Tiedättekö sen tunteen, kun sanaa toistetaan niin paljon, että se alkaa kuulostaa hassulta? Sitä kutsutaan semanttiseksi kyllästymiseksi. Rahatalous haltuun-kirjan (jäljempänä RH:n) luku 3, "Rahatalous ja kapitalismi", on semanttisesti äärimmäisen kyllästyttävä:
Rahaa ei voida käsitellä irrallaan ihmisten välisistä sosiaalisista siteistä. Raha on itsessään sosiaalinen suhde. Raha kuvaa ihmisten välistä velkasuhdetta. Rahataloutemme on rakentunut erilaisten velkajärjestelmien ja erilaisten velkarahojen ympärille. Viimekätiseksi maksuvälineeksi eli rahahierarkian ylimmäksi rahaksi on noussut valtioraha. Koska kaikki muut velkasopimukset voidaan selvittää valtion velkarahalla, tulee siitä rahatalouden tärkein instituutio. Kun yritykset pyrkivät tekemään rahamääräisiä voittoja, ne pyrkivät käytännössä kerryttämään valtiorahavarantojaan tai sellaista rahavarallisuutta, joka on helposti vaihdettavissa valtiorahaan. Valtioraha on siis kaikista rahoista likvidein maksuväline, jolla voidaan maksaa valtion säätelemässä rahataloudessa mitä tahansa.
Kirjoittajat korjannevat, jos olen väärässä, mutta luvun pääpointit näkisin seuraavasti:
- Raha on tärkeä asia nykymuotoisen talousjärjestelmän toiminnan ja ymmärtämisen kannalta.
- Nykymuotoisen talousjärjestelmän ymmärtämisen kannalta ensisijaista on ymmärtää rahaa ja rahoitusmarkkinoiden toimintaa. Tuotannon mallintaminen on toissijaista.
- Taloudellisilla toimijoilla on erilaisia toimintamotiiveja. Kapitalismissa keskeistä on rahamotiivi. Tällä tarkoitetaan sitä, että toimijat pyrkivät toiminnallaan kerryttämään rahavarallisuuttaan.
- Kapitalismilla on ollut erilaisia vaiheita, jotka hahmotetaan erityisesti rahoitusmarkkinainstituutioiden ja rahoitusmarkkinoiden roolin kautta (Minsky).
Luvun tyyli muistuttaa toisinaan hurmaavalla, toisinaan puuduttavalla tavalla vanhoja taloustieteen oppikirjoja. Asioita maalataan isolla pensselillä ja perstuntumalla. Jos kirjoitetaan, että "pyrimme kerryttämään rahavarallisuutta ainoastaan sen itsensä vuoksi ja kulutuksemmekin heijastelee ainoastaan rahan kerryttämisen pyrkimystä", tarvitseeko sitä todistella? Voiko sitä todistella? Viitteet tutkimuskirjallisuuteen rajoittuvat narratiivia jatkaviin latteuksiin.* Luku on kaikkiaan mielenkiintoinen, joskin hyvin yleisellä tasolla liikkuva. Tässä postauksessa keskityn hahmottelemaan sitä, mitä erilaiset toimintamotiivit tarkoittavat ja mitä seurauksia niillä on.
Rahamotiivi ja hintamekanismi
Keynes korosti taloudellisen toiminnan epävarmuutta ja tuon epävarmuuden hallintaa mallintaessaan talouden toimijoiden käyttäytymistä. Päätöksenteko tapahtuu usein Keynesin mukaan "eläimellisten vaistojen" pohjalta, minkä hän määritteli Yleisessä teoriassa "spontaanina haluna mieluummin toimia kuin olla toimimatta". Klassikkostatuksen edellytys tuntuu olevan tietty selkeyden puute, joka sitten innoittaa lukijoita omiin tulkintoihin. Paul De Grauwe (2011) hahmottaa eläimelliset vaistot niin, että toimijat vaihtavat erilaisten peukalosääntöjen välillä muodostaessaan odotuksia tulevasta. Roger Farmer (esim. 2010) on tulkinnut eläimelliset vaistot "uskomusfunktioksi", joka määrittää tasapainon (sulkee mallin) hänen keynesiläisissä monitasapainoisissa DSGE-malleissaan.
Rahaan tämä liittyy sitä kautta, että rahaa käytetään epävarmuuden hallintaan. Tätä kautta eläimelliset vaistot ajavat rahatalouden yleisiä vaihteluita. Tämä oli myös yksi iso kiistanaihe aikoinaan keynesiläisten ja monetaristien kesken, jälkimmäisten laittaessa paljon uskoa siihen, että rahan kysyntä on vakaata tai ainakin ennustettavaa.
RH etenee tämän jälkeen esittelemällä Veblenin ja Simmelin ajatuksia rahan kysynnästä. Tässä minun on vaikea ymmärtää RH:n teesiä/tulkintaa, koska en osaa sovittaa yhteen seuraavaa kahta ajatusta**:
- Modernissa yhteiskunnassa rahaa haalitaan sen takia, että sillä saa kulutusta, statusta ja valtaa.
- Modernissa yhteiskunnassa raha on päämäärä sinänsä.
Ensimmäinen ajatus antaa ymmärtää, että raha ei ole päämäärä sinänsä, vaan se on väline muiden tavoitteiden saavuttamiseksi, kun taas toinen ajatus sanoo suoraan, että raha on päämäärä sinänsä.
Joka tapauksessa rahamotiiville vaihtoehtoinen toiminnan yllyke on tuotantomotiivi, jonka Veblen määritteli kirjan mukaan haluksi muokata ja tehdä paremmaksi elinympäristöämme. Kirjassa annetaan seuraavia yleisiä esimerkkejä tuotantomotiivista:
Nykyään tuotantomotiivi näkyy useissa arkisissa toimissamme, joista useat ylittävät kotitalouden rajat. Kun pyrimme esimerkiksi tekemään asumuksistamme ja elinalueistamme kodikkaita ja siistejä, luomaan mukavia ja esteettisesti palkitsevia tiloja ajanviettoon, helpottamaan liikkumistamme erilaisilla järjestelyillä, kehittämään arkea helpottavia työkaluja ja tavaroita, keksimään mielekästä toimintaa sekä valmistamaan maittavaa ruokaa ja juomaa, toimimme tuotantomotiiviamme seuraten.
Kaltaisellani uusklassisella taloustieteilijällä, jonka ajattelussa yksilöitä motivoi yksinomaan hyödyn maksimointi, on haasteita hahmottaa mitä "rahamotiivi" ja "tuotantomotiivi" tarkoittavat. Esitän tässä Vebleniin nojaten (ks. luku III "The Captains of Finance and Engineers" miehen kirjassa The Engineers and the Price System) oman tulkintani ja toivon, että vaikka se olisi Jussin ja Laurin mielestä virheellinen, niin että se olisi hedelmällisesti virheellinen.
Veblen arvosti ylitse kaiken insinööriä, joka oikeasti teki asioita ja halveksui talousjohtajia, jotka vain miettivät voittoa. Yksilöiden tasolla tämä tarkoittanee sitä, että on ihmisiä, joita ajaa tuotantomotiivi (insinöörit) ja ihmisiä, joita ajaa rahamotiivi (talousjohtajat). Mielenkiintoisemmaksi asia muuttuu siirryttäessä yhteiskunnalliselle tasolle, jossa kysymys on siitä, kuinka insinöörin työ allokoidaan hyvinvoinnin maksimoimiseksi. Veblen epäili hintamekanismin toimintaa ja ajatteli, että hintasignaalit ohjaisivat yrityksiä tekemään yhteiskunnan kannalta huonoja tuotantopäätöksiä. Parempi olisi antaa insinöörin itse tehdä sitä, minkä hän kokee kaikista hyödyllisimmäksi. RH itse myötäilee tätä tuntemusta jossain määrin.***
On kiistämätöntä, että rahoitusmarkkinat rajoittavat taloudellista toimintaa ja sitä, mihin insinööri aikansa käyttää. Mutta niin pitääkin olla, eikä ole sanottua, että asia paranisi sillä, että valtio tulisi ja höllentäisi noita rajoitteita. Keynesin maksiimi "valtion ei ole tärkeä tehdä asioita, joita yksilöt tekevät jo, tehdä niitä paremmin tai huonommin, vaan tehdä niitä asioita, joita ei nykyhetkessä tehdä lainkaan” (joka on muuten Antti Alajan tuoreen Kalevi Sorsa-säätiö-raportin "Valtionyhtiöistä yrittäjähenkiseen valtioon" lähtökohta) on sellaisenaan järjetön. On monia asioita, joita nykyhetkessä ei tehdä lainkaan, eikä pidäkään tehdä. On monia investointihankkeita, jotka eivät toteudu siksi, että rahoitusmarkkinat eivät usko niihin. Ja hyvä niin. Se, että valtio voisi toteuttaa pitkäjänteisempiä, riskipitoisempia hankkeita ei tee valtion osallistumisesta vielä lähtökohtaisesti toivottavaa tai tarpeellista.
Joka tapauksessa pelkään, että tämä on vain yksi kiintopiste iänikuisessa "markkinat vs. valtio"-jaanauksessa, josta harvemmin jää käteen muuta kuin anekdootteja ja niiden tulkintoja. Se on tärkeä kysymys, sitä ei käy kieltäminen, mutta käytyäni tuota samaa keskustelua vuosikausia erinäisissä yhteyksissä en ole vieläkään törmännyt toimivaan tapaan puhua asiasta.
Ensi kerralla päästään lukuun 4, "Nykyaikainen rahatalousjärjestelmä". Pikaisen selailun perusteella tämä näyttäisi pitävän sisällään jälkikeynesiläisestä diskurssista tuttuja lauseita rahan endogeenisuudesta ja rahapoliittisesta suvereniteetista, jotka kokemukseni mukaan monasti aiheuttavat hämmennystä ja ärtymystä kirjallisuuteen vihkiytymättömien keskuudessa. Toivotaan, että saadaan aikaan ymmärrystä ja jos ei yksimielisyyttä, niin rakentavaa erimielisyyttä.
Laitathan kommenttia, jos heräsi ajatuksia. Jussi ja Lauri toivottavasti osallistuvat myös keskusteluun, joten voinette esittää kommenttikentässä kysymyksiä myös suoraan heille.
*Esim. "Kuten institutionaalinen taloustieteilijä Dudley Dillard on todennut, raha on kapitalistisessa talousjärjestelmässä tärkeä, ellei kaikista tärkein yksittäinen instituutio.", "Kuten Dillard on asiaa kuvannut, kapitalistisessa rahataloudessa tuotanto on raha-arvojen tuotantoa", "Kuten Karl Marx on alleviivannut, yritystoiminnassa nimenomaan hyödykkeiden vaihtoarvo on ratkaiseva ja käyttöarvolla on yritysten näkökulmasta vain toissijainen merkitys.", ja "Lopulta kapitalistinen liiketoiminta onkin kamppailua voittomarginaaleista, kuten kanadalaiset poliittisen talouden tutkijat Jonathan Nitzan ja Shimshon Bichler ovat korostaneet."
**Keskeiset lainaukset: "Rahamotiivilla Veblen tarkoitti tarvetta verrata omia 'rahamääräisiä saavutuksiaan' kanssaihmisiin ja pyrkimystä tuoda oma menestyksensä rahamääräisen omaisuuden kasaamisessa myös muiden tietoisuuteen. Näin ollen rahasta tulee lopulta taloudellisessa toiminnassa päämäärä sinänsä." ja "Simmelin mukaan modernissa yhteiskunnassa rahasta on tullut absoluuttinen väline, jolla on mahdollista hankkia lähes mitä vain ja tyydyttää lähes mikä tahansa halu liittyi se sitten kuluttamiseen, yhteiskunnallisen aseman parantamiseen tai yhteiskunnallisen vallan kasvattamiseen. Simmel ajatteli, että juuri tästä syystä rahasta on tullut päämäärä itsessään.".
***Keskeinen lainaus: "Koska rahoittajat ovat ensisijaisesti tai ainoastaan kiinnostuneita yritysten lyhyen tai vielä lyhyemmän aikavälin tuloskunnosta, salkunhoitajakapitalismin aikakaudella niiden mahdollisuudet ottaa niin kutsuttuja teknologisia tai tuotannollisia riskejä ovat huomattavasti vähentyneet. Yritykset eivät siis uskalla markkinareaktioiden pelossa toteuttaa sellaisia investointiprojekteja, joiden onnistumista on mahdotonta arvioida esimerkiksi uuden teknologian tuntemattomuudesta johtuen. Tämä on hyvä nykypäivän esimerkki tilanteesta, jossa rahamotiivi ylittää tuotantomotiivin ja mahdollisesti kokonaan estää hyödyllisen innovaation toteutumisen."
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
Kommentti