan, jos budjettialijäämä olisikin näin-ja-näin paljon?


Tähän vielä yksi ajatus, joka vaivaannuttaa minua. Ajatellaan, että Suomi, Saksa ja muut pohjoisen maat hölläisivät budjettipolitiikkaa ja rakentaisivat niitä tuulivoimaloita ja korjaisivat homekouluja. Tämä oletettavasti nostaisi inflaatiota näissä maissa ja vaikuttaisi täten euroalueen inflaatioon ja täten - arvaatte jo varmaan - saisi EKP:n nostamaan korkoa. Mitä iloa tästä olisi kreikkalaisille? Vienti pohjoiseen luultavasti kasvaisi, mutta olisiko tämä positiivinen vaikutus suurempi kuin EKP:n reaktion negatiivinen vaikutus? Olisi hauska kuulla, että olen ajatellut tämän jotenkin väärin.

Ehtymätön ja päästötön energia luultavasti helpottaisi eurokriisin ratkaisua.

Minusta on omituista, miten harva osaa eurooppalaista talouspolitiikkaa mietittäessä ottaa huomioon EKP:n ja sen reaktiot. Laitavasemmalla, jossa perinteisestikin ymmärretään rakenteiden päälle, tämä tajutaan (ks. esim. Ronkainen). Mutta muuten, vähemmän.


Mikä sitten on ulospääsy tästä kurimuksesta? Ulospääsy lamoistahan on aina, markkinat löytävät ennen pitkää uuden tasapainohintavektorin. Siinä vain voi kestää, turhan pitkään, mutta on hyvä huomata, että tälläkin hetkellä markkinavoimat puristavat hintoja ja yhteiskuntasopimuksia uuteen uskoon uutta ankeuden aikaa varten (kyllä se eläkeikä sieltä ennen pitkää nousee, kun tarpeeksi pitää käsiä ristissä). Mutta muuten? Aina voi toivoa, että muu maailma vetäisi meidät mukaan. Aina voi toivoa - ja tätä kovasti toivon - että EKP määrittäisi hintavakaustavoitteensa uusiksi, vaikkapa joustavampaan suuntaan Englannin keskuspankin viitoittamalla tiellä. Mutta mitä voisi tehdä?

EKP:n mandaattia voidaan tietenkin muuttaa. Ensinnäkin on syytä ymmärtää, mitä EKP:n mandaatin muuttaminen tarkoittaisi: perussopimuksen avaamista. Ja me kaikki eurokansalaiset varmaan tiedämme, että se ei ole mikään kevyt ja nopea prosessi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö siitä voisi ja ehkä kannattaisikin puhua. Eurojohtajat voisivat alkaa pitää ääntä EKP:n mandaatin muuttamisesta ja ehkä EKP ottaisi tämän paineen huomioon ja muuttaisi tapojaan.***

Vai ottaisiko ja muuttaisiko? Keskuspankit ovat perinteisesti korostaneet sitä, että niiden mandaatti tulee ulkopuolelta ja että ne eivät osallistu sitä koskevaan keskusteluun. Ehkä EKP:kin vain sanoisi seuraavasti: "Selvä, odotamme kirjettänne, sillä välin jatkamme samaan malliin. Jos nyt muuttaisimme hintatavoitettamme joustavammaksi se olisi merkki siitä, että poliittiset paineet vaikuttavat meihin, ja sehän ei itsenäiselle keskuspankille sovi."


Miten teidän mielestänne 1) tästä kriisistä päästään ulos ja 2) tästä kriisistä voisi päästä paremmin ulos?

En ole mitenkään varma tästä, mutta itse lähtisin rakentamaan ratkaisua kriisimaiden velkojen maksamatta jättämisen päälle. Ennen tätä pitää tietenkin varmistaa, etteivät pankit kaatuisi tämän seurauksena.



*Vyönkiristyspolitiikka tietenkin viittaa kokonaiskysyntään, mutta tuotantoahan voi aina kasvattaa myös tarjontapuolelta ns. rakenteellisilla uudistuksilla. Ei sekään ihan kivutonta ole.
**Ehkä tässä tarvitaan näkemystä vielä yhdestä kysymyksestä: nostaisiko kokonaiskysynnän kasvattaminen inflaatiota? Ainakin itsestäni tuntuu selvältä, että kyllä, ainakin vähän. Ei se Phillips-käyrä mikään L-kirjain ole.
***Rumastihan tämän voisi tehdä niin, että Merkel, Hollande & kump. pistäisivät kasvubudjetit kasaan ja silmää iskien sanoisivat Mario Draghille, että toivottavasti myös EKP on mukana kasvua tukevassa politiikassa. Capisce?

Rahoitusmarkkinasääntely - toiveita otetaan vastaan

Jopa kaivataan.

Kuuntelen paljon historiapodcasteja, ja hyvin moni noista podcasteista on amatöörien tekemiä. Niitä eivät tee yliopistoprofessorit studiossa, vaan harrastelijat pihamökeissään. Usein tarina on se, että tekijä on kiinnostunut aiheesta, mutta ei ole löytänyt aiheesta tehtyä podcastia, joten hän on päättänyt tehdä itse sellaisen. Tämä toki on vaatinut useimpien kohdalla opiskelemista, mutta ilmeisesti se on myös palkitsevaa.

Ei, en tee podcastia. Mutta ajattelin tehdä pienen postaussarjan rahoitusmarkkinasääntelystä. Olen amatööri. En tunne aihetta kovin hyvin, mutta olen kiinnostunut. En opiskele aihetta tutkimusmielessä, vaan yleisemmän mielenkiinnon vuoksi. Niistä on paljon uutisia jatkuvasti. Toisinaan sitä kaipaisi enemmän taustoja eikä vain tarinointia pankit vs. valtio-kamppailusta.

Ajattelin seuraavanlaisia teemoja:

1. Miksi rahoitusmarkkinasääntelyä ylipäänsä tarvitaan? Rahoitusmarkkinoiden sääntely on, mitä taloudelliseen sääntelyyn tulee, selviö. Mitä vähän olen jo selvitellyt, tästä perusasiasta on vaikeaa löytää materiaalia. Liikasen raportti lähtee, kuten useimmat vastaavat, sääntelyn uudistamisesta. Kun katsoo Fivan tai vastaavien tahojen sivuja, niin siellä kerrotaan instituution tavoite, mutta ei perustella sen tarpeellisuutta. Olen tällä hetkellä lukemassa materiaalia free bankingista, paremman puutteessa. Ehkä tässä on kyse taas kahdesta miksi-kysymyksestä? Rahoitusmarkkinasääntelyn juuret ovat ehkä valtion tulonhankinnassa, mutta se ei vastaa toiseen miksi-kysymykseen.
1. 1. Tähän liittyen ehkä pieni teoriakatsaus. Modigliani-Miller ja poikkeamat siitä.
2. Poimintoja rahoitusmarkkinasääntelyn historiasta. Hyvä olisi, jos löytäisin materiaalia Suomesta. Ehkä 80-luku, josta aina puhutaan, kuinka silloin rahoitusmarkkinat vapautettiin väärin. Mitä sillä tarkoitetaan? Jotkut suhteelliset hinnat varmasti menivät pieleen, mutta mitkä ja miksi?
3. Rahoitusmarkkinasääntely ennen kriisiä? En ole varma tästä, koska näitä teemoja puidaan todennäköisesti seuraavassakin kohdassa, koska pitkälti siinä on kyse samasta heilurista eri kohdassa.
4. Liikasen raportti. Olen selaillut tätä ja se on hyvä, selkeä raportti, joka kuvaa ajan eetosta. Siitä varmasti riittää useampaankin tekstiin ammennettavaa.

Joten, jos jollakulla on vinkkejä lukemistoksi, tai jopa toiveita, jos on jokin raportti tai lärpäke jota ette ole itse jaksaneet lukea niin minä voin sitä mahdollisesti vilkaista. Ainakin mitä ensimmäiseen kohtaan tulee, materiaali tuntuu olevan aika vinoutunutta. Ehkä se on vain sitä, kun vallitseva narratiivi on se, että rahoitusmarkkinoita vain pitää säännellä niin ainoat jotka käsittelevät kysymystä tällä perustasolla ovat ne, jotka kiistävät tuon.

Palaillaan!

Viivat joita piirrämme

Yksi uutinen tällä viikolla, josta olisin halunnut kuulla enemmän oli se, että Viron korkein oikeus linjasi, että Virosta Suomeen lähetettäville työntekijöille on maksettava Suomen työehtosopimusten mukaista palkkaa (ks. Ylen uutinen aiheesta). Jos jollakulla siis on ojentaa linkkiä tai muuten vain parempaa tietoa asiasta niin kuulen mielelläni! Minusta tässä on kiinnostavuutta kyllikseen. Esitän joitakin ajatuksia ja toivon, että jos oletan jotain väärin niin minua oikaistaan. Tästä tekstistä jos mistä löytyy tyhmiä kysymyksiä. Ja jos minua ei oikaista, alan huolestua tekstieni suosiosta laintuntijoiden ja ammattiyhdistysliikkeen keskuudessa.

1. Onko seuraavasti? Työehtosopimukset ovat yleisesti ottaen työnantajan velvoitteita. Työnantaja ei saa maksaa tiettyjä palkkoja tietyistä töistä. Työntekijä sen sijaan saa ottaa vastaan töitä liian matalilla palkoilla. Harvoin tätä pysähtyy miettimään. Sillä, keneen lain koura tarttuu, ei ole väliä. Homma toimii hyvin joka tapauksessa. Paitsi prostituution suhteen se, että kielletäänkö seksin ostaminen, myyminen, molemmat vai ei kumpikaan, on aina ajankohtaista. Miksi? Tietenkin prostituutio on erityinen jopi, mutta millä tavoin? Kysyntä, tarjonta vai molemmat?

2. Miten tämä on ollut aiemmin? Onko niin, että jos suomalainen yritys palkkasi virolaisen tekemään töitä Suomessa, hänelle on pitänyt maksaa Suomen työehtosopimusten mukaan, mutta jos virolainen yritys palkkasi virolaisen tekemään töitä Suomessa, hänelle on voitu maksaa Suomen työehtosopimuksia matalampaa palkkaa? Entä jos suomalainen yritys on palkannut virolaisen yrityksen, joka on palkannut virolaisen työntekijän?

3. Ajatellaan että ostaisin talon Virosta ja toisin sen Suomeen. Kas näin:

NÖÖN homecoming party!

Olisi ok, jos olisin maksanut sen talon tekemisestä Suomen työehtosopimuksia matalampaa palkkaa. Jos toisin ne samat työntekijät Virosta tekemään itselleni samanlaisen talon, niin sitten ei olisi ok maksaa Suomen työehtosopimuksia matalampaa palkkaa. Vaikka he eivät ole suomalaisia. Ihan vain koska se vasara heiluu Suomen maaperällä.

On hyvä, että voimme tuoda ulkomailta hyödykkeitä, jotka on tuotettu palkoilla, jotka suomalaisten mielestä ovat hirvittävän alhaisia. On hyvä, jos Suomesta löytyy töitä ihmisille, joiden tuottavuuden ei syystä tai toisesta katsota oikeuttavan sellaiseen palkkaan, jota keskivertosuomalaiset pitäisivät reiluna. Ja lienee myös hyvä, että on työehtosopimuksia. Työmarkkinoiden epätäydellisyydet luovat sijaa palkkapolitiikalle. Välillä se on vain hassua, ainakin omasta mielestäni, varsinkin kun puhutaan kansainvälisistä työ- ja hyödykemarkkinoista.

P.S. Opiskeluja ja töitä on sen verran, ettei vapaa-ajalla tee mieli tehdä muuta koneella kuin selailla vaikkapa wheredidthesodago-subredditiä. Tsemppaan. Ehkä kirjoitan useammin, jos saan kommentteja, ehheh.

Ennustaminen käsi vivulla

Tässäpä omituinen kiista: hallituksen ilmasto- ja energiastrategian valmistelussa kiistellään ainakin Ylen mukaan siitä, millaiseksi sähkönkulutusennuste täytyy tehdä. Sähköä paljon kuluttava metsäteollisuus on ilmeisesti ainakin aiemmin saanut ministerityöryhmän nostamaan sähkönkulutusennustettaan, ja nyt pienempää sähkönkulutusta tavoittelevat Vihreät haluaisivat laskea nykyisen strategian ehdotettua sähkönkulutusennustetta. Tämä pätkä tuosta uutisesta havainnollistaa hyvin tilannetta:

Vihreät haluaa laskea kulutusennusteen selvästi strategialuonnosta alemmalle tasolle. Pääsyynä on se, että alempi kulutustaso vähentäisi myös ilmastoa lämmittäviä kasvihuonekaasupäästöjä. Ilmastonmuutoksen torjunta on vihreiden kovinta ydintä.

Eli koska tavoite on alhaisempi kuin ennuste, on ennustetta laskettava? Tämä voi hyvinkin olla Vihreille asiallista toimintaa poliittisena puolueena, mutta varmaan kuka tahansa tajuaa, että ei ennustamisen pitäisi noin toimia.


Ennustaminen on vaikeaa, ja omat vaikeutensa siihen tuo se, kun tulevaisuuteen vaikuttava taho tekee ennusteita. Otetaan esimerkki rahapolitiikasta.

Keskuspankki tekee ennusteita tehdessään korkopäätöksiä. Monien mielestä näiden ennusteiden julkaiseminen voisi parantaa yleisön ymmärrystä keskuspankin toiminnasta. Ilmeinen kysymys tässä on tietenkin se, millaisen ennusteen keskuspankin pitäisi julkaista? Sehän vaikuttaa itse itse tulevaisuuteen, joten tässä on eräänlainen muna-kana-ongelma.

Koska keskuspankin korkopäätökset vaikuttavat ennustettaviin muuttujiin (esim. inflaatio), keskuspankilla on kolme tapaa ehdollistaa ennusteet:

1. Ehdolla, että korkotaso pysyy nykyisellä tasolla.
2. Ehdolla, että korkotason kehitys noudattaa markkinoiden odotuksia korkotasosta.
3. Ehdolla, että korkotason kehitys noudattaa keskuspankin omaa ennustetta.

Kaikissa näissä on omat ongelmansa. Ensimmäisessä on se ongelma, että se ei ole realistinen: muutokset inflaatiossa saavat aikaan muutoksia korkotasossa, joten ei ole syytä olettaa, että korkotaso ei muuttuisi. Toisessa saattaa tulla vastaan jonkinlaisia kehäpäättelyongelmia: minkä perusteella markkinat muodostavat odotuksensa, jos keskuspankki vain tuijottaa markkinoita? Kolmannessa on se haaste, että keskuspankilla ei ole hyvin määriteltyä reaktiofunktiota, josta se voisi ennustaa, miten se itse tulee toimimaan tulevaisuudessa.

Se, mitä avoimuuden kannattajat, kuten Riksbankenin Lars Svensson, ehdottavat tähän on jotakuinkin tällainen: keskuspankin pitäisi julkistaa ennuste korkotasosta, inflaatiosta ja tuotantokuilusta. Yllä olevista tämä on ehkä lähinnä kolmoskohtaa. Usein näillä avoimuuden kannattajilla on myös se, varsin kannatettava pointti, että politiikan ei pitäisi olla kovin monimutkaista. Inflaation ja tuotantokuilun pitäisi ennustaa korkopäätöksiä erittäin hyvin. Keskuspankin reaktiofunktion ei pitäisi olla kovin monimutkainen. Ideaalitilanteessa se on yksinkertainen ja keskuspankki kykenee ennustamaan huoletta myös omaa toimintaansa.

Mitä ilmasto- ja energiastrategiassa pitäisi sitten tehdä? Ratkaiseva ero rahapolitiikkaan on se, että näkemyserot tavoitteiden suhteen ovat päättävässä ministerityöryhmässä paljon suuremmat kuin vaikkapa EKP:n neuvostossa. Ministerityöryhmän tavoite ja politiikkainstrumentit ovat myös heikompia kuin keskuspankin: hallitus ei pyri kontrolloimaan sähkönkulutusta samalla tavalla kuin keskuspankki pyrkii kontrolloimaan inflaatiota.

Itse näkisin, että olisi kaksi tapaa selkeyttää tilannetta:

• Otetaan sähkönkulutus tavoitteeksi.
• Tehdään politiikkaa yhdellä instrumentilla.

Ensimmäinen ei varmaan ole kovin hyvä, sillä päästöjähän tässä halutaan vähentää, ei sinänsä sähkönkulutusta. Toinen on ehkä liikaa vaadittu politiikalta, mutta avaan sitä logiikkaa hieman. Mikäli hallitus tekisi sähkömarkkinoihin vaikuttavia päätöksiä vain yhdellä instrumentilla, kuten vaikkapa "sähköverolla", olisi ehdollisten ennusteiden laatiminen paljon yksinkertaisempaa. Mikä on sähkönkulutus vuonna 2015 mikäli sähkövero pysyy ennallaan? Entä jos sitä nostetaan yhdellä prosenttiyksiköllä? Näistä ei pitäisi tulla riitaa, ja voitaisiin keskittyä riitelemään tavoitteista ennusteiden sijaan. Nyt pitää miettiä kaikenlaista: mitä Fennovoimalle käy, miten hallitus toimii jos se kaatuu, miten uusiutuvia tuetaan, laitetaanko rakentamiseen jotain energiatehokkuusvaatimuksia jne.

Onko siis mitään keinoa ehkäistä tätä naurettavuutta, tosiasioiden alistamista poliittiselle kamppailulle? Vai onko minulta jäänyt jotain ymmärtämättä tästä prosessista? Onko "ennuste" sittenkin "tavoite"? Ja jos se on tavoite, niin onko se oikeasti tavoite vai pelkkä tahtotilan ilmaisu?

Alkumyyttejä vastaan

David Graeberin Debt: The First 5000 Years huokuu kriittisyyttä. Kaikilla maailmankuvilla, niin tieteellisillä ja ei-tieteellisillä, on kova hinku levittää analyyttisiä kehikoitaan joka paikkaan. Erityisen tärkeää on luoda alkumyytti, kertomus siitä kuinka maailmankuvan selitysvoima on läsnä kuin pyhä henki jo siinä hetkessä kun ihmisestä tulee ihminen. Ja alkumyyttien kritiikkihän onnistuu Graeberilta onnistuu, onhan hän antropologi. Antropologit ovat, arkeologien ohella, ehkä ainut ihmisryhmä ketä todella kiinnostaa selvittää se, mitä siellä ihmiskunnan alkuhämärissä todellisuudessa tapahtui.

Kovin hyvää yleistä arviota kirjasta en osaa antaa, mutta voin sanoa että lukukokemuksena Debt oli hyvä, kutkuttava ja haastava, paikoin ärsyttäväkin, enimmäkseen hyvällä tavalla.


En tiedä, onko teos varsinaisesti maailmanselitys, mutta aika monia asioita se pyrkii selittämään tästä maailmasta. Jos pitäisi nimetä tämän kirjan määrittävä lause, se olisi "tämä ei ole sattumaa"; lukuisissa kohdissa Graeber esittää kaksi täysin irralliselta vaikuttavaa teemaa tai kehityskulkua, ja sitten lausuu, että näiden esiintyminen samassa ajassa ei ole sattumaa. Ja tätä sitten seuraa oikein vakuuttava perustelu tälle väitteelle.

Tällä p2p foundationin sivulla on listattu kirjan teemoja. Itseäni eniten lukiessa pohdituttivat alkumyytit, asioiden todellinen synty ja niiden merkitys nykypäivässä.


Miksi rahaa on olemassa? Tähän voi vastata ainakin kahdella tavalla, jotka ovat, näin väittäisin, toisilleen täysin vieraita. Taloustieteilijät vastaavat oppikirjoissa tähän kysymykseen oikeuttaen rahan käytön, he selittävät että miten nykyinen kaupallinen elämä olisi vaivalloisempaa ilman rahaa - tarpeiden kaksoissattumus (double coincidence of wants) on niin epätodennäköistä, että vaihdanta olisi hyvin vaikeaa ilman rahaa. Hupaisana esimerkkinä tässä mainitaan usein se, kuinka sotavangit alkoivat käyttää savukkeita rahana leireillä (ks. Bradford 1945 [pdf]). Vastaavia esimerkkejä löytyy vankiloista.

Ongelma on se, että kertoessaan tätä tarinaa oppikirjat eivät näe vaivaa erottaakseen miksi-kysymyksen toisen merkityksen - mikä on se historiallinen kehitys, joka on johtanut tähän asiantilaan? Brittiläinen antropologi Caroline Humphrey kirjoittaa seuraavasti:

No example of a barter economy, pure and simple, has ever been described, let alone the emergence from it of money; all available ethnography suggests that there never has been such a thing.

Raha syntyi emergentisti toisen maailmansodan sotavankileireillä koska nuo sotavangit olivat tottuneet käyttämään rahaa ja toimimaan markkinataloudessa. Raha kiertää vankiloissa koska vangit ovat tottuneet käyttämään rahaa ja toimimaan markkinataloudessa. Vangit, toisin sanoen, osaavat vastata taloustieteilijöiden miksi rahaa on olemassa-kysymykseen.

"His first night in the joint, Andy Dufresne cost me two packs of cigarettes. He never made a sound." Viime vuosina Yhdysvalloissa on lähdetty rajoittamaan tupakointia vankiloissa, minkä seurauksena tupakka on muuttunut yleisestä vaihdannan välineestä kalliiksi kielletyksi hyödykkeeksi. Tupakoinnin rajoittamisen seurauksena vaihdannassa on alettu käyttää mm. postimerkkejä ja makrilleja.

On toki sanottava, että Humphreyn lausunto ei kumoa sitä hypoteesia, etteikö vaihdantatalouksia olisi ollut ja etteivätkö ne olisi sitten kehittäneet rahaa helpottamaan vaihdantaa. Tästä huolimatta se on joka tapauksessa evidenssiä sitä vastaan - miten vahvaa evidenssiä, se riippuu hypoteesin spesifioinnista. Mikäli hypoteesi spesifioidaan niin, että puhdas vaihdantatalous on hyvin epästabiili tasapaino ja rahan synty ja käytön yleistyminen nopea prosessi, on melko epätodennäköistä, että kohtaisimme puhdasta vaihdantataloutta tai rahan syntyä tuosta taloudesta, vaikka sitä tapahtuisikin. On silti huomioitava, että evidenssi Graeberin melko monimutkaisen hypoteesin tueksi tuntuu olevan paljon vahvempaa.

Miten raha sitten historiallisesti syntyi? Tämä ei ole kovin yksinkertainen kysymys, kun ottaa huomioon että raha voidaan käsittää niin vaihdannan kuin tilinpidonkin välineenä ja että "syntyminen" itsessään ei ole kovin eksakti käsite. Joka tapauksessa Graeber argumentoi, että raha ei syntynyt helpottamaan vaihdantaa vapaiden yksilöiden välillä, vaan että rahan juuret ovat velassa, jonka juuret ovat niissä sosiaalisissa siteissä, joiden ympärille muinaiset ihmisyhteisöt rakentuivat. Ja vaikka nämä velat saattoivatkin syntyä vaihdannasta, se ei ollut taloudellista vaihdantaa. Siinä ei vaihdettu tavaraa, vaan pikemminkin järjesteltiin ihmissuhteita - tehtiin naimakauppoja ja soviteltiin rikoksia. Tavaraa vaihdettiin "kommunistisin" periaattein - jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan.


Rahan synty on vain yksi monista teemoista, joita Graeber tarkastelee kriittisesti. Mitä väliä tällä kaikella sitten on? Ilmeisesti paljonkin, mutta kaksi Graeberin pointtia jäi erityisesti mieleeni:

• Jos rahan synty on todellisuudessa oppikirjoissa esitettyä kuvausta monimutkaisempi, taloustieteellä on ongelma.
• Markkinat ja omistusoikeus ovat saastaisia instituutioita.

Yhdellä tapaa ensimmäinen pointti on vain eräänlainen uudelleenmuotoilu tavanomaisesta taloustieteen yhteiskuntatieteellisestä kritiikistä - taloudellisia suhteita ei voi irrottaa muista yhteiskunnallisista ja sosiaalisista suhteista, joten erillisen, taloudellisiin suhteisiin keskittyvän olemassaolo on kyseenalainen. No, tämä on aika iso kysymys ja myönnän, että se kalvaa usein itseänikin. Sanottakoon vaikka näin, että siinä vaiheessa kun muut yhteiskuntatieteilijät alkavat tehdä politiikkarelevanttia kvantitatiivista tutkimusta jolla on ennustavaa voimaa, kysymys on ehkä ajankohtaisempi. On olemassa tarve tietynlaiselle yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle, jota taloustieteessä tehdään ja jota muualla ei ainakaan tällä hetkellä tehdä.

Graeber itse, nähdäkseni, torjuu myöhemmin kirjassaan tämän nimenomaisen taloustieteen kritiikin. Ensinnäkin, sama kritiikki - koska "taloutta" tai "markkinoita" ei ole olemassa, "taloustiede" on kyseenalainen käsite - pätee myös "yhteiskuntatieteeseen" yleisesti. Kuten Graeber kirjoittaa:

What makes the concept of a society so deceptive is that we assume the world is organized into a series of compact, modular units called "societies", and that all people know which one they're in. Historically, this is very rarely the case. Imagine I am a Christian Armenian merchant living under the reign of Genghis Khan. What is "society" for me? Is it the city where I grew up, the society of international merchants (with its own elaborate codes of conduct) within which I conduct my daily affairs, other speakers of Armenian, Christendom (or maybe just Orthodox Christendom), or the inhabitants of the Mongol empire itself, which streched itself from the Mediterranean to Korea?

Myöhemmin Graeber kirjoittaa seuraavasti:

The idea that there is something called "the market" is not so very different. Economists will often admit this, if you ask them in the right way. Markets aren't real. They are mathematical models, created by imagining a self-contained world where everyone has exactly the same motivation and the same knowledge and is engaged in the same self-interested calculating exchange. Economists are aware that reality is always more complicated; but they are also aware that to come up with a mathematical model, one always has to make the world into a bit of a cartoon. There's nothing wrong with this. The problem comes when it enables some (often the same economists) to declare that anyone who ignores the dictates of the market shall surely be punished - or that since we live in a market system, everything (except government interference) is based on principles of justice; that our economic system is one vast network of reciprocal relations in which, in the end, the accounts balance and all debts are paid.

Tästä sitaatista voi ehkä poimia pari asiaa mietintämyssyyn. Ensinnäkin se, kuinka sinnikäs onkaan käsitys siitä, että taloustieteelliset mallit ovat kankeita kuin entinen divarifutaaja. Riippuen siitä, mitä termillä "self-contained" tarkoitetaan, kaikki tai lähes kaikki Graeberin markkinamallille antamat määreet ovat vääriä - siinä mielessä, että ne eivät ole välttämättömiä, niitä ei ole kaikissa malleissa.

Toinen on se, että on mahdotonta erottaa tieteenalan ja sen tekijöiden kritiikki. On tieteentekijöiden vastuulla tarkkailla tieteen käyttöä yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Ei ole sopivaa toimia vaikkapa niin, että tutkii kansakuntien kehitystä älykkyysosamäärällä, joka vaihtelee väestöryhmittäin ilman, että ennakoi ja tarvittaessa torjuu joitakin vääriä johtopäätöksiä, joita tutkimuksesta voidaan vetää. Lisäksi yleensä tieteentekijöillä on oma käsityksensä tulostensa merkityksestä, ja se on ihan hyvä kertoa rehellisesti.

Ehkä hedelmällisempi tapa tulkita rahan syntymyytin kritiikki on tämä: älä puhu höpöjä. Jos haluat kirjoittaa taloustieteen oppikirjaan pätkän siitä, miten raha syntyi, kannattaa konsultoida antropologeja, koska he ovat tutkineet asiaa empiirisesti ja heillä on sopivammat metodit asian tutkimiseen. Jos ei kiinnosta konsultoida antropologeja, niin kannattaa varmaan jättää asia sikseen. Kuka tahansa voi keksiä tarinoita. Ja jos olet sitä mieltä, että et ole kirjoittamassa tarinaa siitä, miten raha syntyi, vaan siitä, miten sen olemassaolo helpottaa elämää, niin kannattaa tehdä se selväksi lukijoille.


Alkumyytit tuntuvat olevan tärkeitä vaikkapa itävaltalaisille ja jälkikeynesiläisille (pdf). Ja ehkä ne ovat valtavirran taloustieteilijöillekin. Näin ainakin Graeber sanoo: myytti rahan synnystä on hänen mukaansa "keskeinen taloustieteen diskurssille". Mutta ei sen pitäisi olla. Minusta kysymys rahan synnystä on erittäin mielenkiintoinen, mutta en näe sen olevan kovin relevantti talouspolitiikan kannalta. Tietenkin jos haluaa taloustieteen olevan kaiken tiede, niin sitten. Mutta ei sen tarvitse olla. Älkää käsittäkö väärin, konsilienssi on tottakai hyve. Kun psykologit sanovat, että ei tämä homo oeconomicus kovin hyvin skulaa, niin onhan se noloa. Mallit-approksimaatioina on useinkin kelpo selitys, mutta joskus on ihan hyvä myöntää että huhhuh, ei meidän työkalupakista löydy sellaista mallia, joka selittäisi tätä asiaa. Siinä vaiheessa voidaan keksiä uusi malli tai jättää sen asian selittäminen muille.

The Onion: "Continued Existence of Edible Arrangements Disproves Central Tenets of Capitalism"

Toinen Graeberin pointti on yksinkertaisesti se, että koska markkinat ja omistusoikeus ovat syntyneet sodasta ja orjuudesta, ne ovat moraalisesti saastuneita. Tässä Graeberin esitys markkinoiden ja omistusoikeuden synnystä tuntuu varsin vakuuttavalta. Pienissä ihmisyhteisöissä allokaatio ei tapahtunut markkinoiden kautta ja ulkoinen kauppa oli hyvin vähäistä: vasta laajahkot sotajoukot synnyttivät riittävän ihmisten irtaantumisen sosiaalisista konteksteistaan markkinoiden synnyille. Orjuuden teoriansa Graeber ottaa Orlando Pattersonilta. Tämän mukaan omistusoikeus juridisena käsitteenä kehitettiin antiikin Roomassa tutkimaan ja määrittämään sitä mielenkiintoista suhdetta, joka orjuudessa vallitsee kahden ihmisen välillä, joista toinen on myös asia, res.

Kenties tällaisten pimeiden taustojen ei pitäisi yllättää. Käsitteiden lienee luonnollista syntyä negaatioiden kautta. Ei ole syytä keksiä käsitettä "vapaus", mikäli ei ole olemassa ei-vapautta. Graeber kertoo, että ensimmäinen löydetty vapaudeksi tulkittava sana on sumerin amargi, joka tarkoittaa kirjaimellisesti "paluu äidin luokse". Muinaisen Mesopotamian sivilisaatioissa velkaantuneiden perheiden oli mm. lähetettävä lapsiaan muille tiluksille töihin. Aika ajoin hallitsijat toteuttivat yleisen velkojen anteeksiannon, jonka seurauksena nämä lapset saivat palata perheidensä luokse. Antiikissa yleisesti "vapaa" tarkoitti "ei-orja" - ks. esim. kreikkalaisten kaupunkivaltioiden demokratioiden "vapaat miehet", joiden mahdollisuus käyttää aikaa ja muita resursseja politikointiin perustui kodeissa ja hopeakaivoksissa työskentelevien orjien, ei-vapaiden ihmisten työlle. En kuitenkaan näe, miksi instituutioiden alkuperän pitäisi vaikuttaa siihen, mitä me näistä instituutioista ajattelemme 2000-luvun yhteiskunnissa.

Politiikan metataso

Timo Harakka luki Milton Friedmanin klassikon Capitalism and Freedom ja yllättyi monista asioista. Hän kirjoittaa muun muassa:

 Friedman onkin eniten huolissaan perustulon ”poliittisista seurauksista”. Systeemi, jossa suuri enemmistö auttaa vapaaehtoisesti vähäosaista vähemmistöä, uhkaa muuttua irvikuvakseen: edunsaajien enemmistö äänestää itselleen aina vain kohtuuttomampaa hyötyä vähenevien veronmaksajien kustannuksella.
   Friedmanin vastaus on lopulta yllättävä.
   ”En näe muuta ratkaisua tähän ongelmaan paitsi luottaa äänestäjäkunnan itsehillintään ja hyvään tahtoon.”
   On rohkaisevaa, että myös uusliberaali ajattelu voi kunnioittaa edustuksellista demokratiaa. Politiikka, joka on jatkuvien kompromissien taidetta, noudattaa lopulta eri logiikkaa kuin keskenään kilpailevien yritysten liiketoiminta.

Nämä ovat isoja kysymyksiä ja tämä pala on ehkä hieman liian iso minulle. Mutta, kirjoitan ja toivon että minua kommentoidaan ja korjataan.

James M. Buchanan kuoli muutama päivä sitten. Hänelle myönnettiin vuonna 1986 taloustieteen Nobel-muistopalkinto "taloudellisen ja poliittisen päätöksenteon sopimuksellisen ja perustuslaillisen perustan kehittämisestä".

Alussa esitetystä sitaatista ei käy ilmi, mitä Harakka tarkoittaa sillä, että politiikka noudattaa eri logiikkaa kuin keskenään kilpailevien yritysten liiketoiminta. Buchanan esittää oman näkemyksensä selkeästi Nobel-luennossaan:

The differences in the predicted results stemming from market and political interaction stem from differences in the structures of these two institutional settings rather than from any switch in the motives of persons as they move between institutional roles.

Tulkitsisin Harakan näkevän eron yksilöiden tasolla, koska hän viittaa myöhemmässä lauseessa aatehistorioitsija Frank Ankersmitiin, joka ainakin artikkelissaan "Political Representation and Political Experience: An Essay on Political Philosophy" [pdf] kritisoi valtavirtaista näkemystä yksilöstä politiikan perusyksikkönä.

Taloustieteessä on paljon vaivaannuttavia asioita. Yksi niistä on se, että me tiedämme valtavasti siitä, millainen vaikkapa optimaalinen verojärjestelmä on suhteessa siihen, mitä me tiedämme siitä, millaisen mahdollisen poliittisen prosessin kautta sellainen verojärjestelmä voitaisiin toteuttaa. Miten ne samat yksilöt, joiden hyödyn optimaalinen verojärjestelmä maksimoi, kykenevät valitsemaan kyseisen järjestelmän kollektiivisesti? Ennen Buchanania tämä epäsuhta oli paljon suurempi. Kuten Buchanan kertoo Nobel-luennossaan:

In a preliminary paper, I called upon my fellow economists to postulate some model of the state, of politics, before proceeding to analyse the effects of alternative policy measures. I urged economists to look at the "constitution of economic polity," to examine the rules, the constraints within which political agents act. Like Wicksell, my purpose was ultimately normative rather than antiseptically scientific. I sought to make economic sense out of the relationship between the individual and the state before proceeding to advance policy nostrums.

Ja niin syntyi mm. julkisen valinnan teoria. Julkisen valinnan teoria on, muuten, vähän niin kuin evoluutiopsykologia. Samalla tavalla kuin jotkut vetoavat evoluutiopsykologiaan selittäessään kaiken miehiin ja naisiin liittyvän parentaalisen investoinnin teorian kautta toiset vetoavat julkiseen valintaan selittäessään kaiken politiikkaan liittyvän yksilöiden hyödynmaksimoinnin kautta. Eikä siinä sinänsä ole mitään väärää, vaikka hieman yksisilmäistä touhua onkin, ongelma on lähinnä se, että molemmissa tapauksissa varsinaisesti luetun tutkimuksen määrä tuppaa olemaan melko vähäinen. On syy siihen, miksi tarvitaan tiedettä ja tieteenaloja ja se syy on se, että asiat ovat niin monimutkaisia että niiden tutkimiseen tarvitaan systemaattista lähestymistapaa.

Muuten: eikö olekin huvittavan surullista, että suosituin arkeologisia ja antropologisia menetelmiä esittävä tv-sarja on JIMilläkin näytettävä Ancient Aliens eli Muinaiset avaruusoliot?

Joka tapauksessa, Buchanan arvosti yksimielisyyttä kollektiivisessa päätöksenteossa. Buchanan ymmärsi, että kollektiivisessa päätöksenteossa on (ainakin) kaksi tasoa: se, mitä päätämme ja se, mitä päätämme siitä, miten päätämme - on politiikka ja sitten on perustuslaki. Hayek, joka pohti paljon liberalismin ja demokratian suhdetta, näki vastaavan kaksitasoisuuden - on lainsäädäntö ja sitten on laki.

Ehkä luen Harakkaa liikaa omiin tarkoituksiini, mutta minua kalvaa tuo ilmaus "kunnioittaa edustuksellista demokratiaa". Politiikan metataso, se, miten päätämme siitä, mistä päätämme on tärkeä kysymys. Kunnioittavatko suoran demokratian kannattajat edustuksellista demokratiaa? Kunnioittavatko Buchanan ja Hayek edustuksellista demokratiaa? En näkisi, että kyse on kunnioituksesta ja jos onkin, ei edustuksellisen demokratian kunnioittaminen ole erityisen kunniakasta.

Poliittisissa kysymyksissä on niin helppoa unohtaa metataso, eräänlainen kolmas vaihtoehto. Otetaan esimerkiksi kysymys siitä, pitäisikö armeijan johtajakoulutuksesta myöntää pisteitä yliopistoissa ja ammattikorkeakoulussa (ks. esim tämä KSML:n uutinen kolmen vuoden takaa). Oman kokemukseni mukaan ne, jotka tykkäävät armeijasta ja ovat kyseisen koulutuksen käyneet ovat sitä yleensä sitä mieltä että tottakai pitää ja ne, jotka eivät tykkää armeijasta eivätkä ole sitä käyneet ovat sitä mieltä, että ei pidä. Onko ajatus siitä, että yliopistot tai jopa tutkinto-ohjelmista vastaavat yksiköt saisivat itse päättää tästä asiasta niin absurdi ja huono, ettei sitä kannata ottaa mukaan vaihtoehdoksi? Tai ehkä tästä pitäisi päättää EU:ssa?

Ymmärrän toki tasavertaisuus-ulottuvuuden. Mikäli halutaan samanlaiset käytännöt kaikkialle, tämä on helpointa taata päättämällä näistä käytännöistä mahdollisimman korkealla tasolla. Onko tässä kyse sitten vain uskosta vapauteen itseensä? Eikä siinäkään sinänsä mitään vikaa, on olemassa hyviä perusteita olla uskomatta vapauteen itseensä.

Lisäys: Käykää toki lukemassa, mitä Jaakko kirjoitti Tampereesta ja sen pormestarimallista, ilmeisesti tämän tekstin innoittamana.

Mikä on optimaalinen palkkataso ja miksi minulla pitäisi olla siitä mielipide

En tiedä teistä, mutta ainakin itseäni on hämmentänyt viimeaikainen keskustelu palkka-alesta ja sensellaisesta. Koetan tällä vähän selventää asioita itselleni, ehkä teillekin. Ja kertokaa ihmeessä oma näkemyksenne aiheesta ja vaikkapa oma keskimääräinen palkankorotustoiveenne jos sellainen löytyy.

EK on jo kuukausia ollut aktiivinen suomalaisten työntekijöiden palkankorotusmahdollisuuksien kehystämisessä. Kuukausi sitten tämä aktiivisuus muuten tuotti mahtavan otsikon: "EK:n Kokkila olisi valmis alentamaan palkkoja". Kuka olisi uskonut? Joka tapauksessa, en tunne kolmikantaa niin hyvin, että osaisin sanoa, mistä tässä kaikessa on kyse. Raamisopimuksen on käsitykseni mukaan tarkoitus kestää tämän vuoden loppuun, joten kehystetäänkö tässä jo noita neuvotteluja vai pyrkiikö EK luomaan mielipideilmastoa, jossa sopimukset neuvotellaan uudelleen jo ennen raamisopimuksen päättymistä? Olisi mukava tietää, mistä on kyse.


Entäpä itse palkankorotustarve? Aivan aluksi haluan kiittää markkinamekanismia ja sen laajaa soveltamista resurssien allokoinnissa. Olisi melko raskasta jos kaikesta päätettäisiin näin, kollektiivisesti. Olisi melko raskasta, jos "meidän" pitäisi päättää muistakin asioista samalla tavalla kuin "meidän" tulee päättää palkankorotuksista, koska ainakaan minulla (joka olen, mikäli osaan oikein tulkita, osa "meitä") ei ole kovinkaan monesta asiasta harmainta aavistusta, että miten sen kannattaisi mennä, jotta "meillä" menisi hyvin. En tiedä, olenko taas yksi osoitus siitä, kuinka taloustiede on demokraattisen vapauden antiteesi, mutta minun on myönnettävä, että kollektiivisen valinnan soveltaminen vaivaannuttaa minua monissa kysymyksissä.


Miksi me sitten päätämme palkankorotuksista kolmikannassa ja kannattaisiko niistä päättää mieluummin liitto- tai yritys- tai jopa työntekijäkohtaisesti? Minulla ei ole vastausta kumpaankaan kysymykseen, mutta jälkimmäistä miettiessä kannattaa pitää mielessä second-best-teoria ja työmarkkinainstituutioiden yhteisvaikutukset (jälkimmäisistä ks. tämä lyhyt esitys Richard Layardin ja Stephen Nickellin kontribuutioista [pdf]). Suomalaisilla työmarkkinoilla kun on muitakin instituutioita kuin kolmikanta, kuten työttömyysturva ja työsuojelulait. Kuten yllä olevassa esityksessä kerrotaan,

Layard and Nickell point out that labor market institutions not only work in one direction, but can have diverging effects in different contexts as they interact with each other. Under certain conditions – such as effective active labor market policies and activation as well as sufficient flexibility in coordinated wage bargaining – a reliable social security safety net can be compatible with good employment performance and low structural unemployment. As a consequence, societies have some leeway in choosing between different institutional arrangements that may bring about similar levels of employment, but the distributional effects will be different.

Jos siis luopuisimme kolmikannasta, muitakin asioita pitäisi luultavasti muuttaa samalla.

Toisin kuin kolmikannan ja kilpailukyvyn miettiminen, punapandan kuvan katselu saa aikaan hyvää mieltä.

Yksi turhauttavimmista asioista itselleni on ollut keskustelu kilpailukyvystä ja sen tämänhetkisestä tilasta. Miksi tästä on erimielisyyttä? Ehdotan debattia aiheesta, toisella puolella Pertti Haaparanta ja toisella Vesa Vihriälä. Jos tämän debatin jälkeen käsitykset kilpailukyvystä eivät olisi yhdentyneet niin jonkin seuraavista asioista pitäisi tapahtua: i) meidän kansakuntana pitäisi lakata puhumasta kilpailukyvystä ii) tilastotieteilijöiden, sosiologien ja minkälie pitäisi tulla ratkomaan kysymystä, jos taloustieteilijöistä ei ole siihen iii) jomman kumman tai kummankin keskustelijan olisi ns. mentävä itseensä ja mietittävä bayesilaista rationaalisuutta. Minua ainakin nolottaa, että profession, jonka alaa kilpailukyky ilmeisesti on, edustajat ovat tästä erimielisiä ja, mikä pahempaa, eivät ratko erimielisyyttään keskustelemalla toistensa kanssa julkisesti.* Myös henkilökohtaisesti kaipaisin jonkinlaista ajatusta siihen, että missä määrin kansalliset, ei-koordinoidut kilpailukykypolitiikat ovat hyvä asia valuuttaunionissa.

Sitten voitaisiin puhua myös siitä, mikä olisi optimaalinen palkkataso. Ja siitä, että minkä prosessin kautta me löydämme ja toteutamme sen.

Tämä oli ehkä näitä postauksia, jotka kirjoitetaan itseä varten, mutta toivottavasti sitä oli teillekin iloa. Kiitos kuuntelusta ja kommentit erittäin tervetulleita!


*Vesa Vihriälä viittaa tekstissään ilmeisesti Haaparantaan ilmaisussaan "useissa puheenvuoroissa". On hienoa, että hän ottaa kritiikin huomioon, joskin _keskustelun_ vuoksi kaipaisin sitä, että hän kirjoittaisi HS Vieraskynän lisäksi aiheesta blogauksen. Ainakin omasta mielestäni tuollaiset HS Vieraskynän tapaiset tekstit pyrkivät sulkemaan kirjoittajan puolella jo olevien mielen, eikä Vihriälän teksti ole nähdäkseni poikkeus.

Haaparanta ja Mika Maliranta keskustelivat tämän Haaparannan ATB-blogauksen kommenttiosiossa, mutta varmaan on reilua arvioida että tuo keskustelu pitkälti epäonnistui, syystä tai toisesta. Syy siihen, että ehdotin Vihriälää debattiin Malirannan sijaan on yksinkertaisesti se, että Vihriälä tuntuu olevan voimakkaammin asiasta mieltä - eikä tämä ole mikään kritiikki Malirantaa kohtaan, eihän itsellänikään ole kovin vahvaa näkemystä suuntaan tai toiseen.