Valehtelua ja peittelyä

Jaakolla on lupaava alku kirjoitussarjalle pankeista ja euroalueen tämänhetkisestä kriisistä. Minulla on jäänyt nyt jo parilta viikolta Economistit lukematta ja Jaakko on varmaankin muutenkin paremmin ajan hermolla tässä asiassa. Kirjoitankin vähän yleisemmällä tasolla kriisin teemoista.

Yksi historiallisten fiksattujen valuuttakurssien (ml. kultakanta) kiehtovimmista piirteistä on se totuuden teeskentelyn ilmapiiri, minkä ne saavat aikaan. Mutta markkinat ovat armottomia totuudenpaljastajia, etenkin kun teeskentelyn keskiössä on niinkin tärkeä numero kuin kansakunnan valuutan arvo. Liaquat Ahamedin mainiossa Lords of Finance-kirjassa kerrotaan (en muista tarinaa tarkalleen, eikä minulla ole tuota kirjaa nyt lähettyvillä), kuinka Englannin keskuspankin johtaja Montagu Norman joutui naamioituen matkustamaan Atlantin yli keskustelemaan kansainvälisestä valuuttapolitiikasta yhdysvaltalaisen kollegansa kanssa. Iiro Viinasen veto devalvaatiosta toimittaja Arvo Tuomisen kanssa on yksi laman muistetuimpia ja muistelluimpia kohtauksia. Pieni anarkokapitalisti minussa iloitsee siitä, kuinka meidän omistamamme pääoma nöyryyttää vallanpitäjiä tällä tavalla.

Mutta jotakin häiritsevää epätotuudessa aina on, ja niin on myös nykyisessä taloudellis-poliittisessa järjestelmässämme. Jossain vaiheessa Kreikka joutuu todennäköisesti velkajärjestelyyn. Ilmaus "Kreikka ei maksa velkojaan takaisin" on siitä huono, että kyse ei ole joko-tai-valinnasta. Sturzenegger & Zettermayer tutkivat velkojen uudelleenjärjestelyjä periodilla 1985-2005. Operaatio on, tai ainakin voi olla, hyvin monimutkainen ja eri tietyn maan jotkut velkainstrumentit kärsivät monesti enemmän kuin toiset. Keskimäärin (maittain) velasta leikattiin pois 13-75 %, eli vaihtelu on suurta. En osaa sanoa, mikä Kreikan prosentti tulee olemaan.

Mutta ongelma ei ole niinkään se, että päättäjät puhuvat ja ilmeisesti ajattelevat tyyliin "luottamusta joko on tai ei ole", kun oikeasti luottamusta on aina tietyn verran. Ongelma on siinä, että päättäjät joutuvat valehtelemaan Kreikan tilanteesta, koska ääneen ajattelu velkojen uudelleenjärjestelystä aiheuttaa ikäviä seurauksia - samaan tapaan kuin jos Iiro Viinanen olisi sanonut että "Yritämme välttää devalvaation, mutta kyllähän se saattaa sieltä tulla". Tai jos ei valehtelemaan, niin ainakin elämään pelottavan vääristyneessä tietoisuudessa.

Jos Euroopan nykyhallitukset saisivat varmasti olla vallassa seuraavat kymmenen vuotta, ongelma olisi ainakin pienempi, jos nyt ei kadonnut. Voi olla, että hallituksen kannattaa valehdella, jos heillä on parempaa informaatiota kuin kansalla ja markkinoilla, eli jos heillä on suunnitelma. Niitähän varmasti riittää. Ongelma tulee siitä, kun tuo valehtelu synnyttää äänestäjissä inhoa, joka nostaa valtaan puolueita, jotka eivät sitoudu tuohon suunnitelmaan. Markkinat katsovat tulevaan. Timo Soinin puhe on tietyllä todennäköisyydellä tulevan pääministerin puhetta. Nordicbet antaa Soinin pääministeriydelle kertoimen 2,8 (Katainen 1,45; Kiviniemi 4; Urpilainen 12). Tuo Kiviniemi tuntuu muuten aikamoiselta ylikertoimelta, että siitä vain veikkaamaan.

Tarvitsemme järjestelmän, jossa kansalaisille ei valehdella. Voisin kuvitella, että tässä kysymys on valinnasta vahvemman liittovaltion ja vahvemman kansallisvaltion välillä. Itse valitsisin edellisen. Tällä hetkellä Timo Soini puhuu Kreikan velanmaksun suhteen eniten totta ja hän vetää siitä vastakkaiset johtopäätökset. Kuten Jaakko, kaipaisin rehellisiä federalisteja.