Mihin viennin palvontaa tarvitaan?

Vientiä arvostetaan, vienti on kova juttu. Vientituloja käytetään argumenttina poliittisessa keskustelussa. Jos olette eri mieltä tästä premissistä, niin kannattaa sännätä suoraan kommenttiosioon kertomaan se, sillä tässä koetan pohtia syitä tuohon premissiin.

Tiedän, että seuraavan sitaatin esittäminen on epäreilua. Sen esitti ei-puheammattilainen sellaisissa puitteissa, joiden tarkoitus on manata esiin kaikki mahdolliset argumentit aiheesta kuin aiheesta, niin huonot kuin hyvätkin. Siitä paistoi vain arvokas vilpittömyys - vilpittömyys joka ei välttämättä välity kovin hyvin näin tekstinä.

Ja siitä vielä siitä tulosta, joka tulee Sagaforssille niin, 80 prosenttia tulee EU:n ulukopuolelta ja se on hyvin, mun mielestä, tervetullutta rahaa tämän alueen sisäpuolelle, se on sitä ulkoval-, kaukaisempaa valuuttaa, hyvin.

- Turkistarhaaja Lasse Joensuu, A-talk 13.12.2012

Ymmärrän sen, että turkisala työllistää ja sillä on väliä. Ymmärrän sen, että turkisala tuottaa hyödykkeitä, joista ihmiset saavat hyötyä ja sillä on väliä. Sitä vain en ymmärrä, että mitä väliä on sillä, että turkisala tuottaa niin-ja-niin-monta euroa vientituloja.

Eräs tuttavani kertoi, kuinka hänen vientimarkkinoilla yrittäjänä toiminut isänsä puhui "Metsästäjistä" ja "Leiristä", edellinen viitaten niihin talouden toimijoihin, jotka toimivat vientimarkkinoilla ja jälkimmäinen kaikkiin muihin. Ei tarvitse olla kummoinen diskurssianalyytikko tajutakseen, että kumpi näistä on arvostettavampi. Vientiyritykset ovat maskuliinisia niin kvantitatiivisesti tarkastellen (arvelisin että miesten osuus työntekijöistä on keskimääräistä suurempi vientiyrityksissä) kuin diskurssin tasollakin - vientiyritykset ovat ulospäin suuntautuneita, vientimarkkinoilla käydään aggressiivista kilpailua ja markkina-alueita penetroidaan.

Mikäli voidaan hyväksyä se, että vienti on maskuliinisempaa ja maskuliiniset asiat ovat arvostetumpia, jää toki vielä se kysymys, että onko vienti maskuliinista siksi, että se on tärkeää vai onko vienti tärkeää, koska se on maskuliinista.

Miksi vienti sinänsä olisi arvokkaampaa kuin kotimarkkinatuotanto? Arvelen, että tässä on jotain jäänteitä menneestä maailmasta ja sen instituutioista, mutta lähdetään perusasioista. Vienti, kuten Lasse Joensuu hyvin tietää, tuo maahan kaukaista valuuttaa. Tuolla kaukaisella valuutalla voidaan ostaa jotain kaukaista. Kuten vaikkapa öljyä. Fakta on se, että meidän on myytävä tavaraa ulos, että voimme ostaa tavaraa sisään.

Brittien salainen palvelu tietää, mistä on kyse. Myös siinä, että peiteyritys jonka on tarkoitus ilmeisesti toimia ulkomaankaupassa yleisesti, niin viennissä kuin tuonnissa, ottaa nimekseen "Universal Exports", eikä vaikkapa "Universal Imports". Kuva siis elokuvasta Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa.

Mutta tarvitaanko tässä arvoja yhtään mihinkään? Miksi silkat markkinat eivät hoida hommaa kotiin? Miksi yhteiskuntien on pitänyt tuottaa kultti viennin ympärille?

Minun on vaikea nähdä, mihin joustavien valuuttakurssien puitteissa tarvittaisiin viennin kulttia. Jos vienti ei vedä, valuutan ulkoinen arvo sopeuttaa tilanteen ja kaikki on taas hyvin. Ei tarvita Vakavia Miehiä puhumaan kulmat kurtussa palkkamaltista ja muista Välttämättömistä Toimenpiteistä.

Kiinteiden valuuttakurssien maailmassa homma onkin sitten toisin. Jonkin muun kuin valuutan ulkoisen arvon on tasapainotettava tuonti ja vienti. Erityisesti kiinteät valuuttakurssit ovat hyvin epäsymmetrinen regiimi: siinä missä vienti voi olla tuontia suurempi pitkiäkin aikoja aiheuttamatta kriisiä tai huolta, tuonnin ollessa vientiä suurempi keskuspankin valuuttavarantoon ja sitä kautta koko järjestelmään kohdistuu pakottava paine. Kiinteät valuuttakurssit tarvitsevat viennin kulttia. Ja me (kuten muutkin yhteiskunnat) olemme eläneet suurimman osan modernia taloushistoriaamme kiinteiden valuuttakurssien puitteissa, ensin metallikannassa ja sitten Bretton Woods-järjestelmässä. Kiinteille valuuttakursseille tuntuu olevan tyypillistä "pula" ulkovaluutoista, "pula" dollareista.

Ja ehkä tämä puhe on taas tekemässä paluuta. Olemmehan kiinteiden valuuttakurssien järjestelmässä, ja vaikka ollaan ajateltu niin, että vaihtotaseella ei ole väliä tässä järjestelmässä, yksi merkittävä kriisinarratiivi on eurokriisi-maksutasekriisinä. En ole aivan varma siitä, mikä narratiivi on oikein ja missä määrin, mutta tuntuisi siltä, että vaihtotaseen vajeilla olisi jotain merkitystä myös euroalueella, ja sitä kautta viennin kultilla rooli tämän alueen yhteiskunnissa.*

Ymmärrän sen, että vienti on tärkeää. Tätä ei varmaan kukaan kiistä. Meidän tarvitsee ostaa ulkomaailmasta asioita, joten meidän pitää sinne myös myydä asioita. Mutta miksi meidän tarvitsee edistää vientiä? Johtuuko se valuuttaregiimistä? Vai onko taustalla jokin valuuttaregiimeistä riippumaton markkinoiden epäonnistuminen, joka koskee vain vientisektoria?



*"Vaihtotaseilla-ei-merkitystä-yhteisvaluutassa" ks. esim. Pertti Haaparanta ja Heikki Taimio Palkansaajien tutkimuslaitoksen Talous ja Yhteiskunta-lehdessä (pdf) (ss. 56-57). Eurokriisistä maksutasekriisinä ks. esim. Martin Wolf FT:ssä ja Paul Krugman. Vaihtotasehan on kaupan ja palveluiden tase ("vienti ja tuonti") plus tuotannontekijäkorvaukset ja tulonsiirrot. Maksutase taas yhdistää vaihtotaseen, pääomataseen ja rahoitustaseen identiteetinomaisesti, l. maksutase on aina nolla. Näistä termeistä ks. Wikipedia tai Suomen Pankin seloste (pdf).



P.S. Loppuun vielä tynnyrikalastus:

Töitä pitää olla, meillä pitää olla, siihen pitää panostaa että me saahaan töitä, ja teollisuuden töitä, koska viennistähän se tulee se raha sinne valtion kassaan, ei se tuu siitä että me toisiamme hoidetaan. 

- Pääluottamusmies Pirkko Valtanen, A-talk 20.12.2012

Kyllähän minä sen vientisektorin edistämisen erityisen tärkeyden (suhteessa muihin talouden sektoreihin) ymmärtäisin sellaisessa maailmassa, jossa vientisektori on ainoa talouden sektori, joka tuottaa verotuloja. Mutta ei se ole tämä meidän maailmamme. Mitä tulee valtiontalouden kestävyyteen, niin se että miten me toisiamme hoidetaan on erittäin tärkeä kysymys, toisin kuin vienti.

Päivitystä

Rutistan vielä tämän viikon opintoja, minkä jälkeen toivottavasti ehdin blogailla, tai tehdä sitä hyvällä omallatunnolla.

Odotellessa voitte vaikka lukea Olli Kärkkäisen hyvän postauksen siitä, mitä optimaalisen verotuksen tutkimuksessa on meneillään. Kuulostaa hyvin mielenkiintoiselta. Oikeudenmukaisuuskysymyksiäkin miettiessä lienee hyötyä siitä, että on 1) käytännön (politiikka)ongelma, johon oikeudenmukaisuus liittyy ja 2) teoreettinen rakenne, jossa pohtia asiaa analyyttisesti. Kuulostaahan se hankalalta, kaivella ihmisten oikeudenmukaisuuskäsityksiä kyselytutkimuksista, mutta jotenkin asiaa pitää kuitenkin lähestyä. Ehkä hieman samaan tapaan kuin makron puolella vaikkapa ennustamisen suhteen: kun nyt ei satu olemaan mitään käteviä markkinahintoja, joista ennusteita johtaa suoraan, niin käytetään kyselyitä second-best-vaihtoehtona. Mutta joka tapauksessa, mielenkiintoisia asioita tehdään tämän tieteen piirissä.

Olisi hauska tietää, minkä verran filosofian puolella on tehty tällaista kyselyhommaa ja että miten ne kysymykset on laadittu.

P.S. Vielä matalamman kynnyksen johdanto aiheeseen on Matti Tuomalan ehdotus ikäperusteisesta verotuksesta.

Onko Pareto-tehokkuus oikeudenmukaisuusteoria?

Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki on esittänyt kasan kritiikkiä kasaa ajatuksia ja toimijoita, kuten uusliberalismia, taloustiedettä ja "monia" taloustieteilijöitä, kohtaan. Hänen ajatuksistaan on joskus vaikeaa saada kiinni. Silkasta mielenkiinnosta ja vuoropuhelun arvosta yritän kommentoida vähän. Yritän vähän hakea rakennetta ja tolkkua koko keskusteluun erottamalla joitakin väitteitä, jotka erotettavissa ovat. Ensimmäisen väitteen Patomäki esitti ainakin Politiikkaradion keskustelussa Niku Määttäsen kanssa, loput löytyvät tämän US-kirjoituksen lainauksesta. Käytän sanoja Pareto-periaate, Pareto-tehokkuus ja Pareto-kriteeri synonyymeinä.

Tämä on ehkä vähän erilainen postaus kuin yleensä, ja olisikin hauska kuulla mielipiteitänne siitä, että jaksaako tällaista lukea ja että onko tästä hyötyä kenellekään.

1. Pareto-tehokkuus on oikeudenmukaisuusteoria.

Tästä väitteestä Patomäki ja hänen kanssaan keskustelleet taloustieteilijät (Niku Määttänen, Vesa Kanniainen) olivat hyvin erimielisiä; Patomäki puolesta ja taloustieteilijät vastaan. Minua ihmetyttää se, kuinka aikuiset ihmiset eivät pääse yksimielisyyteen näin selkeästä (ja vieläpä apriorisesta) väitelauseesta. Robert Aumann, haloo? Kannattaisi varmaan miettiä määritelmiä kun keskustelu meinaa mennä jankkaamiseksi. Pareto-tehokkuuden määritelmästä keskustelijat ovat samaa mieltä. Entäpä oikeudenmukaisuusteoria? En löytänyt määritelmää oikeudenmukaisuusteorialle, mutta joka tapauksessa Pareto-tehokkuus on ehkä pikemminkin oikeudenmukaisuuskriteeri kuin oikeudenmukaisuusteoria, että Pareto-tehokkuus on kriteeri jonka taustalla on jonkinlainen ajatus oikeudenmukaisuudesta, jota voidaan parhaassa tapauksessa kutsua teoriaksi (samalla tavalla kuin Rawlsin maximin on kriteeri, päätössääntö, jonka taustalla olevaa ajattelua voidaan kutsua teoriaksi). Ja joka tapauksessa taustalla lienee huonommin määritelty mutta silti ymmärrettävissä oleva kysymys siitä, että onko Pareto-tehokkuudessa kyse oikeudenmukaisuudesta.

Tehdään pieni sivupolku, ja palataan tähän myöhemmin. Otetaan toinen Patomäen väite.


2. Pareto-optimaalisuudella ja sen muunnelmilla ei ole mitään tekemistä panos-tuotos-tehokkuuden kanssa

Minä väittäisin, että on jotain tekemistä. Ajatellaan panosta kasana hyödykkeitä ja tuotosta hyötynä. Ajatellaan, että allokaatio A tuottaa enemmän hyötyä vähintään yhdelle hyödynkokijalle eikä vähempää kenellekään hyödynkokijalle verrattuna johonkin toiseen allokaatioon B. Tuntuu luontevalta ajatella, että A on tehokkaampi kuin B.


Entäpä se oikeudenmukaisuus? Patomäki perustelee väitettään jotakuinkin sillä, että Pareto-tehokkuuden "reunaehdossa" - suljetaan pois mahdollisuus aiheuttaa pahaa kenellekään - on kyse oikeudenmukaisuudesta. Ja tämä vaikuttaa jokseenkin pätevältä perustelulta. Käytän sitaattia erään Jan Narvesonin tekstistä (pdf), koska asia on siinä laitettu niin osuvasti:

There is nothing logically self-evident about this, and it is not morally so either: to accept it, no matter how you understand the evaluations involved, is to go quite far out on a moral limb.

Itselleni tuli mieleen eräänlainen ontologinen argumentti. Otetaan oikeudenmukaisuuden oppaaksi John Rawls ja A Theory of Justice-opuksen klassikkoalku:

Justice is the first virtue of social institutions, as truth is of systems of thought. A theory however elegant and economical must be rejected or revised if it is untrue; likewise laws and institutions no matter how efficient and well-arranged must be reformed or abolished if they are unjust.

Oikeudenmukaisuus on Rawlsin mukaan kriteeri, ja vieläpä yhteiskunnallisten (social) instituutioiden ensimmäinen kriteeri (sanotaan tällaisia yhteiskunnallisiksi kriteereiksi), tarkoittaen että oikeudenmukaisuus on jotenkin ratkaiseva kriteeri. Ajatellaan, että Rawlsin lausuma voidaan venyttää lakien ja instituutioiden lisäksi allokaatioihin (sitä voi vaikka ajatella, että nämä allokaatiot tuotetaan lakien ja instituutioiden avulla). Koska Pareto-kriteeri on yhteiskunnallinen kriteeri ja koska siinä kehikossa ei ole muita kriteereitä (tarkoittaen että Pareto ratkaisee) ja koska oikeudenmukaisuus on ensimmäinen yhteiskunnallinen kriteeri, Pareto-kriteeri on oikeudenmukaisuuskriteeri. TADAA.


3. Pareto-optimaalisuus ja sen muunnelmat perustuvat yksityisen hyvän summan maksimoimiseen

Niin kai, tosin on muistettava että maksimointiongelma on voimakkaasti rajoitettu, kuten yllä mainittiin. Tähän toki liittyy myös kysymys ordinaalisesta ja kardinaalisesta hyödystä, joiden puitteissa maksimointi on aika erilaista.


4. Pareto-kriteeri on ideologinen

Vaikka nautinkin suuresti Russell Kirkin poliittisen ideologian käsitteen määritelmästä ja analyysistä, turvaudutaan tässä Wikipediaan, jonka mukaan "[a]n ideology is a set of ideas that constitute one's goals, expectations, and actions.". Vaikuttaa aika selvältä, että Pareto-kriteeri on ideologinen - lähtien vaikkapa siitä, että siinä rajataan mahdollisten toimien (actions) joukkoa.


Lopuksi: kannattaa lukea Amartya Seniä. Varsinkin, jos kiinnostaa seilata etiikan ja taloustieteen ristiaallokossa. Mutta muutenkin. Sen itse ei valitettavasti pääse osallistumaan tähän keskusteluun kielimuurin vuoksi, joten lainaan loppuun hänen opustaan Collective Choice and Social Welfare. Jätin alaviitteet pois, korostukset alkuperäistekstissä. Ensin Pareto-periaatteen arvovapaudesta, mikä liittynee vahvasti kysymykseen oikeudenmukaisuudesta. Tämän voinee lukea myös kommentaarina Pareto-periaatteen ideologisuudesta, eli neloskohdasta yllä.

It is for this reason that the Pareto principle has been often taken to be free from value judgments. On the negative side, Robbins’ celebrated attack on the use of value judgments in economics concentrated exclusively on the difficulties of interpersonal comparisons (Robbins (1932)). The Hicksian comment on the “objectivity” of the compensation test quoted above is also based on the idea that if compensations are paid, everyone is better off, and there is no interpersonal conflict. It is remarkable that even Samuelson concluded in his definitive article on New Welfare Economics by asserting that “the only consistent and ethics-free definition of an increase in potential real income of a group is that based upon a uniform shift of the utility possibility function for that group.” We have chosen to comment on the stalwarts; other illustrations of the same assumption are easy to find throughout the literature on welfare economics.

While the view under discussion is analytically objectionable, its commonsense rationale is quite clear. If everyone agrees on a certain value judgment, the fact that it cannot be verified may not cause any great commotion. There is a clear difference between value judgments that everyone accepts and those that some do and some do not. What is, however, odd in all this is the fact that people should be at all moved to look for “value-free” or “ethics-free” welfare criteria. Unanimous value judgments may provide the basis of a great deal of welfare economics, but this is not so because these are not value judgments, but because these value judgments are acceptable to all. This banality would not be worth stating had the opposite been asserted or implied in much of the literature. (ss. 57-58)

Kirjan lopussa Sen viittaa Pareto-periaatteen ja liberaalien arvojen mahdolliseen yhteensovittamattomuuteen (ks. myös artikkeli "The Impossibility of the Paretian Liberal" (pdf).

We found difficulties with even a very limited use of Pareto optimality, viz., treating it as a necessary but not a sufficient condition of overall optimality. In this case, Pareto optimality is usually thought to have compelling appeal. But it turns out that even the weak version of the Pareto relation conflicts (Theorem 6*3) with a very weak condition of individual liberty, which gives individuals the freedom to do certain personal things (e.g. choosing what one should read). … Hence, Pareto optimality even as a necessary but not sufficient condition is open to some question. That Pareto optimality is not easily achievable in the presence of externalities is widely known (see Koopmans (1957)), but what emerges from the analysis of Chapter 6 is serious doubt about its merit as a goal in the presence of some types of externalities. (ss. 197-198)