Mitä ahtaajalakko maksaa?

Ahtaajat käväisivät vuorokauden ajan lakossa ja eri osapuolet ovat kaivelleet hatuistaan arvioita lakon kustannuksista. Viekö lakko, pirun keksintö, turmioon isänmaan? Oma tittelini ei ole johtava asiantuntija, mutta osaan minäkin mutuilla. Alla esitetyt lainaukset tulevat ESS:n uutisesta.

Arviot ahtaajien lakon kustannuksista vaihtelevat Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliiton AKT:n nolla-arviosta Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n jopa kymmeniin miljooniin. EK:n johtava asiantuntija Tiina Haapasalo sanoo, että Suomen satamien viennin ja tuonnin yhteenlaskettu arvo on 240 miljoonaa euroa vuorokaudessa. Haapasalo arvioi, että lakon kustannukset ovat miljoonia, ehkä jopa kymmeniä miljoonia euroja.

Aloitetaan siitä, miten saadaan luku, että Suomen satamien viennin ja tuonnin yhteenlaskettu arvo on 240 miljoonaa euroa vuorokaudessa? Tämä lienee sinänsä varsin pätevä luku - ainakin itse päädyin samaa. Tullin Uljas-tietokannasta voi laskea, että kuljetusmuodon "Merikuljetus (ml. auto- ja junalauttakuljetus)" viennin ja tuonnin yhteenlaskettu vuorokautta kohti laskettu arvo vuonna 2013 oli noin 249 miljoonaa euroa.

Toki voidaan kysyä, mitä merkitystä sillä on, että Suomen satamien viennin ja tuonnin yhteenslaskettu arvo on 240 miljoonaa euroa vuorokaudessa. Mikä periaate vaatii mittaria, jossa nämä kaksi lukua lasketaan yhteen? Jutussa lukua ei perustella tai käytetä perusteluna, joten sen pointti jää epäselväksi.

Mennään lakon kustannuksiin. Mitä tarkoitetaan kustannuksella? Usein yhteiskunnallisessa talouspuheessa eurot viittaavat BKT:hen. Kuten tiedämme, BKT voidaan määritellä huoltotaseen, kokonaiskysynnän ja kokonaistarjonnan taseen kautta. Tällöin meillä on

BKT = Yksityinen kulutus + Julkinen kulutus + Vienti - Tuonti

Jos satamalakon myötä vienti kärsisi kymmenen miljoonan euron edestä ja tuonti saman verran, suora vaikutus BKT:hen olisi...pyöreät nolla euroa. Mitä tilastot kertovat? Suomen tavaroiden ja palveluiden nettovienti vuonna 2013 oli päivää kohti laskettuna noin -0,6 miljoonaa euroa. Ehkä ahtaajien lakko nostaa Suomen BKT:ta 0,6 miljoonalla eurolla?

Jos vakavasti puhutaan, niin kolme pointtia:

• Talouskeskustelussa tehdään usein usein naiiveja* laskelmia, joiden läpinäkyvyys ja seuranta on heikkoa. Rehellisesti sanottuna en ymmärrä, miten lakon kustannuksia lasketaan tupakka-askin kanteen. Ainoa naiivi luku, minkä itse keksin, on tuo -0,6 miljoonaa euroa. En tiedä, mistä hatusta EK lukunsa vetää.
• Tietenkin kun mennään naiiveja laskelmia pidemmälle ymmärretään, että ulkomaankauppa lisää erikoistumista ja tehokkuutta ja sen heikentyminen vähentää myös arvonlisäyksen potentiaalia. Ja tämä pätee niin vientiin kuin tuontiinkin.
• Lakon lopullinen vaikutus voi tietenkin olla pienempi tai suurempi kuin sen naiivi laskelma, jossa vuosittaisia lukuja jaetaan 365:llä. Ehkäpä Suomen maine kauppakumppanina kärsii tämän seurauksena ja vaikutukset tuntuvat pitkälle tulevaisuuteen. Tai ehkä kuten Satamaoperaattoreiden toimitusjohtaja sanoo, että osa lakon myötä toimittamatta jääneistä tilauksista voidaan toimittaa myöhemmin. Tai ehkä molempia.

*En käytä sanaa "naiivi" tässä haukkumatarkoituksessa. Naiivi menetelmä on vain mahdollisimman yksinkertainen menetelmä, joka ei pahemmin teoretisoi. Esimerkiksi ennustamisessa naiivi menetelmä on ottaa seuraavan periodin ennusteeksi edellisen periodin toteuma.

Piketty perspektiivissä

Thomas Pikettyn Capital in the Twenty-First Century on aiheuttanut paljon keskustelua monilla areenoilla blogosfääristä Kokoomuksen pj-tenttiin. Koetan tässä tekstissä hahmotella hieman kattavampaa kuvaa teoksen teeseistä ja sitä kohtaan esitetystä kritiikistä ja väärinymmärryksistä.

1. Capitalin väite ei ole se, että tuloerot ovat kasvaneet. Tästä seuraa se, että vaikka kriitikot ampuisivat Pikettyn argumentin täyteen reikiä ja se uppoaisi unohdukseen miasman ja maakeskeisen maailmakaikkeuden seuraksi, emme muuttaisi näkemystämme siitä, miten tuloerot ovat kehittyneet.

On tietenkin tunnustettava, että Piketty on ennen tätä teostaan tehnyt uraauurtavaa datan keräämistä myös tuloerojen osalta: World Top Income Database lähti liikkeelle hänen tutkimuksestaan. Myös Capitalissa hän puhuu tuloeroista, mutta kirja ei olisi herättänyt näin suurta huomiota jos sen teesi olisi, että tuloerot ovat kasvaneet.

Miten tuloerot ovat kehittyneet? Millä mittarilla, millä ajanjaksolla, millä alueella? Otetaan tiivistelmä. Korjatkaa, jos yksinkertaistan niin, että menee väärin.

• Globaalit tuloerot lähtivät voimakkaaseen nousuun teollisen vallankumouksen myötä, mutta viime vuosikymmeninä ne ovat laskeneet. Ks. Ferreira & Ravallion (2008), Sala-i-Martin & Pinkovsky (2010) ja Lakner & Milanovic (2014).
• Kansalliset tuloerot ovat kasvaneet (tai ne eivät ole ainakaan laskeneet) useimmissa kehittyneissä maissa viime vuosikymmeninä. Chartbook of Economic Inequality kokoaa tietämystämme näistä.

Miksi välitämme niin paljon tuloeroista? Välitämme eriarvoisuudesta ja eroista, mutta miksi juuri tuloeroista? Voisimme tarkastella taloudellista eriarvoisuutta myös kulutuksen kautta. Kulutuserot varmastikin tuloeroja enemmän siitä, miten väestön eri osat pystyvät hankkimaan hyvinvointia markkinoilta. Toisaalta voisimme tarkastella taloudellista eriarvoisuutta varallisuuden kautta. Arkikielessäkin puhumme rikkaista ja köyhistä. En keksi mitään ulottuvuutta, mitään oikeudenmukaisuusperiaatetta jonka perusteella tuloerot olisivat tärkeämpi muuttuja kuin kulutus- tai varallisuuserot. Miksi sitten puhe tuloeroista?

Vastaus lienee, että osaamme mitata tuloeroja paremmin kuin kulutus- tai varallisuuseroja ja uskomme ja toivomme, että korkeat tulot, korkea kulutus ja korkea varallisuus korreloivat mielekkäällä tavalla. Miksi osaamme mitata tuloja paremmin kuin kulutusta tai varallisuutta? Ehkä siksi, että luonnollisia henkilöitä verotetaan lähes kaikkialla heidän tulojensa, ei heidän kulutuksensa tai varallisuutensa perusteella. Palataan nyt kuitenkin Pikettyyn, koska hän pyrkii nostamaan varallisuuden merkitystä mittaamalla sitä ja tekemällä varallisuuseroista tuloerojen syyn.

2. Capitalin väite on, että varallisuuserot ovat kasvaneet. Pikettyn suuri ansio on se, että hän kartoittaa kartoittamatonta, hän kokoaa ja siistii dataa varallisuuseroista. Tätä pidetään (tieteen ja tutkimuksen näkökulmasta) kirjan merkittävimpänä ansiona. Tässä valossa on tietenkin selvää, että mikäli tässä dokumentoinnissa olisi merkittäviä virheitä, se olisi vakava isku kirjan ja sen kirjoittaneen tutkijan uskottavuudelle. Erityisesti viime aikoina on puhuttanut Financial Timesin toimittajan Chris Gilesin huomiot Pikettyn datasta.

Justin Wolfers ehti jo julistaa debatin datan oikeellisuudesta päättyneeksi, Pikettyn hyväksi. Minulla ei ole tästä kummempaa sanottavaa: datan kanssa on tehtävä valintoja ja käytettävä harkintaa ja Pikettyn valinnat ja harkinta vaikuttavat nopeasti katsottuna järkeviltä eivätkä ilmeisesti vaikuta kokonaiskuvaan merkittävällä tavalla. On hienoa, että FT:n toimittaja teki mitä teki, mutta minun on vaikea välttyä tunteelta, että olisi ollut parempi, jos nämä asiat olisi setvitty tiedeyhteisön sisällä ja että olisi kyetty antamaan selkeämpi signaali ulospäin. Esimerkiksi HS:n Paavo Rautio on nyt rakentanut Pikettystä aasinsillan parissakin kolumnissaan, ja aiempi näistä esitti FT:n kritiikin viimeisenä sanana (ja onnistui samassa kappaleessa sekoittamaan tulo- ja varallisuuserot).

Vaikka nyt on puhuttu paljon datasta, ei Capital ole pelkästään käppyrää ja numeroa.

3. Capitalin väite on, että tuloerojen kehitystä seuraavan sadan vuoden aikana ajaa pääoma ja sen kasautuminen. 

On yksi asia mitata. Kokonaan toinen on selittää, ja vieläs kolmas on ennustaa. Miten Piketty ennustaa tuloerojen kehitystä tulevalla vuosisadalla? Tämä on tärkeä päättely, koska hänen politiikkasuosituksensa pyrkii torjumaan kuponginleikkaajien yhteiskuntaa, jossa häiritsevän suuren osan kansantulosta kerää omistava eliitti.

Alex Tabarrok tarjosi Pikettyn argumentista hyvän summauksen eilen:

• Talouskasvu hidastuu väestönkasvun ja erityisesti työn tuottavuuden kasvun hidastumisen myötä.
• Talouskasvun hidastuessa pääomakannan suhde kansantuloon kasvaa.
• Pääomakannan kansantulo-suhteen kasvaessa pääomatulojen osuus kansantulosta kasvaa.

Jokainen askel tässä päättelyssä on jokseenkin hatara ja epävarma.

Ensimmäistä on tietenkin erittäin vaikea ennustaa. Palaammeko kituliaan kasvun aikaan, kun jääkaappien ja sähkövalon veroisia keksintöjä ei enää tehdä, kuten Robert Gordon ennustaa, vai onko edessämme sakkilaudan toinen puolisko, jossa laskentatehon eksponentiaalinen kasvu alkaa toden teolla näkyä taloudessa, kuten McAfee ja Brynjolfsson ennustavat?

Toinen tulee Pikettyn toisesta kapitalismin perimmäisestä laista, tasapainoehdosta joka sanoo että pääomakannan suhde kansantuloon on pitkällä aikavälillä yhtä suuri kuin (netto)säästämisasteen suhde kansantulon kasvunopeuteen. Piketty vakioi säästämisasteen, joten kasvunopeuden hidastuessa pääomakannan suhde kansantuloon nousee. Tämä johtaa esimerkiksi siihen, että kasvuvauhdin lähestyessä nollaa kulutus lähestyy nollaa kaiken tuotannon mennessä pääomakannan uusimiseen ja kasvattamiseen. Tämä ei vaikuta järkevältä touhulta talouden toimijoiden näkökulmasta eikä se vaikuta sopivan kovin hyvin dataankaan. Tästä ks. Krussell & Smith (2014).

Kolmas riippuu tuotantofunktion substituutiojoustosta pääoman ja työvoiman välillä. Teorialla pelkästään on vaikea perustella, miten käy, joten Piketty turvautuu empiirisiin arvioihin tästä substituutiojoustosta ja tulkitsee niiden tukevan hänen argumenttiaan. Hän kuitenkin yksinkertaisesti tulkitsee empiiristä kirjallisuutta väärin tässä kohdassa (ks. aiempi blogaukseni Matt Rognlie).

Se, että Pikettyn päättely on rikkinäistä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö tuloerot voisi kasvaa tulevalla vuosisadalla. Näin voi hyvin olla. Mutta jos uskomme Pikettyä, eriarvoisuus itsessään ei ole pahasta. Avainkysymys on, miten eriarvoisuus syntyy. Pikettyn skenaariossa kapitalismi menee rikki kun työnteolla ei voi enää rikastua, ainakaan samalla tavalla kuin perimällä tai naimalla rahaa. Ja vaikka uskoisitkin Spirit Level-tyyppiseen "Eriarvoisuus on saastetta"-argumenttiin, jossa eriarvoisuus on haitallista yhteiskunnalle riippumatta sen syistä, haluaisit ehkä tietää mistä se johtuu, jotta voit puuttua syihin mahdollisimman tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti.

Millaisia muita selityksiä ja ennusteita tuloerojen kasvusta voidaan esittää?

• Tuloerojen kehitystä ajaa demografinen kehitys (esim. Lemieux 2006). Tässä tilanteessa aggregaattien tuijottelu ei välttämättä anna hyvää kuvaa ihmisten mahdollisuuksista elämässä (tästä ks. Scott Winship).
• Tuloerojen kehitystä ajaa tuotantofunktion muutos, joka suosii kykyjä ja koulutusta (esim. Violante 2008). Tässä tilanteessa tuloerojen torjuminen vaatisi pikemminkin ylimpien työtulojen verotuksen kiristämistä ja koulutukseen panostamista kuin globaalia pääomatuloveroa.
• Tuloerojen kehitystä ajaa tuotantofunktion muutos, joka suosii pääomaa (esim. Summers 2013). Ääritapauksessa automaatio syrjäyttää merkittävän osan ihmistyöstä työmarkkinoilta ja avuksi vaaditaan perustuloa ja tuotantovälineiden kansallistamista.
• Monta, monta muuta selitystä, kuten normien heikentyminen palkkajakauman yläpäässä tai työntekijäpuolen neuvotteluvoiman heikentyminen.

Minulla ei ole hyviä vastauksia, mutta sanoisin, että on syytä miettiä (ja tutkia!) kolmea asiaa.

• Miksi ihmiset välittävät tuloeroista? Äänestäminen ja julkinen keskustelu ovat tärkeitä, mutta niissä on hyvin paljon kohinaa. Onko esimerkiksi pahempaa, jos tuloerot kasvavat 1 prosentin ja 99 prosentin välillä kuin että ne kasvavat 99 prosentin sisällä?
• Miten asiat menevät Suomessa? On toki hyvä seurata kansainvälistä keskustelua, mutta monet asiat menevät eri tavalla Yhdysvalloissa, jonka ympärillä keskustelu monesti pyörii.
• Mitkä politiikkatoimenpiteet ovat robusteja, ts. tuottavat hyvän lopputuleman riippumatta siitä, miten käy ja miksi?

Neurotaloustiedettä Courserassa

Mikrotaloustieteessä havaitaan säännönmukaisuuksia tiettyjen muuttujien ja talouden toimijoiden valintojen välillä. Hyödykkeen hinta nousi - kulutus laski. Työttömyysturva nousi x prosenttia - työttömyysjaksot pitenivät y prosenttia. Näitä säännönmukaisuuksia koetetaan selittää mallilla, jossa toimijalle määritellään i) tavoitefunktio, ii) rajoitteet ja iii) valintamuuttujat. Esimerkiksi: "valitse kulutuskori niin, että hyöty maksimoituu ja budjettirajoite täyttyy".

Varsinainen valinta on kuitenkin taloustieteen näkökulmasta musta laatikko. Vaikka on tiedetty, että valinnat ovat vain aivokemiaa, on ajateltu, että valintaa aivojen tasolla ei tarvitse tai ei voida mallintaa. Neurotaloustiede on pyrkimys avata tuo musta laatikko ja katsoa, miltä hyödyn maksimointi näyttää vaikkapa fMRI-laitteen avulla katsottuna. Myös sellaisia perinteisessä taloustieteessä enemmän tai vähemmän esillä olevia käsitteitä kuin todennäköisyyksiä, oppimista ja reiluutta voidaan tutkia myös neurotaloustieteen menetelmin.

Tarinasta Nero on irti, käsikirjoitus Ruud Straatman, piirrokset Bas Heymans. Onnettomuuden seurauksena Aku imee itseensä kaikki tietokoneen tiedot ja hänestä tulee nero. Valitettavasti hänestä tulee myös pöyhkeä ja ylimielinen ja hän aiheuttaa ärtymystä muissa ankkalinnalaisissa. Tarinan onnellinen loppu ei suinkaan ole se, että yhteisö keksii keinot hyödyntää Akun neroutta elintasonsa kehittämiseksi vaan se, että Aku palautuu omaksi yksinkertaiseksi itsekseen ja jatkaa Roope-sedän kolikoiden kiillottamista. Aku Ankka Lataamo on mitä mainion tuote ja sitä voi kokeilla maksutta yhden kuukauden ajan.

Courserassa alkaa juhannuksen jälkeen yhdeksän viikkoa kestävä neurotaloustieteen kurssi. Jos haluat oppia lisää, ilmoittaudu mukaan - minäkin osallistun. Kurssista saa tietenkin enemmän irti, jos tekee viikkotehtävät ja tähtää diplomiin, mutta kuten perinteisilläkin yliopistokursseilla, osallistua voi myös niin, että vain hengailee mukana, kuuntelee luennot ja lueskelee lisämateriaalia sen verran kuin jaksaa.

Jos haluat vielä miettiä ennen ilmoittautumista, lue katsaus neurotaloustieteeseen suomeksi (pdf) tai englanniksi (pdf).

Mistä Pikettyä nyt kritisoidaan?

Tässä postauksessa käytetään MathJaxia matematiikan esittämiseen. Toivon, että saat yhtälöt näkymään.

Arvioin Thomas Pikettyn teosta Capital in the Twenty-First Century nopeasti heti saatuani kirjan luettua. Kyseistä postausta on luettu suhteellisen ahkerasti ja koska itse postaus ei ollut erityisen hyvä, voin päätellä, että aihe kiinnostaa. Olen itsekin seurannut kirjasta käytyä keskustelua ja kritiikkiä. On hyvä hahmottaa, että Piketty tekee kirjassaan kolmea asiaa:

1. Hän dokumentoi historiallisia trendejä.
2. Hän ennustaa tulevaa kehitystä.
3. Hän antaa politiikkasuosituksia.

Ensimmäisen osalta Pikettyä on kritisoitu mm. siitä että asunnot ovat erityinen pääoman laji, että vero- ja sosiaaliturvajärjestelmän yksityiskohdat ovat merkityksellisiä ja että dataa on joko hierottu tai käsitelty huolimattomasti. Kolmatta on toki helppo kritisoida utopistiseksi ja ehdottaa realistisempia ratkaisuja.

Tässä postauksessa keskityn lähinnä toiseen kohtaan: siihen teoreettiseen kehikkoon, josta Piketty johtaa ennusteensa tulevalle vuosisadalle. Lawrence Summers kirjoittaa tästä:

This rather fatalistic and certainly dismal view of capitalism can be challenged on two levels. It presumes, first, that the return to capital diminishes slowly, if at all, as wealth is accumulated and, second, that the returns to wealth are all reinvested. Whatever may have been the case historically, neither of these premises is likely correct as a guide to thinking about the American economy today.

Erityisesti keskityn tässä postauksessa ensimmäiseen Summersin mainitsemaan ongelmaan. Pikettyn maailmankuva ja hänen ennusteensa rakentuu erotukselle r - g, jossa r on pääoman tuotto ja g talouden kasvuvauhti. Kun r - g > 0, pääomalla on taipumus kasautua: pääomakannan suhde kansantuloon kasvaa.

Pääomalle maksettava tuotto on jossain suhteessa sen rajatuottavuuteen. Tämä rajatuottavuus on aleneva, joten pääoman määrän kasvulla on kaksi vastakkaista vaikutusta pääomatuloihin: toisaalta on enemmän pääomaa keräämässä tuottoa ja toisaalta tuotto on matalampi. Kumpi vaikutus dominoi? Kuinka lopulta käy pääomatulojen osuudelle kansantulosta, kun pääomakannan suhde kansantuloon kasvaa?

Vastaus riippuu kansantalouden tuotantoteknologiasta, jota kuvataan tuotantofunktiolla. Suosittu tuotantofunktio, jota Pikettykin hyödyntää, on CES-tuotantofunktio, jossa kirjaimet CES tulevat sanoista Constant Elasticity of Substitution, suomeksi vakiosubstituutiojousto. Jos jätetään pois teknologiaparametrit, CES-tuotantofunktio voidaan kirjoittaa seuraavasti:

$$Y = F(K,L) = [(\theta K^{\frac{(\sigma - 1)}{\sigma}}+ (1-\theta) L^{\frac{(\sigma - 1)}{\sigma}}]^{\frac{\sigma}{\sigma-1}},$$

jossa $Y$ on bruttomääräinen kokonaistuotanto, $L$ työvoiman määrä, $K$ pääoman määrä, $\theta$ tuotannontekijöiden suhteellista painoarvoa kuvaava parametri ja $\sigma$ on tuotannontekijöiden välinen substituutiojousto (joka tosiaankin on vakio).

Pääomatulojen suhde bruttokansantuotteeseen voidaan kirjoittaa $$\alpha = r*\beta,$$

jossa $\alpha$ on pääomatulojen suhde bruttokansantuotteeseen, $r$ pääoman tuotto ja $\beta \equiv \frac{K}{Y}$ pääoman suhde bruttokansantuotteeseen. Tämä identiteettiyhtälö on itse asiassa Pikettyn "kapitalismin ensimmäinen laki". Jos oletetaan, että pääoman tuotto on yhtä suuri kuin pääoman rajatuottavuus $\frac{\partial Y}{\partial K}$ tämä voidaan kirjoittaa $$\alpha = \theta \beta^{\frac{\sigma-1}{\sigma}}.$$ Kun tämä derivoidaan $\beta$:n suhteen, saadaan selville, mihin suuntaan pääomatulojen suhde bruttokansantuotteeseen $\alpha$muuttuu, kun pääoman suhde bruttokansantuotteeseen $\beta$ kasvaa. $$\frac{\partial \alpha}{\partial \beta} = \frac{\sigma-1}{\sigma} \theta \beta^{-\frac{1}{\sigma}}$$ On helppo nähdä että tämä on positiivinen, jos substituutiojousto $\sigma$ on ykköstä suurempi. Piketty arvioi empiriasta, että tämä on historiallisesti ollut välillä 1,3-1,6. Tästä hän vetää johtopäätöksen, että pääoman kasautuessa sen osuus kansantulosta kasvaa, mikä tulee ajamaan tuloerojen kasvua tulevana vuosisatana.

Tässä tarinassa on kuitenkin virhe, eikä kukaan tunnu tietävän, miten suuri virhe se on. Virheen olemassaolo näyttää kuitenkin selvältä: se parametri, mitä empiirinen kirjallisuus estimoi ei ole se sama parametri, joka on Pikettyn pääoman dynamiikan keskiössä. Nähkääs, vaikka Piketty käyttää yllä esitettyä päättelyä argumenttinsa tueksi, hän todellisuudessa puhuu eri asiasta. Käytin suurimman osan viime viikonlopustani siihen, että koetin tehdä selkoa tästä, mutta vain vähän selkoa syntyi. Joka tapauksessa tässä on kaksi eroa, jotka pitäisi ottaa huomioon. 

Piketty puhuu kansantulosta ja kuten kaikki muistavat taloustieteen perusoppikirjasta - ja kuten Piketty itsekin korostaa - kansantulo on nettokäsite, nettokansantulo. Siitä on siis vähennetty kiinteän pääoman kuluminen, eli poistot. Y, josta yllä puhuttiin, on bruttokäsite, bruttotuotanto (tässä on vielä se lisäero että kansantulo = nettokansantuote + ulkomaiset nettoensitulot, mutta tässä kohtaa yksinkertaistaminen ei liene kovin suuri synti).

Jos $Y$ on bruttomääräinen tuotanto, niin kansantulo on $Y-\delta K$, jossa $\delta$ on pääoman poistoaste. "Pikettyn $\beta$", $\beta_P$ on siis $\frac{K}{Y-\delta K}$.

Toinen asia on se, että poistot käsittääkseni pitäisi huomioida myös pääoman tuotossa. Jos oletetaan tavalliseen tapaan täydellisesti kilpaillut pääomamarkkinat ja se että pääomahyödykkeitä voidaan kustannuksetta muuntaa kulutushyödykkeiksi, pääoman tuotto $r$ on yhtä suuri kuin pääoman vuokrahinta (user cost of capital), eli $\frac{\partial Y}{\partial K} - \delta$.

Lopulta Pikettyn $\alpha$ hyvin erilaiselta ja sellaiselta, että sen derivaatalle $\beta_P$:n suhteen on vaikea löytää analyyttistä ratkaisua. Muutenkin tuntuu kummalliselta derivoida muuttujalla, joka on pääomakannan ja tuotannon funktio. Eikö olisi helpompi lähteä liikkeelle mallin eksogeenisten muuttujien (esim. väestönkasvu tai teknologian kehitys) muutoksista? Summers ja aiemmin asiaa kommentoinut Matt Rognlie muuten katsovat asiaa sen kautta, että voidaan erottaa nettotuotanto- ja bruttotuotantofunktioiden substituutiojousto, mutta itselleni tämä ei aivan auennut.

On sanottava, että Piketty ei ole yksin tässä sekavuudessa. Esimerkiksi David N. Weilin oppikirja Economic Growth johtaa Cobb-Douglas-tuotantofunktiosta pääoman tulo-osuuden mainitsematta poistoja lainkaan. En voi taata, onko oma päättelynikään yllä oikein. Jätähän kommentin, jos olet eri mieltä.

Rikkaiden ja köyhien varallisuus

On tärkeää tunnistaa omat poliittiset taipumuksensa ja toisinaan voi olla hyödyllistä kertoa ne muillekin. Roger Wessman viimeisimmässä kirjoituksessaan puolustaa perintöjen paikkaa yhteiskunnassa liberaaleista lähtökohdistaan. Wessman on fiksu taloustieteilijä ja erinomainen blogisti, mutta tällä kertaa häneltä jäi tarkistamatta tilastoista yksi väite.

Sivuhuomautuksena: Varallisuuden kasvu ei välttämättä tarkoita varallisuuden keskittymistä harvoille upporikkaille. Kirjotin asuntoperijöiden yhteiskunnassa, siitä että Piketty itse on osoittanut kuinka suuri osa varallisuuden kasvusta (ja siten kasvavista perinnöistä) ovat asuntoja, joiden omistus ei ole kovinkaan keskittynyttä.

Totuus on se, että ainakin Tilastokeskuksen Kotitalouksien varallisuus-tietokannan mukaan asuntovarallisuus hyvin keskittynyttä - tai ainakin suunnilleen yhtä keskittynyttä kuin varallisuus kokonaisuutena. Piirsin tästä ja muutamasta muusta tuon tilaston aihealueesta kuvioita alle. On hyvä pitää mielessä, että näissä on kyse poikkileikkauksista: varallisuustilanteesta tuoreimpana tutkimusvuonna 2009. Ihmiset tietenkin liikkuvat elämänsä aikana varallisuusdesiileistä toiseen.

Alla kuviossa nettovarallisuus (suoraan saatavissa ym. tietokannasta) ja nettoasuntovarallisuus (jonka olen laskenut asuntovarallisuuden ja asuntolainojen erotuksena) (brutto)varallisuusdesiileittäin (I on alin eli köyhin ja X korkein eli rikkain desiili).

Kuviosta voi nähdä myös - ainakin jos tarkkaan tihrustaa - että kahdella alimmalla varallisuusdesiilillä on negatiivinen netto- ja asuntovarallisuus. Tämä on muuten hyvä pitää mielessä, kun lukee uutisia siitä, kuinka x maailman rikkainta ihmistä omistaa enemmän kuin y maailman köyhintä. Jos sinulla ei ole velkaa, omistat tilastojen mukaan enemmän kuin puoli miljoonaa köyhintä suomalaista yhteensä.

Alla kuviossa vielä asuntovarallisuus ja asuntolainat absoluuttisina lukuina. Asuntolainojen määrä kasvaa noin kuudenteen varallisuusdesiiliin, minkä jälkeen se pysyy melko tasaisesti 40 000 eurossa.

Tilastokeskus kerää tietoa myös perinnöistä, joten asiaa voidaan tarkastella suoraan niistä. Mitä alla olevassa kuviossa esitetään? Katsotaan esimerkiksi ylintä tulodesiiliä. 50 prosentissa niistä ylimmän varallisuusdesiilin kotitalouksista, jotka saivat perintöä vuosina 2000-2004 - tuoreempaa tietoa ei löydy - perinnössä oli mukana asuntovarallisuutta. Alimmassa varallisuusdesiilissä vastaava luku oli kahdeksan. Alimmassa varallisuusdesiilissä keskimääräinen perintö oli muuten 2 770 euroa, ylimmässä 89 940 euroa.

On totta, että rahoitusvarallisuus on epätasaisemmin jakautunut kuin varallisuus yleisesti. Tätä paljolti ajaa rikkain kymmenys, ja vaikutus olisi vielä korostuneempi, jos tarkasteltaisiin pelkkiä arvopapereita (rahoitusvarallisuus koostuu arvopapereista, talletuksista ja eläkevakuutuksista).

Lopuksi, on mielenkiintoista katsoa myös varallisuusdesiilien sijoitussalkkuja. Ainakin itselleni tästä nousee erityisesti kaksi huomiota. Ensinnäkin neljännestä varallisuusdesiilistä tulodesiilistä ylöspäin salkkujen jakaumat ovat hämmästyttävän samankaltaisia. Vasta ylimmässä kymmenyksessä rahoitusvarallisuus alkaa korostua asuntovarallisuuden kustannuksella. Toiseksikin, kulkuvälineet (auto) on tärkeä osa varallisuutta alemmissa tulodesiileissä. Korkeimmillaan kulkuvälineiden osuus on varallisuudesta on toisessa desiilissä, jossa se muodostaa yli kolmanneksen varallisuudesta. Noin sijoitusmielessä ei liene kovin hyvä laittaa niin paljon munia yhteen koriin, etenkin jos se kori ruostuu ja menettää arvoaan tasaisesti vuodesta toiseen. Toki ylempien varallisuusdesiilien sijoitussalkku näyttää vielä kehnommin hajautetulta.

YouTube-kimara

Seuraavat kolme videota havainnollistavat suomalaista taloushistoriaa - ainakin jos ymmärtää kontekstin. Hyvää pääsiäistä kaikille!
Lisäys ja korjaus: siltä varalta, että embedatut videot eivät näy, tässä linkit: 1, 2, 3. Alkuperäisessä postauksessa puhuttiin SKOPista, kun kyse oli KOPista.


1. Älä ruoki lamaa (7:01)

Talous tuntuu aina vain junnaavan paikoillaan, vaikka Lehman Brothersin kaatumisesta on mennyt jo viisi ja puoli vuotta. Puhetta näihin vuosiin on kuitenkin mahtunut.

Älä ruoki lamaa oli talousvalistuskampanja, joka näkyi ja ärsytti vuoden 2009 alkupuolella. Kampanjan verkkosivu ei valitettavasti ole enää toiminnassa, joten et voi laskea, montako työpaikkaa häviää, kun jätät sen hiusvärin ostamatta. Kampanjan video onneksi löytyy YouTubesta. Videolla Suomeen tulee lama, jonka Mikko Kouki ja kumppanit päästävät kotiinsa ja jota he alkavat ruokkia vähentämällä omaa kulutustaan. Lama on katsojalle näkymätön, mutta se röhkii. Lopulta lama voitetaan uskon voimalla, kieltäytymällä lomautuksista ja kuluttamalla rohkeasti.

Laman taustalla on siis vain eläimellinen vaisto, pelko. Kampanjan kehotus ja käsky on se, että jokaisen meistä on karkotettava tuo pelko sydämistämme. Älä ruoki lamaa-kampanja oli kuin uskonto ilman jumalaa: se oli keynesiläisyyttä ilman valtiota.

Bob Helsingin viesti ei tällä kertaa kantanut. Usko loppui, kun näkymät heikkenivät elvytyspaketeista huolimatta. Kysyntäkriisistä siirryttiin kestävyysvajeeseen ja kilpailukyvyn puutteeseen. Luottamuksen rooli käännettiin päälaelleen: sen sijaan, että kotitaloudet olisivat luottaneet talouteensa ja alkaneet kuluttaa, valtion piti säästää, jotta sijoittajat luottaisivat siihen.

Suuri taantuma lähti liikkeelle suuresta rahoitusmarkkinakriisistä, joka lähti liikkeelle Yhdysvaltain asuntoluottomarkkinoilta. Miksi rahoitusmarkkinoista tuli niin suuri ja tärkeä osa kansainvälistä taloutta? Tähän voi hakea vastausta seuraavalta videolta.


2. KOPin valuuttadeskin mainos (7:59)

Kun tämä video tuli, sen synasoundi ja innovatiiviset leikkaukset saattoivat kieliä futurismia, mutta nyt ne ovat vain 80-lukua.  Rahoitusmarkkinarepresentaatioiden keskeiset motiivit ovat läsnä: ammattisanasto (d-markkojen kutsuminen demareiksi), tehokkuus (kahteen puhelimeen puhuminen) ja globaalius (eri aikavyöhykkeiden kellot). Ja mitä olisi mainosvideo ilman wheredidthesodago-hetkeä?

Mainosvideon KOPin valuuttadiilerit eivät ole huijareita tai spekulantteja, vaan he palvelevat asiakkaidensa todellisia tarpeita vilpittömästi ja osaavasti. Mitä nämä tarpeet sitten ovat? Noin kohdassa 5:43 möreä ääni julistaa "Nopeuden voimalla kurssiriskejä vastaan - hyötyjä erityisesti Neuvostoliiton viejille." Tämän jälkeen valuuttaosastolle soittaa Rauma-Repolan mies, joka kertoo että "noita ruplia pitäis vähä terminoida ja tuonne 15.10. ois eräpäivä". Mistä on kyse?

Rauma-Repola on ilmeisesti sopinut kaupoista itänaapuriin, minkä seurauksena yrityksen kassaan on tulossa miljoona ruplaa joskus tulevaisuudessa, viimeistään 15.10. Ruplan arvo voi kuitenkin laskea ennen tätä. Tämä on riski, jota Rauma-Repola ei halua kantaa ja se myy tämän riskin KOPille. Tätä kutsutaan terminoinniksi ja se on yksi johdannaiskaupan muoto.

Valuuttariski oli mainosvideon aikaan kohtalaisen tuore ilmiö. Oikeastaan se oli tullut yritysten riskianalyyseihin vasta Bretton Woods-järjestelmän kaatumisen myötä 1970-luvun alussa. 1980-luvun myötä tapahtuneen rahoitusmarkkinoiden vapautumisen myötä videolla mainostettu KOPin tuote tuli mahdolliseksi. Tätä ennen valuuttariskejä oltiin tasattu vain vientiyritysten välillä tai vientiyritysten ja Suomen Pankin kesken.

Videon loppupuolella möreä ääni kertoo, kuinka "valuuttakaupassa paremmuus punnitaan sekunneissa. Sillä aikaa kun muut vielä laskevat, Kansallispankin valuuttadiilereillä ovat tiedot jo analysoituina päätöksentekoanne varten." Tätä nykyä paremmuutta taidetaan punnita sekuntia pienemmissä aikayksiköissä, kun tietokonealgoritmit etsivät markkinoilta säännönmukaisuuksia, joilla tehdä voittoa.

Monien mielestä rahoitusmarkkinoilla diilailu on reaalitaloudesta irrallista touhua, pelkkää virtuaalista spekulointia. Heitä saattaa miellyttää seuraava video, josta löytyy sitä Oikeaa Työtä.


3. Destia: Suomen ensimmäinen moottoritie 50 vuotta (12:38)

Uudenmaan ELY-keskuksen tilaama minidokkari Tarvontiestä on kelpo kuvaus hyvin erityisestä ajasta suomalaisessa työmarkkinahistoriasta. Sodanjälkeinen työvoimapula oli kääntynyt työttömyydeksi, ja tuo työttömyys oli erikoisesti yhtä aikaa rakenne-, suhdanne- ja kausityöttömyyttä. Rakennetyöttömyyttä siksi, että asutustoiminta oli tuottanut elinkelvottoman kokoisia maatiloja, joiden asukkaiden piti jatkuvasti hankkia lisäleipänsä metsästä; suhdannetyöttömyyttä siksi, että tätä lisäleipää oli tarjolla sen mukaan, miten vienti veti; kausityöttömyyttä siksi, että maaseudulla työttöminä oltiin vain talvisin.

Lapiolinjaksi kutsuttu politiikka pyrki sitten torjumaan tätä työttömyyttä työllä. Työttömät laitettiin rakentamaan tie- ja muuta infrastruktuuria valtion työmaille. Vaikka työttömyys oli tuolloin nykyaikaan verrattuna pientä, olivat mittasuhteet kuitenkin merkittäviä: lapiolinjaa toteuttanut tie- ja vesirakennushallitus oli parhaimmillaan Pohjoismaiden suurin työnantaja.

Työmaat olivat pullollaan tehottomuutta, kun työttömiä piti työllistää eikä koneiden ja ammattimiesten käyttöä katsottu hyvällä. Lisäksi työttömät olivat lähinnä Itä- ja Pohjois-Suomessa, kun taas teitä olisi kannattanut rakentaa sinne, minne ihmiset muuttivat - etelään. Ei järjestelmä ollut helppo itse työttömillekään tässä työtakuujärjestelmässä, mitä Aulikki Oksasen sanoittama Laulu siirtotyöläisestä havainnollistaa.

Lapiolinja lakkasi olemasta, mutta sen taustalla ollut ajattelu tulee aina toisinaan esiin. Viime marraskuussa SDP:n valtuutettu Pilvi Torsti teki aloitteen siitä, että Helsingin kaupungin palveluiden hankinnoissa pitäisi soveltaa työllistämispykälää, joka velvoittaisi tuottajaa käyttämään heikossa työmarkkina-asemassa olevaa työvoimaa. Lapiolinjan kokemusten perusteella on vaikea uskoa, että se olisi ilmainen lounas, jossa joku voittaa ja kukaan ei häviä: työttömät saavat töitä, kaupungin kustannukset eivät kasva ja palvelun laatu ei heikkene.

Thomas Piketty: Capital in the Twenty-First Century (arvio)

Thomas Pikettyn Capital in the Twenty-First Century on eepos, ja luultavasti tuleva klassikko. Kuten useimmat yhteiskuntatieteelliset eepokset, se nostaa esille aikansa tärkeän sosiaalisen kysymyksen, tarjoaa välineitä sen hahmottamiseksi ja utopistisia politiikkasuosituksia sen ratkaisemiseksi. Kuten useimmat yhteiskuntatieteelliset eepokset, se on myös liian pitkä, sekava ja itseään toistava. En suosittele sen lukemista, mutta jos et halua jäädä sanattomaksi sitä sivuavissa kahvipöytäkeskusteluissa, kannattaa lukea tämä arvio.

Tasa-arvo on tavoite, ota tai jätä

Capitalin keskiössä on pääoman rooli yhteiskunnallisen epätasa-arvon synnyttäjänä ja ylläpitäjänä. Tasa-arvo on kirjan perustelematon arvolähtökohta. Totta kai ihanneyhteiskunnasta löytyy globaali finanssiviranomainen, joka lätkii miljardööreille kymmenen prosentin varallisuusveroja. Tietenkään yhdelläkään yksilöllä ei ole oikeutta siirtää varojaan Sveitsin kaltaisiin veroparatiiseihin (itse asiassa tämä on varkautta).

Tyyli on röyhkeä, mutta pidän siitä. Ensinnäkin mitkä tahansa perustelut tasa-arvon puolesta ja yksilönvapauksia vastaan olisivat tehneet kirjasta entistäkin pitempiä ja olisivat joka tapauksessa olleet riittämättömiä. Toiseksikin se toimii retorisesti. Kun lukija tajuaa käyttäneensä 600 sivun verran elämäänsä jonkin asian ymmärtämiseen, häntä ei tarvitse erikseen vakuuttaa asian tärkeydestä: uponneiden kustannusten harha pitää huolen siitä.

Poislukien lopun politiikka-luku, kirja koostuu käytännössä pitkistä tuotannon, tuotannontekijöiden ja tuotannontekijätulojen aikasarjoista, muutamasta havainnollistavasta yhtälöstä ja rönsyilevästä pohdiskelusta näiden ympärillä. Kirjassa esitetty historiallinen aineisto on saavutus jo itsessään ja minun on mahdoton sitä kommentoida. Toivon vain, että tulevaisuudessa tutkijat arvioisivat kriittisesti sitä, miten vaikkapa pääoman puhdas reaalituotto Antiikista nykypäivään on laskettu.

Perimmäiset yhtälöt

Piketty esittää kirjassa kaksi "kapitalismin perimmäistä lakia". Tämän pompöösin nimityksen takana on yksi identiteettiyhtälö ja yksi pitkän aikavälin tasapainoehto, jotka auttavat hahmottamaan pääomaa ja sen kehitystä yli ajan.

Identiteettiyhtälö, eli määritelmällisesti tosi yhtälö, on a = r*b, jossa a on pääomatulojen osuus kansantulosta, b on pääoman suhde kansantuloon ja r pääoman tuotto. Nyky-yhteiskunnissa yhtälö menee suunnilleen niin, että a = 0.3 (pääomatulot 30 prosenttia kansantulosta), r = 0.05 (reaalituotto viisi prosenttia) ja b = 6 (talouden pääomakanta kuusinkertainen suhteessa vuoden tuloihin). Ymmärrettävästi, mitä enemmän pääomaa on ja mitä tuottavampaa se on, sitä suuremman osan kansantalouden kakusta sen omistajat saavat.

Pitkän aikavälin tasapainoehto, jota kohti talous asettuu ajan myötä, on  b = s/g, jossa s on säästämisaste, g kansantulon reaalinen kasvunopeus. Kirjassa esitetyt esimerkkiluvut ovat s = 0.12 ja g = 0.02.

U-käyrät: tuloerot 20. vuosisadalla

Simon Kuznets oli dataorientoitunut ekonomisti, joka vuosina 1953-1955 katsoi muutaman vuosikymmenen taaksepäin ja havaitsi tuloerojen laskeneen. Tästä hän ajatteli, että ehkäpä taustalla on talouden laki: ensin kapitalismi kasvattaa tuloeroja, sitten se supistaa niitä. Tätä alettiin kutsua ns. Kuznets-hypoteesiksi.

Tuloerot ovat sittemmin lähteneet kasvuun, joskin erityisesti Yhdysvalloissa enemmän palkkatulojen kuin pääomatulojen eriytymisen kautta. Piketty käsittelee myös johtajien palkkakehitystä, mutta kuten kirjan otsikkokin vihjaa, tämä on vain sivujuonne tarinassa, jonka pääosassa on pääoma ja sen kasautuminen.

On syytä vielä huomauttaa, että Pikettyn tulkinta tuloerojen supistumisesta ja korollaeläjien kuolemasta 1900-luvun alkupuoliskolla on se, että taustalla olivat erinäiset sokit, kaksi maailmansotaa etunenässä, eikä niinkään mikään taloudellinen laki, kuten Kuznets sen tulkitsi. Les Trentes Glorieuses, onnellisen tasa-arvoiset vuosikymmenet toisen maailmansodan jälkeen, oli historiallinen poikkeus ja tulevalla vuosisadalla maailma palaa kohti normaalia tältä osin.

Kasvu ja korko: mennyt

Pikettylle keskeisin tekijä tuloerojen kehityksen hahmottamisessa on r - g, eli pääoman tuoton ja kansantulon kasvuvauhdin välinen erotus. Kun pääoman tuotto on merkittävästi korkeampi kuin talouden kasvunopeus, pääoma kasautuu, ja koska pääoma on jakautunut äärimmäisen epätasaisesti, myös tuloerot kasvavat. Alla olevassa kuviossa on esitetty pääoman puhdas tuotto* verojen ja tappioiden jälkeen ja talouden kasvuvauhti.

Tässä minun on sanottava, etten ymmärrä Pikettyn pääoman tuoton aikasarjaa. Pikettyn mukaan pääoman puhdas tuotto verojen ja tappioiden jälkeen on ollut noin 4-5 prosenttia Antiikista nykypäivään. Mitä tämä tarkoittaa? Ajatellaan, että esi-isäsi olisi tehnyt yhden nykydollarin arvoisen sijoituksen vuonna yksi ja dynastiasi olisi pystynyt pitämään kiinni tuosta sijoituksesta ja saamaan sille neljän prosentin vuosituottoa. Jos olisit tuon dynastian ainoa perillinen, varallisuutesi olisi noin 2*10^34 dollaria. Ottaen huomioon, että maailman BKT on luokkaa 5*10^13 dollaria, tämä tuntuu aika paljolta.

Jos r - g on pääoman kasautumisen perimmäinen dynamo ja kautta historian pääoman tuotto tappioiden jälkeen on ollut merkittävästi talouden kasvua nopeampaa, pääoman olisi pitänyt kasautua aivan absurdeihin mittoihin. Joko r - g pääoman kasautumisen dynamona on väärin, tai Pikettyn data on väärin. Todennäköisesti molempia. Ennen pitkää kaikkiin dynastioihin tulee sukupolvi, joka onnistuu hassaamaan suvun omaisuuden. Ehkä huliviliperillinen laittaa kaiken kerskakulutukseen. Ehkä hän tekee huonoja sijoituksia, esimerkiksi lainaa varoja Edvard III:lle sotaan Ranskaa vastaan. Ehkä hän menettää kaiken yksinkertaisesti siksi, että hänellä on liikaa ja muilla on liian vähän, kuten monille kävi Ranskan vallankumouksessa.**

Varallisuuden uusjakoja tapahtuu, ja Piketty ei todennäköisesti ole laskenut näitä mukaan laskiessaan pääoman tuottoa 1900-lukua edeltäneelle ajanjaksolle, samalla tavalla kuin hän laskee Saksan 1900-luvun keskimääräisen inflaation jättämällä vuoden 1923 pois laskuista. Onko r-aikasarja sitten minkään arvoinen? Vaikka historian osalta se olisikin kyseenalainen, r - g:n kautta voi hahmotella tulevaa vuosisataa.

Kasvu ja korko: tuleva

Pikettyn näkemys 21. vuosisadasta on seuraava. Talouden kasvuvauhti hiipuu kohti uutta, vanhaa normaalia. 1900-luvun kasvusykäys oli historiallinen poikkeus, joka oikeastaan päättyi jo 1970-luvun alussa. Pääoman tuotto sen sijaan ei laske, pikemminkin se kasvaa.*** Kun kasvuvauhti hidastuu, pääoman suhde kansantuloon kasvaa toisen perimmäisen yhtälön mukaan, ja kun samalla pääoman tuotto ei laske ainakaan samaan tahtiin, tarkoittaa tämä ensimmäisen yhtälön mukaisesti pääoman osuuden kasvua kansantulosta. Koska pääomatulot jakautuvat työtuloja huomattavasti epätasaisemmin tämä johtaa eriarvoisuuden kasvuun.

Kasvu ja korko ovat isoja asioita, ja niihin liittyy isoja ennusteita. Kasvuskenaarioiden puolella yhtäällä on Robert Gordonin teknologiapessimismi, toisaalla Brynjolfssonin ja McAfeen teknologiaoptimismi. Korkoskenaarioiden puolella on lähinnä "vanha normaali" ja Summersin ja Krugmanin secular stagnation, jossa nollakorko on uusi normaali. FWIW, itse olen enemmän teknologiaoptimisti enkä tajua secular stagnation-hypoteesia alkuunkaan.

Pikettyn skenaariossa eriarvoistuminen uhkaa demokraattista yhteiskuntaa ja mahdollisuuksien tasa-arvoa monien periessä enemmän kuin useimmat pystyvät elämänsä aikana tienaamaan. Tätä vastaan hän ehdottaa globaalia varallisuusveroa. Politiikkasuosituksen utopistisen luonteen hän myöntää auliisti, mutta huomioi sen olevan teknisesti mahdollista ja luottaa demokraattisen yhteiskunnan arvostavan tasa-arvoa niin, että se on myös poliittisesti mahdollista.

Lopuksi

Olen tässä arviossa esittänyt vain sen, minkä katson olevan Capitalin ydin. Sanomattakin selvää on se, että 600 sivuun mahtuu myös paljon muuta, niin hyvää kuin huonoakin. Kirjassa on paljon viihdyttäviä taulukoita (jotka on kätevästi kerätty yhteen pdf-tiedostoon Pikettyn sivuilla), mielenkiintoista hahmottelua perintöjen roolista pääoman kasautumisessa ja hauskaa havainnollistamista Austenin ja Balzacin hahmojen kautta. Kirjassa on valitettavasti myös paljon nyhjäämistä yksittäisten maiden yksittäisten aikasarjojen ympärillä, raskasta retoriikkaa**** ja lonkalta ampumista*****.

Kannattaako kirja lukea? Todennäköisesti ei. Se on liian pitkä, sen lukeminen ei ole erityisen nautinnollista ja sen ydinsanoma on helposti luettavissa kirjaa käsittelevistä arvioista (tai kirjoittajan akateemisista papereista). Toivoa sopii, että Pikettyn kirja saa osakseen kriittistäkin huomiota, joka edistää ymmärrystämme tulonjaosta. Tasa-arvohan on tärkeä asia.


*Pääoman havaitussa tuotossa on yleensä mukana myös työtuloja. Yrittäjä voi maksaa palkkansa itselleen osinkona, ja kahdeksan tuntia päivässä osakemarkkinoita analysoiva piensijoittaja tekee töitä tuottojensa eteen. Pääoman puhdas tuotto on muuttuja, josta nämä on puhdistettu. Älä kysy minulta, miten Piketty on sen laskenut.
**Robert Hanson ehti jo esittää tämän kritiikin.
***Roger Wessman ehti jo kritisoida tätä skenaariota. Suosittelen muuten nappaamaan Wessmanin blogin omaan syötteenlukijaan, jos et ole vielä sitä tehnyt.
****Esimerkiksi suosikkini "asiaa x ei saa liioitella" löytyy kirjasta neljä kertaa. Annan hyväksyntäni tälle ilmaukselle sitten kun näen jonkun sanovan, että "asiaa x saa liioitella" tai "asiaa x pitää liioitella".
*****Esimerkki 1: Piketty mainitsee yhdessä kappaleessa, että länsimaiden ei olisi pitänyt puolustaa Kuwaitia Irakia vastaan Persianlahden sodassa, koska Kuwaitilla on enemmän öljyä kansalaista kohden kuin Irakilla, ja vihjailee että jos varallisuuseroja Lähi-Idässä ei haluta tasoittaa, niiden pitäisi antaa tasoittua itsestään sodan ja valloituksen kautta.
Esimerkki 2: Iso-Britannia oli kerryttänyt Napoleonia vastaan käymissään sodissa suuren velkataakan. Britit päättivät maksaa tämän velan sen sijaan, että olisivat jättäneet sen maksamatta tai inflatoineet sen pois. Tämä vaati ylijäämäisiä budjetteja seuraavan sadan vuoden ajan. Pikettyn mukaan tämä johti siihen, että britit eivät investoineet tarpeeksi koulutukseen, mikä "saattoi olla se takaisku, joka johti maan taantumiseen seuraavien vuosikymmenien aikana". Sinänsähän tämä kuulostaa järjevältä, mutta jos päättelyketju johtaa siihen, että Britannia taantui Waterloota seuranneina vuosikymmeninä, siinä on luultavasti jotain pielessä.