Alkutuotannon kasvukivut

Kaivelen vanhoja. Edellinen postaus täällä, taustoja täällä. Ehkä tarpeeksi pitkään kun luen, opin kirjoittamaan menneestä ja nykyisestä vetävästi kuin Tommi Uschanov.

Suomessa puhutaan nykyään paljon rakennemuutoksista, mutta muutaman paperitehtaan lakkautus ja yhden entisen kännykkäjätin itsensäetsintä ei vedä vertoja sille, miten alkutuotannon osuus kansantuotannosta kutistui edellisen vuosisadan aikana. Vuonna 1920 suomalaisista 70,1 prosenttia sai toimeentulonsa maataloudesta. Vuonna 2004 osuus oli enää 4,2 prosenttia. Olemme menettäneet sadassa vuodessa miljoona työpaikkaa maataloussektorilla. Tämä valtava romahdus on aikamme suurin menestystarina.

Työn tuottavuus, eli tuotos jaettuna työpanoksella, kertoo miten paljon arvoa yksi työntekijä pystyy luomaan yrityksessä, toimialalla tai koko kansantaloudessa. Työn tuottavuuden kasvu on materiaalisen hyvinvoinnin perimmäinen lähde. Kun työn tuottavuus kasvaa, vähemmällä saadaan aikaan enemmän.

Harvoilla aloilla työn tuottavuus on kehittynyt yhtä hurjasti kuin maataloudessa. Teknologisen kehityksen ja työn paremman järjestämisen myötä Suomi on onnistunut vapauttamaan valtaosan kansastaan isiensä pelloilta kaupunkeihin mitä moninaisimpiin ammatteihin. Maatalous on itse asiassa yhä kärkialojamme tässä mielessä. 2000-luvulla työn tuottavuus kasvoi eniten juurikin alkutuotannossa, jättäen taakseen erinäiset teollisuus- ja palvelutoimialat. Kansainvälisellä kaupalla on ollut tietenkin tässä jo pitkään tärkeä rooli, kehityksen kirittäjänä ja kuluttajien kukkaroiden keventäjänä.

Tuottavuuden kasvun kääntöpuoli on ollut se, että maatalouden kyky työllistää ihmisiä on romahtanut. Tästä pääsemmekin elinkeinoelämän paradoksiin. Yritykset ja toimialat puhuvat paljon tuottavuuden merkityksestä, mutta samalla ne kehuvat itseään sillä, kuinka paljon ne työllistävät ihmisiä. Toisin sanoen ne kehuvat itseään tuotantonsa tehottomuudella.

Kuvittele tämä mille tahansa muulle resurssille. Kuvittele, että kehut ystävillesi, kuinka paljon onnistuit käyttämään rahaa autosi korjaamiseen. Kuvittele, että paperitehtaan omistaja kehuu, kuinka paljon energiaa hän tarvitsee paperinsa valmistamiseen. Turkisteollisuus, panimoala ja muut sektorit kehuvat itseään sillä, kuinka paljon ihmistyövoimaa ne tarvitsevat lopputuotteidensa valmistamiseen, vaikka ne olisivat eittämättä suurempien kehujen arvoisia, jos ne tarvitsisivat siihen vähemmän työntekijöitä. Sitä on edistys. Tuottavuus kasvaa ja työntekijöitä vapautuu uusien tarpeiden tyydyttämiseen. Mikään ei ole ollut niin tärkeää kuin se, että maataloudesta on vapautunut työvoimaa muualle talouteen. Kiitos Haber, Bosch ja Borlaug, kiitos Virtanen ja Karström.

Edistys ei ole tietenkään helppoa. Maatalouden rakennemuutos ei ollut kivuton prosessi eikä sen annettu tapahtua markkinoiden ehdoilla. Toisen maailmansodan jälkeen elinkelvottoman alkutuotannon yhteiskunnallisia seurauksia koetettiin padota lapiolinjalla, joka laittoi pienviljelijät töihin valtion maille, jotta heidän ei tarvitsisi lähteä kaupunkeihin. Mutta lapiolinja oli enemmänkin hätäisesti improvisoitu lääke tiettyyn työmarkkinoiden taitekohtaan kuin suuri taantumuksellinen visio. Niitäkin ääniä kuului, jotka halusivat pysäyttää kehityksen ja palata menneeseen. Esimerkki tällaisesta on Suomen asutustoimintakomitea, joka 1930-luvun alussa halusi museoida Suomen agraariyhteiskunnaksi.

Asutustoimintakomitea

Marraskuussa 1927 valtioneuvosto asetti komitean laatimaan ehdotusta asutuslain tarkistamisesta ja muista asutustoimintaa edistävistä toimenpiteistä. Komitean puheenjohtajaksi kutsuttiin oikeustieteilijä T. M. Kivimäki, joka myöhemmin jatkoi uraansa pääministerinä vuosina 1932-1936 ja vielä myöhemmin sotasyyllisenä Helsingin keskusvankilassa. Komitean jättäessä mietintönsä toukokuussa 1933 puheenjohtajana toimi Väinö Parkkali, Kivimäen siirryttyä aiemmin oikeusministeriksi Sunilan II:een hallitukseen.

Komitean mietintö on suurimmilta osin selostusta Suomessa ja muualla toteutetusta asutustoiminnasta ja sitä koskevasta lainsäädännöstä. Faktat ovat tietenkin tärkeitä, mutta paljon mielenkiintoisempia ovat ideat, joita niiden väliin ujutetaan. Tarkastellessaan asutustoimintaa ja sen tarpeellisutta laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa komitealla on kaksi huolta ylitse muiden: huoli kaupunkilaisen elämäntavan yleistymisestä ja huoli teollisuuden ja kaupan kyvystä tarjota ihmisille työtä.

Mietinnön luku ”Asutustoiminnan tarpeellisuus” alkaa kiehtovalla katsauksella väestökysymyksen historiaan, Antiikin rappioon ja germaanisten heimojen yhteiskunnalliseen tervehenkisyyteen. Luku kuvaa, kuinka väestönlisäys ajoi kreikkalaiset perustamaan siirtokuntia ympäri Välimerta ja sai heidät etsimään ansaintamahdollisuuksia maanviljelyn ulkopuolelta, kaupasta ja käsiteollisuudesta. Rahatalouteen siirtyminen ja tilojen pirstomista suosiva perintölainsäädäntö kiihdyttivät kehitystä, joka lopulta johti siihen, että ”[l]ahjakas helleenien rotu hävisi vähitellen sukupuuttoon ja tilalle muodostui sekarotu, joka ei kyennyt edes säilyttämään helleenien korkealle kehittynyttä kulttuuria” (s. 143). Miksi näin oli tapahtuva?

Tähän valitettavaan kehitykseen on tietenkin ollut myötävaikuttamassa useat eri syyt. Kun otetaan huomioon, mitä aikaisemmin on mainittu Kreikan talouselämän kehityksestä, on todennäköistä, että oleellisimpana syynä Kreikan väestöolojen rappeutumiseen oli maatalouden taantuminen elinkeinoelämässä. Teollisuus ja kauppa, niin tärkeätä kuin se lieneekin, ei tuo mukanaan terveitä elintapoja, samoin kuin asuminen kaupungissa ei myöskään lisää kansojen voimakkuutta. (s. 143)

Ai että tuota viimeistä virkettä! Tämän ja monen muun hulluuden jälkeen ei ole yllättävää, että komitea päätyi suosittelemaan taantumusta.

Varmana voidaan pitää, että uusille vuosiluokille, siirtolaisuudenkin melkein kokonaan pysähdyttyä, yhä lisääntyvässä määrässä vaikeutuu työnsaantitilaisuuksien löytäminen, ellei kehitystä määrätietoisesti ryhdytä johtamaan siihen suuntaan, että tilaton väestö ja väestönlisäys kiinnitetään maahan. (s. 231)

Seuraavan 25 vuoden aikana Suomeen syntyi yli kaksi miljoonaa ihmistä. Maamme olisi vielä tänäänkin hyvin erilainen paikka, jos asutustoimintakomitean neuvosta olisi pidetty kiinni ja tämä väestönlisäys "kiinnitetty maahan". Näin ei kuitenkaan tehty ja jo 16 vuotta myöhemmin kehityksen pysäyttäminen oli todettu periaatteen tasolla kestämättömäksi.

Alkutuotannon sietämätön kehitys

Asutustoimintakomitea oli harhainen, mutta se pyrki luomaan vakautta vaikeina aikoina. Tavoite on hyvä, mutta ongelma on siinä, että pyrkiessään tuottamaan turvaa politiikka usein tuottaa epävarmuutta. Politiikka on poukkoilevaa. Vuonna 2007 puhuttiin jakovarasta, vuonna 2014 kestävyysvajeesta. Vuonna 2012 puhuttiin 0,7 hoitajasta vanhusta kohti, vuonna 2014 norminpurkutalkoista. Vuonna 1933 puhuttiin siitä, kuinka maahan pitää sitoa väestöä, ja vuonna 1949 puhuttiin siitä, kuinka maasta pitää irrottaa väestöä.

Tuona vuonna yleisohjelmakomitea kirjoitti mietinnössään, että ”[T]ukirasituksen keventäminen ja maatalouden omaehtoisen kannattavuuden parantaminen on mahdollista vain tuotannon voimaperäistämisen ja suurpiirteisen rationalisoimisen tietä määrätietoisesti asteittain vähentämällä varsinaisesta maataloudesta toimeentulonsa saavien henkilöiden ja talouksien lukumäärää”. Mikä oli johtanut tähän?

Kun leipäviljan saatavuuteen Venäjältä pystyi luottamaan, Suomen oli helppo 1800-luvun lopulla erikoistua suhteellisen etunsa mukaisesti karjatalouteen. Vuosien 1917-1918 elintarvikekriisi antoi kuitenkin sysäyksen sille, että elintarvikeomavaraisuudesta tehtiin maatalouspolitiikan päätavoite. 1950-luvun alkuun mennessä tuo tavoite oli pitkälti saavutettu, ei vähiten pellonraivauksen ja asutustoiminnan ansiosta, ja politiikalla oli edessään uusi yhtälö.

Elintarviketuotteiden rajallinen kysyntä ja maatalouden nopea tuottavuuskehitys asettivat laskupaineita maataloustuotteiden hinnoille ja tätä kautta maatalousväen tuloille. MTK ei pitänyt tätä oikeudenmukaisena ja pyrkikin sitomaan maataloustulon koko väestön ansiotason kehitykseen. Tämä vaikuttaa merkilliseltä, mutta on muistettava, että omavaraisuuspolitiikan jäljiltä maatalous oli jo valmiiksi erittäin tiukassa valtiovallan otteessa. Kun ohjakset ovat käsissä, kysymys on vain siitä kuka ohjaa ja mihin suuntaan.

Kurssin kääntäminen kävi kuitenkin hitaasti. Vuoden 1949 yleisohjelmakomitea katsoi yllä esitetystä lainauksesta huolimatta ”olevansa pakotettu suosittelemaan toisenlaista ratkaisua”. Tuotannon tehostamiseen ei ollut varaa ja sen sijaan komitea suositteli mm. että Valtion viljavarastolle myönnettäisiin yksinoikeus tuoda ulkomaista viljaa, jota ei saisi myydä myllyihin kotimaista vaihtoehtoa halvemmalla.

Mietinnön eriävissä mielipiteissä kyseenalaistettiin periaatelinjaus tuotannon rationalisoinnista ja epäiltiin muiden elinkeinojen kykyä tarjota työpaikkoja kasvavalle ja maataloudesta vapautuvalle väestölle. Nämä olivat kuitenkin vain yksittäisiä soraääniä. Vuoteen 1949 mennessä konservatismi oli maatalouden osalta löytänyt sen paikan, joka konservatismille parhaiten sopii. Se oli alakynnessä esittämässä epäilyksiä edistyksestä ja hidastamassa rattaiden vauhtia, mutta se ei enää esittänyt vaihtoehtoista visiota.

Päätän postauksen aikalaisen todistukseen, toiminnanjohtaja Heikki Korpelan MTK:n kokouksessa 3.12.1957 esittämään talouspoliittiseen katsaukseen. Asutustoimintakomitean mietinnöstä oli kulunut tuolloin vain 24 vuotta. Puheenvuoro on harkitsevuudessan väkevä todistus työpaikkojen itseisarvoisuutta vastaan, jonka arvoa vain nostaa se, että sen esittäjä edustaa alaa, joka oli vuosikymmeniä suomalaisen työpaikkapolitiikan keskiössä.

Maataloustuottajilla ei ole ainoastaan oikeus, vaan myös velvollisuus torjua sellainen tavantakaa esiintyvä ajatus, että uusia tiloja olisi perustettava ja uutta peltoa raivattava vain työllisyyttä silmälläpitäen siinäkin tapauksessa, että ilman sitä voitaisiin tuottaa maataloustuotteita niin paljon kuin kansantaloudelliset ja muut näkökohdat huomioon ottaen katsotaan tarkoituksenmukaiseksi. Maataloutta ei saa muuttaa miksikään yhteiskunnan varatyömaaksi eikä työttömien kaatopaikaksi. Seurauksena siitä olisi vain joko se, että maatalousväestön elintaso jäisi auttamattomasti yhä enemmän jälkeen muiden väestöryhmien elintasosta tai se, että yhä enemmän valtion varoja olisi käytettävä maataloustuotteiden viennin tukemiseen, ja todennäköisesti saataisiin kokea kummatkin nämä valitettavat seuraukset. 

Edellä sanottua älköön käsitettäkö siten, ettei työllisyysnäkökohtia olisi otettava huomioon maataloustuotantoa koskevissa suunnitelmissa. Työllisyystilanne on maassamme siksi heikko, että myös maa- ja metsätalouden tarjoamat mahdollisuudet on käytettävä hyväksi, mutta ainoastaan siinä määrin kuin siihen on kestävät taloudelliset mahdollisuudet. Muussa tapauksessa joudutaan asiassa melko varmasti umpikujaan – ei vain maatalouden kannalta, vaan myös työllisyyttä silmällä pitäen.

Poliitikon huoli

Tämä postaus on osa sarjaa, jossa nostan vuosi-puolitoista sitten kirjoittamaani tekstiä pöytälaatikostani.

Työpaikat ovat talouspolitiikan johtotähti

Talouskasvun kriitikot olivat väärässä alusta asti. He olivat ja ovat edelleen oikeassa varoittaessaan ihmiskuntaa ympäristön kantokyvyn ylittämisestä. He huomioivat hyvin, kuinka haavoittuvainen järjestelmämme talouskasvun heikentymiselle, joskin tuossa haavoittuvuudessa on enemmän kyse hyvinvointivaltion lupauksista suurille ikäpolville kuin kapitalismin sisäisestä logiikasta. Talouskasvun kriitikot menivät kuitenkin vikaan sanoessaan talouskasvun ideologian olevan politiikan johtotähti. Politiikkaa tehdään talouspolitiikan ehdoilla, mutta talouspolitiikkaa tehdään työpaikkojen ehdoilla.

Esitellessään hallitusohjelmaansa 28. kesäkuuta 2011 Suomen tuore pääministeri, Kokoomuksen Jyrki Katainen kertoi eduskunnalle, että ”kaiken perustana on suomalainen työ”, että hyvinvointimme on kiinni siitä, ”kannattaako Suomessa teettää ja tehdä työtä”, ja että ulkopolitiikan yksi painopiste on edistää vientiä ja ”sitä kautta luoda Suomeen lisää työpaikkoja”. Taloudellisesta kasvusta Katainen puhui vain työpaikkojen ja työllisyyden yhteydessä. Katainen puhuu työstä paljon ja usein. Maaliskuussa 2013 hän kirjoitti, että ”talouspäätösten punaisena lankana on työn lisääminen”.

Jyrki Katainen pääministerinä on osoitus siitä, että edustuksellinen demokratia toimii. Kaksi kertaa vuodessa toteutettavassa Eurobarometri-kyselyssä eurokansalaisilta kysytään, mitkä heidän mielestään ovat tärkeimpiä, ratkaisua vaativia kansallisia kysymyksiä. Lähes jokaisena vuonna, jokaisessa maassa eniten huomiota saa työttömyys. Uusimmassa kyselyssä keväällä 2013 47 % suomalaisista piti työttömyyttä tärkeimpänä poliittisena haasteena. Vastausvaihtoehto ”taloudellinen tilanne” ei Suomessa pärjää työttömyydelle, puhumattakaan inflaatiosta, veroista tai julkisesta velasta.

Talouspolitiikalla pyritään luomaan sellainen yleinen taloudellinen ilmapiiri, jonka ajatellaan synnyttävän työpaikkoja. Tavoitetta edistetään mm. kannustavalla yritysverotuksella, väestön koulutuksella ja aktiivisella työvoimapolitiikalla. Työn kannattavuutta nostetaan esille myös muilla politiikan osa-alueilla, kuten ympäristöpolitiikassa ja sosiaalipolitiikassa.

Tämä postaussarja ei arvioi yllä kuvattua yleistä talouspolitiikkaa, eikä pyri vastaamaan siihen, miten vaikkapa yritysverotus vaikuttaa työllisyysasteeseen. Tämä postaussarja tutkii sitä, miten yksittäisiä työpaikkoja pyritään synnyttämään ja suojelemaan niin kansallisella kuin kunnallisellakin tasolla. Ajatus siitä, että jokaisella merkittävällä poliittisella hankkeella tulee torjua työttömyyttä, on vaikutusvaltainen. Ilman sitä Tampere olisi jäänyt ilman tunnelia.

Tunneli tasaiselle maalle

Syksyllä 2013 Tampereen valtuusto päätti rakentaa tunnelin kaupungin pohjoispuolelle, Näsijärven etelärannalle. Päätöstä edeltänyt poliittinen prosessi oli pitkä ja tuskainen. Sen ymmärtämiseksi on hyvä nähdä kaupunkien historian pitkä kaari.

Kaupungit ovat aina syntyneet veden äärelle. Veden noste teki kaupan mahdolliseksi niin jokia pitkin kuin järvien ja avomerien ylitsekin. Kosket mahdollistivat painovoiman valjastamisen tuotannon hyödyksi. Kehitys kuitenkin kehittyi ja muutti talouden rakenteita. Entisistä valteista tuli kaupunkisuunnittelun haasteita. Nykyään tavara kulkee paremmin myös maanteitä ja rautateitä pitkin ja energiaa voidaan tuoda Saudi-Arabiasta tai Olkiluodosta. Kaupunki ei ole enää sijainti, vaan ihmiset. Siinä missä aiemmin kaupungin elinehto oli hyvä ympäröivä vesialue, nykyään se on suuri määrä ihmisiä työskentelemässä ja viihtymässä lähellä toisiaan. Tämä näkyy hyvin Helsingissä, jossa vanhoja satama-alueita muutetaan asuinalueiksi.

Tampere nousi vapaakaupunkistatuksen ja vesivoiman siivittämänä 1800-luvun loppuun mennessä maamme tärkeimmäksi teollisuuskaupungiksi. Kaupunki sijaitsee kapealla kannaksella pohjoisen Näsijärven ja eteläisen Pyhäjärven välissä. Kaupungin halki virtaa Tammerkoski, jonka kupeessa on vuosien varrella tuotettu metallia, paperia, puuvillaa, verkaa ja Tammerkosken sillalla-yhteislauluohjelmaa.

Tampereen haaste on se, että hyvin moni haluaa asua siellä. Väestömäärän arvioidaan kasvavan kaupunkiseudulla 90 000 ihmisellä vuoteen 2030 mennessä. Nämä ihmiset on halvempi asuttaa tiivistämällä jo olemassa olevaa kaupunkia kuin rakentamalla täysin uusia asuinalueita. Rantaväylän tunneli vapauttaa maata autoilta asukkaille. Tunneli on kallis tapa tiivistää, mutta vaakakupissa painoivat muutkin asiat.

Hieman yli viikkoa ennen ratkaisevaa valtuuston kokousta neljä SDP:n valtuustoryhmän jäsentä päätti, vastoin Tampereen sosialidemokraattien vaaliohjelmaa, kannattaa tunnelia. Yksi heistä oli Hanna Tainio, kaupunginvaltuuston entinen puheenjohtaja ja kaupungin sosialidemokraattien entinen pormestariehdokas, joka valittiin vuonna 2011 eduskuntaan Pirkanmaan suurimmalla äänimäärällä. Äänestyksen jälkeen Tainio ja kolme muuta tunnelia kannattanutta demaria erotettiin valtuustoryhmästä.

Päätöksen ympärillä käyty draama on tietenkin mielenkiintoinen. Demarinelikon julkistaessa uuden kantansa huomio keskittyi luonnollisesti itse päätökseen ja sen seurauksiin tunnelipäätöksen voimasuhteille, mutta myös päätöksen syyt ja perustelut ovat tärkeitä.

Tältä pohjalta teimme vaikean harkinnan jälkeen päätöksen, että nyt on oikea aika rakentaa tunneli. Hanke on mitä parhain maan hallituksen peräänkuuluttama elvytyshanke. Työ on mahdollista käynnistää välittömästi ja se tuo Tampereelle jo loppuvuonna 300–400 työpaikkaa ja pitkällä tähtäimellä 11 000 henkilötyövuotta, kun nykyinen maanpäällinen ohitustie viedään tunneliin ja siltä vapautuvalle alueelle voidaan rakentaa 3000 uutta asuntoa.

Positiivisiin työllisyysvaikutuksiin kiinnittivät huomiota myös tunnelia kannattaneet Vihreät ryhmäpuheenvuorossaan. Tunnelia vastustaneen SDP:n ryhmäpuheenjohtaja Pekka Salmi epäili laskelmien paikkaansapitävyyttä ja pelkäsi, että osa rakentamisen hyödyistä valuisi kaupungin ulkopuolelle ja että tunneli syrjäyttäisi muuta rakentamista alueella, näin vähentäen tunnelin työllisyysvaikutusta. Nämä ovat tuttuja argumentteja kaikista keskusteluista, joissa eri hankkeiden työllisyysvaikutuksista puhutaan.

Poliitikot haluavat siis synnyttää uusia työpaikkoja. Tampereella he olivat valmiita tekemään vuosikymmenien aikajänteellä vaikuttavia paikallisia liikenne- ja maankäyttöpoliittisia ratkaisuja lyhyen ja pitkän aikavälin työpaikkavaikutusten vuoksi. Sen lisäksi, että työpaikkoja aktiivisesti synnytetään, niitä myös aktiivisesti suojellaan, kun muut yhteiskunnalliset tavoitteet uhkaavat niiden olemassaoloa.

Työttömien turkistarhaajien itkevät lapset

Kesäkuussa 2013 eduskunta kokoontui keskustelemaan ensimmäisestä uuden perustuslain mukaisesta kansalaisaloitteesta turkistarhauksen lakkauttamiseksi. Aloite oli päätynyt eduskunnan käsiteltäväksi kerättyään ensin tarvittavat 50 000 allekirjoitusta kansalaisilta ja käytyään sitten maa- ja metsätalousvaliokunnan mietittävänä. Valiokunnan kannanotto antoi alkutahdit aloitteen hautaamiselle.

Valiokunnalle toimitetussa selvityksessä on todettu, että elinkeinon työllistävyys on 4 300 henkilötyövuotta (PTT:n selvitys 5/2013), josta suoraan työllistyviä n. 3 000. Välillinen, muiden tuotantopanosten ja palvelujen kautta tuleva työllistävyys on 1 300 henkilötyövuotta.

Mietinnön loppupuolella tulee esiin tärkeä työllisyysvaikutusten arvioimiseen liittyvä seikka. Talous on monimutkainen järjestelmä, jossa kaikki liittyy kaikkeen.

Edellä esitetystä käy ilmi turkiselinkeinon merkittävät taloudelliset vaikutukset. Valiokunta korostaa erityisesti elinkeinon merkitystä maamme vientitulojen kerryttäjänä ja maaseudun yritystoiminnan toimeentulon lähteenä, jolla on laajoja taloudellisia ja työllistäviä vaikutuksia alueellisella tasolla. Myös tuotantopanosten hankinnan, turkisten jatkojalostuksen ja myyntitoiminnan kautta syntyy laajoja taloudellisia vaikutuksia. Valiokunta kiinnittää lisäksi huomiota siihen, että maassamme syntyvä teurastus- ja kalasivutuote, noin 250 miljoonaa kiloa vuodessa, ostetaan turkiseläinten rehuksi. Lisäksi hoito- ja poistokalastuksen saaliita käytetään turkistarhauksessa.

Viesti on selvä. Jos taloudesta poistaa yhden palan, rakennelma alkaa sortua tuon palan ympäriltä.

Eduskuntakäsittelyssä (lähetekeskustelu, yleiskeskustelu) työllisyyteen viitattiin noin joka toisessa puheenvuorossa. Mielenkiintoista on myös se, että tarhauksen puolustajat muuten käyttivät kärkenään kolmea taloudellista argumenttia: vienti, verotulot ja työpaikat. Bruttokansantuotetta he eivät maininneet sanallakaan. Noin joka kymmenennessä puheenvuorossa mainittiin luku työllisyydestä. Lukuja esitettiin 2000 ja 20 000 väliltä, useimpien arvioiden keskittyessä noin neljään ja puoleen tuhanteen ja seitsemääntoista tuhanteen. Nämä kaksi lukua tulevat kahdesta eri tutkimuksesta: Timo Karhulan, Arto Latukan ja Teppo Rekilän MTT-selvityksestä Turkistalojen talous ja alan merkitys sekä tulevaisuuden näkymät Suomessa. (työllisyysvaikutus 22 000 työpaikkaa) ja PTT:n Turkisalan kokonaistaloudellinen merkitys (työllisyysvaikutus noin 4 500 työpaikkaa).

Vain yksi aloitetta kannattanut edustaja, Vasemmistoliiton Silvia Modig, esitti kritiikkiä salissa esitettyjä lukuja kohtaan, puolustaen Pellervon matalampaa lukua MTT:n korkeampaa lukua vastaan. Peter Östman (kd) kritisoi kansalaisaloitteessa esitettyä lukua, 700, liian matalaksi.

Vaikka yksittäiset edustajat, kuten perussuomalaisten Jussi Halla-aho ja Mika Niikko korostivat kysymyksen olevan ensi sijassa eettinen, lopulta työpaikat voittivat. Aloitteen kaataneen enemmistön tuntemukset puki hyvin sanoiksi sosialidemokraattien Jukka Kärnä:

...omalta kohdaltani voin sanoa, etten tule sitä nappia painamaan, jolla passitettaisiin arviolta 17 000 suomalaista työttömyyskortistoon, olletikin kun koko maan työttömyys alkaa olla 9 prosentin tietämillä ja kasvamaan päin.

Työpaikkapolitiikka

Muistan seuranneeni sekä tunneli- että turkistarhauskeskustelua hämmentyneenä, jopa turhautuneena. Kyse ei ollut niinkään siitä, kumpi joukkue voitti – tunnelia kannatin varovaisesti, turkistarhausaloitteen suhteen olin kahden vaiheilla – vaan siitä, miten peli ratkesi. Esitettyjä lukuja hankkeiden työllisyysvaikutuksista pidettiin tunnelin rakentamisen kohdalla tarpeeksi suurina ja turkistarhauksen lakkauttamisen kohdalla liian suurina. Lukuja esitettiin suurella varmuudella, silloinkin, kun niitä oli ilmoilla useampia erilaisia.

Hämmennys ja turhautuminen syntyi suhteessa omaan ammattitaitooni. Työmarkkinoihin jossain määrin erikoistuneena taloustieteilijänä minusta tuntui, että minun olisi pitänyt ymmärtää, miten näitä lukuja lasketaan. En ymmärtänyt sitä lainkaan ja itse asiassa pidin koko yritelmää mahdottomana. Aloin tutustua näihin laskelmiin, joiden taustalla opin olevan panos-tuotos-menetelmän, ja tätä kautta aloin ymmärtää poliitikkojen näkemystä laajemminkin. Tässä postaussarjassa kutsun tuota näkemystä työpaikkapolitiikaksi.

Koska suhtaudun työpaikkapolitiikkaan kriittisesti, vääristelyn vaara on ilmeinen. Yhteiskunnallinen kritiikki perustuu liian usein olkiukkoihin eli vastapuolen arvojen, oletusten, väitteiden tai tavoitteiden väärin esittämiseen. Palaan tähän aiheeseen alempana, mutta ensin koetan ilmaista mahdollisimman selkeästi ja vilpittömästi sen, mitä itse tarkoitan työpaikkapolitiikalla.

Työpaikkapolitiikka ei ole yhtenäinen poliittinen ohjelma. Se on pikemminkin kokoelma ajatuksia, jotka tukevat toisiaan. Nämä ajatukset voidaan hahmottaa neljän teeman kautta.

Työpaikkapolitiikka on arvolähtökohta. Työpaikkapolitiikassa minkä tahansa asian riittävä ja tärkein peruste on se, että sillä luodaan työtä. Työllä ja työpaikoillla on itseisarvo, joten tätä ei tarvitse perustella. Mikäli työpaikkapolitiikkaa perustellaan muiden yhteiskunnallisten tavoitteiden kautta – kuten talouskasvu, julkisen velkaantumisen ehkäisy, tasa-arvo – ei ole tarpeen miettiä sitä, onko kulloinkin edistettävä työpaikkapoliittinen toimenpide paras mahdollinen tapa edistää näitä perimmäisempiä tavoitteita.

Työpaikkapolitiikka on tapa hahmottaa työmarkkinat. Työpaikkapolitiikan näkökulmasta työmarkkinat ovat joukko tuotannonaloja ja näiden tuotannonalojen työpaikkoja. Eri tuotannonalat kytkeytyvät toisiinsa ostojen ja myyntien kautta: ravintola-ala ostaa olutta panimoteollisuudelta ja panimoteollisuus myy olutta ravintola-alalle. Näistä ostoista ja myynneistä muodostuu rahavirtoja kansantaloudessa. Näiden rahavirtojen lisäksi eri tuotannonaloilla on oma tuotantoteknologiansa, joka määrää, kuinka paljon työpaikkoja tietty rahavirta synnyttää. Työpaikkoja tuhoutuu, kun nämä rahavirrat hupenevat ja niitä syntyy, kun nämä rahavirrat kasvavat.

Työpaikkapolitiikka on menetelmä. Koska tämän maailmankuvan keskiössä ovat työpaikat, on oltava tapa laskea näitä työpaikkoja. Tämä tapahtuu hyödyntäen panos-tuotos-menetelmää. Teoria ja metodit eli maailmankuva ja menetelmät heijastelevat toisiaan. Näin on myös työpaikkapolitiikan ja panos-tuotos-menetelmän osalta. On helpompi ymmärtää Jukka Kärnän maailmankuvaa, kun tietää, miten hänen kortistokauhukuvansa mitta, 17 000 työpaikkaa, on laskettu.

Työpaikkapolitiikka on poliittisia päätöksiä ja tavoitteita. Koska työpaikat ovat arvokkaita, politiikan tehtävä on ehkäistä yllä mainittujen rahavirtojen hupenemista ja synnyttää uusia rahavirtoja. Työpaikkapolitiikan näkökulmasta jokainen julkisen sektorin menopäätös on tilaisuus synnyttää uusia työpaikkoja ja jokaisen julkisen sektorin päätöksen yhteydessä on varottava työpaikkojen tuhoamista.

Olkiukkojen rakentaminen ei vaadi laskelmointia tai älyllisiä ponnistuksia. Päinvastoin, se tulee meiltä ihmisiltä luonnostaan. On vain koetettava ymmärtää asioita niiden omilla ehdoilla ja nähdä hyvää siinäkin, mitä pitää huonona. Olen pyrkinyt totuudenmukaisuuteen ja ymmärrykseen, mutta en voi väittää, etteikö näkemykseni työpaikkapolitiikasta olisi olkiukko. Minun ei ole mahdollista tehdä tuota arviota. Toivon, että lukija kokee esittämäni työpaikkapolitiikan tunnistettavana ilmiönä ja vaikka se tuntuisikin olkiukolta tässä vaiheessa, toivon, että se tulee eloon seuraavien lukujen ja niiden sisältämien esimerkkien kautta.

John Maynard Keynes sanoi, että mestarillisessa taloustieteilijässä on oltava matemaatikkoa, historioitsijaa, valtiomiestä ja filosofia. Pyrin tässä postaussarjassa olemaan enemmänkin kohtalainen esseisti kuin mestarillinen taloustieteilijä, mutta luotan, että samat ominaisuudet ovat hyveitä molemmissa rooleissa.

Kommentti: Olen yleisesti ottaen melko tyytyväinen tähän johdantoon, se on minusta kelvollisesti kirjoitettu. Muutama päivitys. Kuten saatatte tietää, Suomen pääministeri ei ole enää Jyrki Katainen, vaan vielä hetken ajan Alexander Stubb. Sinänsä tilanne ei ole muuttunut: Kokoomuksella on näihin vaaleihin "viisi keskeistä tavoitetta", joista ensimmäinen on "Asetataan työ etusijalle". Eurobarometrin osalta sanottakoon, että nyt tuoreimmassa kyselyssä (82 eli syksy 2014) työttömyys on edelleen kärkihuoli, prosenttiluvun ollessa nyt 49. Tunneliäänestyksen takia SDP:n Tampereen valtuustoryhmästä erotettu nelikko on sittemmin otettu takaisin.

Ehkä suurin haaste tässä luvussa oli koko tekstin aiheen määrittely. Lähtökohtana kirjoittamisessa oli ymmärtää työllisyyslaskelmia ja levittää ymmärrystä niistä. Koin kuitenkin, että nuo laskelmat liittyivät laajemminkin tietynlaiseen tapaan hahmottaa työmarkkinat ja työpaikat politiikassa, ja päätin kutsua tuota laajempaa kokonaisuutta nimellä työpaikkapolitiikka. Saanpahan sitten rönsyillä.

Kommentit suuresti tervetulleita!

Työpaikkapolitiikka-postaussarja

Mitä tarkoittaa se, että turkistarhaus työllistää 17 000 ihmistä? Mihin viitataan välillisillä työllisyysvaikutuksilla? Miten työllisyysvaikutusten laskeminen liittyy työn ympärillä tehtävään politiikkaan?

Syksystä 2013 kevääseen 2014 kirjoitin pöytälaatikkooni tekstiä näistä kysymyksistä. Tarkoituksenani oli jossain vaiheessa julkaista teksti joko pitkähkönä esseenä tai lyhyehkönä tietokirjana. En ole varma, mihin ja miksi kirjoittaminen tarkalleen ottaen päättyi. Koska oma deadlineni tekstini suhteen oli joka tapauksessa seuraavat eduskuntavaalit ja koska postaukseni merenkulun työllisyysvaikutuksista herätti kiinnostusta, julkaisen tekstin nyt blogipostauksina.

Tekstiä on noin 100 000 merkkiä. Tarkoituksenani on julkaista se vain hyvin kevyesti editoiden. Tämä tarkoittaa esimerkiksi vanhentuneita lauseita, joissa puhun Jyrki Kataisesta pääministerinä tai vanhahkoja esimerkkejä, jossa riepottelen laskelmia ja lausahduksia 2010-luvun alkupuolelta. Tämä saattaa tarkoittaa myös lauseita, joista olen nyt eri mieltä, mutta enimmäkseen pidän kirjoittamiani ajatuksia edelleen tolkullisina. On lukuja ja kappaleita, jotka ovat hyvin keskeneräisiä, mutta koetan parsia ne lukukelpoisiksi. Liitän jokaisen postauksen loppuun pienen huomion. Teksti on tyyliltään rönsyilevämpää ja pohdiskelevampaa kuin tämän blogin postaukset yleensä, mutta toivottavasti nautitte ja kommentoitte.