Minulla saattaa olla tänään krapula. Ehkä. Päätäni särkee ja olen lyhytjännitteinen, tästä olen varma, mutta syitähän voi olla muitakin (vaihtoehtoinen hypoteesini on se, että heräsin aamulla auringonpaisteeseen ja siitä pääkipu). Sitäpaitsi join vain hieman yli kolme annosta. Toisaalta söin huonosti, mikä saattaa vaikuttaa asiaan.
Kyseessä olisi varmaankin ensimmäinen krapula noin kahdeksaan kuukauteen. Krapula olikin yksi syy, miksi halusin kokeilla tipatonta elämää. Ei pelkästään se, että se saa aikaan ikäviä asioita kehossa ja mielentilassa, vaan se, että se häiritsee niiden mielentilojen tuntemista.
Muistan esimerkiksi, että krapula lisäsi parisuhteen kränäisyyttä. Mutta kränää tulee muulloinkin, aiheesta, ja se on hyvä tunnistaa ja selvittää. Minua ärsytti suunnattomasti aina se, etten voinut tietää, johtuiko huono mieleni krapulasta vai jostain muusta, oikeutetummasta ongelmasta. Jos pyrkii puhumaan pitkän aikavälin totuutta (ei nyt problematisoida tuota), krapulassa saattaa sanoa asioita, joita ei tarkoita ja jättää sanomatta asioita, joita tarkoittaa. Vaikka onnistuisikin yhä välittämään kumppanille keskimäärin sen, miltä todella tuntuu, varianssi kasvaa ja hyvinvointi laskee.
Tämä ei tietenkään olisi ongelma, jos krapulan asteen voisi mitata suoraan tai laskea edellisiltana nautituista ruuista ja juomista ja muista tiedossa ja toivottavasti muistissa olevista muuttujista, jolloin sen vaikutuksen voisi eristää. Mutta krapula uhmaa kaikkea tällaista. Joskus on aivan saatanan paha olo pienestä kännistä ja joskus voi olla yhtenä iltana aivan naamat ja seuraavana päivänä olla tavallisen iloinen vesseli. Siinä ei ole mitään järkeä, ja vielä kun pitää yrittää ottaa huomioon nukutut tunnit ja alkoholin vaikutus unenlaatuun.
Voisihan sitä elää niinkin, että vain tiuskii kun tekee mieli ja (ehkä) pyytää anteeksi seuraavana päivänä, mutta on siinäkin ongelmansa. Epävarmuus ei välttämättä vähene, se saattaa vain siirtyä kumppanille, joka joutuu arvuuttelemaan, milloin tiuskija on tosissaan. Jos oletetaan, että parisuhteen osapuolet maksimoivat jotain yhteistä hyötyfunktiota (onni ja auvo!), optimaalisen toiminnan määrittelee ehkä se, kumpi tunnistaa krapulan vaikutukset paremmin, krapuloitsija itse vai hänen kumppaninsa.
Jooh. Ja sitten kun päätä särkee ja joutuu miettimään tällaisia.
Taloustiedettä ymmärtämässä
Daniel Little (ja Daniel Hausman) tarjoavat ajatuksia taloustieteestä, jotka on syytä pitää mielessä haukuttaessa/ylistettäessä kyseistä tiedettä ja sen tekijöitä. Liittyen näihin, yleensä jään tällaisissa keskusteluissa kaipaamaan Bayesilaisuuden käsitteen ymmärtämistä.
Erillisyyttä koskien MacKenzie et al.: Do Economists Make Markets?: On the Performativity of Economics olisi varmasti mielenkiintoista luettavaa.
P.S. Eksyin jotenkin todella hyvään taloussosiologian blogiin, kannattaa katsoa, jos sellainen kiinnostaa.
Economics is an "inexact" science; or so Daniel Hausman argues in The Inexact and Separate Science of Economics (Google Books link). As it implies, this description conveys that economic laws have only a loose fit with observed economic behavior. Here are the loosely related interpretations that Hausman offers for this idea, drawing on the thinking of John Stuart Mill:
1. Inexact laws are approximate. They are true within some margin of error.
2. Inexact laws are probabilistic or statistical. Instead of stating how human beings always behave, economic laws state how they usually behave.
3. Inexact laws make counterfactual assertions about how things would be in the absence of interferences.
4. Inexact laws are qualified with vague ceteris paribus clauses. (128)
Economics has also been treated by economists as a separate science: a science capable of explaining virtually all the phenomena in a reasonably well-defined domain of social phenomena. Here is Hausman's interpretation of a separate science:
1. Economics is defined in terms of the causal factors with which it is concerned, not in terms of a domain.
2. Economics has a distinct domain, in which its causal factors predominate.
3. The "laws" of the predominating causal factors are already reasonably well-known.
4. Thus, economic theory, which employs these laws, provides a unified, complete, but inexact account of its domain. (90-91)
Erillisyyttä koskien MacKenzie et al.: Do Economists Make Markets?: On the Performativity of Economics olisi varmasti mielenkiintoista luettavaa.
P.S. Eksyin jotenkin todella hyvään taloussosiologian blogiin, kannattaa katsoa, jos sellainen kiinnostaa.
- tiistai 9. helmikuuta 2010
-
0
kommenttia
Rotuharha
Ed Glaeser:
Lienee luonnollista, että erilaiselta näyttäviä ihmisiä kohtaan on vaikeampi tuntea empatiaa. Voisi luulla, että suomalaisten ulkonäöllisen homogeenisuuden väheneminen maahanmuuton seurauksena kasvattaa äänestäjien toleranssia tuloerojen suhteen ja lisää paineita hyvinvointivaltioa kohtaan.
Before welfare reform, US states with more African-Americans were significantly less generous to their welfare recipients. My colleague Erzo Luttmer found that people in the United States who live around poor people of a different race are more likely to oppose welfare spending. There is a long historical literature, written by scholars like C. Vann Woodward, documenting the role that racial divisions have played in blunting the appeal of populist redistributors in the United States and elsewhere.
Lienee luonnollista, että erilaiselta näyttäviä ihmisiä kohtaan on vaikeampi tuntea empatiaa. Voisi luulla, että suomalaisten ulkonäöllisen homogeenisuuden väheneminen maahanmuuton seurauksena kasvattaa äänestäjien toleranssia tuloerojen suhteen ja lisää paineita hyvinvointivaltioa kohtaan.
Sauli on sateenkaarimiehiä (ja Jutta edelleen etsii itseään)
En tiedä, olisiko tämä ihan välttämätöntä, hyvää ja tarkoituksenmukaista, mutta jälleen on oltava kiitollinen Niinistöstä ja hänen näkemyksestään valtiontalouden kestävyyden suhteen ja hänen sinnikkyydestään pitää esillä tätä tärkeää asiaa. Tulevaisuudessa veroja on korotettava ja menoja leikattava (tai niiden kasvua ainakin hillittävä), ja olisi ihan nastaa, jos puolueet a) tajuaisivat sen ja b) kertoisivat siitä rehellisesti äänestäjilleen. Hallitusvastuu, jota Niinistö ehdottaa, on kieltämättä asia, joka pakottaa puolueet kohtaamaan todellisuuden. Varmaan siksi Jutta ei innostu. Syy voi olla tietysti sekin, että hallituksessa saisi enemmän julkisuutta kuin oppositiossa. Tämän puoluejohtajan kohdallahan tilanne on se, että kun hän avaa suunsa telkkarissa, katseet kääntyvät alas myötähäpeästä ja kannatuskäyrät seuraavat samaan suuntaan.
"Ennenaikaisista vaaleista hän [Urpilainen] ei innostu." En usko että Urpilainen on innostumassa muutenkaan vaaleista ja vielä vähemmän innostamassa demareita. Vai miten on?
"Ennenaikaisista vaaleista hän [Urpilainen] ei innostu." En usko että Urpilainen on innostumassa muutenkaan vaaleista ja vielä vähemmän innostamassa demareita. Vai miten on?
- sunnuntai 7. helmikuuta 2010
-
0
kommenttia
Libertarismista ja feminismistä
Varoitus: pitkä postaus.
”Kannatan tasa-arvoa, mutten ole feministi.” on kulunut lausahdus, mutta viime päivinä olen tuntenut siihen vetoa. Vatvoin feminismiä tyttöystäväni kanssa eräänä yönä ja tajusin, miten suuria vaikeuksia minulla on feminismin ymmärtämisessä.
Tehdään yksi asia selväksi, jos se ei vielä ole sitä: minä vieroksun yhteisten asioiden hoitamista valtion kautta. Yritän olla vihaamatta valtiota, (syistä, jotka on aika hyvin lueteltu täällä), mikä varmaan tekee minusta maltillisen libertaarin. Myönnän kuitenkin, että tässä asiassa minulla on vahvasti tunteet pelissä, eikä katkeruus ole niistä tunteista pienin.
Ja pelkään valtiota, sen myönnän. On syytäkin. Joskus tämä pelko vain johtaa harhaiseen ajatteluun, kuten tunteilla on tapana: Minulla on tapana väheksyä asioita, jotka ovat pielessä, koska pelkään, että niiden vääryyden tunnustaminen päästää sisään valtion niitä korjaamaan.
Tästä pääsemme feminismiin. Symppan tätä aatetta todella ja tiedän, että tasa-arvon ja vapauden tavoittelu vaatii patriarkaatin purkamista. Pelkoni on vain se, että halutaan käyttää yhtä alistamisen tapaa toisesta pääsemiseksi.
Vähän vatvontamme jälkeen vietin yhtä yötä lukien libertaarista feminismistä, lähinnä herrojen Long ja Johnson kirjoittaman esseen Libertarian Feminism: Can This Marriage Be Saved? kautta. Avaudun tästä melko huolella ja siteeraan pitkiäkin kappaleita, mutta yrittäkää kestää. Essee ensinnäkin alkaa niin hyvin:
Näin ollen en itsekään puhu siitä, miksi henkilökohtaisesti uskon libertarismiin ja feminismiin.Tämä essee opetti minulle paljon edellisestä, ja sai minut ymmärtämään, että jälkimmäinen ei ole ristiriidassa sen kanssa. Homman ydin lienee jotakuinkin tässä: libertarismi on minulle ideologia, joka pyrkii tunnistamaan ne tavat, joilla väkivaltaa käytetään pakottamiseen ja vapauden vähentämiseen. On tietenkin luonnollista, että valtio väkivaltamonopolina ansaitsee tässä erityistä huomiota. Silti täytyy huomata, että tämä monopoli ei ole vedenpitävä: ihmiset vetävät toisiaan turpaan joka päivä, ja uskallan väittää, että se usein johtuu niin miesten kuin naistenkin sukupuolirooleista, patriarkaatista. Toki nämä roolit ovat pitkälti biologiasta, evoluutiopsykologiasta yms. johtuvia, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö niitä pitäisi yrittää muuttaa.
Tässä pari lainattua kappaletta tästä väkivallasta, tarkalleen ottaen raiskauksesta:
Esseen keskeisin teoreettinen teema on “politiikan autoritäärinen teoria”:
Tämä kappale kolahti minuun koviten ja tunnistin tässä vaiheessa monet omista ongelmakohdistani. Viittasinkin tähän tematiikkaan ylempänä, kun määrittelin libertarismin suhteessa väkivaltaa yleensä, enkä pelkästään suhteessa valtioon, kuten varmaan aiemmin olisin tehnyt. On ajateltava, että politiikkaa voidaan toteuttaa ja yhteisiä asioita hoitaa muutenkin kuin valtion kautta. Kun tämä pidetään mielessä, feminismin ja libertarismin välillä ei ole periaatteellista ristiriitaa, niin kuin ei pidäkään olla:
Essee jatkuu sitten näiden teemojen yksityiskohtaisemmalla ja erityisesti historiallisella tarkastelulla. Paljon huomiota annetaan 1800-luvun libertaarifeministeille, jotka kammosivat valtiota, koska näkivat sen patriarkaatin kumppanina syrjivine lakeineen. Mutta on myönnettävä, että nykyään tällaisia lakeja ei taida olla, en ainakaan keksinyt sellaisia tähän hätään. Liian lievien raiskaustuomioiden yms. syy lienee pikemminkin oikeuslaitoksessa kuin parlamentissa. Onko siis nykyään enää syytä olla pitämättä valtiota työkalupakissa? Onko feminismillä syytä liittoutua libertarismin kanssa?
No tottahan toki, kahdestakin syystä. Ensinnäkin kuka tahansa, joka johdonmukaisesti uskoo vapauteen, on jossain määrin libertaari ja suhtautuu valtioon epäillen ja nuivasti. Vapauteen ei voida alistaa, ja juuri sitä olisi patriarkaatin purkaminen valtion avulla. Jos olet vähemmän vakuuttunut libertarismista, tarjoan myös käytännön neuvon: Valtio on yleensä aika huono rakentamaan kestäviä ratkaisuja. Onhan se hienoa, jos valtion kautta saa kupattua muiden rahoja omiin jaloihin pyrkimyksiin, mutta sellaisella rahalla tehtävät hankkeet ovat hiekalle rakennettuja taloja. Ja uskallan väittää, että osittain tämä johtuu ensimmäisestä kohdasta, siitä, että valtion rahat ovat verirahoja. Tehokkaat ja kestävät ratkaisut perustuvat ihmisten vapaaehtoiseen osallistumiseen.
Tämä postaus on ollut enimmäkseen libertarismin ja feminismin suhteen käsittelyä. Mitä tulee feminismiin yksinään ja omaan identiteettiini suhteessa siihen, en ehkä uskaltaisi sanoa itseäni feministiksi. En ole sisäistänyt sitä. Aatteita ja ideologioita ei voida redusoida yksittäisiin ajatuksiin (à la Osku Pajamäki, joka eräässä Langan kolumnissa oli sitä mieltä, että kuka tahansa, joka kannattaa markkinoiden tuottamaan tulonjakoon puuttumista, on sosialisti), vaan on tutkittava kattavasti sitä, mihin kyseinen aate tai ideologia on kytketty historian saatossa, miten sitä on tulkittu eri konteksteissa, jotta voidaan identifioitua sen aatteen kannattajaksi – tai vastustajaksi. Sillä välin sympataan, ollaan nuivia tai ollaan välinpitämättömiä. Olisiko lausahdus “Kannatan feminismiä, mutten ole feministi.” aivan hölmö?
”Kannatan tasa-arvoa, mutten ole feministi.” on kulunut lausahdus, mutta viime päivinä olen tuntenut siihen vetoa. Vatvoin feminismiä tyttöystäväni kanssa eräänä yönä ja tajusin, miten suuria vaikeuksia minulla on feminismin ymmärtämisessä.
Tehdään yksi asia selväksi, jos se ei vielä ole sitä: minä vieroksun yhteisten asioiden hoitamista valtion kautta. Yritän olla vihaamatta valtiota, (syistä, jotka on aika hyvin lueteltu täällä), mikä varmaan tekee minusta maltillisen libertaarin. Myönnän kuitenkin, että tässä asiassa minulla on vahvasti tunteet pelissä, eikä katkeruus ole niistä tunteista pienin.
Ja pelkään valtiota, sen myönnän. On syytäkin. Joskus tämä pelko vain johtaa harhaiseen ajatteluun, kuten tunteilla on tapana: Minulla on tapana väheksyä asioita, jotka ovat pielessä, koska pelkään, että niiden vääryyden tunnustaminen päästää sisään valtion niitä korjaamaan.
Tästä pääsemme feminismiin. Symppan tätä aatetta todella ja tiedän, että tasa-arvon ja vapauden tavoittelu vaatii patriarkaatin purkamista. Pelkoni on vain se, että halutaan käyttää yhtä alistamisen tapaa toisesta pääsemiseksi.
Vähän vatvontamme jälkeen vietin yhtä yötä lukien libertaarista feminismistä, lähinnä herrojen Long ja Johnson kirjoittaman esseen Libertarian Feminism: Can This Marriage Be Saved? kautta. Avaudun tästä melko huolella ja siteeraan pitkiäkin kappaleita, mutta yrittäkää kestää. Essee ensinnäkin alkaa niin hyvin:
Let’s start with what this essay will do, and what it will not. We are both convinced of, and this essay will take more or less for granted, that the political traditions of libertarianism and feminism are both in the main correct, insightful, and of the first importance in any struggle to build a just, free, and compassionate society. We do not intend to try to justify the import of either tradition on the other’s terms, nor prove the correctness or insightfulness of the non-aggression principle, the libertarian critique of state coercion, the reality and pervasiveness of male violence and discrimination against women, or the feminist critique of patriarchy. Those are important conversations to have, but we won’t have them here; they are better found in the foundational works that have already been written within the feminist and libertarian traditions. The aim here is not to set down doctrine or refute heresy; it’s to get clear on how to reconcile commitments to both libertarianism and feminism.
Näin ollen en itsekään puhu siitä, miksi henkilökohtaisesti uskon libertarismiin ja feminismiin.Tämä essee opetti minulle paljon edellisestä, ja sai minut ymmärtämään, että jälkimmäinen ei ole ristiriidassa sen kanssa. Homman ydin lienee jotakuinkin tässä: libertarismi on minulle ideologia, joka pyrkii tunnistamaan ne tavat, joilla väkivaltaa käytetään pakottamiseen ja vapauden vähentämiseen. On tietenkin luonnollista, että valtio väkivaltamonopolina ansaitsee tässä erityistä huomiota. Silti täytyy huomata, että tämä monopoli ei ole vedenpitävä: ihmiset vetävät toisiaan turpaan joka päivä, ja uskallan väittää, että se usein johtuu niin miesten kuin naistenkin sukupuolirooleista, patriarkaatista. Toki nämä roolit ovat pitkälti biologiasta, evoluutiopsykologiasta yms. johtuvia, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö niitä pitäisi yrittää muuttaa.
Tässä pari lainattua kappaletta tästä väkivallasta, tarkalleen ottaen raiskauksesta:
Just as, under patriarchy, forced sex is not recognized as real or fully serious rape unless the perpetrator is a stranger rather than one’s husband or boyfriend, so, under statism, governmental coercion is not recognized as real or fully serious tyranny unless it happens under a non-democratic government, a “dictatorship.” The marriage vow, as a rape license, has its parallel in the electoral ballot, as a tyranny license. Those who seek to withhold consent from their country’s governmental apparatus altogether get asked the same question that battered women get asked: “If you don’t like it, why don’t you leave?”
Libertarians rightly recognize that legally enacted violence is the means by which all rulers keep all citizens in a state of fear, even though not all government functionaries personally beat, kill, or imprison anybody, and even though not all citizens are beaten, killed, or imprisoned; the same interpretive charity towards the radical feminist analysis of rape is not too much to ask.
Esseen keskeisin teoreettinen teema on “politiikan autoritäärinen teoria”:
It’s as though, if they granted any political critique of the outcomes of voluntary association, they would thereby be granting that voluntary association as such is oppressive, and that government regulation is the solution. But such a phobic reaction only makes sense if you first accept (either tacitly or explicitly) the premise that all politics is exclusively the domain of the government, and as such (given Mises’s insights into the nature of government) all political action is essentially violent action. This is, as it were, a problem that has no name; but we might call it “the authoritarian theory of politics,” since it amounts to the premise that any political question is a question resolved by violence; many 20th century libertarians simply grant the premise and then, because they hold that no question is worth resolving by (initiatory) violence, they call for the death of politics in human affairs.
Tämä kappale kolahti minuun koviten ja tunnistin tässä vaiheessa monet omista ongelmakohdistani. Viittasinkin tähän tematiikkaan ylempänä, kun määrittelin libertarismin suhteessa väkivaltaa yleensä, enkä pelkästään suhteessa valtioon, kuten varmaan aiemmin olisin tehnyt. On ajateltava, että politiikkaa voidaan toteuttaa ja yhteisiä asioita hoitaa muutenkin kuin valtion kautta. Kun tämä pidetään mielessä, feminismin ja libertarismin välillä ei ole periaatteellista ristiriitaa, niin kuin ei pidäkään olla:
The parallels between libertarian and feminist insights are striking. “The state is male in the feminist sense,” MacKinnon argues, in that “the law sees and treats women the way men see and treat women”. The libertarian completion of this thought is that the state sees and treats everybody—though not in equal degree—the way men see and treat women.
Essee jatkuu sitten näiden teemojen yksityiskohtaisemmalla ja erityisesti historiallisella tarkastelulla. Paljon huomiota annetaan 1800-luvun libertaarifeministeille, jotka kammosivat valtiota, koska näkivat sen patriarkaatin kumppanina syrjivine lakeineen. Mutta on myönnettävä, että nykyään tällaisia lakeja ei taida olla, en ainakaan keksinyt sellaisia tähän hätään. Liian lievien raiskaustuomioiden yms. syy lienee pikemminkin oikeuslaitoksessa kuin parlamentissa. Onko siis nykyään enää syytä olla pitämättä valtiota työkalupakissa? Onko feminismillä syytä liittoutua libertarismin kanssa?
No tottahan toki, kahdestakin syystä. Ensinnäkin kuka tahansa, joka johdonmukaisesti uskoo vapauteen, on jossain määrin libertaari ja suhtautuu valtioon epäillen ja nuivasti. Vapauteen ei voida alistaa, ja juuri sitä olisi patriarkaatin purkaminen valtion avulla. Jos olet vähemmän vakuuttunut libertarismista, tarjoan myös käytännön neuvon: Valtio on yleensä aika huono rakentamaan kestäviä ratkaisuja. Onhan se hienoa, jos valtion kautta saa kupattua muiden rahoja omiin jaloihin pyrkimyksiin, mutta sellaisella rahalla tehtävät hankkeet ovat hiekalle rakennettuja taloja. Ja uskallan väittää, että osittain tämä johtuu ensimmäisestä kohdasta, siitä, että valtion rahat ovat verirahoja. Tehokkaat ja kestävät ratkaisut perustuvat ihmisten vapaaehtoiseen osallistumiseen.
Tämä postaus on ollut enimmäkseen libertarismin ja feminismin suhteen käsittelyä. Mitä tulee feminismiin yksinään ja omaan identiteettiini suhteessa siihen, en ehkä uskaltaisi sanoa itseäni feministiksi. En ole sisäistänyt sitä. Aatteita ja ideologioita ei voida redusoida yksittäisiin ajatuksiin (à la Osku Pajamäki, joka eräässä Langan kolumnissa oli sitä mieltä, että kuka tahansa, joka kannattaa markkinoiden tuottamaan tulonjakoon puuttumista, on sosialisti), vaan on tutkittava kattavasti sitä, mihin kyseinen aate tai ideologia on kytketty historian saatossa, miten sitä on tulkittu eri konteksteissa, jotta voidaan identifioitua sen aatteen kannattajaksi – tai vastustajaksi. Sillä välin sympataan, ollaan nuivia tai ollaan välinpitämättömiä. Olisiko lausahdus “Kannatan feminismiä, mutten ole feministi.” aivan hölmö?
Relationship for sale
19-vuotias myi neitsyytensä 23000 eurosta netissä
Joku muu varmaan saattaisi raivoilla siitä, että maksullinen opiskelu pakottaa ihmiset myymään itseään, omia kehojaan ja ainutkertaisia kokemuksiaan, mutta itse en löydä vääryyttä tässä.
Addendum: Hanna tarttui täkyyn - mikä oli sinänsä iloinen asia, koska sen avulla saavutin uuden (hyvin vaatimattoman) kävijäennätyksen perjantaina. Noin yleisesti ottaen varmaan huomaa helposti, kumpi meistä on tehnyt enemmän ajatustyötä feminismin parissa.
Joku muu varmaan saattaisi raivoilla siitä, että maksullinen opiskelu pakottaa ihmiset myymään itseään, omia kehojaan ja ainutkertaisia kokemuksiaan, mutta itse en löydä vääryyttä tässä.
Addendum: Hanna tarttui täkyyn - mikä oli sinänsä iloinen asia, koska sen avulla saavutin uuden (hyvin vaatimattoman) kävijäennätyksen perjantaina. Noin yleisesti ottaen varmaan huomaa helposti, kumpi meistä on tehnyt enemmän ajatustyötä feminismin parissa.
- torstai 4. helmikuuta 2010
-
0
kommenttia