skip to main |
skip to sidebar
Aloitin pari päivää sitten lukemaan Ed Glaeserin kirjaa Triumph of the City (alaotsikko How our Greatest Invention Makes Us Richer, Smarter, Greener, Healthier and Happier - nykyään eivät näköjään kolmiportaisetkaan luettelot enää riitä). Se on niin samankaltainen kuin kaikki non-fiction-kirjat nykyään: korkealentoinen teesi yhdistettynä valtaisaan määrään anekdootteja. Vähän niin kuin Wisdom of the Crowds (alaotsikko Why the Many Are Smarter Than the Few and How Collective Wisdom Shapes Business, Economies, Societies and Nations). Vähän niin kuin The Power of Gold (alaotsikko The History of an Obsession). Vähän niin kuin tuhat muuta kirjaa.
Mutta kai se on hyvä keino tutustuttaa lukija uuteen aihealueeseen. Ei kai siinä ole kyse opettamisesta perinteisessä mielessä, vaan siitä että lukija joutuu itse pähkäilemään, mistä siinä kaikessa on kyse - sopivasti kerätyt ja asetellut yksittäistapaukset toki auttavat johtopäätösten muodostamisessa. Kovin on postmodernia.
Joitakin ajatuksia tuosta Glaeserista. Yksi asia, mitä en ole tullut ajatelleeksi on se, että kaupunkien ei kannata ihan kauheasti taistella oikeudenmukaisemman maailman puolesta (ainakaan jos siihen liittyy verojen nostamista, kuten useimmilla ihmisillä liittyy). Muistan, että siitä oli puhetta yhdellä aluetalouden kurssilla, mutta asia ei jotenkin Suomessa tule vastaan, ja hyvä niin.
Yhdysvalloissa poliittinen järjestelmä on hajautetumpi, jolloin kaupungeilla on enemmän valtaa kuin täällä. Ainakin tällainen kuva minulla on, voinhan olla väärässä. Tämä valta on myös valtaa tehdä huonoja päätöksiä - kuten nostaa voimakkaasti veroja tulontasaustarkoituksessa. Kaupunkilaisten on niin helppoa muuttaa vaikkapa naapurikaupunkiin, jolloin Laffer-käyrän huippu tulee nopeasti vastaan. Eikä se ole edes ainoa mahdollinen huono vaikutus; segregoituminen voi lisääntyä ja politiikka radikalisoitua äänestäjäkunnan homogenisoitumisessa. Verokarhun onneksi kansallisvaltiosta karkaaminen ei käy yhtä helposti.
Toisena huomiona se, että nykyään ei aina edes tajua sitä, miten hyödyllisiä työkaluja kysyntä ja tarjonta ovat asioiden hahmottamisessa. Kirjassa on seuraava sitaatti, jossa puhutaan Jane Jacobsista, joka on ilmeisesti legendaarinen urbaanin ajattelija.
Because she saw that older, cheaper buildings were cheaper, she incorrectly believed that restricting heights and preserving old neighborhoods would insure affordability. That's not how supply and demand works.
Toinen kaunis huomio liittyi teihin:
The traffic problem essentially reflects the impossibility of sating the demand for anything that's free. Roads are expensive to build and valuable to use, yet American motorists seem to think that a right to drive for free was promised them by the Bill of Rights. Soviet Russia used to charge artificially low prices for consumer goods, and the result was empty shelves and long lines. That is basically what happens when people are allowed to drive on city streets for free.
Kun ymmärtää kysynnän ja tarjonnan käsitteet, ymmärtää että ei ole eroa sillä, pitäisikö nostaa tarjontaa vai hintoja. Ainut ero syntyy siitä jos ymmärtäää tarjonnan nostamisen veronmaksajien kukkaron avaamisena ja hintojen nostamisen oman kukkaron avaamisena. Yleensä silloin halutaan lisää tarjontaa, olkoon kyse teistä tai Hitas-asunnoista.
Yksi työnteon parhaita puolia on se, että viikonloput tuntuvat viikonlopulta. Ja ehkä joskus, kun olen vakituisemmin töissä, lomatkin tuntuvat lomilta. Opiskelijana tuntuu joskus raskaalta, kun viikonlopun tuloa ei välttämättä huomaa yhtään mistään. Jos kävisi ulkona paljon, niin sen ehkä huomaisi. Amatöörit dokaa kalenterin mukaan, kuten sanotaan. Itsehän dokaan niin harvoin, että olisi suurta hukkaa hankkia kalenteri sitä varten.
Tämä muutos on hassua siinä mielessä, että työntekoni ei vaadi rutiinia sen enempää kuin opiskelukaan - paitsi että työnteossa olen luvannut tuottaa arvoa jollekulle ja minun on syytä pitää lupaukseni. Miksi on niin vaikeaa ottaa samanlaista rutiinia opiskeluun, jos se rutiini kerran tuntuu kohentavan elämänlaatua? Minun varmaankin pitäisi osata määritellä lupaukset itselleni tarkasti, että osaisin sanoa, milloin olen tehnyt tarpeeksi hommia ja voin vaihtaa vapaalle. Se siis vaatisi tarkkaan määriteltyjä tavoitteita, mikä tuntuu vähän vaikealta, kun lähinnä haluan oppia asioita, enkä vaikkapa saada tiettyä tutkintoa tietyssä ajassa, tiettyä palkkaa tai tiettyä määrää lukijoita blogille. Nyt kun olen töissä, minusta on entistä hauskempaa lukea vaikkapa NBER Macroeconomics-sarjan työpapereita kun tiedän sen olevan vapaa-aikaa, koska se ei liity töihini mitenkään.
Yritän yhä aina välillä kirjoittaa isoja asioita, mutta ei siitä mitään tule. Olen ajatellut ottaa virtahepoa sarvista ja kirjoittaa totaalikieltäytymisestä, mutta se tuntuu aikamoiselta suolta edelleenkin. Onneksi en tunne kovin suurta tarvetta ja tällainen pieni jutustelukin riittää julistukseksi.
Viime aikoina olen miettinyt:
- Kehitysapua, avoimuutta ja puheita tekoina.
Kehitysapu on varmaankin luonnostaan sellainen politiikan ala, jossa tekopyhyys kukoistaa. Avoimuutta ei heikennä se, että siellä kenelläkään olisi erityistä salattavaa vaan se, että ketään ei erityisemmin kiinnosta se, mitä siellä tapahtuu. William Easterly, jonka mainio Aid Watch-blogi loppuu valitettavasti, tosin hyvistä syistä, on Claudia Williamsonin kanssa uudessa artikkelissaan (ks. myös vanhempi artikkeli) tutkinut kehitysyhteistyön tuottajien käytäntöjä. Artikkeleissa on paljon mielenkiintoista, mutta tässä nostan esiin sen, että Suomi pärjää verrattain huonosti avoimuuden saralla jääden uudemmassa artikkelissa tutkituista maista viimeiseksi Norjan kanssa. Avoimuutta on mitattu sillä, miten tietyt toimintaan liittyvät tiedot löytyvät nettisivuilta ja jos sieltä ei löydy, niin miten hyvin vastataan sähköpostikyselyihin.
Avoimuus tuntuu minulle jotenkin neutraalilta ja yleisesti hyvältä arvolta, joten tämä tuntuu surulliselta. Olisikin hauskaa, jos vaikka jotkut tunnetut Vihreät ja Perussuomalaiset toimijat yhdessä vaatisivat avoimuutta kehitysapuun. Tai olisi tärkeää, että kehitysyhteistyön mahdollisuuksiin positiivisesti suhtautuvat toimijat ottaisivat aloitteen käsiinsä ja teettäisivät kehitysyhteistyötoimijoille samantapaisen kyselyn kuin Matti Wiberg teetti taannoin viranomaisten avoimuudesta. 0,7-tyypit joutuvat noloon valoon, jos he eivät suostu ottamaan haltuunsa keskustelua kehitysavun avoimuudesta ja tehokkuudesta.
Tuli tuosta edellisestä mieleen, kun puhuin siitä kehitystaloustieteestä, että laitan yleisen avoimuuden nimissä tänne kurssille kirjoittamani esseen. En kyllä suosittele sitä kenellekään. Tuli vain jännä idea mieleen tuossa: epätäydellinen informaatio tuottaa tehottomuutta rahoitusmarkkinoille ja sosiaaliset suhteet tuottavat informaatiota, jota taloudelliset suhteet eivät välttämättä voi tuottaa (kuvittele, jos kaikki olisivat potentiaalisia pomoja - etpä varmaan paljastaisi kenellekään olevasi oikeasti laiska ja viinaanmenevä tunari), joten voisi olla mahdollista rakentaa malli, jossa ihmissuhteiden hyödykkeistyminen vähentää tuotantoa. En toki osaa rakentaa sellaista mallia, mutta ehkä joskus.
EDIT: Eipä tullut kovin komeasti tuo Scribd-tiedosto embedattua enkä nyt jaksa säätää.
KTALS231 Essay Seuri
Olen aloittanut kesätyöt. Olen pari kuukautta töissä tutkimusassistenttina eräässä kehitysyhteistyöprojektissa. Itse projektin on hoitanut Kirkon Ulkomaanapu, tai paikallisesti Lutheran World Foundation. Käsittääkseni se liittyy jotenkin tähän. Linkittelen sitten kun siitä tulee jotain julkisia julkaisuja.
Tämä on käsittääkseni ensimmäinen suomalainen kehitysyhteistyöprojekti, jossa on ollut mukana jo projektin käynnissä ollessa taloustieteilijöitä. Suomalaisten kehitysyhteistyöprojektien kvantitatiivista analyysiä ei ole muutenkaan juurikaan tehty. Oma työni on kai enimmäkseen datan siistimistä (useita kyselytutkimuksia eri vuosilta, hieman vaihtelevia kysymyksiä ja vaihtelevaa koodausta -> harmaita hiuksia) ja analyysiajojen sujuvoittamista. Ohjelma on Stata, kuten meillä (ainakin mikropuolella) yleensä tuntuu olevan.
Osittain tuon työn vuoksi ja osittain muutenkin on tullut tutustuttua enemmän kehitystaloustieteeseen. Kävin aiheesta syventävän kurssin keväällä. Kurssikirja oli teoriapainotteinen, vierailuluennoitsijat sitten kertoivat omista, hieman käytännönläheisemmistä tutkimuksistaan. Pari juttua jäi mieleen:
- Makrotasolla kehitysapu toimii, ehkä. Vaikuttava tutkimus viime vuosina on ollut Rajan & Subramanian "Aid and growth: what does the cross-country analysis really show", jossa todetaan, että ei voida todeta, että kehitysavulla olisi ollut makrotason vaikutuksia (toisaalta ei voida myöskään todeta että sillä ei olisi ollut makrotason vaikutuksia). Kurssilla vieraili aiheesta puhumassa Finn Tarp, joka on tehnyt töitä aiheen parissa jo vuosikymmeniä. En itse muistanut käydä luennolla tuolloin, mutta toverit olivat vaikuttuneita. Hän on tehnyt analyysiä Rajan & Subramanin aineistolla mutta eri spesifikaatioilla ja saanut positiivisen apuvaikutuksen ulos. Itse en osaa noita tutkimuksia juurikaan arvioida, sillä ekonometria on melko hienostunutta. Varmaan voisi sanoa, ettei makrotasolla voida sanoa varmaksi juuta eikä jaata.
- Mikrolainat perivät kiskurikorkoja ja perustuvat pitkälti häpeän ja henkisen ja toisinaan myös fyysisen väkivallan uhkaan. Ja silti ne toimivat, ainakin jossain määrin.
Luin myös Banerjeen ja Duflon kirjan Poor Economics, ensimmäinen Kindlelle ostamani kirja. Kirja oli hyvä, varmaan pitäisi sanoa siitä jotain muutakin, mutta en tiedä. Yritin jossain vaiheessa kirjoittaa arviota. Ihan hyvä näyte kirjasta on heidän kirjoittamansa artikkeli Foreign Policy-lehteen. Ainakin sen luettuaan osaa toivottavasti puhua vähän rauhallisemmin kehitysyhteistyöstä (eikä kehu jotain Moyon kirjaa heti luettuaan, kuten itse tein, hehheh). Jos siitä ylipäänsä kokee jotain tarvetta puhua tai että kokee että omalla puheellaan tekee maailmasta paremman paikan. Siihen sopii itse kunkin suhtautua epäillen.
Toinenkin työpätkä on luultavasti tulossa loppukesästä, mutta siitä myöhemmin enemmän.
Sain keväällä vihdoinkin päätettyä graduaiheeni ja kirjoitinkin seminaariesitelmän Phillips-käyrään liittyen, mutta en tiedä, tuleeko siitä osa lopputyötä. Palaan ehkä siihen syksyllä, heh. Opintopisteitä on jo rutkasti, muutama tentti ehkä pitäisi tehdä mutta jos olen reipas, voisin valmistua vielä tämän vuoden puolella. Se tosin riippuu siitä, millaisia työpaikkoja urkenee ja miltä ajatus jatko-opiskelusta tuntuu.
Hannalla oli eduskuntavaalit ja hän jaksoi ne varsin hyvin. Jokseenkin hektisen vaaleilun jälkeen on ihan hauskaa, kun hän vain istuu sohvalla, syö sipsiä ja katsoo televisiosta hömppää. Kovasti rakastan edelleen.
Kirjoittelin tuossa yksi päivä ja julkaisinkin vahingossa - poistin heti - yhden postauksen. En saanut sitä vielä valmiiksi, hion vielä hieman. Tarkoituksenani oli selittää sitä, miten minusta tuntuu nykyään siltä, ettei minulla ole mielipiteitä tai tarvetta julistaa niitä ääneen, mutta sitten siitä alkoi muodostua autobiografinen totaalivellonta. Ihan hauskaa, en ole aiheesta kirjoittanut pitkään aikaan ja kun sitä mietin, en ole varmaan koskaan julkaissut mitään ajatuksiani siitä. Ehkä olisi aika.
Huomenna menen Helsinkiin katsomaan taidetta ja torstaina alkaa puistofutis. Kivoja juttuja.
