Merkintöjä Elina Lepomäen kirjasta Vapauden voitto


Sain jo jonkin aikaa sitten päätökseen kansanedustaja Elina Lepomäen kirjan Vapauden voitto. Kirja sisälsi paljon mielenkiintoisia ajatuksia ja ideoita. Koska kirja on kuitenkin melko pitkä eivätkä monet sitä tule lukemaan, ajattelin kirjoittaa muutaman sanasen kirjan sisällöstä, kommentoiden myös lukukokemusta. Käsittelen ensin kirjan isoja ja mielenkiintoisia ideoita. Tämän jälkeen nostan lyhyesti esiin Lepomäen arvopuhetta, minkä jälkeen kommentoin kirjaa yleisesti ja sen tapaa käsitellä tutkimustietoa erityisesti. Päätän blogauksen kontekstista irrotettuihin lainauksiin.

Halusin kirjoittaa kirjasta pidemmästi myös siksi, että olen somessa törmännyt vain postauksiin joissa joko kerrotaan vain joko että kirja aiotaan lukea tai että kirja on luettu. Eikä siinä mitään, mutta kun Vapauden voitto on niin iso kasa substanssia, uskon että sen kirjoittaja itsekin toivoisi että kirja herättäisi paitsi hehkutusta, myös keskustelua. Keskustelua voi käydä esim. tuolla kommenttikentässä! Luitko kirjan, mitä pidit? Mitä ajatuksia tämä teksti herättää? Menikö pieleen jossain kohtaa?

1.       Ideat

1.1.    Sosiaaliturvan tilimalli

Nykyisessä sosiaaliturvassa toimitaan yleisesti ottaen seuraavalla tavalla: pakotetaan ihmiset maksamaan rahaa yhteiseen pottiin, josta sitten jaetaan rahaa takaisin kun tietyt ehdot täyttyvät – joutuu työttömäksi (ja hakee töitä) tai pääsee opiskelemaan (ja suorittaa opintopisteitä) tai sairastuu (ja saa siitä todistuksen).

Tilimalleissa toimitaan puolestaan seuraavalla tavalla: pakotetaan ihmiset maksamaan rahaa henkilökohtaisille tileille, joista sitten saa nostaa rahaa itselleen kun tietyt ehdot täyttyvät – joutuu työttömäksi, sairastuu, pääsee opiskelemaan.

Tällainen henkilökohtainen tili (sosiaalitili) on siitä erikoinen tili, että siltä voi nostaa rahaa vaikka se olisikin miinuksella – se menee sitten vain enemmän miinukselle. Ero nykyiseen sosiaaliturvaan tulee siinä, että jossain vaiheessa koittaa tilinteon hetki. Tilinteon hetkellä – esimerkiksi eläköityessä – negatiiviset saldot annetaan anteeksi ja plussasaldot saa pitää itsellään.

Tilimalli parantaa kannustimia periaatteessa kahdella tavalla. Ensinnäkin kun ihmiset nostavat rahaa, he eivät nosta sitä muilta veronmaksajilta vaan tulevalta itseltään. Toiseksikin kun ihmiset maksavat pakollisia maksuja, he maksavat niitä tulevalle itselleen eivätkä muille vakuutetuille. Kannustimien parantuminen pätee tosin vain ihmisiin, jotka ovat plussan puolella, tai ainakin arvelevat että heillä on mahdollisuus olla plussan puolella tilinteon hetkellä.

Sosiaalitilejä voidaan soveltaa kaikenlaisiin tulonsiirtoihin, ja niin Lepomäkikin tekee. Sosiaalitileillä voidaan korvata niin työttömyysturvaa, terveysvakuutusta kuin opintotukeakin. Opintotuki toimii jo nykyään osittain tässä hengessä. Korkeakouluopiskelijalla on alkupääoma (tietty määrä opintotukikuukausia), ja hän voi nostaa kuukaudessa tietyn määrän opintorahaa ja opintolainaa. Mikäli hän valmistuu ajoissa (jättää käyttämättä opintotukikuukausia), hän saa osan opintolainasta anteeksi.

Tilimalleista on olemassa hyviä suomenkielisiä katsauksia, Liberan politiikkaehdotus, sekä suomalaista että kansainvälistä tutkimusta (esim. 1, 2).

Minusta tilimallit ovat hyvin lupaava sosiaaliturvan kehittämissuunta ja ansaitsisivat lisähuomiota. Eri mallien toimivuus yhteiskunnassa riippuu siitä, miten yhteiskunta ja sen muodostavat yksilöt toimivat. Seuraavat tekijät parantavat tilimallin toimivuutta:

·         jos ihmiset reagoivat kannustimiin
·         jos ihmiset osaavat ottaa huomioon hyödyt pitkällä aikavälillä
·         jos vakuutustapahtumat ovat tasaisesti jakautuneita
·         jos ihmiset osaavat sijoittaa

Lienee reilua sanoa, että edellä kuvattu lista on jo tietynlainen ihmiskuva, ja se vastaa nähdäkseni ”liberaalin” tai ”oikeistolaisen” maailmankuvan ihmiskuvaa. Kyse on samanaikaisesti aste-eroista ja empiriasta sekä hyvin syvistä laadullisista eroista maailmankatsomuksessa. Paitsi ”liberaali”, Lepomäki on ”uusliberaali”, paremman termin puutteessa. Sanalla sinänsä ei ole väliä, mutta tarkoitan ymmärrystä siitä, että ihmisten käyttäytyminen riippuu jossain määrin niistä instituutioista joiden puitteissa hän toimii, ja vastaavasti noiden instituutioiden toiminta riippuu jossain määrin siitä miten ihmiset käyttäytyvät.

Tämä Lepomäen katsantotapa tulee esille siinä, miten hän puhuu tilimallien vaikutuksesta sijoitusmarkkinoilla. Lepomäki katsoo, että olisi itseisarvoisestikin hyvä, että ihmiset saisivat sijoittaa itse omia eläkevarojaan, mutta sen lisäksi hän näkee tilimalleilla hyviä seurauksia:

Mahdollisuus vaikuttaa oman työeläkepotin sijoittamiseen voisi lisätä yleistä ymmärrystä ja kiinnostusta rahoitusmarkkinoita kohtaan. Yleensä ihmiset alkavat ymmärtää markkinoiden toimintaa vasta kun heillä on omat rahat liossa. Nykyisinkin meidän rahamme ovat markkinoilla liossa työeläkeyhtiöiden salkunhoitajien toimesta, mutta emme tiedä siitä mitään. Kurssisyöksyt tai nousut eivät hetkauta meidän henkilökohtaista elämäämme millään tasolla. Tarkoitus ei ole, että meistä kaikista tulisi yhtäkkiä päteviä salkunhoitajia, vaan se, että ihmisillä olisi vaihtoehtoja. Halutessa voisi pysyä niin passiivisena kuin nykyisinkin tai ryhtyä aktiivisesti sijoittamaan eläkettään varten – tai mitä tahansa näiden vaihtoehtojen välillä.

Tilimalli kehittäisi siis ihmisiä markkinakansalaisina. Toinen puoli on se, että tilimallin siirtäessä rahoitusvarallisuuden julkiselta sektorilta (eläkeyhtiöt) ihmisille itselleen parantaisi rahoitusmarkkinoiden toimintaa. Kuten Lepomäki kirjoittaa myöhemmin kirjassa:

Mitä useampi aivolohko punnitsee päätöksiä eri sijoituskohteiden välillä, sitä tehokkaammin pääomat ohjautuvat sinne missä niille on saatavissa paras mahdollinen tuotto.

Tämä on periaatteessa totta, mutta onko tämä mekanismi millään muotoa relevantti perustilin tai muiden yksityistä pääomaa lisäävien toimien kohdalla? Voihan se olla, en minä sillä, olen vain skeptinen. Suomi on kuitenkin käsittääkseni melko hyvin integroitunut globaaleille pääomamarkkinoille. Voi olla, että kotimaassa on joitakin rahoituksen katvealueita joita vaikkapa suomalaisten eläkesäästäjien päätökset voisivat valaista. Toisaalta emme kai me halua, että suomalaisilla olisi paitsi elanto, myös eläkesäästöt merkittävissä määrin kiinni kotimaisissa pk-yrityksissä?

Ja mitä kansalaisina kehittymiseen – ”ymmärrys ja kiinnostus rahoitusmarkkinoita kohtaan” – tulee, niin mikä sen hyöty lopulta on? Miksi kurssisyöksyjen tai nousujen tulisi hetkauttaa ihmisten henkilökohtaisia elämiä? Onko tavoite se, että kansalaiset äänestäisivät paremmin, kuten esim. ownership societyllä on Yhdysvalloissa ollut?

Joka tapauksessa tilimallit ovat minusta lupaava sosiaaliturvan kehityssuunta ja olen iloinen, miten Lepomäki on nostanut niitä esille suomalaiseen keskusteluun. Siihen asti kun näen evidenssiä kansankapitalismin suotuisista vaikutuksista tai edes ymmärrän sen vaikutusmekanismit, luotan enemmän edellä linkitettyjen tutkimusartikkeleiden tapaisiin tavanomaisiin kannustinanalyyseihin.

1.2.    Yritysverotus

Lepomäki hahmottelee kirjassa verouudistusta. En tunne yritysverotusta kovin hyvin enkä kaikilta osin ymmärtänyt Lepomäen ehdotusta, mutta koska tämä on tärkeä osa kirjaa, haluan esittää sen tässä parhaani mukaan.

Suora lainaus (muotoilua editoitu blogiluettavuuden helpottamiseksi):

Uusi verojärjestelmä on neutraali seuraavien tekijöiden suhteen: 
  • Omistajan näkökulma: omaisuuslaji, passiivinen tai aktiivinen omistus, maksetaanko voitto ulos vai pidetäänkö yrityksen sisällä, yrityksen omistusrakenne, osingon koko. 
  • Yrityksen näkökulma: pääomarakenne, nettovarallisuus, omistajapohja ja listautuminen, toimiala, aineellinen tai aineeton pääoma.

Neutraliteettia Lepomäki hahmottelee paljolti ”ihmistyön” ja ”konetyön” välisenä kysymyksenä, ja katsoo että tulevassa robotisaatiokehityksessä tämä on koko ajan merkittävämpi ulottuvuus. Kannustaako verojärjestelmä teettämään tietyn työn robotilla ihmisen sijasta? Lepomäen mukaan kyllä.

Uudistukseen kuuluu ilmeisesti myös ansio- ja pääomatulojen erottelusta luopuminen henkilöverotuksessa. Sosiaalitiliä hyödynnetään siinä, että ihmistyön teettämisestä tulee kotitalouksille verovähennyskelpoinen meno.

Kuten sanottua, en tunne tätä puolta kovin hyvin enkä juurikaan ymmärtänyt Lepomäen ehdotusta. Nyt kun Kokoomus on ottanut linjakseen jotain samantapaista, niin ehkä tästä piakkoin saadaan sellaista materiaalia ja vaikutusarviota, josta minäkin saan tolkkua.

Lepomäki tekee myös ”uudistuksen poliittisen vaikutusarvion”, joka on optimistinen (korostus oma):

Neutraaliin veromalliin siirtyminen on poliittisesti riskialtis hanke, sillä se suututtaa kaikki etujärjestöt. Lopulta kaikki kuitenkin huomaavat, että uudistus hyödyttää ihan kaikkia jo lyhyellä tähtäimellä. Käydäänpä asia läpi.

Tämän jälkeen asia tosiaankin käydään läpi. Esimerkiksi poliittinen vasemmisto tulee uudistuksen puolelle ymmärtäessään että uudistus laskee piensijoittajien verorasitetta.

1.3.    Yleissitovuus

Luku työmarkkinapolitiikasta oli ainakin itselleni eräs antoisimmista kirjassa. Luvussa esitetään mielenkiintoinen tarina siitä, miten yleissitovuus tuli lakiin, käytännön esimerkkejä yleissitovuuden aiheuttamista ongelmista kasvuyrityksissä, ja hallituksen valintatilanne paikallisen sopimisen edistämisen ja kilpailukyvyn parantamisen välillä.

Lepomäki kirjoittaa, että yleissitovuus ”tuli lakiin kuin varkain”, mikä tarkoittaa sitä että se tuli mukaan valiokuntakäsittelyssä. Lepomäen mukaan tästä lisäyksestä ei juuri käyty keskustelua, mikä perustelee ilmauksen. Uutta työsopimuslakia sorvattessa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa hallitus esitti yleissitovuutta siltä osin, että se olisi faktisesti määrännyt vain vähimmäispalkan (ilmeisesti kuitenkin alakohtaisen?). Tämän lisäksi työehtosopimusta ei ilmeisesti esitetty velvoittavaksi, eli osapuolet olisivat voineet lähtökohtaisesti sopia työehtosopimuksesta poiketen. Sosiaalivaliokunnan käsittelyssä työehtosopimuksesta tehtiin ensisijainen ja velvoittavuuden piiriin tulivat myös palkan lisäksi muut työehdot.

Tämä, kirjassakin jokseenkin lyhyt, kertomus on mielenkiintoinen ja olisi hauska lukea tuosta pidemmin ja luotettavuuden nimissä myös muultakin kuin oikeistopoliitikolta.

Luku päättyy kertomukseen siitä, miten vuonna 2015 korporatistinen Suomi sai taantumassa porvarihallituksen, jolla oli melko hyvä mandaatti ja tahto uudistaa työmarkkinoita. Hallituksen tavoite alusta asti oli edistää paikallista sopimista ja alentaa yksikkötyökustannuksia. Poliittinen pääoma (tai uskallus tai kehtaaminen, miksikä sitä haluaakaan sanoa) ei ilmeisesti riittänyt ja toinen piti valita. Lepomäen pettymykseksi Sipilä valitsi kikyn: toimenpiteen joka lyhyellä aikavälillä alentaa työvoimakustannuksia ja kohentaa työllisyyttä, mutta joka samalla vahvistaa sopimisen kulttuuria ja korporatismia. Paikallinen sopiminen unohdettiin.

Lepomäki esittää tuon tarinan hyvin niin päivänpoliittisella kuin laajemmallakin yhteiskunnallisella tasolla. Lukijalle tulee selväksi, että pääministeri Lepomäki olisi valinnut toisin kuin pääministeri Sipilä.

1.4.    Koulutus

Tässä luvussa on paljon tekstiä ja paloa, mutta se jäi minulle erittäin epäselväksi. Keskityn tässä korkeakoulupolitiikkaan. Esitän ensin parhaan ymmärrykseni mukaisen tiivistelmän Lepomäen diagnoosista ja politiikkaehdotuksista, minkä jälkeen tulee muutama kysymys, jotka siitä tulevat mieleen.

[tiivistelmä alkaa, lainaukset kirjasta]

Akateeminen koulutus ”lyö leiville vain tietyillä aloilla” (palkkaero suhteessa toisen asteen koulutukseen). Samalla kuitenkin ”suurelle osalle ihmisistä korkeakoulutus on tilastollisesti katsoen loistava investointi”. Joka tapauksessa korkeakoulututkintojen yksityinen tuotto johtuu merkittäviltä osin signaloinnista. Lisäksi opiskelijat valmistuvat hitaasti. Edellä esitetystä johtuen suomalainen korkeakoulujärjestelmä on tehoton.

Mitä tulisi siis tehdä? Politiikan pitää tietoisesti pyrkiä kasvattamaan korkeakoulutettujen ja pelkän perusasteen suorittaneiden palkkaeroa kouluttautumisen kannattavuuden parantamiseksi. Sisäänottoa alempaan korkeakoulututkintoon on kuitenkin kasvatettava (”tavoite voisi olla, että korkeakouluun pääsee kirjoitusten jälkeen jokainen, joka läpäisee ylioppilastutkinnon tai muun kelpoisuuden kolmannelle asteelle”). Opinnot rahoitetaan perustilillä, jonka alkupääoman ”voi käyttää niin lukukausimaksuihin kuin opintojen aikaiseen elämäänkin”. Lukukausimaksut asetetaan ”aluksi” maisterintutkintoihin. Valtio myöntää tähän lainan, jonka takaisinmaksu sidotaan tuloihin. Ajatuksena joka tapauksessa on, että ”osa jää jatkamaan maistereiksi, mutta suurin osa täydentää opintojaan pienempien, erikoistuneiden moduulien kautta”, ja näitä voivat tarjota niin korkeakoulut kuin koulutusyrityksetkin. ”Korkeakoulutuksen osaamis- ja signaalikomponentti on tulevaisuudessa voitava erottaa toisistaan”. Laajemmin ”on turha visioida väestön korkeakouluttamisesta laajemmin, jos varhaisemman oppimisen tulokset eivät ylitä nykyistä tasoa”.

[tiivistelmä päättyy]

Minä en saanut tästä tolkkua. Kannattaako korkeakoulutus Lepomäen mielestä vai ei? Millä lukukausimaksut katetaan: perustilin pääomalla, lainalla, vai molemmilla? Miksi lukukausimaksujen maksamiseen pitäisi myöntää sekä pääomaa että lainaa? Mitä korkeakoulujen rahoitusmalleille tapahtuu? Miten politiikalla voidaan ratkaista osaamis- ja signaalikomponenttien erottaminen toisistaan? Miksi korkeakoulutuksen tuoton kasvattaminen pitäisi ottaa politiikkatavoitteeksi? Tehdäänkö maisterintutkinnoistakin kanditutkintojen tapaan kysyntäperusteisia? Onko tämä – yhdistettynä vaatimukseen että korkeakoulutuksen ”on oltava aidosti mahdollinen kelle tahansa varallisuusasemasta riippumatta” – linjassa sen kanssa, että korkeakoulutuksen tuottoa tulee kasvattaa? Ja missä ammattikorkeakoulut ovat tässä kaikessa (Lepomäki puhuu lähinnä kandi- ja maisteritutkinnoista)?

Allekirjoittanut jäi tämän luvun osalta hämmennyksen tilaan.

1.5.    Kupla ja opintotuki EKP:stä

Jos olen ymmärtänyt oikein, Lepomäki uskoo seuraavaan: keskuspankit ovat pitäneet korkoja keinotekoisen alhaalla ja ovat tällä tavalla luoneet varallisuushintoihin kuplan, joka tulee aiheuttamaan ahdinkoa reaalitalouteen.

Tätä ongelmaa Lepomäki käsittelee selvästi heikommin kuin muita tässä kirjoituksessa käsiteltyjä teemoja. Aiheeseen ei pureuduta missään kohtaa sen syvemmin, vaan kupla/rommaus-puhetta on ripoteltu yksittäisinä virkkeinä ympäri kirjaa (kuten: ”On turha maalailla piruja seinille, mutta markkinoilla puhutaan jo yleisesti keskuspankkien luoman kuplan mahdollisuudesta ja velkakirjojen korkojen normalisoitumisesta. Se tulee aikanaan ajamaan reaalitalouden ahdinkoon. Minulla on vähän sama tunne kuin vuonna 2007.”).

Paitsi ongelman diagnoosi, myös ratkaisu jää hämyiseksi. Lepomäki on yleisesti ottaen parhaimmillaan esitellessään politiikkaehdotuksia joissa yhdistyy selkeä ideologinen näkemys ja kiinnostus yksityiskohtiin. Tässä kohtaa Lepomäki on selvästi tyytymätön eurooppalaiseen rahapolitiikkaan ja haluaa sen muuttuvan (”EKP:n osto-ohjelmasta ja ”epäkonventionaalisesta” rahapolitiikasta on päästävä eroon, sillä se estää pääomamarkkinoita hinnoittelemasta riskiä asiaankuuluvalla tavalla.") mutta hän esittää vain kaksi käytännön ehdotusta rahapolitiikkaan liittyen.

Ensimmäinen ehdotus on asettaa keskuspankeille pääomavaateet Target2-epätasapainojen ehkäisemiseksi. Toinen ehdotus on, että opintotuki myönnettäisiin Euroopan Keskuspankista:

Jokaiselle EU-kansalaiselle perustettaisiin myös koulutustili, joka mahdollistaisi elinikäisen oppimisen missä tahansa EU-maassa. Koulutustili rahoitettaisiin liittovaltion takaamalla pankkilainalla. Rahoittajana olisi silloin välillisesti EKP, joka myöntäisi jokaisen 16 vuotta täyttävän EU-kansalaisen tilille pehmeän 20 vuoden lainan koulutustiliä pyörittävän pankin välityksellä. Laina olisi käytettävissä lukukausimaksuihin sekä opintososiaalisen elämän kustantamiseen. Lainaa alettaisiin lyhentää brittiläisen opintolainan mukaisesti vasta tietyn tulotason jälkeen. EKP sijoittaisi näin suoraan henkiseen pääomaan ja ihmisten tuottavuuteen pankkien tai yrityslainojen sijaan. Koulutuslaina olisi käyttökelpoinen missä tahansa EU-alueen toisen tai kolmannen asteen koulutuspalvelun rahoittamisessa.

En ymmärrä tätä opintotukea koskevaa ideaa. Tämä ei ole episteemiseen nöyryyteen kääritty tapa sanoa että esitys on huono, vaan minä en yksinkertaisesti ymmärrä mitä tietyt sanat näissä lauseissa tarkoittavat. Kun Lepomäki kirjoittaa että ”Koulutustili rahoitettaisiin liittovaltion takaamalla pankkilainalla. Rahoittajana olisi silloin välillisesti EKP, joka myöntäisi jokaisen 16 vuotta täyttävän EU-kansalaisen tilille pehmeän 20 vuoden lainan koulutustiliä pyörittävän pankin välityksellä?”, mitä sanat ”silloin” ja ”välillisesti” tarkoittavat? Implikoiko sana ”silloin” sitä, että kaikki liittovaltion takaamat pankkilainat (esimerkiksi Yhdysvalloissakin) ovat aina keskuspankin rahoittamia (”välillisesti”, mitä ikinä se tarkoittaakaan)? Mitä liittovaltio ja EKP tässä ehdotuksessa siis käytännössä tekevät?

Joka tapauksessa en tiedä, ratkaisevatko Lepomäen ehdotukset hänen itsensäkään mielestä euroalueen rahapolitiikan ongelmia. Tarvittaisiinko vielä jotain muuta, ja jos kyllä, niin mitä? Muutoksia perussopimukseen kirjattuun EKP:n mandaattiin, vaikuttamista kansallisiin johtajavalintoihin, kansalaiskeskustelua, poliittista painostusta, vai jotain muuta?

Käsittelyn kepeyden ongelmallisuutta lisää se, että Lepomäen mielestä tämä on ilmeisesti äärimmäisen tärkeä asia:

Rahapolitiikka onkin yksi sääntelyn muoto, joka epäonnistuessaan heikentää mahdollisuuksien tasa-arvoa kertaluokka enemmän kuin mikään toinen sääntelyn muoto.

1.6.    EU:n henkilöjäsenyys ja kilpailullinen hallinto

Yksi paljon kysymyksiä herättävistä ehdotuksista on Euroopan Unionin kehittäminen henkilökansalaisuuden suuntaan:

Henkilökohtainen EU-jäsenyys tarkoittaa vapaata liikkuvuutta EU:n alueella nykyisen kaltaisesti, kuitenkin siten, että sosiaaliturva seuraa ihmistä eikä toisinpäin. EU-kansalainen maksaa työttömyys-, eläke- ja sairausvakuutusmaksua yhteiseurooppalaiseen vakuutusjärjestelmään, joka kattaa työttömyysturvan, eläketurvan ja terveydenhoidon missä tahansa Euroopan unionin jäsenmaassa. Sairausvakuutus toimii nykyisen tilapäisen eurooppalaisen sairausvakuutuksen mukaisesti, sillä erolla, että oleskelu toisessa maassa voi olla pysyvää. Hoitopaikan saa valita mistä tahansa maasta. Sairausvakuutus toimisi Saksan kaltaisen vakuutuspohjaisen terveysvakuutusmallin pohjalta, jossa kansalainen olisi oikeutettu valitsemaan terveyspalvelun pääasiallisen tarjoajansa asuinpaikan perusteella ja tilapäisen terveyspalvelun mistä vain. 
Työttömyys- ja työeläkevakuutus hoidetaan perustilin kautta. Perustilin verotus tapahtuu asuinpaikan perusteella. Se ei edellytä muutoksia nykyiseen verojärjestelmään. EU-henkilöjäsen ei kuitenkaan maksa asuinmaansa lakisääteisiä vakuutusmaksuja, jotka tilitetään palkasta, kuten työttömyys-, sairaus tai työeläkemaksuja.

EU-henkilöjäsenyyden on ilmeisesti tarkoitus olla vapaaehtoinen:

EU:n henkilöjäsenyys voisi tarjota myös vaihtoehdon EU:n entisille, nykyisille tai tuleville jäsenmaan kansalaisille liittyä länsimaista demokratiaa ja vapaata liikkuvuutta ajavaan kansanliikkeeseen. Kansallinen parlamentti tai oikeuslaitos ei voi diskriminoida yksittäistä EU-kansalaista vastaan. Se tarjoaa tehokkaan suojan autokratioiksi kehittyviä kansallisvaltioita vastaan. EU-kansalainen on oikeutettu äänestämään jaloillaan ja häneen sovelletaan EU-lakia mistä tahansa eurooppalaisesta asuinpaikasta käsin.

Edellisessä sitaatissa tulee myös esille se näkökulma (”tehokas suoja autokratioiksi kehittyviä kansallisvaltioita vastaan”), jonka kautta itse tulkitsen koko ehdotusta: kilpailullinen hallinto.

Ajatus tässä on seuraava. Julkinen hallinto on yleisesti ottaen heikkoa. Valtiot ovat tehottomia ja kansalaiset tyytymättömiä. Ongelma on kilpailun vähyys. Uusia toimijoita ei päästetä markkinoille, ja kuluttajilla on korkea kynnys vaihtaa palveluntuottajaa. Asiantilan parantamiseksi hallinnollista kilpailua pitäisi edistää lisäämällä valtioyksiköitä esim. perustamalla kaupunkivaltioita tai kelluvia valtioita (seasteading). Lue lisää esim. täältä.

Lepomäen ehdotus on poikkeuksellinen, koska siinä hallinnollinen kilpailu tapahtuu vertikaalisesti. Sen sijaan että kilpailevia sosiaaliturvajärjestelmiä olisi tarjolla vierekkäisissä valtioissa, niitä on nyt päällekkäin EU- ja kansallisvaltiotasolla.

Otan vapauden pohtia ehdotusta kahden esimerkin kautta ja toivon, että käsittelyni ei asetu poikkiteloin Lepomäen ajattelun kanssa. Otetaan kaksi esimerkkiä huonosta hallinnosta EU-alueella.

Unkari lienee tällä hetkellä paras esimerkki autokratiaksi kehittyvästä kansallisvaltiosta EU:ssa. Miten EU-henkilöjäsenyys auttaisi unkarilaisia ja kannustaisi Unkarin valtiota pois Orbánin viitoittamalta tieltä? Ilmeisesti unkarilaisen EU-henkilöjäsenen olisi nykyistä helpompi muuttaa pysyvästi muualle EU:hun (”äänestää jaloillaan”), koska hänellä olisi nykyistä vahvemmat oikeudet vaikkapa terveydenhuoltoon. Hänellä saattaisi myös olla vahvemmat oikeudet Unkarissa (”kansallinen parlamentti tai oikeuslaitos ei voi diskriminoida yksittäistä EU-kansalaista vastaan”).

Otetaan toisena esimerkkinä toisenlainen huono hallinto: pöhöttynyt pohjoismainen hyvinvointivaltio. Perusterve, vähäisen työmarkkinariskin työntekijä voisi katsoa että korkeiden suomalaisten sotu-maksujen maksaminen ei ole hänelle kannattavaa, ja hän voisi valita oletettavasti kevyemmän ”EU-vaihtoehdon”. Tämä vuoto ajaisi kansallisvaltion tehostamaan itseään. Se, olisiko tehostaminen tehokkuutta edistävää kilpailua vai tehokkuutta heikentävää haitallista valikoitumista on epäselvää.

Ehdotus on yhtä kaikki innovatiivinen. Se on myös ajankohtainen kun EU jälleen kipuilee sen kanssa, miten sanktioida yksittäistä jäsenmaata (Puola) perusoikeuksien vaarantamisesta.

2.       Arvot

Lepomäki tuo kirjassa hyvin esiin arvojaan. Vaikka hän puhuu paljon tutkimuksista, vaikutuksista, ja seurauksista, on mukana myös puhdasta deontologista vapausihannetta, eli yksilönvapauden arvostamista itsessään sen seurauksista riippumatta.

Arvopuolella erityisen mielenkiintoiseksi koin itse Lepomäen suhteen mahdollisuuksien tasa-arvoon.
Yksi tasa-arvopuheen yleisiä parsia on vastata huoleen tuloeroista kääntämällä katse mahdollisuuksien tasa-arvoon, jonka katsotaan olevan lopulta se tärkeämpi tasa-arvon muoto. Viime vuosina on kuitenkin esitetty empiiristä evidenssiä sen puolesta, että lopputulemien tasa-arvo ja mahdollisuuksien tasa-arvo ovat yhteydessä toisiinsa ja täten tällainen erottelu on ongelmallinen. Lepomäki on tästä evidenssistä tietoinen ja esittää siihen oman vastineensa. Mutta pohditaan ensin yleisellä tasolla: mitä mahdollisia vastineita tähän voi esittää?

Ensinnäkin voidaan sanoa, että mahdollisuuksien tasa-arvoa tulee parantaa lopputulemien tasa-arvoa parantamalla. Todellisuus ajaa oikeistolaiset vasemmistolaisten keinojen käyttöön.

Toiseksi voidaan kiistää lopputulemien tasa-arvon vaikutus mahdollisuuksien tasa-arvoon. Siinä määrin kun tämä syy-yhteys perustuu muutaman maan pisteparveen, kuten Alan Kruegerin vuoden 2012 puheessa, sen kiistäminen ei olisi edes kovin vaikeaa. Tällainen tarkastelu tarjoaa vain heikkoa evidenssiä. Minusta on kuitenkin niin hyviä teoreettisia syitä uskoa näiden lopputulemien ja mahdollisuuksien tasa-arvon yhteyteen, että en lähtisi kiistämään sen olemassaoloa. Ihmiset kuitenkin syntyvät perheisiin, ja vanhempien lopputulemat määräävät lasten lähtökohtia (tässä yksi teoriapaperi aiheeseen liittyen).

Kolmanneksi voidaan pyrkiä heikentämään syy-yhteyttä. Ehkä lopputulemien tasa-arvon parantaminen on kallista sen heikentäessä kannustimia. Mahdollisuuksien laajentaminen vaikkapa korkeakoulujen sisäänottoa kasvattamalla tai yksilöiden ja perhetaustan yhteyden heikentäminen vaikkapa laadukkaalla varhaiskasvatuksella voisivat auttaa siinä, että mahdollisuuksien tasa-arvo ei heikkenisi vaikka lopputulemien tasa-arvon annettaisiinkin heiketä.

Lepomäki kuitenkin kääntyy neljänteen vaihtoehtoon. Siinä missä oikeistolaiset ovat aiemmin kääntäneet puheen tuloeroista mahdollisuuksien tasa-arvoon, Lepomäki kääntää puheen eteenpäin ”vaurauteen”. Vaikka hän kirjoittaa, että ”[k]un arvioidaan eri maiden onnistumista, tärkein mittari lienee kuitenkin mahdollisuuksien tasa-arvo”, kirjassa tuodaan esiin, että oikeastaan vauraus saattaa olla lopulta merkityksellisempää. Lepomäki kysyy: ”Kummalla sitten on enemmän väliä: että kaikki vaurastuvat vai että jotkut vaurastuvat toisia nopeammin?”. Eräänlainen vastaus tulee tässä kappaleessa:

Pohjoismaissa tulojakaumat ovat perinteisesti huomattavasti kapeammat kuin Amerikassa – vaihtelu keskitulon ympärillä on alhaisempaa molempiin suuntiin, vaikka meilläkin on toki muutamia superrikkaita. Toisin sanoen, vaikka Amerikan oloissa superrikkaisiin ponnistaminen on aavistuksen hankalampaa kuin muissa maissa, tarkoittaa superrikkaus siellä todellista superrikkausta [sic] ja toisaalta toiseksi ylimpään tuloviidennekseen pääsykin voi tarkoittaa oleellisesti parempaa elintasoa kuin vastaava sijoitus Euroopan maissa. OECD:n mukaan Amerikan ylimmän viidenneksen tulot ovat noin kahdeksankertaiset alimpaan viidennekseen verrattuna verojen ja tulonsiirtojen jälkeen. Vastaava kerroin Suomessa tai Tanskassa on vajaa neljä. Näin ollen Amerikassa ylimpään viidennekseen päästäkseen on köyhän kotitalouden kahdeksankertaistettava tulonsa lähtötilanteeseen nähden. Pohjoismaissa riittää nelinkertaistaminen. Silti Amerikassa on lähes ylimmälle portaalle nouseminen elinkaaren aikana melkein yhtä todennäköistä. Se ei mielestäni ole huono saavutus. Päinvastoin, olisikin tärkeää kasvattaa vaurauden tikapuita mahdollisimman korkealle ja pitää huolta, että jokainen pääsee edes ensiaskelmalle ja sieltä kipuamaan ylöspäin.

3.       Kirja

3.1.    Ideat edellä

Koska tämä teksti muistuttaa kirja-arviota, lienee syytä sanoa sananen paitsi kirjan ideoista, myös kirjasta kirjana. Lyhyesti: kirja on liian pitkä, rakenne on sekava, ja teksti on huolittelematonta. Koetan perustella tätä vaikutelmaa esimerkkien avulla, mutta myönnän että kokonaiskuvan perusteleminen yksittäisillä esimerkeillä on haastavaa.

Pohtiessaan ihmisen ahneutta Lepomäki hyppää kommentoimaan sitä, kuinka kirjailija Jukka Koskela esittää kirjassaan Ayn Randia kohtaan ad hominem-argumentteja Randin filosofian esittelemisen sijasta. Rike on Lepomäen mielestä erityisen silmiinpistävä koska Koskela on kirjassaan esitellyt Rousseaun filosofiaa, vaikka mies laittoi viisi lastaan orpokotiin. Koskelaa käsittelevät kolme kappaletta eivät millään muotoa kuulu tähän kirjaan ja hyödyllinen editori olisi heittänyt ne roskakoriin siltä istumalta. Kuten aika monta muutakin kohtaa.

Edellisen kaltaiset hyppäykset lisäävät vaikutelmaa rakenteen sekavuudesta. Kuitenkin silloinkin kun teksti hyppää sinänsä mielenkiintoisesta pohdinnasta toiseen, hyppäys on usein kömpelö. Lukuja on mahdotonta tiivistää muuten kuin löyhän temaattisesti, ts. ”tässä puhuttiin asioista, jotka liittyvät EU:hun” ja ”tässä käsitellään markkinataloutta ja valtiota”.

Tekstin huolittelemattomuus ei viittaa suoranaisiin kirjoitusvirheisiin, vaan siihen että teksti töksähtelee tavalla joka olisi ollut verrattain helppo korjata. Edellä käsittelin koulutuslukua, jota yritin tavata useamman kerran ymmärtääkseni, mitä siinä tarkkaan ottaen haetaan. Toisena esimerkkinä eräässä kohtaa Lepomäki kirjoittaa, että ”[J]os toivoo markkinoilta vakautta, ei ole ymmärtänyt niiden olemusta”. Jo kolme kappaletta myöhemmin hän kuitenkin kirjoittaa, että ”[P]ikemmin kuin valuuttakurssin vakaus, tavoiteltavaa onkin talouden ja työllisyyden vakaus”. On vaikea pysyä perillä siitä mitä Lepomäki haluaa sanoa, kun hän tuntuu sanovan samalla sivulla että markkinoilta ei pidä toivoa vakautta ja että markkinoiden vakaus on tavoiteltavaa.

Kirjan kirjoittaminen edustajatyön ohessa on varmasti kova homma, eikä harvoja vapaahetkiä varmastikaan käytä mielellään lauseiden hiomiseen. Ja varmaan tarkoitus on enemmän ollut esitellä omaa ajattelua kirjallisen klassikon tekemisen sijaan. Silti ainakin tämä lukija jäi toivomaan, että kirjassa olisi vähemmän sivuja ja enemmän kirjoitusaikaa sivua kohti.

3.2.    Tutkimustieto ideologiaa inspiroimassa

Lepomäki viittaa paljon tutkimustietoon, mutta tekee sen tavalla, joka ärsyttää ainakin itseäni. Aloitan yksittäisestä esimerkistä ja laajennan sitten.

Lepomäen mukaan hintakuplat selittyvät pitkälti lainsäädännön muutoksilla, ja evidenssinä tästä hän viittaa yhteen tutkimukseen tulppaanimaniasta. Kirjaimellisesti tulkittuna tämä on hataraa päättelyä.
Yksittäisen tutkimuksen – useampien tutkimusten tai niitä läpikäyvän katsausartikkelin sijasta – todistusvoima on yhteiskuntatieteissä aina rajallinen. Lähes joka asiasta löytyy vähintään kaksi tutkimusta jotka voidaan ainakin maallikolle esittää niin, että ne puhuvat vastakkaisten väitteiden puolesta.

Ja viitatun yksittäistutkimuksen voima antaa vasta todennäköisyyden, että tulppaanimania selittyy lainsäädännön muutoksilla. Viittauksen kontekstissa on arvioitava myös kuinka todennäköisesti hintakuplat ylipäänsä ja nykyäänkin selittyvät pitkälti lainsäädännön muutoksilla jos 1600-lukulainen tulppaanien hintakupla Alankomaissa selittyisikin niillä. Viitatun tutkimuksen kyky kannatella tekstin väitettä jää heikoksi, ja yhteys 2000-luvun suomalaispoliitikon maailmankuvaan lähinnä hämmentää.

Kun kirjassa perustellaan väitteitä tutkimustiedolla, viittaus on lähes poikkeuksetta yksittäiseen tutkimukseen tai muuhun tekstiin. Eri koulutusalojen tuottojen kohdalla viitataan Ylen selvitykseen. EITC:n vaikutusten kohdalla viitataan jälleen yksittäiseen tutkimukseen. Yhden yhdysvaltalaisen päivähoitoa koskevan tutkimuksen nojalla Lepomäki ajattelee, että koulun aloitusiällä ei ole oleellista merkitystä lapsen koulumenestyksen kannalta. 

Ansiosidonnaisesta vanhempainetuudesta luopumisella ei olisi Suomessa juuri mitään vaikutuksia, koska yhdessä norjalaistutkimuksessa ei havaittu mitään vaikutuksia. Ksenofobian evolutiivisen taustan osalta viite johtaa suomalaiseen vuorineuvoksen Gustav von Hertzenin teokseen. Ja niin edelleen.

Haluan korostaa sitä, että Lepomäki vaikuttaa olevan poliitikoksi poikkeuksellisen kiinnostunut faktoista ja tutkimuksesta. Se on hyvä asia. Uskon että hän käyttää tutkimustietoa hyvin olemassa olevasta maailmankuvastaan käsin, sen reunoja muovaten. Sen parempaa ei voi vaatia keneltäkään. Hänen tapansa käyttää tutkimustietoa kirjassa on kuitenkin turhauttava: tässä väite, tässä yksi tutkimus sen tueksi.

Kattava kirjallisuuskatsaus jokaisen väitelauseen perään ei tietenkään ole vaihtoehto. Parempi vaihtoehto nähdäkseni olisi, että poliitikot jättäisivät tutkimukseen viittaamisen melko vähäiseksi. Yritän alla perustella tätä.

Se, että poliitikko ei viittaa tutkimukseen ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö hän olisi lukenut tutkimusta. Tutkimusviitteet ovat vain signalointia. Kysymys on siitä, onko se yleisölle tarpeellinen signaali? Mielestäni ei. Ainakin itselleni ratkaisevia ovat poliitikon kannat, maailmankuvan johdonmukaisuus, ja ajetun politiikan tarkoituksenmukaisuus.

Esitin yllä kritiikkiä koulutusluvusta, mutta kritiikkini ei kohdistunut siihen, että Lepomäki ei perustele tutkimustiedolla käsitystään korkeakoulutuksen signaalivaikutuksesta. Tiedän, että kysymyksen tutkiminen on vaikeaa ja evidenssiä voisi esittää eri suuntiin. Minulle riittää se, että tiedän mikä Lepomäen kanta on. Kritiikkini kohdistui siihen, että en ymmärtänyt hänen maailmankuvaansa enkä hänen politiikkasuosituksiaan.

Esitin yllä kehuja yleissitovuusluvusta, eikä kehujani haitannut se, että Lepomäki ei yrittänyt perustella uskomuksiaan yleissitovuuden haitallisista vaikutuksista tutkimustiedolla. Minulle riittää se, että tiedän mikä Lepomäen kanta on. Kehuni kohdistuivat siihen, että Lepomäki esitti selkeästi yleissitovuuden ongelmat niin kuin hän ne itse näkee ja esitti selkeästi relevantin politiikkavalinnan (kiky vs. paikallinen sopiminen) ja oman kantansa siihen.

Otetaan vielä varmemman vakuudeksi yksi esimerkki kirjan ulkopuolelta: ilmastonmuutos. Minua kiinnostaa lähinnä se, miten vakavasti poliitikko ottaa ilmastonmuutoksen uhan ja millaisia toimenpiteitä hän ajaa sen torjumiseksi. Ei minua kiinnosta se, onko hän ajan tasalla ilmastotutkimuksesta. Samalla tavalla jos poliitikko on ilmastoskeptikko, ei ongelma minulle äänestäjänä ja kansalaisena ole se, että hän ei ole tutustunut mielestäni riittävästi tutkimukseen: ongelma on itse kanta.

Tietenkin haluan, että poliitikkoni on pätevä siinä mielessä, että hän pystyy ajamaan kantaa tehokkaasti. Tällaisen pätevyyden arviointi politiikan ulkopuolelta on tietenkin haastavaa. En kuitenkaan usko, että ymmärrys tutkimustiedosta tai asiantuntijoiden arvostaminen ovat niitä ominaisuuksia jotka painavat niissä neuvotteluissa, joissa asiat ratkaistaan.

Ongelma poliitikkojen viitatessa tutkimukseen on myös se, että poliitikot väistämättä puhuvat yksittäistutkimuksista, ja näin puhumalla he luovat normia että sellainen on ok, vaikka se harvoin on. En myöskään halua, että poliittinen keskustelu ajautuu siihen että pöytään lyödään yksittäistutkimuksia kuin korttipelissä ja argumentin voittaa se jolla on eniten professoreita puolellaan.

Ehkä Lepomäen kirjan osalta on vielä sanottava, että yksi osa ratkaisuani olisi se, että poliitikoilla ei pitäisi olla tarvetta tietää ihan kaikesta kaikkea. Hyvähän se on että poliitikko tietää asioita, mutta onko Lepomäen tarpeen tietää tai signaloida tietävänsä koulun aloitusiän vaikutuksesta oppimistuloksiin?

Korostettakoon vielä, että yllä oleva ei ole suunnattu Lepomäelle – jos olisi, olisin kirjoittanut sähköpostin. Se, mihin tällä ehkä pyrin, on muokkaamaan poliitikkoihin kohdistuvia odotuksia siihen suuntaan, että enemmän kuin signaaleja pätevyydestä ja asiantuntijoiden kuuntelemisesta ihmiset kaipaisivat poliitikoilta kantoja ja näkemyksiä keskeisistä vastakkainasetteluista. Ja koska Suomessa kannattaa äänestää ensin puoluetta ja sitten henkilöä, yksittäisten poliitikkojen osalta tärkeää on asemoituminen puolueen sisäisissä vastakkainasetteluissa. Ei tämäkään helppoa ole: poliitikot eivät ymmärrettävästi halua signaloida vahvasti puolueiden sisäisistä erimielisyyksistä, ja äänestäjät eivät jaksa seurata politiikkaa riittävän tarkasti tulkitakseen heikkoja signaaleja.

Voi olla, että olen liian herkkä asian suhteen. Minun työnkuvani kuitenkin on pitkälti sitä, että arvioin mitä yhteiskuntatieteen pohjalta voidaan sanoa harjoitetusta politiikasta. Voi olla, että Lepomäen tapa käyttää tutkimustietoa on minusta epäesteettinen ja yritän rationalisoida sitä. Ehkä olen kuin käsityöläisammattilainen joka haukkuu sitä miten joku kutoo itselleen pipoa. Rasittava tyyppi, joka vain pätee tuodakseen esiin sitä, miten juuri hänen työnsä on vaikea jos sen tekee kunnolla.

4.       Lainauksia

Vaikka ylempänä kritisoinkin Vapauden voittoa kirjana, sisältää se paljon hyvin kirjoitettuja tai muuten vain kiinnostavia lauseita. Tässä otos. Osan kanssa olen yhtä mieltä, osan kanssa eri mieltä, osa on muuten vain kiinnostavia, osa taas ihan vain hauskoja.

  • Meillä on läntisen maailman asukkina [sic] luonnostaan vapauksia, jotka antavat koskemattoman oikeuden ihmisyyteen, työhön ja siitä saataviin hedelmiin. Emme saaneet noita oikeuksia julkiselta vallalta, vaan ne ovat meillä synnynnäisinä. Julkinen valta korkeintaan varjelee, mutta pääsääntöisesti rajoittaa noita oikeuksia. 
  • Mikäli Suomi tosiaan olisi jollain objektiivisella mittarilla edes lähellä maailman parasta maata, tänne olisi varmasti kohdistunut vuosien varrella monenmoista ja nykyistä moninkertaisesti laajempaa maahanmuuttoa. 
  • Mikään asia ei varsinaisesti aiheuta köyhyyttä, vaan köyhyys pysyy, jos siitä ei pääse eteenpäin. 
  • Miten näitä valheen submartingaaleja vastaan sitten taistellaan? 
  • Yleisö taputti, kuten aina kun Sixten sanoo jotain. 
  • Työsuhteessa on lopulta kyse vain työn myymisestä ja ostamisesta. 
  • Kuten muutkin ansiosidonnaiset etuudet, vanhempainetuudet ovat regressiivisiä eli niiden suuruus on korkeampi hyvä- kuin pienituloisille. 
  • Käytän merkittävän osan valveillaoloajasta pohtien työllisyyden parantamista. 
  • Sosioekonomiset erot alkavat olla suurempia maiden sisällä kuin niiden välillä. 
  • Teollisuus ei enää työllistä, sanoi Trump mitä tahansa. 
  • Nykyisin on kovin epätrendikästä olla yksilönvapauden asialla, mutta ilman sitä meillä ei ole toivoa. 
  • Edustan koulukuntaa, jonka mielestä sananvapauden rajoittaminen ei koskaan ole hyvä idea. Meillä on jo lakipykälät muun muassa kunnianloukkausta varten. 
  • Ei kannata lotkauttaa korvia pelottelulle siitä, että paikallisen sopimisen oloissa työntekijää ”riistettäisiin”. Uudet työpaikat ovat viime vuosina syntyneet pieniin ja keskisuuriin yrityksiin. Siellä ei työnantajalla ole mitään saneluvoimaa. Jos työehdot eivät sovi, voi siirtyä toisen yhtiön palvelukseen. Pienessä yhtiössä pikemmin voidaan ottaa työntekijöiden yksilölliset tarpeet huomioon, kun toimitaan luottamuksen hengessä. 
  • Ja vaikka rahasta puhuminen onkin sielutonta junttiutta, on raha väline, joka mahdollistaa ihmisille monet keskeiset asiat elämässä, kuten ruoan ja vapaa-ajan. Pakkaspäivien tuontisähköä ei makseta pelkällä team-spiritillä.

19 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

"Viime vuosina on kuitenkin esitetty empiiristä evidenssiä sen puolesta, että lopputulemien tasa-arvo ja mahdollisuuksien tasa-arvo ovat yhteydessä toisiinsa ja täten tällainen erottelu on ongelmallinen"


Mitä oikeastaan tarkoittaa "lopputulemien tasa-arvo ja mahdollisuuksien tasa-arvo ovat yhteydessä toisiinsa"? Kai on selvää, että jos "mahdollisuuksien tasa-arvo" on "heikkoa", niin lopputulematkin ovat vähemmän tasa-arvoisia, mutta tämä ei kaiketi edellytä empiriaa. Tämä tietty tuottaa jo loogisestikin jatkumon, jossa sama pätee toisinkinpäin (ts. jos mahdollisuuksien tasa-arvo on heikkoa, lopputulemat ovat epätasa-arvoisia, ja mahdollisuudet ovat seuraavassa polvessa epätasa-arvoisesti jakautuneita)*.

- Tarkoittaako sana "yhteydessä" tässä kohtaa "korrelaatiota" (vrt. "kausaatio")?
- Miten tässä yhteydessä on määritelty lopputulemien tasa-arvo, puhummeko eurojen jakautumisesta, vapaa-ajan jakautumisesta, vaiko yksilön hyvinvoinnin jakautumisesta?




* Tässä mielessä on toki selvää, että esimerkiksi ihmisten syntyminen erilaisiin olosuhteisiin on ns. mahdollisuuksien tasa-arvon kannalta merkittävä pulma - joskin sille on käytännössä vaikea tehdä mitään. Vaikkapa varhaiskasvatuksen yhteys lapsen lopputulemiin taitaa kuitenkin ainakin kotimaassa olla aika kevyttä kamaa verrattuna äidin koulutuksen yhteyteen. Tietty on mahdollista omaksua 1900-luvun alkupuolen vasemmistolaisten keinojen pakkiin alá Harold Laski tai JM Keynes.


Määriteltiinkö koskaan missään tätä "vapautta" tai "tasa-arvoa" joista puhutaan?


terv,
jukka

Mikko Särelä kirjoitti...

Jos oikein luen tuon EKP-rahoitusajatuksen, niin se menee suurin piirtein näin:

Perustetaan takausmalliset eurobondit, jotka ovat liittovaltion omaa velkarahoitusta. Näiden vakuusarvo on 100% joten ne lisäävät rahan määrää markkinoilla (kiihdyttävät NBKT:n kasvua) ja se lisäys kohdistuu tavallisiin kansalaisiin eikä pankkeihin, joten sen vaikutus ja hyödyt leviävät laajemmalle.

Teoriassa saman voisi tehdä valtiontakauksella, jos kaikki valtiot saisivat mielin määrin 100% EKP:lle vakuuksiksi käyvää lainaa. Näin ei kuitenkaan ole, joten asian tekeminen liittovaltiotasolla erottaa koulutuslainat omaksi erityiskohteekseen, jolle tällainen mahdollisuus annetaan.

Onko tässä sun näkökulmasta mitään järkeä?

Allan Seuri kirjoitti...

Jukka & Mikko: kiitos hyvistä kommenteista, vastaan niihin illalla. Tulin nyt vain dumppaamaan yhden pätkän Ilkka Kaukorannalle liittyen hänen Twitter-kommenttiinsa. Tämä on siis pätkä jonka kirjoitin tähän tekstiin mutta jätin pois, koska se osio oli paisumassa jo muutenkin (parilla pienellä muutoksella).

---

Jos pidän Lepomäen tapaa käyttää tutkimuskirjallisuutta turhauttavana, mitä suosittelisin tilalle? Kysymys on vaikea eikä minulla ole selkeää vastausta, mutta koetan tässä lyhyesti artikuloida joitakin suuntaviivoja. Käydään läpi ensin kaksi vaihtoehtoa, jotka eivät toimi.

Poliitikoilta ei pidä vaatia kattavia kirjallisuuskatsauksia jokaiseen väitelauseeseen. Sellaisten laatiminen päivätyönä, oikealla koulutuksella ja osaamisella on sekin jo hyvin vaikeaa, joten poliitikolle se menee jonnekin täysin kannattamattoman ja mahdottoman rajamaastoon.

Poliitikolta ei pidä myöskään vaatia pitäytymistä arvoihin. Monet ihmiset (ehkä erityisesti ekonomistit) pitävät arvossa arvot/keinot-dikotomiaa ja vaativat edellisen jättämistä poliitikoille ja jälkimmäisen jättämistä asiantuntijoille (ehkä erityisesti ekonomisteille). Lepomäki tuo esiin oman arvonsa dikotomisteja miellyttävällä tavalla, sanoen suoraan että gini-kertoimen pitäisi antaa nousta. Mutta sanoo hän paljon muutakin, ja hyvä niin. Enemmän kuin tulonjakopreferensseistä, ideologioissa on kyse siitä miten maailman nähdään toimivan: toimiiko paikallinen sopiminen, miten ihmiset reagoivat verotukseen, synnyttääkö valtio vai finanssipelurit rahoitusmarkkinakuplia.

Mikä siis olisi toimivampi vaihtoehto? Lähdetään siitä, että yksittäinen poliitikko on väärä yksikkö. Suomen vaalijärjestelmässä äänestetään puolueita, ja puolueet osaltaan kiinnittyvät laajempiin ideologisiin liikkeisiin. Erikoistuminen, työnjako ja suurtuotannon edut! Poliitikot voisivat ulkoistaa tutkimustietoon tutustumisen näille toimijoille.

Tämän kategorian luominen poliitikkojen ja poliittisesti riippumattomien tutkijoiden väliin poistaisi myös erään viheliäisen ilmiön: julkiset esiintymiset poliitikkojen ja riippumattomien tutkijoiden kesken. Kuulijana olen kokenut että ei ole juuri kamalampaa konseptia kuin se, että keskusteluohjelmaan kutsutaan poliitikko ja tutkija keskustelemaan poliitikon kannattamasta toimenpiteestä. Sellainen murentaa molempien osapuolien arvovaltaa. Tutkijan täytyy olla kriittinen poliitikkoa kohtaan riippumattomuutensa säilyttämiseksi ja koska poliitikko ei voi keskustella samalla tieteen kentällä kuin tutkija, hänen on väheksyttävä tieteellisen tiedon arvoa ylipäänsä.

Poliittisesti riippuvaiset tutkijat (tai yhtä lailla tutkimusta tuntevat lobbarit) ymmärtävät tutkimuksen ja osaavat sanoa: ”Kyllähän työttömyysturvan tutkimuksessa usein havaitaan vaikutuksia työttömyyden kestoon, mutta harvoin kyetään erottamaan päättyykö työttömyysjakso työllistymiseen vai työmarkkinoilta poistumiseen” tai ”Ihmiset eivät reagoi verotukseen lyhyellä aikavälillä, mutta pitkällä aikavälillä se vaikuttaa heidän ura- ja koulutusvalintoihinsa. Tätä tutkimus ei ole vielä ehtinyt tutkia ja todentaa.”.

(Toki voi olla, että poliittisesti riippuvainen tutkija sanoisi että ”vastapuolen ajattelu perustuu uusklassiseen talousteoriaan jonka viimeistään finanssikriisi on osoittanut täysin toimimattomaksi”. Ei tämä mitenkään foolproof-ratkaisu ole.)

Fiksu lukija ymmärtää lukea edellä olevan kehuna Lepomäelle, onhan hän ollut ratkaisevassa roolissa Liberan kehityksessä. Mutta palatakseni alkuperäiseen esimerkkiin. Jos rahoitusmarkkinakuplien juurisyy on tärkeä osa oikeistolaista maailmankuvaa, pitäisi olla oikeistolaisia tiedontuotannon laitoksia, jotka kokoavat asiaa koskevaa tutkimusta sen maailmankuvan tueksi. Tällöin Lepomäki olisi voinut yksittäisen historia-artikkelin sijaan viitata tuollaiseen katsaukseen ja osoittaa väitteen kiistäjät siihen suuntaan. Tosin vähän kyseenalaistan sitä, että Suomessa tulisi käydä maailmankuvien kamppailua rahoitusmarkkinakuplien juurisyistä.

Anonyymi kirjoitti...

Tämä kommentti menee huti Lepomäen kirjaan nähden, mutta olen osin eri mieltä tästä:

"Otetaan vielä varmemman vakuudeksi yksi esimerkki kirjan ulkopuolelta: ilmastonmuutos. Minua kiinnostaa lähinnä se, miten vakavasti poliitikko ottaa ilmastonmuutoksen uhan ja millaisia toimenpiteitä hän ajaa sen torjumiseksi. Ei minua kiinnosta se, onko hän ajan tasalla ilmastotutkimuksesta. Samalla tavalla jos poliitikko on ilmastoskeptikko, ei ongelma minulle äänestäjänä ja kansalaisena ole se, että hän ei ole tutustunut mielestäni riittävästi tutkimukseen: ongelma on itse kanta."

Itse olen täysin toista mieltä. Jos poliitikko ei ole ajan tasalla siitä, mitkä asiat esimerkiksi ovat olennaisia ilmastonmuutokseen vaikuttamisen kannalta, on seurauksena herkästi populistista toimintaa, jossa ääntä pidetään marginaalisista asioista ja olennaiset asiat sivuutetaan. Ilmastonmuutoksen kohdalla näin on käynyt konkreettisesti useasti. Virkamiehistäkään moni ei ymmärrä esimerkiksi juuri ilmastonmuutosta. Tämä näkyy monissa hallituksen esityksissä. Ilmastonmuutokseen vaikuttamista on käytetty perusteluna sellaisissa esityksissä, joiden vaikutus ilmastonmuutokseen on ihan mitätön, ja joissain lakimuutoksissa, jotka oikeasti vaikuttavat vaikkapa aivan eri kertaluokassa siihen nähden ilmastonmuutokseen (sitä lisäten tai vähentäen), ei edes mainita asiaa. Itse näen tärkeämpänä sen, että päätöksentekijöistä edes joku ymmärtää, mistä päätettävässä asiassa on kyse kuin sen, että mitä mieltä hän on jostain yksittäisestä populistiseen muotoon käännettävissä kyllä tai ei -kysymyksestä on. Jopa ilmastonmuutoksen torjuntaan kielteisesti vaikkapa taloudellisista syistä suhtautuva voi kyetä parantamaan asiaa koskevia lakiesityksiä, jos ymmärtää, mistä ilmiössä on kyse, ja kykenee ainakin ajan kanssa erottamaan, että mikä on tehokas toimenpide ilmastonmuutoksen torjunnassa, ja mikä tehottomampaa. Sen sijaan sellainen poliitikko, jolla on vain kyllä-kanta ilmastonmuutoksentorjuntaan, tai yksittäisiin kehittämistoimenpiteisiin siihen liittyen, voi olla vailla kokonaiskuvaa ja kyvytön asiaa koskevien lakien paremmiksi kehittämisessä.

Esimerkiksi juuri ilmastonmuutoksen torjunnan kohdalla poliittinen keskustelu etenemisvaihtoehdoista Suomessa on aika olematonta, mahdollisesti siksi, että Suomessa ei ole kauheasti sellaisia kansanedustajia, jotka osaisivat siitä asiantuntemuksella ja silti kansantajuisesti kiinnostavalla tavalla keskustella. Jos tehtäisiin kysely kansanedustajille siitä, montako tonnia (CO2-ekv) kasvihuonekaasupäästöjä suurinpiirtein Suomi vuosittain aiheuttaa, aika harva taitaisi osata sanoa edes suuruusluokkaa oikein. Kansanedustajilla on niin paljon päätettäviä teemoja, ettei yksittäisiin teemoihin ehdi kovin moni kauheasti perehtyä. Silloin on herkästi niin, että käsitys esimerkiksi vallitsevasta tutkimustiedosta muodostetaan Ylen tai keltaisen lehdistö uutisista. Pidän arvostettavana sitä, jos päätöksentekijä kykenee seuraamaan edes jonkun verran myös alkuperäistutkimuslähteitä.

Se on toki oma asiansa, että miten lähteitä kirjoissa pitäisi käyttää. Sekä tutkijoilla että poliitikoilla on ilmeisesti taipumus viitata lähinnä myönteisesti tai neutraalisti omaa ajatteluaan tukeviin lähteisiin, ja sen lisäksi sellaisiin lähteisiin kriittisesti, joissa on omasta poikkeava kanta. Ideaalitapauksessa asia menisi myös jatkuvasti toisinpäin, eli luetun tiedon myötä omat kannatkin jalostuisivat ainakin osittain.

Anonyymi kirjoitti...

"Poliitikolta ei pidä myöskään vaatia pitäytymistä arvoihin. Monet ihmiset (ehkä erityisesti ekonomistit) pitävät arvossa arvot/keinot-dikotomiaa ja vaativat edellisen jättämistä poliitikoille ja jälkimmäisen jättämistä asiantuntijoille (ehkä erityisesti ekonomisteille). Lepomäki tuo esiin oman arvonsa dikotomisteja miellyttävällä tavalla, sanoen suoraan että gini-kertoimen pitäisi antaa nousta. Mutta sanoo hän paljon muutakin, ja hyvä niin. Enemmän kuin tulonjakopreferensseistä, ideologioissa on kyse siitä miten maailman nähdään toimivan: toimiiko paikallinen sopiminen, miten ihmiset reagoivat verotukseen, synnyttääkö valtio vai finanssipelurit rahoitusmarkkinakuplia."

Tältä osin voimme löytää harvinaista yhteisymmärrystä. Tutkimuskirjallisuuden tulkinnassa hankalin homma on (minun mielestäni) ehkä erottelu oman ideologisen näkemyksen* ja tasapainoisen tulosten esittämisen välillä. Minusta postmoderni kritiikki on tältä osin oikeassa (merkittävissä osin yhteiskuntatieteiden osalta). Itse katselen toki maailmaa omasta näkökulmastani, sekä luen jonkin verran tutkijaekonomistien tekemisiä, ja minun on välillä todella vaikea ymmärtää sitä tulkintatapaa, jota esimerkiksi p-arvojen tulkinnassa käytetään.

Se, tarvitaanko tilastollisesti merkitsevä tulos, jotta voidaan vetää politiikkajohtopäätöksiä, tuntuu vaihtelevan tutkimusaiheen (ja ehkä tutkija-aihe-interaktion) mukaan. Toisaalla tulokset, jotka eivät ole (tilastollisesti) merkitseviä, ovat (implikaatioiltaan yhteiskunnallisesti) merkittäviä, ja tosiaalla tulokset, jotka eivät ole merkitseviä, kertovat, että nolla on vahvistettu. Puhumattakaan siitä, mitä keittiössä ehkä tapahtuu. Vaihtelevat merkitsevyydet samassa tutkimuksessa kuuluu kai modernissa ekonometriassa tulkita "merkitseväksi".

Itse tosiaan esimerkiksi uskon, populaarista näkemyksestä huolimatta (hieman kärjistäen), että tuloverotuksen nostaminen 150 %:iin todennäköisesti melko nopeasti lopettaisi työllisyyden. Tiedostan tietty, että tämä on uskomus. Lokaalien keskimääräisten efektienkin maailmassa tuntuu yhä siltä, että "syvällisiin" kysymyksiin ei ole kovin helppo löytää kovin vahvoja vastauksia nykyisin empiirisin menetelmin, joten sinänsä politiikka väistämättäkin tulee sisältämään - ja sen pitääkin - sekä arvoja että keinoja.

Tieteen - erityisesti tutkijoiden - ja politiikan liiassa sotkemisessa toiseensa on se riski, että se dilutoi tieteen premissejä. Kannustimet tuntuvat jo välillä osoittavan erikoiseen suuntaan (esim. tapaus publication bias).


*Slavoj Zizekin analogiassa ideologiaa kuvataan aurinkolaisena, joiden riisumisesta seuraa maailman paljastuminen "todellisena". Minusta tämä on virhe. Ideologian aurinkolaseja ei voi riisua, ne voi (ehkä) vaihtaa toisiin, mutta täysin ideologiasta vapaan todellisuuden saavuttaminen ilman erityisiä välineitä on aika vaikeaa. Vertaisarviointi on tietenkin tällainen väline (ja sekin voi mennä vikaan, jos kaikilla keskustelijoilla on sama "ideologia"), mutta poliittisessa toiminnassa on tietty tapana tavoitella instituutioita, joiden arvovalta perustuu auktoriteettiin, ei vertaisarviointiin.



terv,
jukka

Mikko 2 kirjoitti...

1. arvot vs keinot
Mielestäni poliitikkojen valitseminen vaaleilla on "itseisarvo". Sitä kannattaa hyödyntää laajasti: poliitikkojen on hyvä pitää itsellään vahva ote arvotyön lisäksi myös keinoista päättämisestä. Poliitikolla on huonot ominaisuutensa keinoista päättämisessä, mutta keinoista päättämisen antaminen muille on vielä pelottavampaa. Ei ole sattuma, että keinoistapäättämisen antamista poliitikoilta muille kannattavat ponnekkaasti juuri ne, joiden (himoituksi) työksi tuo keinoista päättäminen tulisi (ns. asiantuntijat)
2. tutkimustieto ja siihen pohjautuva päätöksenteko
Minun ihanne ei ole pitkälleviety "faktapohjainen" päätöksenteko, jossa asiat tutkitaan tieteellisellä metodilla ja niistä johdetaan päätös. Nimittäin, tutkiminen vie aikaa ja faktapohjaisen päätöksenteon hyötyjen pienikin diskonttaaminen saattaa puoltaa vähemmän faktapohjaista päätöksentekoa. Pari esimerkkiä:
a. meillä on käynnissä perustulokokeilu, jonka on tarkoitus tukea päätöstä perustulon käyttöönottamisesta. Perustulokokeilu tuo tietoa vain hyvin pienestä osasta perustulon säätöparametreja. Voi olla, että asian kunnollinen tutkiminen vaatisi esimerkiksi 200 vuotta hyvin suunniteltuja satunnaistettuja kokeiluja ynnä muuta tutkimista. Mikä on diskonttokertoimemme näissä asioissa? Onko 200 vuoden päästä saatava laadukkaaseen tieteelliseen metodiin perustuva, hyvin suunniteltu perustulojärjestelmä arvokkaampi, kuin valistuneen poliitikon "fiilispohjalta" vuodessa lanseeraama perustulo. Tutkimisessa on lisäksi omat hyötyjänsä. Tämä hidastaa tutkimista entisestään.
b. kolmen rotkon pato: padon tieltä siirrettiin 1.4miljoonaa ihmistä. Uskallan väittää projektin aikatauluun perustuen, ettei padon ja ihmisten siirtämisen vaikutuksia tutkittu kunnolla. Olisiko kannttanut tutkia kunnolla? Ehkä ei, koska asian kunnollinen tutkiminen olisi ehkä tarkoittanut sitä, että tuo valtava sähköteho olisi saattanut jäädä hyödyntämättä. Jos tulisi tarve siirtää Suomen pääkaupunkiseutu Juukaan, niin hankkeen vastustajat varmasti mielellään tekisivät vaikutusarvioita loputtomiin.
c. iPhone: tuli ihan kelvollinen puhelin, vaikkei tehty laajoja satunnaistettuja kokeita oikeilla käyttäjillä. Päinvastoin hanke pidettiin melko salaisena pienehkössä piirissä. Yritysten päätöstentekoprosessi ei yleensä täytä tieteellisen metodin kriteereitä juuri siitä syystä, että päätöksen "hyvyyden" lisäksi myös ajalla on merkitystä: keskinkertainen päätös nopeasti on usein arvokkaampi kuin hyvä päätös hitaasti.

Anonyymi kirjoitti...

Olet oikeassa, että ehkä varoja ei sijoitettaisi sen paremmin. Silti sijoittamalla omaa rahaa tulee seurattua paljon paremmin talouden toimintaa ja ymmärrys syy-seuraussuhteista kasvaa aivan eri tavalla. On edesvastuutonta, miten vähän äänestäjät siitä nyt tajuavat.

Anonyymi kirjoitti...

Evidenssipohjainen päätöksenteko on tosiaan yllättävän haastava taiteenlaji, varsinkin kun tutkimuskirjallisuuden genre tuntuu olevan usein whatdunnit (vrt. dekkarit eli whodunnit; no ainakin tutkimuksessa on enimmäkseen selvää, kuka sen koiran hautasi). Joskin sitten taas, kun ajattelen asiaa kahden muun hyvin tuntemani maan eli Kreikan ja brittien vinkkelistä, niin onhan se vähän ensimmäisen maailman ongelma, jos politiikkaa ei perustella vain ”ministerin näkemyksellä”.

Itsestäni ihanteellinen signaali poliitikon kompetenssista liittyy ennemmin ”infraan”, esim. Eduskunnan tietopalvelun tai arviointineuvoston vahvistamiseen (tätä kait kehtaa esittää näin ulkopuolisena, kun ei arvele koskaan hakevansa sieltä virkaa). Tai siitä huolehtiminen, että ministeriössä X osastot ovat tietoisia toistensa tekemisistä niin, että toisten osastojen työtä täydentävä yhteistyö sujuu, jolloin tuotetaan parasta saatavilla olevaa tietoa rajallisessa ajassa ministerille ja virkamiesjohdolle. Siitäkin olisi mielenkiintoista, jos tieto on muuttanut omaa mielipidettä. Ja tosiaan, koska relevantti mittayksikkö on puolue, ei poliitikko (vaalikoneiden antamasta viestistä huolimatta), puolueen sisäinen tietoinfra kiinnostaa myös.

Mikko 2:lta kysyisin, mitäs sitten, kun nopea päätöksenteko ilman evidenssiä viekin metsään? Onko se satunnaisen Brexitin arvoista?

-riikka-

Mikko 2 kirjoitti...

Riikka, kun nopea päätöksenteko vie metsään niin sitten korjataan. Ihan niinkuin ensimmäinen iPhonekin oli melko huono, mutta iPhone kasi on jo aika hyvä. Kunnollisella tutkimisella oltaisi saatu heti ensimmäisenä kasi ulos mutta ehkä vasta vuonna 2040. Samaten tuosta on seurauksena se, että se huonon päätöksen fiilispohjalta tehnyt päättäjäpoliitikko ei saa seuraavissa vaaleissa enää ääniä, on jonkun muun vuoro yrittää. Aloin tätä kommentoimaan kun näen, että Lepomäki on kärsimätön, nopea päättäjä ja Harhalan blogauskin tuntui kritisoivan sitä, että silloin päätökset eivät voi perustua riittävän tutkittuun tietoon. Uskon, että nopeus olisi arvokasta.
Vain yhden tutkimuksen mainitseminen ei turhauta minua kuten joitain muita. Kun poliitikko sanoo: "kannatan asiaa X ja tässä on eräs tutkimus joka tukee näkemystäni". Ei se tarkoita, että "kannatan asiaa X koska tämä (ainut) lukemani tutkimus puoltaa sitä". Pikemmin poliitikon kommentti tulee tulkita näin: "kannatan asiaa X ja jos haluat ymmärtää lisää ajatteluani niin lue nimenomaan tämä yksi tutkimus".

Anonyymi kirjoitti...

Mikko 2, mutta korjataanko käytännössä? Ja erityisesti suhteellisen vaalitavan järjestelmässä en ole ollenkaan varma, että huonon päätöksen tehnyt poliitikkoryhmä saa kenkää -- ryhmä, koska suhteellisen vaalitavan järjestelmä suosii monipuoluehallituksia, joiden tekemät päätökset ovat lähtökohtaisesti usean puolueen yhteinen päätös.

Vertaus iPhoneen ontuu, koska huonon päätöksen tehnyt johtaja saa puolestaan nopeasti kenkää, vaikka päätös itsessään olisi tehty jopa ihan hyvin perustein. Vertaus yritysmaailmaan ontuu sikälikin, koska tuotteista ja yksityisten myymistä palveluista tiedetään yleensä aika nopeasti, toimiiko ne vai ei (vaikka tuskinpa kaikki asbestin käytön siunanneet yritysjohtajat joutuivat koskaan tilille teoistaan siinäkään vaiheessa, kun tieto sen myrkyllisyydestä levisi). Kaikki politiikkatoimenpiteet eivät kuitenkaan ole yhtä nopeasti vaikuttavia kuin Brexit, joka on jo ehtinyt leikata brittien BKT:ta, vaikka EU-ero ei ole astunut vielä edes voimaan.

Ja lopuksi se isoin ongelma, miksi olen todella skeptinen poliittisten korjausliikkeiden suhteen, on poliittisen pääoman sitominen johonkin asiaan, ja tämä on yksi syy, miksi brittipolitiikka on tätä nykyä niin hullunkurista kuin on.

-riikka-

Allan Seuri kirjoitti...

Jee, paljon kommentteja!

Jukka: Lepomäki puhui suoraan tuloeroista ja tuloliikkuvuudesta, otin vähän isommat käsitteet tuonne tekstiin. Periaatteessahan voisi olla, että on isot tuloerot, mutta myös iso tuloliikkuvuus ("mahdollisuuksien tasa-arvo"). Eli iso- ja pienituloisten välillä iso tuloero, mutta isotuloisten lapsilla yhtä suuri todennäköisyys päätyä isotuloisiksi kuin pienituloisten lapsilla.

En tiedä Laskin ja Keynesin keinoista tässä. Mutta joo, paljon perhetausta vaikuttaa, ja lopulta aika vähän sille on tehtävissä, ainakaan ilman radikaaleja perheeseen kohdistuvia toimia.

Kirjassa ei varsinaisesti määritelty vapautta tai tasa-arvoa. Vapausihanne tuli esiin eri politiikkakysymyksissä (alkoholi, perintöverotus, jne), ja tasa-arvon osalta puhuttiin tuloeroista, joskin Lepomäki mainitsi kyllä että ihmiset ovat epätasa-arvoisia monilla muillakin tavoilla (kuten rakkaudessa, muistaakseni).

Toiseen kommenttiin. Fiksuja juttuja. Ehkä siinä on sekin, että eri aloilla (tai tutkimuskysymyksissä) standardit muodostuu erilaisiksi. Esim. empiirisessä makrossa näkyy 68 prosentin luottamusvälejä impulssivastefunktioissa (esim. miten hinnat reagoi korkoshokkiin). Ne on musta aina vähän erikoisia mutta varmaan ovat todenneet että 95 prosentin luottamusväleillä ei voisi sanoa yhtään mitään yhtään mistään. Tuli siis vain mieleen siitä, että miten p-arvot vaihtelevat.

Niin, ja vai että _harvinaista_ yhteisymmärrystä : )

Mikko: Joo, tuo kuulostaa järkevältä. Ei musta opintotuen ja suhdannepolitiikan sitominen tällä tavalla yhteen kuulosta kovin järkevältä, mutta kuvaamasi järjestely kuulostaa siltä mitä se käytännössä voisi olla.

Anonyymi (1.10. 23:59): Tosi hyvä kommentti. Ehkä sanoisin nyt näin. Jos ilmastopolitiikasta keskusteltaisiin fiksusti, konkreettisten politiikkavalintojen kautta, kannat tulisivat esille ja ne riittäisivät äänestyspäätöksen tekemiseen. Mutta mikäli näin ei tehdä, niin sitten äänestäjän kannattaa tietenkin äänestää tyyppiä, joka vaikuttaa siltä että hänellä on oikeat kannat tai osaa niitä muodostaa kysymysten tullessa eteen. Tyyppiä, joka vaikuttaa asiantuntevalta ja vaikkapa seuraa tutkimusta.

Mikko 2: Mielenkiintoinen kommentti, kiitos siitä. Lepomäki sattumoisin kirjoittaa kirjassaan aikalailla tästä aiheesta ja sanoo, että demokratia on hidasta ja syystäkin (ks. myös https://www.verkkouutiset.fi/elina-lepomaki-hitaus-ei-ole-virhe-politiikassa/). Häntä siis päätöksenteon hitaus sinänsä ei tunnu haittaavan, vaan se on tapa suojata kansalaisia valtion mielivallalta. Kuten siltä, että omaisuudensuojalla pyyhittäisiin pöytää jos haluttaisiin rakentaa nopeasti pato.

Anonyymi (2.10. 13:36): Joo...mutta mikä konkreettinen hyöty siitä olisi, että patistettaisiin ihmiset seuraamaan nykyistä enemmän talouden toimintaa? Sekin aika ja energia on pois jostain muualta. Enkä mä tiedä, tekeekö rahoitusmarkkinoiden seuraaminen ihmisestä mitenkään yhteiskunnallisesti viisaampaa.

Riikka: Joo, tosi hyvä huomio. Tuollaista lienee vaikea tunnistaa äänestäjänä (visioita infrasta tai kykyä pyörittää ministeriötä tehokkaasti), yksittäisistä ehdokkaista tai äänestäjistä.

Anonyymi kirjoitti...

Itsekin kyllä mietin, että voisit Jukka vähän avata, mitä tarkoitat Laskin tai Keynesin keinoilla, kun vuorostasi itse -- sinänsä ihan oikeutetusti -- odotat keskustelukumppanilta, että tämä avaa vieraampia käsitteitä.

Allan, miten se EU:n sairausvakuutusmaksu toimisi käytännössä? Oletan, että sen pitäisi olla jonkunlainen EU-keskiarvo? Eli käytännössä kaikki kynnellekykenevät kikkailisivat itsensä Suomen maksujärjestelmästä pois ja maksaisivat matalampaa EU-maksua? Jolloin suomalainen järjestelmä ei olisi enää kestävällä pohjalla, paitsi jos halvempien maiden ylijäämiä käytettäisiin kalliimpien järjestelmien tukemiseen. Olisikin kyllä jännä neuvotella tuosta kreikkalaisten kanssa...

-riikka-

Anonyymi kirjoitti...

Riikka ja muut: Harold Laski oli LSE:n taloustieteen professori ja labour-puolueen puheenjohtaja. Hänen kiinnostuksen aiheitaan olivat muunmuassa ihmisoikeudet ja eugeniikka, ja Laski katsoikin, että heikkojen ihmisten tuottaminen yhteiskuntaan on rikos itseään (yhteiskuntaa) kohtaan.

Niille, jotka eivät Keynesiä tunne, John Maynard Keynes oli kuuluisa brittiläinen ekonomisti, jota Suomen vasemmisto pitää nykyään ainakin viime aikojen poliittisen keskustelun perusteella kovasti arvossa: "Keynesiläistä talouspolitiikkaa", siispä. Keynes oli ns. Galton-instituutin eli Brittiläisen Eugeniikkayhteisön johtaja niihin aikoihin, kun Hitler teki sotaa Euroopassa. Keynesille eugeniikka oli ratkaisu mm. eräisiin kapitalismin ongelmiin.

Kai tässä kohtaa historiaa todellisuus oli ajanut vasemmiston etsimään mahdollisuuksien tasa-arvon ratkaisemiseen keinoja. Oikeisto on myöhemmin myös Suomessa tainnut esittää vastaavansuuntaisia ajatuksia, ja tehnyt tuota mainittua "keinojen omaksumista". Perhetaustaan on siis ihan mahdollista puuttua. Jos tähän liittyvät vasemmistolaiset keinot kiinnostavat, aiheesta on aika tuore teksti, ks. https://www.cambridge.org/core/journals/journal-of-british-studies/article/keynesian-eugenics-and-the-goodness-of-the-world/1D1FE14255DA18E1DA28ED94E9680198

P-arvoista: juu, ymmärrän vielä suunnilleen, miksi p-arvojen tulkinnat ja niiden tulkitsemisen tarve vaihtelee eri tieteenperinteiden mukaisesti. Tässä mielessä esimerkiksi makroekonometria ja sosiologia ovat kai vähemmän kiinnostuneita tilastollisen testaamisen eksaktiudesta. Mikroekonometrikot tavallisesti ovat näistä asioista aika tarkkoja: mutta minusta tarkkuus vaikuttaa todella näennäiseltä. Samat henkilöt ovat, riippuen aiheesta, taipuvaisia vaatimaan merkitseviä arvoja tai taipuvaisia hyväksymään ei-merkitsevät tulokset politiikkaohjenuoriksi. En oikein tiedä, mistä tämä johtuu.

Politiikasta ja Steve Jobsista: yrityksillä ja poliitikoilla on ehkä hieman erilainen toimintaympäristö. Siinä, missä iPhonen korjaaminen on "no big deal", ja voidaan tehdä ketteriä käännöksiä tuotekehityksessä, politiikassa tällainen toiminta ei ole kamalan realistista. Erityisesti nykyisessä kontekstissa hyvinkin pienet muutokset politiikassa aiheuttavat suuria tunteita. Poliitikoille nämä tuntemukset ovat luonnollisesti todella tärkeitä.



terv,
jukka

Mikko 2 kirjoitti...

riikka, minä ajattelen, että äänestäjät ovat täydellisiä. Äänestäjät kyllä vaihtavat johtajia ehkä jopa tiuhempaan, kuin yritykset omiaan. Äänestäjien päätösten kanssa on vain elettävä. Tuon otan annettuna reunaehtona. Keskityin enemmän siihen mihin voimme vaikuttaa: kun äänestäjät ovat valinneet johtajansa, annammeko heille valtaa ja kuinka paljon sallimmeko käytäntöjä, jotka siirtävät valtaa jollekin muulle taholle pois äänestäjien valitsemilta poliitikoilta. Valtaa himoitaan ja siksi näitä käytäntöjä tyrkytetään jatkuvasti. Esimerkiksi käytäntöjä, jossa jokin järjestö valmistelee (vaalikaudesta toiseen) päätöksen ministeriön X "vahvistettavaksi". Monet asiantuntijat kampanjoivat sen puolesta, että poliitikot pohjaisivat päätöksensä heidän selvityksiinsä/tutkimuksiinsa. Mielestäni maailma olisi parempi, jos poliitikot pysyisivät kohtalaisen tiukkana (tiukempana kuin nykyisin) ja toimisivat oman/puolueensa/äänestäjiensä näkemyksen perusteella eivätkä luovuttaisi (liikaa) valtaansa asiantuntijoille, järjestöille, tms. Tämä ei tietenkään sulje pois asiantuntijan lausunnon kuulemista.

Anonyymi kirjoitti...

Mikko,

Onko jotain erityistä syytä ajatella, että äänestäjät ovat täydellisiä, mutta poliitikot epätäydellisiä?

Jos ajattelemme, että sekä äänestäjät että poliitikot ovat täydellisiä, niin loogisesti kai seuraa, että poliitikot luovuttavat tällä hetkellä juuri ja täsmälleen sen verran valtaa asiantuntijoille, kuin heidän (määritelmällisesti täydellisestä) näkökulmastaan on optimaalista?



terv,
jukka

Anonyymi kirjoitti...

Jukka on tosiaan täysin oikeassa, että jos oletetaan äänestäjien ja äänien aggregoinnin täydellisyys, nykymaailmantilan täytyy olla paras mahdollinen maailma, muu olisi epäkonsistenttia.

Mutta huomaathan Mikko, että minä en sanonut mitään siitä, etteikö äänestäjien tahtoa pitäisi kunnioittaa. Päinvastoin, kuten Allan ja Jukka hyvin tietävät, mottoni on, että preferenssit ovat pyhiä. Ja tosiaan, demokratian kunnioittaminen tarkoittaa myös vapautta ampua itseään jalkaan (joskin intellektuellitkin välistä näyttävät arvostavan demokratiaa vain ja ainoastaan silloin, kun se tuottaa ns. tolkullisia päätöksiä, joten sikäli epäilyksesi on toki ymmärrettävä).

Mutta se, mihin otin kantaa (johon taidan olla muuten vähän niin kuin virallisestikin pätevä ottamaan kantaa) on poliittinen prosessi, jonka sivuutit täysin. Nimittäin varsinkaan suhteellisen vaalitavan järjestelmässä (kuten Suomessa) accountability on vähän monimutkainen asia, joten äänestäjien mielipaha ei automaattisesti tarkoita uran loppua eikä politiikan ”hyvyys” sen kiihtymistä. Ja noista lainausmerkeistä pääsen toiseen melko olennaiseen asiaan, jonka sivuutit: aina ei ole selvää eikä ainakaan nopeasti todettavissa, oliko politiikka hyvää vai huonoa. Äänestäjien on koko lailla helpompi muodostaa mielipide Toivolan kikkailuista kuin siitä, onko maakuntauudistus hyvä vai huono asia. Yritysmaailmassa tavoitteet ovat yksinkertaisempia: jos tulos paranee ja pörssikurssi kasvaa, valinta oli hyvä.

-riikka-

Mikko 2 kirjoitti...

riikka, Totta. Taisin sivuuttaa monia asioita.
>aina ei ole selvää eikä ainakaan nopeasti todettavissa, oliko politiikka hyvää vai huonoa.
Entä jos politiikan hyvyys tai huonous ei olekaan todettavissa juuri koskaan. Kritisoin yletöntä "faktapohjaista" päätöksentekoa juuri tähän ajatteluun pohjautuen. Politiikan hyvyyttä ei voida kovin hyvin todeta jälkikäteen eikä varsinkaan suunnitella optimaalista politiikkaa etukäteen. Tästä johdin sen, että poliitikon accountability ei pitäisi olla asiantuntijan arviota vastaan (koska hän ei osaa kohtuulisella resurssien käytöllä arvioida) eikä elinajanodotetta, imeväiskuolleisuutta, BKT:tä vastaan (koska tietoa ei saada silloin kuin sitä tarvittaisi) vaan ~pelkästään vaalitulosta vastaan. Juu, pyöristin poliittisen prosessin ongelmat tässä nollaan. Tietenkin, jos diktatuuri on verhottu demokratian kaapuun niin tuo poliittisen prosessin sivuuttaminen pilaa koko rakennelmani. Tämä tarkoittaisi ilmeisesti enemmän sitä yrityksistä tuttua johtamistyyliä: äänestäjä/omistaja keskiössä, päätökset tehdään rivakasti (=rumasti sanottuna vähemmän "faktapohjaisesti"), operatiivinen johto/poliitikko vaihdetaan kun tuntuu siltä, että on hyvä vaihtaa.

Anonyymi kirjoitti...

Mikko, ketkä ovat niitä äänestäjiä, joilla on väliä? Kuvaamasi rivakka päätöksenteko johtaisi nimittäin käytännössä siihen, että valtaan pääsee ja vallassa pysyy (ainakin siihen asti, kun rahat on käytetty) esim. antamalla kaikilta kaikkien hyväksi kerätyt varat tietylle äänestäjäjoukolle (vrt. Kiljunen). Näetkö tässä mitään ongelmaa? Tai jos korotetaan potenssiin, luopumalla kaikista ilmastonmuutosta hillitsevistä toimenpiteistä ja käyttämällä maksimaalisen määrän uusiutumattomia luonnonvaroja juuri nykyään äänestysikäisiin alaikäisten ja vielä syntymättömien tulevien äänestäjien kustannuksella, fine?

Ja ovatko suhteellisen vaalitavan maat diktatuureja vai demokratioita? Mitä maita pitäisit demokratiana noin esimerkiksi ja mitä et?

-riikka-

Mikko 2 kirjoitti...

riikka, En ole varma liittyykö tämä enää mitenkään Lepomäen teokseen. Jokatapauksessa, oletin kolme toimijaa: kansalaiset, asiantuntijat ja poliitikot. Ihanteeni on, että kansalaisilla on valta valita edustajansa, joilla on sitten laajaa lainsäädäntö- ja toimeenpanovaltaa,
Ongelmia voi olla heti poliitikkojen valinnassa (valta kulkee suvussa kuten pohjoiskoreassa, suhteellinen vaalitapa, tms). En niinkään ollut huolissani demokratian ongelmista poliitikkoja valittaessa vaan siitä, onnistuuko joku taho anastamaan valtaa näiltä valituksi tulleilta poliitikoilta. Poliitikkojen laajaa valtaa voinee uhata monet seikat. Asiantuntijoiden yletön käyttäminen on yksi tälläinen uhka. Jos minulta kysyttäisi, niin antaisin valtaa poliitikoille ja äänestäjille vaikka vallan antamisessa asiantuntijoille voi olla omat puolensa. Case in point kotisuomessa:
1) Pääosa Suomen julkisensektorin varallisuudesta on imuroitu vaaleilla valittavien valtuustojen (kunnat-kunnanvaltuusto, valtio-eduskunta) ulottumattomiin erilaisiin rahastoihin. Moni pitänee tätä hyvänä, koska muussa tapauksessa populistipoliitikot ja lyhytnäköiset äänestäjät olisivat ehkä hassanneet nämäkin miljardit. Nyt varat ovat turvassa äänestäjien ja populistipoliitikoiden ulottumattomissa asiantuntijoiden hoidettavana (Ilmarisessa, Valtion Eläkerahastossa, Kevassa, ...). Minä olisin valmis ottamaan riskin ja antamaan vallan ja vastuun näistäkin varoista äänestäjille (eli rohkeasti vaan valtion/kuntien budjettitalouteen eduskunnan/kunnanvaltuuston kontrolliin).
2) Työehtosopimukset ovat lainveroisia papereita. Niiden tuottaminen on luovutettu äänestäjien ulottumattomiin.
3) Monissa tapauksissa valta on annettu jollekulle, joka tekee säädösehdotuksen ministeriölle, joka sitten vahvistaa sen ja vahvistaminen on kehittynyt "kumileimaamiseksi". Käytäntö on ehkä lain kirjaimen mukainen, mutta ei mielestäni perustuslain hengen mukainen (=merkittävää julkista valtaa ei pitäisi luovuttaa pois viranomaisilta).
>Ja ovatko suhteellisen vaalitavan maat diktatuureja vai demokratioita?
Kai ne ovat enemmän demokratioita, mutta oli valtaapitävän valinta kuinka demokraattisen best practisen mukainen tahansa, niin ääritapauksessa sillä ei ole paljoakaan merkitystä, jos ei ole verorahoja ja budjettia joiden avulla poliitikko valtaansa toteuttaa. Entä jos veroja enemmän kerätään "veroluonteisia" maksuja "parempien piirien" hallinnoitaviksi.
>Mitä maita pitäisit demokratiana noin esimerkiksi ja mitä et?
USA ja Suomi demokratioita. Kiina ja Pohjoiskorea on jotain muuta. Jos maassa valta oskilloi niin, että vuorotellen vallassa on porvarit ja vasemmisto (tai demokraatit ja republikaanit) ja oppositioon joutuva muuttuu seuraavat vaalit voittavaksi populistiksi, on syytä epäillä toimivaa demokratiaa ja sitä, ettei media ole valtaapitävien niskalenkissä.
Demokratioita varmaankin reittaa joku minuakin arvovaltaisempi taho. Heillä lienee lista toimivan demokratian ominaisuuksia ja best practise valtiosääntödokumentit, joilla voi perustaa hyvän demokratian jos joku klaani vaikka ilmoittaisi perustavansa valtion ja haluaisi tehdä siitä hyvän demokratian.

Lähetä kommentti

Kommentti

Blogiarkisto