Rahapoliittinen suvereniteetti ja valtionvelka

Heikki Pursiainen on kirjoittanut asiapitoisen postauksen , jossa hän sanoo väitteiden

rahapoliittisesti suvereeni valtio selviää aina veloistaan

ja

rahapoliittisesti suvereeni valtio ei yksinkertaisesti voi ajautua maksukyvyttömäksi vastentahtoisesti

olevan epäkiinnostavia ja älyllisesti steriilejä. Jussi Ahokas ja Lauri Holappa, joihin Heikkikin viittasi postauksessaan, kirjoittavat Heikille toivottavasti oman vastauksensa (lisäys: tässä), mutta ottamatta puolia ajattelin esittää joitakin huomioita.

Haluaisin kutsua tätä postausta nörtähtäväksi, mutta tosiasia on, että tämä on vain tylsä.

Kaksi eri asiaa

Heikki kirjoittaa:

Se, että se on maksukykyinen sanan jossakin teknisessä merkityksessä on herttaisen yhdentekevää.

Sana "jossakin" vaikuttaisi olevan lauseen väitteen kannalta tarpeeton, ja tuo sana vaikuttaa vähättelevän sanojen teknisiä merkityksiä ylipäätään. Tällaista en voi sivuuttaa.

Huoneentauluni.

Lyön pöytään talouskeskustelun arvovaltaan vetoamispelin valtin: nobelistikortin. Chris Sims, älyllisesti viriili jos mikä, vuoden 2013 AEA-puheessaan:

Economists and journalists sometimes treat inflation as a form of default, but it is not.

Vaikka on totta, että velanmaksun mahdollistaminen rahapohjaa laajentamalla heikentää "yleisön" ostovoimaa samalla tavalla kuin velkojen maksamatta jättäminen, on näillä kahdella eroja. Velkojen maksamatta jättämisen seuraukset ovat epävarmemmat, ja tällä on negatiivisia vaikutuksia rahoitusmarkkinoilla. Se, keneen ostovoiman heikentyminen kohdentuu luultavasti on erilainen kahdessa tapauksessa. Ehkä poliitikot eivät ymmärrä Heikin pointtia ja ajattelevat, että nämä ovat kaksi eri asiaa. Kaikella tällä on merkitystä.

Minusta tämä on tämä on kiinnostavaa, mutta ei siinä ole mitään vikaa jos jostakusta muusta se on epäkiinnostavaa. Ensisijainen kysymys ei tässä kuitenkaan ole "Onko tämä kiinnostavaa?" vaan "Onko tämä politiikkarelevanttia?". Oma intuitioni jälkimmäiseen olisi ei.

Rahapoliittinen suvereniteetti on tietenkin tärkeä politiikkakysymys. Sillä, että Suomi liittyi euroon oli vaikutus suomalaisten hyvinvointiin. Vaikea kuitenkin nähdä, miten tämä liittyisi suoranaisesti siihen, että Suomi luopui mahdollisuudesta inflatoida valtionvelka pois, koska euro vaikuttaa suomalaisten kannalta ensisijaisesti valuuttakurssikysymykseltä. Muutenkin vaikka myös valtionvelka on tärkeä puoli rahapoliittisessa suvereniteetissa, intuitioni on että se on paljon vähemmän tärkeä kuin suhdannepolitiikka, tai jopa rahoitusmarkkinaintegraatio.

Heikki itse tuntuu lupailevan postausta aiheesta:

Rahan painaminen valtion menojen rahoittamiseksi ei itse asiassa yleisesti ottaen ole järkevää, mutta jätetään tämä oman bloginsa aiheeksi.

Sims yllä mainitussa paperissaan rakentaa mallin, jossa hän tarkastelee millä keinoilla valtion kannattaa pysyä budjettirajoitteessaan kun julkiset menot yhtäkkiä kasvavat: ottamalla lainaa, kiristämällä verotusta vai painamalla rahaa. Heikki luultavasti tekee hieman yleisöystävällisemmän mallin, ja hyvä niin. Tässä kuitenkin esimauksi Simsin summausta. Nobelistimies tuntuu sanovan, että olisi ollut hyvä jos Etelä-Euroopan maat olisivat voineet käyttää inflaatiota finanssikriisin aiheuttamasta julkisen talouden sokista selviämiseen.

When only distorting taxes are available, there is a benefit to keeping tax rates stable. A highly variable time path of tax rates produces higher dead-weight loss than a more stable path that delivers the same cumulative revenue. With nominal debt, flexible prices, and costless inflation, it is optimal to keep revenue very stable, allowing inflation to absorb most of any fiscal shocks. While this result is well known, Siu (2004) and Schmitt-Grohé and Uribe (2001) have shown that when nominal rigidities are present, variation in inflation becomes costly, and that this leads to very little use of inflation to smooth tax rates except (as Siu shows) when fiscal disturbances are very large. The model in section III.3 below argues that this conclusion is sensitive to those papers having allowed only for one-period debt. With longer debt, the costs of tax smoothing via surprise inflation can be much lower. In any case, the economic situation in the southern-tier European countries probably reflects the “very large fiscal shock” case.

Emulaatioiden aika

Robin Hansonin Age of Em on ilmestynyt. Se on epätavanomainen, kiehtova ja huolellinen kirja, jota voisi kutsua spekulatiiviseksi nonfiktioksi. Hanson ottaa lähtökohdakseen yksittäisen teknologian, ja hän pyrkii kuvittelemaan miten tuon teknologian käyttöönotto muuttaa sitä miten elämme, yksilöinä ja yhteisöinä. Muutos on verrattavissa niihin kumouksiin, joita ihmislaji ja maapallo kokivat maatalouden synnyn ja teollisen vallankumouksen yhteydessä.

Robin Hanson on George Mason Universityn apulaisprofessori (associate professor) ja Overcoming Bias-blogin kirjoittaja. Hanson on taloustieteilijä, mutta myös teknologianörtti, joka 1980-luvulla lopetti fysiikan tohtoriopinnot ja lähti useaksi vuodeksi töihin Lockheedille tekoälytutkimuksen pariin. Hän on tähän mennessä ehkä tunnetuin ennustemarkkinoita koskevasta työstään.

Tiedän, että internetissä on paljon tätä parempia kirjoituksia ja paljon minua parempia kirjoittajia, mutta toimikoon tämä nyt suomenkielisenä esittelynä ja johdatuksena kirjan pariin. En ehkä sanonut sitä, mutta suosittelen kirjan lukemista. Suomeksi samoja teemoja käsitellään Kaj Sotalan Kehittyvä ihmiskunta-kirjassa, jossa käydään läpi hyvin esimerkiksi tässä vähemmälle huomiolle jääviä yksityiskohtia teknologiasta.

Teknologinen lähtökohta: aivoemulaatiot

Aivoemulaatio tarkoittaa ohjelmistoa ja laitteistoa, joka enemmän tai vähemmän tarkasti toisintaa aivojen toiminnan. Aivot ovat vain solujen ja hiukkasten välistä vuorovaikutusta, ja jos (jatkossa: kun) tuo vuorovaikutus opitaan mallintamaan, aivot ja ihminen voivat jatkaa elämäänsä ilman nyt käytössä olevaa hermokudosta.

Aivoemulaatiot vaativat sen, että aivot pystytään kuvantamaan, mallintamaan ja simuloimaan taloudellisesti kannattavalla tavalla. On vaikea nähdä, miksi tähän ei ennen pitkää pystyttäisi - Hansonin arvion mukaan tässä kestää enintään tuhat vuotta, mutta myös seuraavan sadan vuoden aikana voidaan hyvin nähdä riittävää kehitystä.

Mitä tapahtuu, kun aivoemulaatioista tulee riittävän hyviä ja riittävän halpoja? Monia erilaisia asioita. Pohjimmiltaan kyse on, omasta mielestäni, siitä että työkykyisiä ihmisiä voidaan nykyiseen verrattuna tuottaa huomattavasti nopeammin ja ylläpitää halvemmin. Ja on tärkeä ymmärtää, että tässä on kyse ihmisistä. Emulaatiot ovat ihmisiä. Vaikka kuinka kummalliseksi maailma menee, sen keskiössä on ihmisiä. Erilaisia kuin me, ehkä, mutta toisaalta niin olivat metsästäjä-keräilijätkin.

Katsotaan seuraavaksi, millaisia emulaatiot ovat.

Millaisia emulaatiot ovat?

Emulaatiot ovat valikoitunut joukko ihmisiä. Koska emulaatioteknologia luultavasti kehittyy niin, että aivot opitaan emuloimaan ensin vain niin, että aivot tuhoutuvat tässä prosessissa, ensimmäiset emuloidut ihmiset ovat luultavasti hyvin riskihalukkaita, epätoivoisia, tai jo kuolleita (syväjäädytetyt).

Uusien aivojen emulointiin ja emulaatioiden ylläpitoon liittyy kustannuksia, ja nuo kustannukset on katettava joko alkupääomalla tai tulevan työn synnyttämällä lisäarvolla. Emulaatiot ovat siis joko rikkaita tai tuottavia ihmisiä. Tämä määrittää sen, miten emulaatiot poikkeavat nykyisestä ihmiskunnasta. Periaatteessa kaikki tekijät, jotka ovat korreloituneita tuottavuuden kanssa, korostuvat emulaatiopopulaatiossa.

Emulaatiot elävät virtuaalitodellisuudessa. Emulaatiot vaativat elääkseen rautaa ja energiaa, ja joidenkin yksilöiden tulee elää fyysisessä todellisuudessa ylläpitämässä näitä edellytyksiä. Useimmat kuitenkin voivat yhtä hyvin elää virtuaalitodellisuudessa. Tästä tulee valtava elämänlaadun paraneminen. Virtuaalitodellisuudessa ei tarvitse tehdä kotitöitä tai tuntea nälkää - ellei erityisesti halua.

Emulaatiot elävät eri vauhtia. Kuten tietokoneita nykyään, emulaatioiden käyttämää signaalinkäsittelylaitteistoa on saatavilla nopeampina ja hitaampina versioina. Tästä syystä emulaatiot tulevat elämään suuresti erivauhtisina, ja aika on vahvasti subjektiivista. On yksilöitä, jotka elävät vuosia kun maapallo pyörähtää akselinsa ympäri, kun taas toiset yksilöt ehtivät elää samassa ajassa vain tunteja. Nykyihmistenkin aika ilmeisesti vaihtelee - toisten aivot vain toimivat nopeammin - mutta paljon pienemmässä mittakaavassa.

Emulaatioita voi muokata. Emulaatioiden idea on se, että aivojen toiminta voi edelleen olla "musta laatikko", jonka toimintaa ei mallintamisesta huolimatta täysin ymmärretä. Koko ajatus siitä, että emulaatiot tulevat ennen keinoälyä perustuu siihen, että on helpompi mallintaa jo nykyisin toimivat aivot kuin rakentaa tyhjästä uudet. Tästä huolimatta emulaatioita ymmärretään luultavasti riittävän hyvin, että niitä voidaan muokata. Emulaatioista voidaan esimerkiksi ahkerampia tai keskittyneempiä. Jälleen on huomionarvoista se, että tämä on mahdollista nykyäänkin (ks. yliopisto-opiskelijoiden Adderallin käyttö Yhdysvalloissa).

Emulaatioiden elinkaaret vaihtelevat. Nykyihmisille syntyminen ja kasvaminen on hidasta ja kuolema tuskallista. Useimmat emulaatiot ovat juuri senikäisiä mitä tarvitaan siihen työhön mitä varten ne luodaan. Runoilijat tyypillisesti tuottavat parhaat työnsä nuorempina kuin romaanikirjailijat (lähde).

Käsitys kuolemasta voi olla erilainen. Jos teet itsestäsi kopion, joka elää vain muutaman tunnin, onko tässä kyse kuolemasta? Kysymys ei ehkä ole niinkään siitä, että lopetanko itseni vaan siitä, että haluanko muistaa sen, mitä olen kokenut.

Millaisia emulaatioiden yhteiskunnat ovat?

Talouskasvu on nopeaa. Talouskasvu syntyy tuotannontekijöiden määrän kasvusta ja teknologian kehityksestä. Ihmistyö on tärkein tuotannontekijä ja teknologisen kehityksen lähde. Emulaatiot mahdollistavat ihmistyön määrän valtavan kasvun ja sitä kautta talouskasvun kiihtymisen. Tällä hetkellä maailmantalous kaksinkertaistuu noin kerran 15 vuodessa, mutta emulaatioiden myötä tuo luku voisi olla esimerkiksi 18 kuukautta. Tämä todennäköisesti tarkoittaa sitä, että myös reaalikorot nousevat.

Kilpailu on voimakasta. Täydellisen kilpailun markkinoilla toimijat ottavat hinnat annettuina. Se on määritelmä. Jos sitten mietit hetken sitä, kuinka paljon työmarkkinoilla kaiken kaikkiaan käydään palkkaneuvotteluja, ymmärrät miten kaukana olemme kovimmasta mahdollisesta kilpailusta.

Jos minä pystyisin kopioimaan itseäni rajattomasti, pystyisin disruptoimaan aika isolla tavalla suomalaisia työmarkkinoita. Ottaisin ensin tietenkin haltuun ekonomistien työmarkkinat. Olen 28-vuotias ja voisin hyvin vielä kouluttautua muihin ammatteihin. On itse asiassa melko vähän ammatteja, joita en olisi valmis tekemään. Joku voisi jopa suuttua, jos sanoisin, että maatalouslomittajan elämä ei ole elämisen arvoista. Ja tuosta valinnastahan siinä olisi kyse.

Jos minä en haluaisi tehdä itsestäni lisää kopioita, niin ei haittaa. Luultavasti joku jossain haluaisi. Lopputulos olisi joka tapauksessa sama.

[Omaa spekulaatiota:] Kilpailua luultavasti rajoittaa myös sosiaaliturvan puute. Nykyihmisisten oikeudenmukaisuuskäsitykseen kuuluu, että jos kaksi ihmistä tekevät uuden ihmisen, josta ne eivät pysty huolehtimaan, muiden ihmisten tulee huolehtia tuosta uudesta ihmisestä. Entä jos minä teen itsestäni virtuaalisen kopion, jonka ylläpidosta en voi huolehtia (esimerkiksi en pysty maksamaan serverivuokraa)? Vaikea sanoa, miten tulevat ihmiset tämän ajattelevat, mutta ainakin itse veikkaisin että yhteiskunta olisi valmis antamaan tuon kopion kuolla, koska se ei ole ainutlaatuinen siinä mielessä missä uusi syntynyt lapsi on.

Voimakkaan kilpailun tuloksena palkat laskisivat. On syytä muistaa, että virtuaalitodellisuus poistaa jo merkittävän osan ikävistä kokemuksista, mikä parantaa elintasoa. Emulaatioiden palkan voi hahmottaa seuraavasti. Emulaatio käyttää elääkseen laitteistoa ja energiaa, ja mitään muuta se ei oikeastaan tarvitse, pois lukien mahdolliset maksulliset, tekijänoikeussuojatut virtuaalitodellisuuden elementit. Emulaatio tekee töitä ostaakseen itselleen vapaa-aikaa, ja emulaation palkka on se, kuinka monta tuntia vapaa-aikaa se pystyy ostamaan yhdellä tunnilla työtä.

Jälleen, jos kysyisit minulta kuinka monta tuntia töitä olisin valmis tekemään jotta saisin yhden tunnin vapaa-aikaa virtuaalitodellisuudessa, niin luultavasti aika monta. Ja jos minä en olisi valmis, niin joku muu olisi.

Klaanit ovat tärkeä yhteisö. Emulaatiot ovat kopioita. Jos loisin itsestäni tuhat kopioita, niin olisi luonnollista, että nuo tuhat kopiota muodostaisivat jonkinlaisen yhteisön, klaanin. Ensinnäkin kaikkien kopioiden kannalta olisi hyvä, jos brändiarvoani suojeltaisiin - jos yksi kopioni tekisi jotain hölmöä, se alentaisi muiden palkkoja. Rahoitusmarkkinat voitaisiin järjestää pitkälti klaanien pohjalta. Pankki ei ehkä tiedä, onko minulle kannattavaa lainata rahaa liikeideaa varten, mutta kopioni tietävät.

Lopuksi

Age of Em esittää maailman, jota et välttämättä itse koskaan koe ja joka ei suoranaisesti kosketa sinua, mutta sellaisia maailmojahan kirjat yleensäkin esittävät. Kirja ja sen kuvaama maailma on yhtä aikaa hyvin uskomaton ja niin kovin tolkullinen.

Mitä epäuskottavampana, epätodennäköisempänä ja epäeettisempänä pidät edellä esitettyä skenaariota, sitä suositeltavampi kirja on.

Jos jokin jäi askarruttamaan, voin koettaa vastata kommenttikentässä. Toki en itsekään ymmärtänyt aivan kaikkea lukemaani, mutta sellaista se on.


P.S. Opetin alkuvuodesta makrotalousteorian jatkokurssilla kasvuosuutta, ja kun luin Hansonin valmistelevan tällaista kirjaa, halusin ottaa sen viimeisen luennon aiheeksi. Pyysin Hansonilta senhetkisen käsikirjoituksen, ja sain, eli mies on paitsi fiksu niin mahdottoman mukava. Ilokseni huomasin että opiskelijoilla oli hyvä taloustieteen intuitio ja he keksivät monia puolia siitä, millainen emulaatioiden talous ehkä tulisi olemaan.