Kesä

Yksi työnteon parhaita puolia on se, että viikonloput tuntuvat viikonlopulta. Ja ehkä joskus, kun olen vakituisemmin töissä, lomatkin tuntuvat lomilta. Opiskelijana tuntuu joskus raskaalta, kun viikonlopun tuloa ei välttämättä huomaa yhtään mistään. Jos kävisi ulkona paljon, niin sen ehkä huomaisi. Amatöörit dokaa kalenterin mukaan, kuten sanotaan. Itsehän dokaan niin harvoin, että olisi suurta hukkaa hankkia kalenteri sitä varten.

Tämä muutos on hassua siinä mielessä, että työntekoni ei vaadi rutiinia sen enempää kuin opiskelukaan - paitsi että työnteossa olen luvannut tuottaa arvoa jollekulle ja minun on syytä pitää lupaukseni. Miksi on niin vaikeaa ottaa samanlaista rutiinia opiskeluun, jos se rutiini kerran tuntuu kohentavan elämänlaatua? Minun varmaankin pitäisi osata määritellä lupaukset itselleni tarkasti, että osaisin sanoa, milloin olen tehnyt tarpeeksi hommia ja voin vaihtaa vapaalle. Se siis vaatisi tarkkaan määriteltyjä tavoitteita, mikä tuntuu vähän vaikealta, kun lähinnä haluan oppia asioita, enkä vaikkapa saada tiettyä tutkintoa tietyssä ajassa, tiettyä palkkaa tai tiettyä määrää lukijoita blogille. Nyt kun olen töissä, minusta on entistä hauskempaa lukea vaikkapa NBER Macroeconomics-sarjan työpapereita kun tiedän sen olevan vapaa-aikaa, koska se ei liity töihini mitenkään.

Yritän yhä aina välillä kirjoittaa isoja asioita, mutta ei siitä mitään tule. Olen ajatellut ottaa virtahepoa sarvista ja kirjoittaa totaalikieltäytymisestä, mutta se tuntuu aikamoiselta suolta edelleenkin. Onneksi en tunne kovin suurta tarvetta ja tällainen pieni jutustelukin riittää julistukseksi.

Viime aikoina olen miettinyt:

• Kehitysapua, avoimuutta ja puheita tekoina.

Kehitysapu on varmaankin luonnostaan sellainen politiikan ala, jossa tekopyhyys kukoistaa. Avoimuutta ei heikennä se, että siellä kenelläkään olisi erityistä salattavaa vaan se, että ketään ei erityisemmin kiinnosta se, mitä siellä tapahtuu. William Easterly, jonka mainio Aid Watch-blogi loppuu valitettavasti, tosin hyvistä syistä, on Claudia Williamsonin kanssa uudessa artikkelissaan (ks. myös vanhempi artikkeli) tutkinut kehitysyhteistyön tuottajien käytäntöjä. Artikkeleissa on paljon mielenkiintoista, mutta tässä nostan esiin sen, että Suomi pärjää verrattain huonosti avoimuuden saralla jääden uudemmassa artikkelissa tutkituista maista viimeiseksi Norjan kanssa. Avoimuutta on mitattu sillä, miten tietyt toimintaan liittyvät tiedot löytyvät nettisivuilta ja jos sieltä ei löydy, niin miten hyvin vastataan sähköpostikyselyihin.

Avoimuus tuntuu minulle jotenkin neutraalilta ja yleisesti hyvältä arvolta, joten tämä tuntuu surulliselta. Olisikin hauskaa, jos vaikka jotkut tunnetut Vihreät ja Perussuomalaiset toimijat yhdessä vaatisivat avoimuutta kehitysapuun. Tai olisi tärkeää, että kehitysyhteistyön mahdollisuuksiin positiivisesti suhtautuvat toimijat ottaisivat aloitteen käsiinsä ja teettäisivät kehitysyhteistyötoimijoille samantapaisen kyselyn kuin Matti Wiberg teetti taannoin viranomaisten avoimuudesta. 0,7-tyypit joutuvat noloon valoon, jos he eivät suostu ottamaan haltuunsa keskustelua kehitysavun avoimuudesta ja tehokkuudesta.

• Syyttömyysoletusta, epävarmuutta ja suuttumusta, sekä normatiivisesti että positiivisesti.