Tämä kirjoitus on myös pitkähkö, reilut 20 000 merkkiä. Varaa aikaa, ja keitä vaikka kuppi teetä.
Ensin puhutaan evidenssistä ja uskomuksista. Tämän jälkeen kerron siitä, mitä opin todistustaakasta konsultoimalla oikeustieteen oppikirjaa. Pahoittelut jo tässä vaiheessa, jos ekonomisti-blogisti on lukenut lakioppinsa väärin: korjauksia saa ja tulee esittää. Sitten esitän oman käyttösuositukseni todistustaakalle ja pohdin vaihtoehtoisia käyttötapoja ja niiden ongelmia, minkä jälkeen tehdään pieni katsaus näyttötaakkaan.
I Mitä on evidenssi
Abstrahoidaan hiven. Ajatellaan, että A on keskustelussa oleva kysymys (väite) ja B on evidenssi. A voi olla "Alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu lisää alkoholikuolemia" ja B voi olla aikasarja alkoholin kokonaiskulutuksesta ja alkoholikuolemista.
(Jos sinulla on vahvoja näkemyksiä alkoholipolitiikasta, haluat ehkä käyttää omassa mielessäsi jotain eri esimerkkiä)
Merkitään P(A) on todennäköisyys että A on totta, ja P(¬A) todennäköisyys, että A ei ole totta. P(A|B) on todennäköisyys, että A on totta, jos B on totta. Ja näin pois päin.
Näiden avulla voidaan määritellä evidenssin informatiivisuus:
Suomeksi: kuinka todennäköistä B:n havaitseminen on jos A on totta suhteessa siihen, kuinka todennäköistä B:n havaitseminen on, jos A ei ole totta.
Alla potentiaalista evidenssiä koskien väitettä "Alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu lisää alkoholikuolemia":
 |
| lähde |
Alkoholin kokonaiskulutuksen muutokset ja alkoholikuolleisuuden muutokset ovat jokseenkin positiivisesti korreloituneita. Kaksi kysymystä punnitsee tämän evidenssin. Kuinka todennäköistä tällaisen korrelaation havaitseminen on, jos alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu lisää alkoholikuolemia? Kuinka todennäköistä tällaisen korrelaation havaitseminen on, jos näin ei ole? Minusta on selkeää, että edellinen todennäköisyys on suurempi kuin jälkimmäinen, ja siten kuva on evidenssiä väitteen "alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu lisää alkoholikuolleisuutta" puolesta.
Se, miten vahvaa evidenssiä se on – kuinka suuri osamäärä on – on vaikeampi kysymys, eikä siihen tarvitse nyt mennä. Käytännössä kyse lienee siitä, miten vakuuttavan tarinan pystyy esittämään kolmannesta muuttujasta, joka ajaa molempien vaihtelua. Tutkijoille syy-seuraussuhteen todentaminen on ehkä luontevaa hahmottaa kyllä/ei-kysymyksenä, mutta informaation tehokkaassa käytössä kyse on jatkumosta.
Edellä esitetyssä kaavassa on evidenssiä koskevia uskomuksia, P(B). Entä itse asia, P(A)?
On hyvä muistaa, että vaikka kaksi ihmistä päätyisikin yhteisymmärrykseen siitä, miten informatiivinen tämä evidenssi on, he eivät päädy yhteisymmärrykseen siitä, miten todennäköisesti alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu lisää alkoholikuolleisuutta. Tämä johtuu siitä, yllä oleva kuvio on vain yksi todistuskappale, jota nämä kaksi ihmistä punnitsevat ennakkokäsityksiään (priorejaan) vasten. Tätä käsitysten päivittymistä kuvaa Bayesin teoreema, joka voidaan kirjoittaa seuraavasti:
Vaikka evidenssistä löytyisi yhteisymmärrys, erimielisyys jää itse asiasta, jos ennakkokäsitykset poikkeavat toisistaan. Tämän päälle tulee vielä se, että kahden ihmisen käsitykset siitä, miten arvokasta alkoholikuolleisuuden välttäminen on, vaihtelee. Kuten Asiaton lehdistökatsastaja Pursiainen ansiokkaasti todistaa, päätöksenteko on subjektiivisuutta subjektiivisuuden perään.
Tämä subjektiivisuus on syy siihen, miksi koen todistustaakkaan vetoamisen vaikeaksi yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ennen kuin mennään tähän tarkemmin, on hyvä konsultoida alaa, jonka piirissä todistelua ja todistustaakkaa on pohdittu paljon.
II Todistustaakka laissa
Otetaan Colin Tapperin Cross & Tapper On Evidence (11. painos). Luku todistustaakasta alkaa seuraavalla kappaleella (viittaukset oikeustapauksiin poistettu luettavuuden helpottamiseksi):
When an issue of fact has to be proved in a court of law, it is first necessary to consider the burdens borne by the parties. The allocation of burden helps to determine which party should begin calling evidence, a procedural matter to be discussed further in Chapter VI, and by extension, how to decide upon a submission that there is no case to answer. It must be stressed that the terminology and techniques relating to the burden of proof are most appropriate to the determination of past fact. They are far less well suited for application to the burden of persuasion on issues involving significant reliance upon judgement or discretion, or those where it is one of the assessment of future risk, or heavily dependent upon expert opinion, or where the procedure is more inquisitorial than adversarial, or where no issue of fact arises at all. It may, however, be possible to require satisfaction of an evidential burden sufficient to raise the relevant issue.
Useimmat yhteiskunnallisesti mielekkäät kysymykset lienevät juuri sellaisia, joihin sitaatin mukaan todistustaakan käsitteet ja tekniikat eivät sovellu niin hyvin: kysymyksiä, jotka vaativat harkintaa, riskien arviointia tai asiantuntijamielipiteeseen nojautumista.
Jos osapuoli kuitenkin haluaa vedota todistustaakkaan yhteiskunnallisessa keskustelussa, olisi suotavaa, että kaikki osapuolet olisivat samaa mieltä siitä, kenelle todistustaakka aluksi kuuluu ja missä vaiheessa todistustaakka siirtyy.
Yleissääntönä Tapper esittää, että kantaja kantaa todistustaakan, minkä perään keskustellaan pitkästi moninaisista poikkeuksista tähän yleissäänntöön. Voisiko tätä sääntöä siirtää yhteiskunnalliseen keskusteluun? Ehkä luontevimmin nykytilaan muutosta vaativa henkilö vastaa kantajan roolia. En kuitenkaan koe, että tällä seikalla on juurikaan merkitystä, jos ja kun se vain määrää sen, kenen tulee ensimmäisenä esittää evidenssiä.
Missä vaiheessa sitten voidaan katsoa, että todistustaakka raukeaa, tai että se siirtyy toiselle osapuolelle? Millä perusteella asia katsotaan "todistetuksi"? Tapperin mukaan todistustaakassa standardit vaihtelevat niin, että yksityisoikeudessa vaatimus on balance of probabilities ja rikosoikeudessa tiukemmin proof beyond reasonable doubt. Tämä on objektiivista siinä mielessä, että vaatimustasoja ei johdeta kummankaan osapuolen omista arvioista, ja jaettua siinä mielessä että molemmat osapuolet alistuvat noudattamaan niitä. Tällaista objektiivista ja jaettua ymmärrystä todistustaakasta on vaikea löytää yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Ensinnäkin: koska todennäköisyysarviot ovat, kuten edellisessä osiossa esitettiin, subjektiivisia, pitää määritellä se, kuka tulee vakuuttaa. Oikeudessa se on valamiehistö tai tuomari, ja tämä on kaikille selkeää. Entä yhteiskunnallisessa keskustelussa? Keskustelukumppani, "päättäjät" vai "kansa"? Toiseksikin osapuolten lienee vaikea päätyä yhteisymmärrykseen siitä, mikä on riittävä todennäköisyys sille, että asia voidaan katsoa todistetuksi.
Lopuksi on huomattava, että todistustaakan tarkoitus on edistää keskustelun sujumista, ei ratkaista keskustelua. Tapper esittää sitaatin:
No judge likes to decide cases on burden of proof if he can legitimately avoid having to do so.
Tämä on nähdäkseni hyvä neuvo myös tavallisille kansalaisille: muodosta kantasi evidenssin pohjalta, älä todistustaakan mukaan.
Todistustaakan käsite yhteiskunnallisessa keskustelussa on ongelmallinen, mutta se ei ole kuitenkaan täysin hyödytön.
III Käyttösuositus
Esitän todistustaakalle seuraavanlaista käyttötapaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Henkilö, joka vaatii muutosta nykytilaan, kantaa todistustaakan. Tämä on luontevaa, koska sekä politiikan muuttaminen että evidenssin hankkiminen tai esittäminen ei ole ilmaista. Kuitenkin kun henkilö on esittänyt evidenssiä kantansa puolesta, todistustaakkaa ei enää ole kenelläkään. Keskustelua voidaan jatkaa, tai se voidaan päättää, ilman tuota sanaa.
Otetaan esimerkiksi politiikkarelevantti versio Russellin teepannusta. Väitän, että Maa- ja Mars-planeettojen välillä kiertää teepannu, joka lähettää havaitsematonta mutta haitallista säteilyä Maan asukkaille. Väitän, että itse teepannua on lähes mahdoton havaita, mutta että seuraava vuosi on harvinainen aikaikkuna, jonka puitteissa sen voi tuhota räjäyttämällä tietyssä avaruuden pisteessä ydinohjus.
On järkevää, että minulla on todistustaakka tämän asian suhteen. On järkevää, että minulla on todistustaakka, jotta yhteisiä resursseja ei käytettäisi harhaisen mielen kuvitelmien todistamiseksi tai noudattamiseksi. On järkevää, että on olemassa sellainen yhteisen keskustelun pelisääntö kuin todistustaakka.
Jatketaan esimerkkiä. Ajatellaan, että rakennan sisäisesti johdonmukaisen teepannuteorian, joka ennustaa, että Marsista löytyy pölypilviä. Ajatellaan, että niitä sitten löytyy. Tämä on evidenssiä teoriani ja politiikkasuositukseni puolesta. Luultavasti se ei ole kuitenkaan riittävän hyvää evidenssiä. Kanssakansalaisteni ennakkokäsitykset ovat niin vahvasti teepannuteoriaa vastaan ja pölypilville on olemassa myös niin monta muuta hyvää selitystä, että en saa rahoitusta ydinaseen lähettämiselle.
Pointtini on, että tämän jälkeen keskustelussa ei tarvitse, eikä pidä enää vedota todistustaakkaan. Jos halutaan keskustella teepannukriitikon kanssa, sanotaan hänelle, että evidenssi ei riitä. Tai sanotaan hänelle että se, mitä luulet evidenssiksi, ei todellisuudessa ole evidenssiä. Tähän ei tarvita todistustaakkaan vetoamista.
IV Vaihtoehtoisia todistustaakkaan vetoamisen tapoja ja niiden ongelmia
Todistustaakka on keskustelupelisääntö. Ajatellaan, että minä olen sitä mieltä, että ratikka on parempi kuin bussi ja sinä päinvastaista mieltä. Ajatellaan, että me molemmat haluamme vakuuttaa toisen omasta kannastamme. Keskustelun tarkoitus on siis vähentää erimielisyyttä. Ajatellaan, että minä vedän ässän hihasta. Julistan: "Todistustaakka on bussien puolustajilla!", nojaan taaksepäin ja laitan kädet ristiin. Sinä olet sitä mieltä, että näin ei ole. Tämän jälkeen joko molemmat nojaamme taaksepäin kädet ristissä hiljaa tai päädymme kinastelemaan siitä, kenellä todistustaakka on. Todistustaakka keskustelupelisääntönä on epäonnistunut, koska se on vienyt keskustelua kauemmas varsinaisen erimielisyyden selvittämisestä.
(Paitsi tietenkin jos tarkoitukseni oli alunperinkin keskustella todistustaakasta ja katsoin vain parhaaksi johdattaa keskustelun siihen teemaan liikennevälineiden kautta; meitä on moneen junaan.)
Ylempänä esitin hyvin rajoitetun käyttösuosituksen todistustaakan käsitteelle. Esittelen seuraavaksi läpi joitakin vaihtoehtoisia käyttötapoja ja koetan avata sitä, miksi ne eivät ole niin hyödyllisiä. Tässä on kaksi pääperustelua. Ensinnäkin vaihtoehtoiset käyttötavat määrittää todistustaakka sisältävät subjektiivisuutta josta olisi hyvä keskustella suoraan sen sijaan, että käydään sijaissotaa todistustaakasta. Keskustelijoiden erimielisyydet todistustaakasta ovat tyypillisesti erimielisyyksiä itse asiasta.
Toiseksikin rajoitetun käyttösuosituksen etu on myös se, että todistustaakan raukeaminen on selkeästi määritelty. Jotta todistustaakka toimisi keskustelupelisääntönä, osapuolille tulee olla selkeää ja jaettua, mitä vaaditaan, jotta todistustaakka on kannettu onnistuneesti. Jälleen, vaadittavan evidenssin määrä on subjektiivista, ja sitä subjektiivisuutta ei pitäisi verhota objektiivisen todistustaakan käsitteeseen.
"Todistustaakka on sillä, joka on eri mieltä kuin minä"
Tämä on siitä hyvä sääntö, että todistustaakan raukeaminen on selkeästi määritelty. Siinä vaiheessa, kun muutan mieltäni, sinulla ei ole enää todistustaakkaa. Kuitenkin jos tämä olisi todistustaakan käyttötapa, kaikki vain nojaisivat taaksepäin kädet ristissä ja odottaisivat, että heidän eteensä kannettaisiin evidenssiä hopealautasella. Tämä on yhteiseksi pelisäännöksi melko minä-keskeinen.
"Todistustaakka on sillä, jonka kanta on häviämässä"
Tapper keskustelee taktisesta todistustaakasta, joka on tämäntapainen. Tämä käyttötapa olisi sinänsä järkevä, mutta en tiedä onko se kovin hyödyllinen. Ensinnäkin keskustelijoilla voi olla eri käsitykset siitä, mitä voittaminen ja häviäminen tarkoittaa. Ja toiseksikin vaikka yhteisymmärrys saavutettaisiin siitä, että voittaminen on sitä, että vaadittu asiantila tulee voimaan, keskustelu sen määrittämiseksi kumpi on demokraattisen prosessin senhetkisessä voittajaleirissä lienee yleensä tarpeeton sivupolku. Kolmanneksi ihmiset luultavasti tajuavat ilman todistustaakkaan vetoamistakin, että heidän pitäisi antaa lisää evidenssiä vakuuttaakseen "kuulijat", ja jos eivät tajua, on olemassa vähemmänkin mulkkuja tapoja kertoa se.
"Todistustaakka on sillä, joka haluaa tinkiä (ihmisoikeuksista/elinkeinovapaudesta/tasa-arvosta/tehokkuudesta)"
Tämän ongelma on se, että ei ole olemassa yhteisymmärrystä siitä, mikä periaate sulkeiden sisälle asetetaan, eikä siitä, mikä on sitten niin arvokasta, että siitä periaatteesta voidaan tinkiä. Kaikki keskustelun arvoiset yhteiskunnalliset valinnat ovat valintoja arvokkaiden periaatteiden välillä. Alkoholilain uudistuksen osalta pelissä olevia arvokkaita periaatteita ovat esimerkiksi "Vältä toimenpiteitä, joiden seurauksena ihmisiä kuolee" ja "Vältä toimenpiteitä, jotka kaventavat yksilönvapauksia".
Tästä esimerkkinä käy Pursiaisen lausunto alkoholilain uudistuksesta:
Alkoholilainsäädäntö rajoittaa perusoikeuksia, kuten sopimusoikeutta ja elinkeinovapautta. Tämä on perusteltua vain, jos sääntelijä pystyy aukottomasti osoittamaan, 1) että sääntely on tarpeellista ja 2) että sääntelyä ei ole yhtään enempää kuin on tavoitteiden kannalta välttämätöntä. Todistustaakka on vapauksia rajoittamaan pyrkivän sääntelijän harteilla.
Luulen että Pursiainen on, kuten itsekin, peukalosääntöjä käyttävä utilitaristi (pahoittelut jos olen väärässä). Hyöty on ainoa asia, jolla on lopulta merkitystä. Todistustaakka on sillä, joka haluaa tinkiä kokonaishyödystä, mutta oikeastaan turha siinä on mitään todistella, koska kokonaishyödystä ei pidä tinkiä. Hyötyjä on kuitenkin melko vaivalloista laskea kussakin tilanteessa erikseen, joten on hyödyllistä laatia ja käyttää peukalosääntöjä; heuristiikkoja; välitavoitteita; periaatteita. Yksilönvapaus on yksi sellainen. Kuoleman välttäminen on toinen sellainen.
Ainakin itseni on vaikea nähdä, mitä mieltä todistustaakkaa on vierittää tietyn periaatteen nojalla, jos itse keskustelun tarkoitus on punnita eri periaatteiden merkitystä asianomaisessa kysymyksessä. Tietenkin voi sanoa, että "Tässä puututaan hyvin vahvasti yksilönvapauteen ja alkoholikuolemien lisääntyminen on suhteessa siihen melko pientä". Tämä on kuitenkin mahdollista sanoa ilman sanaa "todistustaakka", enkä tiedä mitä lisäarvoa se sana tähän tuo.
"Todistustaakka on sillä, joka haluaa valita korkeamman riskin vaihtoehdon"
Tämän ongelma on se, että ihmisten suhtautuminen riskiin on subjektiivista, ja riskeihin liittyvät arviot ja arvostukset ovat yksi keskustelun erimielisyyksistä. Kun Markus Jäntti sanoo, että todistustaakka on lukukausimaksun kannattajilla, koska lukukausimaksuihin liittyy riskejä sosiaalisen liikkuvuuden hidastumisesta, ja (sanotaan) Niku Määttänen sanoo, että evidenssi sosiaalisen liikkuvuuden vähenemisen puolesta on melko vähäistä ja että myös vaihtoehtoon liittyy riskejä ja kustannuksia, ja Jäntti kommentoi Määttäsen viittaaman evidenssin informatiivisuutta ja spekulointeja muista riskeistä, tässä vaiheessa ollaankin keskustelussa, joka olisi voitu aloittaa ilman ensimmäistä vetoomusta todistustaakkaan. Jälleen, minun on vaikea nähdä, mitä iloa hyötyä todistustaakkaan vetoamisesta on ollut, ellei tarkoitus ole ollut istua kädet ristissä ja nojata taaksepäin keskustelemisen sijasta.
Mutta toki se saattaa usein olla olla juurikin todistustaakkaan vetoamisen tarkoitus.
V Näyttötaakka
Tuukka Saarimaa kirjoittaa Twitterissä:
Milloin maailma muuttui sellaiseksi, että regressiivisen ja huonoja kannustimia luovan järjestelmän vastustajilla on joku näyttötaakka? https://t.co/LiR1u8YO2i— Tuukka Saarimaa (@tsaarimaa) 5. kesäkuuta 2017
Todistustaakka ja näyttötaakka ovat eri asioita, joskin niiden erottaminen oikeussalin ulkopuolella voi olla vaikeampaa. Todistustaakka on taakka näyttää toteen kanne tai syyte, kun taas näyttötaakka on taakka näyttää toteen mikä tahansa väite. Esimerkiksi syytteen ollessa tappo todistustaakka on syyttäjällä, mutta mikäli syytetty vetoaa itsepuolustukseen, hänellä on tässä asiassa näyttötaakka.
Yhteiskunnallinen keskustelu velloo ja rönsyilee aiheesta toiseen ja siten näyttö- ja todistustaakkaa voi olla vaikea erottaa. Kaipa kenen tahansa, joka jotain väittää, tulee esittää evidenssiä väitteensä puolesta, ainakin pyydettäessä. Evidenssiä on hyvä esittää pyytämättäkin, jotta ylitettäisiin keskustelukumppaneiden välinen inferenssietäisyys ja vältettäisiin turha hämmennys ja eripura. Joka tapauksessa pelkään, että evidenssin pyytäminen vetoamalla näyttötaakkaan twiitissä esitetyllä tavalla vaikuttaa helposti ylimieliseltä eikä edistä oikeastaan mitään arvokasta tavoitetta.
Tapper kirjoittaa sellaisesta asiasta kuin judicial notice (en tunne suomennosta), mutta kyseessä on se, että asia merkitään tiedoksi ilman evidenssiä. Jos joka ikinen väite tulisi oikeusprosessissa perustella, eihän siitä mitään tulisi. Esimerkiksi tästä Tapper esittää, että jos väitetään, että joulua vietetään 25.12, tätä varten ei tarvitse kutsua erikseen todistajaa. Kirjassa on hauska kappale siitä, mitä faktoja oikeusprosesseissa on tai ei ole otettu annettuna (alkoholin kulutus ja saatavuus mainitaan):
It would be pointless to endeavour to make a list of cases in which the courts have taken judicial notice without inquiry. The justification of their acting in this way is that the fact in question is too notorious to be the subject of serious dispute. Familiar examples are provided by the rulings that it is unnecessary to call evidence to show that a fortnight is too short a period for human gestation, that the advancement of learning is among the purposes for which the University of Oxford exists, that cats are kept for domestic purposes, that men and women sharing a bed are likely to have sexual intercourse, that criminals have unhappy lives, that the reception of television is a common feature of English domestic life enjoyed mainly for domestic purposes, and that sporting celebrities seek endorsement. The may be taken to know the meaning of any ordinary expression in the English language, and that the value of money has declined since 1189, but not, in Australia, the relationship between the availability of alcohol and its consumption. Judicial notice will also be taken of the fact that a postcard is the kind of document that might be read by anyone, but not that husbands read their wives' letters. These conclusions have been reached without reference to any extraneous sources of information, but there are a number of cases in which judicial notice has been taken only after such reference has been made.
Ehkä yhteiskunnallisessa keskustelussakin on hyvä, että jokaista väitettä ei tarvitse kyseenalaistaa tai perustella. Muuten joka kerta lopulta päädytään uimaan epistemologian syvissä vesissä ("mikä oikeastaan on totta") tai tarpomaan moraalifilosofian suossa ("onko Nozickin mielihyväkone todella ihanteesi").
Saarimaa ei perustele maksuttoman korkeakoulutuksen regressiivisyyttä, mutta ainakin itse kaipaisin tästä näyttöä. Olen aiemminkin kuullut puhuttavan tästä, mutta en ole nähnyt asiasta mitään kunnon tutkimusta. Esimerkiksi kun Matti Virén kirjoittaa, että "[V]aikka tutkimustulokset osoittaisivat maksuttoman yliopistokoulutuksen olevan hyvin regressiivistä, usko koulutuksen tasa‑arvoistavaan voimaan on horjumaton", hän tekee sen viittamatta tutkimustuloksiin.
Olen ehkä tarpeeton vaikeuttaja, mutta minulle ei ole selkeää, mitä maksuttoman korkeakoulutuksen regressiivisyydellä tarkkaan ottaen tarkoitetaan, tai miten sitä mitattaisiin. Ymmärrän peruslogiikan, että kaikki maksavat ja vain osa hyötyy, ja että hyötyjät ovat hyväosaisia. Tämä ei kuitenkaan minusta vielä todista järjestelmän regressiivisyyttä, ja minun on muutenkin vaikea hahmottaa asiaa. Miten sitä regressiivisyyttä arvioisi kvantitatiivisesti? Miten vaikkapa maksuttoman korkeakoulutuksen Kakwani-indeksi laskettaisiin?
VI Todistustaakan käyttö retorisena keinona on usein epäkohteliasta ja epäinformatiivista
Miksi todistustaakkaan (tai näyttötaakkaan) sitten vedotaan? Luulen, että kyse on vain halusta voittaa mahdollisimman vähällä vaivalla. Kas näin: "Tämä tässä on todistustaakka. Se on kuin Musta Pekka. Se kenelle tämä jää, häviää. Pelasin sen nyt sinun käteesi. Nyt minä nojaan taaksepäin ja ristin käteni, niin koeta sinä siinä pyristellä siitä eroon."
On vaivalloisempaa voittaa keskustelemalla itse evidenssistä. On vaikeampi voittaa, jos todistustaakkaan vetoamisen sijaan sanoo saman asian subjektiivisemmin: "Minusta evidenssisi ei ole riittävää. En ole vakuuttunut."
Toivon vain, että seuraavan kerran kun sinun, hyvä lukija, tekee mielesi tunkea todistustaakan Musta Pekka keskustelukumppanisi käteen, harkitsisit kohteliaampia ja informatiivisempia tapoja pyytää lisää evidenssiä. Katsotaan kahta vaihtoehtoa:
B: "En ole vielä vakuuttunut siitä, että tässä asiassa tarvitaan sääntelyä. Olisiko sinulla antaa lisäevidenssiä sen puolesta, että ihmiset eivät osaa tehdä tässä asiassa itselleen parhaita ratkaisuja?"
Väitän, että B on kohteliaampi ja antaa paremmat eväät keskustelukumppanille tarjota evidenssiä yhteisymmärryksen saavuttamiseksi.
Ja jos olet sitä mieltä, että A on parempi koska B on pidempi kuin 140 merkkiä, pidän sitä evidenssinä teknologisen kehityksen haitallisuudesta ihmiskunnalle.
16 kommenttia:
Hei Allan,
Tämä kommentti ei osu ihan kiinnostavan kirjoituksesi ytimeen, mutta jäin vähän ihmettelemään miksi pidät maksuttoman korkeakoulutuksen regressiivisyyttä vaikeasti hahmotettavana asiana kun kuitenkin (jos oikein ymmärrän) näet sen olevan tulonsiirto hyväosaisille. Ja eikö sinusta ole selvää, että tulosidonnaiset lainat (kukaan ei kai ole ainakaan viime aikoina ehdottanut lukukausimaksuja ilman niitä) tasaavat elinkaarituloeroja suorastaan "by construction"?
Tarkempien laskelmien tekeminen on tietenkin mahdollista, mutta se edellyttää toki, että vaihtoehto nykyjärjestelmälle (esim. lukukausimaksut ja tulosidonnaiset lainat ja mahdollisesti muitakin tukia) on tarkasti määritelty. Lisäksi tarvitaan apparaatti, jolla voi tarkastella mielekkäästi elinkaarituloja. Tässä mikrosimulaatiotyyppinen analyysi Englannista: goo.gl/B6Z9eU. Luvussa 3 on elinkaaritulojakaumaa koskeva tarkastelu.
Hei Niku,
(joudun pilkkomaan vastauksen merkkirajoitteen vuoksi)
kiitos paljon kommentista – kun teksti rönsyilee, rönsyihinkin saa tarttua!
Olet oikeassa. Pohdin nyt asiaa ja pidän sitä vähän helpommin hahmotettavana asiana (en tosin tiedä, hahmottavatko muut asian samalla tavalla!). Lisäksi, kuten sanot, arviointi edellyttää sitä, että vaihtoehto olisi spesifioitu. Syy omaan vaikeiluuni on siis se, että koen aina vaikeaksi ilmaisut, joita ihmiset eivät välttämättä ymmärrä samalla tavalla. Tässä siis, eivät välttämättä hahmota maksuttoman korkeakoulutuksen arviointia samalla tavalla, tai käsitys politiikkavaihtoehdosta ei ole sama. Vielä vaikeampia tietenkin ovat ilmaisut, joita en itsekään ymmärrä. Nyt sain ainakin selvyyden tältä osin, ja voisin käyttää tuota ilmaisua (”maksuton korkeakoulutus on regressiivistä”).
Kun nyt kerran kävin tämän ajatusketjun läpi, niin laitan sen tähän, jos sinua tai muita lukijoita kiinnostaa. Kommenttisi rivien välistä näkyy, että tämä on kaikki sinulle jo tuttua, mutta perästä tullaan.
Pohdin ensin maksuttoman korkeakoulutuksen regressiivisyyden arviointia suomalaisessa kontekstissa ja sitten koetan keksiä esimerkin, jossa maksuton korkeakoulutus on progressiivista. Viittaan kautta linjan tuloeromittariin, jonka avulla voidaan arvioida järjestelmien tulontasausta ja vertailla eri järjestelmien tulontasausta keskenään. Yksinkertaisuuden vuoksi puhun ginistä, vaikka alempana puhun myös dekomponoinnista, mikä on ginin osalta vähän monimutkaisempi asia.
(edellinen kommentti jatkuu)
Jos arvioidaan tuloverojärjestelmän progressiivisuutta, voidaan verrata bruttotulojen ja käytettävissä olevien tulojen giniä, tai maksettujen verojen ja bruttotulojen giniä.
(Ehkä voidaan ajatella, että tulontasaus on laajempi, abstraktimpi käsite, ja tällainen laskuharjoitus on vain sen operationalisointi, jossa vedetään mutkia suoriksi esimerkiksi jättämällä pois käyttäytymisvaikutukset.)
Jos arvioidaan maksuttoman korkeakoulutuksen progressiivisuutta, arvioidaan...mitä?
Kun on maksuja, kuten progressiivinen verotus, verrokki on helppo – maksuttomuus. Tai jos ehdotetaan maksuttomuutta nykyisen järjestelmän tilalle. Jos sen sijaan vertaillaan nykyistä, maksutonta järjestelmää, verrokkeja on potentiaalisesti hyvin suuri joukko. Jotta voidaan puhua maksuttoman korkeakoulutuksen regressiivisyydestä, pitää olla mielessä verrokki, eli lukukausimaksujärjestelmä, eikö? Näin linkkaamassasi paperissakin tehdään.
Ei välttämättä, jos kaikki lukukausimaksujärjestelmät ovat progressiivisempia kuin nykyjärjestelmä. Onko näin? Dekomponoidaan tuloeromittari: ei-korkeakoulutettujen keskinäiset tuloerot, korkeakoulutettujen keskinäiset tuloerot, ja ryhmien väliset tuloerot. Ajatellaan, että tehdään yksinkertainen laskelma yksinkertaisilla oletuksilla. Ei-korkeakoulutettujen keskinäiset tuloerot eivät muutu. Ryhmien väliset tuloerot supistuvat (koska korkeakoulutettujen käytettävissä olevat tulot supistuvat maksun verran). Jotta lukukausimaksujärjestelmä kasvattaisi tuloeroja, sen tulee kasvattaa korkeakoulutettujen keskinäisiä tuloeroja riittävän paljon.
Yksinkertaisin järjestelmä on sellainen, että jokainen maksaa yhtä suuren rahamäärän. Tällainen järjestelmä, käsittääkseni, lisäisi korkeakoulutettujen keskinäisiä tuloeroja.
(Jos jokainen maksaisi yhtä suuren osuuden tuloistaan, niin silloin tuloerot eivät kasvaisi, olettaen, että tuloeromittari I täyttää homogeenisuusoletuksen, ts. I(x) = I(ax), jossa a vakio.)
Tilanne monimutkaistuu edelleen, jos eri tutkinto-ohjelmille annetaan eri hinnat. Tällöin malevolentti suunnittelija voi tietenkin aina tuottaa valtavan regressiivisen lukukausimaksujärjestelmän. Jos otetaan realistisempia benchmarkkeja, niin entä jos lukukausimaksu riippuisi tuotantokustannuksesta? Tätä voisi haarukoida, jos olisi tutkintokustannukset, valmistumismäärät ja ansiot: miten tutkintokustannukset ja ansiot korreloivat? Tämä (https://www.yle.fi/tvuutiset/uutiset/upics/liitetiedostot/Yliopistokoulutuksen_menot_uusi2.pdf) Ylen vuoden 2009 selvitys ei anna yksioikoista kuvaa tämän suhteen: lääketieteellisen tutkintokustannus on korkeampi kuin psykologian, mutta toisaalta kauppatieteellisten tutkintokustannus on matalampi kuin humanistien.
Ja tietenkin: riittävän vahvasti tulosidonnaiset lainat tasaisivat elinkaarituloja.
No, aina voi viisastella. Miten siis itse hahmotan maksuttoman korkeakoulutuksen regressiivisyyden? Seuraavasti:
i) maksuttoman korkeakoulutuksen regressiivisyyttä arvioidaan yllä esitetyllä tavalla
ii) pidän epätodennäköisenä, että realistisen suuruinen könttäsumma (esim. 2000 e/vuosi) kasvattaisi tuloeroja
iii) pidän todennäköisenä, että implementoitavassa vaihtoehtoisessa järjestelmässä nämä kysymykset otettaisiin huomioon niin, että se olisi progressiivisempi.
En tiedä, miten muut ymmärtävät regressiivisyyden tässä asiassa. Jos tulkitsen omaa kommenttiasi oikein, niin sinulla hahmotus on:
i) maksuttoman korkeakoulutuksen regressiivisyyttä arvioidaan yllä esitetyllä tavalla
ii) lukukausimaksut voidaan suunnitella ja suunnitellaan niin, että järjestelmästä ei tule regressiivisempi
Joka tapauksessa kontrafaktuaalin ja laskelman puutteen vuoksi tähän jää sellaista epävarmuutta, jota vaikkapa henkilötuloverojärjestelmän progressiivisuuden arviointiin ei jää.
(kommentti jatkuu edelleen)
Voisiko tästä siis tehdä vastaavaa laskelmaa kuin vaikkapa linkittämässä juttu Englannista? Tähän tosiaan tarvittaisiin politiikkavaihtoehto ja apparaatti. Paitsi että siitä olisi itselleni iloa, luulen, että se auttaisi vakuuttamaan yleisöä tästä politiikkaehdotuksesta. Tuntumani on, että monien maksuttoman korkeakoulutuksen puolustajien näkemys ei-korkeakoulutettujen ansiojakaumasta on karkeistaen seuraava: joukko pienituloisia ja satunnaiset miljonäärit. Pienituloiset maksavat niin vähän veroja, että he eivät ”kärsi” siitä, että progressiivisella verojärjestelmällä kerätään rahoitusta yliopistoille. Satunnaiset miljonäärit kärsivät siitä, mutta harvoja liikuttaa heidän tässä kohtaamansa horisontaalinen epäoikeudenmukaisuus. Siteeraan facebook-kaveriani (en nimellä, koska facebook, oma seinä, yksityisyys jne):
”Pitääkö self-made-maneille luoda erityisverokohtelu? Tästä kai lopulta tässä lukukausimaksukeskustelussa on kyse. Minä en näe huutavana moraalisena ongelmana sitä, että myös topisukarit ja jethrorostedtit maksavat veroja siinä missä muutkin rikkaat, mutta ilmeisesti muunkinlaisia kantoja on.”
(kommentti jatkuukin vielä, tavallaan)
Vielä hienoinen korjaus. Kun kirjoitan
"Joka tapauksessa kontrafaktuaalin ja laskelman puutteen vuoksi tähän jää sellaista epävarmuutta, jota vaikkapa henkilötuloverojärjestelmän progressiivisuuden arviointiin ei jää.",
niin parempi ilmaus olisi "sellaista subjektiivisuutta".
Kiitos perusteellisesta vastauksesta! On tosiaan oleellista määritellä maksuttomuuden vaihtoehto riittävällä tarkkuudella. Mutta itse siis ajattelen, että kun lähtökohtana on näin selkeästi hyvätuloisille kohdistuvan tulonsiirron pienentäminen, niin reformin ei-regressiivisyydestä huolehtimisen pitäisi olla hyvin helppoa. Samalla tiettyjen kannustinten paraneminen toisi muutenkin lisää pelivaraa julkiseen talouteen. Tarkemmat, suomalaiseen aineistoon perustuvat laskelmat (esim. juuri linkkaamani analyysin tapaiset) olisivat silti kiinnostavia. Ei minullakaan ole täsmällistä ehdotusta esim. lainajärjestelmäksi vaan asiaa pitäisi tietysti selvittää tarkemmin.
noniin,
Kuten varmasti osasit odottaa, olen paikoin eri mieltä kanssasi (joskin samaa mieltä otsikon kanssa). Kirjoitat käyttösuosituksena, että "Esitän todistustaakalle seuraavanlaista käyttötapaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Henkilö, joka vaatii muutosta nykytilaan, kantaa todistustaakan".
Todistustaakka on tässä kohtaa jätetty melko abstraktiksi termiksi ja kuvattu Bayesilaisen ajattelun kautta. Koska preferoin groteskeja esimerkkejä, on esimerkiksi hyvin vaikea empiirisesti osoittaa, että naisten äänioikeus olisi jotenkin yhteiskunnan kokonaishyötyä parantava asia (ks. myöhemmin mainintasi utilitarismista, johon palaan). Naisille ei olisi koskaan siis pitänyt edes antaa äänioikeutta, koska kukaan ei olisi voinut osoittaa sen olevan mitenkään hyödyllistä vallitsevaan nykytilaan verrattuna. "Käyttäytymis"taloustiede tunnistaa kaiketi termin "Present bias", jonka relaatiota tähän vaatimukseen voi olla hyvä pohtia.
Ajatellaan nyt, että pystyisitkin keräämään jotain vähäistä evidenssiä naisten äänioikeuden puolesta. Avainasemaan muodostuukin nyt se pointti, että Bayesilaisen inferenssin priorilla on merkitystä tarvittavan evidenssin määrän suhteen. Kuvittele, että minä olen perustanut poliittisen puolueen, jonka ideologinen positio on vastustaa naisten äänioikeutta (tai työttömyysturvan leikkaamista); priori on niin vahva (kutsutaan sitä äärettömäksi), että mikään äärettömästä poikkeava määrä evidenssiä ei tule riittämään.
(Olisin käyttänyt sitä transesimerkkiä, mutta pelkään aidosti kokevani Pirkko Saision kohtalon ja tulevani poltetuksi kerettiläisenä piritorilla tai muuten vaan muilutetuksi)
Tästä syystä vasemmistolaisille tekee todella, todella tiukkaa myöntää että ylitsevuotava empiirinen evidenssi vaikuttaisi tällä hetkellä tukevan ajatusta siitä, että työttömyysturvan pituus ja kesto vaikuttavat työttömyyden kestoon - se, onko efekti "suuri" ja mikä on "suuri" on sitten eri keskustelu. Samasta syystä paljon (ja turhaan, lähinnä yksisilmäisinä elitisteinä minulle näyttäytyvien ihmisten toimesta) parjattu Timo Soini vastustaa "perheen valinnanvapauteen" puuttumista. Se on hänen poliittinen ideologiansa. Meissä kaikissa asuu pieni ideologi; ellei sitten ole kovin kyyninen nihilisti. Palaan tähän asiaan.
Jostain syystä kukaan julkistalouden professori ei paisko "tieteenvastaisuuskiviä" vasempaan suuntaan, kun sielläkin näitä tieteenvastaisia näkemyksiä on. Minä haluan vapauttaa sekä vasemmiston että Timo Soinin olemaan juuri niin tieteenvastainen, kuin tahtoo. Yleisölle voi joku suhteellisen neutraalia leikkivä sitten kerrata, missä kohtaa mennään vikaan työttömyysturvan tai varhaiskasvatuksen vaikutusten osalta. Tosin epäilen että sellaista ei löydy.
Jatkan hieman utilitarismista ja lopputulemasta seuraavassa postauksessa, koska varmaan nämä on tilarajoitteen johdosta tarpeellista.
terv,
jukka
Utilitarismista: leikin tässä hieman paholaisen asianajajaa. Minusta utilitarismi on kaunis ja pragmaattinen ajatus, mutta siihenkin liittyy eräitä ongelmiakohtia, jotka on hyvä nostaa esille.
"Todistustaakka on sillä, joka haluaa tinkiä kokonaishyödystä, mutta oikeastaan turha siinä on mitään todistella, koska kokonaishyödystä ei pidä tinkiä."
Siinä vakuumissa, missä kaikkien hyötyfunktiot ovat suunnilleen saman muotoisia, tämä pitää paikkansa. Kuvitellaan kuitenkin yhteiskunta, jossa n-1 jäsenen hyötyfunktiot ovat muotoa u(x)=1/x ja 1 jäsenen hyötyfunktio on muotoa u(x)=e^x. Jälkimmäinen, Robert Nozickin hyötyhirviö, tietenkin määrittää että kaikki yhteiskunnan resurssit tulee kaataa yhteen yksilöön, koska se optimoi kokonaishyödyn. Kuolemakin hyötyä voi ihan kätevästi käsitellä vaan odotetun hyödyn menetyksenä (ja jos haluaa jeesustella, jotain ulkoisvaikutuksia); optimaalista on syöttää koko muu populaatio hyötyhirviölle, jos hyötyhirviö siitä onnelliseksi muuttuu.
Hieman miedompiakin ongelmia voi kuvitella: kuvitellaan sadistinen diktaattori, ja hirveän hyvä Ralopin hyötymittari, joka mittaa utiliteetin derivaatan tarkkuudella. Ilmenee, että jokaisesta kansalaisen Y niskaan napautetusta ruoskaniskusta koituu diktaattorille enemmän utiliteetia, kuin kansalaiselle Y utiliteetin menetyksiä. Voi tulla jollakulla tenniskyynerpää illan mittaan Tuomionkirkon edustalla.
Utilitarismi on erinomainen teoreettinen kehikko monien käytännönläheisten asioiden arvioinnille ja pohdinnalle (tällä kaneetilla säästynen niiden Pursiaisen jossain mainitsemien utilitaristien "raskaalta hyökkäykseltä" tai joltain muulta puolustuskeinolta). Yksilö tarvitsee kuitenkin suojaa utilitarismin potentiaaliselta mielivallalta - kuten vähän itsekin toteat - mutta utilitarismin kehikossa tämän suojan rakentaminen voi osoittautua huomattavan vaikeaksi, jos annetaan hyötyfunktioiden edes vähän varioida (preferenssit, preferenssit, Saddam Husseinin preferenssit). Mutta, palaan itse asiaan.
--
Mihin me tosiasiassa sitten jäämme, kun hylkäämme todistustaakan poliittisesta keskustelusta? Ironisesti voisi vihjata, että Heikki Patomäen Hegeliltä lainattuun historialliseen dialektiikkaan tai odottelemaan Karl Marxin luokkatietoisuuden kasvua ja vallankumousta kohti utopiaa, mutta todellisuus on hieman karheampi.
"I mean to tell you ! We have killed him, — you
and I ! We are all his murderers ! But how have
we done it? Whither do we move?
Do we not stray, as through infinite nothingness ?
Does not empty space breathe upon us ?
God is dead"
Tosiasiassa Bayesilaisen inferenssin tuominen tähän todistustaakkakeskusteluun - kun puhutaan tieteen ja politiikan suhteesta - tuo meidät priorin kautta sinne, mihin esimerkiksi Max Horkenheimer (ks. Eclipse of Reason) päätyy: politiikassa on kyse subjektiivisten intressien toteuttamisesta, ei objektiivisten totuuksien mukaisen paremman maailman rakentamisesta. Sellaista parempaa maailmaa ei ole. Olet kiertänyt aika kaukaa siihen, mihin "Kriittinen teoria" päätyi joskus 1900-luvun puolessa välissä.
terv,
jukka
Jukka:
mahtikommentit, kiitos. Vastaus pilkottu, seuraavassa utilitarismista.
Ehkä esimerkkini olisi voinut olla vielä absurdimpi. Mitä todistustaakkaan tulee, niin jos naisten äänioikeutta kannattanut henkilö olisi ilmaissut, että hän henkilökohtaisesti nauttisi siitä, että hän itse tai naiset ylipäänsä saavat äänestää, niin hän on esittänyt evidenssiä naisten äänioikeuden puolesta, eikä (oman käyttösuositukseni mukaista) todistustaakkaa enää ole.
Ja jos tästä tulee sellainen ajatus, että tällainen käsitys todistustaakasta on lähes täysin hyödytön yhteiskunnallisen keskustelun kannalta: juurikin näin.
Mutta, ajatellaan äänioikeuskysymystä. 1700-luvulla priorit olivat vahvoja: naisten äänioikeus on hulluutta! 2000-luvulla priorit ovat vahvoja: naisten äänioikeus on itsestäänselvyys! Välissä kertyi evidenssiä: siitä, että naiset haluavat äänestää, siitä, että naisten utilin tulee painaa, ja siitä, että yhteiskunta laajemmin ei siitä kärsi (jopa hyötyy). Jos ajatellaan että ihmiset ovat rationaalisia bayesiläisiä, niin se että näkemykset ovat muuttuneet, tarkoittaa määritelmällisesti sitä, että he ovat saaneet uutta evidenssiä. Onhan se jokseenkin hassu ajatus, mutta jostain se käsitysten muutos tuli.
Ehkä haluat haastaa sitä, miten evidenssiin pohjautuva politiikkaa yleisesti hahmotettuna soveltuu tähän. Ei ollut uskottavia kausaaliasetelmia, ja silti muutettiin politiikkaa. Vieläpä ainakin nykyihmisten mielestä oikeaan suuntaan. Olisivatko evidenssipuristit jääneet taantumukseen?
Jos sinä haluat vapauttaa Timo Soinin ja muut olemaan niin tieteenvastaisia kuin haluavat, minä haluan vapauttaa ihmiset ymmärtämään, että (lähes) mikä tahansa on evidenssiä. Parasta saatavilla olevaa evidenssiä käytetään, ja aina se ei ole kovin hyvää. Otetaan blogin alkoholiesimerkki. On kuviteltavissa parempaa evidenssiä kuin aggregaattiaikasarjakorrelaatio. Jos sitä ei kuitenkaan ole, niin tuo korrelaatio on se evidenssi mikä painaa. Jos ei ole uskottavaa kausaaliasetelmaa hyödyntävää vertaisarvioitua tutkimusta naisten äänioikeuden vaikutuksista, 1800-lukulaisen uusiseelantilainen herrasmiehen tulee käyttää arviota siitä, haluaako oma vaimo äänestää, miten tolkulliselta hän vaikuttaa ja miten yleistettävissä tämä arvio on muihin naisiin. Heikko evidenssikin vie odotusarvoisesti oikeaan suuntaan, vähän hitaammin vain. Ja tieteellinen metodi ja vertaisarviointiprosessi on vain yksi tapa tuottaa evidenssiä, joskin verrattain hyvä sellainen.
Tutkimukseen perustuva päätöksenteko (tai keskustelu) arvona on sitä parempi, mitä parempaa tutkimusevidenssiä asiasta on. En vaatisi, että suvivirsikeskustelun pitäisi pohjautua mitenkään tutkimukseen, koska nähdäkseni relevanttia tutkimusta ei ole. Tällainen vaatimus nähdäkseni vain haittaisi keskustelua. Ja joka tapauksessa ”tutkimuksen huomioiva päätöksenteko” olisi monella tapaa parempi ilmaisu.
Kaksi satunnaista huomiota vielä loppuun:
1) Jo näin talouspolitiikan arviointineuvoston työntekijän näkökulmasta tuntuu siltä että kyllä niitä suhteellisen neutraalia leikkiviä tahoja löytyy viisastelemaan.
2) Ja jos tämä on totuus tieteen ja politiikan suhteesta, olen vain iloinen siitä, että olen päätynyt siihen, enkä harmittele sitä, kuinka kaukaa olen kiertänyt tai milloin joku on sen aiemmin löytänyt. Ja vaikka matka olisi ollut pidempi, luulen että se on minulle ollut rattoisampi puoliautististen rationalistien blogien kuin saksalaisten filosofien monografioiden kanssa.
Utilitarismista. Olen tätä nykyä hyvin avoin pureskelemaan luoteja. On optimaalista syöttää koko populaatio hyötyhirviölle; näin tuleekin tehdä. Diktaattorin ruoskaniskut; jos kalkyyli näin kerran sanoo niin sitä seurataan.
Ja jos esimerkit tuntuvat groteskeilta on hyvä muistaa että suhteessa eläinkuntaan mehän teemme juuri tätä koko ajan. Olemme hyötyhirviöitä ja diktaattoreita. Syöttäminen ja ruoskaniskut eivät ole vain ajatusleikkejä. Eläinsuojelulaki ja sen uudistus punnitsee eläimille tuotettua kärsimystä ihmisten eläimistä saamaan hyötyyn. Tämä periaate on minulle ok, vaikka olenkin sitä mieltä, että annamme liian vähän painoarvoa eläinten kärsimykselle.
Uskon että utilitarismista käsinkin voi perustella yksilöiden suojaa utilitarismin (tai pikemminkin sen soveltamisen) potentiaaliselta mielivallalta. Viitateen erääseen tunnetuun ajatusleikkiin, jos utilitaristi-lääkärit saisivat tappaa yhden potilaan pelastaakseen viisi, tällä olisi varmasti negatiivinen vaikutus kokonaishyötyyn hoitoon hakeutumisen vähentymisen kautta.
Utilitarismista: suosittelen pyrkimään jonkinlaiseen skenaarioon, joka edellämainituilla hyötyhirviön ja muun populaation hyötyfunktioilla päätyisi sellaiseen järjestelmään, joka miellyttäisi sinua. Voit tietenkin sanoa, että jossain kohtaa heikomman hyötyfunktion kansalaiset rupeaisivat kapinoimaan, ja ehkäpä liiskaisivat hyötyhirviön, mutta tämä olisi hyödyn maksimoimisen kannalta huono ajatus: hyötyhirviötä kannattaa ruokkia loputtomiin.
Tässä kohtaa olemme ehkä erimielisiä maailmankatsomuksellisista syistä: lienen enemmän oikealla, koska näen yksilön arvokkaana, ja sinä ehkä enemmän perinteisesti vasemmalla, koska näet yksilön enemmän uhrattavana yhteisen hyödyn eteen. Mutta tämä on ihan OK. Asian tunnistaminen ja tunnustaminen helpottaa keskustelua.
Evidenssistä: evidenssin redusoiminen "mihin tahansa" eli "näin sellaista unta että tämä olisi hyvä idea" tietenkin vapauttaa tekemään mitä tahansa: mutta miten sitten tätä evidenssiä mitataan? Tosiasiassa äänestämällä demokratiassa. Tutkimuksellinen evidenssi (Horkenheimerin tavalla sanottuna "objektiivinen"; tosin kriittisen teorian jälkeisessä maailmassa osa tästä "tieteestäkin" on varsin tarkoituksenmukaisesti "subjektiivista") on aivan yhtä arvokasta, kuin "subjektiivinen". Minun mutuntuu - tai Timo Soinin mutuntuu - on aivan yhtä hyvä, kuin maailman parhaimman ekonometrikon sadan hygieenisen tutkimuksen keskiarvo. Lopulta vain yksilö voi päättää, mikä evidenssi hänen mielestään on "minkäkin painoista".
Maailma tietenkin muuttuu, mutta ei ole mitään syytä ajatella, että se muuttuisi jostain syystä jotenkin "objektiivisemman totuuden" suuntaan (ergo. "luotettavan" tieteellisen). Se, että minä ja sinä pidämme tiettyä tieteellistä evidenssiä arvokkaampana, ei millään tavalla tee - demokraattisessa järjestelmässä (vrt. vaikka Huxleyn Uusi uljas maailma) näkemystä painavammaksi.
Tietyssä määrin näen, että politiikka on enemmän esteettistä suhteessa tieteentekoon. Mutta kuten totesit, maailma muuttuu, ja ehkä on hyvä tehdä työtä sen eteen, että tieteellinen evidenssi painaisi enemmän. Tähän liittyy esimerkiksi popularisointia, ja hyvää koulutusta: mutta koulutuksessa tulisi ehkä enemmän puhua näistä tieteellis-eettisistäkin kysymyksistä. Joskus tässä ei onnistuta, ja joskus tässä pyritään päinvastaiseen.
Arviointineuvostosta: pidän talouspolitiikan arviointineuvostoa ihan hyvänä suorituksena; en pidä kaikkia arviointielimiä yhtä hyvinä suorituksina (mutta en tietenkään edusta arvioinnin arvioinnin arviointineuvostoliiton keskuskolhoosia). Joskus lipsuu, ja joskus joillakin ihmisillä lipsuu enemmän. Yritän itse pysyä nöyränä ja oppia; ja joskus on hyvä ehkä kerrata, miten vähän me tosiasiassa taloustieteen perusteella tiedämme, ja miten voimakkaita prioreja meillä on.
terv,
jukka
En näe ihmisten välisiä eroja hyötyfunktioissa niin suurina tai helposti arvioitavina, että kokisin kannattavaksi pistää paukkuja sellaisen skenaarion eteen, jossa resursseja siirrettäisiin enemmän hyötyhirviöille. Koen itse kannattavammaksi, vaikkapa valitessani hyväntekeväisyyskohteita, siirtää resursseja suurituloisemmilta pienempituloisille (esim. GiveWell; koska aleneva rajahyöty) tai toimia sen eteen että useampi selviäisi hengissä (esim. Against Malaria Foundation; koska hyöty). En siis tartu suositukseesi, mutta kiitos kuitenkin!
Yksilöiden uskomukset ovat tietenkin heidän omiaan, ja demokratia tekee kaikista uskomuksista tietyllä tasolla samanarvoisia. On kuitenkin parempia ja huonompia uskomuksia. Jos olisin muutama viikko sitten täysin varmsti uskonut, että RKP ja Kristilliset tulevat hallitukseen, niin se olisi osoittautunut vääräksi uskomukseksi. Koetan itse uskomusten parantamiseksi edistää normeja, että kunkin olisi hyvä i) kalibroida uskomuksiaan (ks. esim. http://slatestarcodex.com/2016/12/31/2016-predictions-calibration-results/) ja ii) lyödä niiden puolesta vetoa. Varmasti tulevaisuudessa kirjoitan näistä omia postauksia, ja saan varmasti niihin hyvää kritiikkiä ja skeptisyyttä sinulta!
Skeptikko tietenkin olen, eikä minulla ole tässä mielessä suuria illuusioita.
Mutta mielenkiinnolla odotan sitä hetkeä, kun kokonaishyödyn optimoinnista (erotuksena nyt vaikka pareto-parannuksille, jotka ovat harvinaisia, ja karvainen epätäydellinen todellisuus) erityisen innostuneena päätät lahjoittaa kuukausittain puolet nettotuloistasi malarian vastaiseen toimintaan - varmasti kokemasi hyödyn menetys on pienempi, kuin kurjassa asemassa olevien kokema hyödyn kasvu. Samalla varmasti erään puolueen entinen puheenjohtaja tekee oikeasti jotain muuta niiden rokotteiden eteen, kuin kiljuu siitä, miten muiden pitäisi kuluttaa tuloistaan mikäkin osuus valtiovallan kautta näihin asioihin.
https://www.youtube.com/watch?v=P18UK5IMRDI
terv,
jukka
"esim. GiveWell"
Tässä pitäisi varmaan olla GiveDirectly.
Keskustelun ja hypoteesien rajaus ja ongelman mallintaminen on yleensä paras keino ratkaista yhteiskunnalliset keskustelut.
Käyttämäsi esimerkkitapaus on hyvä esimerkki siitä, kuinka kaikki osapuolet eivät välttämättä ymmärrä toistensa argumentteja. "Alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu lisää alkoholikuolemia." on tietyssä mielessä triviaalisti totta. Alkoholikuolemia ei tule ilman kulutusta ja kaikki voivat olla yhtä mieltä siitä että jossain on raja kokonaiskulutuksen määrälle, jossa kuolemien ja kokonaiskulutuksen määrän välille syntyy vahva yhteys (yksilön kulutukselle on maksimimäärä).
Keskustelu tulisi jakaa mahdollisimman useaan osaongelmaan joista voidaan olla eri mieltä ja etsiä evidenssiä. Esim:
a) Yksilön kulutuksen (litraa/vuodessa) ja alkoholikuolemien suhde (tästä on paljon epäselvyyttä)
b) yksilön kulutuksen ajallisen jakauman (paljon kerralla -> jakautuu tasaisesti) suhde alkoholikuolemiin.
c) Ympäristön kulutuksen ja yksilön alkoholinkulutuksen suhde.
d) Yksilön kulutus ja kulutuksen lisääntymisen tn. kyseisellä kulutustasolla (riski siirtyä suurempaan kulutukseen). Tämä taitaa olla yksi päähypoteesistä alkoholin kokonaiskulutuksesta huolestuneilla.
Nyt meillä olisi neljä funktiota joiden parametrina on yksilön kulutus. Näistä funktioista voidaan johtaa kokonaiskulutus. Malin sisälle mahtuvat (käsittääkseni) kaikki argumentit joita keskustelussa on esitetty. Parametreja muokkaamalla voi argumentoida ja evidenssiä voi esittää parametrien oikeista arvoista. Mukana on jopa takaisinkytkentä kokonaiskulutuksesta yksilön kulutukseen. Niistä voidaan rakentaa malli jossa on monta testattavaa hypoteesia.
Ossi: äh, joo, jep.
Lähetä kommentti
Kommentti