Sain jo jonkin aikaa sitten päätökseen kansanedustaja Elina
Lepomäen kirjan Vapauden voitto. Kirja sisälsi paljon mielenkiintoisia
ajatuksia ja ideoita. Koska kirja on kuitenkin melko pitkä eivätkä monet sitä tule lukemaan, ajattelin kirjoittaa muutaman sanasen kirjan sisällöstä,
kommentoiden myös lukukokemusta. Käsittelen ensin kirjan isoja ja
mielenkiintoisia ideoita. Tämän jälkeen nostan lyhyesti esiin Lepomäen
arvopuhetta, minkä jälkeen kommentoin kirjaa yleisesti ja sen tapaa käsitellä
tutkimustietoa erityisesti. Päätän blogauksen kontekstista irrotettuihin
lainauksiin.
Halusin kirjoittaa kirjasta pidemmästi myös siksi, että olen
somessa törmännyt vain postauksiin joissa joko kerrotaan vain joko että kirja
aiotaan lukea tai että kirja on luettu. Eikä siinä mitään, mutta kun Vapauden
voitto on niin iso kasa substanssia, uskon että sen kirjoittaja itsekin
toivoisi että kirja herättäisi paitsi hehkutusta, myös keskustelua. Keskustelua
voi käydä esim. tuolla kommenttikentässä! Luitko kirjan, mitä pidit? Mitä
ajatuksia tämä teksti herättää? Menikö pieleen jossain kohtaa?
1.
Ideat
1.1.
Sosiaaliturvan tilimalli
Nykyisessä sosiaaliturvassa toimitaan yleisesti ottaen
seuraavalla tavalla: pakotetaan ihmiset maksamaan rahaa yhteiseen pottiin,
josta sitten jaetaan rahaa takaisin kun tietyt ehdot täyttyvät – joutuu
työttömäksi (ja hakee töitä) tai pääsee opiskelemaan (ja suorittaa
opintopisteitä) tai sairastuu (ja saa siitä todistuksen).
Tilimalleissa toimitaan puolestaan seuraavalla tavalla:
pakotetaan ihmiset maksamaan rahaa henkilökohtaisille tileille, joista sitten
saa nostaa rahaa itselleen kun tietyt ehdot täyttyvät – joutuu työttömäksi,
sairastuu, pääsee opiskelemaan.
Tällainen henkilökohtainen tili (sosiaalitili) on siitä
erikoinen tili, että siltä voi nostaa rahaa vaikka se olisikin miinuksella – se
menee sitten vain enemmän miinukselle. Ero nykyiseen sosiaaliturvaan tulee
siinä, että jossain vaiheessa koittaa tilinteon hetki. Tilinteon hetkellä –
esimerkiksi eläköityessä – negatiiviset saldot annetaan anteeksi ja
plussasaldot saa pitää itsellään.
Tilimalli parantaa kannustimia periaatteessa kahdella
tavalla. Ensinnäkin kun ihmiset nostavat rahaa, he eivät nosta sitä muilta
veronmaksajilta vaan tulevalta itseltään. Toiseksikin kun ihmiset maksavat pakollisia
maksuja, he maksavat niitä tulevalle itselleen eivätkä muille vakuutetuille.
Kannustimien parantuminen pätee tosin vain ihmisiin, jotka ovat plussan
puolella, tai ainakin arvelevat että heillä on mahdollisuus olla plussan
puolella tilinteon hetkellä.
Sosiaalitilejä voidaan soveltaa kaikenlaisiin
tulonsiirtoihin, ja niin Lepomäkikin tekee. Sosiaalitileillä voidaan korvata
niin työttömyysturvaa, terveysvakuutusta kuin opintotukeakin. Opintotuki toimii
jo nykyään osittain tässä hengessä. Korkeakouluopiskelijalla on alkupääoma
(tietty määrä opintotukikuukausia), ja hän voi nostaa kuukaudessa tietyn määrän
opintorahaa ja opintolainaa. Mikäli hän valmistuu ajoissa (jättää käyttämättä
opintotukikuukausia), hän saa osan opintolainasta anteeksi.
Minusta tilimallit ovat hyvin lupaava sosiaaliturvan
kehittämissuunta ja ansaitsisivat lisähuomiota. Eri mallien toimivuus yhteiskunnassa
riippuu siitä, miten yhteiskunta ja sen muodostavat yksilöt toimivat. Seuraavat
tekijät parantavat tilimallin toimivuutta:
·
jos ihmiset reagoivat kannustimiin
·
jos ihmiset osaavat ottaa huomioon hyödyt
pitkällä aikavälillä
·
jos vakuutustapahtumat ovat tasaisesti
jakautuneita
·
jos ihmiset osaavat sijoittaa
Lienee reilua sanoa, että edellä kuvattu lista on jo
tietynlainen ihmiskuva, ja se vastaa nähdäkseni ”liberaalin” tai
”oikeistolaisen” maailmankuvan ihmiskuvaa. Kyse on samanaikaisesti aste-eroista
ja empiriasta sekä hyvin syvistä laadullisista eroista maailmankatsomuksessa.
Paitsi ”liberaali”, Lepomäki on ”uusliberaali”, paremman termin puutteessa.
Sanalla sinänsä ei ole väliä, mutta tarkoitan ymmärrystä siitä, että ihmisten
käyttäytyminen riippuu jossain määrin niistä instituutioista joiden puitteissa
hän toimii, ja vastaavasti noiden instituutioiden toiminta riippuu jossain
määrin siitä miten ihmiset käyttäytyvät.
Tämä Lepomäen katsantotapa tulee esille siinä, miten hän
puhuu tilimallien vaikutuksesta sijoitusmarkkinoilla. Lepomäki katsoo, että
olisi itseisarvoisestikin hyvä, että ihmiset saisivat sijoittaa itse omia
eläkevarojaan, mutta sen lisäksi hän näkee tilimalleilla hyviä seurauksia:
Mahdollisuus vaikuttaa oman työeläkepotin sijoittamiseen
voisi lisätä yleistä ymmärrystä ja kiinnostusta rahoitusmarkkinoita kohtaan.
Yleensä ihmiset alkavat ymmärtää markkinoiden toimintaa vasta kun heillä on
omat rahat liossa. Nykyisinkin meidän rahamme ovat markkinoilla liossa työeläkeyhtiöiden
salkunhoitajien toimesta, mutta emme tiedä siitä mitään. Kurssisyöksyt tai
nousut eivät hetkauta meidän henkilökohtaista elämäämme millään tasolla.
Tarkoitus ei ole, että meistä kaikista tulisi yhtäkkiä päteviä salkunhoitajia,
vaan se, että ihmisillä olisi vaihtoehtoja. Halutessa voisi pysyä niin
passiivisena kuin nykyisinkin tai ryhtyä aktiivisesti sijoittamaan eläkettään
varten – tai mitä tahansa näiden vaihtoehtojen välillä.
Tilimalli kehittäisi siis ihmisiä markkinakansalaisina.
Toinen puoli on se, että tilimallin siirtäessä rahoitusvarallisuuden julkiselta
sektorilta (eläkeyhtiöt) ihmisille itselleen parantaisi rahoitusmarkkinoiden
toimintaa. Kuten Lepomäki kirjoittaa myöhemmin kirjassa:
Mitä useampi aivolohko punnitsee päätöksiä eri
sijoituskohteiden välillä, sitä tehokkaammin pääomat ohjautuvat sinne missä
niille on saatavissa paras mahdollinen tuotto.
Tämä on periaatteessa totta, mutta onko tämä mekanismi
millään muotoa relevantti perustilin tai muiden yksityistä pääomaa lisäävien
toimien kohdalla? Voihan se olla, en minä sillä, olen vain skeptinen. Suomi on
kuitenkin käsittääkseni melko hyvin integroitunut globaaleille
pääomamarkkinoille. Voi olla, että kotimaassa on joitakin rahoituksen
katvealueita joita vaikkapa suomalaisten eläkesäästäjien päätökset voisivat valaista.
Toisaalta emme kai me halua, että suomalaisilla olisi paitsi elanto, myös
eläkesäästöt merkittävissä määrin kiinni kotimaisissa pk-yrityksissä?
Ja mitä
kansalaisina kehittymiseen – ”ymmärrys ja kiinnostus rahoitusmarkkinoita
kohtaan” – tulee, niin mikä sen hyöty lopulta on? Miksi kurssisyöksyjen tai nousujen tulisi hetkauttaa ihmisten henkilökohtaisia elämiä? Onko tavoite se, että
kansalaiset äänestäisivät paremmin, kuten esim.
ownership societyllä on Yhdysvalloissa ollut?
Joka tapauksessa tilimallit ovat minusta lupaava sosiaaliturvan
kehityssuunta ja olen iloinen, miten Lepomäki on nostanut niitä esille
suomalaiseen keskusteluun. Siihen asti kun näen evidenssiä kansankapitalismin
suotuisista vaikutuksista tai edes ymmärrän sen vaikutusmekanismit, luotan
enemmän edellä linkitettyjen tutkimusartikkeleiden tapaisiin tavanomaisiin kannustinanalyyseihin.
1.2.
Yritysverotus
Lepomäki hahmottelee kirjassa verouudistusta. En tunne
yritysverotusta kovin hyvin enkä kaikilta osin ymmärtänyt Lepomäen ehdotusta,
mutta koska tämä on tärkeä osa kirjaa, haluan esittää sen tässä parhaani
mukaan.
Suora lainaus (muotoilua editoitu blogiluettavuuden
helpottamiseksi):
Uusi verojärjestelmä on neutraali seuraavien tekijöiden
suhteen:
- Omistajan näkökulma: omaisuuslaji, passiivinen tai
aktiivinen omistus, maksetaanko voitto ulos vai pidetäänkö yrityksen sisällä,
yrityksen omistusrakenne, osingon koko.
- Yrityksen näkökulma: pääomarakenne, nettovarallisuus,
omistajapohja ja listautuminen, toimiala, aineellinen tai aineeton pääoma.
Neutraliteettia Lepomäki hahmottelee paljolti ”ihmistyön” ja
”konetyön” välisenä kysymyksenä, ja katsoo että tulevassa
robotisaatiokehityksessä tämä on koko ajan merkittävämpi ulottuvuus.
Kannustaako verojärjestelmä teettämään tietyn työn robotilla ihmisen sijasta? Lepomäen
mukaan kyllä.
Uudistukseen kuuluu ilmeisesti myös ansio- ja pääomatulojen
erottelusta luopuminen henkilöverotuksessa. Sosiaalitiliä hyödynnetään siinä,
että ihmistyön teettämisestä tulee kotitalouksille verovähennyskelpoinen meno.
Kuten sanottua, en tunne tätä puolta kovin hyvin enkä
juurikaan ymmärtänyt Lepomäen ehdotusta. Nyt kun Kokoomus on ottanut linjakseen
jotain samantapaista, niin ehkä tästä piakkoin saadaan sellaista materiaalia ja
vaikutusarviota, josta minäkin saan tolkkua.
Lepomäki tekee myös ”uudistuksen poliittisen
vaikutusarvion”, joka on optimistinen (korostus oma):
Neutraaliin veromalliin siirtyminen on poliittisesti
riskialtis hanke, sillä se suututtaa kaikki etujärjestöt. Lopulta kaikki
kuitenkin huomaavat, että uudistus
hyödyttää ihan kaikkia jo lyhyellä tähtäimellä. Käydäänpä asia läpi.
Tämän jälkeen asia tosiaankin käydään läpi. Esimerkiksi
poliittinen vasemmisto tulee uudistuksen puolelle ymmärtäessään että uudistus
laskee piensijoittajien verorasitetta.
1.3.
Yleissitovuus
Luku työmarkkinapolitiikasta oli ainakin itselleni eräs antoisimmista
kirjassa. Luvussa esitetään mielenkiintoinen tarina siitä, miten yleissitovuus
tuli lakiin, käytännön esimerkkejä yleissitovuuden aiheuttamista ongelmista
kasvuyrityksissä, ja hallituksen valintatilanne paikallisen sopimisen
edistämisen ja kilpailukyvyn parantamisen välillä.
Lepomäki kirjoittaa, että yleissitovuus ”tuli lakiin kuin
varkain”, mikä tarkoittaa sitä että se tuli mukaan valiokuntakäsittelyssä.
Lepomäen mukaan tästä lisäyksestä ei juuri käyty keskustelua, mikä perustelee
ilmauksen. Uutta työsopimuslakia sorvattessa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa
hallitus esitti yleissitovuutta siltä osin, että se olisi faktisesti määrännyt
vain vähimmäispalkan (ilmeisesti kuitenkin alakohtaisen?). Tämän lisäksi työehtosopimusta
ei ilmeisesti esitetty velvoittavaksi, eli osapuolet olisivat voineet
lähtökohtaisesti sopia työehtosopimuksesta poiketen. Sosiaalivaliokunnan
käsittelyssä työehtosopimuksesta tehtiin ensisijainen ja velvoittavuuden
piiriin tulivat myös palkan lisäksi muut työehdot.
Tämä, kirjassakin jokseenkin lyhyt, kertomus on
mielenkiintoinen ja olisi hauska lukea tuosta pidemmin ja luotettavuuden
nimissä myös muultakin kuin oikeistopoliitikolta.
Luku päättyy kertomukseen siitä, miten vuonna 2015
korporatistinen Suomi sai taantumassa porvarihallituksen, jolla oli melko hyvä
mandaatti ja tahto uudistaa työmarkkinoita. Hallituksen tavoite alusta asti oli
edistää paikallista sopimista ja alentaa yksikkötyökustannuksia. Poliittinen
pääoma (tai uskallus tai kehtaaminen, miksikä sitä haluaakaan sanoa) ei
ilmeisesti riittänyt ja toinen piti valita. Lepomäen pettymykseksi Sipilä
valitsi kikyn: toimenpiteen joka lyhyellä aikavälillä alentaa
työvoimakustannuksia ja kohentaa työllisyyttä, mutta joka samalla vahvistaa
sopimisen kulttuuria ja korporatismia. Paikallinen sopiminen unohdettiin.
Lepomäki esittää tuon tarinan hyvin niin päivänpoliittisella
kuin laajemmallakin yhteiskunnallisella tasolla. Lukijalle tulee selväksi, että
pääministeri Lepomäki olisi valinnut toisin kuin pääministeri Sipilä.
1.4.
Koulutus
Tässä luvussa on paljon tekstiä ja paloa, mutta se jäi
minulle erittäin epäselväksi. Keskityn tässä korkeakoulupolitiikkaan. Esitän
ensin parhaan ymmärrykseni mukaisen tiivistelmän Lepomäen diagnoosista ja
politiikkaehdotuksista, minkä jälkeen tulee muutama kysymys, jotka siitä
tulevat mieleen.
[tiivistelmä alkaa, lainaukset kirjasta]
Akateeminen koulutus ”lyö leiville vain tietyillä aloilla”
(palkkaero suhteessa toisen asteen koulutukseen). Samalla kuitenkin ”suurelle
osalle ihmisistä korkeakoulutus on tilastollisesti katsoen loistava
investointi”. Joka tapauksessa korkeakoulututkintojen yksityinen tuotto johtuu merkittäviltä
osin signaloinnista. Lisäksi opiskelijat valmistuvat hitaasti. Edellä
esitetystä johtuen suomalainen korkeakoulujärjestelmä on tehoton.
Mitä tulisi siis tehdä? Politiikan pitää tietoisesti pyrkiä
kasvattamaan korkeakoulutettujen ja pelkän perusasteen suorittaneiden
palkkaeroa kouluttautumisen kannattavuuden parantamiseksi. Sisäänottoa alempaan
korkeakoulututkintoon on kuitenkin kasvatettava (”tavoite voisi olla, että
korkeakouluun pääsee kirjoitusten jälkeen jokainen, joka läpäisee
ylioppilastutkinnon tai muun kelpoisuuden kolmannelle asteelle”). Opinnot
rahoitetaan perustilillä, jonka alkupääoman ”voi käyttää niin
lukukausimaksuihin kuin opintojen aikaiseen elämäänkin”. Lukukausimaksut
asetetaan ”aluksi” maisterintutkintoihin. Valtio myöntää tähän lainan, jonka
takaisinmaksu sidotaan tuloihin. Ajatuksena joka tapauksessa on, että ”osa
jää jatkamaan maistereiksi, mutta suurin osa täydentää opintojaan pienempien,
erikoistuneiden moduulien kautta”, ja näitä voivat tarjota niin korkeakoulut
kuin koulutusyrityksetkin. ”Korkeakoulutuksen osaamis- ja signaalikomponentti
on tulevaisuudessa voitava erottaa toisistaan”. Laajemmin ”on turha visioida
väestön korkeakouluttamisesta laajemmin, jos varhaisemman oppimisen tulokset
eivät ylitä nykyistä tasoa”.
[tiivistelmä päättyy]
Minä en saanut tästä tolkkua. Kannattaako korkeakoulutus
Lepomäen mielestä vai ei? Millä lukukausimaksut katetaan: perustilin pääomalla,
lainalla, vai molemmilla? Miksi lukukausimaksujen maksamiseen pitäisi myöntää
sekä pääomaa että lainaa? Mitä korkeakoulujen rahoitusmalleille tapahtuu? Miten
politiikalla voidaan ratkaista osaamis- ja signaalikomponenttien erottaminen
toisistaan? Miksi korkeakoulutuksen tuoton kasvattaminen pitäisi ottaa
politiikkatavoitteeksi? Tehdäänkö maisterintutkinnoistakin kanditutkintojen
tapaan kysyntäperusteisia? Onko tämä – yhdistettynä vaatimukseen että korkeakoulutuksen
”on oltava aidosti mahdollinen kelle tahansa varallisuusasemasta riippumatta” –
linjassa sen kanssa, että korkeakoulutuksen tuottoa tulee kasvattaa? Ja missä
ammattikorkeakoulut ovat tässä kaikessa (Lepomäki puhuu lähinnä kandi- ja
maisteritutkinnoista)?
Allekirjoittanut jäi tämän luvun osalta hämmennyksen tilaan.
1.5.
Kupla ja opintotuki EKP:stä
Jos olen ymmärtänyt oikein, Lepomäki uskoo seuraavaan:
keskuspankit ovat pitäneet korkoja keinotekoisen alhaalla ja ovat tällä tavalla
luoneet varallisuushintoihin kuplan, joka tulee aiheuttamaan ahdinkoa
reaalitalouteen.
Tätä ongelmaa Lepomäki käsittelee selvästi heikommin kuin
muita tässä kirjoituksessa käsiteltyjä teemoja. Aiheeseen ei pureuduta missään
kohtaa sen syvemmin, vaan kupla/rommaus-puhetta on ripoteltu yksittäisinä
virkkeinä ympäri kirjaa (kuten: ”On turha maalailla piruja seinille, mutta
markkinoilla puhutaan jo yleisesti keskuspankkien luoman kuplan
mahdollisuudesta ja velkakirjojen korkojen normalisoitumisesta. Se tulee
aikanaan ajamaan reaalitalouden ahdinkoon. Minulla on vähän sama tunne kuin
vuonna 2007.”).
Paitsi ongelman diagnoosi, myös ratkaisu jää hämyiseksi.
Lepomäki on yleisesti ottaen parhaimmillaan esitellessään politiikkaehdotuksia
joissa yhdistyy selkeä ideologinen näkemys ja kiinnostus yksityiskohtiin. Tässä
kohtaa Lepomäki on selvästi tyytymätön eurooppalaiseen rahapolitiikkaan ja
haluaa sen muuttuvan (”EKP:n osto-ohjelmasta ja ”epäkonventionaalisesta”
rahapolitiikasta on päästävä eroon, sillä se estää pääomamarkkinoita hinnoittelemasta
riskiä asiaankuuluvalla tavalla.") mutta hän esittää vain kaksi käytännön
ehdotusta rahapolitiikkaan liittyen.
Ensimmäinen ehdotus on asettaa keskuspankeille pääomavaateet
Target2-epätasapainojen ehkäisemiseksi. Toinen ehdotus on, että opintotuki myönnettäisiin
Euroopan Keskuspankista:
Jokaiselle EU-kansalaiselle perustettaisiin myös
koulutustili, joka mahdollistaisi elinikäisen oppimisen missä tahansa
EU-maassa. Koulutustili rahoitettaisiin liittovaltion takaamalla
pankkilainalla. Rahoittajana olisi silloin välillisesti EKP, joka myöntäisi
jokaisen 16 vuotta täyttävän EU-kansalaisen tilille pehmeän 20 vuoden lainan
koulutustiliä pyörittävän pankin välityksellä. Laina olisi käytettävissä
lukukausimaksuihin sekä opintososiaalisen elämän kustantamiseen. Lainaa
alettaisiin lyhentää brittiläisen opintolainan mukaisesti vasta tietyn
tulotason jälkeen. EKP sijoittaisi näin suoraan henkiseen pääomaan ja ihmisten
tuottavuuteen pankkien tai yrityslainojen sijaan. Koulutuslaina olisi
käyttökelpoinen missä tahansa EU-alueen toisen tai kolmannen asteen
koulutuspalvelun rahoittamisessa.
En ymmärrä tätä opintotukea koskevaa ideaa. Tämä ei ole
episteemiseen nöyryyteen kääritty tapa sanoa että esitys on huono, vaan minä en
yksinkertaisesti ymmärrä mitä tietyt sanat näissä lauseissa tarkoittavat. Kun
Lepomäki kirjoittaa että ”Koulutustili rahoitettaisiin liittovaltion takaamalla
pankkilainalla. Rahoittajana olisi silloin välillisesti EKP, joka myöntäisi
jokaisen 16 vuotta täyttävän EU-kansalaisen tilille pehmeän 20 vuoden lainan
koulutustiliä pyörittävän pankin välityksellä?”, mitä sanat ”silloin” ja
”välillisesti” tarkoittavat? Implikoiko sana ”silloin” sitä, että kaikki
liittovaltion takaamat pankkilainat (esimerkiksi Yhdysvalloissakin) ovat aina
keskuspankin rahoittamia (”välillisesti”, mitä ikinä se tarkoittaakaan)? Mitä
liittovaltio ja EKP tässä ehdotuksessa siis käytännössä tekevät?
Joka tapauksessa en tiedä, ratkaisevatko Lepomäen ehdotukset
hänen itsensäkään mielestä euroalueen rahapolitiikan ongelmia. Tarvittaisiinko
vielä jotain muuta, ja jos kyllä, niin mitä? Muutoksia perussopimukseen kirjattuun
EKP:n mandaattiin, vaikuttamista kansallisiin johtajavalintoihin,
kansalaiskeskustelua, poliittista painostusta, vai jotain muuta?
Käsittelyn kepeyden ongelmallisuutta lisää se, että Lepomäen
mielestä tämä on ilmeisesti äärimmäisen tärkeä asia:
Rahapolitiikka onkin yksi sääntelyn muoto, joka
epäonnistuessaan heikentää mahdollisuuksien tasa-arvoa kertaluokka enemmän kuin
mikään toinen sääntelyn muoto.
1.6.
EU:n henkilöjäsenyys ja kilpailullinen hallinto
Yksi paljon kysymyksiä herättävistä ehdotuksista on Euroopan
Unionin kehittäminen henkilökansalaisuuden suuntaan:
Henkilökohtainen EU-jäsenyys tarkoittaa vapaata liikkuvuutta
EU:n alueella nykyisen kaltaisesti, kuitenkin siten, että sosiaaliturva seuraa
ihmistä eikä toisinpäin. EU-kansalainen maksaa työttömyys-, eläke- ja
sairausvakuutusmaksua yhteiseurooppalaiseen vakuutusjärjestelmään, joka kattaa
työttömyysturvan, eläketurvan ja terveydenhoidon missä tahansa Euroopan unionin
jäsenmaassa. Sairausvakuutus toimii nykyisen tilapäisen eurooppalaisen
sairausvakuutuksen mukaisesti, sillä erolla, että oleskelu toisessa maassa voi
olla pysyvää. Hoitopaikan saa valita mistä tahansa maasta. Sairausvakuutus
toimisi Saksan kaltaisen vakuutuspohjaisen terveysvakuutusmallin pohjalta,
jossa kansalainen olisi oikeutettu valitsemaan terveyspalvelun pääasiallisen
tarjoajansa asuinpaikan perusteella ja tilapäisen terveyspalvelun mistä vain.
Työttömyys- ja työeläkevakuutus hoidetaan perustilin kautta.
Perustilin verotus tapahtuu asuinpaikan perusteella. Se ei edellytä muutoksia
nykyiseen verojärjestelmään. EU-henkilöjäsen ei kuitenkaan maksa asuinmaansa
lakisääteisiä vakuutusmaksuja, jotka tilitetään palkasta, kuten työttömyys-,
sairaus tai työeläkemaksuja.
EU-henkilöjäsenyyden on ilmeisesti tarkoitus olla
vapaaehtoinen:
EU:n henkilöjäsenyys voisi tarjota myös vaihtoehdon EU:n
entisille, nykyisille tai tuleville jäsenmaan kansalaisille liittyä länsimaista
demokratiaa ja vapaata liikkuvuutta ajavaan kansanliikkeeseen. Kansallinen
parlamentti tai oikeuslaitos ei voi diskriminoida yksittäistä EU-kansalaista
vastaan. Se tarjoaa tehokkaan suojan autokratioiksi kehittyviä
kansallisvaltioita vastaan. EU-kansalainen on oikeutettu äänestämään jaloillaan
ja häneen sovelletaan EU-lakia mistä tahansa eurooppalaisesta asuinpaikasta
käsin.
Edellisessä sitaatissa tulee myös esille se näkökulma (”tehokas
suoja autokratioiksi kehittyviä kansallisvaltioita vastaan”), jonka kautta itse
tulkitsen koko ehdotusta: kilpailullinen hallinto.
Ajatus tässä on seuraava. Julkinen hallinto on yleisesti
ottaen heikkoa. Valtiot ovat tehottomia ja kansalaiset tyytymättömiä. Ongelma
on kilpailun vähyys. Uusia toimijoita ei päästetä markkinoille, ja kuluttajilla
on korkea kynnys vaihtaa palveluntuottajaa. Asiantilan parantamiseksi
hallinnollista kilpailua pitäisi edistää lisäämällä valtioyksiköitä esim.
perustamalla kaupunkivaltioita tai kelluvia valtioita (
seasteading). Lue lisää esim.
täältä.
Lepomäen ehdotus on poikkeuksellinen, koska siinä
hallinnollinen kilpailu tapahtuu vertikaalisesti.
Sen sijaan että kilpailevia sosiaaliturvajärjestelmiä olisi tarjolla
vierekkäisissä valtioissa, niitä on nyt päällekkäin EU- ja
kansallisvaltiotasolla.
Otan vapauden pohtia ehdotusta kahden esimerkin kautta ja
toivon, että käsittelyni ei asetu poikkiteloin Lepomäen ajattelun kanssa.
Otetaan kaksi esimerkkiä huonosta hallinnosta EU-alueella.
Unkari lienee tällä hetkellä paras esimerkki autokratiaksi
kehittyvästä kansallisvaltiosta EU:ssa. Miten EU-henkilöjäsenyys auttaisi
unkarilaisia ja kannustaisi Unkarin valtiota pois Orbánin viitoittamalta
tieltä? Ilmeisesti unkarilaisen EU-henkilöjäsenen olisi nykyistä helpompi
muuttaa pysyvästi muualle EU:hun (”äänestää jaloillaan”), koska hänellä olisi
nykyistä vahvemmat oikeudet vaikkapa terveydenhuoltoon. Hänellä saattaisi myös
olla vahvemmat oikeudet Unkarissa (”kansallinen parlamentti tai oikeuslaitos ei
voi diskriminoida yksittäistä EU-kansalaista vastaan”).
Otetaan toisena esimerkkinä toisenlainen huono hallinto:
pöhöttynyt pohjoismainen hyvinvointivaltio. Perusterve, vähäisen
työmarkkinariskin työntekijä voisi katsoa että korkeiden suomalaisten
sotu-maksujen maksaminen ei ole hänelle kannattavaa, ja hän voisi valita oletettavasti
kevyemmän ”EU-vaihtoehdon”. Tämä vuoto ajaisi kansallisvaltion tehostamaan
itseään. Se, olisiko tehostaminen tehokkuutta edistävää kilpailua vai tehokkuutta
heikentävää haitallista valikoitumista on epäselvää.
Ehdotus on yhtä kaikki innovatiivinen. Se on myös
ajankohtainen kun EU jälleen kipuilee sen kanssa, miten sanktioida yksittäistä
jäsenmaata (Puola) perusoikeuksien vaarantamisesta.
2.
Arvot
Lepomäki tuo kirjassa hyvin esiin arvojaan. Vaikka hän puhuu
paljon tutkimuksista, vaikutuksista, ja seurauksista, on mukana myös puhdasta
deontologista vapausihannetta, eli yksilönvapauden arvostamista itsessään sen
seurauksista riippumatta.
Arvopuolella erityisen mielenkiintoiseksi koin itse Lepomäen
suhteen mahdollisuuksien tasa-arvoon.
Yksi tasa-arvopuheen yleisiä parsia on vastata huoleen
tuloeroista kääntämällä katse mahdollisuuksien tasa-arvoon, jonka katsotaan
olevan lopulta se tärkeämpi tasa-arvon muoto. Viime vuosina on kuitenkin
esitetty empiiristä evidenssiä sen puolesta, että lopputulemien tasa-arvo ja
mahdollisuuksien tasa-arvo ovat yhteydessä toisiinsa ja täten tällainen
erottelu on ongelmallinen. Lepomäki on tästä evidenssistä tietoinen ja esittää
siihen oman vastineensa. Mutta pohditaan ensin yleisellä tasolla: mitä
mahdollisia vastineita tähän voi esittää?
Ensinnäkin voidaan sanoa, että mahdollisuuksien tasa-arvoa
tulee parantaa lopputulemien tasa-arvoa parantamalla. Todellisuus ajaa
oikeistolaiset vasemmistolaisten keinojen käyttöön.
Toiseksi voidaan kiistää lopputulemien tasa-arvon vaikutus
mahdollisuuksien tasa-arvoon. Siinä määrin kun tämä syy-yhteys perustuu
muutaman maan pisteparveen, kuten Alan Kruegerin
vuoden 2012 puheessa, sen
kiistäminen ei olisi edes kovin vaikeaa. Tällainen tarkastelu tarjoaa vain
heikkoa evidenssiä. Minusta on kuitenkin niin hyviä teoreettisia syitä uskoa näiden lopputulemien ja mahdollisuuksien tasa-arvon yhteyteen, että en lähtisi kiistämään sen olemassaoloa. Ihmiset kuitenkin syntyvät perheisiin, ja vanhempien lopputulemat määräävät lasten lähtökohtia (tässä yksi
teoriapaperi aiheeseen liittyen).
Kolmanneksi voidaan pyrkiä heikentämään syy-yhteyttä. Ehkä
lopputulemien tasa-arvon parantaminen on kallista sen heikentäessä kannustimia.
Mahdollisuuksien laajentaminen vaikkapa korkeakoulujen sisäänottoa
kasvattamalla tai yksilöiden ja perhetaustan yhteyden heikentäminen vaikkapa
laadukkaalla varhaiskasvatuksella voisivat auttaa siinä, että mahdollisuuksien
tasa-arvo ei heikkenisi vaikka lopputulemien tasa-arvon annettaisiinkin
heiketä.
Lepomäki kuitenkin kääntyy neljänteen vaihtoehtoon. Siinä
missä oikeistolaiset ovat aiemmin kääntäneet puheen tuloeroista
mahdollisuuksien tasa-arvoon, Lepomäki kääntää puheen eteenpäin ”vaurauteen”. Vaikka
hän kirjoittaa, että ”[k]un arvioidaan eri maiden onnistumista, tärkein mittari
lienee kuitenkin mahdollisuuksien tasa-arvo”, kirjassa tuodaan esiin, että
oikeastaan vauraus saattaa olla lopulta merkityksellisempää. Lepomäki kysyy: ”Kummalla
sitten on enemmän väliä: että kaikki vaurastuvat vai että jotkut vaurastuvat
toisia nopeammin?”. Eräänlainen vastaus tulee tässä kappaleessa:
Pohjoismaissa tulojakaumat ovat perinteisesti huomattavasti
kapeammat kuin Amerikassa – vaihtelu keskitulon ympärillä on alhaisempaa
molempiin suuntiin, vaikka meilläkin on toki muutamia superrikkaita. Toisin
sanoen, vaikka Amerikan oloissa superrikkaisiin ponnistaminen on aavistuksen
hankalampaa kuin muissa maissa, tarkoittaa superrikkaus siellä todellista
superrikkausta [sic] ja toisaalta toiseksi ylimpään tuloviidennekseen pääsykin
voi tarkoittaa oleellisesti parempaa elintasoa kuin vastaava sijoitus Euroopan
maissa. OECD:n mukaan Amerikan ylimmän viidenneksen tulot ovat noin
kahdeksankertaiset alimpaan viidennekseen verrattuna verojen ja tulonsiirtojen
jälkeen. Vastaava kerroin Suomessa tai Tanskassa on vajaa neljä. Näin ollen
Amerikassa ylimpään viidennekseen päästäkseen on köyhän kotitalouden
kahdeksankertaistettava tulonsa lähtötilanteeseen nähden. Pohjoismaissa riittää
nelinkertaistaminen. Silti Amerikassa on lähes ylimmälle portaalle nouseminen
elinkaaren aikana melkein yhtä todennäköistä. Se ei mielestäni ole huono
saavutus. Päinvastoin, olisikin tärkeää
kasvattaa vaurauden tikapuita mahdollisimman korkealle ja pitää huolta, että
jokainen pääsee edes ensiaskelmalle ja sieltä kipuamaan ylöspäin.
3.
Kirja
3.1.
Ideat edellä
Koska tämä teksti muistuttaa kirja-arviota, lienee syytä
sanoa sananen paitsi kirjan ideoista, myös kirjasta kirjana. Lyhyesti: kirja on
liian pitkä, rakenne on sekava, ja teksti on huolittelematonta. Koetan
perustella tätä vaikutelmaa esimerkkien avulla, mutta myönnän että
kokonaiskuvan perusteleminen yksittäisillä esimerkeillä on haastavaa.
Pohtiessaan ihmisen ahneutta Lepomäki hyppää kommentoimaan
sitä, kuinka kirjailija Jukka Koskela esittää kirjassaan Ayn Randia kohtaan ad
hominem-argumentteja Randin filosofian esittelemisen sijasta. Rike on Lepomäen
mielestä erityisen silmiinpistävä koska Koskela on kirjassaan esitellyt
Rousseaun filosofiaa, vaikka mies laittoi viisi lastaan orpokotiin. Koskelaa käsittelevät
kolme kappaletta eivät millään muotoa kuulu tähän kirjaan ja hyödyllinen
editori olisi heittänyt ne roskakoriin siltä istumalta. Kuten aika monta
muutakin kohtaa.
Edellisen kaltaiset hyppäykset lisäävät vaikutelmaa
rakenteen sekavuudesta. Kuitenkin silloinkin kun teksti hyppää sinänsä
mielenkiintoisesta pohdinnasta toiseen, hyppäys on usein kömpelö. Lukuja on
mahdotonta tiivistää muuten kuin löyhän temaattisesti, ts. ”tässä puhuttiin
asioista, jotka liittyvät EU:hun” ja ”tässä käsitellään markkinataloutta ja
valtiota”.
Tekstin huolittelemattomuus ei viittaa suoranaisiin
kirjoitusvirheisiin, vaan siihen että teksti töksähtelee tavalla joka olisi
ollut verrattain helppo korjata. Edellä käsittelin koulutuslukua, jota yritin
tavata useamman kerran ymmärtääkseni, mitä siinä tarkkaan ottaen haetaan. Toisena
esimerkkinä eräässä kohtaa Lepomäki kirjoittaa, että ”[J]os toivoo markkinoilta
vakautta, ei ole ymmärtänyt niiden olemusta”. Jo kolme kappaletta myöhemmin hän
kuitenkin kirjoittaa, että ”[P]ikemmin kuin valuuttakurssin vakaus,
tavoiteltavaa onkin talouden ja työllisyyden vakaus”. On vaikea pysyä perillä siitä
mitä Lepomäki haluaa sanoa, kun hän tuntuu sanovan samalla sivulla että markkinoilta
ei pidä toivoa vakautta ja että markkinoiden vakaus on tavoiteltavaa.
Kirjan kirjoittaminen edustajatyön ohessa on varmasti kova
homma, eikä harvoja vapaahetkiä varmastikaan käytä mielellään lauseiden
hiomiseen. Ja varmaan tarkoitus on enemmän ollut esitellä omaa ajattelua
kirjallisen klassikon tekemisen sijaan. Silti ainakin tämä lukija jäi
toivomaan, että kirjassa olisi vähemmän sivuja ja enemmän kirjoitusaikaa sivua
kohti.
3.2.
Tutkimustieto ideologiaa inspiroimassa
Lepomäki viittaa paljon tutkimustietoon, mutta tekee sen
tavalla, joka ärsyttää ainakin itseäni. Aloitan yksittäisestä esimerkistä ja
laajennan sitten.
Lepomäen mukaan hintakuplat selittyvät pitkälti
lainsäädännön muutoksilla, ja evidenssinä tästä hän viittaa yhteen tutkimukseen
tulppaanimaniasta. Kirjaimellisesti tulkittuna tämä on hataraa päättelyä.
Yksittäisen tutkimuksen – useampien tutkimusten tai niitä
läpikäyvän katsausartikkelin sijasta – todistusvoima on yhteiskuntatieteissä
aina rajallinen. Lähes joka asiasta löytyy vähintään kaksi tutkimusta jotka
voidaan ainakin maallikolle esittää niin, että ne puhuvat vastakkaisten
väitteiden puolesta.
Ja viitatun yksittäistutkimuksen voima antaa vasta
todennäköisyyden, että tulppaanimania selittyy lainsäädännön muutoksilla. Viittauksen
kontekstissa on arvioitava myös kuinka todennäköisesti hintakuplat ylipäänsä ja nykyäänkin selittyvät
pitkälti lainsäädännön muutoksilla jos 1600-lukulainen tulppaanien hintakupla
Alankomaissa selittyisikin niillä. Viitatun tutkimuksen kyky kannatella tekstin
väitettä jää heikoksi, ja yhteys 2000-luvun suomalaispoliitikon maailmankuvaan
lähinnä hämmentää.
Kun kirjassa perustellaan väitteitä tutkimustiedolla,
viittaus on lähes poikkeuksetta yksittäiseen tutkimukseen tai muuhun tekstiin. Eri koulutusalojen tuottojen kohdalla
viitataan Ylen selvitykseen. EITC:n vaikutusten kohdalla viitataan jälleen
yksittäiseen tutkimukseen. Yhden yhdysvaltalaisen päivähoitoa koskevan tutkimuksen
nojalla Lepomäki ajattelee, että koulun aloitusiällä ei ole oleellista
merkitystä lapsen koulumenestyksen kannalta.
Ansiosidonnaisesta
vanhempainetuudesta luopumisella ei olisi Suomessa juuri mitään vaikutuksia,
koska yhdessä norjalaistutkimuksessa ei havaittu mitään vaikutuksia. Ksenofobian
evolutiivisen taustan osalta viite johtaa suomalaiseen vuorineuvoksen Gustav
von Hertzenin teokseen. Ja niin edelleen.
Haluan korostaa sitä, että Lepomäki vaikuttaa olevan
poliitikoksi poikkeuksellisen kiinnostunut faktoista ja tutkimuksesta. Se on
hyvä asia. Uskon että hän käyttää tutkimustietoa hyvin olemassa olevasta
maailmankuvastaan käsin, sen reunoja muovaten. Sen parempaa ei voi vaatia
keneltäkään. Hänen tapansa käyttää tutkimustietoa kirjassa on kuitenkin
turhauttava: tässä väite, tässä yksi tutkimus sen tueksi.
Kattava kirjallisuuskatsaus jokaisen väitelauseen perään ei
tietenkään ole vaihtoehto. Parempi vaihtoehto nähdäkseni olisi, että poliitikot
jättäisivät tutkimukseen viittaamisen melko vähäiseksi. Yritän alla perustella tätä.
Se, että poliitikko ei viittaa tutkimukseen ei tietenkään
tarkoita sitä, etteikö hän olisi lukenut tutkimusta. Tutkimusviitteet ovat vain
signalointia. Kysymys on siitä, onko se yleisölle tarpeellinen signaali?
Mielestäni ei. Ainakin itselleni ratkaisevia ovat poliitikon kannat,
maailmankuvan johdonmukaisuus, ja ajetun politiikan tarkoituksenmukaisuus.
Esitin yllä kritiikkiä koulutusluvusta, mutta kritiikkini ei
kohdistunut siihen, että Lepomäki ei perustele tutkimustiedolla käsitystään
korkeakoulutuksen signaalivaikutuksesta. Tiedän, että kysymyksen tutkiminen on
vaikeaa ja evidenssiä voisi esittää eri suuntiin. Minulle riittää se, että
tiedän mikä Lepomäen kanta on. Kritiikkini kohdistui siihen, että en ymmärtänyt
hänen maailmankuvaansa enkä hänen politiikkasuosituksiaan.
Esitin yllä kehuja yleissitovuusluvusta, eikä kehujani haitannut
se, että Lepomäki ei yrittänyt perustella uskomuksiaan yleissitovuuden
haitallisista vaikutuksista tutkimustiedolla. Minulle riittää se, että tiedän
mikä Lepomäen kanta on. Kehuni kohdistuivat siihen, että Lepomäki esitti
selkeästi yleissitovuuden ongelmat niin kuin hän ne itse näkee ja esitti
selkeästi relevantin politiikkavalinnan (kiky vs. paikallinen sopiminen) ja
oman kantansa siihen.
Otetaan vielä varmemman vakuudeksi yksi esimerkki kirjan
ulkopuolelta: ilmastonmuutos. Minua kiinnostaa lähinnä se, miten vakavasti
poliitikko ottaa ilmastonmuutoksen uhan ja millaisia toimenpiteitä hän ajaa sen
torjumiseksi. Ei minua kiinnosta se, onko hän ajan tasalla
ilmastotutkimuksesta. Samalla tavalla jos poliitikko on ilmastoskeptikko, ei
ongelma minulle äänestäjänä ja kansalaisena ole se, että hän ei ole tutustunut
mielestäni riittävästi tutkimukseen: ongelma on itse kanta.
Tietenkin haluan, että poliitikkoni on pätevä siinä
mielessä, että hän pystyy ajamaan kantaa tehokkaasti. Tällaisen pätevyyden
arviointi politiikan ulkopuolelta on tietenkin haastavaa. En kuitenkaan usko,
että ymmärrys tutkimustiedosta tai asiantuntijoiden arvostaminen ovat niitä
ominaisuuksia jotka painavat niissä neuvotteluissa, joissa asiat ratkaistaan.
Ongelma poliitikkojen viitatessa tutkimukseen on myös se,
että poliitikot väistämättä puhuvat yksittäistutkimuksista, ja näin puhumalla
he luovat normia että sellainen on ok, vaikka se harvoin on. En myöskään halua,
että poliittinen keskustelu ajautuu siihen että pöytään lyödään
yksittäistutkimuksia kuin korttipelissä ja argumentin voittaa se jolla on
eniten professoreita puolellaan.
Ehkä Lepomäen kirjan osalta on vielä sanottava, että yksi
osa ratkaisuani olisi se, että poliitikoilla ei pitäisi olla tarvetta tietää
ihan kaikesta kaikkea. Hyvähän se on että poliitikko tietää asioita, mutta onko
Lepomäen tarpeen tietää tai signaloida tietävänsä koulun aloitusiän
vaikutuksesta oppimistuloksiin?
Korostettakoon vielä, että yllä oleva ei ole suunnattu
Lepomäelle – jos olisi, olisin kirjoittanut sähköpostin. Se, mihin tällä ehkä
pyrin, on muokkaamaan poliitikkoihin kohdistuvia odotuksia siihen suuntaan,
että enemmän kuin signaaleja pätevyydestä ja asiantuntijoiden kuuntelemisesta
ihmiset kaipaisivat poliitikoilta kantoja ja näkemyksiä keskeisistä
vastakkainasetteluista. Ja koska Suomessa kannattaa äänestää ensin puoluetta ja
sitten henkilöä, yksittäisten poliitikkojen osalta tärkeää on asemoituminen
puolueen sisäisissä vastakkainasetteluissa. Ei tämäkään helppoa ole: poliitikot
eivät ymmärrettävästi halua signaloida vahvasti puolueiden sisäisistä
erimielisyyksistä, ja äänestäjät eivät jaksa seurata politiikkaa riittävän
tarkasti tulkitakseen heikkoja signaaleja.
Voi olla, että olen liian herkkä asian suhteen. Minun
työnkuvani kuitenkin on pitkälti sitä, että arvioin mitä yhteiskuntatieteen
pohjalta voidaan sanoa harjoitetusta politiikasta. Voi olla, että Lepomäen tapa
käyttää tutkimustietoa on minusta epäesteettinen ja yritän rationalisoida sitä.
Ehkä olen kuin käsityöläisammattilainen joka haukkuu sitä miten joku kutoo
itselleen pipoa. Rasittava tyyppi, joka vain pätee tuodakseen esiin sitä, miten
juuri hänen työnsä on vaikea jos sen tekee kunnolla.
4.
Lainauksia
Vaikka ylempänä kritisoinkin Vapauden voittoa kirjana,
sisältää se paljon hyvin kirjoitettuja tai muuten vain kiinnostavia lauseita.
Tässä otos. Osan kanssa olen yhtä mieltä, osan kanssa eri mieltä, osa on muuten
vain kiinnostavia, osa taas ihan vain hauskoja.
- Meillä on läntisen maailman asukkina [sic] luonnostaan
vapauksia, jotka antavat koskemattoman oikeuden ihmisyyteen, työhön ja siitä
saataviin hedelmiin. Emme saaneet noita oikeuksia julkiselta vallalta, vaan ne
ovat meillä synnynnäisinä. Julkinen valta korkeintaan varjelee, mutta
pääsääntöisesti rajoittaa noita oikeuksia.
- Mikäli Suomi tosiaan olisi jollain objektiivisella
mittarilla edes lähellä maailman parasta maata, tänne olisi varmasti
kohdistunut vuosien varrella monenmoista ja nykyistä moninkertaisesti laajempaa
maahanmuuttoa.
- Mikään asia ei varsinaisesti aiheuta köyhyyttä, vaan
köyhyys pysyy, jos siitä ei pääse eteenpäin.
- Miten näitä valheen submartingaaleja vastaan sitten
taistellaan?
- Yleisö taputti, kuten aina kun Sixten sanoo jotain.
- Työsuhteessa on lopulta kyse vain työn myymisestä ja
ostamisesta.
- Kuten muutkin ansiosidonnaiset etuudet, vanhempainetuudet
ovat regressiivisiä eli niiden suuruus on korkeampi hyvä- kuin
pienituloisille.
- Käytän merkittävän osan valveillaoloajasta pohtien
työllisyyden parantamista.
- Sosioekonomiset erot alkavat olla suurempia maiden sisällä
kuin niiden välillä.
- Teollisuus ei enää työllistä, sanoi Trump mitä tahansa.
- Nykyisin on kovin epätrendikästä olla yksilönvapauden
asialla, mutta ilman sitä meillä ei ole toivoa.
- Edustan koulukuntaa, jonka mielestä sananvapauden
rajoittaminen ei koskaan ole hyvä idea. Meillä on jo lakipykälät muun muassa
kunnianloukkausta varten.
- Ei kannata lotkauttaa korvia pelottelulle siitä, että
paikallisen sopimisen oloissa työntekijää ”riistettäisiin”. Uudet työpaikat
ovat viime vuosina syntyneet pieniin ja keskisuuriin yrityksiin. Siellä ei
työnantajalla ole mitään saneluvoimaa. Jos työehdot eivät sovi, voi siirtyä
toisen yhtiön palvelukseen. Pienessä yhtiössä pikemmin voidaan ottaa
työntekijöiden yksilölliset tarpeet huomioon, kun toimitaan luottamuksen
hengessä.
- Ja vaikka rahasta puhuminen onkin sielutonta junttiutta, on
raha väline, joka mahdollistaa ihmisille monet keskeiset asiat elämässä, kuten
ruoan ja vapaa-ajan. Pakkaspäivien tuontisähköä ei makseta pelkällä
team-spiritillä.
