Yritys tehdä selkoa kysyntävetoisesta lamasta

Kokonaiskysynnän vajaus on aina ja kaikkialla rahataloudellinen ilmiö.

Tämä on sanottu ja kirjoitettu lukemattomia kertoja. Miten sen saisi selväksi edes itselle? Jos vain ymmärtäisi tämän täydellisesti, ymmärtäisi (lähes) kaiken oleellisen. Niin selkeää, mutta niin monimutkaista.

Lamalla on kaksi puolta.

Ensimmäinen puoli liittyy odotusten nopeisiin muutoksiin, kuplan puhkeamiseen ja sitä seuraavaan hitaaseen ja tuskalliseen muutokseen. Kun tajuamme, että emme me oikeasti voi kuluttaa näin paljoa, emme me voi maksaa näitä velkoja takaisin, ei meillä ole varaa näihin taloihin ja autoihin. Siinä vaiheessa rakennusmiehiä joutuu työttömäksi, niin kuin pitääkin.

Mutta se ei ole koko tarina. Jos se olisi näin, työmarkkinoilla näkyisi vain virtoja pois tietyiltä aloilta ja virtoja sisään toisiin - siinä määrin kuin rakennusmiehet muuntautuvat muille aloille sopiviksi työntekijöiksi. Mutta kyse on siitä, että kaikilta aloilta virtaa ihmisiä pois, työttömyyteen.

On kyse myös kokonaiskysynnän vajeesta. Ei vain siitä, että vaihdetaan tuotannon rakennetta vaan siitä, että ajetaan tuotantoa kokonaisuudessaan alas. Miksi ja miten näin voi olla?

Oletetaan, että ihmiset yhtäkkiä keksivät, että he ovat velkaantuneet liikaa, hankkineet liian suuria asuntoja. He haluavat myydä asuntonsa, ostaa vähän pienemmän, muuttaa takaisin vanhempien luo, mitä vain. Ihmiset haluavat vaihtaa asuntoja rahaan: asunnoista on alikysyntää (ylitarjontaa), rahasta ylikysyntää. Mitä tapahtuu? Se, mikä aina tapahtuu: alikysyntä selviää, kun hinnat laskevat, ylikysyntä selviää, kun hinnat nousevat. Mikä on rahan hinta, sen markkina-arvo? Rahan arvo on yksinkertaisesti se, mitä sillä voi ostaa. Ja koska asuntojen hinnat ovat laskeneet (muiden hintojen pysyessä ennallaan), rahan arvo on noussut. Jos haluaa euron, siitä joutuu maksamaan nyt enemmän muita hyödykkeitä.

Koska asuntojen hinnat laskevat, joidenkin asuntojen rakentamisesta tulee kannattamatonta. Projekti pistetään jäihin ja työmies pihalle. Mitä nyt tapahtuu? Oletettavasti tämä työmies haluaa tehdä töitä ja tarjoutuu markkinoille: hän haluaa vaihtaa työtä rahaan. On olemassa työn alikysyntä ja rahan ylikysyntä.

Muistakaamme, että asuntonsa myyneillä on nyt käteistä. Jos he haluavat pitää saman verran rahaa kukkarossaan (tai tilillään) kuin mitä heillä oli aiemminkin, mitään ongelmaa ei ole. He käyttävät rahan johonkin ja lopulta se raha löytää tiensä työmiehen kukkaroon työtä vastaan. Markkinat ovat tasapainossa.

Mutta mitä jos asuntonsa myyneet haluavatkin jostain syystä vain pitää rahan itsellään, laittaa sen kukkaroonsa? Kiertävän rahan määrä on pienentynyt. On olemassa vain yksi taho, joka tarjoaa rahaa: keskuspankki. Toki suurin osa rahasta syntyy normipankeissa, mutta eipä sitä rahaa luoda siinä tilanteessa, kun ihmiset haluavat maksella velkojaan pois. Ja on muistettava, että raha luodaan aina ja kaikkialla keskuspankin velkaa (tai ehkä tarkemmin sanoen passiivaa) vastaan.

Oletetaan nyt, että keskuspankki ei vastaa rahan kasvaneeseen kysyntään mitenkään. Mitä tapahtuu? Periaatteessa tämä voisi mennä onnellisesti niin kuin edellä. Työn hinta laskee, näin tasapainottaen työmarkkinat ja rahan hinta nousee, näin tasapainottaen rahamarkkinat. Ongelma syntyy, kun työn hinta ei jostain syystä laske - näillä markkinoilla on hintajäykkyyksiä (ongelmia syntyisi toki silloinkin, jos työmarkkinoilla ei olisi hintajäykkyyksiä ja hyödykemarkkinoilla olisi). Markkinoilla esiintyy ei-vapaaehtoista työttömyyttä, kokonaistulot laskevat, ollaan lamassa. Mitä tehdään?

No, voisihan sitä odottaa, että hinnat sopeutuvat, mutta se ei ole ehkä paras vaihtoehto. Ainoa vaihtoehto on rahan tarjonnan kasvattaminen. Finanssipolitiikkakin on vain rahapolitiikkaa hieman mutkan kautta. Siinä on kyse siitä, että valtio näkee työmiehen tilan ja päättää tehdä sille jotain. Valtio ryhtyy rahan kysyjäksi: se synnyttää lisää rahan ylikysyntää ja velkapapereiden ylitarjontaa (alikysyntää). Oikealla hinnalla velkapaperimarkkinat tasapainottuvat ja valtio saa rahaa. Mutta valtiopa ei halua rahaa itselleen, vaan työmiehelle. Se lainaa rahaa kansalaisilta ja palkkaa sillä työmiehen tekemään jotain, mitä vain.

Mutta ensisijainen ratkaisu on aina se, että keskuspankki lisää suoraan rahan tarjontaa. Yksi syy tähän on se, että keskuspankin toiminta on neutraalimpaa suhteellisten hintojen suhteen. Suhteelliset hinnat ovat se, mistä vaihdannassa on kyse. Suhteelliset hinnat kertovat eri hyödykkeiden vaihtosuhteet. Valtiolle suhteelliset hinnat ovat toissijainen kysymys: kaikista eniten se haluaa työmiehelle töitä. Ja vaikka valtio välittäisikin suhteellisista hinnoista, se ei voi tietää, mitkä suhteelliset hinnat ovat tehokkaimmat: se ei voi tietää, kuinka paljon pitää tuottaa kenkiä, kaakaota tai kulttuuria. Keskuspankki jättää suhteelliset hinnat ennalleen - sillä tärkeällä poikkeuksella, että se voi häiritä nykyhetken kulutuksen ja tulevan kulutuksen suhteellista hintaa, mikä voi luoda kauhistuttavaa tehottomuutta. Mutta siitä ehkä joskus toiste.

On tehtävä selkoa niin monesta.

Iljettävyydet

Olen kirjoitellut laiskasti tänne, lähinnä olen opiskellut, viettänyt parisuhdeaikaa ja pelannut FFVII:tä. Tässä kuitenkin yksi lärpäke, jonka tein taloussosiologian seminaariin, esitän sen parin viikon päästä. Aihe on jännä. Scribd osoittautui varsin näppäräksi tavaksi upottaa pdf-tiedosto blogiin. Tiedä sitten, että luovutinko tuon tiedoston kaikki oikeudet samalla.

Lisäksi olen miettinyt gradua, huokaus. Selvittelen, josko sen saisi tehtyä vaikkapa Suomen Pankille. Maisteritason makrotaloustieteilijän osaaminen ei ole kovin helposti kaupallistettavissa, niin pitää yrittää tunkea jalkoja ovien väliin ja huolehtia työllistymisestä.


Iljettävät markkinat

Elvytyksestä

Mitä elvytyksestä tulee mieleen? Useimmille varmaankin valtion menojen kasvattaminen, tiehankkeiden lisääminen ja homekoulujen kunnostaminen, New Deal ja kaikki se finanssielvytys. Mutta mitä taloustiede sanoo? Paul Krugman, finanssielvytyksen näkyvin puhemies ajattelee näin:

1. Normaaleissa oloissa, ts. kun ei olla likviditeettiansassa, fipo ei ole lainkaan tarpeellista.

2. Fipo ei ole ensisijainen (first-best) väline edes likviditeettiansassa.

Itsekin olen sitä mieltä, että jos kerta keskuspankkiirit ovat mitä ovat, niin fipoa tarvitaan. Mutta on hyvä pitää mielessä, että näin ei pitäisi olla. Elvytyksen ja sitä koskevan keskustelun pitäisi koskea helikoptereita, ei lapioita.

Pelko ja kauhu

Näin ajattelee valtio:

Esitutkinnan mukaan [lääkärillä käyneet] ovat olleet hyvillään, kun on lääkäri, joka kerrankin kuuntelee, mutta oikeasti kuin miettii, niin ei minulle jää kahta mielikuvaa siitä että kyllä heidän pitäisi olla peloissaan ja kauhuissaan.

- valelääkärijutun syyttäjä

Miten "pitäisi" pitäisi tässä tilanteessa tulkita? Kai se on jompaakumpaa:

1.) Tosiasiallisesti: Heidän pitäisi uskoa, että koska heitä hoitanut henkilö ei ollut hankkinut lain vaatimaa pätevyyttä, myöhemmin ilmikäyvän hoitovirheen todennäköisyys on suurempi kuin mitä he nyt ajattelevat sen olevan. Toisin sanoen valtio tietää tällaisen hoitovirheen todennäköisyyden paremmin kuin he itse. Oletan nyt siis, että heidän pitäisi olla peloissaan ja kauhuissaan siitä, että heitä on hoidettu väärin.

2.) Moraalisesti: Heidän pitäisi tuntea pelkoa ja kauhua sen edessä, että heitä hoitanut ihminen rikkoi lakia. Henkilö, joka tietoisesti ja pitkään rikkoo lakia, on paha. Kansalaisen on tunnettava pahuuden kohdattuaan pelkoa ja kauhua, koska silloin ja vain silloin kansalainen vaatii valtion väliintuloa moraalisissa kysymyksissä.


Myös puolustuksen ja syyttäjän antamat motiivit teolle ovat mielenkiintoisia. Syyttäjän mukaan motiivi oli "raha, ahneus", kun taas puolustuksen mukaan se oli "status". Mitä heidän intresseistään ja näihin asioihin liitetyistä mielikuvista pitäisi ajatella, kun nämä kaksi osapuolta ovat eri mieltä tässä asiassa?


[Kuvassa Marsin kuut Phobos ja Deimos]

Kuulumisia

Palailin tuossa viikko sitten Tampereelle. Vietin kesän Helsingissä, olin kolme kuukautta korkeakouluharjoittelijana Palkansaajien tutkimuslaitoksessa. Työni oli datailu, ohjelmat Stata, Excel ja pienesti R. Kokemuksena työjakso oli opettavainen ja mukavakin. Reflektoin sitä varmaan myöhemmin lisää, kun on enemmän perspektiiviä ja vakituinen työpaikka.

Enkä tarkoita sitä, että haluaisin avautua mutta en uskalla. Ei niin. Yksi kesän tuoma muutos on ollut se, että olen rauhoittunut mielipiteideni kanssa. Erityisesti, en enää ajattele, että se, että on ollut totaali toisi siisteyspisteitä. En ainakaan niin paljoa.

Tuntuu hyvältä, että oma suhtautuminen asioihin muuttuu. Se on tie. Välillä on ollut vaikeaa, mutta olen enimmän ajan tiedostanut sen, mistä siinä kehityksessä on kyse. Asiat ovat pieniä, ja kun niistä etääntyy, ne näkee kokonaisina. Pisteinä.

Tähän liittyviä hyviä asioita:

• Enää ei tee mieli rantata niin paljoa. Luen keskustelupalstoja ja uutisten kommentteja välinpitämättömästi mutta samaan aikaan vähemmän ylimielisemmin. Tuntuu helpommalta ajatella tehokkuutta kuin vapautta. Vähemmän nollasummaa ja enemmän aivojenkäyttöä. Enemmän Hansonia. Into politiikkaan hiipuu. Ennustemarkkinat ovat huipuinta.

• Ensimmäistä kertaa aikuisena runojen lukeminen tuntuu hyvältä ja kiireettömältä. Luin junassa Pentti Saarikoskea, eikä tuntunut yhtään pahalle. Muistan, kuinka vankilassa sain päähäni että nytpä luen ja pyysin Ville-veljeä lähettämään klassikoita enkä yhtään osannut rauhoittua niiden ääreen. Päässä oli liian isoja asioita. Luen nykyään Taskareita lauseiden takia, mutta se on ehkä vain vaihe.

Harmintuojat:

• Haluan mennä graduryhmään, että voin mahdollisesti valmistua ensi keväänä, tai kesällä tai joskus mutta kuitenkin niin, että tämän lukuvuoden jälkeen jäljellä on korkeintaan tutkielman tekeminen. Yliopisto tympii. Ongelma on, kuten arvata saattaa, ettei ole aihetta. Ennustemarkkinat ovat, kuten todettua, tosi siistejä, mutta en ole keksinyt mitään tutkimuksellista annettavaa niille. Yritän tällä hetkellä kehitellä makrosta jotain aihetta.

• Flunssa on päällä jo toista viikkoa. Yliopiston sali aukeaisi tällä viikolla ja palloiluvuorot ja -sarjat käynnistyvät kohta. Nelosessa on ratkaisupelit käsillä. Yskänlääkkeenkin unohdin Helsinkiin.

Voittopuolisesti olen voiton puolella.

Päivitystä ja bajautusmajat

Olen ollut vähän älyllisesti laiskalla tuulella, kun vain pelaan pleikkaria ja muhnuan päivät pitkät. Tästä syystä ei ole ollut suuremmin inspistä kirjoitella, mutta ihan mukavaa tämä on, kun vain ryhtyy.

Tänään olen kirjoitellut taas vähän kandia. Seminaaripaperin palautin tuossa vähän aikaa sitten ja ensi viikolla on esitys. Vaihdoin varsinaiseen työhön otsikoksi "Puhtaan luottotalouden ja inflaation korkoselityksen ajallinen konteksti Wicksellillä ja Woodfordilla", saa nähdä miten pitkään tuolla mennään. Laitan sitten jonnekin jakoon/linkkaan, kun olen saanut valmiiksi. Olen myös ajatellut perustaa enemmän journal-tyyppisen blogin, jonne saan kirjoitella kaikkea omasta pienestä elämästäni.

Vaikka kirjoittelen tänne vaihtelevasti ja viime aikoina melko harvoin, on tämä kuitenkin ollut hyödyllistä. Kun kirjoitan jotain tekstiä, niin voin keskittyä paremmin asiaan, kun voin rantata asioista sitten täällä. Kirjoittaminen ja ajatusten jäsentely on nopeutunut. Tosin tällaisen tekstin tuottaminen on melko yksipuolista, ja olenkin harkinnut, että pitäisi kirjoittaa jokin harkittu ja huoliteltu essee vastapainoksi. Minulla oli vapautumisen ja parisuhteen vuosipäivät tuossa hieman aikaa sitten, joten noiden onnellisten tapahtumien pohjalta voisi jotain kynäillä.

Kirjoitin muuten vahingossa Virnun blogiin bajamajoista, käykää tsektsek.

Satunnaisia ajatuksia sohvakriitikoista

Törmäsin tänään Muutos 2011-poppoon hauskaan sohvakriittiseen mainokseen. Jäin miettimään hommalaisten (tarkoitan tällä maahanmuuttokriitikoita, mutta kun se on niin pitkä sana) retoriikkaa. Tuossakin mainoksessa suuri paino on sillä, että annetaan omasta mainoksesta tilaa mokuttajille (käytän tätä tässä tekstissä ei-maahanmuuttokriitikon synonyyminä) ja heidän sanomisilleen. Eikä kyse ole edes mistään päättömistä lipsahduksista, joilla rakenneltaisiin olkiukkoja. (Noin yleisesti, onhan niitä paljon hölmöjäkin vetoja, joita esimerkiksi Husein Muhammed on ansiokkaasti käsitellyt.)

Yksi sitaatti on Vesa Peipiseltä, joka ilmeisesti on Helsingin asuntolautakunnan puheenjohtaja ja Helsingin Vihreiden asuntotyöryhmän puheenjohtaja. Tämäkin on rehellisyyttä, jota on syytä arvostaa: ei oteta sitaattia joltain taka-hikiän varavaltuutetulta, vaan henkilöltä, joka on valittu vastaamaan asiasta tärkeisiin elimiin. Peipinen antaa ymmärtää, että monet maahanmuuttajat tarvitsevat erityiskohtelua, ja implisiittisesti käy ilmi, että tämä erityiskohtelu on parempaa kohtelua ("superasunnot"). Toinen sitaatti on Thomas Wallgrenilta ja Anna-Stiina Lundqvistilta, joiden mukaan pakolaisten auttaminen on meille rikkaus.

Minulle tällaisten mainosten näkeminen ja satunnainen Hommalla pyöriminen on tehnyt hyvää siinä mielessä, että on oppinut lukemaan maahanmuuttopoliittista puhetta paremmin, näkemään taustalla olevia oletuksia ja arvoja. Sellaista sohvadiskurssianalyysiä. Ehkä sitä joskus tulee muodostettua joku kantakin asiaan.