Merkintöjä Elina Lepomäen kirjasta Vapauden voitto

Sain jo jonkin aikaa sitten päätökseen kansanedustaja Elina Lepomäen kirjan Vapauden voitto. Kirja sisälsi paljon mielenkiintoisia ajatuksia ja ideoita. Koska kirja on kuitenkin melko pitkä eivätkä monet sitä tule lukemaan, ajattelin kirjoittaa muutaman sanasen kirjan sisällöstä, kommentoiden myös lukukokemusta. Käsittelen ensin kirjan isoja ja mielenkiintoisia ideoita. Tämän jälkeen nostan lyhyesti esiin Lepomäen arvopuhetta, minkä jälkeen kommentoin kirjaa yleisesti ja sen tapaa käsitellä tutkimustietoa erityisesti. Päätän blogauksen kontekstista irrotettuihin lainauksiin.

Halusin kirjoittaa kirjasta pidemmästi myös siksi, että olen somessa törmännyt vain postauksiin joissa joko kerrotaan vain joko että kirja aiotaan lukea tai että kirja on luettu. Eikä siinä mitään, mutta kun Vapauden voitto on niin iso kasa substanssia, uskon että sen kirjoittaja itsekin toivoisi että kirja herättäisi paitsi hehkutusta, myös keskustelua. Keskustelua voi käydä esim. tuolla kommenttikentässä! Luitko kirjan, mitä pidit? Mitä ajatuksia tämä teksti herättää? Menikö pieleen jossain kohtaa?

1.       Ideat

1.1.    Sosiaaliturvan tilimalli

Nykyisessä sosiaaliturvassa toimitaan yleisesti ottaen seuraavalla tavalla: pakotetaan ihmiset maksamaan rahaa yhteiseen pottiin, josta sitten jaetaan rahaa takaisin kun tietyt ehdot täyttyvät – joutuu työttömäksi (ja hakee töitä) tai pääsee opiskelemaan (ja suorittaa opintopisteitä) tai sairastuu (ja saa siitä todistuksen).

Tilimalleissa toimitaan puolestaan seuraavalla tavalla: pakotetaan ihmiset maksamaan rahaa henkilökohtaisille tileille, joista sitten saa nostaa rahaa itselleen kun tietyt ehdot täyttyvät – joutuu työttömäksi, sairastuu, pääsee opiskelemaan.

Tällainen henkilökohtainen tili (sosiaalitili) on siitä erikoinen tili, että siltä voi nostaa rahaa vaikka se olisikin miinuksella – se menee sitten vain enemmän miinukselle. Ero nykyiseen sosiaaliturvaan tulee siinä, että jossain vaiheessa koittaa tilinteon hetki. Tilinteon hetkellä – esimerkiksi eläköityessä – negatiiviset saldot annetaan anteeksi ja plussasaldot saa pitää itsellään.

Tilimalli parantaa kannustimia periaatteessa kahdella tavalla. Ensinnäkin kun ihmiset nostavat rahaa, he eivät nosta sitä muilta veronmaksajilta vaan tulevalta itseltään. Toiseksikin kun ihmiset maksavat pakollisia maksuja, he maksavat niitä tulevalle itselleen eivätkä muille vakuutetuille. Kannustimien parantuminen pätee tosin vain ihmisiin, jotka ovat plussan puolella, tai ainakin arvelevat että heillä on mahdollisuus olla plussan puolella tilinteon hetkellä.

Sosiaalitilejä voidaan soveltaa kaikenlaisiin tulonsiirtoihin, ja niin Lepomäkikin tekee. Sosiaalitileillä voidaan korvata niin työttömyysturvaa, terveysvakuutusta kuin opintotukeakin. Opintotuki toimii jo nykyään osittain tässä hengessä. Korkeakouluopiskelijalla on alkupääoma (tietty määrä opintotukikuukausia), ja hän voi nostaa kuukaudessa tietyn määrän opintorahaa ja opintolainaa. Mikäli hän valmistuu ajoissa (jättää käyttämättä opintotukikuukausia), hän saa osan opintolainasta anteeksi.

Tilimalleista on olemassa hyviä suomenkielisiä katsauksia, Liberan politiikkaehdotus, sekä suomalaista että kansainvälistä tutkimusta (esim. 1, 2).

Minusta tilimallit ovat hyvin lupaava sosiaaliturvan kehittämissuunta ja ansaitsisivat lisähuomiota. Eri mallien toimivuus yhteiskunnassa riippuu siitä, miten yhteiskunta ja sen muodostavat yksilöt toimivat. Seuraavat tekijät parantavat tilimallin toimivuutta:

·         jos ihmiset reagoivat kannustimiin

·         jos ihmiset osaavat ottaa huomioon hyödyt pitkällä aikavälillä

·         jos vakuutustapahtumat ovat tasaisesti jakautuneita

·         jos ihmiset osaavat sijoittaa

Lienee reilua sanoa, että edellä kuvattu lista on jo tietynlainen ihmiskuva, ja se vastaa nähdäkseni ”liberaalin” tai ”oikeistolaisen” maailmankuvan ihmiskuvaa. Kyse on samanaikaisesti aste-eroista ja empiriasta sekä hyvin syvistä laadullisista eroista maailmankatsomuksessa. Paitsi ”liberaali”, Lepomäki on ”uusliberaali”, paremman termin puutteessa. Sanalla sinänsä ei ole väliä, mutta tarkoitan ymmärrystä siitä, että ihmisten käyttäytyminen riippuu jossain määrin niistä instituutioista joiden puitteissa hän toimii, ja vastaavasti noiden instituutioiden toiminta riippuu jossain määrin siitä miten ihmiset käyttäytyvät.

Tämä Lepomäen katsantotapa tulee esille siinä, miten hän puhuu tilimallien vaikutuksesta sijoitusmarkkinoilla. Lepomäki katsoo, että olisi itseisarvoisestikin hyvä, että ihmiset saisivat sijoittaa itse omia eläkevarojaan, mutta sen lisäksi hän näkee tilimalleilla hyviä seurauksia:

Mahdollisuus vaikuttaa oman työeläkepotin sijoittamiseen voisi lisätä yleistä ymmärrystä ja kiinnostusta rahoitusmarkkinoita kohtaan. Yleensä ihmiset alkavat ymmärtää markkinoiden toimintaa vasta kun heillä on omat rahat liossa. Nykyisinkin meidän rahamme ovat markkinoilla liossa työeläkeyhtiöiden salkunhoitajien toimesta, mutta emme tiedä siitä mitään. Kurssisyöksyt tai nousut eivät hetkauta meidän henkilökohtaista elämäämme millään tasolla. Tarkoitus ei ole, että meistä kaikista tulisi yhtäkkiä päteviä salkunhoitajia, vaan se, että ihmisillä olisi vaihtoehtoja. Halutessa voisi pysyä niin passiivisena kuin nykyisinkin tai ryhtyä aktiivisesti sijoittamaan eläkettään varten – tai mitä tahansa näiden vaihtoehtojen välillä.

Tilimalli kehittäisi siis ihmisiä markkinakansalaisina. Toinen puoli on se, että tilimallin siirtäessä rahoitusvarallisuuden julkiselta sektorilta (eläkeyhtiöt) ihmisille itselleen parantaisi rahoitusmarkkinoiden toimintaa. Kuten Lepomäki kirjoittaa myöhemmin kirjassa:

Mitä useampi aivolohko punnitsee päätöksiä eri sijoituskohteiden välillä, sitä tehokkaammin pääomat ohjautuvat sinne missä niille on saatavissa paras mahdollinen tuotto.

Tämä on periaatteessa totta, mutta onko tämä mekanismi millään muotoa relevantti perustilin tai muiden yksityistä pääomaa lisäävien toimien kohdalla? Voihan se olla, en minä sillä, olen vain skeptinen. Suomi on kuitenkin käsittääkseni melko hyvin integroitunut globaaleille pääomamarkkinoille. Voi olla, että kotimaassa on joitakin rahoituksen katvealueita joita vaikkapa suomalaisten eläkesäästäjien päätökset voisivat valaista. Toisaalta emme kai me halua, että suomalaisilla olisi paitsi elanto, myös eläkesäästöt merkittävissä määrin kiinni kotimaisissa pk-yrityksissä?

Ja mitä kansalaisina kehittymiseen – ”ymmärrys ja kiinnostus rahoitusmarkkinoita kohtaan” – tulee, niin mikä sen hyöty lopulta on? Miksi kurssisyöksyjen tai nousujen tulisi hetkauttaa ihmisten henkilökohtaisia elämiä? Onko tavoite se, että kansalaiset äänestäisivät paremmin, kuten esim. ownership societyllä on Yhdysvalloissa ollut?

Joka tapauksessa tilimallit ovat minusta lupaava sosiaaliturvan kehityssuunta ja olen iloinen, miten Lepomäki on nostanut niitä esille suomalaiseen keskusteluun. Siihen asti kun näen evidenssiä kansankapitalismin suotuisista vaikutuksista tai edes ymmärrän sen vaikutusmekanismit, luotan enemmän edellä linkitettyjen tutkimusartikkeleiden tapaisiin tavanomaisiin kannustinanalyyseihin.

1.2.    Yritysverotus

Lepomäki hahmottelee kirjassa verouudistusta. En tunne yritysverotusta kovin hyvin enkä kaikilta osin ymmärtänyt Lepomäen ehdotusta, mutta koska tämä on tärkeä osa kirjaa, haluan esittää sen tässä parhaani mukaan.

Suora lainaus (muotoilua editoitu blogiluettavuuden helpottamiseksi):

Uusi verojärjestelmä on neutraali seuraavien tekijöiden suhteen: 

• Omistajan näkökulma: omaisuuslaji, passiivinen tai aktiivinen omistus, maksetaanko voitto ulos vai pidetäänkö yrityksen sisällä, yrityksen omistusrakenne, osingon koko. 

• Yrityksen näkökulma: pääomarakenne, nettovarallisuus, omistajapohja ja listautuminen, toimiala, aineellinen tai aineeton pääoma.

Neutraliteettia Lepomäki hahmottelee paljolti ”ihmistyön” ja ”konetyön” välisenä kysymyksenä, ja katsoo että tulevassa robotisaatiokehityksessä tämä on koko ajan merkittävämpi ulottuvuus. Kannustaako verojärjestelmä teettämään tietyn työn robotilla ihmisen sijasta? Lepomäen mukaan kyllä.

Uudistukseen kuuluu ilmeisesti myös ansio- ja pääomatulojen erottelusta luopuminen henkilöverotuksessa. Sosiaalitiliä hyödynnetään siinä, että ihmistyön teettämisestä tulee kotitalouksille verovähennyskelpoinen meno.

Kuten sanottua, en tunne tätä puolta kovin hyvin enkä juurikaan ymmärtänyt Lepomäen ehdotusta. Nyt kun Kokoomus on ottanut linjakseen jotain samantapaista, niin ehkä tästä piakkoin saadaan sellaista materiaalia ja vaikutusarviota, josta minäkin saan tolkkua.

Lepomäki tekee myös ”uudistuksen poliittisen vaikutusarvion”, joka on optimistinen (korostus oma):

Neutraaliin veromalliin siirtyminen on poliittisesti riskialtis hanke, sillä se suututtaa kaikki etujärjestöt. Lopulta kaikki kuitenkin huomaavat, että uudistus hyödyttää ihan kaikkia jo lyhyellä tähtäimellä. Käydäänpä asia läpi.

Tämän jälkeen asia tosiaankin käydään läpi. Esimerkiksi poliittinen vasemmisto tulee uudistuksen puolelle ymmärtäessään että uudistus laskee piensijoittajien verorasitetta.

1.3.    Yleissitovuus

Luku työmarkkinapolitiikasta oli ainakin itselleni eräs antoisimmista kirjassa. Luvussa esitetään mielenkiintoinen tarina siitä, miten yleissitovuus tuli lakiin, käytännön esimerkkejä yleissitovuuden aiheuttamista ongelmista kasvuyrityksissä, ja hallituksen valintatilanne paikallisen sopimisen edistämisen ja kilpailukyvyn parantamisen välillä.

Lepomäki kirjoittaa, että yleissitovuus ”tuli lakiin kuin varkain”, mikä tarkoittaa sitä että se tuli mukaan valiokuntakäsittelyssä. Lepomäen mukaan tästä lisäyksestä ei juuri käyty keskustelua, mikä perustelee ilmauksen. Uutta työsopimuslakia sorvattessa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa hallitus esitti yleissitovuutta siltä osin, että se olisi faktisesti määrännyt vain vähimmäispalkan (ilmeisesti kuitenkin alakohtaisen?). Tämän lisäksi työehtosopimusta ei ilmeisesti esitetty velvoittavaksi, eli osapuolet olisivat voineet lähtökohtaisesti sopia työehtosopimuksesta poiketen. Sosiaalivaliokunnan käsittelyssä työehtosopimuksesta tehtiin ensisijainen ja velvoittavuuden piiriin tulivat myös palkan lisäksi muut työehdot.

Tämä, kirjassakin jokseenkin lyhyt, kertomus on mielenkiintoinen ja olisi hauska lukea tuosta pidemmin ja luotettavuuden nimissä myös muultakin kuin oikeistopoliitikolta.

Luku päättyy kertomukseen siitä, miten vuonna 2015 korporatistinen Suomi sai taantumassa porvarihallituksen, jolla oli melko hyvä mandaatti ja tahto uudistaa työmarkkinoita. Hallituksen tavoite alusta asti oli edistää paikallista sopimista ja alentaa yksikkötyökustannuksia. Poliittinen pääoma (tai uskallus tai kehtaaminen, miksikä sitä haluaakaan sanoa) ei ilmeisesti riittänyt ja toinen piti valita. Lepomäen pettymykseksi Sipilä valitsi kikyn: toimenpiteen joka lyhyellä aikavälillä alentaa työvoimakustannuksia ja kohentaa työllisyyttä, mutta joka samalla vahvistaa sopimisen kulttuuria ja korporatismia. Paikallinen sopiminen unohdettiin.

Lepomäki esittää tuon tarinan hyvin niin päivänpoliittisella kuin laajemmallakin yhteiskunnallisella tasolla. Lukijalle tulee selväksi, että pääministeri Lepomäki olisi valinnut toisin kuin pääministeri Sipilä.

1.4.    Koulutus

Tässä luvussa on paljon tekstiä ja paloa, mutta se jäi minulle erittäin epäselväksi. Keskityn tässä korkeakoulupolitiikkaan. Esitän ensin parhaan ymmärrykseni mukaisen tiivistelmän Lepomäen diagnoosista ja politiikkaehdotuksista, minkä jälkeen tulee muutama kysymys, jotka siitä tulevat mieleen.

[tiivistelmä alkaa, lainaukset kirjasta]

Akateeminen koulutus ”lyö leiville vain tietyillä aloilla” (palkkaero suhteessa toisen asteen koulutukseen). Samalla kuitenkin ”suurelle osalle ihmisistä korkeakoulutus on tilastollisesti katsoen loistava investointi”. Joka tapauksessa korkeakoulututkintojen yksityinen tuotto johtuu merkittäviltä osin signaloinnista. Lisäksi opiskelijat valmistuvat hitaasti. Edellä esitetystä johtuen suomalainen korkeakoulujärjestelmä on tehoton.

Mitä tulisi siis tehdä? Politiikan pitää tietoisesti pyrkiä kasvattamaan korkeakoulutettujen ja pelkän perusasteen suorittaneiden palkkaeroa kouluttautumisen kannattavuuden parantamiseksi. Sisäänottoa alempaan korkeakoulututkintoon on kuitenkin kasvatettava (”tavoite voisi olla, että korkeakouluun pääsee kirjoitusten jälkeen jokainen, joka läpäisee ylioppilastutkinnon tai muun kelpoisuuden kolmannelle asteelle”). Opinnot rahoitetaan perustilillä, jonka alkupääoman ”voi käyttää niin lukukausimaksuihin kuin opintojen aikaiseen elämäänkin”. Lukukausimaksut asetetaan ”aluksi” maisterintutkintoihin. Valtio myöntää tähän lainan, jonka takaisinmaksu sidotaan tuloihin. Ajatuksena joka tapauksessa on, että ”osa jää jatkamaan maistereiksi, mutta suurin osa täydentää opintojaan pienempien, erikoistuneiden moduulien kautta”, ja näitä voivat tarjota niin korkeakoulut kuin koulutusyrityksetkin. ”Korkeakoulutuksen osaamis- ja signaalikomponentti on tulevaisuudessa voitava erottaa toisistaan”. Laajemmin ”on turha visioida väestön korkeakouluttamisesta laajemmin, jos varhaisemman oppimisen tulokset eivät ylitä nykyistä tasoa”.

[tiivistelmä päättyy]

Minä en saanut tästä tolkkua. Kannattaako korkeakoulutus Lepomäen mielestä vai ei? Millä lukukausimaksut katetaan: perustilin pääomalla, lainalla, vai molemmilla? Miksi lukukausimaksujen maksamiseen pitäisi myöntää sekä pääomaa että lainaa? Mitä korkeakoulujen rahoitusmalleille tapahtuu? Miten politiikalla voidaan ratkaista osaamis- ja signaalikomponenttien erottaminen toisistaan? Miksi korkeakoulutuksen tuoton kasvattaminen pitäisi ottaa politiikkatavoitteeksi? Tehdäänkö maisterintutkinnoistakin kanditutkintojen tapaan kysyntäperusteisia? Onko tämä – yhdistettynä vaatimukseen että korkeakoulutuksen ”on oltava aidosti mahdollinen kelle tahansa varallisuusasemasta riippumatta” – linjassa sen kanssa, että korkeakoulutuksen tuottoa tulee kasvattaa? Ja missä ammattikorkeakoulut ovat tässä kaikessa (Lepomäki puhuu lähinnä kandi- ja maisteritutkinnoista)?

Allekirjoittanut jäi tämän luvun osalta hämmennyksen tilaan.

1.5.    Kupla ja opintotuki EKP:stä

Jos olen ymmärtänyt oikein, Lepomäki uskoo seuraavaan: keskuspankit ovat pitäneet korkoja keinotekoisen alhaalla ja ovat tällä tavalla luoneet varallisuushintoihin kuplan, joka tulee aiheuttamaan ahdinkoa reaalitalouteen.

Tätä ongelmaa Lepomäki käsittelee selvästi heikommin kuin muita tässä kirjoituksessa käsiteltyjä teemoja. Aiheeseen ei pureuduta missään kohtaa sen syvemmin, vaan kupla/rommaus-puhetta on ripoteltu yksittäisinä virkkeinä ympäri kirjaa (kuten: ”On turha maalailla piruja seinille, mutta markkinoilla puhutaan jo yleisesti keskuspankkien luoman kuplan mahdollisuudesta ja velkakirjojen korkojen normalisoitumisesta. Se tulee aikanaan ajamaan reaalitalouden ahdinkoon. Minulla on vähän sama tunne kuin vuonna 2007.”).

Paitsi ongelman diagnoosi, myös ratkaisu jää hämyiseksi. Lepomäki on yleisesti ottaen parhaimmillaan esitellessään politiikkaehdotuksia joissa yhdistyy selkeä ideologinen näkemys ja kiinnostus yksityiskohtiin. Tässä kohtaa Lepomäki on selvästi tyytymätön eurooppalaiseen rahapolitiikkaan ja haluaa sen muuttuvan (”EKP:n osto-ohjelmasta ja ”epäkonventionaalisesta” rahapolitiikasta on päästävä eroon, sillä se estää pääomamarkkinoita hinnoittelemasta riskiä asiaankuuluvalla tavalla.") mutta hän esittää vain kaksi käytännön ehdotusta rahapolitiikkaan liittyen.

Ensimmäinen ehdotus on asettaa keskuspankeille pääomavaateet Target2-epätasapainojen ehkäisemiseksi. Toinen ehdotus on, että opintotuki myönnettäisiin Euroopan Keskuspankista:

Jokaiselle EU-kansalaiselle perustettaisiin myös koulutustili, joka mahdollistaisi elinikäisen oppimisen missä tahansa EU-maassa. Koulutustili rahoitettaisiin liittovaltion takaamalla pankkilainalla. Rahoittajana olisi silloin välillisesti EKP, joka myöntäisi jokaisen 16 vuotta täyttävän EU-kansalaisen tilille pehmeän 20 vuoden lainan koulutustiliä pyörittävän pankin välityksellä. Laina olisi käytettävissä lukukausimaksuihin sekä opintososiaalisen elämän kustantamiseen. Lainaa alettaisiin lyhentää brittiläisen opintolainan mukaisesti vasta tietyn tulotason jälkeen. EKP sijoittaisi näin suoraan henkiseen pääomaan ja ihmisten tuottavuuteen pankkien tai yrityslainojen sijaan. Koulutuslaina olisi käyttökelpoinen missä tahansa EU-alueen toisen tai kolmannen asteen koulutuspalvelun rahoittamisessa.

En ymmärrä tätä opintotukea koskevaa ideaa. Tämä ei ole episteemiseen nöyryyteen kääritty tapa sanoa että esitys on huono, vaan minä en yksinkertaisesti ymmärrä mitä tietyt sanat näissä lauseissa tarkoittavat. Kun Lepomäki kirjoittaa että ”Koulutustili rahoitettaisiin liittovaltion takaamalla pankkilainalla. Rahoittajana olisi silloin välillisesti EKP, joka myöntäisi jokaisen 16 vuotta täyttävän EU-kansalaisen tilille pehmeän 20 vuoden lainan koulutustiliä pyörittävän pankin välityksellä?”, mitä sanat ”silloin” ja ”välillisesti” tarkoittavat? Implikoiko sana ”silloin” sitä, että kaikki liittovaltion takaamat pankkilainat (esimerkiksi Yhdysvalloissakin) ovat aina keskuspankin rahoittamia (”välillisesti”, mitä ikinä se tarkoittaakaan)? Mitä liittovaltio ja EKP tässä ehdotuksessa siis käytännössä tekevät?

Joka tapauksessa en tiedä, ratkaisevatko Lepomäen ehdotukset hänen itsensäkään mielestä euroalueen rahapolitiikan ongelmia. Tarvittaisiinko vielä jotain muuta, ja jos kyllä, niin mitä? Muutoksia perussopimukseen kirjattuun EKP:n mandaattiin, vaikuttamista kansallisiin johtajavalintoihin, kansalaiskeskustelua, poliittista painostusta, vai jotain muuta?

Käsittelyn kepeyden ongelmallisuutta lisää se, että Lepomäen mielestä tämä on ilmeisesti äärimmäisen tärkeä asia:

Rahapolitiikka onkin yksi sääntelyn muoto, joka epäonnistuessaan heikentää mahdollisuuksien tasa-arvoa kertaluokka enemmän kuin mikään toinen sääntelyn muoto.

1.6.    EU:n henkilöjäsenyys ja kilpailullinen hallinto

Yksi paljon kysymyksiä herättävistä ehdotuksista on Euroopan Unionin kehittäminen henkilökansalaisuuden suuntaan:

Henkilökohtainen EU-jäsenyys tarkoittaa vapaata liikkuvuutta EU:n alueella nykyisen kaltaisesti, kuitenkin siten, että sosiaaliturva seuraa ihmistä eikä toisinpäin. EU-kansalainen maksaa työttömyys-, eläke- ja sairausvakuutusmaksua yhteiseurooppalaiseen vakuutusjärjestelmään, joka kattaa työttömyysturvan, eläketurvan ja terveydenhoidon missä tahansa Euroopan unionin jäsenmaassa. Sairausvakuutus toimii nykyisen tilapäisen eurooppalaisen sairausvakuutuksen mukaisesti, sillä erolla, että oleskelu toisessa maassa voi olla pysyvää. Hoitopaikan saa valita mistä tahansa maasta. Sairausvakuutus toimisi Saksan kaltaisen vakuutuspohjaisen terveysvakuutusmallin pohjalta, jossa kansalainen olisi oikeutettu valitsemaan terveyspalvelun pääasiallisen tarjoajansa asuinpaikan perusteella ja tilapäisen terveyspalvelun mistä vain. 

Työttömyys- ja työeläkevakuutus hoidetaan perustilin kautta. Perustilin verotus tapahtuu asuinpaikan perusteella. Se ei edellytä muutoksia nykyiseen verojärjestelmään. EU-henkilöjäsen ei kuitenkaan maksa asuinmaansa lakisääteisiä vakuutusmaksuja, jotka tilitetään palkasta, kuten työttömyys-, sairaus tai työeläkemaksuja.

EU-henkilöjäsenyyden on ilmeisesti tarkoitus olla vapaaehtoinen:

EU:n henkilöjäsenyys voisi tarjota myös vaihtoehdon EU:n entisille, nykyisille tai tuleville jäsenmaan kansalaisille liittyä länsimaista demokratiaa ja vapaata liikkuvuutta ajavaan kansanliikkeeseen. Kansallinen parlamentti tai oikeuslaitos ei voi diskriminoida yksittäistä EU-kansalaista vastaan. Se tarjoaa tehokkaan suojan autokratioiksi kehittyviä kansallisvaltioita vastaan. EU-kansalainen on oikeutettu äänestämään jaloillaan ja häneen sovelletaan EU-lakia mistä tahansa eurooppalaisesta asuinpaikasta käsin.

Edellisessä sitaatissa tulee myös esille se näkökulma (”tehokas suoja autokratioiksi kehittyviä kansallisvaltioita vastaan”), jonka kautta itse tulkitsen koko ehdotusta: kilpailullinen hallinto.

Ajatus tässä on seuraava. Julkinen hallinto on yleisesti ottaen heikkoa. Valtiot ovat tehottomia ja kansalaiset tyytymättömiä. Ongelma on kilpailun vähyys. Uusia toimijoita ei päästetä markkinoille, ja kuluttajilla on korkea kynnys vaihtaa palveluntuottajaa. Asiantilan parantamiseksi hallinnollista kilpailua pitäisi edistää lisäämällä valtioyksiköitä esim. perustamalla kaupunkivaltioita tai kelluvia valtioita (seasteading). Lue lisää esim. täältä.

Lepomäen ehdotus on poikkeuksellinen, koska siinä hallinnollinen kilpailu tapahtuu vertikaalisesti. Sen sijaan että kilpailevia sosiaaliturvajärjestelmiä olisi tarjolla vierekkäisissä valtioissa, niitä on nyt päällekkäin EU- ja kansallisvaltiotasolla.

Otan vapauden pohtia ehdotusta kahden esimerkin kautta ja toivon, että käsittelyni ei asetu poikkiteloin Lepomäen ajattelun kanssa. Otetaan kaksi esimerkkiä huonosta hallinnosta EU-alueella.

Unkari lienee tällä hetkellä paras esimerkki autokratiaksi kehittyvästä kansallisvaltiosta EU:ssa. Miten EU-henkilöjäsenyys auttaisi unkarilaisia ja kannustaisi Unkarin valtiota pois Orbánin viitoittamalta tieltä? Ilmeisesti unkarilaisen EU-henkilöjäsenen olisi nykyistä helpompi muuttaa pysyvästi muualle EU:hun (”äänestää jaloillaan”), koska hänellä olisi nykyistä vahvemmat oikeudet vaikkapa terveydenhuoltoon. Hänellä saattaisi myös olla vahvemmat oikeudet Unkarissa (”kansallinen parlamentti tai oikeuslaitos ei voi diskriminoida yksittäistä EU-kansalaista vastaan”).

Otetaan toisena esimerkkinä toisenlainen huono hallinto: pöhöttynyt pohjoismainen hyvinvointivaltio. Perusterve, vähäisen työmarkkinariskin työntekijä voisi katsoa että korkeiden suomalaisten sotu-maksujen maksaminen ei ole hänelle kannattavaa, ja hän voisi valita oletettavasti kevyemmän ”EU-vaihtoehdon”. Tämä vuoto ajaisi kansallisvaltion tehostamaan itseään. Se, olisiko tehostaminen tehokkuutta edistävää kilpailua vai tehokkuutta heikentävää haitallista valikoitumista on epäselvää.

Ehdotus on yhtä kaikki innovatiivinen. Se on myös ajankohtainen kun EU jälleen kipuilee sen kanssa, miten sanktioida yksittäistä jäsenmaata (Puola) perusoikeuksien vaarantamisesta.

2.       Arvot

Lepomäki tuo kirjassa hyvin esiin arvojaan. Vaikka hän puhuu paljon tutkimuksista, vaikutuksista, ja seurauksista, on mukana myös puhdasta deontologista vapausihannetta, eli yksilönvapauden arvostamista itsessään sen seurauksista riippumatta.

Arvopuolella erityisen mielenkiintoiseksi koin itse Lepomäen suhteen mahdollisuuksien tasa-arvoon.

Yksi tasa-arvopuheen yleisiä parsia on vastata huoleen tuloeroista kääntämällä katse mahdollisuuksien tasa-arvoon, jonka katsotaan olevan lopulta se tärkeämpi tasa-arvon muoto. Viime vuosina on kuitenkin esitetty empiiristä evidenssiä sen puolesta, että lopputulemien tasa-arvo ja mahdollisuuksien tasa-arvo ovat yhteydessä toisiinsa ja täten tällainen erottelu on ongelmallinen. Lepomäki on tästä evidenssistä tietoinen ja esittää siihen oman vastineensa. Mutta pohditaan ensin yleisellä tasolla: mitä mahdollisia vastineita tähän voi esittää?

Ensinnäkin voidaan sanoa, että mahdollisuuksien tasa-arvoa tulee parantaa lopputulemien tasa-arvoa parantamalla. Todellisuus ajaa oikeistolaiset vasemmistolaisten keinojen käyttöön.

Toiseksi voidaan kiistää lopputulemien tasa-arvon vaikutus mahdollisuuksien tasa-arvoon. Siinä määrin kun tämä syy-yhteys perustuu muutaman maan pisteparveen, kuten Alan Kruegerin vuoden 2012 puheessa, sen kiistäminen ei olisi edes kovin vaikeaa. Tällainen tarkastelu tarjoaa vain heikkoa evidenssiä. Minusta on kuitenkin niin hyviä teoreettisia syitä uskoa näiden lopputulemien ja mahdollisuuksien tasa-arvon yhteyteen, että en lähtisi kiistämään sen olemassaoloa. Ihmiset kuitenkin syntyvät perheisiin, ja vanhempien lopputulemat määräävät lasten lähtökohtia (tässä yksi teoriapaperi aiheeseen liittyen).

Kolmanneksi voidaan pyrkiä heikentämään syy-yhteyttä. Ehkä lopputulemien tasa-arvon parantaminen on kallista sen heikentäessä kannustimia. Mahdollisuuksien laajentaminen vaikkapa korkeakoulujen sisäänottoa kasvattamalla tai yksilöiden ja perhetaustan yhteyden heikentäminen vaikkapa laadukkaalla varhaiskasvatuksella voisivat auttaa siinä, että mahdollisuuksien tasa-arvo ei heikkenisi vaikka lopputulemien tasa-arvon annettaisiinkin heiketä.

Lepomäki kuitenkin kääntyy neljänteen vaihtoehtoon. Siinä missä oikeistolaiset ovat aiemmin kääntäneet puheen tuloeroista mahdollisuuksien tasa-arvoon, Lepomäki kääntää puheen eteenpäin ”vaurauteen”. Vaikka hän kirjoittaa, että ”[k]un arvioidaan eri maiden onnistumista, tärkein mittari lienee kuitenkin mahdollisuuksien tasa-arvo”, kirjassa tuodaan esiin, että oikeastaan vauraus saattaa olla lopulta merkityksellisempää. Lepomäki kysyy: ”Kummalla sitten on enemmän väliä: että kaikki vaurastuvat vai että jotkut vaurastuvat toisia nopeammin?”. Eräänlainen vastaus tulee tässä kappaleessa:

Pohjoismaissa tulojakaumat ovat perinteisesti huomattavasti kapeammat kuin Amerikassa – vaihtelu keskitulon ympärillä on alhaisempaa molempiin suuntiin, vaikka meilläkin on toki muutamia superrikkaita. Toisin sanoen, vaikka Amerikan oloissa superrikkaisiin ponnistaminen on aavistuksen hankalampaa kuin muissa maissa, tarkoittaa superrikkaus siellä todellista superrikkausta [sic] ja toisaalta toiseksi ylimpään tuloviidennekseen pääsykin voi tarkoittaa oleellisesti parempaa elintasoa kuin vastaava sijoitus Euroopan maissa. OECD:n mukaan Amerikan ylimmän viidenneksen tulot ovat noin kahdeksankertaiset alimpaan viidennekseen verrattuna verojen ja tulonsiirtojen jälkeen. Vastaava kerroin Suomessa tai Tanskassa on vajaa neljä. Näin ollen Amerikassa ylimpään viidennekseen päästäkseen on köyhän kotitalouden kahdeksankertaistettava tulonsa lähtötilanteeseen nähden. Pohjoismaissa riittää nelinkertaistaminen. Silti Amerikassa on lähes ylimmälle portaalle nouseminen elinkaaren aikana melkein yhtä todennäköistä. Se ei mielestäni ole huono saavutus. Päinvastoin, olisikin tärkeää kasvattaa vaurauden tikapuita mahdollisimman korkealle ja pitää huolta, että jokainen pääsee edes ensiaskelmalle ja sieltä kipuamaan ylöspäin.

3.       Kirja

3.1.    Ideat edellä

Koska tämä teksti muistuttaa kirja-arviota, lienee syytä sanoa sananen paitsi kirjan ideoista, myös kirjasta kirjana. Lyhyesti: kirja on liian pitkä, rakenne on sekava, ja teksti on huolittelematonta. Koetan perustella tätä vaikutelmaa esimerkkien avulla, mutta myönnän että kokonaiskuvan perusteleminen yksittäisillä esimerkeillä on haastavaa.

Pohtiessaan ihmisen ahneutta Lepomäki hyppää kommentoimaan sitä, kuinka kirjailija Jukka Koskela esittää kirjassaan Ayn Randia kohtaan ad hominem-argumentteja Randin filosofian esittelemisen sijasta. Rike on Lepomäen mielestä erityisen silmiinpistävä koska Koskela on kirjassaan esitellyt Rousseaun filosofiaa, vaikka mies laittoi viisi lastaan orpokotiin. Koskelaa käsittelevät kolme kappaletta eivät millään muotoa kuulu tähän kirjaan ja hyödyllinen editori olisi heittänyt ne roskakoriin siltä istumalta. Kuten aika monta muutakin kohtaa.

Edellisen kaltaiset hyppäykset lisäävät vaikutelmaa rakenteen sekavuudesta. Kuitenkin silloinkin kun teksti hyppää sinänsä mielenkiintoisesta pohdinnasta toiseen, hyppäys on usein kömpelö. Lukuja on mahdotonta tiivistää muuten kuin löyhän temaattisesti, ts. ”tässä puhuttiin asioista, jotka liittyvät EU:hun” ja ”tässä käsitellään markkinataloutta ja valtiota”.

Tekstin huolittelemattomuus ei viittaa suoranaisiin kirjoitusvirheisiin, vaan siihen että teksti töksähtelee tavalla joka olisi ollut verrattain helppo korjata. Edellä käsittelin koulutuslukua, jota yritin tavata useamman kerran ymmärtääkseni, mitä siinä tarkkaan ottaen haetaan. Toisena esimerkkinä eräässä kohtaa Lepomäki kirjoittaa, että ”[J]os toivoo markkinoilta vakautta, ei ole ymmärtänyt niiden olemusta”. Jo kolme kappaletta myöhemmin hän kuitenkin kirjoittaa, että ”[P]ikemmin kuin valuuttakurssin vakaus, tavoiteltavaa onkin talouden ja työllisyyden vakaus”. On vaikea pysyä perillä siitä mitä Lepomäki haluaa sanoa, kun hän tuntuu sanovan samalla sivulla että markkinoilta ei pidä toivoa vakautta ja että markkinoiden vakaus on tavoiteltavaa.

Kirjan kirjoittaminen edustajatyön ohessa on varmasti kova homma, eikä harvoja vapaahetkiä varmastikaan käytä mielellään lauseiden hiomiseen. Ja varmaan tarkoitus on enemmän ollut esitellä omaa ajattelua kirjallisen klassikon tekemisen sijaan. Silti ainakin tämä lukija jäi toivomaan, että kirjassa olisi vähemmän sivuja ja enemmän kirjoitusaikaa sivua kohti.

3.2.    Tutkimustieto ideologiaa inspiroimassa

Lepomäki viittaa paljon tutkimustietoon, mutta tekee sen tavalla, joka ärsyttää ainakin itseäni. Aloitan yksittäisestä esimerkistä ja laajennan sitten.

Lepomäen mukaan hintakuplat selittyvät pitkälti lainsäädännön muutoksilla, ja evidenssinä tästä hän viittaa yhteen tutkimukseen tulppaanimaniasta. Kirjaimellisesti tulkittuna tämä on hataraa päättelyä.

Yksittäisen tutkimuksen – useampien tutkimusten tai niitä läpikäyvän katsausartikkelin sijasta – todistusvoima on yhteiskuntatieteissä aina rajallinen. Lähes joka asiasta löytyy vähintään kaksi tutkimusta jotka voidaan ainakin maallikolle esittää niin, että ne puhuvat vastakkaisten väitteiden puolesta.

Ja viitatun yksittäistutkimuksen voima antaa vasta todennäköisyyden, että tulppaanimania selittyy lainsäädännön muutoksilla. Viittauksen kontekstissa on arvioitava myös kuinka todennäköisesti hintakuplat ylipäänsä ja nykyäänkin selittyvät pitkälti lainsäädännön muutoksilla jos 1600-lukulainen tulppaanien hintakupla Alankomaissa selittyisikin niillä. Viitatun tutkimuksen kyky kannatella tekstin väitettä jää heikoksi, ja yhteys 2000-luvun suomalaispoliitikon maailmankuvaan lähinnä hämmentää.

Kun kirjassa perustellaan väitteitä tutkimustiedolla, viittaus on lähes poikkeuksetta yksittäiseen tutkimukseen tai muuhun tekstiin. Eri koulutusalojen tuottojen kohdalla viitataan Ylen selvitykseen. EITC:n vaikutusten kohdalla viitataan jälleen yksittäiseen tutkimukseen. Yhden yhdysvaltalaisen päivähoitoa koskevan tutkimuksen nojalla Lepomäki ajattelee, että koulun aloitusiällä ei ole oleellista merkitystä lapsen koulumenestyksen kannalta. 

Ansiosidonnaisesta vanhempainetuudesta luopumisella ei olisi Suomessa juuri mitään vaikutuksia, koska yhdessä norjalaistutkimuksessa ei havaittu mitään vaikutuksia. Ksenofobian evolutiivisen taustan osalta viite johtaa suomalaiseen vuorineuvoksen Gustav von Hertzenin teokseen. Ja niin edelleen.

Haluan korostaa sitä, että Lepomäki vaikuttaa olevan poliitikoksi poikkeuksellisen kiinnostunut faktoista ja tutkimuksesta. Se on hyvä asia. Uskon että hän käyttää tutkimustietoa hyvin olemassa olevasta maailmankuvastaan käsin, sen reunoja muovaten. Sen parempaa ei voi vaatia keneltäkään. Hänen tapansa käyttää tutkimustietoa kirjassa on kuitenkin turhauttava: tässä väite, tässä yksi tutkimus sen tueksi.

Kattava kirjallisuuskatsaus jokaisen väitelauseen perään ei tietenkään ole vaihtoehto. Parempi vaihtoehto nähdäkseni olisi, että poliitikot jättäisivät tutkimukseen viittaamisen melko vähäiseksi. Yritän alla perustella tätä.

Se, että poliitikko ei viittaa tutkimukseen ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö hän olisi lukenut tutkimusta. Tutkimusviitteet ovat vain signalointia. Kysymys on siitä, onko se yleisölle tarpeellinen signaali? Mielestäni ei. Ainakin itselleni ratkaisevia ovat poliitikon kannat, maailmankuvan johdonmukaisuus, ja ajetun politiikan tarkoituksenmukaisuus.

Esitin yllä kritiikkiä koulutusluvusta, mutta kritiikkini ei kohdistunut siihen, että Lepomäki ei perustele tutkimustiedolla käsitystään korkeakoulutuksen signaalivaikutuksesta. Tiedän, että kysymyksen tutkiminen on vaikeaa ja evidenssiä voisi esittää eri suuntiin. Minulle riittää se, että tiedän mikä Lepomäen kanta on. Kritiikkini kohdistui siihen, että en ymmärtänyt hänen maailmankuvaansa enkä hänen politiikkasuosituksiaan.

Esitin yllä kehuja yleissitovuusluvusta, eikä kehujani haitannut se, että Lepomäki ei yrittänyt perustella uskomuksiaan yleissitovuuden haitallisista vaikutuksista tutkimustiedolla. Minulle riittää se, että tiedän mikä Lepomäen kanta on. Kehuni kohdistuivat siihen, että Lepomäki esitti selkeästi yleissitovuuden ongelmat niin kuin hän ne itse näkee ja esitti selkeästi relevantin politiikkavalinnan (kiky vs. paikallinen sopiminen) ja oman kantansa siihen.

Otetaan vielä varmemman vakuudeksi yksi esimerkki kirjan ulkopuolelta: ilmastonmuutos. Minua kiinnostaa lähinnä se, miten vakavasti poliitikko ottaa ilmastonmuutoksen uhan ja millaisia toimenpiteitä hän ajaa sen torjumiseksi. Ei minua kiinnosta se, onko hän ajan tasalla ilmastotutkimuksesta. Samalla tavalla jos poliitikko on ilmastoskeptikko, ei ongelma minulle äänestäjänä ja kansalaisena ole se, että hän ei ole tutustunut mielestäni riittävästi tutkimukseen: ongelma on itse kanta.

Tietenkin haluan, että poliitikkoni on pätevä siinä mielessä, että hän pystyy ajamaan kantaa tehokkaasti. Tällaisen pätevyyden arviointi politiikan ulkopuolelta on tietenkin haastavaa. En kuitenkaan usko, että ymmärrys tutkimustiedosta tai asiantuntijoiden arvostaminen ovat niitä ominaisuuksia jotka painavat niissä neuvotteluissa, joissa asiat ratkaistaan.

Ongelma poliitikkojen viitatessa tutkimukseen on myös se, että poliitikot väistämättä puhuvat yksittäistutkimuksista, ja näin puhumalla he luovat normia että sellainen on ok, vaikka se harvoin on. En myöskään halua, että poliittinen keskustelu ajautuu siihen että pöytään lyödään yksittäistutkimuksia kuin korttipelissä ja argumentin voittaa se jolla on eniten professoreita puolellaan.

Ehkä Lepomäen kirjan osalta on vielä sanottava, että yksi osa ratkaisuani olisi se, että poliitikoilla ei pitäisi olla tarvetta tietää ihan kaikesta kaikkea. Hyvähän se on että poliitikko tietää asioita, mutta onko Lepomäen tarpeen tietää tai signaloida tietävänsä koulun aloitusiän vaikutuksesta oppimistuloksiin?

Korostettakoon vielä, että yllä oleva ei ole suunnattu Lepomäelle – jos olisi, olisin kirjoittanut sähköpostin. Se, mihin tällä ehkä pyrin, on muokkaamaan poliitikkoihin kohdistuvia odotuksia siihen suuntaan, että enemmän kuin signaaleja pätevyydestä ja asiantuntijoiden kuuntelemisesta ihmiset kaipaisivat poliitikoilta kantoja ja näkemyksiä keskeisistä vastakkainasetteluista. Ja koska Suomessa kannattaa äänestää ensin puoluetta ja sitten henkilöä, yksittäisten poliitikkojen osalta tärkeää on asemoituminen puolueen sisäisissä vastakkainasetteluissa. Ei tämäkään helppoa ole: poliitikot eivät ymmärrettävästi halua signaloida vahvasti puolueiden sisäisistä erimielisyyksistä, ja äänestäjät eivät jaksa seurata politiikkaa riittävän tarkasti tulkitakseen heikkoja signaaleja.

Voi olla, että olen liian herkkä asian suhteen. Minun työnkuvani kuitenkin on pitkälti sitä, että arvioin mitä yhteiskuntatieteen pohjalta voidaan sanoa harjoitetusta politiikasta. Voi olla, että Lepomäen tapa käyttää tutkimustietoa on minusta epäesteettinen ja yritän rationalisoida sitä. Ehkä olen kuin käsityöläisammattilainen joka haukkuu sitä miten joku kutoo itselleen pipoa. Rasittava tyyppi, joka vain pätee tuodakseen esiin sitä, miten juuri hänen työnsä on vaikea jos sen tekee kunnolla.

4.       Lainauksia

Vaikka ylempänä kritisoinkin Vapauden voittoa kirjana, sisältää se paljon hyvin kirjoitettuja tai muuten vain kiinnostavia lauseita. Tässä otos. Osan kanssa olen yhtä mieltä, osan kanssa eri mieltä, osa on muuten vain kiinnostavia, osa taas ihan vain hauskoja.

• Meillä on läntisen maailman asukkina [sic] luonnostaan vapauksia, jotka antavat koskemattoman oikeuden ihmisyyteen, työhön ja siitä saataviin hedelmiin. Emme saaneet noita oikeuksia julkiselta vallalta, vaan ne ovat meillä synnynnäisinä. Julkinen valta korkeintaan varjelee, mutta pääsääntöisesti rajoittaa noita oikeuksia. 

• Mikäli Suomi tosiaan olisi jollain objektiivisella mittarilla edes lähellä maailman parasta maata, tänne olisi varmasti kohdistunut vuosien varrella monenmoista ja nykyistä moninkertaisesti laajempaa maahanmuuttoa. 

• Mikään asia ei varsinaisesti aiheuta köyhyyttä, vaan köyhyys pysyy, jos siitä ei pääse eteenpäin. 

• Miten näitä valheen submartingaaleja vastaan sitten taistellaan? 

• Yleisö taputti, kuten aina kun Sixten sanoo jotain. 

• Työsuhteessa on lopulta kyse vain työn myymisestä ja ostamisesta. 

• Kuten muutkin ansiosidonnaiset etuudet, vanhempainetuudet ovat regressiivisiä eli niiden suuruus on korkeampi hyvä- kuin pienituloisille. 

• Käytän merkittävän osan valveillaoloajasta pohtien työllisyyden parantamista. 

• Sosioekonomiset erot alkavat olla suurempia maiden sisällä kuin niiden välillä. 

• Teollisuus ei enää työllistä, sanoi Trump mitä tahansa. 

• Nykyisin on kovin epätrendikästä olla yksilönvapauden asialla, mutta ilman sitä meillä ei ole toivoa. 

• Edustan koulukuntaa, jonka mielestä sananvapauden rajoittaminen ei koskaan ole hyvä idea. Meillä on jo lakipykälät muun muassa kunnianloukkausta varten. 

• Ei kannata lotkauttaa korvia pelottelulle siitä, että paikallisen sopimisen oloissa työntekijää ”riistettäisiin”. Uudet työpaikat ovat viime vuosina syntyneet pieniin ja keskisuuriin yrityksiin. Siellä ei työnantajalla ole mitään saneluvoimaa. Jos työehdot eivät sovi, voi siirtyä toisen yhtiön palvelukseen. Pienessä yhtiössä pikemmin voidaan ottaa työntekijöiden yksilölliset tarpeet huomioon, kun toimitaan luottamuksen hengessä. 

• Ja vaikka rahasta puhuminen onkin sielutonta junttiutta, on raha väline, joka mahdollistaa ihmisille monet keskeiset asiat elämässä, kuten ruoan ja vapaa-ajan. Pakkaspäivien tuontisähköä ei makseta pelkällä team-spiritillä.

Pitäisikö lasten hankkimisesta puhua enemmän, jotta ilmastonmuutosta voitaisiin torjua?

Disclaimer: en ole ilmastopolitiikan tai hiilijalanjälkien laskennan asiantuntija.

Olen viime aikoina törmännyt perinteisessä ja sosiaalisessa mediassa useamman kerran ajatukseen, että ilmastonmuutoksen yhteydessä pitäisi problematisoida lasten hankkimista. Tässä yhteydessä usein viitataan tutkimukseen, jonka mukaan yhden lapsen hankkiminen tarkoittaa 60 tonnin vuosittaisia päästöjä.

Tässä kirjoituksessa on kolme pointtia:

1. 60 tonnia on hölmö luku, eikä siihen pitäisi viitata.
2. On vaikea tuottaa lapsen hankkimisen ilmastopäästöistä yhtä lukua, joka olisi vertailukelpoinen vaikkapa Thaimaan-lennon kanssa. Lapsen hankkimisen vaikutukset muotoutuvat yli ajan, mikä tarkoittaa paitsi tulevaisuutta koskevia oletuksia, myös eri ajassa tapahtuvien päästöjen yhteismitallistamista. Lisäksi on filosofisesti vaikea sanoa, kenen syntisarakkeeseen jälkeläisen aikuisena tekemät kulutusvalinnat kuuluvat.
3. Jos haluaa supistaa päästöjä, kannattaa mieluummin supistaa suoraan päästöjä kuin supistaa väestöä. Väestöpolitiikka ilmastopolitiikan työkaluna on poliittisesti epärealistinen. Tähän on hyviä syitä, jotka tulevat mieleen aika pian jos asiaa miettii pelkkää problematisointia pidemmälle.

Mistä 60 tonnia tulee?

Useammassa jutussa olen nähnyt viitattavan arvioon, että yhden lapsen hankkiminen tarkoittaa noin 60 tonnin vuosittaisia päästöjä. Tämä luku tulee tästä katsauksesta, joka kokoaa eri valintojen vaikutuksia eri tutkimuksista. Lastenhankinnan vaikutus tulee katsaukseen tästä Murtaugh’n & Schlaxin tutkimuksesta, joskaan alkuperäistutkimuksen luettuani en ymmärrä tarkalleen miten juuri 60 tonnia on katsaukseen otettu.

Joka tapauksessa on hyvä ymmärtää, miten alkuperäistutkimuksessa lisääntymisen päästöjä lasketaan. Jos suomalaisen keskimääräinen hiilijalanjälki on (melko karkeasti) 10 tonnia vuodessa, miten yksi lisäsuomalainen synnyttää kuusinkertaisen päästövirran?

Kyse on periaatteessa siitä, että lapsia hankkivan ajatellaan olevan vastuussa koko sukulinjansa - jälkeläiset, heidän jälkeläisensä, heidän jälkeläisensä, ja niin edelleen - päästöistä. Palaan myöhemmin siihen, miten järkevä tämä lähestymistapa on. Puhutaan ensin siitä, miten sen puitteissa asioita lasketaan.

Tutkimuksessa lasketaan ensin, kuinka monta jälkeläistä henkilö saa. No, jälkeläiset tehdään yhdessä, joten tässä puhutaan ”geneettisistä yksiköistä”. Omasta lapsesta saat puolikkaan geneettisen yksikön, lapsenlapsesta neljäsosan, ja niin edespäin.

Tässä tarvitaan oletuksia tulevista päästöistä ja tulevasta syntyvyydestä. Siis siitä, miten paljon lapsesi ja lapsenlapsesi tuottavat päästöjä ja miten paljon he tuottavat lisää jälkeläisiä. Tutkimuksessa on erilaisia skenaariota. Pohjaskenaariossa päästöt pysyvät nykytasolla. Syntyvyys konvergoi nykytasolta jonkin YK:n ennusteen mukaiseen 1,85:een vuoteen 2050 mennessä.

Sinä hankit lapsen, lapsesi hankkii lapsen, hän taas hankkii lapsen, ja niin edespäin. Vaikuttaa pitkältä laskutoimitukselta. Onneksi tutkijoilla on tietokone ja R-ohjelmisto, jossa he simuloivat tätä. Kertoessaan simulaatioistaan he pudottavat tällaisen virkkeen ikään kuin sivuhuomiona:

Some lineages persist indefinitely, in which case a pre-specified time limit terminates the simulation.

Jaa…ha?

Ei äärettömistä sarjoista voi ottaa summia niin, että aletaan laskea sarjaa ja sitten kun luku alkaa näyttää liian isolta, lopetetaan laskeminen. Tämä ”ennalta määritetty aikaraja”, joka mahdollisesti ratkaisee tutkimuksen tuloksen, mainitaan vain tässä kohdassa. Tätä aikarajaa ei kerrota missään, mikä on hyvin kummallista. Jo tämän perusteella sanoisin, että tämän 60 tonnin luvun voisi unohtaa.

Kuten sanottua, tutkimuksessa kokonaishedelmällisyyden odotetaan konvergoituvan 1,85:een. Tämä on uusiutumistason alapuolella. Tämä tarkoittaa sitä, että pitkällä aikavälillä ihmiskunta kuolee sukupuuttoon. Eikä sellaisessa skenaariossa sinänsä mitään ongelmaa ole, onhan tässä ihmiskunnalla ollut jo hetkensä, mutta kun edellä olevan sitaatin lähtökohta on että osa sukulinjoista ei pääty koskaan.

Murtaugh & Schlax simuloivat R:llä, mutta nähdäkseni tätä voi aivan hyvin excelöidäkin. Laitoin laskelmat Google Sheetsiin.

(Jos löytyy virheitä tai kummallisuuksia niin pistä kommenttia, laitoin view-only-jaon, joten parametrien muuttaminen toivottavasti toimii jos teet sheetistä kopion).

Oletukset ja kaavat löytyvät sieltä, mutta sanottakoon että käytin tässä pyöreää kymmentä tonnia co2-ekvivalenttia suomalaisten keskipäästönä tästä tulevaisuuteen. Murtaugh & Schlax käyttävät tällaista kiinteäpäästöistä skenaariota pohjalaskelmanaan.

Vuonna 2017 suomalaisten kokonaishedelmällisyys oli 1,49 (lähde). En ympännyt malliin fiinejä konvergoitumisia, vaan laskin lapsen päästöt kahdella eri hedelmällisyysluvulla: nykyisellä ja 1,85:llä. 1,85:llä lapsen hankkimisen päästöt ovat 109 tonnia ja 1,49:llä 32 tonnia. Kumpi on sitten oikeampi? No, saat itse päättää. Saat myös päättää, etteivät nämä laskelmat ole mielekkäitä eivätkä niistä tulevat luvut hyödyllisiä.

Vielä yksi asia. Typerien aikarajojen sijaan tutkijat olisivat voineet tehdä sen mitä monesti tulevaisuutta koskevissa laskelmissa tehdään – diskontata. Millä tahansa mittarilla sitä arvioidaankin, niin yhden co2-ekvivalenttitonnin merkitys nyt ei ole sama kuin tuhannen vuoden päästä. Tästähän on kyse, kun puhutaan että ilmastonmuutos on kiireellinen ongelma, eikä päästöjen vähentämisen kanssa voi odottaa pitkälle tulevaisuuteen. IPCC:n sivuilla kirjoitetaan asiasta näin:

A separate issue is that of the discount rate to be applied to carbon. In a mitigation cost study, should reductions of GHG in the future be valued less than reductions today? It could argued that this is the case, as the impacts of future reductions will be less. This is especially true of “sink” projects, some of which will yield carbon benefits well into the future. Most estimates of the cost of reductions in GHGs do not, however apply a discount rate to the carbon changes. Instead, they simply take the average amount of carbon stored or reduced over the project lifetime (referred to as flow summation) or take the amount of carbon stored or reduced per year (flow summation divided by the number of years). Both these methods are inferior to the application of a discount rate to allow for the greater benefit of present reductions over future reductions.

Ajattele, että joku ehdottaa päästöjä vähentävää projektia: metsitystä, teknologia-investointia, mitä ikinä. Hän sanoo, että tämä projekti vähentää päästöjä miljoona tonnia vuodessa. Tämän jälkeen hän paljastaa, että suurin osa päästövähennyksistä syntyy oikeasti vasta yli sadan vuoden päästä. Onko projekti sinusta vähemmän arvokas kuin jos päästövähennykset tulisivat heti? Jos on, harrastat diskonttausta.

Diskonttausparametrin – miten paljon nykyistä painotetaan suhteessa tulevaan – valitseminen ei ole tietenkään yksinkertaista. Joka tapauksessa esimerkiksi kahden prosentin diskonttokorkoa käyttämällä päästöt tippuvat 7-8 tonniin, riippuen hedelmällisyysparametrista. Tämä havainnollistaa kahta asiaa. Ensinnäkin, diskonttaaminen on iso juttu. Toiseksikin, diskonttovapaissa luvuissa (kuten paljon puhuttu 60 tonnia) iso osa päästöistä tulee kaukana tulevaisuudessa. Ilman diskonttausta skenaariossa, jossa syntyvyys on 1,85, päästöistä viisi kuudesosaa tulee yli sadan vuoden päästä.

Kaikkien tällaisten laskuharjoituksien tarkoitus on ollut tehdä eri valinnoista vertailukelpoisia: kuinka paljon planeetta kärsii Thaimaan-lomista verrattuna lasten hankkimiseen? Näiden valintojen vertailu on kuitenkin väistämättä hyvin vaikeaa, ja laskelmien eri oletukset (huonotkaan sellaiset!) eivät näy mediassa raportoitavassa ”60 tonnia”-luvussa. Mitä lukua sitten itse suosittelisin käyttämään tuon 60 tonnin sijasta? En mitään. Tai siis, en suosittele mitään tiettyä lukua. Saat päättää itse. Ja jos tuntuu vaikealta, niin sellaista se on.

On hyvä kuitenkin pitää mielessä, että tässä koko ajan puhutaan päästöistä muunnettuna vuositasolle (eli lapsen hankkimisen päästöt jyvitettynä vanhemman jäljellä oleville elinvuosille). Jos perustasolla päästöt ovat kymmenisen tonnia vuodessa, 7-8 tonniakin siihen päälle on aika paljon. Mutta onko lapsia hankkiva vastuussa koko sukulinjastaan, ja tarkoittaako tämä sitä että kaikki jälkeläiset vapautuvat vastuusta?

Filosofiset ongelmat

Miten ajatella vastuuta ja vaikutuksia tilanteessa, jossa on peräkkäisiä päätöksentekijöitä?

Jos noudatetaan 60 tonnin tutkimuksen lähestymistapaa, vanhemmat kantavat myös lastensa ristit. Kun minä hankin lapsen, minä tuotan päästöjä. Jos nämä päästöt sisältävät myös lapseni päästöt, hänen elämänsä on ikään kuin maksettu. Hänen ei tarvitse huolehtia omien valintojensa vaikutuksista, eikä kukaan voi häntä niistä syyllistää. Kuulostaako järkevältä? Ei minustakaan. Mutta ei niitä päästöjä voi useampaan kertaankaan laskea. Kun lapseni joskus 2040-luvulla syö avokadoleivän, sen leivän päästöt ovat joko minun tai lapseni kontolla, ei molempien.

Miten lasten hankkimisen ilmastovaikutuksia sitten pitäisi ajatella? Tämä on vaikea kysymys, ja tästäkin syystä lasten hankkimisen vertailu muihin ilmastoon vaikuttaviin toimiin, kuten lentämiseen, syömiseen, ja asumiseen, on vaikeaa.

Oma intuitioni on se, että jonkin ”täysi-ikäisyyden” rajan ylitettyään lapsi on vastuussa omista valinnoistaan, myös ympäristön näkökulmasta. Jos lapseni syö avokadoleivän kolmekymppisenä, se on hänen valintansa. Jos syötän lapselleni avokadoleivän kun hän on viisivuotias, se on minun valintani. Vastuu kulkee muassa.

Jos minun siis pitäisi antaa luku lapsen hankkimisen ilmastopäästöille, laskisin siihen mukaan kaikki ikävuosina 0-17 lapsen takia ostetut hyödykkeet: lapsen ruuat, vaatteet, lentoliput, ja niin edelleen. Joitakin asioita on vaikeampi laskea. Kuinka suuri osa asumisen tuottamista päästöistä johtuu lapsesta, eli kuinka paljon pienemmässä asunnossa asuisin ilman lasta? En ole nähnyt tällaisia laskelmia, enkä osaa sanoa millainen tonniluku tästä tulisi.

No, tämä on vain minun intuitioni lastenhankinnan päästövaikutuksen laskemisesta. Isompi kysymys on se, kannattaako lastenhankintaa ylipäänsä problematisoida ympäristönäkökulmasta. Suhtaudun tähän epäillen.

Lapsivero on poliittisesti epärealistinen – ja syystä

Hyvä esimerkki lasten hankintaa ilmastonäkökulmasta problematisoivasta kirjoituksesta on Kari Enqvistin hiljattainen Yle-kolumni. Kolumnissa Enqvist pyrkii tuomaan ilmastokeskusteluun ymmärrystä eri toimien vaikutusten skaalasta:

Tulisiko siis lentoveron lisäksi ottaa käyttöön vaikkapa kolmannen lapsen jälkeen perittävä lapsihaittavero? En ole sitä nyt vaatimassa, mutta väestönkasvun ongelma tulisi sisäistää kunnolla.

Väestönkasvun ongelman sisäistämisen ilmastovaikutus: nolla tonnia. Jotta päästöt vähenisivät, tarvitaan toimia. Oletettavasti väestönkasvun ongelman sisäistämisen on tarkoitus johtaa politiikkatoimiin väestönkasvun hidastamiseksi. Nuo politiikkatoimet ovat tällä hetkellä ns. Overtonin ikkunan ulkopuolella. Väestönkasvun ongelman sisäistäminen kunnolla on sen sijaan vaatimuksena niin laimea, että sitä on edes vaikea sijoittaa hyväksyttävyyden janalle.

Muutoksia tulee vain, jos Overtonin ikkuna siirtyy. Overtonin ikkuna ei siirry pyytämällä tai käskemällä. Sen siirtämiseksi on mentävä reunasta läpi ryskyen ja vedettävä karmit mukaansa. Enqvist ei tätä tee, ja siksi hänen kolumninsa on kovin turhauttava. Siksi niin monet lastenhankinnan ilmastopäästöihin huomiota kiinnittävät kolumnit, uutisjutut, somepäivitykset ja sensellaiset ovat kovin turhauttavia. On hölmöä valittaa että jokin toimenpide on poliittisesti epärealistinen, jos ei itsekään anna sille kannatustaan.

Lapsen hankkimista ilmastonäkökulmasta problematisoivat ihmiset ehkä kokevat olevansa rohkeita ajattelijoita jotka kysyvät rohkeita kysymyksiä. Aihe on ehkä heidän mielestään tabu, ja he näkevät häiritsevää tekopyhyyttä ystävissään, jotka äänestävät ja kuluttavat ympäristö mielessä mutta kuitenkin lisääntyvät vain omaa napaansa tuijottaen.

Minä arvostan enemmän fiksua keskustelua kuin rohkeita avauksia. Lastenhankintaa problematisoivasta puheenvuorosta saisi fiksumman ainakin kahdella tavalla. Yksi tapa on se, että vie ajatusketjun eteenpäin politiikkatoimenpiteisiin. Jos liikaväestö on ongelma, mikä on ratkaisuehdotus? Toinen tapa on että etsii internetistä josko joku olisi jo esittänyt vastauksen mielessä pyörivään rohkeaan kysymykseen. Jos on, niin sen pohjalta voi sitten lähteä jatkokyselemään.

Ja näitä vastauksia on. Esimerkiksi tämä David Robertsin juttu: ”I’m an environmental journalist, but I never write about overpopulation. Here’s why.” Juttu on lyhyt, mutta tiivistetysti: i) väestökontrollilla on historiallisesti ja potentiaalisesti nykyäänkin vaarallisia yhteyksiä esimerkiksi rasismiin ja eugeniikkaan, ii) väestönkasvua voi kehittyvissä maissa hillitä kouluttamalla tyttöjä ilman että väestöpolitiikasta tarvitsee tehdä numeroa, ja iii) jotkut ihmiset tuottavat enemmän päästöjä kuin toiset. Kaikkiaan Roberts toteaa, että väestömääristä puhuminen ympäristöjournalismissa on sellaista että siinä riskit ovat suuret ja hyödyt pienet.

Ehkä olet sitä mieltä, että kriisi on lähellä ja pakista tarvitaan kaikki työkalut. Mutta kun poliittinen pääoma, aika, huomio, ja muut muutoksen kannalta välttämättömät asiat ovat rajallisia, kannattaa keinoja valikoida.

Jos päästöt ovat ongelma, on periaatteessa parempi säännellä suoraan päästöjä kuin asioita, jotka korreloivat päästöjen kanssa (kuten väestömääriä). Tietenkään periaatteessa paras vaihtoehto ei ole aina käytännössä paras. Mutta vaikea nähdä, miten väestöpolitiikan tuominen pöytään mitenkään helpottaisi kansainvälisiä ilmastoneuvotteluja.

Ajattele seuraava skenaario. EU:n ilmastoneuvottelija istuu pöytään intialaisen kollegansa kanssa ja sanoo: ”Neuvottelumme päästökiintiöistä eivät ole edenneet. Kokeillaanko toista lähestymistapaa? Mitä jos sovittaisiin yhdessä siitä, miten paljon meikäläisiä ja teikäläisiä saa syntyä maailmaan?” Vaikka päästökiintiöistä sopiminen ei ole sekään helppoa, onnistuu se luultavasti paremmin kuin lapsikiintiöistä sopiminen.

No, ajatellaan kuitenkin että Suomi saisi tavoitteen syntyvyyden alentamiselle. Miten se toteutettaisiin? Lupamenettelyllä? Ehkä ei kuitenkaan. Enqvist puhuu lapsiverosta, mikä kertoo vain kuinka vähän hän on asiaa tosissaan ajatellut. Mikä järki olisi yhtä aikaa maksaa lapsilisää ja periä lapsiveroa? Miksi siis Enqvist ei puhu suoraan lapsilisien leikkaamisesta? Ehkä siksi, että näin kehystettynä lähestymistavan älyttömyys tulisi liian selvästi esille.

Ajattele seuraava skenaario. Seuraavien eduskuntavaalien alla suuren puolueen puheenjohtaja sanoo: ”Meidän puolueemme haluaa Suomen kantavan vastuunsa ilmastokriisissä. Siksi leikkaamme lapsilisiä, jotta syntyvyys saadaan laskuun.” En usko että puolue pääsisi tällä viestillä valtaan ja ajamaan syntyvyyttä ja päästöjä alas. Parempi olisi sanoa vaikkapa: ”Meidän puolueemme ajaa lupien määrän vähentämistä EU:n päästökaupassa.”

Kaiken kaikkiaan minä olen itse sitä mieltä, että väestöpolitiikan työntäminen ympäristöpoliittiseen keskusteluun on turhaa ja jopa haitallista. Ehkä olet eri mieltä, ja se on ok. Jos kuitenkin haluat nostaa väestömäärän ilmastopolitiikan tavoitteeksi, niin minusta tässä pitäisi mennä ”Entä lapset?”- ja ”Mihin on unohtunut väestöräjähdys?”-kysymyksistä lähemmäs politiikkatoimia. Seuraavassa lastenhankintaa ilmastonäkökulmasta haastavassa puheenvuorossa haluaisin nähdä vastauksia ainakin seuraaviin kysymyksiin:

• Miten väestömäärät pitäisi tuoda kansainvälisiin ilmastoneuvotteluihin?
• Miten valtioiden, kuten Suomen, kannattaisi implementoida syntyvyyden alentaminen? 

Suosituksia rationalismin liepeiltä

Rationality: From AI to Zombies kokoaa Eliezer Yudkowskyn blogikirjoituksia vuosilta 2006-2009. Nämä blogikirjoitukset muodostavat rationalisteille  keskeisen Less Wrong-sivuston keskeisen kokoelman. Mutta skeneily sikseen – mistä siinä on kyse?

Ei ole yhtä määritelmää tai vastausta. Itse tiivistäisin asian seuraavasti: miten omaa ajattelua tulee rakentaa jotta siitä tulisi parempaa. Parempaa miten? Parempaa siten, että sitä olisi harvemmin väärässä. Rakentaa miten? Lukemalla kognitiivista psykologiaa, kokoamalla käsitteitä, kehittämällä hyviä tapoja ja karsimalla huonoja.

Edellinen on tiivistelmä samaan tapaan kuin luuranko on tiivistelmä eläimestä. Tarvitaan lihaa luiden päälle. Ennen sitä pitää kuitenkin miettiä, onko hommassa alkujaankaan pointtia.

Ihmiset ovat usein eri mieltä asioista (lähde: elämänkokemus). Tämä tarkoittaa sitä, että joka hetki monet ihmiset ovat väärässä niin monista asioista (ks. internet). Ihmiset kuitenkin muuttavat mielipiteitään vain harvoin (mieti omalta kohdaltasi).

Jos mielipiteet muuttuvat harvoin, mikä on se potentiaali, jota rationalistit pyrkivät realisoimaan? Ainakin itse olen tunnistanut seuraavia hyötyjä, ja kokenut seuraavat ohjeet hyödyllisiksi:

Kun tarve tulee, mielipide muuttuu kivuttomammin. Kun ymmärrät, miten vaikeaa mielipiteen muuttaminen on, suhtaudut siihen nöyrästi. Kun näet keskustelukumppanisi olevan väärässä, annat hänelle sopivasti syytä pohtia omaa kantaansa, minkä jälkeen annat hänelle tilaa ja aikaa tehdä työ loppuun itse sen sijaan, että vyöryttäisit hänen ylleen jokaisen argumentin työkalupakista ja odottaisit täydellistä ja välitöntä antautumista. Kun sinulle itsellesi tulee tunne, että saatat olla väärässä, vetäydy tilanteista joissa väärässä oleminen on tappio.

Ymmärrät, että uskomukset ovat kvantitatiivisia. Älä pidä epävarmuuden osoituksia heikkoutena itsessäsi tai muissa. Käytä vedonlyöntiä sekä ajatusleikkinä että käytännön keinona omien ja muiden uskomusten kartoittamisessa.

Tunnet omat mielipiteesi paremmin ja osaat esittää ne oikein muille. Ajatellaan, että uskot että P on hyvä koska X. Ajatellaan, että kohtaat ihmisen, jonka mielestä P on huono. Sinulle voi tulla kiusaus voittaa ja ajattelet, että enemmän on parempi. Sanot kohtaamallesi ihmiselle, että P on hyvä koska X, Y, Z. Ajaudut keskusteluun kohdista Y ja Z, tajuat että et todellisuudessa usko niihin mutta koetat pitää niistä kiinni koska myöntyminen vaikuttaisi siltä että menettäisit pisteen ja P:n hyvyys kärsisi (vaikka ei se oikeasti kärsi, ei se ole sinusta ja sinun netti- tai baarikinastasi kiinni). Mitä enemmän olet miettinyt asioita ja omaa miettimistäsi, sitä paremmin osaat välttää väärinymmärryksiä ja turhia kiistoja.

Rationalistien tekstien lukeminen auttaa myös ymmärtämään paremmin käymiäsi ja seuraamiasi keskusteluita. Hyöty tulee paitsi siitä, että käsitteet auttavat tunnistamaan paitsi muiden argumentointia, myös omaa argumentointia. Tässä on kuitenkin syytä korostaa erästä asiaa.

Vaikka monet ”metakäsitteet” ovat hyödyllisiä, niiden tuominen eksplisiittisesti mukaan keskusteluun on oman kokemukseni mukaan yleensä keskustelun kannalta haitallista. On hyvä osata tunnistaa vaikkapa ad hominem-argumentti, mutta toisen osapuolen syyttäminen ad hominem-argumentoinnista johtaa tyypillisesti keskustelun taantumiseen ad hominemista kiistelyyn. Ks. vastaavasti Kaj Sotala Motte and bailey-käsiteparista, tai minä itse todistustaakasta.

Tässä vielä poimintoja, lukusuosituksia (linkeissä) ja omia ohjenuoriani.

Isot ideat

Uskomusten pitäisi liittyä odotuksiin. Mihin tahansa uskotkin, pitäisi olla olemassa asioita, jotka vaikuttavat siihen, miten vahvasti siihen uskot. On hyvä miettiä, mitä ne voisivat olla. Odotukset eivät tässä liity tuleviin tapahtumiin, vaan uuteen informaatioon. Jos siis sinulla on uskomuksia vaikkapa Margaret Thatcherin pääministerikaudesta (esim. "talouden dynaamisuus parani" tai "tasa-arvo heikkeni"), niin lukemalla tuota aikaa koskevia tekstejä saat uutta informaatiota, vaikka tapahtumat ovatkin jo menneisyydessä.

Uskomusten pitäisi päivittyä uuden informaation myötä Bayesin lain mukaan. Jossain määrin näin tapahtuu vaikket tiedostaisikaan sitä, mutta Bayesin kaava on hyvä myös ymmärtää ainakin jotenkuten.

Monesti uskomukset eivät päivity oikein. Näissä virheissä on säännönmukaisuuksia, joita kutsutaan harhoiksi. Nämä harhat on hyvä tuntea ja pyrkiä tiedostamaan mille harhoille itse on altis.

Käsitteitä

Kartta ja maasto. Tämä on tärkein käsitepari. Kartat eivät ole realistisia. Katso vaikka kotikaupunkisi karttaa, se ei näytä kotikaupungiltasi. Karttojen tarkoitus on olla hyödyksi, ja eri tarkoituksiin tarvitaan erilaisia karttoja. Maastossa suunnistukseen tarvita yhdenlainen kartta, kaupungin nähtävyyksien löytämiseen toisenlainen. Karttojen tulee heijastella maastoa, mutta karttoja muokkamalla ei voi muuttaa maastoa.

Päättelyetäisyydet. Jos et tule ymmärretyksi, aloita kauempaa.

Cluster structure of thingspace. Tätä on vähän vaikea selittää. On olemassa kategorioita, mutta asioiden (käsitteiden) etäisyys toisistaan on kuitenkin jatkuva ja jotkut asiat ovat lähempänä kategorioiden ytimiä kuin toiset. Ajatellaan vaikkapa kategoriaa "äiti". Vaikka äitejä ovat niin alateitse synnyttäneet kuin sektiolla synnyttäneet, jostain syystä jälkimmäiset tuntuvat olevan kauempana jostain äitiyden ytimestä (jos et usko, niin ks. esim. 1, 2, 3, 4). Ks. myös Ozyn hyvä blogaus sukupuolesta. Jos jotain, niin ehkä tämä voi auttaa olemaan stressaamatta siitä, kuuluuko oikeasti johonkin kategoriaan (esim. äiti tai mies) jos poikkeaa muista sen kategorian ihmisistä tai kategoriaan liitetyistä ominaisuuksista (esim. helvetin raskas alatiesynnytys tai kiinnostus urheilua kohtaan).

Taitoja ja tapoja

On monia tapoja, jotka ovat haitallisia. Nämä on hyvä tunnistaa, jotta niistä voi luopua. Itselleni silmiäavaavia tekstejä olivat Fake explanations ja Guessing the teacher’s password. Noiden tekstien kautta ymmärsin paremmin sen, että olen kohtalaisen hyvä esittämään fiksua ja minulla on ollut tarve toimia niin, ja että tämä käyttäytymismalli on haitannut asioiden ymmärtämistä.

Mitä tahansa ongelmaa ajatteletkin, pyri mahdollisimman pitkään välttämään ratkaisujen keksimistä. Kun keksit ratkaisun, toivot sen olevan oikea. Tämä vääristää tapaasi ajatella ongelmaa ja vaikeuttaa oikean ratkaisun löytämistä.

Sanoihin ei kannata kiinnittyä (1, 2). Myös adjektiivien ja adverbien käyttöä kannattaa vähentää. Adjektiivi on johtopäätös (esim. "erikoinen ehdotus"), ja sellaisten tekemisessä kannattaa malttaa.

Käännä merkitykset toisinpäin. Jotta ”Aiheesta X tarvitaan lisää tutkimusta” olisi ei-triviaali lause, on voitava sanoa myös ”Aiheesta Y ei tarvita enää lisää tutkimusta”. Kokeile myös: "Liikaa Y:tä tulee välttää" tai "Uudistus U on toteutettava huolellisesti". Triviaaleja lauseita voi käyttää otsikkotasolla, mutta tekstissä pitää olla muutakin. Mitä nopeammin osaat hypätä triviaalien lauseiden yli, sen parempi.

Ole ihmeissäsi todellisuudesta (1, 2, 3). Tieteellisten ristiriitojen ja vallitsevia käsityksiä kumoavien yksittäistutkimusten ei pitäisi olla kiinnostavia. Konsensuksen ja perusoppikirjojen pitäisi olla kiinnostavia. Ellet ole alan asiantuntija, lue katsauksia ja perusoppikirjoja, älä viimeisintä tutkimusta. Katso todellisuutta niin kuin se olisi täynnä ihmeitä.

Sote-uudistuksen viranomaisviestinnästä

Hallitus avasi hiljattain sote-uudistuksen viestintään omamaakunta.fi-sivuston, jolla pyritään viestimään sote-uudistuksesta kansalaisille ymmärrettävällä tavalla. Sivusto antaa sote-uudistuksen vaikutuksista positiivisemman kuvan kuin vaikkapa varsinaiset hallituksen esitykset uudistuksesta.

Sekä kansalaisena että virkamiehenä koen, että tuota sivustoa, ja osaltaan sote-uudistuksen viranomaisviestintää muutenkin, on vaikea nähdä viranomaisarvojen mukaisena. En ole tietenkään tässä asiassa ketään rivikansalaista tai rivivirkamiestä kummoisempi asiantuntija tai auktoriteetti, eikä asia ole suinkaan mustavalkoinen. Koetan tässä kirjoituksessa kuitenkin perustella kantaani ja samalla pohtia viranomaisviestinnän roolia sote-uudistuksessa. Kommentit, erityisesti kriittiset sellaiset, ovat toivottuja.

On syytä myös huomioida, että omamaakunta.fi on vain pieni osa sote-uudistuksen viestinnän kokonaisuutta. Valtaosin viestintä on ollut tasapuolista ja muutenkin asiallista, joskin myöhemmin kirjoituksessa nostan esiin myös vastaisen esimerkin.

Viranomaisarvot ja viranomaisviestintä

Viranomaisarvoja on tietenkin monia. Ne on itse asiassa listattu Valtionhallinnon käsikirjassa Arvot arjessa. Lista kuuluu seuraavasti:

• toiminnan tuloksellisuus
• avoimuus
• laatu ja vahva asiantuntemus
• luottamus
• palveluperiaate
• puolueettomuus ja riippumattomuus
• tasa-arvo
• vastuullisuus

Arvojen konkretisoimiseksi näitä avataan käsikirjassa. Arvoja voidaan tietenkin tulkita monin tavoin, ja kun arvoja on monta, ne voivat tietenkin olla ristiriidassa.

On välttämätöntä, että on viranomaisviestintää. Jos  kansalaiset joutuisivat tukeutumaan yksinomaan hallituksen esityksiin, lain nojalla julkaistuihin muistioihin ja poliitikkojen puheisiin, luottamus lakihankkeisiin ja poliittiseen järjestelmään kärsisi.

On hyvä, että viranomaisviestintä on monipuolista. Yleisökin on. Sote-uudistuksesta kaipaavat tietoa niin kuntapäättäjät, terveydenhuollon ammattilaiset kuin kansalaisetkin. Viesti, joka palvelee yhtä ryhmää, ei välttämättä aukea toiselle.

Erityisesti kansalaisille suunnatun viestinnän tulee olla ymmärrettävää. Ymmärrettävyys vaatii usein yksinkertaistamista. Viranomaisviestinnässä se ei kuitenkaan voi tarkoittaa yksipuolistumista. Jos asiassa on kaksi puolta - esimerkiksi uhkia ja mahdollisuuksia - viestintää ei voi yksinkertaistaa jättämällä toisen puolen pois. Tässä on nähdäkseni yksi sote-uudistuksen viestinnän merkittävimmistä jännitteistä.

Tämä on myös omamaakunta.fin keskeinen ongelma. Jos olisi kyse virkamiesvalmistelussa arvioitujen vaikutusten konkretisoimisesta muutoksiksi kansalaisten arjessa, ongelmaa ei olisi. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että vain vieraannuttava virkamiesjargon on pudotettu pois. Myös kaikki puhe riskeistä ja vaihtoehdoista on jäänyt matkan varrelle, ja samalla mahdollisuudet on muutettu varmoiksi hyödyiksi. Monia sivuston valintoja on vaikea nähdä muuna kuin pyrkimyksenä vaikuttaa kävijöiden mielipiteisiin tietynsuuntaisesti.

Mielipidevaikuttaminen

Kaikilla uudistuksilla on hyviä ja huonoja puolia. Hyötyjä ja kustannuksia. Mahdollisuuksia ja riskejä. Kun hallitus esittää jotain uudistusta, se tekee sen siksi että se ajattelee plussien olevan isompia kuin miinukset. Oppositio on tästä yleensä eri mieltä. Virkamies kirjoittaa lakiesityksen, jossa uudistusta perustellaan plussilla, mutta kuitenkin niin että myös miinukset tuodaan esille. Näin säilytetään luottamus lainvalmisteluun ja viranomaisen tasapuolisuuteen.

Kansalaista palvelevan viranomaisviestinnän ja hallituspuolueita palvelevan poliittisen viestinnän raja on monesti väistämättä epäselvä. Näitä voi kuitenkin pyrkiä erottamaan seuraavalla kysymyksellä: pyrkiikö viestintä tarjoamaan tietoa, vai pyrkiikö se vaikuttamaan mielipiteisiin?

Omamaakunta.fi-sivustolla esillä oleva video on selkein esimerkki jälkimmäisestä. Tämä vaikuttaa puhtaalta mielikuvamarkkinoinnilta, jonka tarkoitus on luoda kuva, että sote-uudistuksen hyväksyminen on oikea ja vastuullinen ratkaisu tulevien sukupolvien kannalta. On hyvä katsoa, miten arvo-oppaassa sanotaan viestinnästä:

Valtionhallinnon viestinnän keskeisinä tehtävinä ovat informointi, neuvonta ja edellytysten luonti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon osallistumiselle.

Informaatiota ei videolla jaeta. En myöskään tiedä mitä edellytyksiä se luo yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon osallistumiselle. Videon voi nähdä antavan neuvontaa: niin kansalaisen kuin päätöksentekijänkin kannattaa hyväksyä sote-uudistus, jotta tulevat sukupolvet voisivat hyvin. Miksi valtionhallinnon pitäisi antaa tällaista neuvontaa? Pohjimmiltaan kysymys onkin ehkä juuri tästä. Missä määrin valtionhallinnon viranomaisten tulee viestinnällään pyrkiä edistämään hallituksen esitysten läpimenoa?

Ymmärrän, että virkamies haluaa, että lähtökohtaisesti hallituksen hankkeet menevät läpi. Muuten tehdään turhaa työtä ja politiikka poukkoilee, mitä on syytä välttää. Voi ajatella, että tämä on viranomaisarvojen mukaista: toiminta on vähemmän tuloksellista ja julkisia varoja on käytetty tehottomasti, jos valmistellaan pitkään uudistusta, joka ei toteudu. Ensisijainen ratkaisu tähän ei kuitenkaan mielestäni ole virkamiesten kansalaisiin kohdistuva mielipidevaikuttaminen työ uudistuksen läpimenon varmistamiseksi.

Kun itse olin töissä valtiovarainministeriössä ja hallitus veti pois hankkeen jota itse olin ollut valmistelemassa, niin kyllähän se joka kerta vähän harmitti ja koin itsekin epäonnistuneeni. En kuitenkaan ajatellut että olisinpa ollut enemmän julkisesti kertomassa hankkeen hyvistä puolista. Ajattelin pikemminkin, että olisinpa ymmärtänyt ja tuonut sisäisissä keskusteluissa vahvemmin ja aiemmin esille niitä riskejä ja ongelmia, jotka hankkeen lopulta kaatoivat.

Mahdollisuuksista varmuuksiin

VM:n viestintäpäällikön mukaan omamaakunta.fi-sivustolla on "samat faktat" kuin muissa viestintäkanavissa. Sote-uudistus on kuitenkin sen luontoinen, että sen arvioinnissa faktoilla, perinteisesti ymmärrettynä, ei ole kovin paljoa merkitystä.

Sote-uudistukseen liittyy merkittävää epävarmuutta. Se on suuri, kansainvälisesti ja historiallisesti melko poikkeuksellinen uudistus, ja sen käytännön toteutuminen riippuu paljon myös siitä, miten uudet maakunnat tulevat toimimaan. Sote-uudistuksessa on toki faktoja: maakuntia tulee 18 kappaletta, tehtävät tulevat olemaan nämä-ja-nämä ja niin edelleen. Mutta tämä on sitä hallinnosta puhumista, jonka kansalaiset kokevat etäiseksi.

Omamaakunta.fi:ssä on ilmeisesti haluttu kertoa, mitä sote-uudistus tarkoittaa kansalaisen arjen kannalta. Tämä on hyvä tavoite, mutta siihen tarvitaan paljon muutakin kuin faktoja. Kyse on epävarmoista arvioista, mahdollisuuksista ja uhkista.

Hallituksen esityksessä tuodaan tämä hyvin esille. Siellä asetetaan konditionaalia konditionaalin perään uudistuksen vaikutuksista puhuttaessa. Tässä yksi, nähdäkseni melko edustava kohta hallituksen esityksistä:

Järjestämisen ja tuottamisen erottaminen ja yksityisen palvelutuotannon hyödyntäminen puolestaan voivat luoda edellytyksiä palvelutuotannon tehostamiselle, tuottavuuden kasvulle sekä kustannusvaikuttavuuden paranemiselle.

Mainitut toimenpiteet voivat luoda edellytyksiä palveluntuotannon tehostamiselle. Tämä on fakta. Se, että mainitut toimenpiteet tehostavat palveluntuotantoa, ei ole.

Mitä tapahtuu, kun edellisen kaltaiset virkamiesarviot kierrätetään viestintäosaston, ja tässä tapauksessa vielä ulkopuolisen viestintätoimiston, kautta? Viesti yksinkertaistuu, ja samalla muuttuu. Tässä yksi kohta omamaakunta.fi-sivustolta, uudistusta havainnollistavasta videosta (eri kuin edellä linkitetty). Se mitä sote saa aikaan esitetään varmana faktana, ei mahdollisuutena, kuten hallituksen esityksissä.

Tuomasta harmittaa terveyskeskusten pitkät jonot. No, jatkossa sosiaali- ja terveyspalvelut toimivat paremmin, kun Tuomas voi valita palvelunsa nykyistä monipuolisemmin.

Paitsi että hallituksen esityksissä palveluiden parantuminen esitetään mahdollisuutena, siellä tuodaan esiin myös se, että palvelut voivat myös heikentyä. Tästä ei videoilla puhuta.

Toisaalta julkisen sektorin säästöpaine, mikä voi ilmentyä esim. palveluihin pääsyssä tai laadussa (jonoissa tai  tasossa), voi johtaa edelleen yksityisen sairauskuluvakuutusten kysyntään. 

Monet muutkin ovat suhtautuneet kriittisesti omamaakunta.fi-sivustoon. VM pääsikin puolustelemaan sivustoa Suomen Kuvalehden jutussa, ja haluan reiluuden nimissä nostaa esille heidän vastauksensa kritiikkiin:

Valtiovarainministeriön viestintäpäällikkö Thomas Sund  katsoo, että Omamaakunta.fi -sivustolla ei tarvitse kertoa uudistuksen epävarmuuksista ja riskeistä, koska niistä kerrotaan toisessa paikassa eli Alueuudistus.fi -sivustolla. Siellä on kattavasti esillä uudistukseen liittyviä taustamateriaaleja, lakiesityksiä ja niistä annettuja lausuntoja.  

”Kun teimme ratkaisun tehdä tätä eri kohderyhmien kautta, päädyimme siihen, että halusimme vähän rauhoitella ihmisiä. Siihen me kaikki kuitenkin pyrimme, että palvelut pysyisivät samana tai paranisivat. Riskejä ja uhkakuvia, joista varsinkin julkisuudessa on puhuttu paljon, ei ole peitelty valmistelun aikana. Ne ovat siellä alueuudistuksen puolella.”  

Sund pohtii, että Omamaakunta.fi:stä olisi tullut liian samanlainen toisen sivuston kanssa, jos siellä olisi käsitelty myös riskejä ja uhkakuvia. 

”Olisiko sitten syytä ollut ylipäätään tehdä tätä, mitä meiltä selkeästi kuitenkin pyydettiin”, hän kysyy. 

”Meillä on ministeriössä tapana kirjoittaa virkamiesjargonia, joka ei oikeasti avaudu kaikille. Meidän täytyy tässä tavoittaa se pihtiputaanmummo ja nuoria. On väärin kirjoittaa asia hankalaan muotoon, jos haluamme, että kaikki ymmärtävät, mistä on kyse.”

Haluan korostaa sitä, etten ole tässä mikään auktoriteetti, ja kuten yllä jo totesin, rajat eivät ole selkeitä. Kolme kohtaa edellisessä kuitenkin pistävät silmään.

Ensinnäkin: millä perusteella ministeriössä on päädytty siihen, että ihmisiä halutaan rauhoitella? Miksi ei ole päädytty siihen, että ihmisiä pitäisikin oikeasti pelotella? Joskus näinkin pitää tehdä. Valtiovarainministeriö (minusta oikein) luo määrätietoisesti kriisitietoisuutta valtiontalouden vakaudesta, ja esimerkiksi sisäministeriö on pyrkinyt vaikuttamaan siihen, että ihmiset ymmärtäisivät paremmin terrorismiriskit ja siviilitiedustelun roolin niiden vähentämisessä. Miksi siis sote-uudistuksen osalta on päädytty siihen, että kansalaisten riskikäsitykset ovat vääriä tiettyyn suuntaan?

Toiseksikin: Sund ei avaa sitä, kuka on pyytänyt ministeriötä "rauhoittelemaan ihmisiä". Käsitykseni mukaan virkamiehet voivat kuitenkin vastata tällaisiin pyyntöihin myös kielteisesti.

Kolmanneksi: jos sivustolla tietoisesti tuodaan esille vain mahdollisuuksia, eikä esimerkiksi riskejä, tämä olisi hyvä tuoda sivustolla esille. Esimerkiksi sivuston osoite voisi olla www.joshyvinkay.fi.

Vaihtoehtojen rajaaminen

Haluan vielä nostaa yhden viestinnällisen teon omamaakunta.fi-sivuston ulkopuolelta, VM:n twitter-tilillä jaettiin hiljattain seuraava kuva:

Minusta tämä on suopeimminkin tulkittuna harhaanjohtava väite, ja julkisen talouden kestävyydestä huolehtivana kansalaisena minua harmittaa, että VM jakaa tällaista somessa. Kaksi pointtia.

Pointti numero yksi. Julkisen talouden tulot eivät riitä tulevaisuudessa lakisääteisiin palveluihin sote-uudistuksen kanssakaan. VM:n tuoreimman arvion mukaan kestävyysvaje on noin 2,5 % suhteessa bruttokansantuotteeseen. Sote-uudistuksen säästötavoitteen tulkitseminen kestävyysvajeen näkökulmasta on haastavaa  - sote-säästöstä ja kestävyysvajeesta suosittelen lukemaan Talouspolitiikan arviointineuvoston vuoden 2017 raportin lukua 5.3 - mutta jos lähdetään hallituksen alkuperäisestä tavoitteesta kaventaa kestävyysvajetta sote-uudistuksella 1,5 %, niin kestävyysvajetta jää jäljelle vielä kivulias siivu siinäkin tapauksessa että säästöt onnistuvat.

Pointti numero kaksi. Julkisen talouden tulot riittävät tulevaisuudessa lakisääteisiin palveluihin ilman sote-uudistustakin, jos kestävyysvaje paikataan muilla keinoilla. Julkisen talouden kestävyys on välttämätön huoli politiikassa, ja kestävyysvaje on hyödyllinen käsite kestävyystilanteen konkretisoimiseksi. Kestävyyspuheen ei kuitenkaan tarvitsisi olla niin vaihtoehdotonta kuin se usein on. On täysin mahdollista nostaa veroja ja/tai leikata menoja muualta sen 1,5 % BKT:sta sen sijaan, että ottaisi tuon sosiaali- ja terveydenhuollosta.

Lopuksi

Viestintä on nykyään entistä tärkeämpää valtionhallinnolle. Nähdäkseni viestinnän arvoa aletaan ymmärtää myös valtionhallinnon sisällä, joskaan ei aina riittävästi. Toivoisin kuitenkin, että viestinnässä noudatettaisiin samoja arvoja kuin muussakin viranomaistoiminnassa valtionhallinnossa. Erityisesti toivoisin, että viestinnässä (kuten muussakin viranomaistoiminnassa) muistettaisiin aina, että sillä palvellaan kansalaista eikä hallitusta, ja että toiminnan vaikuttavuutta ei mitata yksinomaan sillä, että hallitus saa esityksensä läpi.

Koska olen valtion virkamies ja tulen mahdollisesti olemaan sellainen lopun ikääni, haluan päättää kirjoituksen henkilökohtaisempaan, työntekijän näkökulmaan.

Ajatellaan, että tehdään rekrytointia, vaikkapa esimiestehtäviin joissa ehkä odotukset some-keskusteluun osallistumiselle ovat muita tehtäviä korkeammat. Hakijoina on kolme kandidaattia. Henkilö A on viestinyt hallituksen esityksistä tuoden esille niiden plussia. Henkilö B on viestinyt hallituksen esityksistä tuoden esille niiden miinuksia. Henkilö C on viestinyt hallituksen esityksistä tuoden esiin sekä plussia että miinuksia. Ajatellaan, että sekä plussat että miinukset ovat molemmat lainvalmistelussa virkamiesten tunnistamia.

Mikä on organisaation preferenssijärjestys henkilöiden suhteen? Minusta on selvää, että viranomaisarvojen pohjalta henkilön C pitäisi olla ykkössijalla viestintäosaamista tarkasteltaessa, koska hän viestii tasapuolisimmin. Henkilöt A ja B ovat molemmat viestineet epätasapuolisesti. Kuitenkin pelkään, että käytännössä henkilö A vaikuttaa houkuttelevimmalta vaihtoehdolta - ainakin jos puhutaan tehtävistä joiden rekrytointeihin poliitikot vaikuttavat.

Tämän kaiken jälkeen turvallisinta virkamiehelle lienee vaihtoehto D, eli jäädä pois somesta. Mutta entä jos henkilöltä D sitten kysytään, että voisitko uuden tehtäväsi myötä mennä someen viestimään? Entäs jos hän sanoo: kyllä, mutta tulen osallistumaan keskusteluun tasapuolisesti tuoden esille sekä plussia että miinuksia? Jos hän sanoo: kyllä, mutta tulen yhtä lailla rauhoittelemaan oppositioedustajia heidän liioitellessaan riskejä kuin pelottelemaan hallituksen edustajia heidän vähätellessään riskejä?

Vaikuttaa siltä, että sote-uudistuksessa viranomaisviestintä on joutunut ottamaan erityisesti viime aikoina vahvempaa, uudistusta puolustelevaa roolia, joka minusta sopisi luontevammin puolueille tai vaikkapa heidän ajatuspajoilleen. Kun hallituspuolueiden edustajat tyytyvät perustelemaan uudistusta sen tavoitteilla tai sillä, että tämä on paketti jossa saamme yhden meille mieluisen palasen, uudistuksen kokonaisuuden asiaperusteinen puolustelu jää virkamiesten harteille. Huolimatta siitä meneekö uudistus läpi, valtionhallinnossa on ehkä hyvä miettiä esimerkiksi seuraavia kysymyksiä, jotka tässä kirjoituksessakin ovat tulleet esille:

• Mikä on viestinnän suhde lainsäädännön virkamiesvalmisteluun? Jos virkamiesvalmistelussa on todettu, että "X voi luoda edellytyksiä Y:n parantamiselle", voidaanko viestinnässä sanoa "X parantaa Y:tä?" Jos virkamiesvalmistelussa on todettu, että "X:ään liittyy mahdollisuus A ja riski B", voidaanko viestinnässä sanoa vain, että "X:ään liittyy mahdollisuus A"?
• Pitääkö viestinnän edistää hallituksen esitysten läpimenoa, ja jos pitää, millä keinoin?
• Miten tehdä kansalaista kunnioittavaa viranomaisviestintää jos tunnustetaan, että kaikki kansalaiset eivät yhtä hyvin ymmärrä monimutkaisia asioita?

Todettakoon lopuksi vielä, että aina kyse ei ole viestinnästä, vaan joskus viranomaisarviot itsessäänkin ovat eri tavoin puutteellisia ja epätasapuolisia, kuten viime päivien keskustelussa on käynyt ilmi.

Milloin tarjontareformi supistaa tuloeroja?

Sipilän hallitus on monin keinoin pyrkinyt kohentamaan työnteon kannattavuutta, mikä on herättänyt huolta ja erimielisyyttä politiikan tulonjakovaikutuksista. Esimerkiksi työttömyysturvan leikkauksella on tuloeroja kasvattava vaikutus, koska työttömät ovat muita pienituloisempia. Osa työttömistä kuitenkin työllistyy uudistuksen seurauksena, millä taas on tuloeroja supistuva vaikutus. Mikä on lopullinen vaikutus tuloeroihin?

Tähän tietotarpeeseen on vastattu ansiokkaasti tutkijayhteisössä. Kotamäki, Mattila & Tervola (2017) ovat tehneet ansioturvan leikkaamisen vaikutuksista tarkastelun SISU-mikrosimulointimallilla. Kärkkäinen & Tervola (2018, slaidit) ovat tarkastelleet hallituksen politiikan vaikutuksia laajemmin samantapaisella lähestymistavalla.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen asiaa huomattavasti yksinkertaisemmassa kehikossa. Kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita, niin murskaavat virheiden huomiot kuin rakentavat jatkoajatuksetkin.

Tuloerojen tarkasteluun tarvitaan aina mittari. Gini-kerroin on näistä tunnetuin, mutta muitakin on. Nämä mittarit voidaan dekomponoida eli jakaa osatekijöihin. Ajatellaan, että populaatiossa on kaksi ryhmää. Tämän populaation tuloeromittari voidaan dekomponoida niin, että populaation tuloero on ryhmien sisäisten tuloerojen ja ryhmien välisen tuloeron (painotettu) summa.

Gini-kerroin on siitä haastava tuloeromittari, että se ei dekomponoidu täydellisesti kuin poikkeustapauksissa. Esimerkiksi kaikkien suomalaisten tulojen gini-kerroin ei ole tasan tarkkaan suomalaismiesten gini-kertoimen, suomalaisnaisten gini-kertoimen ja näiden ryhmien keskitulojen gini-kertoimen summa, vaan tähän jää ylijäännöstekijä. Koska tämä on hieman hankala asia tässä esittämäni tarkastelun kannalta, ajatellaan että käytetään jotain täydellisesti dekomponoituvaa tuloeromittaria, vaikkapa jotain Theil-indeksiä.

Mitä hyötyä tästä kaikesta on hänelle, joka haluaa ymmärtää tarjontareformin vaikutuksen tuloeroihin? Ajatellaan, että taloudessa on kaksi ryhmää: reformin kohteet ja muut. Kutsutaan näitä jargonin mukaisesti treated- ja non-treated-ryhmiksi. Ajatellaan, että reformi on työttömyysturvan leikkaus. Treated-ryhmä on ennen reformia työttömänä olleet, ja muut ovat, no, muut.

Mitä työttömyysturvan leikkaus aiheuttaa tässä kehikossa? Oletetaan, että non-treated-ryhmän palkoille ei tapahdu mitään. Tällöin siis:

• Treated-ryhmän sisäiset tuloerot kasvavat, kun osa työttömistä kokee tulojen vähenemää ja osa työllistyy ja kokee tulojen kasvua.
• Non-treated-ryhmän sisäiset tuloerot eivät muutu (oletuksen mukaisesti).
• Ryhmien välinen tuloero muuttuu, mutta muutoksen suuntaa ei voi suoralta kädeltä sanoa. Non-treated-ryhmän tulot eivät muutu (oletuksen mukaisesti), joten ryhmien välinen tuloero kasvaa jos treated-ryhmän keskitulot supistuvat, ja vastaavasti supistuu jos treated-ryhmän keskitulot kasvavat. Tämä riippuu siitä, miten merkittävästi treated-ryhmässä työllistytään.

On siis kolme vaikutusta tuloeroihin. Ensimmäinen on positiivinen (tuloeroja kasvattava), toinen nolla ja kolmannen etumerkistä ei ole varmuutta. Tuloerojen supistumiselle välttämätön, mutta ei riittävä ehto on, että kolmannen etumerkki olisi negatiivinen. Jotta työttömyysturvan leikkaus supistaisi tuloeroja, uudistuksen kohteena olevan joukon keskitulon täytyy kasvaa. Työllistyvien työttömien tulojen kasvun on kompensoitava työttömäksi jäävien työttömien tulojen supistuminen. Tämä vaatii sitä, että työllistymisvaikutus on riittävän vahva.

Mutta kuinka vahva? Katsotaan asiaa tarkemmin. Tähän tarvitaan vähän matikkaa avuksi. Tarkastellaan taloutta, joka koostuu työttömistä, työllisistä, ja muista, ja ajatellaan yksinkertaisuuden vuoksi että työvoima ei muutu.

Merkitään:

• u(T) = työttömyys periodilla T. Periodi 1 on ennen reformia, 2 reformin jälkeen.
• du = työttömyyden muutos (dynaaminen vaikutus), du = U(2) - U(1). Tässä du < 0 eli työttömyys vähenee.
• rr = työttömyysetuuden korvausaste, 0 < rr < 1.
• drr = korvausasteen muutos, prosenttiyksikköä (tässä leikkaus eli drr < 0).
• e = työttömyyden ja korvausasteen puolijousto (e = (du/u)/drr> 0, eli korvausasteen laskiessa työttömyys vähenee).

Oletetaan, että korvausasteen muutos on marginaalinen eli melko pieni. Tämä on tavanomainen oletus, joka helpottaa joustojen soveltamista. Tämä myös helpottaa siltä osin, että voidaan ajatella että muutokset ovat pieniä ja aikaindeksit voidaan tiputtaa pois sotkemasta.

Tutkimuksessa estimoitava puolijousto antaa työttömyyden keston ja korvausasteen välisen suhteen. Nyt tarvitaan työttömyysasteen ja korvausasteen välinen suhde. Käytännössä nämä ovat kuitenkin lähes sama asia (ks. liite lopussa), joten yksinkertaistetaan tässä ja sanotaan, että työttömyyden keston lyhentyessä prosentilla työttömyys ja työttömyysaste laskee prosentilla.

Ajatellaan, että taloudessa kaikilla työllisillä on sama palkka ja kaikilla työttömillä sama korvausaste. Normalisoidaan tuo palkka ykköseksi. Työllistyvien työttömien tulot kasvavat tasolta rr tasolle 1, eli kasvua on 1-rr. Heitä on -du kappaletta. Työttömäksi jäävien työttömien tulot alenevat c, ja heitä on u(2) kappaletta. Mikä on ehto sille, että uudistus kasvattaa treated-ryhmän keskituloja? Ryhmien koot eivät muutu, joten voidaan yhtä hyvin tarkastella kokonaistuloja. Ehto voidaan kirjoittaa muotoon:

\begin{align}
-du * (1 - rr) + u * drr &>0 \\ -\frac{du}{u} * (1 - rr) &>-drr \\ \frac{du}{u} * (1 - rr) &< drr \\ e * drr * (1 - rr) &< drr \\ e &> \frac{1}{1-rr} \\
\end{align}

Jos työttömyysturvan korvausaste on 60 prosenttia, puolijouston e tulisi olla arvoltaan yli 2,5 jotta tarjontareformi voisi supistaa tuloeroja. Eikä tämäkään vielä riittäisi, koska tässä puhuttiin välttämättömästä ehdosta että treated-ryhmän tulot kasvavat. Tämän kasvun pitäisi kompensoida myös treated-ryhmän sisäisten tuloerojen kasvu, eli puolijouston pitäisi olla vielä korkeampi. Tutkimuskirjallisuudessa e sijaitsee välillä 0,4-1, joten vaikuttaa siltä että tällaisella reformilla ei tuloeroja supisteta, ainakaan tällaisen mallin puitteissa.

Tämän lisäksi on hyvä vielä muistaa se, että mitä vahvempi työllistymisvaikutus on, sitä enemmän treated-ryhmän sisäiset tuloerot kasvavat (ellei työllistymisvaikutus ole niin suuri, että yli puolet treated-ryhmästä työllistyy, mikä lienee epätodennäköistä).

Tämän tarkastelun perusteella vaikuttaa siis epätodennäköiseltä, että työttömyysturvan leikkaus voisi supistaa tuloeroja. Tarkastelussa on tehty lukuisia yksinkertaistavia oletuksia, ja näiden avulla voidaan hahmottaa sitä, mitä mekanismeja täytyisi sisällyttää tarkasteluun, jotta työttömyysturvan leikkauksen voisi sanoa supistavan tuloeroja:

• Tutkimuskirjallisuudessa puolijousto estimoidaan tyypillisesti bruttokorvausasteen perusteella, mutta työttömäksi jäävien kannalta merkityksellinen on nettokorvausaste. Jos työttömyysetuutta leikataan 10 prosenttiyksikköä suhteessa tuloihin, käteen jäävä tulo laskee vähemmän (esim. 5 prosenttiyksikköä), koska toimeentulotuki ja asumistuki kompensoivat pudotusta. Tämä löysentää yllä esitettyä ehtoa. Jos kompensaatiovaikutus on 50 % eli perusturva kasvaa 50 senttiä jokaista työttömyysturvasta leikattua euroa kohti, puolijouston tarvitsee olla enää 1,25 välttämättömän ehdon täyttymiseksi.

• Vaikutukset kontrolliryhmään. Makromallien perusteella on luontevaa olettaa, että työttömyysturvan leikkauksella olisi negatiivinen vaikutus yleiseen palkkatasoon. Etsintämalleissa tämä vaikutus tulee sitä kautta, että työttömyysturvan leikkaus heikentää työntekijöiden neuvotteluvoimaa ja sitä kautta palkat alenevat. Tämän vaikutuksen huomioiminen höllentäisi ehtoa, koska myös kontrolliryhmän tulot supistuisivat ja tuloerot kaventuvat tätä kautta.

• Politiikkakontrafaktuaali. Valtiolla on budjettirajoite, ja työttömyysturvan leikkaamatta jättäminen tarkoittaa että valtion täytyy leikata muita menoja tai korottaa veroja budjettirajoitteen täyttämiseksi. Myös näillä vaihtoehtoisilla politiikkatoimenpiteillä on todennäköisesti vaikutuksia tulonjakoon.

Näistä ensimmäinen mekanismi on hyvin helppo ottaa huomioon mikrosimulointiympäristössä. Toinen on vaikeampi, mutta tehtävissä ainakin ad hoc-tapaan alentamalla kaikkien työssäkäyvien palkkoja tietyllä prosentilla. Kolmas on ehkä myös mahdollinen toteuttaa ad hoc, joskin aina on vaikea sanoa mikä realistinen politiikkakontrafaktuaali olisi.

Näiden lisäksi olisi hyvä tehdä monia muitakin asioita. Työttömät työllistyvät eri palkkatasoille, ja palkkahajonnan kasvaessa tuloerojen voisi kuvitella kasvavan myös. Tämän voisi tehdä jo nyt. Jos olen käsittänyt oikein, esimerkiksi Kärkkäinen ja Tervola työllistävät työttömänsä ennustetuille palkoille. Ennustetuissa palkoissa on aina vähemmän vaihtelua kuin todellisissa palkoissa. Jotta palkkahajonta vastaisi paremmin todellisuutta, pitäisi työllistymispalkkaan lisätä satunnaisuutta.

Alussa mainituissa mikrosimulointitutkimuksissa tuloerot supistuvat edellä johdettua pienemmilläkin joustoilla, mutta en osaa sanoa mikä on tärkein eron selittäjä. Tätäkin taustaa vasten on hyvinkin mahdollista, että olen laskenut tai ajatellut jonkin asian väärin, ja kohta hävettää.

Kaiken kaikkiaan sanoisin kuitenkin että nyt kun käyttäytymisvaikutukset sisältävä politiikan tuloerovaikutus-analyysi etenee vauhdikkaasti mikrosimulointirintamalla (kiitos alussa mainittujen tutkijoiden!) niin olisi hyvä jos mukaan saataisiin ripaus teoriaa, ja miksei vähän makronäkökulmaakin.

LIITE: Työttömyyden keston ja työttömyysasteen välinen yhteys

Työmarkkinavirtojen mallinnuksesta saadaan yhteys työttömyyden keskimääräinsen keston ja työttömyysasteen välille. Tasapainotyöttömyys voidaan kirjoittaa

\begin{equation*}
U = \frac{\lambda}{m+\lambda},
\end{equation*}
jossa $\lambda$ on työpaikkojen tuhoutumisaste ja $m$ on työpaikkojen löytymisaste. Työttömyyden keskimääräinen kesto on tämän käänteisluku, eli $u^D = \frac{1}{m}$. Tästä voidaan johtaa työttömyysasteen jousto työttömyyden keston suhteen:

\begin{align*}
\frac{\frac{du}{u}}{\frac{du^D}{u^D}} &= \frac{du}{du^D} \times \frac{u^D}{u} \\
&=\frac{1}{u^D \times (\frac{1}{u^D}+\lambda)}
\end{align*}

Kalibroidaan tämä. Muistetaan, että dekomponoinnissa jaetaan koko väestö työttömiin ja muihin. Tällöin relevantti työttömyysaste on työttömien osuus koko väestöstä (luokkaa 6,75 %), joka saadaan kalibroimalla $\lambda=0.0725$ ja $H=1$. Näiden lukujen absoluuttisella tasolla ei ole tässä merkitystä, vain niiden suhteella. Tällöin saadaan työttömyysasteen joustoksi työttömyyden keston suhteen 0.93. Tämä tarkoittaa sitä, että työttömyyden keston lyhentyessä prosentilla, työttömyysaste alenee 0,93 prosentilla (huom. ei prosenttiyksiköllä). Näin ollen työttömyyden keston suhteelliset muutokset ovat suunnilleen sama asia kuin työttömyysasteen muutokset.

Oppivelvollisuusiän nostamisesta

Kirjoitin Roope Uusitalon ja Hanna Virtasen kanssa taustaraportin oppivelvollisuusiän nostamisesta talouspolitiikan arviointineuvostolle. Olenkin huomannut että aiheesta on käyty viime aikoina runsaasti keskustelua. Tämän kirjoituksen tarkoitus on jatkaa tuota keskustelua ja auttaa sitä lähemmäs ratkaisevia kiistakysymyksiä.

(Tämän kirjoituksen sisällöstä vastaa luonnollisesti blogisti yksin.)

Oppivelvollisuusikää oltiin nostamassa jo vuonna 2014, mutta silloinen hallitus päätyi lopulta keskeyttämään hankkeen. Keskeytyksen taustalla oli nähdäkseni se, että ministeriön alkuperäisiin fiskaalisia kustannuksia koskeviin laskelmiin kohdistui epäilyjä, ja keskustelu hankkeen ympärillä pyörikin pitkälti noiden kustannusarvioiden ympärillä. Halusimme omassa taustaraportissamme tuoda esiin oppivelvollisuusiän nostamisen hyötyjä tutkimuskirjallisuuden ja empiirisen analyysin pohjalta ja muutenkin esittää lisää tietoa ja argumentteja kiinnostuneille. Osittain taustaraportin pohjalta arviointineuvosto päätyi raportissaan suosittelemaan hallitusta harkitsemaan vakavasti oppivelvollisuusiän nostoa.

Taustaraportissamme lähdimme liikkeelle siitä, että oppivelvollisuusikää nostettaisiin kahdella vuodella. Emme menneet tässä yksityiskohtiin, emmekä esimerkiksi puhu vuoden 2014 esitykseen sisältyneestä yhteishaun aikaistamisesta ja siihen liittyvistä haasteista. Uskon että näkökulmamme on kuitenkin arvokas ja muiden alojen asiantuntijat tuovat keskusteluun omia näkökulmiaan. OAJ on julkistamassa lähiaikoina oman mallinsa, joka on varmasti kiinnostava ja hyvin valmisteltu.

Suosittelen kaikille taustaraporttiin tutustumista. Siellä on monia mielenkiintoisia seikkoja, joita ei nyt tässä postauksessa tule esille. Uskon monien yllättyvän esimerkiksi siitä, miten useissa maissa oppivelvollisuus ulottuu yli 16 ikävuoden.

Toimisiko oppivelvollisuusiän nostaminen?

(Jos olet jo lukenut taustaraporttimme eikä sinua kiinnosta yksityiskohdat siitä, miten olemme päätyneet esittämiimme arvioihin oppivelvollisuuden pidentämisen vaikutuksista, voit hypätä seuraavaan osioon. Yritin tehdä tästä mahdollisimman kevyen, mutta Einsteinin suuhun laitetun maksiimin mukainen "mahdollisimman yksinkertainen" on vaikutusarvioista puhuttaessa aina valitettavan monimutkainen.)

Taustaraporttimme uutisoinnissa on vahvimmin nostettu esille arviomme uudistuksen fiskaalisista hyödyistä, joita vertasimme vuonna 2014 laadittuihin arvioihin oppivelvollisuuden pidentämisen kustannuksista. Arviomme mukaan on hyvinkin mahdollista että pidennys olisi pitkällä aikavälillä fiskaalisesti neutraali, vaikka samalla tehtäisiin merkittäviäkin lisäpanostuksia kouluihin. On kuitenkin huomattava, että siinä missä kustannuksia alkaisi kertyä heti, hyötyjä alkaisi tulla vasta myöhemmillä vaalikausilla.

(Olemme tietenkin huomioineet hyötyjen jaksotuksen ja diskontanneet ne nykyarvoon.)

On aina syytä muistaa, että fiskaalinen vaikutus on vain yksi elementti politiikan arvioinnissa. Politiikka voi olla hyvää, vaikka se heikentäisi budjettia, ja huonoa, vaikka se vahvistaisi budjettia. Oppivelvollisuusiän pidentämisen tärkein hyötyjä ei lopulta ole valtion kirstu vaan ne nuoret, jotka saisivat sen myötä paremmat eväät työmarkkinoille.

(Tämä on hyvä pitää mielessä myös verrattaessa eri hyötylaskelmia keskenään. Esimerkiksi "euro varhaiskasvatukseen tuo 7-12 euron tuoton" tai vastaava lausunto tulee tyypillisesti Heckman ym. (2010) paperista, jossa lasketaan yhteiskunnallista hyötyä fiskaalisen hyödyn sijaan. Arvioidusta tuotosta kaksi kolmasosaa tulee vähentyneestä rikollisuudesta, jota me emme ole huomioineet oppivelvollisuuslaskelmissa ja jonka hyödyt ovat vain pieneltä osin fiskaalisia.)

Joka tapauksessa fiskaalisten hyötylaskelmien taustalla on arvio siitä, miten uudistus vaikuttaisi vuosiansioihin ja työkuukausiin. Miten päädyimme näihin arvioihin? Tässä on kaksi palikkaa. Ensinnäkin tarvitaan arvio kohdejoukon koosta. Toiseksikin tarvitaan keskimääräinen vaikutus kohdejoukossa. Molempien haarukointi on haastavaa.

Oppivelvollisuuden pidentämisen yhteydessä on puhuttu usein nuorista, jotka eivät jatka peruskoulun päätyttyä toisen asteen koulutukseen. On totta, että oppivelvollisuusiän nostaminen purisi myös näihin nuoriin, mutta vielä suurempi ongelma ovat keskeyttämiset. Arvioimme tilastojen pohjalta, että oppivelvollisuusiän nostaminen kahdella vuodella koskettaisi noin 5-10 prosenttia ikäluokasta, eli noin 3000-6000 nuorta. Tämä on suunnilleen se osuus nuorista, joka ei ole ollut läsnäolevana koulussa ensimmäisen tai toisen peruskoulun jälkeisen vuoden keväänä tai syksynä. Haarukka johtuu siitä, että osuus vaihtelee jonkin verran vuosittain. Haarukka kommunikoi myös arvioon liittyvää epävarmuutta: olemassa olevan aineiston pohjalta on mahdoton sanoa täysin tarkkaa lukua sille, kuinka montaa nuorta toimenpide koskettaisi.

Fiskaalisia vaikutuksia laskiessamme käytimme haarukan alarajaa. Tältä osin fiskaaliset hyödyt on siis arvioitu konservatiivisesti. Tähän liittyy myös realismi siitä että oppivelvollisuuden pidentämiselläkään ei saataisi aivan 100 prosenttia ikäluokasta koulun penkille.

Oppivelvollisuusiän nostamisen vaikutusten arvioinnissa käytimme kahta empiiristä lähestymistapaa. Ensinnäkin vertailimme koulutuksen ulkopuolella 16-17-vuotiaina olevia muihin nuoriin, kontrolloiden saatavilla olevat muuttujat (ml. peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo). Toisessa lähestymistavassa verrattiin toisen asteen koulutukseen juuri päässeitä ja juuri ulkopuolelle jääneitä, eli tarkastelu tehtiin sisäänpääsyrajojen ympärillä. Fiskaalisen vaikutuksen arvioinnissa käytimme edellisen tarkastelun tuloksia, jälkimmäisen antaessa samansuuntaisia mutta noin neljänneksen pienemmän vaikutuksen.

Arvioimme taustaraportissamme siis toisen asteen koulutukseen osallistumisen vaikutusta. Tämä ei ole täysin sama asia kuin oppivelvollisuuden pidentämisen vaikutus. Koulutukseen osallistumisen vaikutukset voivat riippua siitä, että osallistuuko pakosta vai vapaaehtoisesti. Suoranaisesti oppivelvollisuuden pidentämisen vaikutusta emme (me, tai kukaan muukaan) voi arvioida koska, no, oppivelvollisuutta ei ole Suomessa pidennetty 16-vuotiaisiin tavalla joka mahdollistaisi vaikutusten tutkimisen. Uskon kuitenkin, että tarkastelumme on kuitenkin toimiva.

Noheva lukija saattaa tässä vaiheessa sanoa, että eihän näin voi tehdä, motivaatio on puuttuva tekijä ja harhaistaa estimaatteja. Ei koulutuksen ulkopuolella olevia voi verrata koulutuksessa oleviin vaikka kuinka kontrolloisi peruskoulun päättöarvosanoja, koska koulutuksessa olevat ovat motivoituneempia ja heillä menisi muutenkin paremmin. Tämä on hyvä huomio, johon on tarjota kaksi vastausta. Ensinnäkin ns. uskottavamman kausaliteetin RDD-tulokset ovat samansuuntaisia. Toisena, ja ehkä tärkeämpänä pointtina, tuotot vaihtelevat ryhmittäin. Olemassa olevan tutkimuksen perusteella ne ryhmät, joihin oppivelvollisuus purisi, hyötyvät koulutuksesta kaikkein eniten. Fiksut ja motivoituneet pärjäävät kyllä. Koulutus auttaa eniten niitä jotka pystyvät ja jaksavat heikoimmin.

(Tutkimuksesta ks. Card 1999, joka on vanhahko mutta edelleen nähdäkseni hyvä esitys. Jargonilla siis marginaalisille ryhmille identifioitu IV-estimaatti on usein OLS-estimaattia korkeampi, mikä kertoo että tuottojen heterogeenisuus ryhmien välillä dominoi esimerkiksi motivaation ja kyvykkyyden aiheuttamaa puuttuvan muuttujan harhaa. Myös koulutustason mahdollinen mittavirhe vaikuttaa estimaattien eroihin.)

Eikö olisi parempi kohdentaa toimenpiteet riskiryhmiin?

Oppivelvollisuuden pidentämisellä pyritään vaikuttamaan vain murto-osaan kaikista, mutta se koskee koko ikäluokkaa. Sinänsä tämä on velvollisuuksien luonne. Harva meistä haluaa ajaa satasta kaupunkialueella, mutta silti nopeusrajoituksia on hyvä olla. Oppivelvollisuuden kohdalla kyse ei kuitenkaan ole vain velvollisuuksista vaan resursseista. Pidennettäessä oppivelvollisuusikää tulisi toisen asteen koulutuksesta tehdä oppivelvollisille aidosti maksutonta. Kyse on siis niistä lukiokirjoista, laskimista ja muista materiaaleista, joista vuonna 2014 niin paljon keskusteltiin. Nämä pitäisi maksaa kaikille, myös niille jotka jatkaisivat muutenkin.

Usein oppivelvollisuuden vaihtoehdoksi esitetäänkin toimenpiteitä, jotka kohdentuvat "tehokkaammin". Tässä ajattelutavassa ja näissä vaihtoehdoissa on kuitenkin ongelmansa.

Muiden toimenpiteiden kohdentuminen on aina puutteellista. Koska 16-17-vuotiaana koulutuksen ulkopuolella olevat on niin moninainen joukko, on vaikea nähdä miten muut toimenpiteet pitäisi suunnitella jotta kaikki nämä saataisiin kiinni. Yksi esimerkki tästä moninaisuudesta on, että kaikista alle 16-17-vuotiaana koulutuksen ulkopuolella olleista jopa noin 30 prosenttia on valmistunut peruskoulusta yli seitsemän keskiarvolla.

Muut toimenpiteet kohdentuvat myös aina "tehottomasti". Vaikka esimerkiksi maahanmuuttajataustaiset nuoret ovat toiselle asteelle jatkamisen osalta riskiryhmää, tästäkin ryhmästä ylivoimaisesti suurin osa kuitenkin jatkaa peruskoulusta eteenpäin. Tässä mielessä vaikkapa vieraskielisyyden perusteella jaettava kohdennettu rahoitus menee sekin suurelta osin "hukkaan".

Resurssien kohdentuminen on kuitenkin lopulta toissijainen kysymys. Jos toimenpide ei toimi, resurssit menevät hukkaan vaikka ne kohdistuisivat kuinka hyvin. Tärkeämpää onkin se, vaikuttaako toimenpide.

Mitä muiden toimenpiteiden vaikuttavuudesta tiedetään?

Tälläkin hetkellä Suomessa käytetään runsaasti resursseja nuorten koulunkäynnin edistämiseen ja syrjäytymisen ehkäisyyn. Ongelma on, että näiden toimenpiteiden vaikuttavuudesta ei tiedetä juuri mitään. Mainitsemme taustaraportissa kaksi tutkimusta.

Hämäläinen ym. (2014) tutkivat vuoden 2005 nuorisotakuuta, löytäen maltillisia työmarkkinavaikutuksia. Vaikutukset löytyivät kuitenkin toisen asteen tutkinnon suorittaneiden parista, eikä positiivisia vaikutuksia pelkän perustutkinnon varassa suorittaneisiin löytynyt. Toimenpide ei myöskään onnistunut aktivoimaan kaikkia kohderyhmän nuoria. Toisaalta Silliman (2017) havaitsee hyvinkin vahvoja vaikutuksia Helsingin kaupungin PD-rahoitukselle.

Syy siihen, että taustaraportissa mainitaan vain nämä kaksi tutkimusta on se, että emme ole onnistuneet löytämään muita suomalaistutkimuksia. Nuorten työpajatoiminnasta ei tietääkseni ole mitään vähänkään uskottavia vaikuttavuusarvioita, kuten ei ole etsivästä nuorisotyöstäkään. Jos jollakulla on tiedossa tällaisia tutkimuksia, kommenttikenttä löytyy alta. Ja jos jollakulla on tiedossa hyviä tutkimusasetelmia näiden vaikutusten selvittämiseksi, niin ne voi sitten laittaa yksityisviestillä osoitteeseen allan.seuri@gmail.com. Kunhan vitsailen, kommenttikenttään nekin niin joku oikea tutkija voi ne sieltä napata.

Kansainvälistä tutkimusta emme pyrkineet käymään läpi, mutta sekin on tietenkin arvokasta. Itse arviointineuvoston raportissa on lyhyt kv. kirjallisuuskatsaus PD-rahoituksen vaikuttavuuteen. Evidenssi eri maista, eri toimenpiteistä osoittaa eri suuntiin.

PD-rahoituksen osalta edellä mainittu Suomi-tutkimus on rohkaiseva ja sen perusteella tätä rahoitusta voisikin lisätä, mutta laittaisin itse silti oppivelvollisuuden pidentämiseen vaadittavan rahamäärän mieluummin oppivelvollisuuden pidentämiseen kuin PD-rahoituksen kasvattamiseen. Ymmärrän kuitenkin, miten joku voi olla tästä eri mieltä (tosin kannattaa varoa antamasta liikaa painoa yksittäisille tutkimuksille, etenkin jos niiden tulokset ovat mieluisia). Vaikeampaa on ymmärtää vaatimuksia siitä, että lisää rahaa laitettaisiin asioihin, joiden vaikuttavuudesta ei nytkään tiedetä mitään.

(Eikö meidän taustaraporttimme ole myös vain yksi tutkimus, jonka tuloksia kannattaa varoa? Tietty. Kuitenkin kaksi pointtia. Ensinnäkin sanoisin, että meidän asetelmamme on ehkä vähän yleisempi: siinä missä Silliman vertaa PD-rahoitusta saaneita helsinkiläiskouluja muihin helsinkiläiskouluihin ja muihin suomalaiskouluihin, meillä on mukana nuoret kaikkialta Suomesta. Toiseksikin arvioisin, että kansainvälinen evidenssi oppivelvollisuusiän nostamisen vaikutuksista on marginaalisesti selkeämpää oppivelvollisuuden kuin kohdennetun rahoituksen osalta. Mutta edelleen, on ok olla eri mieltä. Henkilökohtaisesti olisin pettynyt, jos oppivelvollisuusiän pidentämisen sijaan samat rahat laitettaisiin PD-rahoitukseen, mutta en niin pettynyt kuin jos ne rahat laitettaisiin etsivään nuorisotyöhön tai työpajatoimintaan. Tai jos peruskoulun päättäneiden osuutta ikäluokasta ei koetettaisi millään keinoin vähentää. Missä tahansa tapauksessa käyttöönotto pitäisi tietenkin suunnitella niin, että siinä syntyisi tutkimusasetelma jonka kautta toimenpiteen vaikutus voitaisiin identifioida.)

Keskusteluissa nuorten syrjäytymisestä perinteisten politiikkavaihtoehtojen rinnalle on kuitenkin noussut viime aikoina politiikan lohko, jonka vaikutus nuorten syrjäytymiseen kulkee pidemmän mutkan kautta.

Pitäisikö ennemminkin panostaa varhaiskasvatukseen?

Heckman-käyrä on visualisaatio periaatteesta, että mitä nuorempiin julkiset resurssit kohdennetaan, sitä korkeampi on resurssien yhteiskunnallinen tuotto.

Kuvalähde

Tällaisen yhteyden puolesta on hyviä teoreettisia syitä ja empiirisiä tutkimuksia. Se ei kuitenkaan ole, ei voi olla, kaikkialla aina ja välttämättä pätevä luonnonlaki. Panostuksilla on oletettavasti aleneva rajatuotto. Ensimmäinen lisämiljoona varhaiskasvatukseen antaa tietyn tuoton, mutta sadas tai tuhannes lisämiljoona antaa pienemmän tuoton. Intuitiivisesti ajatellen jos politiikka olisi optimaalista, Heckman-käyrä olisi vaakasuora: rahat olisivat yhtä hyvässä käytössä jokaisessa kohteessa.

Joka tapauksessa ajatus varhaiskasvatuspanostusten ylivoimaisuudesta on lyönyt läpi. Opetusministeri Grahn-Laasosen mukaan "varhaiskasvatuksen kehittäminen ja osallistumisasteen nostaminen on tehokkainta syrjäytymisen ehkäisyä". Turun sosiologian professori Jani Erolan mukaan oppivelvollisuutta pitäisi pidentää ennemmin varhaiskasvatuksen kuin toisen asteen suuntaan.

(Sinänsä ajatus 4-5-vuotiaiden maksuttoman ja/tai velvoittavan varhaiskasvatuksen ylivertaisuudesta ei voi perustua Heckman-käyrään, jonka mukaan vielä parempi toimi olisi laittaa rahat neuvoloihin.)

En tunne varhaiskasvatusta koskevaa tutkimusta kovin hyvin, mutta en tietenkään vastusta varhaiskasvatukseen panostamista oppivelvollisuuden pidentämisen sijaan jos se on tehokkaampi toimi. Toivoisin kuitenkin, että varhaiskasvatusta tehokkaampana toimena pitävät tarjoaisivat tästä vaihtoehdosta arvioita, laskelmia kriittisesti arvioitavaksi. Samaan tapaan kuin me tarjosimme arvioita, laskelmia oppivelvollisuusiän nostamisesta.

Varhaiskasvatuksen osalta on myös syytä muistaa, että sen tekeminen maksuttomaksi olisi ymmärtääkseni jokseenkin regressiivinen toimenpide, koska maksut on nykyisellään porrastettu tulojen mukaan. Tämä sinänsä ei ole mikään ongelma, koska toimenpiteen voi rahoittaa kiristämällä ansioverotuksen progressiota.

Unohdetaan typerät argumentit ja hokemat

Kysymys pelkän peruskoulun varassa olevien osuuden vähentämisestä ja oppivelvollisuusiän nostamisesta on minusta tavattoman tärkeä. Esitin alussa toiveen, että keskustelu pääsisi lähemmäs ratkaisevia kiistakysymyksiä. Tässä auttaisi se, että lopetettaisiin toistelemasta typeriä argumentteja ja hokemia, tai ainakin avattaisiin niiden taustalla olevaa ajattelua jotta niistä tulisi järkevämpiä.

Lakataan puhumasta oppivelvollisuusiän "mekaanisesta" nostamisesta. Oppivelvollisuusikää joko nostetaan tai ei, eikä sana "mekaaninen" tuo tähän mitään lisäarvoa. Nähdäkseni mekaanisen tarkoitus on vain liittää oppivelvollisuusiän nostamiseen ikävä klangi, koska kyllähän orgaaninen aina mekaanisen voittaa.

Lakataan toistelemasta, että pakko ei motivoi. Pakko motivoi 9-luokkalaisiakin käymään koulua, pakko motivoi opiskelemaan ruotsia ja matematiikkaa, pakko motivoi maksamaan veroja, pakko motivoi nuoria miehiä palvelemaan isänmaataan armeijassa tai siviilipalveluksessa.

(En sano, etteikö pakon vaikutus opiskelumotivaatioon olisi tärkeä kysymys. Väitän vain, että nykyisellään tuo kysymys jää oppivelvollisuuskeskustelussa hokeman tasolle. Jotta tästä päästäisiin eteenpäin toivoisin, että joku hokemaa käyttävä kirjoittaisi sen taustaksi vähintään kolmentuhannen sanan tekstin. Tekstissä olisi suotavaa käydä läpi relevanttia tutkimustietoa ja pohtia pakon käyttöä toisen asteen koulutukseen osallistumisessa suhteessa muihin pakkoihin yhteiskunnassa.)

Ja lakataan ajattelemasta, että Kokoomus on väärässä nyt siksi että he ovat ennenkin olleet väärässä. Vaikka Kokoomus oli väärässä peruskoulun suhteen 1970-luvulla, se ei tarkoita etteikö Kokoomus voisi olla oikeassa oppivelvollisuusiän pidentämisen suhteen 2010-luvulla. Peruskoulu-uudistuksen jakolinjat eivät ratkaise sitä, pitäisikö oppivelvollisuutta nostaa vai ei.

Lopuksi

Useimmat kone-ekonomistit ovat sitä mieltä, että oppivelvollisuusikää kannattaa nostaa. Taustaraportin ilmestyttyä tein aiheesta langan Redditiin, ja sielläkin konsensus vaikutti olevan noston puolella. En tiedä, onko asiasta kysytty yleisellä mielipidemittauksella.

Minäkin olen sitä mieltä, että oppivelvollisuusikää kannattaisi nostaa. Voin olla väärässä tässä, eikä ole mitenkään kamalaa, jos olet eri mieltä. Toivoisin vain, että aiheesta voitaisiin käydä hyvää keskustelua, jonka pohjalta päästäisiin käsiksi niihin kysymyksiin, joista lopulta ollaan eri mieltä.

Olen tietenkin valmis keskustelemaan meidän vaikutusarviostamme ja laajemmin taustaraportistamme, sen vahvuuksista ja heikkouksista. Kuitenkin, ja silläkin uhalla että kuulostan tympeältä pallo-on-sinulla-ähhähää-keskustelijalta, toivoisin vaihtoehtoisia toimenpiteitä parempana pitäviltä jonkinlaisia arvioita tai laskelmia siitä, miten vaikuttavia ne ovat. Ne saa vetää vaikka hihasta, kunhan on jotain jonka ympärille rakentaa keskustelua. Kun joku sanoo vain, että laittaisi resurssit mieluummin varhaiskasvatukseen tai etsivään nuorisotyöhön, tästä on hyvin vaikea jatkaa keskustelua.

Ja korostan myös sitä, että oma näkökulmani on verrattain kapea ja kiitän kaikkia kasvatustieteilijöitä ja muita asiantuntijoita, jotka haluavat osallistua keskusteluun. Kaikki tarvitaan mukaan, niin työelämässä kuin politiikassakin.