Elvytys, riski ja sukupuoli

Aloitetaan ajatusleikillä.

Ajatellaan, että henkilö haluaa rakentaa talon ja hän voi rakentaa sen jokilaaksoon tai ylängölle. Tiedetään, että joki toisinaan tulvii ja aiheuttaa jokilaakson asujille vahinkoa. Miten varat tulvan vahinkojen korjaamiseen pitäisi kerätä? Onko väärin kerätä nämä varat samassa mitassa jokilaakson ja ylängön asukeilta, jos vain jokilaakson asukit hyötyvät tästä korjaamisesta ja he ovat ottaneet tietoisen riskin muuttaessaan jokilaaksoon?

Jatketaan toisella ajatusleikillä.

Ajatellaan, että henkilö haluaa sitouttaa pääomaa (joko finanssipääomaa tai inhimillistä pääomaa koulutuksen kautta) ja hän voi sitouttaa sitä joko rakennusalalle tai muualle talouteen. Tiedetään, että talouteen tulee toisinaan laskusuhdanteita ja nuo laskusuhdanteet aiheuttavat rakennusalalla enemmän vahinkoa kuin muualla taloudessa. Miten varat elvytykseen, laskusuhdanteiden vahinkojen korjaamiseen, pitäisi kerätä? Onko väärin kerätä nämä varat samassa mitassa sekä rakennusalalta että muualta taloudesta, jos rakennusala hyötyy elvytyksestä enemmän kuin muu talous?

Finanssisektorin kohdalla on tunnistettu yhteiskunnalliseksi ongelmaksi "kruuna, minä voitan, klaava, sinä häviät"-dynamiikka, jossa pankkisektori tahkoo suuria voittoja noususuhdanteessa ja laskusuhdanteessa pankkien tappiot katetaan veronmaksajien rahoista. Tätä ongelmaa on lähdetty euroalueella ratkomaan 55 miljardin euron suuruisella resoluutiorahastolla, joka on osa euroalueen yhteistä resoluutiomekanismia, jolla pyritään hoitamaan pankkien alasajo hallitusti. Miksi rakennusalan ei itse tarvitse rahoittaa omaa huonojen aikojen vakuutustaan?

Analogiat ovat hyviä siinä, että niiden kautta voi hahmottaa villakoiran ytimen. Missä kohdassa yllä esitetyt analogiat, jokilaakso-rakennusala ja pankkisektori-rakennusala menevät rikki? Ensimmäisen kohdalla yksi vastaus voisi olla finanssipolitiikan kerroinvaikutus. Elina Grundströmin tiistain HS-kolumni problematisoi sitä, että elvytystä toteutetaan pääsääntöisesti miesvaltaisten alojen kautta. Vastauksessaan tähän Sorsa-säätiön Hildur Boldt kirjoittaa, että elvytys auttaisi sekä naisia ja että miehiä:

Uudet investoinnit asuntorakentamiseen, raideliikenteeseen tai homekoulujen korjaamiseen eivät ole pois naisilta. Elvytyspolitiikan ei tarvitse olla nollasummapeliä infrastruktuurihankkeiden ja hyvinvointipalveluiden välillä.

Vaikka elvytys rahoittaisi itse itsensä (mitä se ei todennäköisesti tee) ja kaikkien voidaan ajatella voittavan, vaikuttaa todennäköiseltä, että hyödyt uusista investoinneista asuntorakentamiseen, raideliikenteeseen tai homekoulujen korjaamiseen menevät korostetusti miehille. Korostetusti suhteessa miesten osuuteen väestöstä ja korostetusti suhteessa siihen, mitä miehet maksavat veroja. Jos kerää rahaa kaikilta ja antaa sitä yhdelle, kerroinvaikutuksen pitäisi olla valtava jotta tästä seuraava vinoutuneisuus katoaisi.*

Kaksi huomiota kuitenkin kokonaiskuvasta. Ensinnäkin jos ajatellaan sukupuolen mukaista taloudellista eriarvoisuutta, suhdannepolitiikka ei liene tähän oikea instrumentti. Toiseksikin jos ajatellaan julkisten menojen sukupuolittuneita vaikutuksia, suhdannepolitiikka näyttelee vain pientä roolia verrattuna siihen, että julkinen sektori työllistää 16 prosenttia työssäkäyvistä miehistä kun vastaava luku naisten osalta on 40 prosenttia (lähde).

Henkilökohtaisesti minun on vaikea sanoa, kumpi itseäni tässä asiassa häiritsee enemmän: se että finanssipolitiikan vaikutusten sukupuolittuneisuus nostetaan esille vai se että tuo sukupuolittuneisuus laiskasti kielletään. Minusta on hauska pyöritellä suhdanteisiin ja eriarvoisuuteen liittyviä kysymyksiä, mutta jostain syystä niiden pohtiminen yhdessä tuntuu vaivaannuttavalta. Tämä tarkoittaa että tämä postaus on ehkä tavallista biasoituneempi ja että ojentavasta kommentista voi olla suurtakin hyötyä.


*Tehdään nopeita ja likaisia laskelmia perusoppikirjan keynesiläistä kerroinkehikkoa käyttäen. Ajatellaan, että rajakulutusalttius on c ja määritellään r, rakennusalan rajakulutusalttius (eli kun henkilö saa yhden lisäeuron, kuinka monta senttiä hän lisää rakennusalan tuottamien hyödykkeiden kulutustaan). Kokonaisuutenahan menoelvytyksen kerroin on 1/(1-c), kuten perusoppikirjassa opetetaan. Hieman veivaamalla voidaan laskea, että rakennusalan osuus kokonaiskysynnän lisäyksestä on 1-c-r. Jätä kommentti, jos haluat että avaan tuota veivausta.

No, kalibroidaan. Sanotaan, että c=0,4, mikä implikoi kokonaiskysynnän kertoimeksi 1,67. En halua tehdä alaviitteeseen alaviitettä, mutta huomaatte, miten perusoppikirjan kehikko määritellään kokonaiskysynnän eikä kokonaistuotannon kautta, mikä rikkoo vastaavuutta siihen, mistä yleensä puhutaan kertoimesta puhuttaessa. Hapuillaan ja sanotaan, että syrjäytysvaikutukset ovat lineaarisia ja että ne on sisällytetty tuohon arvoon 0,4. Sanotaan sitten, että 1,67 on finanssipolitiikan kerroinvaikutus. Ei paha.

No, miten kalibroidaan rakennusalan rajakulutusalttius? Vedetään hatusta ja sanotaan, että se on 0,04. 10 prosenttia lisäkulutuksesta menee rakennusalalle. c:n kokoluokka on paljon suurempi kuin r:n, joten r:llä ei ole niin suurta merkitystä kokonaiskuvan kannalta.

Näillä luvuilla rakennusala saisi 56 prosenttia elvytyksen hyödyistä.

Jos olisin töissä tutkimuslaitoksessa, voisin saada rahaa tällaisista laskelmista.