Lisäys ja korjaus: siltä varalta, että embedatut videot eivät näy, tässä linkit: 1, 2, 3. Alkuperäisessä postauksessa puhuttiin SKOPista, kun kyse oli KOPista.
1. Älä ruoki lamaa (7:01)
Talous tuntuu aina vain junnaavan paikoillaan, vaikka Lehman Brothersin kaatumisesta on mennyt jo viisi ja puoli vuotta. Puhetta näihin vuosiin on kuitenkin mahtunut.
Älä ruoki lamaa oli talousvalistuskampanja, joka näkyi ja ärsytti vuoden 2009 alkupuolella. Kampanjan verkkosivu ei valitettavasti ole enää toiminnassa, joten et voi laskea, montako työpaikkaa häviää, kun jätät sen hiusvärin ostamatta. Kampanjan video onneksi löytyy YouTubesta. Videolla Suomeen tulee lama, jonka Mikko Kouki ja kumppanit päästävät kotiinsa ja jota he alkavat ruokkia vähentämällä omaa kulutustaan. Lama on katsojalle näkymätön, mutta se röhkii. Lopulta lama voitetaan uskon voimalla, kieltäytymällä lomautuksista ja kuluttamalla rohkeasti.
Laman taustalla on siis vain eläimellinen vaisto, pelko. Kampanjan kehotus ja käsky on se, että jokaisen meistä on karkotettava tuo pelko sydämistämme. Älä ruoki lamaa-kampanja oli kuin uskonto ilman jumalaa: se oli keynesiläisyyttä ilman valtiota.
Bob Helsingin viesti ei tällä kertaa kantanut. Usko loppui, kun näkymät heikkenivät elvytyspaketeista huolimatta. Kysyntäkriisistä siirryttiin kestävyysvajeeseen ja kilpailukyvyn puutteeseen. Luottamuksen rooli käännettiin päälaelleen: sen sijaan, että kotitaloudet olisivat luottaneet talouteensa ja alkaneet kuluttaa, valtion piti säästää, jotta sijoittajat luottaisivat siihen.
Suuri taantuma lähti liikkeelle suuresta rahoitusmarkkinakriisistä, joka lähti liikkeelle Yhdysvaltain asuntoluottomarkkinoilta. Miksi rahoitusmarkkinoista tuli niin suuri ja tärkeä osa kansainvälistä taloutta? Tähän voi hakea vastausta seuraavalta videolta.
2. KOPin valuuttadeskin mainos (7:59)
Kun tämä video tuli, sen synasoundi ja innovatiiviset leikkaukset saattoivat kieliä futurismia, mutta nyt ne ovat vain 80-lukua. Rahoitusmarkkinarepresentaatioiden keskeiset motiivit ovat läsnä: ammattisanasto (d-markkojen kutsuminen demareiksi), tehokkuus (kahteen puhelimeen puhuminen) ja globaalius (eri aikavyöhykkeiden kellot). Ja mitä olisi mainosvideo ilman wheredidthesodago-hetkeä?
Mainosvideon KOPin valuuttadiilerit eivät ole huijareita tai spekulantteja, vaan he palvelevat asiakkaidensa todellisia tarpeita vilpittömästi ja osaavasti. Mitä nämä tarpeet sitten ovat? Noin kohdassa 5:43 möreä ääni julistaa "Nopeuden voimalla kurssiriskejä vastaan - hyötyjä erityisesti Neuvostoliiton viejille." Tämän jälkeen valuuttaosastolle soittaa Rauma-Repolan mies, joka kertoo että "noita ruplia pitäis vähä terminoida ja tuonne 15.10. ois eräpäivä". Mistä on kyse?
Rauma-Repola on ilmeisesti sopinut kaupoista itänaapuriin, minkä seurauksena yrityksen kassaan on tulossa miljoona ruplaa joskus tulevaisuudessa, viimeistään 15.10. Ruplan arvo voi kuitenkin laskea ennen tätä. Tämä on riski, jota Rauma-Repola ei halua kantaa ja se myy tämän riskin KOPille. Tätä kutsutaan terminoinniksi ja se on yksi johdannaiskaupan muoto.
Valuuttariski oli mainosvideon aikaan kohtalaisen tuore ilmiö. Oikeastaan se oli tullut yritysten riskianalyyseihin vasta Bretton Woods-järjestelmän kaatumisen myötä 1970-luvun alussa. 1980-luvun myötä tapahtuneen rahoitusmarkkinoiden vapautumisen myötä videolla mainostettu KOPin tuote tuli mahdolliseksi. Tätä ennen valuuttariskejä oltiin tasattu vain vientiyritysten välillä tai vientiyritysten ja Suomen Pankin kesken.
Videon loppupuolella möreä ääni kertoo, kuinka "valuuttakaupassa paremmuus punnitaan sekunneissa. Sillä aikaa kun muut vielä laskevat, Kansallispankin valuuttadiilereillä ovat tiedot jo analysoituina päätöksentekoanne varten." Tätä nykyä paremmuutta taidetaan punnita sekuntia pienemmissä aikayksiköissä, kun tietokonealgoritmit etsivät markkinoilta säännönmukaisuuksia, joilla tehdä voittoa.
Monien mielestä rahoitusmarkkinoilla diilailu on reaalitaloudesta irrallista touhua, pelkkää virtuaalista spekulointia. Heitä saattaa miellyttää seuraava video, josta löytyy sitä Oikeaa Työtä.
3. Destia: Suomen ensimmäinen moottoritie 50 vuotta (12:38)
Uudenmaan ELY-keskuksen tilaama minidokkari Tarvontiestä on kelpo kuvaus hyvin erityisestä ajasta suomalaisessa työmarkkinahistoriasta. Sodanjälkeinen työvoimapula oli kääntynyt työttömyydeksi, ja tuo työttömyys oli erikoisesti yhtä aikaa rakenne-, suhdanne- ja kausityöttömyyttä. Rakennetyöttömyyttä siksi, että asutustoiminta oli tuottanut elinkelvottoman kokoisia maatiloja, joiden asukkaiden piti jatkuvasti hankkia lisäleipänsä metsästä; suhdannetyöttömyyttä siksi, että tätä lisäleipää oli tarjolla sen mukaan, miten vienti veti; kausityöttömyyttä siksi, että maaseudulla työttöminä oltiin vain talvisin.
Lapiolinjaksi kutsuttu politiikka pyrki sitten torjumaan tätä työttömyyttä työllä. Työttömät laitettiin rakentamaan tie- ja muuta infrastruktuuria valtion työmaille. Vaikka työttömyys oli tuolloin nykyaikaan verrattuna pientä, olivat mittasuhteet kuitenkin merkittäviä: lapiolinjaa toteuttanut tie- ja vesirakennushallitus oli parhaimmillaan Pohjoismaiden suurin työnantaja.
Työmaat olivat pullollaan tehottomuutta, kun työttömiä piti työllistää eikä koneiden ja ammattimiesten käyttöä katsottu hyvällä. Lisäksi työttömät olivat lähinnä Itä- ja Pohjois-Suomessa, kun taas teitä olisi kannattanut rakentaa sinne, minne ihmiset muuttivat - etelään. Ei järjestelmä ollut helppo itse työttömillekään tässä työtakuujärjestelmässä, mitä Aulikki Oksasen sanoittama Laulu siirtotyöläisestä havainnollistaa.
Lapiolinja lakkasi olemasta, mutta sen taustalla ollut ajattelu tulee aina toisinaan esiin. Viime marraskuussa SDP:n valtuutettu Pilvi Torsti teki aloitteen siitä, että Helsingin kaupungin palveluiden hankinnoissa pitäisi soveltaa työllistämispykälää, joka velvoittaisi tuottajaa käyttämään heikossa työmarkkina-asemassa olevaa työvoimaa. Lapiolinjan kokemusten perusteella on vaikea uskoa, että se olisi ilmainen lounas, jossa joku voittaa ja kukaan ei häviä: työttömät saavat töitä, kaupungin kustannukset eivät kasva ja palvelun laatu ei heikkene.
