Avoin vihreä talous

Heikki Sairasen ja Jaakko Stenhällin Avoin vihreä talous on mainio talouspoliittinen puheenvuoro. Vihreästä näkökulmasta se on pitkään kaivattu: se ei rakenna koko maailmankuvaansa ympäristöongelmista lähtien, vaan antaa ymmärtää, että niitä voidaan käsitellä erillisinä politiikan kysymyksinä kieltämättä samalla niiden kiistämätöntä tärkeyttä. Teos esittelee rehellisesti ja kattavasti maailmankuvallisia kysymyksiä kuten sitä, miksi ja miten markkinat toimivat, mutta keskittyy tekemään ajoittain poleemisiakin interventioita eri politiikan osa-alueille tuosta maailmankuvasta käsin.


Vihreä talouspoliittinen keskustelu on ainakin omiin silmiini näyttäytynyt liian kauan joko vastaansanomattomina, typerryttävinä lausahduksina, (esim. "Markkinat ovat hyvä renki, mutta huono isäntä.") tai yksittäisten toimenpiteiden nostamisena jalustalle (esim. viherkaulustyöpaikat, "Tobinin vero"). Edellinen kuulostaa siltä, että puhujalla ei ole käsitystä siitä, mistä taloudessa on kyse ja miten se toimii ja tyytyy sen sijaan nokkelaan ja humaaneja arvoja välittävään sananparteen. Jälkimmäisestä tulee ainakin itselleni sellainen valitettava kuva, että Vihreät ovat valmiita antamaan talouspolitiikassa paljosta periksi saadakseen läpi yksittäisiä tavoitteitaan, joiden merkitys rehellisesti sanoen on yleensä aika pieni (on kuitenkin myönnettävä, etten suuremmin tiedä, miten poliittisia neuvotteluja käydään). Nämä eivät tietenkään ole vain Vihreiden syntejä. Esimerkkeinä tästä käykööt vaikkapa Kokoomuksen "Työn tekemisen on oltava aina kannattavaa."-mantra tai SDP:n taannoiset vakuusvaatimukset.


Sloganeita tarvitaan ja politiikka etenee aina yksi toimenpide kerrallaan. Kokonaisvaltainen ajattelu ja selkeät maailmankuvat tuottavat kuitenkin eniten parhaita ideoita ja kuten Milton Friedman aikoinaan sanoi, kriiseissä toimenpiteet riippuvat niistä ideoista, jotka sattuvat olemaan saatavilla.


Minua miellyttää suuresti se, kuinka teos korostaa, että erillistä vihreää talousteoriaa ei tarvita ja että Vihreiden talouspolitiikan on perustuttava tieteeseen. Kirjan julkistamistilaisuudessa kommentaattoreina toimineet Antti Alaja ja Otto Bruun muistaakseni huomauttivat, että kirja itse jättää huomiotta tieteellisen kirjallisuuden joissakin kohdissa. Itse en ainakaan räikeitä rikkomuksia huomannut, ja toivon, että jos kirjasta sellaisia löytyy, niin asiaa tuntevat älähtävät blogosfäärissä. Tosin Antti Alaja mainitsi lukeneensa lähinnä post-keynesiläistä kirjallisuutta, joten suuria toiveita minulla ei siltä suunnalta ole.


Hyvin yleisellä tasolla kirja on mielestäni linjassa taloustieteen kanssa. Myydyin taloustieteen perusoppikirja, Greg Mankiwin Principles of Economics, listaa kymmenen "periaatetta", jotka "yhdistävät taloustiedettä". Lista on hyvin tunnettu, ja siitä on tehty erilaisia muunnelmia, kuten Yoram Baumanin humoristinen käännös [pdf]. Nick Rowe kuvaa sitä hyvin taloustieteen "turistilautaseksi". Nämä periaatteet löytyvät myös suomennettuna Matti Pohjolan Taloustieteen oppikirjasta, joka on kauppatieteen pääsykokeiden oppikirja. Mankiwin listassa on kaksi periaatetta, jotka ovat erityisen tärkeitä kirjan kannalta. Periaate #6 on "Markkinat ovat yleensä hyvä tapa järjestää taloudellinen toiminta." ja periaate #7 on "Valtio voi joskus parantaa markkinalopputulemia.". Mielestäni tämä teos henkii näitä perusperiaatteita paremmin kuin useimmat muut talouspoliittiset puheenvuorot.


Kirja onnistuu hyvin yhdistelemään taloustieteellistä intuitiota suomalaisiin poliittisiin tavoitteisiin ja realiteetteihin. Keskustelu julkisten palveluiden rahoituksesta keskittyy lähinnä hyvinvointivaltion poliittisten edellytysten ylläpitoon ja kasvattamiseen esimerkiksi vaatimalla laadukkaita palveluita kaikille sen sijaan, että köyhimmille jaettaisiin rahaa. Mielenkiintoinen seikka kirjassa on se, että perustuloa ei mainita alun metakeskustelun jälkeen. Perustulo on ainakin Vihreille luultavasti niin iso kysymys, että aiheen käsittely vaatisi enemmän tilaa, kuin tällainen formaatti voi yhdelle kysymykselle antaa. Perusteellinen ja asiantunteva keskustelu aiheesta olisi joka tapauksessa tarpeen, koska ei ole lainkaan selvää, että perustulo on paras tapa toteuttaa ne tavoitteet, joita sille usein asetetaan, kuten Olli Kärkkäinen on argumentoinut.


Hyviä kantoja otetaan moniin asioihin, kuten kysymykseen talouskasvusta (rajojen puitteissa OK), talouden mittareihin (liian suuret odotukset), suomalaiseen talouspoliittiseen keskusteluun (keskustelijoiden sidonnaisuudet haittaavat), valtionyrityksiin (sopii luopua) ja julkisten palveluiden kehittämisen periaatteisiin (on uskallettava kokeilla ja epäonnistua). Myös uusia avauksia, kuten progressiivisia ympäristöveroja, esitetään kiitettävästi. Tässä lyhyessä kirjassa on niin paljon eri asioita, ettei kaikkea voi luetella. Erityisesti haluaisin nostaa esiin osion, jossa vastustetaan monopoleja ja tarkastellaan kriittisesti ammatillista sääntelyä. Liian usein ohjelmatyössä yms. talouspolitiikan kohdalla mainitaan jotain tyyliin "Julkisen vallan voimavarat taistella monopoleja vastaan on turvattava", kun todellisuudessahan suurin osa monopoleista ei ole ns. luonnollisia monopoleja, vaan valtion jostain syystä kilpailulta suojaamia aloja.


Aineettoman talouden käsitteestä ja aineetonta taloutta käsittelevästä luvusta en suuremmin pidä. Käsitteessä itsessään minua häiritsee sen binäärisyys: ei oikeasti ole olemassa jotain talouden osa-aluetta tai taloudellisia hyödykkeitä, jotka eivät käytä luonnonvaroja tai eivät ole "aineellisia". Digitaalisten tuotteiden tuottaminen ja kuluttaminen aiheuttaa päästöjä. Kulttuuripalveluita kulutetaan lämmitetyissä halleissa kaikenlaisia tavaroita hyödyntäen. Jos aineettomalla taloudella tarkoitetaan vähemmän kuormittavia kulutustapoja, käsite on mielestäni hieman harhaanjohtava.


Yksi kirjan vahvoista puolista on se, että siinä ei harrasteta osaoptimointia, jossa joka kysymystä aina Grexitistä tuloeroihin käsitellään sen ympäristövaikutusten kautta (voisiko tätä kutsua Stranius-optimoinniksi?). Tässä valossa aineettoman talouden kappale on anomalia: kappaleen alussa ja lopussa aineettoman talouden tärkeyttä perustellaan ympäristösyillä, mutta välissä käsitellään tietoyhteiskunta-, tekijänoikeus- ja kulttuuripolitiikkaa mainitsematta ympäristöä lainkaan. Ymmärrän, että vaadittaessa voimakkaita muutoksia talouteen, mihin hiilidioksidin oikea hinnoittelu varmasti johtaisi, on esitettävä tulevan talouden mahdollisuuksia. On lohdutettava katumaastureilla ajelevia sillä, että he saavat sitten tulevaisuudessa tehdä vapaasti sovelluksia julkisen sektorin tuottamasta avoimesta datasta. Kuitenkin ratkaisevaa on se, mikä on ympäristön kokonaisrasitus eikä se, miten iso osa taloutta "aineeton talous" on.


Kaiken kaikkiaan kyseessä on tärkeä ja hyvä opus, jonka toivon monien lukevan - ja josta toivon mahdollisimman monen kirjoittavan blogosfääriin, että keskustelua voidaan jatkaa. Toivottavasti moni tämän kirjan lukeva ja siitä keskusteleva innostuu talouspolitiikasta ja siihen osallistumisesta. En tiedä, pyörittääkö raha oikeasti maailmaa, mutta ainakin rahasta ja taloudesta puhuvat ihmiset sitä näyttävät kovasti ohjailevan.


P.S. Kirjaahan voi ostaa paperiversiona ja e-kirjana.
P.P.S. Kannattaa vilkaista myös Soininvaaran kehuva postaus, siellä on myös pari hyvää kommenttia kirjan tiimoilta.
P.P.P.S. Olen tietysti itse vastuussa mahdollisista väärin esitetyistä näkemyksistä. Plus olen biasoitunut arvioija, koska minua muistetaan kirjan Kiitokset-osiossa *humblebrag*
4P.S. Blogger on uudistunut, ja vähän hämmentää minua. Olen ajatellut, että pitäisi varmaan vähän miettiä ja säätää ulkoasua, niin tätä voisi olla mukavampi lukea.