Alkoholi, kuolema ja Venäjä

Tässä aihe, johon en odottanut tutustuvani tänään. Jani Kaaro kirjoittaa HS.fi:n tiedekolumnissaan "Addiktiot ovat korvikkeita hengen köyhyydelle" seuraavasti:

Missään tämä markkinatalouden ja addiktioiden yhteys ei näy tällä hetkellä niin traagisesti kuin Venäjällä, jossa alkoholiongelma ei ole koskaan ollut näin paha. Alexanderin teoriaa mukaillen on helppo nähdä, kuinka sosialismin hajoaminen jätti ihmiset juurettomiksi.

Vaikka monet nauravat sosialismille, se tyydytti ihmisten yhteisöllistä tarvetta varmasti satakertaisesti enemmän kuin sen tilalle tullut individualistinen kilpailu ja tavarataivas. Nyt venäläiset lääkitsevät psyykkistä kipuaan vodkalla ennennäkemättömällä intensiteetillä, mikä vie yhä useamman aikaiseen hautaan.

Suurella monitieteilijällä,Gregory Batesonilla, oli tapana sanoa, että addiktio on yksi isoista kysymyksistä – kysymys, jonka varassa sivilisaatiot nousevat tai kaatuvat. Jos se on totta, ennuste on heikko. 

Vapaa markkinatalous on heltymätön vaatimuksessaan alistaa kulttuuriset ja sosiaaliset arvot taloudellisen hyödyn imperatiiville. Se ei epäröi kajota mihinkään sosiaaliseen yksikköön, jos talous vaatii sen hajottamista tai uudelleen järjestämistä.

Kaaro siis väittää, että sosialismin aikana alkoholinkulutus ja alkoholin aiheuttamat ennenaikaiset kuolemat olivat nykyistä vähäisempiä Venäjällä. Pitääkö tämä paikkansa?

WHO:n vuoden 2011 raportin (pdf) mukaan alkoholinkulutus Venäjällä oli 15,76 litraa per (aikuinen) henkilö. Mitä se oli neuvostoaikaan? Nemtsovin (2000) ja Tremlin (1997, viitattu edellä mainitussa) arvioiden mukaan se oli 1980-luvun alkupuolella, ennen Gorbatshovin raittiuskampanjaa, neljäntoista ja viidentoista litran välillä. On siis näiden lukujen valossa totta, että alkoholia kulutetaan nyky-Venäjällä "ennennäkemättömällä intensiteetillä", mutta ero sosialismin aikaan on hyvin maltillinen. Entä kuolemat?

En löytänyt hyvää, vertailukelpoista tutkimusta alkoholista kuolinsyynä Neuvostoliitossa ja nyky-Venäjällä. Nemtsov (2002) puhuu alkoholikuolemista koko väestössä neuvostoaikaan, kun taas nykyaikaa koskevat arviot, joita löysin, koskivat vain nuorempaa väestöä, alle 55-vuotiaita.

Useissa artikkeleissa, joihin tutustuin, korostettiin alkoholin roolia 15-54-vuotiaiden (miesten) kuolinsyyn vaihteluiden selittäjänä, joten osviittaa saa tarkastelemalla tätä lukua. Ainakin alla olevan käppyrän mukaan kuoleman riski tässä ikäryhmässä on jotakuinkin sama, jopa pienempi kuin mitä se oli 1980-luvun alussa.

Kuva BBC:n uutisesta "Vodka blamed for high death rates in Russia". Kuvan taustalla Zaridze et al. (2014): "Alcohol and mortality in Russia: prospective observational study of 151 000 adults", julkaistu Lancetissa.

Yllä olevan perusteella alkoholinkulutus on siis nyky-Venäjällä vain hieman sosialismin aikaa korkeammalla tasolla, kun taas ennenaikaisten kuolemien osalta tilanne on sama kuin ennen, jopa parempi. Onko tällä väliä Kaaron tekstin lennokkaan loppupäätelmän kannalta? Jos ei, on syytä kysyä, miksi tekstissä ylipäänsä puhutaan alkoholista Venäjällä.


Viitteet:
Nemtsov, A.V. (2000). Estimates of total alcohol consumption in Russia, 1980-1994. Drug and alcohol dependence, 58: 133-142.
Nemtsov, A.V. (2002). Alcohol-related human losses in Russia in the 1980s and 1990s. Addiction, 97: 1413-1425.
Zaridze et al. (2014). Alcohol and mortality in Russia: prospective observational study of 151 000 adults. Lancet, Early Online Publication, 31 January 2014.

P.S. Kommentit ovat, kuten aina, tervetulleita. Jos jollakulla on parempaa tietoa alkoholista Venäjällä nykyaikana vs. sosialismin aikaan, laittakaa viitettä tulemaan.

EKP laskee rimaa ja nostaa odotuksia

Yhteiseurooppalainen rahapolitiikka on vuodesta 2009 puhunut joka kuukausi EKP:n pääjohtajan kautta ja julistanut, että inflaatio-odotukset euroalueella ovat ankkuroituneet niin, että ne ovat linjassa sen kanssa, että inflaatio keskipitkällä aikavälillä pidetään alle mutta lähelle kahdessa prosentissa. Lausemuoto on vaihdellut, mutta sisältö on pysynyt samana. Aina viime marraskuuhun asti.

Vuoden 2013 heinä-, elo-, syys- ja lokakuun pressikokouksissa asia ilmaistiin seuraavasti:

Inflation expectations for the euro area continue to be firmly anchored in line with our aim of maintaining inflation rates below, but close to, 2% over the medium term.

Marras-, joulu-, tammi- ja helmikuussa tämä sama lause on kuulostanut tältä:

Inflation expectations for the euro area over the medium to long term continue to be firmly anchored in line with our aim of maintaining inflation rates below, but close to, 2%.

Mario Draghi taputtelee itseään edelleen selkään, mutta viime kuukausina maininta inflaatiotavoitteen aikavälistä on pudotettu pois. Rahapolitiikka epäonnistuu tällä hetkellä tavoitteensa täyttämisessä, joten keskuspankki katsoo parhaaksi muuttaa tavoitetta.

On aina ollut vähän epäselvää, mikä keskipitkä aikaväli on. Ehkä lähimmäksi määritelmää pääsi Draghin edeltäjä Jean-Claude Trichet maaliskuun 2004 pressitilaisuudessa:

What is the chance that a real disinflationary trend is going to be setting in this year? That inflation will, in fact, be lower than your definition of "below, but close to 2%"? 

Trichet: Well again, when we take a decision today, it is with an eye on what will be the situation within 18 months, two years

Miltä inflaatio-odotukset sitten näyttävät tällä hetkellä? EKP tarkastelee inflaatio-odotuksia kolmella tavalla: malliennusteilla, kyselyillä ja rahoitusmarkkinahinnoilla.

EKP ja Eurojärjestelmä julkistavat makrotaloudellisia ennusteita aina syys- ja maaliskuussa ja joulu- ja kesäkuussa, vastaavasti. EKP:n tuorein ennuste on siis syyskuulta, ja siinä ennustettiin 1,3 prosentin inflaatiota vuodelle 2014. Vuoden 2015 ennuste ilmestyy muutaman viikon päästä. Eurojärjestelmä ennusti joulukuussa 1,1 prosentin inflaatiota vuodelle 2014 ja 1,3 prosentin inflaatiota vuodelle 2015.

EKP:n talousennustajien kysely toteutetaan neljästi vuodessa, ja tuoreimmassa kyselyssä keskimääräinen inflaatioarvio vuoden päähän - eli vuoden 2015 alkuun - oli 1,3 prosenttia ja 1,5 prosenttia kahden vuoden päähän.

Inflaatioon kytkettyjen rahoitusmarkkinainstrumenttien sisältämä informaatio inflaatio-odotuksista liittyy vähän Trichet'n keskipitkää aikaväliä pidempiin aikaväleihin, 5-10 vuoteen. Tammikuun Monthly Bulletinin mukaan inflaatiolta suojattujen ja suojaamattomien instrumenttien korkoerojen perusteella seuraavan viiden vuoden keskimääräinen vuosi-inflaatiovauhti olisi 1,2 prosenttia. Tämä vaikuttaa hyvin matalalta, ja mielenkiintoisesti näillä mittareilla inflaatio-odotukset jopa nousivat viime vuoden lopulla, toisin kuin mallien ja kyselyiden tulokset.

EKP laittaa selvästi paljon painoa omille ennusteilleen, mikä lataa suuria odotuksia ensi kuun kokoukselle. Erityisen tärkeän kokouksesta tekee se, että EKP julkistaa siinä ensimmäistä kertaa kolmevuotisen inflaatioennusteen, mikä tässä hetkessä siis tarkoittaa arviota vuoden 2016 inflaatiosta:

The reason for today’s decision not to act s [sic] really to do with the complexity of the situation that I have just described, and the need to acquire more information. In this sense, today’s instance is different from what we had in November. Now, in what sense is it different? The macroeconomic projections by our staff, which will be coming out at the time of our monetary policy meeting in March, will contain, for the first time, forecasts for 2016, and that is a very significant change in our analysis, a significant change in the information set that we use for our analysis.

Rahapolitiikka on jännittävä yleisölaji, mutta ei pidä unohtaa, että Euroopan 19 miljoonalle työttömälle se on erityisesti tällä hetkellä enemmän. Ainakin itse toivon, että EKP löytäisi keinoja edes inflaatiotavoitteensa toteuttamiseksi.

P.S. Kun luin tuoreinta pressitilaisuutta, tuo aikavälin pudottaminen tavoitteesta pois pisti silmään. Halusin sitten särmäillä, panostaa Python-taitoihini ja hankkia ehkä vähän materiaalia tuleviin blogeihin, joten keräsin kaikkien EKP:n pressitilaisuuksien lausunnot ja kysymys-vastaus-sessiot. Luultavasti tässä lueskelen niitä lähiaikoina, ja jaan tänne huomoioita. Minun pitäisi myös jossain vaiheessa tehdä itselleni verkkosivut, joilla voisin luontevasti myös jakaa näitä koodeja ja aineistoja. Mutta jos joku jostain syystä haluaa saada nämä käsiinsä heti, niin ei kun vain viestiä tulemaan.

Teknologinen murros, työmarkkinat ja politiikka

Ville-Veikko Mastomäki ja Jaakko Stenhäll ovat julkaisseet pienoispamfletin ”Teknologinen murros ja politiikka” (pdf). Teksti maalailee sitä, miten (informaatio)teknologia tulee kehittymään lyhyellä tai ehkä enemmänkin keskipitkällä aikavälillä ja mitä tämä kehitys tarkoittaa työmarkkinoiden näkökulmasta sekä esittää joitakin ideoita siitä, miten tehokkaasti tasaista tulonjakoa tavoitteleva politiikka voisi tähän vastata.

Suosittelen kaikkia lukemaan lärpäkkeen läpi. Itselleni pamfletissa on kaksi ansiota ylitse muiden. Ensinnäkin se sisältää hyvän esityksen siitä, mistä tulevassa IT:n kehityksessä on kyse ja miten vallankumouksellisen nopeaa se on. Tämä on tietenkin tuttua kaikille, jotka seuraavat vaikkapa Wiredin kaltaisia lehtiä, mutta harva niin tekee. On masentavaa, miten fiksutkin ihmiset laukovat aiheesta puhuttaessa täysin todellisuudesta irrallisia ajatuksia, kuten että tulevaisuudessa ihmisiä tarvitaan vielä ajamaan autoja.

Toinen ansio on hevosanalogia. Hevoset ovat ainoa tuotantoeläin, jonka määrä laski 1900-luvun aikana.* Teknologinen kehitys maataloudessa, liikenteessä ja sodankäynnissä teki hevosista suurelta osin tarpeettomia: niiden ruokinta vaati enemmän kuin mitä niistä oli hyötyä. Miksi ihmisille on käynyt eri tavalla teknologian kehittyessä? Miten ihmisille tulee käymään tulevaisuudessa, kun teknologia kehittyy, ja miksi?

Saatan kirjoittaa aihepiiristä jatkossakin, ainakin jos pamfletti herättää keskustelua, mutta pari huomiota tähän väliin.


Työttömyys ja historiallinen kokemus

Etenkin taloustieteilijät turvautuvat tässä yhteydessä usein menneisiin ja osoittavat, kuinka teknologia ei ole ennenkään aiheuttanut työttömyyttä.** Työpaikkoja on mennyt, työpaikkoja on tullut. Se, että jotain on tapahtunut aina ennenkin ei ole tae siitä, että niin tulee tapahtumaan tulevaisuudessakin. Taloustieteilijöillä on tästä käytettävissään läheinen esimerkki. Thomas Robert Malthusilla oli teoria, joka yksinkertaistaen sanoi, että elintason kasvaessa myös syntyvyys kasvaa, näin pitäen per capita-elintason tasaisena. Ja tämä oli toimiva teoria. Historia kuitenkin teki pappismiehelle tepposet: ihmiskunta pakeni malthusilaisesta ansasta samaan aikaan kun mies muotoili teoriansa.

Ovatko ”teknologia on ennenkin tuhonnut työpaikkoja”-taloustieteilijät siis kulkemassa Malthusin viitoittamaa tietä historian väärälle puolelle? En tiedä. Ehkä tämä on väärä tapa ajatella asioita. Tulevassa kehityksessä on kyse aste-erosta suhteessa menneeseen, aste-erosta joka voi paikoin olla niin merkittävä, että se lähentelee laadullista eroa. Teknologinen kehitys aiheuttaa muutoksia tuotantorakenteessa, ja tuotantorakenteen muutokset aiheuttavat muutosvaatimuksia työmarkkinoilla. Se, miten työttömyys käyttäytyy riippuu siitä, miten työmarkkinat toimivat.

Taloustieteilijät jotka vähättelevät politiikan tarvetta tulevassa kehityksessä menneisiin kokemuksiin nojaten eivät huomioi sitä, että näissä menneissä kokemuksissa politiikka oli aktiivisesti mukana. Se on kuin sanoisi hammaslääkärillä, että ei tarvitse puudutusta, koska ennenkään ei ole sattunut.*** Rakennemuutos maataloudesta teollisuuteen ja palveluihin, maaseudulta kaupunkeihin oli kivulias ja valtio oli jatkuvasti mukana helpottamassa tuskaa. Jälkikäteen on helppo kritisoida tämän politiikan tehottomuutta, mutta sen tarvetta on vaikeampi ymmärtää.


Hintamekanismi

Kun puhutaan työttömyydestä ja työpaikoista, puhutaan työmarkkinoista. Kun puhutaan markkinoista, puhutaan hinnoista ja hintamekanismista. Teknologisen kehityksen vaikutuksia työmarkkinoihin ei voi miettiä vain teknologian kautta, vaan on mietittävä myös työmarkkinoiden instituutioita.

Nykyinen rakennemuutos ja aiempi rakennemuutos eroavat ainakin kolmella ulottuuvudella: miten nopea muutos oli, mitä muutos vaati työntekijöiltä ja millaisessa institutionaalisessa ympäristössä muutos tapahtui. Mastomäki ja Stenhäll argumentoivat ansiokkaasti sen puolesta, että tuleva muutos on nopeampi kuin aiempi, joskin tässäkin työmarkkinoiden hintamekanismi on avainasemassa. Aiempi rakennemuutos vaati lähinnä maantieteellistä uudelleenorientoitumista maaseudulta kaupunkeihin. Tuleva rakennemuutos vaatii enemmän taidollista tai koulutuksellista uudelleenorientoitumista.

Mikä tärkeintä omasta näkökulmastani, aiempi rakennemuutos tapahtui ympäristössä, jossa oli hyvin vähän turvaa työttömyyden ja tulottomuuden varalle. Luin vähän aikaa sitten Kristiina Kestisen toimittaman ”Muistoja Finlaysonilta”-kokoelman, jossa Finlaysonin tehtaan työntekijät ja toimihenkilöt muistelivat kokemuksiaan. Eräs työntekijä kertoi, kuinka hänet irtisanottiin 53-vuotiaana, minkä jälkeen hän nosti työttömyyskorvausta kaksi vuotta, sitten siirtyi työttömyyseläkkeelle ja lopulta vanhuuseläkkeelle. Vähemmän anteliaan sosiaaliturvan oloissa hän olisi saattanut etsiytyä uusiin töihin. Ikävämpäähän se hänen kannaltaan olisi ollut. Tämä on ankaraa tasapainottelua, jossa Pareto-parannukset ovat kullanarvoisia.

Lopuksi on muistettava, että hintamekanismi ei toimi ainoastaan teknologisen kehityksen jälkeen, vaan se myös vaikuttaa siihen. Mitä kalliimpaa työ on, sitä voimakkaammat kannustimet on kehittää ja hankkia työtä säästävää teknologiaa. Maatalouden koneistumisessa Suomessa oli paljolti kyse siitä, että sahateollisuus oli nostanut työn hintaa niin, että entistä harvemmilla tiloilla oli varaa ulkopuoliseen työvoimaan – ja toisaalta metsistä rahatuloja, joilla ostaa koneita.


*Muistaakseni olen poiminut tämän J.R. McNeillin ympäristöhistoriasta ”Something new under the Sun”.
**On huomionarvoista, että jos teknologinen kehitys yksin aiheuttaisi työttömyyttä, työttömyyden pitäisi kasvaa koko ajan ja sen olisi pitänyt kasvaa jo hyvin pitkään, ainakin 1800-luvun lopulta asti (riippuen toki alueesta). Esimerkiksi Suomessa työttömyys näyttää kasvaneen tasaisesti, mutta vasta 1970-luvun alulta lähtien. Jos jotain, teknologinen kehitys hidastui juuri tuolloin, joten kyse ei voi olla teknologiasta, ainakin yksinään.
***Tässä on selvä olkiukon vaara. Puolustaudun sanomalla, että näin minä itse ajattelin vielä jonkin aikaa sitten. Paul Samuelsonin sanoin, ”[m]ine is the great advantage of having once been a jackass”.

Säästäminen, tulojen jakautuminen ja kasvu

Köyhemmillä valtaosa tuloista menee kulutukseen, mikä pitää talouden rattaat pyörimässä.

Väitän, että tämä on, muodossa tai toisessa, melko yleinen ajatus.¹ Olen makustellut ja pyöritellyt tätä jo hyvän aikaa. Tämä pohdinta on auttanut ainakin itseäni hahmottamaan talouspolitiikkaa ja taloustiedettä yleisemminkin.

Ensimmäisessä osiossa hahmottelen yllä mainittua argumenttia ja yleisemminkin politiikkaideoita, jotka liittävät mikrotaloudellisen politiikkamuutoksen makrotaloudellisiin lopputulemiin. Toisessa osiossa käyn läpi sitä, miten "rikkaat säästävät enemmän"-väitettä on lähestytty teoreettisesti ja empiirisesti. Kolmannessa osiossa käyn läpi erilaisia teorioita, jotka liittävät säästämisen ja talouskasvun eri tavoilla. Neljäs osio päättää.

Puhun tässä kirjoituksessa talouskasvusta ja säästämisestä pitkällä aikavälillä, suhdanteiden yli. Tekstistä tuli melko pitkä, 1700 sanaa, mutta paikatkoon se viimeaikaista hiljaiseloa. Kommentit ovat, kuten aina, tervetulleita. Lue ny eka kuitenki.


1. Mikropolitiikalla makrotuloksiin: kysy nämä ensin

Hahmotetaan asiaa seuraavasti. y on politiikan tavoitemuuttuja (tässä talouskasvu), g on kansakunnan säästämisfunktio, joka riippuu tulojakaumasta z ja muista tekijöistä T, X ovat kaikki muut tekijät, jotka liittyvät talouskasvuun. f on yksinkertaisesti taloudellisen kasvun malli.

y = f(X,g(z,T))

Tässä tulkittuna yllä oleva politiikan ohjenuora on se, että on hyvä vaikuttaa z-muuttujaan, jotta saadaan toivottuja vaikutuksia y-muuttujassa.

Tässä vaiheessa on hyvä kysyä viisi kysymystä, jotka olisi hyvä kysyä monessa muussakin makrotalouspoliittisessa kysymyksessä.

1. Onko havaintosi kvalitatiivisesti tosi? Onko totta, että köyhät laittavat tuloistaan suuremman osan kulutukseen? [onko g-funktiosi oikea]
2. Onko havaintosi kvantitatiivisesti merkittävä? Yhteiskunnallisen keskustelun tila on rajallinen ja sen käytössä on optimoitava.
3. Käytätkö optimaalista instrumenttia g-funktiossa? Jos haluaa vaikuttaa kulutusasteeseen, ovatko tulonsiirrot siihen paras väline? [jos haluaa vaikuttaa g:n arvoon, kannattaako muuttaa z:aa vai jotain T-muuttujaa]
4. Onko teoriasi kunnossa? Onko totta, että lisäkulutus lisää kasvua? [onko f-funktiosi oikea]
5. Mitä keskuspankki tekee? Jos politiikkamuutos vaikuttaa kokonaiskysynnän kautta, niin miten kokonaiskysynnästä vastaava taho, jos sellainen on, reagoi politiikkamuutokseen? [pysyvätkö muuttumattomat muuttumattomana, kun z:aa muutetaan]


2. Rikkaat ja köyhät, rationaaliset ja rajoitteiset

Säästäminen ja työnteko eivät ole erityisen mukavia asioita tehdä. Niistä kuitenkin saa tuloja, joilla saa kulutusta. Kuluttaminen on mukavaa. Poislukien perinnöt, ihmiset kuluttavat elämänsä aikana sen, minkä tienaavat.

Ihmiset tykkäävät tasaisuudesta, myös kulutuksessa. Kun tulot tulevat epätasaisesti, kulutusta tasataan rahoitusmarkkinoilla. Lyhyellä aikavälillä tämä näkyy siinä, että et palkkapäivänä törsää koko kuun tienestiä kerralla. Pitkällä aikavälillä tämä näkyy siinä, että opiskelijana otat lainaa, työuran aikana säästät, pakon sanelemana eläkejärjestelmän kautta ja vapaaehtoisesti asumisen kautta, ja vanhana sitten käytät näitä säästöjä pois. Tulojen ja kulutuksen teoreettisen tutkimuksen avainkysymyksiä ovat miten paljon ihmiset arvostavat tasaisuutta ja miten hyvin he pystyvät tasoittamaan kulutustaan rahoitusmarkkinoiden kautta.

Jos annat ihmiselle yhden kalan, hän luultavasti syö osan siitä ja jättää osan loppuviikoksi. Jos lupaat antaa ihmiselle yhden kalan hänen elämänsä jokaisena päivänä, hän luultavasti nostaa päivittäistä kalansyöntiään yhdellä kappaleella. Tulojen ja kulutuksen empiirisen tutkimuksen tärkeä haaste on näiden kalojen tunnistaminen. Palataan ensin kuitenkin ajassa hieman taaksepäin.


Parhaat neljä sivua, jotka voit lukea aiheesta ovat Franco Modiglianin Nobel-luennon (pdf) neljä ensimmäistä sivua. Siinä on kaikki oleellinen: historiaa, teoriaa ja empiirisen tutkimuksen sudenkuoppia. Nojaan tukevasti näihin sivuihin seuraavassa.

Vanhoina hyvinä aikoina säästäminen oli hyve. Sitten tuli kontrariaani-Keynes ja todisti väkevästi sen puolesta, että säästäminen on pahe ja kulutus on hyve. Keynesille kokonaiskysyntä oli avainasemassa tuotannon määräytymisessä. Kuten tiedämme jo perusoppikirjasta, kokonaiskysyntä voidaan suljetussa taloudessa esittää investointikysynnän, yksityisen kulutuskysynnän ja julkisen kulutuskysynnän funktiona: Y = C + I + G.

Keynesiläinen taloustiede pian Yleisen teorian jälkeen oli pitkälti C-funktion ja I-funktion, eli yksityisen kulutuskysyntäfunktion ja investointifunktion mallintamista ja estimointia. Investointifunktiossa ovat ne kuuluisat animaaliset spiritit. Kulutuskysyntä on, kuten perusoppikirjassa opetetaan, käytettävissä olevien tulojen funktio: C = C(Y-T), jonka derivaatta C' on rajakulutusalttius. Mutta millainen funktio C' on? Keynes uskoi, että se on aleneva tulojen suhteen, eli mitä suuremmat tulot, sitä pienemmän osan tuloistasi laitat kulutukseen ja sitä suuremman osan säästöön.

Jos rikkaat säästävät enemmän kuin köyhät, tarkoittaako tämä sitä, että kansakuntien säästämisaste kasvaa niiden rikastuessa? Keynes ainakin uskoi näin.² Vuonna 1946 tuli mittamies Simon Kuznets, joka todisti väkevästi että kansankuntien säästämisasteet eivät olleet juurikaan muuttuneet sadan vuoden aikana valtavasta rikastumisesta huolimatta. Keynesin hypoteesi koki kolauksen, mutta osa siitä oli pelastettavissa. Entä jos säästämisaste ei riippuisikaan absoluuttisesta tulotasosta, vaan suhteellisesta tulotasosta? Näin "rikkaat säästävät enemmän"-hypoteesi voitaisiin saada ilman noloa ennustusta, että kansakunnan vaurastuessa talouden säästämisaste lähenee ykköstä. Tälle ajatukselle saatiin tukea vuonna 1947 Dorothy Brady ja Rose Friedmanin (pdf) mikrotason analyysistä. Brady ja Friedman havaitsivat, että kotitalouden sijainti alueen tulojakaumassa ennustaa paremmin kotitalouden säästämistä kuin kotitalouden absoluuttiset tulot. Suhteellinen "rikkaat säästävät enemmän"-hypoteesi ei ole kuitenkaan ainoa mahdollinen selitys tälle havainnolle.

Franco Modigliani (ensimmäinen artikkeli tästä (pdf) kokoelmasta) ja Milton Friedman kehittivät itsenäisesti, tosin molemmat ilmeisesti nojaten Margeret Reidiin, samanlaiset teoriat siitä, että on erilaisia kaloja, erilaisia tuloja. On pysyväistulo ja tilapäinen tulo. Ihmisellä on jonkinlainen ajatus loppuelämänsä keskimääräisestä tulotasosta. Tämä on hänen pysyväistulonsa. Hänen todelliset, havaitut tulonsa eivät kuitenkaan ole joka vuosi tällä tasolla. Ne vaihtelevat vuodesta ja elämänvaiheesta toiseen. Yhtenä vuonna saat messevät joulubonukset, seuraavana olet työtön. Nuorena olet opiskelija, aikuisena töissä ja vanhana eläkkeellä. Tilapäistulon voi, kaiketi, ajatella vain pysyväistulon ja toteutuneiden tulojen erotuksena.

Mieti seuraavaa. Jos saisit pomoltasi 10 000 euron bonuksen, mitä tekisit? Ehkä nostaisit kulutustasi hieman, mutta säästäisit suurimman osan. Säästämisasteesi nousisi. Mitä jos pomosi antaisi sinulle 10 000 euron korotuksen kuukausipalkkaasi? Ellet haluaisi jättää valtavaa perintöä, luultavasti muuttaisit elämäntapaasi kertaheitolla törsääväisemmäksi ja säästämisasteesi pysyisi jotakuinkin ennallaan. Rajakulutusalttius, eli kuinka suuri osa lisätuloista kulutetaan, riippuu siitä, millaisista tuloista puhutaan.

Kun siis havaitaan, että aineistossa korkeamman tulotason kotitaloudet säästävät enemmän, tämä johtuu vain siitä, että tässä joukossa ovat yliedustettuina kotitaloudet, joiden tilapäistulo oli poikkeuksellisen korkea, ja jotka siksi säästivät tuloistaan muita enemmän.

Modiglianin ja M. Friedmanin teorioille löytyi tukea datasta, ja siitä tuli yksi tärkeä osa nykyistä taloustiedettä. Pysyväistulon tunnistaminen on tietenkin haastavaa, koska se vaatii pitkiä ja kattavia aikasarjoja. Missä tietämys menee nykyään? En tunne tutkimusta sen paremmin kuin mitä tätä varten olen yrittänyt selvitellä. Dynan, Skinner ja Zeldes (2004, pdf) havaitsivat, että myös pysyvästi rikkaammat säästävät enemmän, mutta että tämä vaikutus on hyvin pieni. Heidän mukaansa jos kaikki köyhimmän viiden prosentin tulot (4,2 prosenttia BKTL:sta vuonna 1998) olisi siirretty ylimpään viidennekseen (nosten tulo-osuutta 47,3 prosentista 51,5 prosenttiin), talouden säästämisaste olisi noussut puoli prosenttiyksikköä. Tutkimuksen näkökulmasta tämä kokoluokka on haaste, sillä pieniä vaikutuksia on aina vaikeampia havaita kuin suuria.


Yksi häiritsevä ulottuvuus tässä kysymyksessä on, että se asemoituu luontevasti keskelle keskeisiä poliittisia intohimoja. Modiglianin ja Friedmanin teoriat lähtevät siitä, että yksilöt osaavat katsoa tulevaisuuteen ja ennakoida sitä, mikä on yksi tapa olla rationaalinen. Niissä myös oletetaan, että rahoitusmarkkinat toimivat niin, että ihmiset pystyvät niiden kautta tasaamaan tulojaan yli ajan. Keynes taas oletti ihmisten kuluttavan käteen jäävien tulojensa perusteella ja heitti mukaan psykologista heuristiikkaa. Onneksi asiaa ei tarvitse ratkaista sen perusteella, kummat oletukset tuntuvat luontevimmilta tai millaiset tyypit kehittivät mitäkin teorioita. Kuten yleensä, totuus on ääripäiden välissä, mutta selvästi lähempänä yhtä kuin toista.

Rikkaat siis ehkä säästävät enemmän, mutta vaikutus on melko pieni. Politiikan näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että jos säästämiseen haluaa vaikuttaa yksinkertaisilla tulonsiirroilla, on ammuttava melko isolla tykillä.

Kannattaako säästämisastetta sitten ampua tulonsiirroilla? En tiedä, miksi kannattaisi. Jos haluaa verottaa säästämistä ja kannustaa kulutusta, miksei yksinkertaisesti keventäisi kulutuksen verotusta ja lisäisi säästämisen verotusta? Samalla periaatteella vaikka köyhät käyttävät tuloistaan suuremman osan ruokaan, ei köyhien ostovoimaa kannata parantaa ruuan alv-alennuksilla vaan tulonsiirroilla.


3. Säästäminen ja talouskasvu

Säästäminen on tulojen ja kulutuksen erotus. Ajatus siitä, että kulutus pitää "talouden pyörät pyörimässä" on sovitettava siihen havaintoon, että tosi asiassa säästämisen ja talouskasvun välillä on positiivinen korrelaatio. Ei se mahdotonta ole, vaikka helpompihan se olisi, jos pienempi säästäminen olisi yhteydessä korkeampaan kasvuun.

Miten säästäminen ja talouskasvu voivat siis olla yhteydessä?

3.1. Vanhakeynesiläinen selitys

Jos poliitikkojen perstuntuman taustalla on teoriaa, se tulee jostain täältä. Tuotannon määräytymisen keskiössä on kokonaiskysyntä, kokonaiskysynnän keskiössä investointikysyntä, ja investointikysynnän keskiössä animaaliset spiritit. Koska (suljetussa taloudessa) säästämisen on vastattava investointeja, tämä tarkoittaa sitä, että investointikysynnän kasvamisen seurauksena säästämisen on kasvettava vastaavasti. Mistä tämä säästäminen tulee? Jos ymmärrän oikein, funktionaalinen tulonjako kääntyy niin, että kapitalistien osuus tulonjaosta kasvaa. Koska kapitalistit säästävät enemmän kuin työläiset, tämän seurauksena säästämisaste kasvaa. Keynesiläisestä kasvuteoriasta ks. Stockhammerin katsaus "Robinsonian and Kaleckian growth. An update on post-keynesian growth theories" (pdf). Läpyskä on paikoin huonosti kirjoitettu ja se on vain working paper, mutta itse asia tulee melko hyvin selväksi.

3.2. Valtavirtaiset kasvumallit

Näissä malleissa säästämisaste on eksogeeninen, ja se vaikuttaa talouskasvuun. Eksogeenisen kasvun malleissa (esim. Solowin kasvumalli) säästämisasteen kasvu nostaa talouskasvua väliaikaisesti, endogeenisen kasvun malleissa pysyvästi.³

3.3. Säästäminen, kasvu ja kulutus yli ajan

Modiglianin ja Friedmanin malleissa ja niiden seuraajissa keskitytään kulutukseen ja säästämiseen yli ajan ja otetaan talouskasvu annettuna. On siis luontevaa, että näissä malleissa kasvu aiheuttaa säästämisen. Riippuen tulonmuodostusta ja hyötyfunktiota koskevista oletuksista suhde voi mennä eri suuntiin: korkeampi kasvu voi aiheuttaa korkeamman tai matalamman säästämisasteen. Näistä ks. esim. Carrol & Weil (1994, pdf).


4. Miksi on niin vaikeaa?

Kysymys talouskasvusta, kulutuksesta ja säästämisestä on iso. Se on tärkeä. Miksi siitä sitten on epävarmuutta? Ehkä siitä ei ole, ja blogistinne ei vain osaa löytää kirjallisuudesta varmuutta. Korjatkaa jos näin on. Kysymys tuntuu kuitenkin empiirisesti vaikealta, koska i) vaikutukset voivat mennä uskottavasti eri suuntiin yhtä aikaa, ii) eteenpäin katsovat odotukset ovat potentiaalisesti hyvin tärkeitä ja iii) kovin uskottavaa satunnaisuuteen perustuvaa identifikaatiota ei löydy.

Helppoahan se olisi, jos historiasta löytyisi tapauksia, joissa säästämisaste muuttuisi voimakkaasti ja tarpeeksi pysyvästi syistä jotka eivät liity mitenkään talouskasvuun tai talouskasvun muihin tekijöihin. Näitä tapauksia pitäisi sitten olla riittävästi. Koska tällaisia ei makrotaloudesta löydy, kausaalisuutta lähestytään alalla usein Granger-kausaliteetin kautta. Granger-analyysissä katsotaan periaatteessa vain sitä, kumpi muuttujaa muuttuu ennen toista. Granger-kausaliteetin tulkinta kausaliteettina menee rikki, jos päätöksiä tehdään tulevaisuuden odotusten perusteella. Jos talouskasvun odotetaan kiihtyvän tulevaisuudessa, se voi vaikuttaa säästämispäätöksiin jo nyt ja aikasarjat näyttävät siltä, että säästäminen ajaa talouskasvua.



1. Tehdessäni tällaisia väitteitä koetan löytää ainakin jotain siihen tueksi, vaikka kuinka monta kertaa olisin baarissa tai Facebookissa asiasta vääntänyt. Googletin "menee kulutukseen" ja kaivelin muutaman linkin. Siispä: Suna Kymäläinen (sd.), Matti Kangas (vas.), Tytti Tuppurainen (sd.), Perussuomalaiset (varjobudjetti, pdf).

2. "Moreover the richer the community, the wider will tend to be the gap between its actual and its potential production; and therefore the more obvious and outrageous the defects of the economic system."

3. On hyvä muistaa, että täydellisten rahoitusmarkkinoiden puitteissa avoimessa taloudessa säästämisen ja investointien välillä ei pitäisi olla mitään yhteyttä. Investointipäätös tehdään sen perusteella, mikä pääoman rajatuottavuus on kotimaassa ja säästämispäätös sen perusteella, mikä on korko maailmanmarkkinoilla. Nämä ovat siis hyvin erillisiä päätöksiä. Todellisuudessa säästäminen ja investoinnit ovat positiivisesti korreloituneita, mitä tulosta kutsutaan nimellä "Feldstein-Horioka puzzle".

Progressiivinen kulutusverotus

Lisäys: lue mieluummin Olli Kärkkäisen "Progressiivisen kulutusverotuksen perusteet"-postaus.


Verotuksen painopistettä on viime vuosina siirretty tuloista kulutukseen, tuloveroista arvonlisäveroon. Monien huoli tämän suhteen on se, että siinä missä tuloverot ovat progressiivisia, arvonlisäverotus ei sitä ole. Näin tulontasaus kevenee ja tuloerot uhkaavat kasvaa. Ratkaisuksi tähän kannatetaan toisinaan eriytettyjä arvonlisäveroasteikkoja. Ajatus on se, että köyhillä menee enemmän rahaa ruokaan, joten alentamalla ruuan arvonlisäverotusta tehdään arvonlisäverotuksesta progressiivista. Tämä on turhan tehotonta ja vaivalloista. On yksinkertaisempikin keino.

Ajatellaan, että ihmisen tietyn vuoden verovelka T on jokin funktio muuttujasta Y, ja joistakin muista tekijöistä, eli T = F(Y,...). Esimerkiksi Y voi olla palkkatulot, ja muita tekijöitä voivat olla esimerkiksi perhe- ja asumistyyppi. Y voi olla mikä tahansa havaittava muuttuja ja veroasteikko voi olla Y:n suhteen mitä tahansa muotoa: progressiivinen, suhteellinen tai regressiivinen.

Yhtenä oikeudenmukaisen verotuksen elementtinä pidetään sitä, että "rikkaat" maksavat suhteellisesti enemmän. 1700- ja 1800-lukujen taitteessa ihmisiä verotettiin ikkunoiden määrän mukaan, koska sen ajateltiin heijastavan maksukykyä. Nykyinen järjestelmä ei kerää enemmän rahaa rikkailta, vaan hyvätuloisilta. Toki rikkaat ovat usein hyvätuloisia ja hyvätuloiset rikkaita. Lisäksi on syytä muistaa, että tässä tulot ovat vain yhden vuoden tuloja - verojärjestelmän progressiivisuus voi olla erilainen tarkasteltaessa yksittäisiä vuosia kuin tarkasteltaessa elinkaaria (esim. Ruotsista ks. Bengtsson et al. 2012). Joka tapauksessa, jos progressiivinen tulovero kelpaa "rikkaiden" verottamisessa, niin luultavasti kelpaisi myös progressiivinen kulutusvero.

Progressiivinen kulutusvero on yksinkertainen. Asetetaan yksinkertaiseksi Y-muuttujaksi kulutus ja tehdään funktiosta progressiivinen. Jos kulutat 25 000 euroa vuodessa, maksat veroja 10 000 euroa vuodessa. Jos kulutat vuodessa 40 000 euroa, maksat veroja 20 000 euroa vuodessa. Ja niin pois päin.

Järjestely vaatii sen, että me voimme havaita yksilön kulutuksen. Tämä olisi tietenkin vaivalloista, jos meidän pitäisi kirjata hänen jokainen ostoksensa vuoden ajalta ja ynnätä ne yhteen. On kuitenkin helpompi keino. Kulutus on tulojen ja säästämisen erotus. Koska verojärjestelmämme perustuu tulojen verottamiseen, järjestelmämme havaitsee ihmisten tulot melko tehokkaasti. Entäpä säästäminen? Tämä ihmisten pitäisi ilmoittaa verottajalle. Progressiivisen kulutusverotuksen puitteissa ihmisillä olisi kannustin ilmoittaa verottajalle kaikki säästämisensä (ja enemmänkin!): mitä enemmän säästät, sen vähemmän maksat veroja. Käytännössä verot voitaisiin pidättää palkasta samalla tavalla kuin nytkin ja tasata tilit myöhemmin palautuksin ja mätkyin lopullisen laskelman mukaan.

Helppoa, eikö vain?


P.S. Progressiivinen kulutusvero olisi myös oikeudenmukainen tapa päästä eroon pääomatuloverosta. En tiedä, missä kirjallisuus nykyään menee sen suhteen, pitäisikö pääomatuloa verottaa vai ei, mutta argumentti nollaveron puolesta on yksinkertainen. Toki progressiivisen kulutusveron päälle voi halutessaan lätkäistä myös positiivisen pääomatuloveron, eiväthän nämä sulje toisiaan pois.
P.P.S. En ole tutustunut ehdotukseen kovin tarkasti, mutta jos en ole väärin ymmärtänyt, Liberan perustili-mallissa veroja maksetaan vasta siinä yhteydessä kun varoja nostetaan perustililtä - oletettavasti kulutusta varten.

Opetusblegi

Opetan tässä vuodenvaihteen ympärillä lukiolaisille yhteiskuntaopin jatkokurssia taloustieteestä. Kurssi rakentuu pitkälti oppikirjana käytettävän Taloustieteen oppikirjan ja siitä jo aiemmin valmennuskurssille tekemieni materiaalien pohjalle, mutta koska kyseessä on sivistyslaitos eikä pääsykoevalmennus, käytettävissäni on enemmän vapausasteita. Ajattelinkin siis kysyä josko tämän blogin lukijoilla olisi joitakin ajatuksia siitä, mitä kurssilla voisi opettaa. Mitä olisit halunnut oppia taloudesta ja taloustieteestä lukioikäisenä? Mitkä ajatukset herättivät kiinnostuksesi talousasioihin ja taloustieteeseen? Mikä kysymys oli sellainen josta ajattelit että hei, tämähän tekee järkeä kun tähän soveltaa kysyntää ja tarjontaa?

Yhden luentokerran kaavailin, mikäli mahdollista, käyttää talouden tietolähteiden parissa. Elämme dataintensiivistä aikaa ja on tärkeää osata etsiä ja löytää tietoja. Esimerkiksi yksi teema voisi olla tuloerot. Mikä ginikerroin on? Minkä arvon se saa Suomessa, entä ulkomailla? Miten muuttuja on kehittynyt aikojen saatossa? Olen pyöritellyt myös teemoja työttömyys ja työllisyys (esim. miksi Tilastokeskuksen ja TEMin luvut eroavat toisistaan, kuinka paljon?), kansantalouden tilinpito (esim. BKT kolmella eri tavalla ynnättynä yhteen) ja raha ja inflaatio (esim. scatterplot kuukauden keskiarvoilla vs. vuoden keskiarvoilla). Mitä muita teemoja keksisitte tällaiseen? Ajattelin siis, että oppilaat pienryhmissä voisivat selvittää valitsemastaan teemasta annettuja kysymyksiä.

Kaikki aktivoivat temput ovat tietenkin kullanarvoisia. 2/3-peli on hauska, mutta kurssiin ei kuulu niin paljoa peliteoriaa, että se sopisi sinne. Netissä on paljon resursseja eri peleihin taloustieteen kurssille, mutta itseäni esimerkit eivät näin luettuna ainakaan innosta niin paljoa, että tohtisin niitä lähteä innostavasti opettamaan. Ehkä jonain päivänä käytössä on kliksuttimia, joita Brad DeLong hyödyntää omassa opetuksessaan.

"Pelle Peloton opettajana", piirrokset Tony Strobl, ensijulkaisu AA 40/61. Tarinassa toistuvat tutut teemat. Pelle tulee opettajaksi kouluun ja hän käyttää hienosti teknologiaa hyödyksi opettamisessa. Rehtori kuitenkin käskee pelleä rakentamaan nerouskoneen, jotta hänen oppilaansa pärjäisivät yliopistosta tullutta pikku-Hessua vastaan tietokilpailussa. Nerouskone ei toimi ja lopulta osoittautuu turhaksi Aidon Oppimisen kannalta, mikä saa Pellen kääntymään kaikkea kehittämäänsä opetusteknologiaa vastaan. Ankkalinnassa kultainen keskitie on aina se, että mikään ei muutu.

Vedän sitten alkukeväästä Tampereella makrotalousteorian maisterikurssin harjoituksia, yhdessä jatko-opiskelijakollegan kanssa. Tähänkin voi antaa ajatuksia. Kurssilla kaiketi käsitellään endogeenista kasvua ja suhdanteita ja suhdannepolitiikkaa IS-MP-IA-mallissa ja sivutaan erilaisia makroteemoja (rationaaliset odotukset, ricardolainen ekvivalenssi, RBC-mallien perusteet).

Miksi aseista on useammin pulaa kuin sotilaista?

Sota on järjetöntä, mutta vielä järjettömämpää on sotiminen ilman aseita. Tässä kuvaus Hengyangin taistelusta Jonathan Fenbyn kirjasta The Penguin History of Modern China: The Fall and Rise of a Great Power 1850 - 2009:

Ten thousand men of the Tenth Army dug in round Henyang, outnumbering the enemy four to one. A US intelligence officer found that malaria was rife, arms were lacking and food was down to two bowls of rice a day. Yet the spirit of the defenders was 'absolutely amazing'. Teddy White reported that only a third of the soldiers had a rifle. A unit he joined had no vehicles, and only two antique French First World War artillery pieces. 'All that flesh and blood could do, the Chinese soldiers were doing', he wrote. 'They were walking up hills and dying in the sun but they had no support, no guns, no direction. They were doomed.

Tämä on tarina, joka toistuu sodankäynnin historiassa. Sotilaat ovat huonosti koulutettuja, huonosti ruokittuja ja huonosti aseistettuja. Harvemmin kerrotaan tarinoita, joissa tykistöä, kivääreitä ja ruokaa olisi niin paljon, etteivät sotilaat ehtisi käyttää niitä tehokkaasti. Miksi armeijat joutuvat taistelemaan niin epäoptimaalisilla työvoima-pääoma-yhdistelmillä? Tässä muutama mahdollinen selitys.

• Sota on pääomaintensiivisempää kuin rauha. Sodan käynnistyessä koko taloudessa on sotimisen kannalta epäoptimaalinen työvoima-pääoma-suhde ja tuon suhteen muuttaminen on hidasta.
• Työvoima on monikäyttöisempi tuotannontekijä kuin pääoma. Minkä tahansa alan työntekijöitä, ainakin miehiä, on helppo muuntaa sotilaiksi: kunhan käskee. Kattilatehtaan muuntaminen sotakäyttöön on jo vähän vaikeampaa, puhumattakaan vaikkapa asuntopääomasta.
• Työvoima on helpompi mobilisoida kuin pääoma. Sodan sytyttyä pääoma katoaa lattialankkujen alle ja rajojen taa, mutta kansalaisten on vaikea päästä käpykaartiin.
• Armeijat, tai niitä käskevät johtajat, eivät saa lainaa rahoitusmarkkinoilta. Sodassa taistellaan resursseista, ja jos sota hävitään, ei ole resursseja, joilla maksaa lainaa takaisin. Sodan lopputulemasta on epävarmuutta ja riskipreemiot korkeita. Pääoman kauppaamisessa sotiville osapuolille voi olla myös ei-taloudellisia rajoitteita. Ei vain haluta sekaantua, vaikka se olisikin taloudellisesti kannattavaa.
• Pääomapula on huutavampi yksittäisten taisteluiden kuin koko sotatalouden osalta. Sotilaita on helpompi liikuttaa paikasta toiseen kuin pääomaa, olkoon se ruokaa tai tykistöä.

Vaikuttaisi siltä, että moderneilla armeijoilla tätä ongelmaa on vähemmän. En myöskään muista, että Homerin Iliaassa olisi suuremmin valitettu keihäiden puutteesta. Mihin historialliseen kehityskauteen tämä ongelma liittyy ja miksi?

Saan varmasti vähän paremman käsityksen asiasta luettuani seuraavaksi pinossani odottavan Adam Toozen kirjan Wages of Destruction, joka kertoo Natsi-Saksan historian talouden näkökulmasta, mutta olisi hauska kuulla, mitä ajatuksia teille tulee.