Kirjassa annetut apuvälineet ovat, ainakin oikein opetettuna, hyödyllisiä ja ymmärrettäviä. Perusoppikirjan kirjoittaminen on varmasti haastavaa, mutta Taloustieteen oppikirja on toimiva tältä osin. Muistan kuitenkin, että opettaessani tätä valmennuskurssilla minulla oli vaikeuksia kahden asian kanssa. Jostain syystä asia palasi mieleeni joitakin päiviä sitten ja päätin laittaa ajatukseni ylös, jäsentääkseni niitä ja muistaakseni ne paremmin myöhemmin. Blogin kuiva kausi on myös hyvä katkaista vastaavasti kuivalla tekstillä. No, toivottavasti edes nörtit arvostavat.
Ensinnäkin kirjassa käytetään termejä "vapaaehtoinen" työttömyys ja "ei-vapaaehtoinen" tai "tahaton" työttömyys, joilla ei mielestäni pitäisi olla mitään sijaa taloustieteessä, millään tasolla. Tai sanotaan näin. Ei-vapaaehtoinen työttömyys on järkevä käsite. On joukko työttömyysilmiöitä, joita voidaan kutsua ei-vapaaehtoiseksi työttömyydeksi. Kun tästä joukosta otetaan komplementti, saadaan vapaaehtoinen työttömyys. Vapaaehtoinen työttömyys ei ole mitään muuta, sitä ei kannata yrittää määritellä mitenkään muuten. Tämä epäsymmetria näkyy myös siinä, että ei-vapaaehtoiselle työttömyydelle on oma artikkelinsa Palgrave Dictionary of Economicsissa, mutta vapaaehtoiselle työttömyydelle ei ole.
Toiseksikin minulla oli vaikeuksia keksiä tarinoita kirjan työttömyysmallien ympärille. Taloustieteessä tällainen tarinoiden keksiminen, tai retoriikka, on tärkeässä osassa. Edellisessä postauksessa käsittelin sitä, kuinka regressioyhtälöt kääntyvät ihmisten kielelle. Toinen tärkeä retoriikan osa-alue taloustieteessä on kääntää yhtälöitä ja niitä kuvaavia käppyröitä ihmisten kielelle. Kysynnän ja tarjonnan yhtälöiden taustalla on valtavasti yleisen tasapainon matikointia, joka ehkä toimii ja jossa ehkä on jotain järkeä, mutta ei opiskelijoille kannata kertoa tarinaa walrasilaisesta huutokaupanpitäjästä. En tietenkään esittäisi työttömyystarinoita niinkään monimutkaisesti kuin mitä alla teen, mutta taloustieteilijän on vakuutettava paitsi yleisönsä, myös itsensä.
Aloitetaan vapaaehtoisesta työttömyydestä. Meillä on nyt kaksi työn tarjontakäyrää, jotka kuvaavat kahtalaista tarjontapuolen päätöstä työmarkkinoilla: työmarkkinoille osallistumista ja työn vastaanottamista työmarkkinoilla. Oletetaan, että yksittäisen työntekijän työtunnit eivät jousta. Työn kysyntäkäyrä on tavanomainen, alenevan rajatuottavuuden myötä laskeva.*
 |
| Ensi kerralla niitä Roope-setä-kuvia sitten taas. |
Mikä tarina tähän taustalle? On helppo ymmärtää, miksi on hyödyllistä nähdä tarjontapäätös tässä kahtalaisena: työttömyysastehan määritellään työttömien määrän ja työvoiman määrän funktiona, joten on hyvä ottaa mukaan myös työvoiman määrään vaikuttava päätös. Iso kysymys on seuraava: miksi palkalla W* N kappaletta ihmisiä päättää tulla työmarkkinoilla, mutta N-LN heistä päättää olla ottamatta vastaan työtä? Miksi hakea työtä tietyllä palkalla, jos sitä ei ota vastaan sillä samalla palkalla?
Oppikirjassa viitataan pariin tarinaan, työttömyysturvajärjestelmään ja etsintään.
Valtio tukee työttömiä työnhakijoita. Kannattaa ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi, vaikka ei aikoisikaan ottaa työtä vastaan. Ne työnhakijat, joille työnteko on ikävää ja joille työkkärin kanssa asioiminen on siedettävää, eivät ota vastaan työtä ja ne, joille työnteko on siedettävää ja työkkärin kanssa asioiminen on siedettävää, ottavat työn vastaan. Tätä voisi kutsua 26-vuotias Tatu-teoriaksi.
Työn etsiminen on aikaavievää puuhaa. Tämähän on aivan totta ja etsintämallit ovat "oikea" malli työmarkkinoille. Idea on siis se, että työnhakijat hakevat töitä ja saavat tarjouksia aina välillä, ja päättävät sitten ottaa vastaan jonkin näistä tarjouksista. Tällaisesta puhutaan joskus "kitkatyöttömyytenä".** Kysymys on nyt se, että meillä on jakauma, josta työnhakija vastaanottaa työtarjouksia aina välillä (vaikkapa Poisson-prosessin mukaisesti). Mikä tässä tilanteessa on pystyakselin "palkka"?
Osallistumispäätöksen osalta palkka tässä koordinaatistossa on ehkä paras hahmottaa palkan odotusarvona, koska mitään työtarjouksia tässä mallissa ei tule ennen kuin on päättänyt hakea töitä. Entä tarjontakäyrän? Tässä tuntuisi luontevalta nähdä pystyakselin palkka tietyn työtarjouksen palkkana.*** Tiedän, että jos haen töitä, palkkatarjousten odotusarvo on 2500 euroa. Osa on tätä matalampia, osa korkeampia. Jos saan 2500 euron palkkatarjouksen, otanko sen vastaan? En välttämättä: ehkä haluan odottaa parempia tarjouksia.
Näin voidaan ymmärtää erotus osallistumiskäyrän ja tarjontakäyrän erotuksena tietyllä palkkatasolla - eli työttömyys tässä mallissa. Mikä määrittää sen, kuka ottaa tietyn työtarjouksen vastaan ja kuka ei? Tähän on kudottava tarinaa siitä, miten työntekijät ovat erilaisia keskenään. Ehkä toiset ovat malttavaisempia kuin toiset. Ehkä toisten palkkatarjousten varianssi on suurempi kuin toisten.
Ei-vapaaehtoiselle työttömyydelle kirjassa esitetään kaksi mallia, "klassinen" ja "keynesiläinen". Klassinen malli perustuu johonkin ulkoiseen rajoitteeseen palkanasetannassa, kuten minimipalkkaan. Keynesiläinen malli, Yleistä teoriaa lukeneiden ainaiseksi harmiksi, perustuu markkinoilla "luonnollisesti" vallitsevaan hintojen jäykkyyteen alaspäin.
Vaikka perusoppikirjan on oltava tiivis, olisin iloinen jos tässä esitettäisiin myös tarina tehokkuuspalkoista. Vaikkapa näin: "Toisinaan työnantajat maksavat korkeampia palkkoja kuin mitä kysyntä ja tarjonta edellyttäisivät. Tämä johtuu siitä, että työntekijöiden etsiminen aiheuttaa kustannuksia yritykselle. Tarjoamalla korkeampaa palkkaa yritys houkuttelee enemmän päteviä hakijoita, jolloin se saa täytettyä pestin nopeasti. Toisaalta korkeampi palkka saa työntekijän sitoutumaan yritykseen pidemmäksi aikaa. Tätä kutsutaan tehokkuuspalkkamalliksi. Tehokkuuspalkkojen vaikutus on sama kuin minimipalkkalainsäädännön, mutta niitä syntyy työmarkkinoilla ilman mitään lainsäädäntöä."
Työttömyys on moninainen ilmiö: on piilotyöttömyyttä, pitkäaikaistyöttömyyttä, alityöllistymistä, suhdanneluonteista työttömyyttä ja taustalla voi olla minimipalkkoja, tehokkuuspalkkoja, etsintää, yksilöpsykologiasta kumpuavia palkkajäykkyyksiä ja sopimuskäytännöistä kumpuavia palkkajäykkyyksiä. Eikä perusoppikirjoissa päästä edes empiiriseen tutkimukseen, jossa varsinainen hupi sitten vasta alkaa (ja valitettavan usein siihen se hupi myös loppuu!).
Mitä olette mieltä? Ovatko yllä olevat tarinat vakuuttavia? Olisiko jokin muu tarina vielä vakuuttavampi ja voisiko sen esittää kysyntä-tarjonta-kehikossa?
*Ei tämäkään aivan mutkatonta ole. Taloustieteen oppikirjassa alla mainittavat mutkat väistetään sillä, että aleneva rajatuottavuus määritellään sen kautta, että pidetään muut tuotannontekijät vakioina, mutta koko tuotantofunktion rajatuottavuuteen - eli kun pitkällä aikavälillä voidaan muuttaa sekä pääoman että työvoiman määrää - ei oteta suoranaisesti kantaa. Luultavasti fiksu veto. Ajakaamme nyt kuitenkin rohkeasti noihin mutkiin.
Nick Rowe esittää yrityksen tarjontakäyrien nelikentän, ja samanlaisen jaottelun voisi tehdä tässä, tuleehan yrityksen tarjontakäyrä ja sen työn kysyntäkäyrä samasta paikasta, tuotantofunktiosta. Lyhyellä aikavälillä yksittäisen yrityksen kysyntäkäyrä on laskeva. Miksi? Koska työllä on aleneva rajatuottavuus, kun pääoman määrä pidetään vakiona. Tämä on se kysyntäkäyrä, joka Taloustieteen oppikirjan lukijoilla on luultavasti mielessä aina, kun tekstissä puhutaan työn kysynnästä. Oppikirjassa opetetaan, että markkinakysyntäkäyrä on yksittäisten kysyntäkäyrien summa, ei siitä sen enempää. Pitkällä aikavälillä taloustieteessä tyypillisesti oletetaan vakioinen rajatuottavuus, jolloin yksittäisen yrityksen pitkän aikavälin työn kysyntäkäyrä on vaakasuora. Entä pitkän aikavälin työn markkinakysyntäkäyrä? Rowen esimerkki yllä on siitä hyvin rakennettu, että hän puhuu maatiloista ja pystyy argumentoimaan, että pitkälläkin aikavälillä yhden tuotannontekijän tarjonta kansantalouden tasolla on vakio, jolloin myös pitkän aikavälin markkinakysyntäkäyrä laskee alaspäin. Voidaanko sama argumentti esittää pääoman suhteen? Kyllä voidaan. Pääoman tarjonta ei ole joustamatonta, mutta se ei ole äärettömän joustavaakaan: pääoman kysynnän kasvaessa sen hinta (korko) nousee, luoden näin nousevat rajakustannukset/alenevan työn kysyntäkäyrän.
**Se, että oppikirja maalaa tarinaa kitkatyöttömyydestä vapaaehtoisen työttömyyden mallin ympärille on hassua siinä mielessä, että kappaletta myöhemmin vapaaehtoinen työttömyys nimetään rakenteelliseksi työttömyydeksi. Ainakin silloin kun minä olin lukiossa, kitkatyöttömyys ja rakenteellinen työttömyys olivat erillisiä ilmiöitä (muistaakseni noita käsitteitä juurikin käytettiin lukion oppikirjassa).
***Matemaatikot voivat sitten kertoa, onko väärin kuvata samalla akselilla sekä satunnaismuuttujan toteutumia että odotusarvoja.
