Syntyvyys laskee, entä sitten?

Mauri Kotamäki pohtii blogissaan (allekirjoittaneen ääneen kyselyn innoittamana!) sitä, pitääkö syntyvyydestä olla huolissaan. Kirjoitus on kaikin puolin suositeltava.

Esitän tässä joitakin lisähuomioita asiasta. Kuten Maurinkin tuntuu olevan, myös oma lähtökohtani on pieni hämmennys sen huolen edessä, jota ihmiset tuntuvat tuntevan syntyvyyden laskusta, mutta jonka huolen syitä harvemmin avataan.

Syntyvyyden laskusta huolestuminen vaikuttaa syvältä intuitiolta. Huolestumme syntyvyyden laskusta ja toivomme syntyvyyden kasvua tietämättä tarkkaan ottaen miksi. Tämä itsessään on ongelmallista, mutta ongelma on myös se, että paras mahdollinen politiikka riippuu huolen syystä: kelpaako maahanmuutto, lisätäänkö lapsilisiä kautta linjan vai vain ensimmäisestä lapsesta?

Pohdin ensin syntyvyyspolitiikkaa omasta arvolähtökohdastani. Tämän jälkeen kommentoin argumenttia tulevien veronmaksajien tuottamisesta, minkä jälkeen koetan keksiä ja käsitellä muita mahdollisia huolensyitä. Lopuksi lyhyt pohdinta siitä, miksi syntyvyyden nostaminen voi olla hankala hanke.

Mitä enemmän ihmisiä, sen parempi

Poliittisen natalismin pohjana on tyypillisesti ajatus kansakunnan edusta, joka vaatii tykinruokaa rintamalle tai eläkkeiden maksajia jakojärjestelmään. Nämäkin ovat tolkullisia syitä, mutta natalismin puolesta on olemassa myös suoraviivainen moraalinen perustelu. Se nousee kenties luontevimmin utilitaristeille, mutta myös ei-utilitaristit voivat sen nähdä: useampi ihminen saa olla olemassa.

Ihmisiin liittyy ulkoisvaikutuksia joita ihmisiä tekevät ihmiset eivät välttämättä huomioi. Enemmän ihmisiä tarkoittaa enemmän mieliä ja ideoita tieteen ja taiteen käytettäväksi. Enemmän ihmisiä tarkoittaa myös enemmän rasitusta ympäristölle. Tärkeimpänä kuitenkin: enemmän ihmisiä tarkoittaa enemmän iloa ja naurua. Suruakin, toki, mutta keskimäärin ihmiset ovat mieluummin olemassa kuin eivät. Jos ihmiselämällä on arvoa, niin mitä enemmän ihmisiä maailmassa on, sitä parempi.

(Toki tähän liittyy ulkoisvaikutus vain, jos ihmiset eivät sisäistä jälkeläistensä onnea olemassaolosta. Intuitiivisesti tuntuu siltä, että näin ei ole ja vaikea ajatella, miten homma toimisi jos niin olisi. Minun onneni olisi paitsi oma onneni, myös jälkeläisteni onni. Kuitenkin myös jälkeläisteni onni olisi paitsi heidän omansa, myös heidän jälkeläistensä onni, ja näin pois päin. Onni vaikuttaisi kasautuvan niin astronomisesti, että vaikuttaa epätodennäköiseltä että näin olisi. Tai sitten vain ajattelen asian väärin.)

Entä se ympäristö? Ekosysteemi on ylikuormittunut, ja jokainen lisäihminen kuormittaa sitä lisää. Kysymys on sama kuin degrowthissa, jos muistatte tuon keskustelun. Ekosysteemi on ylikuormittunut, ja jokainen lisäeuro BKT:ssa kuormittaa sitä lisää. BKT on kuitenkin huono politiikkaväline ympäristökuormituksen vähentämisen, ja niin on syntyvyyskin.

Natalismille on siis hyvät eettiset perustelut. Toisaalta niin olisi myös sille, että valtio leikkaisi varoja suomalaisesta erikoissairaanhoidosta ja kasvattaisi kehitysyhteistyömäärärahoja massiivisella mittakaavalla. Näin se vain on, ja kaikkia eettisiä periaatteita ei tässä maailmassa toteuteta valtion kautta. Politiikassa puhutaan tykinruuasta ja eläkkeiden maksajista elämästä nauttivien ihmisten sijaan.

Lisää veronmaksajia

Mauri käy läpi blogissaan empiiristä tutkimusta ja taloustieteellisiä argumentteja väestön koon, ikärakenteen ja kasvun suhteesta. Lisäksi hän esittelee erilaisia laskelmia väestörakenteen muutoksen vaikutuksesta julkiseen talouteen. Tämän voi hahmottaa fiskaalisena ulkoisvaikutuksena. Ei-täysin-rahastoivassa eläkejärjestelmässä jälkeläiset vähentävät ikätoveriensa maksupainetta (ks. esim. tämä paperi), ja sama pätee kaikkiin järjestelmiin, joissa työssäkäyvät maksavat eläkeikäisten menoja tavalla tai toisella.

Tämä on lasten hankkimisen positiivinen ulkoisvaikutus, ja sitä on hyvä korjata tukemalla lasten hankkimista. Me kuitenkin tuemme sitä jo nyt, eikä ole selvää pitäisikö näiden tukien kasvaa, vähentyä vai säilyä ennallaan syntyvyyden laskiessa. Se, mitä voidaan sanoa, on että syntyvyyttä ei kannata palauttaa aiemmalle tasolle (jos ajatellaan että tuo aiempi taso oli sopiva).

Otetaan tavanomainen kysyntä-tarjonta-kehikko ulkoisvaikutuksilla. Jälkeläisten tuotannossa on nouseva rajakustannus ja kulutuksessa laskeva rajahyöty. Jälkeläiset tuovat hyötyjä myös muille yhteiskunnan jäsenille, vaikkapa maksamalla heidän eläkkeensä myöhemmin. Tästä syystä yhteiskunnan rajahyöty jokaisesta jälkeläisestä on korkeampi kuin vanhempien rajahyöty. Yhteiskunta korjaa tätä tukemalla jälkeläisten tuotantoa maksamalla jokaisesta jälkeläisestä sen verran, että yksityinen rajakustannus vastaa yhteiskunnallista rajahyötyä.

Mitä tapahtuu, kun syntyvyys laskee? Ajatellaan, että syntyvyyden alenemisen taustalla on jälkeläisten tuotantokustannusten kasvu. Täytyykö politiikkaa muuttaa, onko uusi tasapaino tehoton? Se riippuu siitä, kuinka nopeasti yhteiskunnallinen rajahyöty alenee suhteessa yksityiseen rajahyötyyn. Se riippuu siitä, kasvaako, väheneekö, vai pysyykö ulkoisvaikutus per kulutettu/tuotettu yksikkö vakiona määrän kasvaessa.

Kas tässä, tein gif-animaation. Olisin tehnyt kalvosetin, jota saisi kliksutella eteenpäin omaa tahtia, mutten osannut embedata sitä. Kuvat myös täällä. Mobiililla kannattanee klikata animaatio uuteen ikkunaan, muuten laatu jää perunaksi.

Markkinatasapaino on punaisella, yhteiskunnallinen optimi sinisellä.

Siis: vaikka jälkeläisten hankintaa tulisikin tukea, on vaikeampi sanoa tuleeko näiden tukien kasvaa, jos syntyvyys alenee. Voi olla, että niitä pitää jopa laskea.. Jos jollakulla on mututuntumaa tai tutkimustietoa syntyvyyden ulkoisvaikutusten asteesta syntyvyyden suhteen, niin kommenttikenttään mars.

Muita syitä?

Mitä muita syitä voidaan ajatella olevan syntyvyyteen kohdistuvan huolen taustalla? Ovatko nämä hyviä huolen selittäjiä tai oikeuttajia? Millaista politiikkaa mikäkin huolensyy vaatii?

Syntyvyyden lasku kertoo siitä, että thmiset eivät saa sitä mitä haluavat. Ihmiset kertovat myös, että haluavat asua 27 neliötä suuremmassa asunnossa ja viettää enemmän aikaa vapaa-ajan harrasteiden parissa. Ihmiset kertovat myös, että he haluaisivat syödä enemmän kalaa, harrastaa enemmän rentoa ruuanlaittoa ja yhdessä syömistä ja tavata enemmän ystäviään. Syy siihen, että ihmiset eivät saa mitä haluavat on harvemmin se, että he osaa toimia kuten haluavat. Useammin syy on se, että he haluavat muitakin asioita, ja nuo asiat ovat ristiriidassa keskenään. Palvelut ja asuinneliöt. Kulutus ja vapaa-aika. Lapset ja matkustaminen. Lapset ja uran edistäminen. Ihanteellinen lastentekokumppani ja ihanteellinen elämänkumppani. Miehillä: maalla asuminen ja kaupunkiin muuttaminen naisen perässä. Jokaisella on omat ristiriitansa.

Ja kyselytutkimuksista sanottakoon, että myös ihmisten itsensä ilmoittama ihanteellinen lapsiluku on laskenut. Jos ongelma on epäsuhta ihmisten toiveiden ja valintojen välillä, asia voi ratketa myös toiveiden sopeutumisen kautta.

Politiikkatoimenpiteenä tässä pitäisi identifioida ryhmät, joissa lapsilukutoiveen ja toteumien ero on suuri, ja pyrkiä kohdistamaan politiikka näihin ryhmiin.

Lasten kasvatus on ihmisen perustarve, ja lastenhankinta perusoikeus. Tässä perusteessa on ainakin kolme ongelmaa.

Ensinnäkin jos tämä on ajatus huolen taustalla, syntyvyys on väärä mittari, ja monet syntyvyyden nostamiseen pyrkivät politiikkatoimet ovat tehottomia. Syntyvyyden sijaan tulisi tuijottaa lapsettomuutta, ja vaikkapa yleisen lapsilisien korottamisen sijaan tulisi korottaa ensimmäisestä lapsesta maksettavaa lapsilisää (vaikkapa seuraavista lapsista maksettavien lapsilisien kustannuksella).

Toiseksikin on aina ongelmallista määritellä tietty käyttäytyminen normaaliksi, koska tämä patologisoi vaihtoehtoiset käyttäytymiset. Jos lasten kasvatus on ihmisen perustarve, onko vastentahtoisesti lapsettomien elämä pysyvästi rikki ja vapaaehtoisesti lapsettomien mieli lähtökohtaisesti vino?

Kolmanneksi perustarve itsessään on kovin köykäinen perustelu valintoihin puuttumiselle. Syöminen on perustarve ja ruoka perusoikeus. Siitä huolimatta luotamme siihen, että laitoshoitopotilaita lukuunottamatta ihmiset syövät vähintään riittävästi ilman että siihen valintaan pitäisi puuttua yhteisellä puheella tai politiikalla.

Syntyvyyden lasku ei ole ongelma, vaan oire. Tämän osalta toivoisin huolestujien avaavan sen, minkä ongelman oireeksi syntyvyyden lasku tulkitaan, ja että eikö tuota ongelmaa voisi mitata suoremmin. Otan analogian. Potilas tulee vastaanotolle posket punaisina. Poskien punoitus on kuumeen oire. Toisaalta poskien punoitus voi johtua muistakin asioista, ja kuumetta voi mitata suoraan potilaan poskiin tuijottelun sijasta. Jos syntyvyyden lasku on esimerkiksi nuorten taloudellisen aseman heikkenemiseen liittyvä oire, miksi ei puhuttaisi suoraan nuorten taloudellisen aseman heikkenemisestä? On siitäkin huolestuttavia käppyröitä katseltavaksi.

Syntyvyyden lasku on ongelma, koska [monimutkaisempi malli]. HS:ssa raportoitiin tuoreesta suomalais(!)tutkimuksesta, jossa Rooman tuhoa selitettiin, ainakin osaltaan, syntyvyyden laskulla (itse tutkimusta ei näytä verkosta löytyvän). On mahdollista, että syntyvyyden lasku aiheuttaa yhteiskunnallista haittaa "vähemmän veronmaksajia"-mallia monimutkaisemmilla tavoilla.

Olisin kuitenkin yllättynyt, jos syntyvyyden laskuun kohdistuneen huolen taustalla olisi tämän kaltainen monimutkainen malli. Huoli syntyvyyden laskusta vaikuttaa olevan jaettu hyvinkin eri tavoilla ajattelevien ihmisten kesken. Ei vaikuta todennäköiseltä, että kaikilla näillä ihmisillä olisi mielessään sama monimutkainen malli. Mitä monimutkaisempi malli, sitä enemmän erimielisyyden kohteita.

Syntyvyyden nostaminen ei ole helppoa

Japanissa on ollut huolestuttavan alhainen syntyvyys jo pitkään, eikä asiaan ole tullut muutosta. Tämä antaa ymmärtää, että syntyvyyden nostaminen ei ole helppoa ja/tai huoli syntyvyydestä on vain halpaa puhetta ilman halua varsinaisesti tehdä asialle jotain. Japanin tilanteen tunteminen varmasti auttaisi – linkit/kirjavinkit tervetulleita, tällaisen löysin – mutta mutuilen hiukan edessä olevia haasteita.

Syntyvyyteen on nähdäkseni kohtalaisen vaikea vaikuttaa tulonsiirroin. Mitä selailin tutkimusta, niin useimmissa papereissa löydetään politiikkavaikutus synnytysväleihin, mutta harvemmin syntyvyyteen (ks. kymmenen vuoden takainen kirjallisuuskatsaus). Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisillä on melko vahvoja mieltymyksiä tai mahdollisuuseroja lastenhankinnan suhteen, ja että syntyvyyttä nostamaan pyrkivä politiikka luo melko vahvoja vastakkainasetteluja.

Ajatellaan että halutaan että kymmenen prosenttia niistä, jotka ajavat bensiiniautoja siirtyvät sähköautoihin. Ihmiset luultavasti haluavat vain siirtyä paikasta A paikkaan B, ja harvemmalla on vahvoja mieltymyksiä siitä, pitääkö auton päristä vai ei. Pieni tulonsiirto bensa-autoilijoilta sähköautoilijoille riittää. Jälkimmäiset voittavat edellisten kustannuksella, mutta erotus ei ole kovin suuri.

Ajatellaan, että haluttaisiin saada syntyvyys uusiutumistasolle. Tämä vaatisi nähdäkseni melko massiivisia tulonsiirtoja lapsettomilta lapsellisille. Lapselliset joilla perhevapaat ovat takanapäin tai lapset sen verran vanhoja että lapsilisät ovat lakanneet lienee parasta ymmärtää tässä yhteydessä lapsettomina, joskin he luultavasti kantavat huolta myös jälkeläistensä lisääntymisestä. Eikä arvopuheella vaikuttaminenkaan ole kivutonta, ainakin päätellen mielipidepalstoilla ajoittain leimahtavasta keskustelusta lapsellisten ja lapsettomien välillä.


Kaiken kaikkiaan toivoisin kuulevani hitusen analyyttisempaa keskustelua syntyvyyden laskusta nykyisen huolien ilmaisun ja murheiden manailun sijasta. Tässä esimerkki siitä, miten syntyvyyden laskua käytetään poliittisessa keskustelussa (verkkouutisten jutusta):

Sanni Grahn-Laasosen mukaan syntyvyyden lasku osoittaa, että hallitus ei voi enää viivyttää perhevapaauudistusta.

Hyvä jos perhevapaauudistus tulee, mutta en ainakaan itse osaa sanoa kuinka uudistus, joka Kokoomuksen ja monen muunkin mallin mukaan olisi käsittääkseni kustannusneutraali, vaikuttaisi syntyvyyteen, pitäisikö syntyvyyteen vaikuttaa, ja jos pitäisi, mihin suuntaan. Toivottavasti joku minulle nämäkin kertoo (esimerkiksi kommenttikentässä tai omassa blogissaan).