Kehityksestä ja globalisaatiosta

Pidin tässä taannoin Vihreiden nuorten väentapaamisessa pienen luennon kehitysyhteistyöstä. Esitys taisi olla melko faktapitoinen, mutta ehkä nuorten aktiivien on hyvä tietää niistäkin jotain. Opin esitystä valmistellessani paljon uusia asioita, ja ajattelin jakaa joitakin mielenkiintoisimpina ja tärkeimpinä pitämiäni tiedonjyväsiä.

• Amboista, jotka muodostavat noin puolet Namibian väestöstä, joka viidennellä on suomalaisperäinen nimi. Taustalla on Suomen ja suomalaisten näkyminen alueella vuonna 1870 alkaneen lähetystyön ja Martti Ahtisaaren 1990-luvun alussa johtaman itsenäistymisprosessin kautta. [lähde]
• Yleisesti ottaen köyhien määrä ja köyhyysasteet ovat laskeneet viimeisten vuosikymmenten aikana maailmassa. Paljon tästä on Kiinan ansiota, mutta kehitys kehittyy muuallakin.

[lähde]

• Myös Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa, joka on ollut pitkään surullinen paikka kehityksen kannalta, köyhyysasteet ovat laskussa. Köyhien määrän suhteen on vähän vaikeampi sanoa.
• Globaali epätasa-arvo on laskenut keskipitkällä aikavälillä, joskin se on noussut viime vuosina, syystä tai toisesta (ei, vastaus ei taida olla finanssikriisi, kun tämä kehitys alkoi jo 2005).
• Vuosituhattavoitteissakin on paljon positiivista kehitystä - esimerkiksi köyhyystavoite on jo saavutettu, kolme vuotta etuajassa - mutta vaikkapa nälän suhteen on paljon tehtävää. Lisää tutkimusta ja ymmärrystä vaatisi varmaan se, että miten tulot ovat kasvussa mutta tämä ei näy nälän vähentymisenä. Vuosituhattavoitteiden suhteen tämä tuore raportti (pdf) on ehkä kätevin tapa tutustua aiheeseen.
• OECD/DAC on OECD:n jäsenmaiden kehitysapua koordinoiva, suunnitteleva ja tutkiva elin ja heillä on paljon mielenkiintoista materiaalia ja agendaa. Erityisen tärkeitä ovat avoimuuden, vaikuttavuuden arvioimisen ja keskittyneisyyden ajaminen. Viimeinen näistä liittyy siihen ongelmaan, että apu virtaa tällä hetkellä liian pieniä puroja pitkin.

Vielä lopuksi yksi huomio, joka liippaa tätä kysymystä.


Joskus 2000-luvun alussa globalisaatio oli Iso Juttu. Nykyään siitä puhutaan paljon vähemmän (Google Trends menee vain vuoteen 2004 asti, valitettavasti). Sitä toistellaan tyhjänä fraasina jos jonkinlaisten mietintöjen johdannoissa ("globalisaation haasteet..."), mutta sitä ei analysoida enää. Sitä ei problematisoida. Se ei ole enää poliittinen kysymys. Nykyään puhutaan vain siitä, kuinka globalisaatio asettaa meidän reunaehtomme eikä siitä, millaiset reunaehdot meidän pitäisi asettaa globalisaatiolle.

Mitä tapahtui?

Ehkä yhdellä tasolla uusliberalismin vastustajat vain hävisivät ideoiden kamppailun. Ainakin itse olen sitä mieltä, että ansaitusti. Toisaalta toisella tasolla ne ongelmat, joista haastavat ideat kumpusivat, katosivat jossain määrin itsestään. Kiinan kasvu lähti käyntiin eikä globaalissa talousjärjestelmässä ollut enää kyse läntisestä hegemoniasta. Noin spesifisempänä kysymyksenä Aasian maat tekivät itsestään vähemmän alttiita riskeille ja täten IMF:n hallinnalle kehittämällä talouksiaan ja keräämällä valtavat määrät dollareita varastoon. Velanhoitoon menee merkittävästi vähemmän rahaa kuin männävuosina. Ehkä tässä kiitoksen ansaitsee myös globalisaatiokriittiseen liikkeeseen liittynyt velkojen anteeksianto-idea.

Viime vuosina Dani Rodrik on esittänyt järkevän kuuloista kritiikkiä uusliberalismia ja Washingtonin konsensusta kohtaan. Ja ehkä uusliberalismi oli aikansa tuote, jota tarvittiin tietyssä kontekstissa. Ei sillä, kyllähän vaikkapa vapaakaupan saavutuksia on hyvä olla valmis puolustamaan. Mutta viime vuosikymmenet edennyt kaupan ja pääoman vapauttaminen on jo tullut aika pitkälle. Ehkä meidän pitäisi puhua seuraavaksi tosissaan ihmisten vapaasta liikkuvuudesta. Eikä tässä ole kyse mistään rajat auki, kaikki tänne-uhasta tai -mahdollisuudesta. Ei kauppa ja pääoman liikkuvuuskaan ole täysin vapaata. Vapaus ei ole kaikki-tai-ei-mitään-kysymys. Uskon, että ihmiskunnalla olisi paljon saavutettavissa sillä, että annettaisiin enemmän tilaa, edes vähän enemmän, niille voimille, jotka ajavat köyhiä ja vähemmän köyhiä ympäri maailman parantamaan omaa osaansa ja lastensa tulevaisuutta. Ne ovat hyviä voimia ne.

Budjetin tasapainottaminen ynnä muut ei-todellakaan-sellaiset

Yritän tässä lukea välitentteihin, joten linkitystä ja tiivistetympää ajatusta väliin.

Jos ette ole vielä lukeneet Timo Harakan blogausta Suomesta ja Ruotsista, niin lukekaa. Ja jos olette jo lukeneet, niin kannattaa lukea uudestaan. On varmasti vaikeaa kirjoittaa talouskysymyksistä tekstiä, joka ei saa maallikoita haukottelemaan tai tutkimusta ja sen käsitteistöä tuntevia irvistelemään. Eivätkä talouskysymykset varmaankaan mitenkään poikkeuksellisia ole tässä suhteessa. Mutta tuo teksti, olen lähes sanaton. Se on niin hyvä.

Kataisen ehdotuksesta ja palkkatasa-arvonäkökulmasta kirjoittaa myös Salla Valtari THL:n Yhteiskuntablogiikka-blogissa. Palkkaepätasa-arvo kaiketi juontaa juurensa pitkälti alavalintaan, mutta voisi kuvitella, että naiset ovat rationaalisia olentoja ja alavalintaa miettiessään pohtivat myös niitä valintoja, joita he tulevat tekemään työuransa aikana - tietyt demokraattisesti päätetyt kannustimet huomioon ottaen.

Osa-aikatyöstä ks. myös Olli Kärkkäisen kirjoitus osa-aikatyön tukemisesta noin yleisesti.

Jaakko kirjoittaa Koijärvi-yhteisöblogiin asumisen tukemisesta ja siitä, että suurin osa siitä ei suinkaan ole tarpeessa olevien tukemista. Itselleni yllätys ja opetus oli se, että asuntolainan korkovähennys on (valtion budjetin näkökulmasta) paljon pienempi menoerä kuin oman asunnon myyntivoiton verovapaus, vaikka edellisestä paljon enemmän näissä keskusteluissa puhutaan.

Lopuksi, Raimo Sailas tuotti ilmeisesti journalismin vaikutuksen alaisena väitelauseen:

Sailaksen mukaan veronkiristykset jarruttaisivat taloutta enemmän kuin menoleikkaukset.

Tämä on tietysti vaikea kysymys selvittää empiirisesti. Yksi pätevän oloinen empiirinen tutkimus on Guajardo, Leigh & Pescaroti (IMF WP 11/158) [pdf], jotka syynäävät aineistoa ja toteavat, että kyllä, budjetin tasapainottaminen menoja leikkaamalla on vähemmän haitallista kasvulle kuin veroja korottamalla. Artikkelissa tämän eron spekuloidaan johtuvan keskuspankin toiminnasta, mikä kuulostaa järkevältä. Keskuspankki ikään kuin "palkitsee" menoleikkaukset löysäämällä politiikkaa.

Itse näkisin, ja näin myös lukisin artikkelin kirjoittajien spekulointia, että tässä on kaksi mekanismia. Ensinnäkin välillisten verojen, kuten arvonlisäveron, korottaminen nostaa hintatasoa ja tätä kautta kertaluonteisesti myös inflaatiota, mistä keskuspankit eivät luonnollisestikaan pidä. Mutta itse pitäisin toista syytä tärkeämpänä, ja tämän artikkelin kirjoittajatkin mainitsevat ensin.

Keskuspankit pelaavat hallitusten kanssa peliä itsenäisyydestään. Itsenäisyyttä uhkaa valtion velkaantuminen ja keskuspankit, syystä tai toisesta, pitävät menoleikkauksia voimakkaampana sitoutumisena budjettikuriin hallitusten taholta. En tiedä, mikä tässä on taustalla tai onko siinä järkeä, mutta niin siellä tunnutaan ajattelevan. Ks. esim. EKP:n pääjohtaja Mario Draghi, joka toistaa Sailaksen väitteen. Se, että väitteen esittää keskuspankin pääjohtaja tekee siitä luonnollisesti erityisen jännän, koska keskuspankin pääjohtajan jos kenen puheet ovat puheakteja. Se on vähän kuin kaappaaja, joka sanoo panttivangilleen, että "no yleensä ihmisille sinun tilanteessa on käynyt paremmin, jos on jätetty pullikoinnit vähemmälle ja kaivettu kuvetta, mut sähän teet sun päätökset ihan itte".

Tämä analogia tosin ontuu siinä, että siinä missä kaappaaja kaappaa uhrin vasten tämän tahtoa on EKP:sta tullut kaappaaja vasten omaa tahtoaan. Uskon vilpittömästi, että euroalueen keskuspankkiirit olisivat tyytyväisempiä jos he saisivat vain miettiä rakasta inflaatiotavoitettaan ja sen toteuttamista sen sijaan, että joutuvat pohtimaan ääneen omaa rooliaan Euroopan institutionaalisessa kehityksessä ja kriisin ratkaisemisessa.

Käteistä vastaan

EKP ja eurojärjestelmän kansalliset keskuspankit valmistautuvat itse ja valmistavat yleisöä uuden eurosetelisarjan käyttöönottoon. Olisiko syytä antaa tämän setelisarjan olla viimeinen lajiaan?

Keskuspankin liikkeellelaskemasta käteisestä ei ole enää suuremmin hyötyä taloudelle ja sen toimijoille, mutta sen haitat ovat edelleen merkittävät. Aloitan haitoista.


Kaikki ovat varmaan kuulleet likviditeettiansasta, tarkemmin ja teknisemmin puhuen rahapolitiikan nollakorkorajoitteesta. Siinä ei ole kyse mistään muusta kuin käteisestä.

Vaikka rahapolitiikka ei suinkaan ole voimatonta "likviditeettiansassa", nollakorko on mörkö, joka sekoittaa monien fiksujenkin ihmisten päät ja näyttää vaikuttavan keskuspankkiirienkin toimintaan haitallisesti (ja totta puhuen rahapolitiikka oikeasti on vaikeampaa niissä oloissa). Nollakorkorajoitteessa on kaksi puolta: joskus keskuspankin ohjauskoron pitäisi olla negatiivinen, ja nykyjärjestelmässä se ei voi sitä olla. Käyn nämä kaksi puolta nyt läpi.


Mikään ei takaa, etteivätkö olosuhteet toisinaan vaatisi negatiivista ohjauskorkoa. Voidaan lisäksi hyvin argumentoida, että tuollaisia olosuhteita on historiassa ollut ja kyvyttömyys asettaa negatiivinen ohjauskorko on aiheuttanut suurta inhimillistä kärsimystä.

Sehän on selvää, että ohjauskoron taso sinänsä ei kerro mitään rahapolitiikasta. Zimbabwessa korot alkoivat nousta voimakkaasti 00-luvun loppupuolella, mutta ei siitä voida päätellä, että rahapolitiikka hypertiukkeni. Yksi yksinkertainen tapa hahmottaa rahapolitiikkaa on Taylor-sääntö, joka on lineaarinen relaatio ohjauskoron, inflaation ja tuotantokuilun (tai työllisyyden) välillä. Taylor-sääntöjä voidaan käyttää niin deskriptiivisesti (millaista politiikkaa on toteutettu), preskriptiivisesti (millaista politiikkaa pitäisi toteuttaa) ja ennustavasti (millaista politiikkaa keskuspankki tulee toteuttamaan). Jos siis estimoidaan Taylor-sääntö menneestä datasta, saadaan jonkinlainen kuva siitä, millaista keskuspankin rahapolitiikka on (tai on ollut ainakin aiemmin, mikä on yleensä aika hyvä estimaatti sille, mitä se on nyt). Ja jos tuotanto on tarpeeksi alamaissa ja inflaatio ei ole korkealla, kuten nyt kriisin aikoihin on ollut, Taylor-säännön mukaan ohjauskorkojen pitäisi olla negatiivisia. Yhdysvaltojen suhteen ks. Mankiw ja häntä kommentoiva Krugman. EKP:n suhteen en tiedä vastaavista laskelmista, mutta luulisin että täällä nollakorkorajoite on ollut vähemmän pitävä (joskin nollakorkorajoite vaikuttaa rahapolitiikkaan myös nollan yläpuolella).

Miksi keskuspankki ei voi asettaa ohjauskorkoaan negatiiviseksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että se tuottaa myös hyödykettä, joka tuottaa aina nollakorkoa, nimittäin käteistä. EKP:n ohjauskorko liittyy siihen korkotasoon, jolla talletuksiaan eurojärjestelmän keskuspankeissa pitävät pankit lainaavat tätä rahaa toisilleen. EKP pyrkii ohjaamaan tätä korkotasoa säätelemällä likviditeetin (rahan) määrää järjestelmässä: kun se haluaa laskea ohjauskorkoa, se lisää likviditeettiä antamalla pankeille lainaa halvemmalla. Ongelma ei nähdäkseni ole se, etteikö pankeille maistuisi raha negatiivisella korolla vaan se, että pankit sijoittavat tuon rahan tavalla, joka ei tuota hyvinvointia kenellekään, nimittäin käteiseen.


Inflaatiolla on kustannuksia. Hintatason jatkuva kasvu on vaiva, mutta se on vaiva, jonka kanssa olemme oppineet elämään. Jos metri kasvaisi vuodessa kahdella sentillä, oppisimme elämään senkin kanssa - kun joku kertoisi isoisänsä olleen kuollessaan metrin pituinen, ymmärtäisimme, että metri oli siihen aikaan aika pitkä, joskaan emme aivan tarkkaan sitä, kuinka pitkä. Ongelmallisempaa on ehkä se, että hintoja päivitetään eri tahtiin. Kullakin hetkellä toisen metri on hieman pidempi kuin toisen.

Miksi sitten haluamme hintatason kasvavan 2 prosenttia vuodessa sen sijaan, että hintataso olisi aidosti vakaa? Tärkein syy tähän lienee ensimmäinen kohta, nollakorkorajoite (esim. EKP:n perusteluissa tämä on ykköskohta). Positiivinen inflaatiotavoite antaa keskuspankille tilaa toimia. Mikäli inflaatiotavoite olisi nolla, ohjauskoron olisi kuljettava paljon nykyistä lähempänä nollatasoa. Mikäli talous kohtaisi negatiivisen shokin ja keskuspankin olisi laskettava korkoa, laskunvaraa ei olisi niin paljoa. Korkea inflaation tavoitetaso on siis vaihtoehtoinen keino välttää nollakorkorajoite (ja tätä on ehdottanut mm. IMF:n pääekonomisti, yleisesti kova makroäijä Olivier Blanchard).


Tällä hetkellä keskuspankit, etenkin Fed ja EKP ja näistä etenkin EKP, tuottavat rikollisille tärkeää palvelua. Ne tuottavat finanssihyödykkeitä, joiden anonyymius ja yleinen hyväksyttävyys helpottavat hämärähommia. Elokuvissa rikolliset yleensä kauppoja hieroessaan napsauttavat auki salkun, jossa on miljoona dollaria käteistä sen sijaan, että annettaisiin vain tilinumero. Toki varmastikaan suurimmat rikolliset liikuttelevat niin suuria rahamääriä, että käteistä ei vain kannata käyttää, mutta käteisellä on merkittävä rooli rikollisuudessa. Tästä syystä pankit Yhdistyneessä kuningaskunnassa eivät anna asiakkaille 500 euron seteleitä. Tästä syystä Espanjassa on suhteettoman paljon 500 euron seteleitä. Ymmärrän kuinka laajemmista käteisen karsimisen ehdotuksista voi olla montaa mieltä. Mutta tämä 500 euron seteli, se on suurta typeryyttä. Mitä hyötyä tuosta setelistä on tavalliselle kansalaiselle? Ja jos lähtee miettimään, niin miksi 200 euron seteli? Toisaalta, jos 500 euron seteli on tarpeen, miksei 1000 euron seteli?

Lopuksi kustannuksia aiheuttaa luonnollisesti myös käteisen rahan tuotanto, käsittely ja kuljetus. Siwan kassoilla olisi helpompaa ilman käteistä. Ehkä suurin syy siksi, että nostin nollakorkorajoitteen (ja siihen liittyvän inflaation) kärkeen on se, että nämä ovat ongelmia, jotka eivät vähene käteisen käytön vähentyessä luonnollista tietä teknologisen kehityksen kautta (toisin kuin vaikkapa kassojen ryöstöt).


Mitä hyötyä käteisestä sitten on? Monet ihmiset selvästikin pitävät käteisestä ja voimakkaasti preferoivat sitä kortilla maksamiseen, syystä tai toisesta. Tätä on ehkä helpointa lähestyä miettimällä kahta erilaista tapaa vähentää käteisen käyttöä ja merkitystä taloudessa. Nämä eivät tietenkään ole ainoat kaksi tapaa.

1. Valtio tuottaa edelleen käteistä.

Valtio tuottaisi edelleen käteistä ja vaihtaisi sitä bitteihin, mutta epäsuotuisalla vaihtosuhteella käteisen näkökulmasta. Yritysten on maksettava verot bittieuroina, joten tämä epäsuotuisa vaihtosuhde valuisi kassalle eräänlaisena maksutapaetuna, jossa kortilla maksettaessa selviää vähän halvemmalla. Tämän vaihtosuhteen tärkeä hyöty olisi se, että sitä voisi säätää suhdanteiden mukaan ja näin ylittää nollakorkorajoite. Miles Kimball esittää tämänkaltaista järjestelmää.

2. Valtio ei tuota lainkaan käteistä.

Valtio ei tuottaisi lainkaan käteistä, mutta monopolia puolustaakseen vaatisi edelleen verojenmaksua euroina. Yksityinen sektori voisi sitten laajentaa nykyisiä lahjakorttijärjestelmiä. S-ryhmä voisi tarjota käteisen ystäville lappusia, jotka käyvät S-ryhmän paikoissa (ns. lahjakortteja, tai K-ryhmän kohdalla plussaseteleitä). Mutta pitäisikö valtion edelleen vaatia hintojen asettamista euroissa?

Niin, minulla ei ole mitään valmista suunnitelmaa käteisestä luopumiseen. Halusin vain tällä kirjoituksella 1.) argumentoida, että käteisestä kannattaisi aktiivisesti pyrkiä eroon, 2.) spekuloimalla aiheuttaa ajattelua siitä, mitä käteinen ja raha on ja ehkä synnyttää ajatuksen siitä, että vaikka valtio lähtisi karsimaan käteisen käyttöä joko "verottamalla" sitä tai lopettamalla sen tuotanto, ei ihmisten tarvitsisi silti olla sen enempää pankkikorttien varassa kuin he nytkään ovat. Mikäli valtio lakkaisi tuottamasta jotain hyödykettä, mitä se yksin nyt tuottaa, emme me todennäköisesti jäisi ilman tätä hyödykettä (toki toisinaan olisi hyväkin jäädä ilman).

Joka tapauksessa, olisi hauska kuulla näkemyksiänne tästä. Tämä on ajatus, johon olen jossain määrin kiintynyt. Laitan tähän vielä joitakin lukuvinkkejä, jos haluaa tutustua aiheeseen lisää. Onneksi ideoista ei tarvitse maksaa tekijänoikeusmaksuja.

Ylläkin mainitussa Miles Kimballin artikkelissa käydään läpi myös käteisettömän talouden historiaa ideana. Itse olisin maininnut nykyisen Citigroupin pääekonomistin Willem Buiterin lukuisat kirjoitukset aiheesta (saatavilla on ilmeisesti myös podcast).

Luin David Wolmanin The End of Money-kirjan, mutta hyvistä osiosta huolimatta ei siinä ehkä ollut ainesta kokonaiseksi kirjaksi. Voitte kuitenkin hyötyä kirjan arvioiden lukemisesta.

P.S. Kirjoitan käteisestä, kulttuurimme keskeisestä kappaleesta, ja keksin vain yhden hassun kuvan laitettavaksi, wtf!?

Perus taloustiede ja lapsilisät

Kuten varmaan monet ovat huomanneet, Kokoomusnuorten varapuheenjohtaja Saul Schubak aiheutti pienoisen kohun kirjoittaessaan Facebookissa seuraavasti:

Lapsilisät pitäisi ehdottomasti poistaa. On järjenvastaista että tuemme heikomman aineksen lisääntymistä, ja sitten ihmettelemme miksi täällä on huumeriippuvaisina syntyviä lapsia ja huostaanottoja alkoholistivanhemmilta.

"Heikompi aines" on kieltämättä hyvin iljettävä ilmaus. Vaikka Schubak ja eräät muut keskustelijat viittasivat argumenteissaan taloustieteeseen, mikä luonnollisesti herätti oman kiinnostukseni, ajattelin ensin jättää asian sikseen. Taloustiede on hyvin politiikkarelevanttia, mutta jos tavoite on kansanjalostus, kuten se yllä olevassa sitaatissa tuntuu olevan, niin ehkä kannattaisi ensin käydä perusteellinen keskustelu tuon tavoitteen hyvyydestä ennen siirtymistä teknisempään keskusteluun keinoista. Minulla ei ole kummempaa näkemystä kansanjalostukseen kuin se, että ainakin historiassa se liittyy aika pimeisiin meininkeihin, joten jotain vikaa siinä taitaa olla. No, Schubak on käsittääkseni irtisanoutunut kansanjalostukseen liittyvästä tulkinnasta ja oma periaatteeni on se, että uskon kun sanotaan.

Ajattelin nyt käydä läpi vähän lapsilisien vaikutusta lapsien hankintaan ja esittää satunnaisia huomioita keskustelusta.


Ehkä tärkein seikka tässä on se, että lapsilisillä on hyvin maltillinen vaikutus hedelmällisyyteen - ja se, että niillä voi olla merkittävä positiivinen vaikutus lasten syrjäytymisen ehkäisemiseen, tästä vähän vähemmän ja vähän myöhemmin. Perusargumentti siitä, että se, mitä tuetaan, saadaan lisää, pätee ainakin Giffen-hyödykkeitä lukuunottamatta. Se on laki. Kun tässä keskustelussa nyt vedetään taloustiedettä mukaan, niin tavanomainen tapani päteä käsitteillä on ehkä vähän vähemmän noloa kuin yleensä. Ja uskon, että se oikeasti auttaa hahmottamaan kysymystä.

Slutsky-yhtälön mukaan muutos hyödykkeen kysynnässä hinnan muuttuessa (tässä laskiessa) on kahden tekijän tulos: substituutiovaikutus ja tulovaikutus. Substituutiovaikutus on se, että hyödykkeen hinta suhteessa sen substituuttiin, "korvikkeeseen" laskee. Tämä eittämättä lisää hyödykkeen kysyntää. Toinen vaikutus on tulovaikutus: koska kuluttajan haluamat hyödykkeet maksavat vähemmän kuin ennen, hän on rikkaampi. Tämä vaikutus voi mennä kumpaan suuntaan tahansa. Jos korkeammat tulot laskevat hyödykkeen kulutusta, hyödykkeen sanotaan olevan inferiorinen. Jos hyödyke on tarpeeksi inferiorinen, tulovaikutus dominoi, hyödyke on Giffen-hyödyke ja sen kysyntä laskee hinnan laskiessa - hyödykkeen kysyntä rikkoo lakia.

Ylläoleva pyörittely antaa - toivottavasti - hieman eväitä ongelman hahmottamiseen ja vaikutuksen ennakoimiseen. Tosiasiahan on se, että lapset ovat voimakkaan inferiorinen hyödyke [lisäys: tai sitten eivät, ks. Olli Kärkkäisen kommentti alla]. Rikkaat hankkivat köyhiä vähemmän lapsia ja tämä pätee niin eri maiden välillä kuin maiden sisälläkin [lisäys: ja tässä siis voi hyvinkin olla kyse koulutuksesta, ei tuloista sinänsä]. En löytänyt Suomen dataa, jota piirrellä, mutta käykää katsomassa kuvioita Justin Wolfersin vanhasta blogauksesta. Tämä antaa odottaa, että lasten omahintajousto - eli miten hankittujen lasten määrä muuttuu jos lasketaan lastenhankinnan kustannuksia nostamalla siitä annettavia tukia - on aika pieni. Eräs kokooma-artikkeli (valitettavasti ei avoimesti luettavissa) Population Research and Policy Review-lehdessä kertoo seuraavaa:

While a small positive effect of policies on fertility is found in numerous studies, no statistically significant effect is found in others. Moreover, some studies suggest that the effect of policies tends to be on the timing of births rather than on completed fertility.

Asiaa sivutaan EVAn pamfletissa "Tuomitut vähenemään? (pdf) sivulta 28 eteenpäin, klassisella "eräiden tutkimusten mukaan"-fraasilla, joskin noita tutkimuksia hieman etsineenä voin sanoa, ettei tuo mitenkään posketon estimaatti ole:

Eräiden tutkimusten mukaan 25 prosentin korotus lapsilisiin nostaisi hedelmällisyyttä pitkällä aikavälillä 4 prosentilla.

Schubak peräänkuuluttaa kustannus-hyöty-analyysiä lapsilisän suhteen. Edellä olevan perusteella Schubakin ehdotuksen hyöty on melko pieni siinä mielessä, että sillä ei ehkäistäisi järin montaa lapsen syntymää heikkoon kasvuympäristöön. Yksi kustannus on tottakai (pieni) yleisen hedelmällisyyden laskeminen. Minulla ei ole kovin suuria pro- tai anti-natalistisia intohimoja, mutta ehkä yleisen hedelmällisyyden laskua voidaan pitää haitallisena tilanteessa, jossa maan kokonaishedelmällisyysluku on 1,83 ja asenteet maahanmuuttoa kohtaan ovat kireät. Suurempi kustannus onkin se, että ehdotus vähentäisi lapsiperheiden käytettävissä olevia tuloja ja tätä kautta heikentäisi lasten kasvattamisen edellytyksiä. Ehdotus ei siis juurikaan vähentäisi lapsia haitallisissa kasvuympäristöissä vaan lähinnä heikentäisi haitallisiin kasvuympäristöihin syntyvien lasten kasvuympäristöjä entisestään. Näkisin muuten mielelläni tutkimuksia myös tästä (ehdotuksen) kustannuspuolesta: missä määrin vanhempien tulot menevät lapsiin ja missä määrin tämä auttaa lapsia.


Nyt kun tämä on käsitelty, ajattelin esittää vielä kolme huomiota. Ensinnäkin tutkijan luonnosta kumpuavan huomion asian tutkimisen haasteista ja sitten pari huomiota keskustelussa esiintyneistä taloustiede-viittauksista.

Voisin kuvitella, että lapsilisien vaikutusta lasten hankintaan on hyvin vaikea tutkia ainakin seuraavista syistä:

• Lapsilisä ei ole ainoa lasten hankintaan liittyvä kustannus. Sampo Pankin vanhan laskelman mukaan ensimmäinen lapsi maksaa 50 000 euroa, seuraavat vähemmän. Huomioitavaa on kuitenkin se, että tässä laskelmassa ei ole otettu huomioon lasten hankinnasta johtuvia ansionmenetyksiä. Myös näissä muissa kustannuksissa on vaihtelua, joka vaikeuttaa lapsilisän vaihtelun vaikutuksen eristämistä.
• Lasten määrä ei ole siisti jatkuva muuttuja ja lapsia hankitaan vähän.
• Myös liittyen edelliseen: lapset eivät ole kertakulutustavaraa. Kuten yllä olevasta tutkimussitaatista käy ilmi, voi olla vaikeaa erottaa lasten hankkimatta jättämistä ja niiden hankkimisen lykkäämistä.

Sitten pari sivuhuomiota keskusteluun. Schubak esittää A-studio Streamin haastattelussa, että lapsilisä on tulonsiirto sellaisilta vanhemmilta, joilla on edellytykset kasvattaa lapsia sellaisille vanhemmille, joilla ei ole edellytyksiä. Hän vähän myöhemmin myöntää, että lapsilisä on osittain tulonsiirto myös lapsettomilta niille, jotka hankkivat lapsia. Tämä on melkoinen understatement, koska lapsilisä on tulonsiirto lapsettomilta niille, jotka hankkivat lapsia, piste. Ei osittain, vaan kokonaan. STM:kin tietää sen. Schubakin argumentti pätee siinä mielessä, että niillä vanhemmilla, joilla "on edellytykset kasvattaa lapsia" niille "joilla ei ole edellytyksiä" on enemmän rahaa ja sitä kautta vähemmän lapsia. Mutta lasten kasvatuksen edellytykset ovat tässä sivujuonne. Se voi olla tärkeä sellainen, ei sillä, mutta Schubak esittää mielestäni mekanismin aivan päälaellaan. Jos tukemisen ensimmäinen laki on se, että mitä tuetaan, saadaan enemmän, niin toinen laki on se, että mikäli tuki kohdennetaan tietylle ryhmälle ja kerätään kaikilta, tuki on tulonsiirto tuolle tietylle ryhmälle kaikilta muilta.

Toinen sivuhuomio: Henri Heikkisen (twitter, en jaksa enää kaivaa linkkiä) mukaan Schubak on "taloustieteellisesti oikeassa". Eikö tämä ole semanttisesti väärin? Kai sen perustalla, että ylipäänsä voidaan määrittää, että joku henkilö on oikeassa tai väärässä on se, että hänen esittämänsä väitelause joko oikein tai väärin. Fraasi "taloustieteellisesti oikeassa" implikoi että voidaan väittää, että jokin väite on "taloustieteellisesti oikein" ja vaikkapa "sosiologisesti väärin", mikä on hieman huolestuttavaa. Toisaalta voi olla niin, että sana "taloustieteellisesti" on (näin lingvistisesti) ylimääräinen, jolloin sopii kysyä, että miksi se on siinä. Sivuhuomion sivuhuomio: miltäköhän semantiikan tutkijoista tuntuu, kun puhutaan, että jokin on "vain semantiikkaa"? Wikipedian mukaan "semantiikka eli merkitysoppi tutkii esimerkiksi sanojen ja ajatusten merkitystä". Mikä voisi olla tuota tärkeämpää?


P.S. Toisinaan minulle tulee sellainen tunne, että kirjoittaisipa Bryan Caplan suomeksi. Aiemmin olen kokenut monien klassisen liberalismin periaatteisiin nojaavien oikeistolaisten maahanmuuttokriittisyyden tai maahanmuuttokriitikoiden symppaamisen jotenkin omituisena. Valtio toki edistää monikulttuurisuutta, ja sitä voidaan noista periaatteista käsin kritisoida, mutta tuntuu selvältä että maahanmuuttopolitiikan ydin on ihmisten vapauden hyvin voimakas ja haitallinen rajoittaminen. Tässä keskustelussa mieleeni tulivat miehen pro-natalistiset argumentit. Siitä vähästä, mitä suomalaisten vapausfanien kirjoituksia olen lukenut, minulle on jäänyt mieleen lähinnä tekstien yllätyksettömyys ja ajatuksen korvaaminen haukkumisella ja provoamisella. No, ehkä sekin kenttä kypsyy ja sieltä erottuu Caplanin kaltaista fiksua porukkaa. Ja ehkä tekstien kohderyhmiä ovat provosoimisesta provosoituvat vasemmistolaiset ja maailmankuvaansa etsivät 17-vuotiaat, enkä itse ole kumpaakaan noista.
P.P.S. Kuten aina, kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita. Oli jokseenkin mukavaa kirjoittaa taas keskipitkästä aikaa, kuten varmaan tekstin pituudesta voi päätellä. Pahoittelen, koetan olla ensi kerralla internet-ystävällisempi.
P.P.P.S. Heikompaa einestä.