Kommentti Haaparanta-Basuun

Pertti Haaparannalla on polveileva ja ajatuksia herättävä kirjoitus ATB:ssä. Ensinnäkin yksi huomio: nettopalkkataso laskee sen takia, että työvoiman tarjonta kasvaa, ei siksi, että sen tietyn osan kysyntä laskee, kuten blogipostauksessa sanotaan. Tämä käy ilmi myös Basun paperista, sivu 13.

Sitten tämä jäi minua mietityttämään:

Siksi myös niiden tulot (ja hyvinvointi), jotka vaativat häirinnästä vain pienen korvauksen, saattavat laskea, eivät vain niiden, jotka eivät suostu häirintään (eivät suostu tarjoamaan häirintäpalveluita) lainkaan.

Työntekijäthän saavat Basun mallissa tasan yhdenkokoista korvausta häirinnästä, ns. häirintälisää. Jotta lause olisi mielekäs, vaatiminen viittaa varmaankin yksilöllisiin preferensseihin häirinnästä, ja tällöinhän ne, jotka vaativat ”pienen” korvauksen häirinnästä (saavat siitä vähiten disutiliteettia) kärsivät siitä vähiten ja voittavat eniten – tai ainakin enemmän kuin he, jotka vaativat ”suuren” korvauksen. Näin tulkiten lausehan on mielekäs ja tosi, kunhan ”pieni” määritellään sopivasti - tai jätetään määrittelemättä. Olin vain odottanut, että lauseessa olisi lukenut "jotka suostuvat häirintään, mutta kärsivät siitä paljon" tai jotain muuta vastaavaa ("suuren korvauksen").

Alla olevan jälkeen Haaparannan teksti lähtee aivan uusille urille:

Silti kahdenväliset vapaaehtoiset sopimukset eivät välttämättä ole ns. Pareto-parannuksia, ts. eivät kasvata sopimuksentekijöiden hyvinvointia alentamatta kenenkään muun hyvinvointia (taloustieteessä muutoksia on tapana pitää yhteiskunnallisesti hyvinä, jos ne ovat Pareto-parannuksia). Miksi näin on?

Oletan, että kysymys viittaa sulkeita edeltävään lauseeseen. En tiedä ovatko polveilevat jatkopohdinnat tarpeellisia. Esimerkki: jos mä vien vaikka Jaskan työpaikan tekemällä Jaskan työtä halvemmalla, niin kyllä Jaska kärsii siitä. Ostamalla tuotteen nostan kyseisen tuotteen kysyntää ja näin ollen hintaa ja heikennän muiden sen tuotteen kuluttajien hyvinvointia. Eivät ei-Pareto-parantavat kahdenväliset sopimukset ole mitenkään harvinainen juttu. Olenkin sitä mieltä, että jos tämä teksti kertoo jollekulle enemmän markkinatalouden hyvyydestä kuin Pareto-tehokkuuden käsitteestä, on viettänyt liikaa aikaa miettien teoreettisia perusteita kannalleen. Enkä mitenkään väheksy tällä Haaparannan kirjoitusta; huonot argumentit pitää aina ampua alas. Silläkin uhalla, että luen liian tarkasti blogikirjoitusta, joka on kirjoitettu kevein sormin ja tarkoitettu silmäillen luettavaksi, katsotaan vielä ongelman freimausta:

Usko vapaan markkinatalouden erinomaisuuteen perustuu viime kädessä siihen, että uskotaan sellaisten kahdenvälisten vapaaehtoisten sopimusten, joilla ei ole mitään suoraa vaikutusta kehenkään muuhun, olevan “hyviä”. Jos sopimus on vapaaehtoinen, niin sopijat hyötyvät siitä. Ja jos sillä ei ole vaikutusta kehenkään muuhun, niin yhteiskunnan kannalta sopimus ei voi olla kuin hyvä. Erikoistapaus on tietysti vapaa markkinavaihto: Ostan/myyn jotakin hinnalla, jonka toinen osapuoli hyväksyy. Tätä kaunista kuvaa on hyvä vähän rikkoa.

Huomaatteko, miten attribuutti "suora" puuttuu vaikutusten edestä kolmannessa virkkeessä? Jos asia on niin, kuten Haaparanta määrittelee asian toisessa ja kolmannessa virkkeessä, kuvaa ei voi rikkoa - eikä Haaparanta sitä teekään, vaan rikkoo sitä kuvaa, jossa puhutaan vain "suorista" vaikutuksista. Mutta mikä erottaa suoran ja epäsuoran vaikutuksen? Tähän kiinnittävät huomiota myös tekstin kommenteissa Tuukka Sarvi ja Artturi Björk. Asiaahan ei voida määritellä niin, että sopimuksessa mukana olevat henkilöt kokevat suoria vaikutuksia ja ei-mukana olevat kokevat epäsuoria. Eikä tämä ole pelkkää nillittämistä ja näsäviisastelua. Se, että perustuuko usko vapaan markkinatalouden erinomaisuuteen viime kädessä sihen, että sellaiset vapaaehtoiset sopimukset, joilla ei ole mitään suoria vaikutuksia kehenkään muuhun, ovat "hyviä", riippuu täysin siitä, miten määritellään suorat ja epäsuorat vaikutukset. En sanoisi, että Haaparanta rakentaa olkinukkea; hän vain ei rakenna kumottavaa argumenttia kovin tarkasti. Ja sanottakoon vielä se, että eivät hekään, jotka uskovat vapaan markkinatalouden erinomaisuuteen syystä tai toisesta, rakenna argumenttejaan aina kovin tarkasti.

Mutta varsinainen kimmoke siihen, että ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä tänä kuumana lauantaina tuli siitä, kun tänään lukiessani Steven Pinkerin How the Mind Works-kirjaa tämä kappale tuli mieleeni:

Minä juon (runsaasti) kahvia ja käytän sen kanssa sokeria. Jos kuppiini pannaan vain pieni sokerihippunen, niin en erota sen vaikutusta, vaan pidän kahvia yhtä hyvänä kuin sokeritontakin. Jos kahviin pannaan yksi hippunen lisää, en erota senkään vaikutusta edelliseen hyppyseen jne.. Mutta jossakin välissä sokeria ollessa riittävästi erotan vaikutuksen, vaikka silloinkin ero edelliseen lisäykseen on minulle havaitsematon. Pidän siis kahviani aina yhtä hyvänä lisäyksen jälkeen edelliseen tilaan nähden, mutta lopputilaa parempana kuin sokeritonta vaihtoehtoa.

Pinker:

The psychologists Carol Smith and Susan Carey have found that children have odd beliefs about matter. Children know that a heap of rice weighs something but claim that a grain of rice weighs nothing. When asked to imagine cutting a piece of steel in half repeatedly, they say that one will finally arrive at a piece so small that it no longer takes up space or has any steel inside it. They are not of unsound mind. Every physical event has a threshold below which no person or device can detect it. Repeated division of an object results in objects too small to detect; a collection of objects each of which falls below the threshold may be detectable en masse. Smith and Carey note that we find children's beliefs silly because we can construe matter using our concept of number.

Kaikki (paitsi lapset) ymmärtävät, että jos kahviin lisätään hippunen sokeria, se on makeampaa kuin aiemmin. Mutta muuttuuko se, pitääkö kahvia makeampana? Se riippuu siitä, mitä tarkoitetaan sillä, että pitää kahvia makeampana. Jos se tarkoittaa sitä, että voi sanoa työkavereilleen, että nyt se on makeampaa, niin ei varmasti. Ei vaikka tehtäisiin äärettömän monta koetta, jossa Haaparanta maistaisi kahvia kolmesta eri kupista, joista yhdessä on sokerihippu enemmän kuin kahdessa muussa ja hänen pitäisi erottaa se. Oikeiden osumien osuus konvergoituisi kolmasosaan. Mutta voidaanko silti sanoa, että sokerihipulla ei ole mitään merkitystä? Maailma voi olla lineaarinen, vaikka mielemme ei käsittäisikään sitä niin. Asiassa ei siis nähdäkseni ole mitään mystistä. Pinker puhuu kirjassaan siitä, miten parempi on, jos jokin asia on ongelma eikä mysteeri, ilmeisesti tämä on joku Chomskyn ajatus. Haaparanta esittää asian hieman liian mysteerimäisenä minun makuuni. Kysymys on vain siitä, että lajimme kannalta ei olisi ollut mitään mieltä siinä, että käsittäisimme makuja hermoimpulssin tarkkuudella. Silti se sokerihippu kahvissa on olemassa, ja tietyllä todennäköisyydellä se osuu makureseptoriin ja saa aikaan hermoimpulssin, mikä taas osaltaan voi vaikuttaa käyttäytymiseemme.

Enkä tiedä miten tämä liittyy alkuperäiseen aiheeseen. Basun esimerkissähän ei puhuttu lainkaan mistään "yhtäläisestä hyvyydestä", jollaisilla mieltymyksillä "syntyy tilanteista, jossa sarjalla muutoksia on vaikutus hyvinvointiin, vaikka millään sarjan yksittäisellä osalla sitä ei ole." Tästähän ei ollut kyse häirintäesimerkissä, mistä varmaan johtuu lukijan hämmennys tekstin parissa. Mutta mielenkiintoista yhtä kaikki.

Asiaan (kuin asiaan) sopiva sitaatti

Olen lueskellut kokoelmaa Frédéric Bastiat'n kirjoituksista. Huikean hyviä tekstejä tähän mennessä, voin tosin kuvitella että kyseinen yli 1000-sivuinen opus alkaa toistaa itseään jossain vaiheessa. Tässä yksi sitaatti esseestä Näkyvä ja näkymätön, kohdasta jossa käsitellään taidetta ja sen rahoitusta, mutta mielestäni se pätee vaikkapa kirkon ja valtion suhteeseenkin.

Our adversaries consider that an activity which is neither aided by supplies, nor regulated by government, is an activity destroyed. We think just the contrary. Their faith is in the legislator, not in mankind; ours is in mankind, not in the legislator.

Thus Mr. Lamartine said, “ Upon this principle we must abolish the public exhibitions, which are the honor and the wealth of this country.” But I would say to Mr. Lamartine—According to your way of thinking, not to support is to abolish; because, setting out upon the maxim that nothing exists independently of the will of the State, you conclude that nothing lives but what the State causes to live.

Eturyhmien tarpeellisuus

Yksi suurista tragedioista on se, että poliittinen järjestelmämme tuottaa kokonaishyvinvoinnillisesti heikkoja ratkaisuja tilanteissa, joissa vastakkain ovat pienehkö ryhmä (tuottajat), jonka jäsenillä on suuri yhteinen intressi ja suurehko ryhmä (kuluttajat) jonka jäsenillä on pieni yhteinen intressi.

Yksi positiivinen puoli isossa valtiossa on se, että se tuo monille markkinoille suuren kuluttajan tuottajien vastapuolelle. Kirjastot, jotka ovat kirjojen, elokuvien ja äänitteiden suurkuluttajia puhuvat suoja-aikojen lyhentämistä vastaan. Kuntaliitto, jonka jäsenet ovat koulukyytien kautta taksiliikenteen suurkuluttajia, puhuvat taksiliikenteen kilpailun puolesta. Tietenkään monia tällaisia ongelmia ei olisi, jos valtio ei ryhtyisi ottamaan tuottajia erityissuojeluun, mutta onneksi valtio ei ole monoliitti, vaan sielläkin on ryhmittymiä ja eturistiriitoja, kannustimia ja kilpailua. Liian vähän, mutta on kuitenkin.

Ankkuri on katsojan silmässä

Yhdessä Krugmanin henkilökuvassa oli tämä helmi:

I brought up the work of the legal scholar Cass Sunstein, now with the Obama administration, who has studied the radicalizing effects of ideological isolation—the idea, born from studies of three-judge panels, that if you are not in regular conversation with people who differ from you, you can become far more extreme. It is a very Obama idea, and I asked Krugman if he ever worried that he might succumb to that tendency. “It could happen,” he says. “But I work a lot from data; that’s enough of an anchor. I have a good sense when a claim has gone too far."

Sitten kun lukee jotain tällaista

"Thanks to inflation-protected securities, we can look at real rates directly",

tulee mieleen monta asiaa. Tulee mieleen, että joskus on vaikeaa olla keksimättä jotain nokkelan ikävää. Tulee mieleen, että montako minuuttia kestää löytää sitaatti, jossa sama tyyppi sanoo, että ei reaalikorkoa näe vain katsomalla TIPS-yieldiä suoraan tai että ei inflaatio-odotuksia näe vain katsomalla TIPS-spredia suoraan. Tulee mieleen, että mitäköhän ne TIPS-markkinat ovat silloin viestineet. Tulee mieleen, että onkohan sillä mitään väliä, pitääkö olla niin tarkka, hänhän on tätä nykyä populaari kirjoittaja ja oikeastaanhan se on hänen vaimonsa syytä jos tuollaisia tulee. Mutta tätä viimeistä miettiessä sitä on jo ehtinyt etsiä ne sitaatit ja sama ne on sitten laittaa:

Hmm. There have been a number of stories recently saying that inflation expectations are on the rise, and it’s true that the TIPS spread — the difference in yields between inflation-protected US bonds and ordinary, nominal bonds — has widened out to a bit more than 2 percent:

What’s a little puzzling, though, is how that spread has widened. The scare stories run like this: federal borrowing is crowding out private borrowing and/or raising doubts about US solvency; as a result real borrowing costs are up and nominal borrowing costs up even more, for fear that Uncle Ben will inflate away Uncle Sam’s debts.

But what’s actually happening is that the nominal bond yield is about what it was in early September, while the real bond yield has fallen.

I’m not at all sure what this means. One possible story would be that the liquidity discount on TIPS has fallen, as markets grow calmer; in that case inflation expectations have nothing to do with it. Another is that expectations about the real economy have weakened, driving down real rates, but this has also raised expectations of an inflationary policy, so that nominal rates have risen. I’m sure that there are more tales to tell.

Anyway, there’s a puzzle here; it’s not the simplistic WE’RE ALL GONNA DIE GO BANKRUPT story some would have you believe.

tai

Treasury inflation-protected securities — bonds whose payouts are indexed to consumer prices — are really useful for economic analysis: they give an objective, market-based measure of expected inflation. But you have to be a bit careful about using them to interpret recent events, because the same financial disruptions that wreaked havoc with many assets also did some funny stuff to TIPS.

You can see what I mean in the chart above. The yield on TIPS shot up after Lehman fell; ordinary bond yields plunged over the same period. Was this a collapse in expected inflation? Not really, or at any rate not mostly: TIPS are less liquid than regular 10-year bonds, so in the rush for liquidity they became very underpriced for a while. Correspondingly, as markets calmed down there was a fall in TIPS yields and a rise in ordinary bond yields; this probably didn’t have much to do with changing inflation expectations.

So when you read something like this:

Market inflation expectations can be calculated by comparing the difference in yields on a 10-year Treasury and a 10-year Tip. In the US, that gauge has reached the highest level in 15 months. A comparison of similar UK bonds shows expectations are at an 11-month high.

This rise has led to talk of a return of “bond vigilantes”, investors who in the past have pushed up long-term bond yields on fears of inflation and forced central bankers to tighten policies.

you have to take it with large helpings of salt.

Omistusasumisen tukeminen disurbanisoi

Vielä yksi huomio Glaeserin mainiosta Triumph of the City-kirjasta. Omistusasumisen tukeminen vahvistaa Glaeserin mukaan kaupunkirakenteen hajautumista (ja sitä kautta estää sitä kaikkea kivaa, mitä kaupungit tuovat tullessaan). Syyksi tähän hän esittää, että omistusasuminen lisää kustannuksia kaupungeille ominaisessa asumismuodossa, kerrostalossa. Kerrostalon taloyhtiössä asioista päättäminen kun on vaikeampaa, jos siellä on paikalla kaksikymmentä asukasta kertomassa mielipiteensä siitä, mikä väri talolle annetaan julkisivuremontin yhteydessä, kuin jos siellä on paikalla kourallinen suuromistajia tai heidän edustajiaan jotka ymmärtävät, että ei sillä värillä niin väliä ole kunhan se ei ole aivan hirveä.

Itsehän vain ennustan

Tyler Cowenin viisaita ajatuksia:

This development [lasku väkivaltarikosten määrässä] reminds me of a fallacy committed by (some) intellectuals. Occasionally you will read it insinuated that if inequality continues, or continues to rise, “the public will take matters into its own hands,” or something like that. Apart from being potentially factually false, such an outcome is neither endorsed nor condemned by the intellectual. The writer is hinting that the losers from such a rebellion would deserve what is coming to them, without having to say so. Least of all is the writer willing to throw his or her efforts behind dissuading or criticizing such a public response (is it so hard to write “don’t bring out the guillotine”?). The ostensibly “positive” description of what the public will do is used as a veiled threat, to be enacted if the warnings of the supposedly smarter intellectual are not heeded, yet without the intellectual having to make the threat himself.

Olen samaa mieltä yllä olevan kanssa ja olen miettinyt tätä kysymystä maahanmuuton ja tulontasauksen (tai sosiaalimenojen) suhteen. Ennustukseni on se, että lisääntynyt maahanmuutto johtaa etnisesti heterogeenisempään väestöön, mikä johtaa vähempään intoon tulontasaukseen ja sitä kautta suurempiin tuloeroihin (ei siis suhteessa nykyhetkeen, vaan suhteessa tilanteeseen, jossa maahanmuutto olisi ollut vähäisempää).

Ennustuksella on intuitiivisesti ymmärrettävä teoreettinen tausta (tulontasausinto riippuu solidaarisuudesta/empatiasta, solidaarisuuden/empatian tunne on evoluution myötä kehittynyt diskriminoivaksi ryhmien suhteen). Tästä on myös empiirisesti kohtuullisen voimakasta näyttöä (itse olen nyt lueskellut Alesina & Glaeser: Fighting Poverty in the US and Europe, ks. kirjaan liittyvät kalvot, näitä juttuja kalvosta 55 eteenpäin). Heidän mukaansa etninen heterogeenisuus selittää noin puolet Yhdysvaltain ja Euroopan eroista tulontasauksessa (toinen puoli tulee poliittisista instituutioista).

Tällainen argumentti on useimmille peitelty uhkaus, koska useimmat pitävät tuloeroja uhkana. Ja kai molemmissa tapauksissa uhka juontuu tuomittavasta käytöksestä. Maahanmuutto-tulontasaus-argumentissa tämä tuomittava käytös on rasistinen ajattelu, vaikka se toteutetaankin laillisesti ja hyväksyttävästi äänestyskopissa. Ero ja ongelma on varmaankin siinä, kuten rasismin tuomitsemisessa ylipäänsä, että tuomioon liittyvän sanktion uhka ei ole kovin suuri, mikä vähentää tuomitsemisen uskottavuutta.

Kun tuloerot-turvattomuus-argumentin tapauksessa väärin on se, että ryöstää kaupan tai pahoinpitelee tuntemattoman, tapahtunut vääryys on helppo todeta. Maahanmuutto-tulontasaus-argumentin tapauksessa se on paljon vaikeampaa. Ei riittäisi edes se, että saisi tietää, ketä joku on äänestänyt, koska äänestyspäätökseen vaikuttavat niin monet asiat.

Mutta koska ennustan, myös tuomitsen. On väärin antaa ihonvärin vaikuttaa arvioihin siitä, kuka ansaitsee mitäkin tai kenen köyhyys on systeemin vika.