Työvoiman kysyntä, tarjonta ja suhdanteet

Pertti Haaparanta ja Juhana Vartiainen jatkavat keskusteluaan Suomen taloustilanteesta Akateemisessa talousblogissa. Lyhyesti summaten Vartiainen korostaa demografista sokkia viime vuosien talouskehityksen selittäjänä ja peräänkuuluttaa reformeja lisäämään työn tarjontaa, kun taas Haaparanta korostaa kysyntäsokkia ja hystereesivaikutuksia viime vuosien talouskehityksen selittäjinä ja peräänkuuluttaa ekspansiivisempaa finanssipolitiikkaa. Politiikkaerimielisyyksien taustalla lienee myös keskustelijoiden erilainen näkemys Suomen velanottovarasta, Haaparannan uskoessa Suomella olevan vielä riittämiin liikkumavaraa ja Vartiaisen katsoessa, että liikkumavara tulee vasta erilaisten työmarkkinareformien myötä.

Kevyen akateemisesti orientoituneille makrotalouspoliittisille keskusteluille tyypillisesti tätäkin debattia käydään kysynnän ja tarjonnan käsitteiden kautta. Itse en aina pysy täysin kartalla siitä, mitä työn tarjonnalla milloinkin tarkoitetaan. Olen ollut siinä luulossa, että kysyntä ja tarjonta ovat teoreettisia käsitteitä, joita ei voi mitata, mutta jotka auttavat hahmottamaan taloudellisia ilmiöitä ja tapahtumia. Kuitenkin tässä keskustellaan sensuuntaisesti että työvoiman tarjontaa voitaisiin suoraan mitata esimerkiksi työvoimaosuuden kautta (tähän kiinnittää huomiota myös Roope Uusitalo kommentissaan). Lisäksi tarjonta ei ole aivan yksiselitteinen käsite työmarkkinoilla, koska 1) tutkimuksessa käytettävissä yhteensovittamismalleissa ei ole suoranaisesti työvoiman tarjontafunktiota ja 2) perusoppikirjan työttömyyttä selittävässä kysyntä-tarjonta-kehikossa on kaksi tarjontakäyrää.

Tässä kuviossa, jonka nappasin opetusmateriaalistani, on seurattu Pohjolan perusoppikirjaa ja nimetty työn vastaanottamispäätökseen liittyvä tasapainokäyrä työn tarjontakäyräksi ja osallistumispäätökseen liittyvä tasapainokäyrä työvoima-käyräksi. Molemmat käyrät ovat kuitenkin "tarjontakäyriä".

Jos puhutaan useampien vuosien talouskehityksestä, jona aikana useammankin käyrän voidaan hyvin perustein uskoa siirtyneen ja vieläpä markkinoilla, joilla on hintajäykkyyksiä, kysyntä-tarjonta-kehikko on ajattelun apuvälineenä aika heikoilla. Kysynnän ja tarjonnan käsitteistä voi silti olla hyötyä, kunhan muistaa tarkentaa, mistä työn tarjontakäyrästä milloinkin puhutaan.

1. Lineaariset trendit ja kontrafaktuaalit

Työvoima on talouden tärkein tuotannontekijä ja siksi kokonaistyötunnit ovat tärkeässä asemassa tuotannon kehityksessä. Kokonaistyötunnit voidaan dekomponoida seuraavasti:

kokonaistyötunnit = (työikäinen väestö)*osallistumisaste*(1-työttömyysaste)*keskityöaika

Tämän avulla voi esimerkiksi tehdä naiiveja kontrafaktuaaleja, esimerkiksi tarkastella sitä, miten kokonaistyötunnit olisivat kehittyneet, jos työikäinen väestö olisi kasvanut vuosien 1989-2010 trendin mukaisesti. Lineaaristen trendien kohdalla alku- ja loppupisteen valinta on ratkaisevaa, ja nämä valinnat pitäisikin aina perustella. Tässä vuosi 1989 on valittu alkuvuodeksi, koska Työvoimatutkimuksen tilasto "010. Väestö työmarkkina-aseman, sukupuolen ja iän mukaan" alkaa tuosta vuodesta. Vuosi 2010 on valittu loppuvuodeksi, koska sinä vuonna työikäisen väestön määrä kääntyi laskuun. On toki hyvä muistaa, että talousvaikeudet alkoivat jo pari vuotta tätä ennen.

Alla on Suomen työikäisen väestön kehitys. Kuten nähdään, muutos on ollut viime vuosina merkittävä. Sitä se tulee todennäköisesti olemaan myös tulevaisuudessa.

Lähde: Tilastokeskus. Jos kaipaat tarkempaa lähteistystä tai kuviot generoinutta R-koodia, jätä kommentti.

Entä jos työikäinen väestö olisi jatkanut vuodesta 2010 eteenpäin kasvu-urallaan? Kuinka kokonaistyötunnit olisivat kehittyneet? Laitetaan yllä olevan yhtälön oikealle puolelle trendiarvot työikäisen väestön kohdalle ja toteutuneet luvut muiden muuttujien kohdalle ja katsotaan, miltä näyttää. Jos työikäinen väestö olisi jatkanut kasvuaan, kokonaistyötunnit olisivat ceteris paribus noin 2,2 prosenttia nykyistä korkeammat.

Kokonaistyötunnit tulevat Kansantalouden tilinpidosta ja nissä on siten mukana myös yli 64-vuotiaiden työtunnit. Luulen, että nämä ovat niin pieni osa kokonaistyötunteja, että ne eivät muuta kokonaiskuvaa, mutta jätä kommentti, jos olen väärässä.

Eikö teekin mieli ekstrapoloida toteutuneiden työtuntien trendiä vuodesta 1994 vuoteen 2008 finanssikriisin yli ja kauhistella, kuinka kauas me olemme kansakuntana jääneet ja kuinka kauas demografia jää kehityksen selittäjänä? Tässä kannattaa olla varovainen, jo siitäkin syystä että lineaarisia trendejä ei yleensä kannata vetää suhdannekuopasta suhdannehuippuun.

Miten talouden ja kokonaistyötuntien potentiaalia sitten pitäisi ajatella?

2. Syklisyys ja potentiaali

Vartiainen kirjoittaa kommentissaan, että kansantalouden työpanos potentiaaliuralla voidaan ilmaista seuraavasti:

kokonaistyötunnit = (työikäinen väestö)*osallistumisaste*(1-NAIRU)*keskityöaika,

jossa NAIRU on tietynlainen työttömyyden tasapainotaso (potentiaalitaso). Minusta tämä on yksinkertaisesti väärin, tai ainakaan en ymmärrä mistä näkökulmasta tämä voisi olla hyödyllinen. Tulkitsen tätä niin, että "potentiaaliuralla" haetaan jonkinlaista (ei-lineaarista) trendikomponenttia, eli suhdannevaihteluista putsattua muuttujaa. Miksi sitten Vartiaisen yhtälössä vain työttömyysaste on puhdistettu suhdannevaihteluista käyttämällä NAIRUa ja muut muuttujat pidetään ennallaan? Tämähän implikoi, että näissä ei olisi lainkaan suhdannevaihtelua, mikä ei osallistumisasteen ja keskityöajan osalta pidä paikkaansa. Eiväthän osallistumisaste ja keskityöaika ole aina "potentiaaliuralla", miten tahansa se määritelläänkään.

Sinänsä Vartiaisella on mielestäni tärkeä tarina kerrottavanaan. Vuonna 2010 työikäisen väestön määrä kääntyi laskuun ja tämä lasku jatkuu vielä pitkään, mikä heikentää talouden tuotantopotentiaalia. Vaikka mitään finanssikriisiä ei olisi ollutkaan, vuosien 1994-2008 lineaarinen trendi kokonaistyöajassa ei olisi voinut jatkua, ainakaan ilman merkittäviä työmarkkinareformeja.

Toki on myös totta, että Suomi on myös suhdannekuopassa, edelleen, ja tämä vaatii ekspansiivista kysyntäpolitiikkaa, mikä kotimaisessa keskustelussa tarkoittaa lähinnä finanssipolitiikkaa. Vartiainen tuntuu ajattelevan, että ekspansiivisempi finanssipolitiikka ilman tarjontareformeja veisi Suomen liian lähelle velkarajoitetta, jos ei nyt niin seuraavassa taantumassa. Taustalla vaikuttaa myös ikääntymisestä johtuva kestävyysvaje, joka työntää Suomen velkaantumisastetta ylöspäin lähivuosina.

Entä jos lisäämällä kysyntää saataisiin lisää tarjontaa? Entä jos ekspansiivisella finanssipolitiikalla olisikin pysyviä vaikutuksia tuotantoon? Entä jos voimakkaampi valtion velanotto onnistuisi imuroimaan syrjäytyneitä takaisin työmarkkinoille ja sysäämään innovaatiot liikkeelle ja tuottavuuden kasvuun? Yleisnimitys tällaiselle ilmiölle on hystereesi, ja tähän Haaparanta on viitannut useammassakin kirjoituksessa. Tällaisissa puitteissa ekspansiivisempi finanssipolitiikka olisi erittäin houkuttelevaa, ja voisi jopa rahoittaa itsensä. 

3. Hystereesivaikutukset

On monia tapoja hahmottaa hystereesi. Yksi on nähdä se puhtaasti aikasarjan ominaisuutena, inertiana tai korkeana autokorrelaationa. Tässä ei, ainakaan omasta mielestäni, ole mitään järkeä. Parempi tapa on hahmottaa se (väliaikaisten) sokkien pysyvinä vaikutuksina, tai jopa kysyntäpolitiikan pysyvinä vaikutuksina. Yksinkertainen tarina työmarkkinahystereestä on seuraava. Taantuman myötä työmies menettää työnsä. Työttömyyden myötä työmies menettää työkykynsä. Lopulta yhteiskunta on menettänyt työmiehen.

On vaikea ehdottomasti kieltää hystereesin olemassaolo. Eiköhän sitä tapahdu, tavalla tai toisella. Kysymys onkin, miten se voidaan kvantitatiivisesti todentaa ja minkä mittaluokan ilmiöstä puhutaan. Oma näkemykseni on, että siitä evidenssi sen puolesta on hyvin heikkoa. Katsotaan esimerkiksi kolmea artikkelia, joihin Haaparanta on eri teksteissä ATB:ssä viitannut.

Markus Brückner ja Evi Pappa (2012) tutkivat finanssipolitiikan vaikutuksia VAR-kehikossa OECD-maille neljännesvuosidatalla. Heidän identifikaatiostrategiansa nojaa siihen, että julkiset menot eivät reagoi samalla periodilla mallin muihin muuttujiin. Artikkelin baseline-impulssivasteiden (kuvio 1) perusteella finanssipolitiikkasokin vaikutus tuotantoon pidemmällä aikavälillä (20 neljännestä) ei yhdenkään maan kohdalla poikkea nollasta. Vaikea nähdä, miten tämä artikkeli voisi tukea uskomusta hystereesistä.

Valeria Cerra ja Sweta Shanan Saxena (2008) [pdf] toimivat samaan tapaan VAR-kehikossa, mutta tunnistavat sokit mallin ulkopuolelta. He tarkastelevat erityisesti kriisien, valuutta- ja pankkikriisien ja sisällissotien, vaikutusta. Kuten ehkä odottaakin saattaa, näillä kriiseillä on pitkiä, yli 10 vuotta kestäviä vaikutuksia tuotantoon. Ilman politiikan sisällyttämistä analyysiin tai mekanismien tarkastelua en lähtisi perustelemaan tällä tuloksella sitä, että Suomen ongelmat tulevat enemmän kysyntä- kuin tarjontapuolelta tai että finanssipolitiikan on oltava tässä tilanteessa ekspansiivisempaa.

Lisäksi - ja ottakaa hyppysellinen suolaa, sillä tässä bloggaaja kritisoi AER-paperia - jos pankkikriisiin liittyy edeltävä ekspansiovaihe, joka on nostanut tuotantoa potentiaalin yläpuolelle, eikö pankkikriisisokkien impulssivasteiden pidäkin pysyä negatiivisella puoliskolla? Yksinkertaistaen: tietenkin pankkikriisien jälkeen tuotanto jää pysyvästi alemmalle tasolle, koska juuri ennen pankkikriisiä talous on ollut potentiaalin yläpuolella ja pitkällä aikavälillä talous kulkeee potentiaalitasolla. Hieman samantapaisesti Alesina ja Ardagna (2010) tulkitsivat dataa niin, että julkisen talouden tasapainottaminen kasvattaa tuotantoa. Jordàn ja Taylorin (2013) mukaan tämä havainto kuitenkin johtuu vain siitä, että talous yleensä palaa tasapainouralle ja julkisen talouden tasapainotusta tehdään, toisin kuin saattaisi odottaa, yleensä silloin kun talous kasvaa potentiaalia hitaammin.

Lopuksi, Ball (2014) [pdf] on lyhyt työpaperi ilman mitään formaaleja regressiotuloksia. Se on mielenkiintoinen, mutta ainakin maallikon kannattaa odottaa, mitä siitä tulee. Ball tosiaan olettaa, että ilman finanssikriisiä potentiaalinen tuotanto olisi kehittynyt kaikissa maissa vuosien 2000-2009 log-lineaarisen trendin mukaisesti.

4. Lopuksi

Minulla ei ole nasevaa loppukaneettia, vain toive siitä, että tämä teksti ei ainakaan heikennä keskustelun signaali-kohina-suhdetta. Jätä kommentti, jos jokin asia jäi askarruttamaan!