Hegemoniaspekulointia

Yksi jossain määrin nousussa oleva eurokriisin narratiivi on se, että euroalueella ei ole hegemonia, johtavaa valtiota (ks. esim. Tyler Cowenin tuore kolumni). Jos lukee rahajärjestelmien historiaa, tulee lukeneeksi todennäköisesti Barry Eichengreenia ja Charles Kindlebergeriä, ja näiden historioissa tämä teema on hyvin esillä. Kansainväliset rahajärjestelmät ovat monimutkaisia valtarakenteita, jotka tuppaavat hajoamaan ilman ns. hegemonia, johtavaa valtiota tai samanmielisten valtioiden ja instituutioiden porukkaa. Miksiköhän näin on? Economistin Buttonwood-kolumnistin Philip Cogganin Paper Promises-kirjan pääidea on suurien velkaantuneiden ja velkojien konfliktit, niiden seuraukset ja se, miten niitä ehkäistään ja ratkaistaan. Hegemonin idea on ehkä se, että se kykenee näkemään tuon konfliktin muunakin kuin moraalitarinana, jossa tuhlaajat rikkovat sopimuksia. Mikäli hegemonia ei ole, konfliktia ei ratkaista, mikä johtaa siihen, että velkaantuneiden talous supistuu supistumistaan ja velkataakka kasvaa kasvamistaan. Ennen pitkää tilanne ratkeaa sillä, että velkaantunut osapuoli irrottautuu yksipuolisesta rahajärjestelmästä - ja toki palaa sinne taas myöhemmin.


Euroalue on historiallisesti hyvin poikkeuksellinen rahajärjestelmäratkaisu, mutta mielestäni hegemoni-kehikko auttaa ymmärtämään myös nykytilannetta. Selkeä hegemonikandidaatti euroalueella on Saksa, joka kuitenkin nähdäkseni etääntyy tuosta roolista koko ajan. Tuntuu siltä (en jaksa nyt tarkistella), että retoriikka on muuttunut parin vuoden takaisesta "Tehdään mitä vain, että euroalue pysyy kasassa" nykyiseen Kreikalle lausuttavaan ukaasiin "Noudattakaa ohjelman ehtoja tai teidät potkitaan ulos.". On tosin huomattava, että tässä ei ole välttämättä sen suurempaa ajattelun muutosta kuin se, että euroalueen tulevaisuus ei ole yhdestä maasta kiinni. Pari vuotta sitten euroalueen tulevaisuus varmaankin oli siitä kiinni, että Kreikka ei jättänyt velkojaan maksamatta, mutta nyt tilanne on hieman erilainen kun nuo velat, jotka jätettäisiin ainakin suurelta osin maksamatta mikäli maa irtoaisi rahaliitosta, on kaiketi pitkälti siivottu euroalueen pankkijärjestelmästä.


Mutta kun kyse ei ole vain Kreikasta, eikä Saksa eikä kukaan muukaan voi olettaa kriisin laukeavan sillä, että Kreikka joko lähtee rahaliitosta tai toteuttaa huikean sisäisen devalvaation ja nousee vientimahdiksi. Nurkan takana on Espanja ja muut suuremmat maat, puhumattakaan pitkästä aikavälistä. Saksa voisi sanoa, että "Kuulkaa, me takaamme näiden kavereiden velat. Palkkioksi siitä luomme tiukempaan yhteistyöhön ja kontrolliin perustuvan poliittis-taloudellis-hallinnollisen institutionaalisen kehikon ja varmistamme, että se huokuu omaa ajattelutapaamme ja että se on miehitetty saksalaisilla. Ja jos ette usko meidän veronmaksajiemme kestävän sitä velkataakkaa, muistakaa, että herra se on EKP:llakin." Aika kaukaiseltahan tuo kuulostaa, vaikka Saksan valtionvarainministeri Wolfgang Schäuble sanoikin, että Saksa voisi "sietää" 2-3 prosentin inflaatiota. Tämä lausunto ja sen uutisarvo kyllä kertoo jotain EKP:n itsenäisyydestä - eikö rahapolitiikassa ollutkaan kyse vain siitä, että keskuspankki pitää euroalueen inflaation lähelle-mutta-alle kahdessa prosentissa? Ei kai sillä pitäisi olla väliä, mitä yksittäisen jäsenmaan valtiovarainministeri sanoo oman maansa inflaationsietokyvystä?


Keskuspankkihan voisi toimia viime käden takaajan myös valtioille, mutta ei se sitä tule tekemään euroalueella, ei ainakaan omasta aloitteestaan. Vaikka EKP:ssa nähdään tilanne jossain määrin moraalitarinana, minun on vaikea nähdä kuinka tai miksi se itse haluaisi nousta sankariksi missään moraalitarinassa. Sellainen on kansallisvaltioiden ja poliitikkojen heiniä.


Itse pidän ehkä todennäköisempänä sitä, että hegemoni nousee komissiosta tai vastaavasta euroalueen tasoisesta elimestä, ja että se nousee vasta vuosien päästä, sen jälkeen, kun itsenäisemmät ja heikommat maat on jätetty tekemään omat ratkaisunsa. Nykyinen kriisi voi toki ratketa ja todennäköisesti ratkeaakin ennen sitä, ilman hegemonia, niin että oikeat päätökset tehdään itkua vääntäen. Tämä on vain spekulointia, mutta ei kai siitä haittaakaan ole. Saapahan vanhana naureskella itselleen.

Rinnakkaisvaluutta Geuro

Deutsche Bankin pääekonomisti Thomas Meyer analysoi Kreikan taloudellis-poliittista tilannetta ja näkee mahdollisuuden, että maassa kiertää pian rinnakkaisvaluutta geuro*. Analyysi pähkinänkuoressa: kreikkalaisista kolme neljäsosaa haluaa säilyä eurossa, mutta samalla kolme neljäsosaa haluaa hylätä IMF:n johtaman tukiohjelman. Koska tukiohjelman hylkääminen tarkoittaa sitä, että valtiolta ikävästi loppuvat rahat, merkittävä osa kreikkalaisista varmaankin uskoo IMF:n ja EU:n antavan asiassa periksi. Meyer kuitenkin uskoo, että IMF ja EU pitävät sanansa ja katkaisevat tukihanat. Palkkoja on joka tapauksessa maksettava, ja Kreikan valtio alkaa paremman puutteessa laskea liikkeelle velkakirjoja, "geuroja". Koska ihmisillä on nyt käsissään aika paljon näitä uusia velkakirjoja, ne alkavat kiertää taloudessa rahan lailla. Tässä pelaa myös ns. Greshamin laki, eli "huono" raha ajaa pois "hyvän": jengi sulloo eurot sukanvarteen ja pistää geurot eteenpäin, koska geurojen arvo on paljon epävarmempi. Hyvä juttu tässä olisi se, että sillä saataisiin aikaan se paljon kaivattu hintatason lasku. Huonoja puoliakin siinä on, niistä myöhemmin. Mietitään ensin sitä, miten ne eriväriset paperilaput yhtäkkiä saavat hintatason laskemaan? Hintatason laskuahan tarvittaisiin, että Kreikan tuotteet menisivät kaupaksi maailmanmarkkinoilla, talous kasvaisi ja velat saataisiin maksettua.


Ainakaan itselleni ei ole kauhean selkeää se, miksi hintataso laskisi tässä tilanteessa. Uskon, että niin kävisi, mutten ole varma siitä, miksi. Miksi Kreikan valtio ei voisi vain puolittaa palkkoja ja saada aikaan samaa vaikutusta? Ensinnäkin siksi, että Kreikan valtio ei voi vain puolittaa palkkoja, koska se ei työntekijöille käy. Miksi sitten työntekijöille käy se, että valtio maksaa vanhan palkan geuroissa, jonka arvo on puolet euron arvosta? Ensinnäkin työntekijöiden olisi helpompi hyväksyä palkanalennus, kun valtiolla ei oikeasti enää olisi euroja, joita maksaa. Toiseksikin työntekijät uskoisivat, että hintataso laskisi geurojen myötä, jolloin heidän ostovoimansa ei laskisi niin paljoa verrattuna tilanteeseen, jossa euromääräiset palkat puolitettaisiin (ostovoima toki laskisi, kun ulkomailta pitää ostaa euroilla ja kädessä on vain geuroja). Mutta mistä tämä odotus sitten tulee? Odotukset ovat usein itseään vahvistavia, elleivät täysin itsensä toteuttavia, mutta eivät ne aivan tuulesta temmattuja voi olla. Olisiko vastaus yksinkertaisesti se, että uudella valuutalla hypättäisiin kertaheitolla kaikkien hintajäykkyyksien yli? Jos hintoja alettaisiin ilmoittaa geuroissa, uudet hintalaput pitäisi joka tapauksessa printata, niin samalla voisi tarkistaa hinnan: jos vaikkapa geuro-euro vaihtokurssi olisi 0.5, kauppias ottaisi vanhan eurohinnan, puolittaisi sen ja vaihtaisi yksikön. Lisäksi huoli suhteellisten hintojen ja sitä kautta oman markkina-aseman muutoksista helpottuisi, kun kaikki muuttaisivat hintoja yhtäaikaa, ja kaikki tietäisivät tämän.


Varjopuoli tässä on se, että maan pankkisektori joutuisi ongelmiin. Miksi? En ole varma. Jos ainoa, mitä tapahtuisi, olisi yksikön muutos pankin taseen varat- ja velat-puolilla, hommalla ei pitäisi olla vaikutuksia pankkien maksukykyyn ja sitä kautta luotonvälitykseen. Joka tapauksessa kansalaiset haluaisivat saada pankeista ulos euroja ennen kuin pankit kaatuvat. Miksi pankit eivät vain voi julistaa, että täällä eivät enää eurot pyöri, ja maksaa geuroja kaikille euroja pyytäville? Jotain hintajäykkyyksiä tässä joka tapauksessa tuntuu olevan - rahoitusmarkkinasopimuksia ei voi muuttaa yksipuolisella julistuksella samalla tavalla kuin kauppias voi yksipuolisella julistuksella muuttaa hintojaan. Meyerin mukaan tässä vaiheessa Kreikan pankkisektorista pitäisi tehdä eurooppalainen roskapankki Kreikan luotonvälityksen turvaamiseksi.


Tällaisen järjestelyn avulla Kreikka voisi myöhemmin palata euroon - luultavasti pysyvästi alemmalla vaihtokurssilla, ellei haluta lähteä yrittämään sitä, missä Englanti epäonnistui palatessaan kultakantaan vanhalla pariarvolla vuonna 1925. Olisi mielenkiintoista vetää enemmänkin yhtäläisyyksiä sotienvälisen ajan rahajärjestelmän ja euroalueen nykytilanteen välille, mutta ehkä toiste.


Kreikkalaista rinnakkaisvaluuttaa on Suomessa väläytellyt ainakin Eija-Riitta Korhola, mutta minusta huomionarvoista Meyerin ehdotuksessa on se, että se ei ole ehdotus. Se on ennustus; näkemys siitä, millaiseen tilanteeseen eri osapuolten keskenään yhteensovittamattomat odotukset johtavat ja mitä siinä tilanteessa luultavasti tehtäisiin.


*DB Researchin englanninkielinen raportti on vain pankin asiakkaille, joten paras lähde lienee Meyerin haastattelu CNBC:n sivuilla.


P.S. On ollut vähän vaikeaa keksiä, mitä kirjoittaisi, niin ajattelin ottaa vähän eri lähestymistavan: lasken vähän rimaa sen suhteen, miten välkkyjä omia ajatuksia esittää ja nostan sitä sen suhteen, että osaan esittää tapahtumia ja muiden ajatuksia yleistajuisesti ja ymmärrettävästi. Tällaisesta tyylilajista voisi antaa esimerkkinä lähinnä Mitä Missä Milloin-kirjoja ja poliitikkojen muistelmia referoiva Suomen historiaa-blogi, joka on todella hieno.

Avoin vihreä talous

Heikki Sairasen ja Jaakko Stenhällin Avoin vihreä talous on mainio talouspoliittinen puheenvuoro. Vihreästä näkökulmasta se on pitkään kaivattu: se ei rakenna koko maailmankuvaansa ympäristöongelmista lähtien, vaan antaa ymmärtää, että niitä voidaan käsitellä erillisinä politiikan kysymyksinä kieltämättä samalla niiden kiistämätöntä tärkeyttä. Teos esittelee rehellisesti ja kattavasti maailmankuvallisia kysymyksiä kuten sitä, miksi ja miten markkinat toimivat, mutta keskittyy tekemään ajoittain poleemisiakin interventioita eri politiikan osa-alueille tuosta maailmankuvasta käsin.


Vihreä talouspoliittinen keskustelu on ainakin omiin silmiini näyttäytynyt liian kauan joko vastaansanomattomina, typerryttävinä lausahduksina, (esim. "Markkinat ovat hyvä renki, mutta huono isäntä.") tai yksittäisten toimenpiteiden nostamisena jalustalle (esim. viherkaulustyöpaikat, "Tobinin vero"). Edellinen kuulostaa siltä, että puhujalla ei ole käsitystä siitä, mistä taloudessa on kyse ja miten se toimii ja tyytyy sen sijaan nokkelaan ja humaaneja arvoja välittävään sananparteen. Jälkimmäisestä tulee ainakin itselleni sellainen valitettava kuva, että Vihreät ovat valmiita antamaan talouspolitiikassa paljosta periksi saadakseen läpi yksittäisiä tavoitteitaan, joiden merkitys rehellisesti sanoen on yleensä aika pieni (on kuitenkin myönnettävä, etten suuremmin tiedä, miten poliittisia neuvotteluja käydään). Nämä eivät tietenkään ole vain Vihreiden syntejä. Esimerkkeinä tästä käykööt vaikkapa Kokoomuksen "Työn tekemisen on oltava aina kannattavaa."-mantra tai SDP:n taannoiset vakuusvaatimukset.


Sloganeita tarvitaan ja politiikka etenee aina yksi toimenpide kerrallaan. Kokonaisvaltainen ajattelu ja selkeät maailmankuvat tuottavat kuitenkin eniten parhaita ideoita ja kuten Milton Friedman aikoinaan sanoi, kriiseissä toimenpiteet riippuvat niistä ideoista, jotka sattuvat olemaan saatavilla.


Minua miellyttää suuresti se, kuinka teos korostaa, että erillistä vihreää talousteoriaa ei tarvita ja että Vihreiden talouspolitiikan on perustuttava tieteeseen. Kirjan julkistamistilaisuudessa kommentaattoreina toimineet Antti Alaja ja Otto Bruun muistaakseni huomauttivat, että kirja itse jättää huomiotta tieteellisen kirjallisuuden joissakin kohdissa. Itse en ainakaan räikeitä rikkomuksia huomannut, ja toivon, että jos kirjasta sellaisia löytyy, niin asiaa tuntevat älähtävät blogosfäärissä. Tosin Antti Alaja mainitsi lukeneensa lähinnä post-keynesiläistä kirjallisuutta, joten suuria toiveita minulla ei siltä suunnalta ole.


Hyvin yleisellä tasolla kirja on mielestäni linjassa taloustieteen kanssa. Myydyin taloustieteen perusoppikirja, Greg Mankiwin Principles of Economics, listaa kymmenen "periaatetta", jotka "yhdistävät taloustiedettä". Lista on hyvin tunnettu, ja siitä on tehty erilaisia muunnelmia, kuten Yoram Baumanin humoristinen käännös [pdf]. Nick Rowe kuvaa sitä hyvin taloustieteen "turistilautaseksi". Nämä periaatteet löytyvät myös suomennettuna Matti Pohjolan Taloustieteen oppikirjasta, joka on kauppatieteen pääsykokeiden oppikirja. Mankiwin listassa on kaksi periaatetta, jotka ovat erityisen tärkeitä kirjan kannalta. Periaate #6 on "Markkinat ovat yleensä hyvä tapa järjestää taloudellinen toiminta." ja periaate #7 on "Valtio voi joskus parantaa markkinalopputulemia.". Mielestäni tämä teos henkii näitä perusperiaatteita paremmin kuin useimmat muut talouspoliittiset puheenvuorot.


Kirja onnistuu hyvin yhdistelemään taloustieteellistä intuitiota suomalaisiin poliittisiin tavoitteisiin ja realiteetteihin. Keskustelu julkisten palveluiden rahoituksesta keskittyy lähinnä hyvinvointivaltion poliittisten edellytysten ylläpitoon ja kasvattamiseen esimerkiksi vaatimalla laadukkaita palveluita kaikille sen sijaan, että köyhimmille jaettaisiin rahaa. Mielenkiintoinen seikka kirjassa on se, että perustuloa ei mainita alun metakeskustelun jälkeen. Perustulo on ainakin Vihreille luultavasti niin iso kysymys, että aiheen käsittely vaatisi enemmän tilaa, kuin tällainen formaatti voi yhdelle kysymykselle antaa. Perusteellinen ja asiantunteva keskustelu aiheesta olisi joka tapauksessa tarpeen, koska ei ole lainkaan selvää, että perustulo on paras tapa toteuttaa ne tavoitteet, joita sille usein asetetaan, kuten Olli Kärkkäinen on argumentoinut.


Hyviä kantoja otetaan moniin asioihin, kuten kysymykseen talouskasvusta (rajojen puitteissa OK), talouden mittareihin (liian suuret odotukset), suomalaiseen talouspoliittiseen keskusteluun (keskustelijoiden sidonnaisuudet haittaavat), valtionyrityksiin (sopii luopua) ja julkisten palveluiden kehittämisen periaatteisiin (on uskallettava kokeilla ja epäonnistua). Myös uusia avauksia, kuten progressiivisia ympäristöveroja, esitetään kiitettävästi. Tässä lyhyessä kirjassa on niin paljon eri asioita, ettei kaikkea voi luetella. Erityisesti haluaisin nostaa esiin osion, jossa vastustetaan monopoleja ja tarkastellaan kriittisesti ammatillista sääntelyä. Liian usein ohjelmatyössä yms. talouspolitiikan kohdalla mainitaan jotain tyyliin "Julkisen vallan voimavarat taistella monopoleja vastaan on turvattava", kun todellisuudessahan suurin osa monopoleista ei ole ns. luonnollisia monopoleja, vaan valtion jostain syystä kilpailulta suojaamia aloja.


Aineettoman talouden käsitteestä ja aineetonta taloutta käsittelevästä luvusta en suuremmin pidä. Käsitteessä itsessään minua häiritsee sen binäärisyys: ei oikeasti ole olemassa jotain talouden osa-aluetta tai taloudellisia hyödykkeitä, jotka eivät käytä luonnonvaroja tai eivät ole "aineellisia". Digitaalisten tuotteiden tuottaminen ja kuluttaminen aiheuttaa päästöjä. Kulttuuripalveluita kulutetaan lämmitetyissä halleissa kaikenlaisia tavaroita hyödyntäen. Jos aineettomalla taloudella tarkoitetaan vähemmän kuormittavia kulutustapoja, käsite on mielestäni hieman harhaanjohtava.


Yksi kirjan vahvoista puolista on se, että siinä ei harrasteta osaoptimointia, jossa joka kysymystä aina Grexitistä tuloeroihin käsitellään sen ympäristövaikutusten kautta (voisiko tätä kutsua Stranius-optimoinniksi?). Tässä valossa aineettoman talouden kappale on anomalia: kappaleen alussa ja lopussa aineettoman talouden tärkeyttä perustellaan ympäristösyillä, mutta välissä käsitellään tietoyhteiskunta-, tekijänoikeus- ja kulttuuripolitiikkaa mainitsematta ympäristöä lainkaan. Ymmärrän, että vaadittaessa voimakkaita muutoksia talouteen, mihin hiilidioksidin oikea hinnoittelu varmasti johtaisi, on esitettävä tulevan talouden mahdollisuuksia. On lohdutettava katumaastureilla ajelevia sillä, että he saavat sitten tulevaisuudessa tehdä vapaasti sovelluksia julkisen sektorin tuottamasta avoimesta datasta. Kuitenkin ratkaisevaa on se, mikä on ympäristön kokonaisrasitus eikä se, miten iso osa taloutta "aineeton talous" on.


Kaiken kaikkiaan kyseessä on tärkeä ja hyvä opus, jonka toivon monien lukevan - ja josta toivon mahdollisimman monen kirjoittavan blogosfääriin, että keskustelua voidaan jatkaa. Toivottavasti moni tämän kirjan lukeva ja siitä keskusteleva innostuu talouspolitiikasta ja siihen osallistumisesta. En tiedä, pyörittääkö raha oikeasti maailmaa, mutta ainakin rahasta ja taloudesta puhuvat ihmiset sitä näyttävät kovasti ohjailevan.


P.S. Kirjaahan voi ostaa paperiversiona ja e-kirjana.
P.P.S. Kannattaa vilkaista myös Soininvaaran kehuva postaus, siellä on myös pari hyvää kommenttia kirjan tiimoilta.
P.P.P.S. Olen tietysti itse vastuussa mahdollisista väärin esitetyistä näkemyksistä. Plus olen biasoitunut arvioija, koska minua muistetaan kirjan Kiitokset-osiossa *humblebrag*
4P.S. Blogger on uudistunut, ja vähän hämmentää minua. Olen ajatellut, että pitäisi varmaan vähän miettiä ja säätää ulkoasua, niin tätä voisi olla mukavampi lukea.

Aktivismia

Yksi ystäväni yllättyi taannoin kun kuuli, että olen mukana Vihreissä, kevyen aktiivisena. Itse muistutun tästä päivittäin Facebook-syötteeni kautta, mutta en ilmeisesti kauheasti huutele siitä (ja toisaalta olen tässä asiassa varsin tyytyväisenä Hannan varjossa). Olen kuitenkin mukana nyt tekemässä Vihreiden raha- ja finanssipoliittista ohjelmaa/linjapaperia, jonka kirjoitustyötä tehdään mm. työryhmän blogissa. Mielenkiintoista settiä luvassa varmasti, itse hahmottelin sitä, mistä ohjelmassa voisi puhua ja mitä osia Vihreiden ohjelmatyöstä pitää huomioida kirjoitustyössä. Lähinnä yritän hienovaraisesti torjua sitä, että ohjelmassa ei tarvitsisi ottaa kantaa jokaisen lempiaiheisiin, kuten vaikkapa luonnon monimuotoisuuteen tai viherkaulustyöpaikkoihin. Sopii kontribuoida! Ehkä kun Eurooppa on seuraavan kerran ilmiliekeissä (ei kuitenkaan ennen kevättä 2013), Ville Niinistö sujauttaa ohjelmamme Jutta Urpilaisen laukkuun, josta se löytää tiensä Angela Merkelin, François Hollanden ja Mario Montin nenien eteen, ja kansakunnat pelastuvat meidän työmme ja Saksan ja Ranskan johtajien ja italialaisen keskuspankkiirin yllättävän suomen kielen taidon ja avarakatseisuuden ansiosta.


Muutan muuten Helsinkiin (aasinsilta seuraa perässä) tässä varmaan kuukauden sisällä, kun Hanna sai sieltä töitä (Suomen Luonnonsuojeluliitosta). Enkä pane pahakseni, vaikka Tampere onkin hieno kaupunki; äitini, kaksi veljeäni, kälyni ja veljenpoikani asuvat siellä, ja on mukava päästä lähemmäksi heitä. Lisäksi aloitan kansantaloustieteen jatko-opinnot syksyllä, ja Kavan kurssit järjestetään Helsingissä. Heiveröinen side edellisen ja tämän kappaleen välillä on se, että pitänee liittyä Viitteeseen, kun olisi hassua olla jäsenenä Tampereen paikallisjärjestöissä enkä koe Helsinkiä ja heidän järjestöjään ainakaan vielä kodiksi.


Lisäys: Tämähän on hyvä sauma mainostaa myös podcastia, jossa kyselin asioita Heikiltä ja Jaakolta heidän kirjaprojektinsa tiimoilta (opus pian ulkona). Ei taida olla minulla veljeni veroista radioääntä ^^

Onko malmin jättäminen maahan no-brainer?

Minua kaivelee, etten tajua tätä juttua, joten ehkä joku lukija voi auttaa. Pahoittelen jos esitän tyhmiä kysymyksiä (kyllä, niitä on olemassa), luonnonvarojen taloustiede ei ole vahvuuteni. Soininvaara kirjoittaa: 

Maailman mineraalivarojen arvo ei voi jatkossa kuin nousta väkirikkaiden kehitysmaiden saavuttaessa elintasossa teollisuusmaat. Miksi siis tyhjentää maaperämme nyt eikä sitten kun hinta on moninkertaistunut? Malmi säilyy kyllä maassa. Yrityksillä on kiire, koska vaikka malmin arvo nousee sen pysyessä maassa, hyöty voi aikanaan mennä jollekin muulle.

Odottaminen tuntuu intuitiivisesti järkevältä, mutta toisaalta ilmaiset lounaat tuntuvat epäintuitiiviselta. Jos nyt unohdetaan Hotellingin säännöt yms. ja ajatellaan tuota mineraalivarantoa kuin minä tahansa assettina.


Suomi omistaa (tai Suomen maaperässä on) x tonnia mineraaleja. Kannattaako nämä myydä vai kannattaako niistä pitää kiinni? Vai kannattaako jopa ostaa lisää oikeuksia? Buy, hold vai sell? Miksi tämä mineraali-kysymys on erilainen kuin "Suomi omistaa TeliaSoneraa, buy hold vai sell?"? Ei kai jälkimmäisen kysymyksen suhteen pitäisi olla mahdollisuutta esittää voimakkaita näkemyksiä siitä, mitä pitää tehdä (paitsi toki jos on Solidiumissa töissä)?


Ensinnäkin tuo Soininvaaran ennustus hinnoista on IMHO aika rohkea. Tuntuuhan se järkevältä, että niin tulee käymään, mutta toisaalta tuntuisi järkevältä, että raaka-aineiden hinnat olisivat nousseet 1980-luvulla, vuosikymmenellä, jona maapallon väkiluku kasvoi (absoluuttisesti) kaikista eniten ihmiskunnan historiassa. Mutta niin ei käynyt, ja Paul Ehrlich hävisi vetonsa. Väestönkasvu ja elintason kasvu ovat tietenkin eri asioita, ja ehkä tällä kertaa hinnat nousevat, mutta itse en ole niin varma asiasta.


Mutta entä jos hintojen kasvu on varma homma? Ei kai silloinkaan pitäisi olla ilmaista lounasta? Mistä se tulee? Onko kaikilla tällainen ilmainen lounas? Miksi kannattaa ehdottomasti odottaa, eikä myydä ja sijoittaa tuottoja valtionvelan takaisinmaksuun tai koulutukseen?


Varmasti jos vaihtoehdot ovat 1) antaa oikeudet puoli-ilmaiseksi nyt ulkomaisille firmoille ja 2) louhia itse myöhemmin, jälkimmäinen on parempi (Suomelle). Mutta jos vaihtoehdot olisivat 1) huutokaupata oikeudet nyt ja 2) huutokaupata oikeudet myöhemmin, olisiko niin helppo sanoa, kumpi olisi parempi? Ja miksi nuo eivät ole ne vaihtoehdot, joista keskustellaan?


Ainakin Talvivaaran suhteen on tärkeämpiäkin näkökulmia, mutta tämä luonnollisesti kiinnostaa itseäni eniten.

Mitä jos olisin itsekäs ay-diktaattori?

Pahoittelen taas taukoa, on ollut muita hommia. Yritän petrata.


Monopolit tuottavat markkinoille tunnetusti vähemmän hyödykkeitä kuin vapailla markkinoilla toimivat atomistiset yritykset. On myyjien intresseissä rajoittaa myytävän hyödykkeen tarjontaa hinnan nostamiseksi ja voittojen kasvattamiseksi. Voidaan ajatella, että Lääkäriliiton intresseissä on rajoittaa lääkäreiden koulutuspaikkojen tarjontaa, jotta jo työssä olevien lääkäreiden palkat eivät putoaisi. Huomionarvoista on se, että työttömyysriskin kasvun retoriikka ("Emme me ole huolissamme omista palkoistamme, vaan siitä, että vastavalmistuneille ei ole töitä.") palautuu tähän palkkakysymykseen sikäli kun on niin, että jos lääkäreiden palkat laskisivat (tai kasvaisivat hitaammin), työnantajilla olisi varaa palkata enemmän lääkäreitä ja he myös tekisivät niin.


Onko kaikilla aloilla näin? Onko muunkinlaisia vaikutuksia olemassa? Jäin miettimään tätä, kun pohdin omia intressejäni valmistuessani maisteriksi taloustieteestä. Jos saisin päättää, ja haluaisin päättää itsekkäästi, rajoittaisinko taloustieteen koulutuspaikkoja? Perstuntumani on että en, alla joitakin syitä. Kaksi ensimmäistä on ei-markkinahyötyjä ja kaksi jälkimmäistä markkinahyötyjä.

• Ajattelen kuin taloustieteilijä ja mikäli taloustieteen koulutuksen saaneita ihmisiä olisi enemmän, minulla olisi enemmän ja parempia potentiaalisia keskustelukumppaneita.
• Blogillani olisi enemmän lukijoita.
• Taloustiedettä osaavien ihmisten määrä lisäisi taloustieteellisten narratiivien käyttöä yhteiskunnallisessa keskustelussa, lisäisi yhteiskunnallisten ongelmien hahmottamista taloustieteellisinä ja tätä kautta taloustieteellisen tutkimuksen rahoitusta.
• Koulutuspaikkojen lisääminen nostaisi taloustieteiden opetuksen kysyntää.

Ainakin toinen ja neljäs kohta ovat sellaisia, jotka eivät luultavasti päde kovinkaan moneen. Kolmas kohta ei luultavasti päde kovinkaan moneen tutkimusrahoituksen osalta, mutta mikäli taloustieteen yhteiskunnallisen painoarvon kasvu näkyisi myös yritysmaailmassa, vaikutus olisi paljon yleisempi. Ensimmäinen kohta on yleinen, mutta useimmilla varmasti paljon heikompi kuin itselläni.

Approksimoin utiliteettiani taloustieteen koulutuspaikkojen suhteen vain nykytilan suhteen; en osaa sanoa onko todellisen hyötyfunktioni derivaatta taloustieteen koulutuspaikkojen suhteen positiivinen kaikilla mahdollisilla koulutuspaikkojen määrillä. Mites muiden ammattien osalta? En osaa kauheasti sanoa, mutta voisin kuvitella, että useimpien ammattien kohdalla koulutuspaikkojen lisääminen kannattaa, jos niitä on hyvin vähän - ammatillinen järjestäytyminen ja politiikassa huomioiduksi tuleminen vaatii jonkin verran ammattilaisia.

Suurin syy siihen, miksi taloustieteen aloituspaikkoja pitäisi lisätä on tietenkin kusipäisen altruistinen: yhteiskunta hyötyisi, jos meitä olisi enemmän. Mutta on otettava huomioon, että tässä olisi vaarana, että keskimääräinen taloustieteilijä olisi nykyistä heikompi. Olisikohan tällä jotain vaikutuksia.