Keynesiläisen talouspolitiikan mahdollisuuksista

Sauli Niinistö puhuu mielenkiintoisia Osakesäästäjien keskusliiton Viisas raha-lehdessä, josta tässä jutussa annetaan hieman sneak peakia (en ole lukenut itse juttua). Tässä mielenkiintoinen kohta kokonaisuudessaan:

Niinistö perustelee näkemyksiään muun muassa sillä, ettei hän usko keynesiläiseen talouspolitiikkaan. Siinä valtion pitäisi elvyttää laskusuhdanteessa.

Tällainen politiikka johtaa hänen mielestään virheisiin, sillä keynesiläisyys kiinnostaa vain vaikeina aikoina. Keynesiläisyys johtaa hyvinä aikoina tehtäviin virheisiin.

Sen politiikan kitkeriä hedelmiä nautitaan Niinistön mukaan nyt.

Tää on varmaan jossain määrin väärin Niinistöä kohtaan, mutta mä yritän tulkita hänen ajatuksenjuoksuaan tän perusteella.

Ensimmäisenä tulee vastaan se ikuisuuskysymys, että puhutaanko nyt finanssipolitiikasta vai myös rahapolitiikasta; ts. onko keskuspankin elvytys "valtion elvytystä". Mä tulkitsisin tätä niin, että Niinistö puhuu vain finanssipolitiikasta. Perustan tän arvion lähinnä siihen, että vastasyklinen rahapolitiikka, miten sitä toteutetaankin, on niin kaanonia että ei siitä voida puhua "keynesiläisenä". Vaihtoehto tälle ois se, että Niinistö puhuu myös rahapolitiikasta, mutta käyttää keynesiläisyyttä synonyyminä "discretionille", missä nyt vaan ei ois mitään järkeä.

Eli Niinistö puhuu finanssipolitiikasta. Se on ok, onhan hän poliitikko, mutta usein poliitikkojen puheista tulee se käsitys, että finanssipolitiikka olisi elvytyksessä se juttu. KUN EI SE OLE. Finanssipolitiikkaa tarvitaan vain silloin, kun keskuspankilla tulee nollakorkorajoite vastaan eikä se silloinkaan ole ensisijainen vaihtoehto. Kuulostaako radikaalilta? Kysykää Krugmanilta. Koska politiikassa puhutaan lähes yksinomaan finanssielvytyksestä, politiikka vääristää todellisuutta.

Onhan se kaikille noloa ja vaikeaa sanoa "No, eihän meidän poliitikkojen tätä pitäisi tehdä mutta kun se EKP ei oikein hoida hommaansa niin ammutaan nyt sitä lainarahaa ympäri maakuntia ja toivotaan että markkinat luottaa siihen, että maksetaan se laina takaisinkin." tai "Hoitakaa nyt EKP:ssa homma kotiin tai potkuja satelee."

Mitä se sitten tarkoittaa, että Niinistön kuvaileman huonosti toteutetun keynesiläisen politiikan kitkeriä hedelmiä nautitaan nyt? Jos puhutaan finanssikriisistä, niin tuskin se liittyy huonosti toteutettuun keynesiläiseen politiikkaan. Rahoitusmarkkinoiden sääntelyn epäonnistumiseen ja tiukkaan rahapolitiikkaan pikemminkin. Jos on sitä mieltä, että homma lähti "löysästä rahasta", niin edelleen Niinistö viittaa mun mielestä finanssipolitiikkaan eikä rahapolitiikkaan. Entä Euroopan velkakriisi? No, siinä määrin kun Kreikan ja muiden ongelmamaiden ongelmat johtuvat liiallisesta velasta, niin sen velan kerryttämisen katsominen keynesiläiseksi talouspolitiikaksi on keynesiläisen talousteorian ja sen antamien politiikkasuositusten kannalta aikamoista venyttelyä. Mutta kyllä se todellisuuskin venyy monesti mielenkiintoisilla tavoilla ja voihan olla, että tuo velka on kerrytetty siksi, että on tehty huonoa politiikkaa hyvien ajatusten varjolla. Epäilen silti hieman. Voiko olla, että Niinistön kitkerät hedelmät ovat sitä, että pitäisi ja haluttaisiin elvyttää, mutta kun ei voida, kun ei säästetty tarpeeksi aiemmin, jotta nyt säästyttäisiin lainamarkkinoiden hyljinnältä? Epäilen tätäkin. Kriisipuheessa on se suuri ongelma, että puhutaan yleisesti "kriisistä" tai "huonoista ajoista" tai "kitkeristä hedelmistä", jolloin varsinainen diagnostiikka jää tekemättä. Luottaisitko lääkäriin, joka osaisi sanoa vain, että "potilaan terveys on heikko"?

Niinistö puhuu siitä, kuinka keynesiläinen talouspolitiikka ei toimi käytännössä. Tietenkin tästä on jo keskusteltu aiemmin. Ero tuohon keskusteluun on se, että Niinistö pointti viittaa siihen, että täällä virheet tehdään hyvinä aikoina eikä huonoina aikoina. Niinistön mukaan suomalaiset poliitikot ovat kyllä valmiita - ja kenties kykeneväisiä - elvyttämään, mutteivät säästämään. Linkkaamani jenkkikeskustelu taas käsitteli sitä, kuinka heidän poliitikkonsa eivät millään onnistu elvyttämään (oikein). En osaa sanoa tarkalleen, mistä tämä ero johtuu; kulttuurierot, reservivaluutoista ja rahaunionista johtuvat erot velan dynamiikassa kenties?

Jenkkiläisessä keskustelussa epäonnistumisen todentaminen on yksinkertaista. Pitikö elvyttää? Kyllä. Elvytettiinkö? Ei. Johtopäätös: "keynesiläinen talouspolitiikka" on epäonnistunut. Suomessa tää ei ole mun mielestä niin helppoa. Pitikö säästää? Kyllä. Säästettiinkö? Riippuu siitä, miten paljon haluaisi nyt elvyttää. Jos tehty elvytys täyttää "keynesiläisen talouspolitiikan" kriteerit niin keynesiläinen talouspolitiikka on varmaan onnistunut; lainakorkoja voitaneen tulkita niin, että Suomi ei riko pitkän aikavälin budjettirajoitettaan. Mutta jos vaatii lisää elvytystä, niin pitää tehdä arvioita siitä, miten lainamarkkinat tämän kokisivat. Ja on sanomattakin selvää, että siinä mennään spekulaation puolelle niin poliitikkojen kuin lainamarkkinoiden käytöksen kannalta. Mutta, ja tämä on tärkeä pointti, jos tarvittaisiin lisää finanssielvytystä eikä sitä tule, keynesiläinen talouspolitiikka on varmasti epäonnistunut, tosin ei Niinistön antamista syistä (vaan hänen tuottamistaan syistä?). Joka tapauksessa homma ei näytä hyvältä "keynesiläisen talouspolitiikan" tai sen puolestapuhujien kannalta.

Mutta on oltava rakentava. Tabarrok kirjoittaa yllä linkkaamassani postauksessa viisaita sanoja:

Thus, if we can't count on massive increases in government spending during a recession to mop up problems ex-post shouldn't we all, Keynesians and otherwise, be spending more time thinking about ex-ante alternatives to Keynesian politics?

What are the alternatives to Keynesian politics? Greater regulation to prevent crises from occurring is a legitimate response, although one that I wouldn't necessarily buy into in all particulars. Along the same lines, increasing wage, price and real flexibilities (e.g. relocation flexibility and public and private savings flexibility) would benefit us in future recessions. Automatic stabilizers such as unemployment insurance are one area that has worked quite well. What other areas can be automatized? Funding for states? How about an automatic payroll tax cut tied to the unemployment rate? (fyi, Keynes favored the latter).

More generally, we can probably get more agreement today on policies that will operate tomorrow than we can get agreement today on today's policies or agreement tomorrow on tomorrow's policies.

Lisäisin tähän vain sen, että mitä politiikkoja päätetäänkään toteuttaa, niin niiden 1.) pitäisi olla automaattisen vastasyklisiä ja 2.) ei pitäisi olla haitallisia, jos ja kun keskuspankki toimii niin kuin sen pitäisi toimia. Ajatellaan esimerkiksi sääntelyä, jonka Tabarrok mainitsee. Suhdannepoliittisista syistä käyttöön otettavalla sääntelyllä on varmaan kustannuksensa - jos ei olisi, niin se tietenkin kannattaisi toteuttaa muutenkin. Ongelma siinä on se, että nämä kustannukset luultavasti kertyvät myös siinä tilanteessa, kun keskuspankki toimii niin kuin sen pitääkin eikä kyseisestä sääntelystä ole hyötyä. Budjettiautomatiikka on tässä mielessä parempi. Se "laukeaa" riippuen siitä, mitä keskuspankki tekee; se on aidosti varavaihtoehto.

P.S. Pitikin laittaa tämä johonkin, mutta unohdin. Suomi-hehkutus! Eli Suomessa keynesiläinen talouspolitiikka toimii paremmin voimakkaamman hyvinvointivaltion vuoksi.

Rönsyilyä vedosta

Puheessa on se huono puoli, että se on halpaa. Vedonlyönnit osana keskustelua kannustavat keskustelijoita olemaan totuudenmukaisempia omista uskomuksistaan. Republikaanien presidenttiehdokasehdokkaiten väittelyssä Romney tarjosi Perrylle 10 000 dollarin vetoa johonkin Romneyn terveydenhuolto-kantaan liittyen, tässä video. Tässä joitakin sekalaisia ajatuksia, joita mulle tuosta tapahtumasta ja siitä kohisemisesta heräsi:

1. Ainakin videon perusteella veto oli huonosti määritelty; en usko että noilla puheilla Perry ja Romney olisivat koskaan voineet selvittää sen, kumpi vedon voitti. Ja tämähän kertoo surullisesti siitä, millä tavalla politiikassa keskustellaan asioista.
2. Entä vedon summa? Romney on rikas kaveri eikä Perrykään kovin köyhä taida olla, joten kymppitonni tuntuu aika pieneltä summalta vedoksi. Mutta noin julkinen veto on hyvin omanlaisensa. Siinä oikeassa ja väärässä olemisen rahalliset arvot ovat niin suuria, että mahdollisesti hävittävän summan on oltava hyvin suuri ennen kuin sillä alkaa olla merkitystä mahdollisen kevyen nöyryytyksen rinnalla. Siinäkin mielessä taktisesti kohtuullisen huono veto Romneyltä.
   
3. Rikkaat ihmiset laittavat rahaa enemmän lähes kaikkeen. Mitt Romneyn varallisuus on kai jotain 250 miljoonaa dollaria ja hän oli valmis laittamaan yhteen vetoon 10 000 dollaria. Eli suhteessa varallisuuteen 25 tuhannen euron varallisuudella tuo tarkoittaa jotain 10 euron vetoa, mikä ei kuulosta mitenkään suurelta, ainakaan mitä tiedän omista preferensseistäni ja urheiluvedonlyöntiä harrastavista kavereistani (enkä mä tiedä, onko niitten varallisuus 25 tuhatta, varmaan kaks ja puol tuhatta vois usein olla lähempänä. ja miten merkityksellistä varallisuudesta puhuminen ylipäänsä on, kun suurin osa siitä on inhimillistä pääomaa jota ei oo täydellisesti hinnoiteltu.).
4. Edelliseen liittyen (en tiedä, miten tällä tehdään alapointteja, typerä Blogger) vaikka ihmiset usein arkipuheessaan käyttävät termejä "rikas" ja "köyhä", jotka viittaavat varallisuuteen, he luultavasti välittävät enemmän kulutuksesta ja sen epätasa-arvoisuudesta kuin vaurauden epätasaisesta jakautumisesta. Mutta tämä on vain mutuilua.
5. Jos ainoa jakauma, mistä välittää on varallisuusjakauma ja siihen suhtautuu rationaalisesti (eikä siinä olisi mitään paheksumisen signalointielementtejä) se, että yllättyy siitä, että Romney on valmis tekemään 10 000 dollarin vedon, pitäisi olla positiivinen yllätys. Romney paljastaa pitävänsä vedonlyönnistä odotettua enemmän ja kuten tiedetään, vedonlyönti on keskimäärin kannattamatonta puuhaa. Romneyn veto siis saisi ihmiset laskemaan arviotaan Romneyn tulevasta varallisuudesta. Eli tätäkin kautta tuntuu siltä, että kyse ei ole niinkään varallisuuseroista vaan kulutuksesta.
   
6. Varallisuuden ja kulutuksen välillä on negatiivinen relaatio. Mitä enemmän ihminen kuluttaa, sitä vähemmän hänellä (ja hänen jälkeläisillään) on varallisuutta. Jos rahan pois antamista ei lasketa, mitä yhteiskuntamme haluaisi rikkaan tekevän? Kuluttamalla hän näyttää rikkauttaan ja aiheuttaa pahaa mieltä, mutta toisaalta säästämällä vain kasvattaa varallisuuttaan. En tarkoita sitä, että voi rikkaita, heillä on niin vaikeaa kun mitä tahansa tekemällä joku harmistuu jotenkin. Spekuloin vain sitä, mistä eroista ihmiset välittävät ja miten ongelmakenttää voisi hahmotella.
7. Kulutus on near-käsite ja varallisuus far-käsite. Tämä on mutuilua enkä jaksa etsiä yksittäisiä lähteitä väitteeni heikoksi tueksi. Mutuilen, että kulutus on hyvinvoinnille tärkeämpi käsite, mutta siihen ei poliittisessa erokeskustelussa keskitytä siksi, että se on near-käsite; se kiinnittyy melko tiukasti kateuteen ja sen aiheuttamaan pahoinvointiin. Koska ei haluta myöntää sitä, että erojen vastustaminen riippuu niin paljon omasta ja muiden kuvitellusta kateuden tuntemisesta puhutaan varallisuudesta, joka on far-käsite, ja johon voidaan liittää ylevämpiä tavoitteita kuten yhteiskuntarauha ja hyvinvointivaltion äänestysdynamiikka. Myös onnellisuuspuhe toimii mun mielestä tällä tasolla, koska siinä korostetaan juuri onnellisuuden makrotasoa; tasa-arvoisemmat yhteiskunnat ovat keskimäärin onnellisempia. Kun ei mennä niihin psykologisiin syihin, miksi näin on, pysytään mun mielestä far-tasolla. Kokoomuksen yleisemminkin oikeiston tasa-arvopuheessaan suosimaa kohtuullisuus-retoriikkaa mä en jotenkin osaa jaotella tähän.

Vaikka mä osaan perustella sitä, miks mun mielestä markkinoiden tuottamia tuloeroja ja Suomen nykyisiä tuloeroja on syytä tasoittaa, mun ois hyvin paljon vaikeampaa selittää sitä, miten mä itse henkilökohtaisesti tuloerot koen. Ei sillä, eihän sillä juurikaan merkitystä ole, mun kokema hyötyhän mitataan miljoonisosissa tämän valtion kokonaissummassa. Mutta olisi mielenkiintoista tuntea itsensä. Ja ehkä tällä spekuloinnilla mä pyrin myös siihen. Mä uskon, että ihmiset on melko samanlaisia ja ne (aikojen saatossa kehittyneet) mekanismit, jotka saa jengin ärsyyntymään eroista on luultavasti mussakin. Ehkä mä haen kaiken sen sosiaaliseen toimintaan liittyvän laskelmoinnin, poseeraamisen ja tekopyhyyden taustalta sitä tunnetta, jotta mä voisin löytää sen itsestäni. Sen pienen palan ihmisyyttä, heh. Mutta sen luultavasti löytää parhaiten jostain muualta kuin politiikasta.

Miten ja miksi käytän tupakkaa

Mikko Salasuo kirjoittaa Onnellinen yhteiskunta-kampanjan päihteitä käsittelevässä Puinnissa nautinnosta, erityisesti tupakan osalta. Kannattaa käydä lukemassa.

Kirjoitus kolahti ainakin itselleni. Olen käyttänyt tupakkatuotteita, lähinnä savukkeita, ehkä 17-vuotiaasta lähtien. Poltan hyvin harvoin useammin kuin kahdesti viikossa enkä koskaan useampaa kuin neljä savuketta päivässä. Toisinaan menee viikkoja, kuukausiakin ilman, lähes huomaamatta. Käytän nuuskaa hyvin vähän, osittain siksi, että sitä on heikosti tarjolla ja osittain siksi, että niissä annoksissa on minun makuuni usein liikaa nikotiinia.

Nautin röökistä. Vaikka poltan toisinaan tiettyjen ystävien seurassa, eniten poltan itsekseni. Mieluiten uusissa paikoissa. Yksi hienoimmista asioista tupakassa on se, että sen avulla pystyy pysähtymään. Seisoa kadunkulmassa ja katsoa asioita, vaikkapa kattoja. En ikinä näe kattoja muuten, en silloin kun kävelen paikasta toiseen ja varon ihmisiä ja rotvalleja.

On oltava kiitollinen siitä, että pystyy käyttämään päihdyttävää ainetta ilman riippuvuutta, ilman että riippuvuus on merkityksellinen käsite käytölle. Vaikka kuinka päihdekeskustelusta tulisikin sellainen olo, että tupakointi ei voi olla nautinnollista, rationaalista tai harkittua. Yllättävän usein tupakoijat itse maalaavat itsestään kuvaa heikkotahtoisina ja häpeällisinä. Ehkä useimmat ovat sellaisia.

Salasuolla on hyvä pointti. Nautinto on tärkeä osa päihteiden käyttöä ja siksi sen tulisikin olla osa päihdepoliittista keskustelua. Ihmiset käyttävät aineita siksi, että he nauttivat siitä. Yksipuolinen kuva päihteistä ja päihteiden käyttäjistä on väärä, väistämättä. Kaikista iljettävintä siinä on toisen ihmisen mieltymysten ja halujen kieltäminen, tuo vähättelyn alfa ja omega.

P.S. Tämä kuvaa aika hyvin mun suhtautumista alkoholinkäyttöön. Maistuuhan se hyvältä ja tuntuu hauskalta, mutta on siinä voimakkaasti rationaalinen ja laskelmoiva elementtikin. Näkyykö tämä päihdekeskustelussa, miten sen pitäisi?

Kysyntä ja kulutus

Haen Valmennuskeskukselle kevääksi hommiin ja minun pitää maanantaina käydä Helsingissä pitämässä näyteluento. Vähän jännittää, kun en ole vielä kertaakaan vetänyt sitä läpi ja edessä on viikonloppu rappiota Kuopiossa Jalakapallo-Peijjaisissa.

No kuitenkin, olen valmistellut juttua ihan perusasiasta, kysyntä-tarjonta-kehikosta. Yksi asia, mitä ehkä jossain vinkeissä näin korostettavan, on seuraavien käsitteiden erilaisuus: kysyntä, kysyntäkäyrä, ja kulutus. Tämä tuli mieleen seuraavasta Hesarin uutisesta: Pikavippien kysyntä nousi jopa kolmanneksen. Uutisesta käy ilmi, että myönnetyt pikavipit ovat nousseet kolmanneksen, eli kyse on pikavippien kulutuksen nousemisesta. Tämähän voi johtua niin kysynnän kuin tarjonnankin kasvusta. Sitä että kummasta on kyse, voi yrittää selvittää katsomalla pikavippien hintaa, eli korkoa. Jos korko on laskenut, hinta on laskenut ja kyse on tarjonnan kasvusta. Jos taas korko on noussut, hinta on noussut ja kyse on tarjonnan kysynnän kasvusta. Näin siis, jos kysyntä- ja tarjontakäyrät ovat hyvin käyttäytyviä, kuten sanotaan.

Tällainen on siis yksinkertainen analyysi kysyntä-tarjonta-kehikossa. Tässä siihen pitää liittää tavallista suurempi caveat, kun kyse on luottomarkkinoista, jotka eroavat merkittävällä tavalla tavanomaisista markkinoista.

Kolme sekalaista

1.) Hesarissa oli henkilökuva Antti Ronkaisesta. Olen istunut Antin kanssa mm. samassa taloussosiologian seminaarissa, jossa itse olen ollut lähinnä kuunteluoppilaana (vieläpä hyvin poissaolevana sellaisena tänä syksynä) ja on hauska nähdä, kun tutut tekevät ihmisiä kiinnostavia asioita. Sivuhuomiona: onko siinä kyse enemmän kysynnästä vai tarjonnasta, että tunnetuin suomalainen talouskriisin myötä esiin noussut bloggaaja on Marxista kiinnostunut sosiologi eikä vaikkapa valtavirtaa edustava taloustieteilijä?

2.) Voi Jukka Pirttilää. Paitsi että Timo Soini kirjoittaa perussuomalaisten tuoreen välikysymyksen perusteluissa hänen nimensä väärin, Soini myös tulkitsee professorin blogikirjoitusta väärin. Talouselämän uutisessa Jukka kommentoi seuraavasti

Pirttilä varoittaa tekemästä liian pitkälle meneviä päätelmiä laskelmastaan.

Hänen mukaansa "vertailu on vain pieni harjoitus. Ainakin siinä menee pieleen se, että myös verrokkimaiden tilanne on muuttunut, kun muu Eurooppa on ottanut käyttöön euron".

Edelliseen kohtaan viitaten: tämä voi olla yksi tarjontapuolen syy siihen, miksi valtavirran taloustieteilijöillä on vaikeuksia nousta mediassa esiin. Kun kerran media tuloksista kiinnostuu, niin sitä ollaan heti vähättelemässä omaa työtä ja hillitsemässä otsikkotehtailijoita. Ei ole helppoa. Sinänsä hauskaa, että poliitikkoa jaksaa kiinnostaa taloustieteilijöiden tekemiset, mutta onhan tuosta totuuden etsiminen kaukana; siteerataan blogikirjoitusta ja jotain ajatushautomohemmoa.

3.) Olen lueskellut Suomen historian pikkujättiläistä ja selvinnyt sydänkeskiajalle. Ajattelin jakaa täällä hauskan katkelman Piispa Henrikin legendasta, joka on muuten luettavissa täällä. Taitaa olla tässäkin tarkoituksena enemmän todellisuuden tuottaminen kuin sen kuvaaminen.

Neljäs lukukappale

Kun hän ahkeroi viisaasti ja uskollisesti rakentaakseen ja vahvistaakseen Suomen seurakuntaa, sattui, että hän halusi ojentaa kirkollisella kurilla erästä murhamiestä, jottei anteeksisaannin liiallinen helppous olisi tälle yllykkeenä rikkomiseen. Tuo murhamies halveksi tätä pelastuksen lääkettä ja käänsi sen tuomionsa lisäykseksi vihaten sitä, joka nuhteli häntä terveellisesti. Niin hän hyökkäsi vanhurskauden palvelijan ja hänen oman pelastuksensa puolesta kiivailevan piispan kimppuun ja tappoi tämän julmasti. Siten Herran pappi kaatui vanhurskauden puolesta Jumalan kasvojen eteen tarjottuna otollisena uhrina ja kävi sisälle taivaallisen Jerusalemin temppeliin kantaen kunniakkaan voiton palmua.

Miksi Suomen korot nousussa?

The only obvious difference between the two: Finland is part of the Eurozone, meaning it can't print its own money. Sweden has no such risk.

Krugman linkkaili artikkeliin, josta yllä oleva on napattu. Tuo sitaatti jättää kuitenkin tarinan kesken. Miksi kyky printata omaa rahaa on jotenkin merkityksellinen? Mun mielestä Kantoos on tässä oikeassa. Kyse ei ole siitä, että rahaunionissa valtiot eivät voi rahoittaa alijäämiään rahaa painamalla vaan siitä, että rahaunionissa valtiot eivät voi palauttaa kilpailukykyään valuuttakurssimuutoksilla. Ja tässä mielessä sitaatti jää vähän mysteeriksi.

Ei kai Suomella ole tarvetta kohentaa kilpailukykyään? Ainakin euroalueella olemme huippuluokkaa. Mutta toisaalta jos koko euroalueen kilpailukyky on heikko niin ehkä Suomenkin kilpailukyky on heikko maailmanlaajuisessa katsannossa. Ja on vaikea kuvitella, miten kyse voisi olla siitä, että vientimailla menee heikosti. Varmaan Ruotsikin vie melko paljon Kreikkaan ja muualle euroalueelle.

Ehkä kyse ei ole mistään euroalueeseen liittyvistä kysymyksistä. Ehkä Ruotsi on ratkaissut ne kestävyysvajeongelmat, joiden kanssa Suomi painii. Voihan tämä toki liittyä eurokysymyksiin siten, että Ruotsi voi käyttää poliittiset paukut kansallisten kysymysten ratkaisemiseksi. Mutta en ole kovin varma tästäkään. Yksi mahdollinen vastaus on myös se, että Suomen valtio on ratkaisujensa myötä heikentänyt tasettaan - mm. lainaamalla Kreikalle (tai rahastolle, joka lainaa rahaa eteenpäin Kreikalle) - ilman kasvunäkymien parantumista, jolloin tuloksena on default-riskin kasvaminen.

Ja yleinen kun-talous-kohenee-sijoittajat-lähtevät-takaisin-osakemarkkinoille-argumentti ei varmaan toimi tässä, kun talous ei tunnu kauheasti kohentuvan.

Mistä on kyse? Pertti Haaparanta sanoi suoraan, että hänen mielestään markkinat ovat yksinkertaisesti väärässä. Itse en luota itseeni niin paljoa, että uskaltaisin väittää noin. Ongelma nykytilanteessa on se, että vaikkapa valtionvelkakirjoihin liittyy niin monia asioita, joten niiden hintaliikkeiden tulkitseminen tuntuu teenlehtien lukemiselta ja tuon informaation käyttö politiikan tukena on melko vaikeaa. Jos kullakin osatekijällä olisi likvidit futuurimarkkinat, homma olisi helpompaa.

P.S. Tästä voi katsella noita korkoja. Myös koko kriisin kuva on mielenkiintoinen ja se, että korot nousivat voimakkaasti elokuusta 2010 huhtikuuhun 2011. Mitähän tuolloin spekuloitiin? Olisipa raskasta olla töissä rahoitusmarkkinoilla.

P.P.S. Ja jos tällaisia vielä pitäisi miettiä, kuten varmaan pitäisi, niin kyllä pää menisi rikki ja nopeasti. Ehkä mä jätän nää korkojen kattelut muille, heh.

Lippujen hinnoittelusta

Lippupiste tuo tammikuussa markkinapaikan lippukaupan jälkimarkkinoille , kertoo Yle. Kaivelin tässä aamusella ajatuksia ja näkemyksiä tapahtumien lippujen hinnoittelusta. Tapahtumilla tarkoitan lähinnä suurten konserttien lippuja. Kirjallisuudessa viitataan myös urheilutapahtumiin, mutta ainakin näin suomalaiselle jalkapallofanille täydet katsomot tuntuvat aika kaukaiselta.

On hyvä erottaa joitakin kysymyksiä toisistaan. Miksi jälkimarkkinat kukoistavat? Miksi liput ovat alihinnoiteltuja? Miksi lippuja ei myydä huutokaupalla?


Trokaamisesta: Trokaaminen on vastenmielistä, siinä mielessä jossa Al Roth puhuu vastenmielisistä markkinoista (repugnant markets [pdf]). Jokin siinä tuntuu pahalta. Tulee sellainen tunne, että trokaajat ovat loisia, jotka kuppaavat esiintyjää. He eivät saa ansionsa mukaan. En lähde puhumaan trokaamisesta nyt sen enempää, mutta huomioinpa vain, että vaikka alihinnoittelu on tärkeä syy kukoistaville jälkimarkkinoille, se ei ole ainoa syy. Jälkimarkkinoita on myös niihin konsertteihin, jotka eivät ole alihinnoiteltuja. Courty [pdf, työpaperiversio] esittää hauskan mallin, jossa osa kuluttajista tietää vasta viimeisenä päivänä pääsevätkö he tai kuinka kovasti he haluavat päästä konserttiin. Muiden mielenkiintoisten johdopäätösten muassa mallissa nousee eturistiriita järjestäjien ja trokaajien välillä. Ainakin järjestäjien toistuvien trokaamista paheksuvien kommenttien perusteella tämä ominaisuus voisi vastata todellisuutta.


Alihinnoittelusta: Se, että tapahtumien liput näyttävät usein olevan johdonmukaisesti alihinnoiteltuja on mielenkiintoinen ilmiö. Mistä päätellään, että liput ovat alihinnoiteltuja? Siitä, että heti lippujen virallisen myynnin jälkeen lippuja ilmestyy myyntiin jälkimarkkinoille ja niistä pyydetään virallista myyntiä korkeampaa hintaa. Tässä herää sitten kysymys miksi järjestäjät eivät halua korkeampaa hintaa lipuistaan?

Tähän on esitetty monia selityksiä. En tiedä, mitkä niistä ovat relevanteimpia. Mitenkähän asiaa voisi tutkia? No kuitenkin tässä joitakin poimittuna eräästä artikkelista:

A variety of explanations for underpricing have been proposed: uncertainty over sales leads to a preference for underpricing rather than risk overpricing (Swofford, 1999); the social externality that being in a fuller audience provides a more enjoyable experience than being in a sparse audience (Becker, 1991); that customers of such events value being treated fairly and (Kahneman et al., 1992) and as a related point in the case of sport events, that constant prices is necessary to attract loyal team fans (Salant, 1986). [lähde]

Aiheesta puhuvat myös Connolly & Krueger, osio 5.1., s. 26. Tässä omat kaksi senttiäni spekulointia. Media tuntuu uutisoivan ikävänä asiana sitä, jos jonkun artistin lippuja on jäänyt myymättä. Jos tämä vaikuttaa ihmisten näkemyksiin artistin haluttavuudesta, artistille voi olla kannattavaa (tästäkin syystä) vaatia lippujensa alihinnoittelua ja vähentää tällaisten uutisten todennäköisyyttä. Ja voihan ihmisille tulla artistista reilu kuva, kun hän ensin myy lippuja kahdeksallakympillä ja sitten nähdäänkin, että lippujen todellinen arvo on satasen. Hänhän jakelee kaksikymppisiä faneilleen!


Huutokauppaamiseesta: Miksi järjestäjät eivät huutokauppaa lippujaan samalla tavalla kuin liput huutokaupataan jälkimarkkinoilla? En tiedä, sillä ainakin jonkinlaiseen huutokauppaan ne näyttäisivät kykenevän Ylen uutisenkin perusteella. Haluaisin tässä nostaa esiin sen, että huutokauppaaminenkaan ei ole kovin yksinkertaista ja siinä on riskinsä.

Kaikkia hyödykkeitä kaiketi voidaan myydä ostajille joko huutokaupalla tai kiinteällä hinnalla, johon liittyy "eioon" myyminen tuotteen loppuessa. Se, että suurinta osaa hyödykkeistä myydään kiinteällä hinnalla kertoo siitä, että huutokauppa ei ole mitenkään täydellinen keino nyhtää rahoja irti kuluttajilta.

On mielenkiintoista, kuinka vaikka taloustieteen ja rahoituksen perusperiaatteet ovat melko yksinkertaisia, homma menee monimutkaiseksi kun katsoo lähempää. Esimerkiksi keskuspankkien avomarkkinaoperaatioilla vaikutetaan rahan määrään ja korkotasoon, mutta käytännössä ne ovat aikamoista insinöörityötä, tai niin se ainakin minulle näyttäytyy. Huutokauppamekanismeja on monenlaisia ja niiden implementoimiseen liittyy usein ei-triviaaleja kustannuksia. Tämä voi olla yksi syy siihen, miksi järjestäjät eivät myy lippujaan huutokaupassa. Helppohan trokarin on muutama lippu myydä huuto.netissä, mutta kymmenien tuhansien lippujen myyminen keskitetysti voi olla jo vähän hankalampaa.

Entä kun huutokaupat epäonnistuvat? Viime viikolla uutisoitiin näyttävästi, kuinka Saksan valtionvelkakirjojen huutokauppa epäonnistui. Olisi hauskaa opiskella tarkemmin, mistä tässä oli kyse. Joka tapauksessa huutokaupan epäonnistuminen herätti huomiota ja sai (ilmeisesti) Euroopan pörssikurssit laskuun.

Voisin kuvitella, että vaikkapa musiikissa tämä voi olla erityisen noloa. Mieti tarinaa. Artisti yrittää nyhtää faneiltaan mahdollisimman paljon rahaa huutokauppaamalla lippunsa, ja epäonnistuu siinä. Ahneet ihmiset ovat vastenmielisiä etenkin silloin, kun he saavat ansionsa mukaan. Paitsi että artisti on ahne, hän on myös epäonnistuja.


Lopuksi: Sitten vielä yksi satunnainen havainto Ylen uutisesta. Uutisen mukaan "Lippupiste tuo tammikuussa markkinapaikan lippukaupan jälkimarkkinoille." Markkinapaikan? Tarkoittaako tuo sitä, että Lippupiste ei aio itse myydä lippuja siellä, ei kai? En tiedä mitä Lippupiste hyötyisi siitä, jos se lähtisi palvelemaan trokareita tarjoamalla heille markkinapaikan.

Aiheesta muualla: Marginal Revolution, Krugman, ja vielä yksi Courtyn tiivis katsaus [pdf] viihdeteollisuuden hinnoitteluun, käsittelee kaikkia mahdollisia asioita.