Rahapoliittinen suvereniteetti ja valtionvelka

Heikki Pursiainen on kirjoittanut asiapitoisen postauksen , jossa hän sanoo väitteiden

rahapoliittisesti suvereeni valtio selviää aina veloistaan

ja

rahapoliittisesti suvereeni valtio ei yksinkertaisesti voi ajautua maksukyvyttömäksi vastentahtoisesti

olevan epäkiinnostavia ja älyllisesti steriilejä. Jussi Ahokas ja Lauri Holappa, joihin Heikkikin viittasi postauksessaan, kirjoittavat Heikille toivottavasti oman vastauksensa (lisäys: tässä), mutta ottamatta puolia ajattelin esittää joitakin huomioita.

Haluaisin kutsua tätä postausta nörtähtäväksi, mutta tosiasia on, että tämä on vain tylsä.

Kaksi eri asiaa

Heikki kirjoittaa:

Se, että se on maksukykyinen sanan jossakin teknisessä merkityksessä on herttaisen yhdentekevää.

Sana "jossakin" vaikuttaisi olevan lauseen väitteen kannalta tarpeeton, ja tuo sana vaikuttaa vähättelevän sanojen teknisiä merkityksiä ylipäätään. Tällaista en voi sivuuttaa.

Huoneentauluni.

Lyön pöytään talouskeskustelun arvovaltaan vetoamispelin valtin: nobelistikortin. Chris Sims, älyllisesti viriili jos mikä, vuoden 2013 AEA-puheessaan:

Economists and journalists sometimes treat inflation as a form of default, but it is not.

Vaikka on totta, että velanmaksun mahdollistaminen rahapohjaa laajentamalla heikentää "yleisön" ostovoimaa samalla tavalla kuin velkojen maksamatta jättäminen, on näillä kahdella eroja. Velkojen maksamatta jättämisen seuraukset ovat epävarmemmat, ja tällä on negatiivisia vaikutuksia rahoitusmarkkinoilla. Se, keneen ostovoiman heikentyminen kohdentuu luultavasti on erilainen kahdessa tapauksessa. Ehkä poliitikot eivät ymmärrä Heikin pointtia ja ajattelevat, että nämä ovat kaksi eri asiaa. Kaikella tällä on merkitystä.

Minusta tämä on tämä on kiinnostavaa, mutta ei siinä ole mitään vikaa jos jostakusta muusta se on epäkiinnostavaa. Ensisijainen kysymys ei tässä kuitenkaan ole "Onko tämä kiinnostavaa?" vaan "Onko tämä politiikkarelevanttia?". Oma intuitioni jälkimmäiseen olisi ei.

Rahapoliittinen suvereniteetti on tietenkin tärkeä politiikkakysymys. Sillä, että Suomi liittyi euroon oli vaikutus suomalaisten hyvinvointiin. Vaikea kuitenkin nähdä, miten tämä liittyisi suoranaisesti siihen, että Suomi luopui mahdollisuudesta inflatoida valtionvelka pois, koska euro vaikuttaa suomalaisten kannalta ensisijaisesti valuuttakurssikysymykseltä. Muutenkin vaikka myös valtionvelka on tärkeä puoli rahapoliittisessa suvereniteetissa, intuitioni on että se on paljon vähemmän tärkeä kuin suhdannepolitiikka, tai jopa rahoitusmarkkinaintegraatio.

Heikki itse tuntuu lupailevan postausta aiheesta:

Rahan painaminen valtion menojen rahoittamiseksi ei itse asiassa yleisesti ottaen ole järkevää, mutta jätetään tämä oman bloginsa aiheeksi.

Sims yllä mainitussa paperissaan rakentaa mallin, jossa hän tarkastelee millä keinoilla valtion kannattaa pysyä budjettirajoitteessaan kun julkiset menot yhtäkkiä kasvavat: ottamalla lainaa, kiristämällä verotusta vai painamalla rahaa. Heikki luultavasti tekee hieman yleisöystävällisemmän mallin, ja hyvä niin. Tässä kuitenkin esimauksi Simsin summausta. Nobelistimies tuntuu sanovan, että olisi ollut hyvä jos Etelä-Euroopan maat olisivat voineet käyttää inflaatiota finanssikriisin aiheuttamasta julkisen talouden sokista selviämiseen.

When only distorting taxes are available, there is a benefit to keeping tax rates stable. A highly variable time path of tax rates produces higher dead-weight loss than a more stable path that delivers the same cumulative revenue. With nominal debt, flexible prices, and costless inflation, it is optimal to keep revenue very stable, allowing inflation to absorb most of any fiscal shocks. While this result is well known, Siu (2004) and Schmitt-Grohé and Uribe (2001) have shown that when nominal rigidities are present, variation in inflation becomes costly, and that this leads to very little use of inflation to smooth tax rates except (as Siu shows) when fiscal disturbances are very large. The model in section III.3 below argues that this conclusion is sensitive to those papers having allowed only for one-period debt. With longer debt, the costs of tax smoothing via surprise inflation can be much lower. In any case, the economic situation in the southern-tier European countries probably reflects the “very large fiscal shock” case.