Mikä vika on budjettineutraalissa finanssipolitiikassa?

Viime vuosina finanssipolitiikkaa on tehty ristiriidan keskellä. Toisaalta on oltu taantumassa, ja taantumassa pitäisi elvyttää. Ottaa velkaa ja lisätä menoja tai alentaa veroja. Toisaalta julkisessa taloudessa on kestävyysvaje, joka pitäisi paikata leikkaamalla menoja tai nostamalla veroja.

Tätä ristiriitaa on, ainakin kansainvälisessä keskustelussa, yritetty kiertää molemmista suunnista. Jotkut ovat sanoneet, että jos uskottavat menoleikkaukset vähentävät odotuksia tulevasta verotasosta, leikkauspolitiikka voi kohentaa luottamusta ja saada talouden nousuun. Kyse on ns. ekspansiivisesta kiristyksestä. Toiset ovat sanoneet, että sopeuttamisen negatiiviset vaikutukset kasvuun ja sitä kautta verotuloihin ovat niin merkittävät, että julkisen talouden tasapainottaminen kääntyy itseään vastaan. Tässä on kyse ns. hystereesi-vaikutuksista.

Molemmat näistä ovat mahdollisia, mutta molempia pidetään pikemminkin kuriositeetteina kuin tämän hetken politiikalle realistisina malleina. Ristiriita siis säilyy, eikä ilmaisia lounaita ole. Vai onko sittenkin?

Jo taloustieteen perusoppikirjoissa (tai ainakin Pohjolassa) johdetaan keynesiläisestä kehikosta ns. tasapainotetun budjetin kerroinvaikutus. Nostetaan sekä veroja että julkisia menoja, ja kerroinvaikutus on yksi. Taloutta voidaan tässä mallissa elvyttää tinkimättä budjettitasapainosta.

Ongelmaksi tulee se, että ellemme halua, että taantuma taantumalta julkinen sektori kasvaa, elvytys pitää purkaa noususuhdanteessa. Jos kertoimet ovat samat taantumassa ja noususuhdanteessa, loppujen lopuksi käteen jää melko vähän. Se hyvä, mikä taantumassa saavutetaan, menetetään noususuhdanteessa. Toki tämä tasoittaa tulojen vaihtelua suhdanteittain, mikä on arvokasta ja tärkeää sekin.

Ajatellaan finanssipolitiikkaa yleisesti. Ajatellaan, että on kaksi finanssipoliittista välinettä, vaikkapa verotus ja julkiset investoinnit, joilla on oma vaikutuksensa nousu- ja laskusuhdanteissa.

Finanssipolitiikan kerroinvaikutukset

	Laskusuhdanne	Noususuhdanne
Julkiset investoinnit	a	b
Verotus	c	d

Yksinkertaistetaan ja unohdetaan diskonttaus, trendikasvu ja sen sellaiset. Ajatellaan, että on kaksi periodia. Ensimmäisellä periodilla talous on laskusuhdanteessa, ja jälkimmäisellä noususuhdanteessa. Laskusuhdanteessa lisätään julkisia investointeja ja nostetaan veroja, nousuhdanteessa vähennetään julkisia investointeja ja alennetaan veroja. Normalisoidaan finanssipoliittisten toimenpiteiden koko ykköseksi, jolloin finanssipolitiikan vaikutus on (a-c)-(b-d).

Tämä yhteisvaikutus on nolla jos a - c = b - d, eli jos

• a = c, b = d; fipo-kerroin vaihtelee suhdanteittain, mutta ei välineittäin.
• a = b, c = d; fipo-kerroin vaihtelee välineittäin, mutta ei suhdanteittain.
• a = b = c = d; fipo-kerroin on vakio niin välineiden välillä kuin suhdanteidenkin yli.

Eli: jos finanssipolitiikan vaikutus talouteen vaihtelee sekä suhdanteittain että välineittäin, voidaan harjoittaa finanssipolitiikkaa, joka nostaa BKT:ta yli ajan eikä missään vaiheessa lisää velkaa.

Mitä kertoimet sitten ovat, tutkimusten mukaan? Otetaan luvut Gechert & Rannenbergin (2014) metatutkimuksesta (taulukko 3, baseline, luvut silmämääräisesti arvioitu palkeista).

Finanssipolitiikan kerroinvaikutukset: Gechert & Rannenberg (2014)

	Laskusuhdanne	Noususuhdanne
Julkiset investoinnit	1,8	0,3
Verotus	0,4	0,3

Näyttäisi siis siltä, että politiikka toimisi. Laskusuhdanteessa voidaan tehdä BKT:ta kasvattava (kerroin 1,4) budjettineutraali elvytys, joka voidaan purkaa BKT-neutraalisti noususuhdanteessa.

Elämä on ankeaa, tiedän. Ilmaisia lounaita ei ole, tiedän. Mutta miksi? Sisäinen opponenttini keksii kolme mahdollisuutta:

• Olen tehnyt karkean virheen aritmetiikan tai logiikan suhteen.
• Gechert & Rannenbergin luvut ovat eivät ole totta, ainakaan Suomessa.
• Jos mallia monimutkaistaisi realistisemmaksi, niin huomaisi että budjettineutraali elvytys ei ole optimaalista, vaikka a - c != b - d (esimerkiksi koska homekoulujen korjauksen ajoitusta ei kannata jättää maailmantalouden suhdanteiden armoille)

Ja jos poliitikkojen suhmurointi ja viivästely turhauttaa, niin miksipä ei voisi tehdä niin, että X prosenttia julkisesta budjetista olisi itsenäisen (kenties keskuspankin kaltaisen!) Finanssipolitiikan Viraston hallinnassa, joka tietyn säännön tai (kenties keskuspankkiirien kaltaisten!) asiantuntijoiden harkinnan mukaan laskisi ja nostaisi tiettyä veroa ja käynnistäisi investointihankkeita suhdannetilanteen mukaan eduskunnan valvonnan alaisuudessa ja avoimuutta kunnioittaen.

Mitä olet siis mieltä? Mikä vika budjettineutraalissa finanssipolitiikassa?