srmsps 5: maksukyvyttömyys ja oma pääoma

Hyvä tietokirja syntyy hyvästä kysymyksestä. Jared Diamondin Tykit, taudit ja teräs kysyy, miksi Francisco Pizarro miehineen tuli kukistamaan inkat sen sijaan, että inkat olisivat tulleet kukistamaan eurooppalaiset. Anat Admatin ja Martin Hellwigin Banker's New Clothes: What's Wrong With Banking and What to Do about It on hyvä tietokirja. Se myös syntyy hyvästä kysymyksestä, joskin se mainitsee kysymyksensä vain hyvin lyhyesti.

Lokakuussa 2008 IMF arvioi että subprime-asuntoluotot aiheuttivat 500 miljardin dollarin tappiot rahoitusmarkkinoilla. 500 miljardia dollaria on paljon, mutta kaikki on suhteellista. Kun it-kupla puhkesi Yhdysvalloissa 2000-luvun alussa, osakemarkkinoilla tuhoutui viisi biljoonaa dollaria varallisuutta. Siinä missä subprime-luotoista lähti liikkeelle sukupolvemme merkittävin talouskriisi, it-kuplasta seurasi vain lyhyt ja matala taantuma. Miten kymmenen kertaa pienempi varallisuuden tuhoutuminen aiheutti taantuman, joka oli kymmenen kertaa suurempi? Admatin ja Hellwigin vastaus on se, että siinä missä it-kuplan tappion kantoivat lopulliset sijoittajat, kuten eläkesäästäjät, asuntoluottokupla romutti voimakkaasti velkaantuneen pankkisektorin taseet ja tätä kautta vaaransi luotonvälityksen koko taloudessa.

Tämän ymmärtämiseksi on hyvä ymmärtää pari yksinkertaista asiaa yritysten rahoituksesta ja taseista. Ja tätä kirjassa käydään ansiokkaasti läpi, toistoa pelkäämättä. Lyhyesti sanottuna, yrityksellä on periaatteessa kaksi tapaa rahoittaa toimintansa; hankkia varoja, joita se muuntaa tuottavasti niin, että se voi tulevaisuudessa maksaa nämä varat takaisin ja omistajille osinkoa. Yritys voi ottaa velkaa (ns. vierasta pääomaa) tai kerätä sijoittajilta omaa pääomaa. Admati ja Hellwig huomioivat, että pankeilla näiden kahden suhde on erikoinen: niillä on verrattuna muiden alojen yrityksiin suhteettoman paljon velkaa suhteessa omaan pääomaan. Miksi näin on? Ovatko pankit erityisiä?

Vastaus on kyllä ja ei. Pankit eivät ole erityisiä siinä mielessä, että rahoituksen välittämistä pitäisi rahoittaa enemmän velalla kuin vaikkapa autojen tai kännyköiden valmistamista. Pankit ovat kuitenkin erityisiä siinä mielessä, että niiden toiminta on tärkeää koko talouden kannalta aivan eri mittaluokassa kuin vaikkapa auto- ja kännykkäfirmojen. Tämä liitettynä valtion institutionaaliseen epäonnistumiseen - kyvyttömyyteen sitoutua olemaan pelastamatta pankkeja tarpeen sattuessa - saa aikaan sen, että pankeille velalla rahoittaminen on suhteellisesti kannattavampaa kuin muille aloille. Sijoittajat lainaavat mielellään rahaa pankeille tietäessään, että ongelmien syntyessäkin velka maksetaan takaisin, vaikka veronmaksajien pussista jos ei muuten.

Se, että pankit rahoittavat toimintansa velalla, tekevät niistä hauraampia tappioiden edessä. Marko Terviö esittää omassa arviossaan numeerisen esimerkin tämän havainnollistamiseksi. Velkaantuneet pankit ajautuvat herkemmin maksukyvyttömyysongelmiin, mikä näkyy luottovirtojen kuivumisena niin rahoitusmarkkinoilla kuin muuallakin taloudessa. Admatin ja Hellwigin politiikkasuositus, tai oikeastaan -vaatimus, on se että pankeilta vaadittavan oman pääoman minimiosuudesta on tehtävä sääntelyn ensisijainen työkalu ja erityisesti sitä on nostettava merkittävästi nykyisestä parista, muutamasta prosentista 20-30 prosenttiin. Admati ja Hellwig argumentoivat, että tämä olisi ilmainen lounas - pankit olisivat vakaampia, mutta yhteiskunnallisesti tällä ei olisi lainkaan merkittäviä kustannuksia. Luotonvälitys ei heikentyisi, kasvu ei heikentyisi. Ilmaisia lounaita on aina vaikea niellä, mutta Admatin ja Hellwigin perustelut ovat vakuuttavia.

Oman ymmärrykseni kannalta Bankers New Clothes oli valtavan tärkeä kirja. Se kontraa ja kiertää monia tuttuja rahoitusmarkkinoihin liittyviä diskursseja.

Ongelma on rahoitusmarkkinoiden irrationaalisuus. Talletuspaot ja moninaiset tasapainot ovat seksikkäitä (näihin olen itsekin useissa postauksissa keskittynyt), mutta todellisuudessa taustalla ovat aidot maksukykyongelmat. Talletuspaot eivät todellisuudessa synny ex nihilo, vaan hyvinkin paniikinomaiselta näyttävän käyttäytymisen taustalla on hyviä arvioita pankkien todellisesta maksukyvystä (ks. esim. kirjassakin siteerattu Calomiris & Mason (pdf)).

Ongelma ovat liian suuret pankit. Olen pitkään ollut sitä mieltä, että too-big-to-fail on liioiteltu ongelma. Pienten pankkien rahoitusmarkkinoilla on keskinäisriippuvuutta ja systeemisiä riskejä, eikä pankkien koko ole siinä mitenkään ratkaiseva tekijä. Eivät Espanjan cajat tai Saksan landesbankenit olleet noiden maiden suurimpia pankkeja. Ja vaikka too-big-to-fail olisikin ongelma, se ratkeaa helpommin tekemällä pankeista vakaampia pääomasäännösten kautta kuin asettamalla absoluuttisia kattoja pankkien koolle.

Meidän on palattava vanhoihin aikoihin ja estettävä finanssipeli tallettajien rahoilla. Tämä on ehkä tämänhetkisen rahoitusmarkkinasääntelyn uudistamisen keskeisin ajatus, voimakkaasti läsnä mm. Liikasen raportissa. Admatin ja Hellwigin mukaan tämä lähestymistapa ei pureudu keskeiseen ongelmaan ja sivuuttaa tärkeitä tosiasioita. Heidän mukaansa pankkitoiminnan suhteellinen vakaus Glass-Steagall-aikakaudella - tai tarkemmin ajanjaksolla 1940-1970 - on enemmänkin seuraus tuon ajan voimakkaasta taloudellisesta kasvusta ja Bretton Woods-järjestelmään liittyneestä valuuttakurssivakaudesta kuin sääntelystä itsestään. Mitä vastaavaan sääntelyyn nykytaloudessa tulee, Admati ja Hellwig argumentoivat että i) se ei ratkaisisi peruspankkien taipumusta velkaantua ja kriisiytyä, ii) se ei onnistuisi eristämään investointipankkeja muusta taloudesta ja iii) käytännössä padon rakentaminen peruspankkien ja investointipankkien välille niiden välisten rahavirtojen pysäyttämiseksi on melko vaikeaa.

Peruspankkien erottaminen investointipankeista vaatii peruspankkien sijoitustoiminnan sääntelyä niin, että sääntelijä katsoo, mitkä finanssi-instrumentit ovat turvallisia ja mihin peruspankki saa tallettajien varoja sijoittaa. Tämä on kuitenkin keinotekoista ja luo katteetonta turvallisuuden tunnetta. On turvallisempaa olettaa, että jopa valtion velkakirjojen arvo voi merkittävästi laskea. Pääomasuhteen sääntely on paljon yksinkertaisempi tapa tehdä pankeista turvallisempia.

Ei Admatin ja Hellwigin ehdotuskaan ole täysin idioottivarma ja teoreettisesti puhdas. Harva second-best-ratkaisu on. Kirjan luettuani olen kuitenkin melko vakuuttunut siitä, että nykyiset pääomavaatimukset ovat liian alhaiset ja että vaadittavalla pääomasuhteella pitäisi olla nykyistä keskeisempi rooli rahoitusmarkkinasääntelyssä.

Kirja on selkeä ja nopealukuinen ja ymmärrettävissä myös kepein pohjatiedoin. Tutkimuksellinen tieto on vahvasti mukana, mutta lukijaystävällisesti jätetty alaviitteisiin kirjan loppuun. Podcastien kuuntelijoita saattaa kiinnostaa tämä EconTalk-jakso, jossa Admati on vieraana kertomassa kirjasta.

Kaappauksista ja lunnaista

Viime aikoina on puhuttu paljon Jemenissä joulun alla siepatusta Kalevan pariskunnasta ja heidän vapautuksestaan. Uutisointi on keskittynyt paljolti kysymyksiin siitä, kuka tiesi, mitä tiesi ja milloin tiesi. Nämä ovat tietenkin tärkeitä kysymyksiä. Itse olen eniten kiinnostunut rahasta, kannustimista ja lunnaista.

Lunnaista on toki puhuttu, mutta toisin kuin Heidi Hautala, minä en usko että lunnaista keskusteleminen on se mikä tekee kaappaajista ahneita ja vaarantaa länsimaisten matkailijoiden turvallisuuden. Eiköhän se ole ihan niiden lunnaiden maksaminen joka tämän saa aikaan. Tässä vaiheessa ei ole selvää, onko lunnaita maksettu (todennäköisesti on) ja kuka ne on maksanut (todennäköisesti Oman tai Jemen, Suomelle mitään vaatimuksia ei ilmeisesti ole edes esitetty).

Kuka tahansa lunnaat maksoikin, niin tälle taholle ei kannata ainakaan olla kiitollinen. Brandt & Sandlerin vuonna 2009 Journal of Policy Modeling-lehdessä julkaistun empiirisen tutkimuksen [pdf] mukaan jokaista kaappaajille periksi antamista seuraa kaksi tai kolme uutta kaappausta. Ehkä meidän pitäisi käyttää tarmoamme sen selvittämiseen, kuka nämä Kalevan pariskunnan vapauttamiseen liittyneet lunnaat maksoi ja asettaa tämä taho vastuuseen teostaan.

Inflaatio, syyt ja seuraukset ja rahoitusmarkkinakuplat

Olen törmännyt viime aikoina pariin kummalliseen ajatukseen koskien inflaation määritelmää. Ensimmäisen ajatuksen mukaan inflaation määritelmän pitäisi olla rahan määrän yleinen kasvu. Toisen ajatuksen mukaan rahapolitiikan inflaatiomittarin pohjana olevaan "kulutuskoriin" pitäisi lisätä elintarvikkeiden sekaan osakkeita ja velkakirjoja. Yritän ymmärtää näitä kahta ajatusta ja argumentoida, että ne ovat paitsi vääriä, myös tarpeettomia. Nykyistä rahapolitiikkaa voi kritisoida, vaikka käyttäisikin sanaa "inflaatio" samalla tavalla kuin muutkin ihmiset.

1. Maailmankuvamme on mahduttava määritelmään

Austrian Economics Wiki määrittelee inflaation rahan tarjonnan yleisenä kasvuna. Wikin kirjoittajatkin tietävät miten jännä veto tämä on, joten artikkelissa otetaan luonnollisesti kantaa siihen, miten tavalliset pulliainen-ignoraamukset puhuvat inflaatiosta. Suomennan vapaasti:

Yleisen määritelmän mukaan inflaatio on jatkuva yleisen hintatason nousu. 

Tämä määritelmä ei kuitenkaan onnistu selittämään sitä, miksi inflaatio on vaarallista ja miten se tarkalleen ottaen synnyttää sen aikaansaamat vaikutukset.

Itävaltalaisten inflaation määritelmän taustalla olevan ajattelutavan mukaan ilmiön määritelmän siis pitäisi 1) selittää miksi ilmiö on vaarallinen ja 2) tarkalleen ottaen selittää se, miten se synnyttää sen aikaansaamat vaikutukset. En ymmärrä miksi näin pitäisi olla, enkä ymmärrä miten inflaation itävaltalainen määritelmä "rahan määrän yleinen kasvu" edes täyttää nämä kriteerit. Ensimmäisen kriteerin se onnistuu täyttämään vain, jos rahan määrän kasvu on määritelmällisesti vaarallista. Toinen kriteeri täyttyy sitten tautologisesti: rahan määrän kasvu saa aikaan haitalliset vaikutuksensa sitä kautta, että rahan määrän kasvu on haitallista.

Otetaanpa toinen ilmiö, kiehuminen. Kuten von Mises kirjoitti:

Yleisen määritelmän mukaan kiehuminen on nesteen nopeaa höyrystymistä lämmitettäessä. 

Tämä määritelmä ei kuitenkaan onnistu selittämään sitä, miksi kiehuminen on vaarallista ja miten se tarkalleen ottaen saa aikaan vaikutuksensa.

Jos von Mises olisi todella kirjoittanut noin, internet olisi täynnä itävaltalaisen koulukunnan raakaruokablogeja.

Voidaanko kiehumiselle antaa sellainen määritelmä, jonka avulla me ymmärrämme vaikkapa paitsi sen, että kuuma neste saa aikaan palovammoja, myös sen, että miten tarkalleen ottaen nuo palovammat syntyvät? Ei voida. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että määrittelemällä kiehumisen yksinkertaisemmalla, "populaarilla" tavalla me pyrkisimme peittelemään näitä mekanismeja. Tämä ei tarkoita myöskään sitä, että "populaari" määritelmä tekisi meille jotenkin mahdottomaksi ymmärtää sen, että kiehuminen todellakin on vaarallista ja sen, miten kiehuminen aiheuttaa palovammoja.

Silläkin uhalla, että paljastan tämän kaiken taustalla lymyävän etatistisen ideologiani, väitän, että populaarin määritelmän yksi hyöty on myös se, että se ei myöskään sulje pois sitä mahdollisuutta, että rahan tarjonnan kasvu, kuten kiehuminenkin, voisi olla hyödyllistä tietyissä tilanteissa.

2. Inflaation määritelmää on muutettava finanssikapitalismin suitsimiseksi

Sanoilla on valtaa, ja luonnollisesti käsitteen määritelmä ja käyttötapa vaikuttavat kaikkeen, ml. politiikkaan. Usein syyt tiettyihin asioihin ovat jossain aivan muualla kuin määritelmissä ja politiikan muutos ei vaadi sanakirjoihin kajoamista. Jotkut ihmiset ovat kuitenkin liian älykkäitä sortuakseen yksinkertaisiin selityksiin.

Esimerkki tästä on teatteriohjaaja Esa Leskisen Voima-lehdessä ilmestynyt kirjoitus inflaatiosta ja finanssisektorista. Harvoin tulee vastaan näin lyhyttä tekstiä, joka onnistuu olemaan väärässä niin monella tasolla.

Yritän aina ymmärtää tekstejä, joita käsittelen. Haluan osata esittää niiden sanoman totuudenmukaisesti.  Monet tekstit, jotka pitävät sisällään olkiukkoja ja muita vääriä lausumia, ovat sisäisesti johdonmukaisia. Leskinen ilmeisesti esittää, että nykyinen rahapolitiikkaregiimi yhtäaikaisesti onnistuu 1) viilaamaan linssiin palkansaajaa ja 2) hyödyttämään finanssisektoria. Seuraavia asioita en kuitenkaan millään ymmärrä:

• Miten rahapolitiikka onnistuu viilaamaan palkansaajaa linssiin? Onko siis niin, että rahapolitiikka painaa reaalipalkoissa nimittäjää (nimellispalkka) alas enemmän kuin osoittajaa (kuluttajahinnat), ja jos on, niin millä mekanismilla?
• Miksi keskuspankit paisuttavat ja pönkittävät finanssisektoria, jos tämä sektori ei näy mitenkään niiden inflaatiotavoitteessa? Miksi keskuspankki syytää rahaa pankeille, jos ei toteuttaakseen inflaatiotavoitettaan ja tukeakseen tuotantoa euroalueella? Jos tekstissä olisi esitetty, että EKP:lla on salainen pesti finanssisektorin edun ajajana, olisin ymmärtänyt. Ehkä kirjoittaja piti sitä niin itsestäänselvänä, ettei sitä tarvinnut kirjoittaa auki.

Tekstin ironia on siinä, että se hapuilee järkevän kysymyksen ympärillä, lähtee kalastamaan vastausta merta kauemmaksi ja päätyy vastaukseen, joka on sen omien normatiivisten lähtökohtien vastainen.

Järkevä kysymys on tietenkin se, että pitäisikö rahapolitiikassa ottaa huomioon varallisuushyödykkeiden hinnat muutenkin kuin näiden hintojen välittömän inflaatio- ja työllisyysvaikutuksen kautta. Itse olen pitkälti sitä mieltä että ei, varsinkaan tässä tilanteessa, mutta myönnän että tämä ei ole mitenkään yksiselitteistä.  Joka tapauksessa sanottakoon, että tämä kysymys on ns. pinnalla tällä hetkellä. Economistin Free Exchange-blogin Ryan Avent kirjoittaa: "THIS spring, the economics commentariat is discussing the relationship between monetary policy and financial stability." Jos siis tämä teema kiinnostaa, ei Voiman lukeminen ole onneksi ainoa vaihtoehto.

Sen sijaan, että Leskinen näkisi vastauksen siinä, että keskuspankeille annetaan tavoitteeksi hillitä myös varallisuushyödykkeiden hinnan kasvua, hän päättelee, että paras tapa muuttaa asia olisi muuttaa inflaation määritelmää niin, että siihen sisältyisi varallisuushyödykkeiden hinnan kasvu. Samaan tapaan voisi argumentoida, että jos olemme kiinnostuneita tuloerojen lisäksi väestön terveyseroista, paras tapa huomioida tämä politiikassa on muuttaa käytettävissä olevien tulojen määrää niin, että siihen sisällytettäisiin mielivaltaisilla painoilla jokin "terveystulon" mittari.

Se, mitä Leskisen tekstistä ei löydy, on vastaus siihen, mitä tapahtuisi työllisyydelle ja palkoille jos vaikkapa EKP lähtisi nyt hillitsemään varallisuushyödykkeiden arvonnousua: jos se lähtisi nitistämään finanssisektoria ja imemään takaisin sitä rahaa, jota se on sinne pumpannut. Yksi vastaus tähän voisi tietenkin olla se, että työllisyydelle ei tapahtuisi mitään, koska finanssisektori on niin irrallaan reaalitaloudesta, tai työllisyys jopa kasvaisi, koska finanssisektori on reaalitalouden loinen. Tämä olisi kuitenkin väärä vastaus. Jos EKP lähtisi nyt hillitsemään varallisuushyödykkeiden arvonnousua nostamalla ohjauskorkoa, tuotanto laskisi ja työttömyys kasvaisi. Kun on Leskisen kaltaisia ystäviä, mihin työväki tarvitsee vihollisia?

Sauli Niinistön sietämätön sinisilmäisyys

Olkoon tämä vastuun perään huutelevien päättäjien oikeistolainen kritiikki.

Ennustan, että HS:n otsikko "Presidentti Niinistö saa saksalaisen talouspalkinnon" jää elämään historiaan merkkinä ajoista, joita elämme. Ajat, jolloin talouspolitiikassa lausuttiin hurskaita, moraalilla sävytettyjä sanoja siitä, miten pitäisi käyttäytyä ja miten ei. Näin sen sijaan, että oltaisiin lievitetty tai jopa ratkaistu yhteisiä ongelmia.

Minulla on ollut postaus tekeillä jo jonkin aikaa, mutta tämän uutisen yllyttämänä pilkon sen nyt osiin. Tarkoituksenani on puhua euroalueen ongelmista ja niiden ratkaisemisesta. Väitteeni on se, että on kaksi lähestymistapaa euroalueen ongelmien korjaamiseen [lisäys: niin, että pidetään kiinni jo tehdystä yhdentymisestä. Yhdentymisen vähentyminen on myös varteenotettava vaihtoehto, ja pitääkin kirjoittaa tästäkin myöhemmin.]. Ensimmäinen on liittovaltiota kohti vievä institutionaalinen muutos ja toinen on saksalainen hegemonia. Näistä lisää tulevissa postauksissa. Nyt kuitenkin hieman kritiikkiä erästä ajatustapaa kohtaan. En tiedä onko tämä rakentavaa. En tiedä, tarvitseeko sen olla. Ehkä tämä ajatustapa olisi hyvä vain purkaa ja murskata.

Pyrin läpäisemään ideologisen Turing-kokeen. Haluan esittää tämän ajatustavan niin, ettei se ole olkiukko, vaan rehellinen ja todenmukainen kuvaus joidenkin ihmisten maailmankuvasta. Kiteyttäisin sen näin:


Euroalueen ongelmat johtuvat pohjimmiltaan siitä, että valtiot ovat velkaantuneet liikaa. Tämä taas johtuu siitä, että yhteisesti sovittuja pelisääntöjä ei ole noudatettu. Velkaantuneiden maiden on opittava elämään säästäväisemmin. Ei tarvita eurobondeja, ei muutoksia keskuspankin tehtäviin. Riittää, että noudatettaisiin olemassa olevia pelisääntöjä, tärkeimpänä näistä vakaus- ja kasvusopimusta.



Tämä ajatustapa kiteytyy monellakin tavalla juurikin Tasavallan presidenttiin, Sauli Niinistöön. Tässä meillä on päättäjä, joka valtiovarainministerinä ollessaan noudatti ihailtavaa budjettikuria, teki talouspolitiikkaa kaiken taiteen sääntöjen mukaisesti. Olen kirjoittanut Niinistön vm-ajoista aiemmin, joten se siitä. Niinistö saarnaa sitä mitä hän harjoitti: kyse on valtion budjettien tasapainoista, velkakriisistä. Yhteisvaluutta euro ei ole hänen mukaansa kriisissä.

Niinistön näkemys eurooppalaisesta talouspolitiikasta on samaan aikaan naiivi ja lohduton. Naiivi se on sen vuoksi, että hän korostaa korostamistaan sääntöjen noudattamista, mutta ei ikinä tee ehdotuksia sen eteen, että sääntöjä noudatettaisiin. Kuten Niinistö sanoi Kiinassa,

Voimme laatia kauniita sääntöjä itsellemme, mutta ne eivät johda mihinkään jos emme noudata niitä, Niinistö sanoi.

Ajatus päättäjästä, joka vain toivoo ja vaatii, että sääntöjä noudatetaan, on absurdi. Jos arvojohtajuus on tätä, se on arvotonta johtajuutta. Niinistön mukaan ongelma on valtioiden systemaattinen ylivelkaantuminen, mutta hän ei kerro, miten tätä ongelmaa voitaisiin lievittää. Ehkä hän ajattelee, että kansalaisten pitäisi vain ymmärtää äänestää hänen kaltaisiaan ihmisiä valtiovarainministereiksi. Jos kansalaiset eivät tätä ymmärrä, mitään ei ole tehtävissä.

Niinistön mukaan ongelmista ei voida päästä eroon, ja ainoa ratkaisu on sopeutua kurjuuteen:

”Ongelmista voitaisiin päästä eroon, jos kaikissa näissä ongelmamaissa talous lähtisi reippaaseen kasvuun, alijäämä saataisiin haltuun ja tulevaisuudennäkymät olisivat hyvät. Mutta koska nämä maat joutuvat kilpailemaan kehittyvien maiden kanssa, olen hivenen epäluuloinen sen suhteen, että taloudellinen ruusutarha puhkeaisi kukkaan.” 

Niinistön neuvo velkaantuneille maille on periaatteessa yksinkertainen: pitää oppia elämään vaatimattomammin, tulojen mukaan.

Niinistö on oikeassa monellakin tapaa. Eurotaloudella varmasti menisi paremmin, jos vakaus- ja kasvusopimusta olisi noudatettu. Kriisimailla todennäköisesti menisi paremmin, jos ne pystyisivät uskottavasti sopeuttamaan budjettiaan ja, mikä tärkeämpää, leikkaamaan palkkoja. Se, että tietää tämän ja toistaa sitä, ei riitä.

Kysymys on siitä, että miten voidaan saada aikaan kaikkia hyödyttävää yhteistyötä, kun ihmiset ajavat omaa etuaan? Miten elää valuuttaunionissa, jossa yksittäisillä jäsenmailla on kannustin velkaantua muiden kustannuksella? Tähän ongelmaan on kaksi vastausta. Tietenkin pitää olla käsitys moraalista, käsitys arvoista, käsitys hyveistä. Tätä Niinistö ajaa. Mutta tämä ei toimi yksin. Jos vain moraali, arvot ja hyveet riittäisivät, emme tarvitsisi lakeja ja oikeusistuimia. Kaikki vain toimisivat niin kuin pitääkin.


Me kaikki tiedämme, että tämä ei riitä. Me tiedämme, että tarvitaan instituutioita ihmisten ympärille tarjoamaan ulkoisia kannustimia. Luomaan lupauksia siitä, että jos toimit näin, tapahtuu näin. Ja voimaa niiden lupauksien taakse.

Tämä tieto puuttuu Niinistön puheista. Joku voisi pitää ironisena sitä, että oikeistolainen talousmies unohtaa ulkoiset kannustimet ja sortuu naiiviin idealismiin siitä, miten maailma toimii ja miten sen pitäisi toimia.

Vakaus- ja kasvusopimusta on rikottu. Selvästikään se ei toimi. Selvästikin tarvitaan kannustimia siihen, että jäsenmaat noudattaisivat sitä. En ole nähnyt Niinistön ehdottavan kertaakaan minkäänlaista institutionaalista järjestelyä, jolla nämä kannustimet saataisiin aikaan.


Se siitä. Se niistä ihmisistä, joilla ei ole mitään sanottavaa eurooppalaisen sukupolvemme suurimpaan taloudelliseen katastrofiin. Väitin alussa, että on kaksi lähestymistapaa ratkaisuun. Kirjoitan näistä enemmän myöhemmin, mutta selitän idean lyhyesti.

Ensimmäinen on institutionaalinen kehitys, jota on vaikea nähdä muuna kuin federalismina. Saksaa ja Ranskaa on vaikea sitoa yhtään mihinkään, ellei niiden ylle luoda tahoa, jolla on oma verotusoikeus. Toinen on hegemoniakehitys, jossa Saksa tunnustaa, että sen kohtalo on sidoksissa tämän maanosan kohtaloon ja se alkaa ottaa vastuuta koko maanosan kehityksestä nykyistä enemmän.

Vaikeaahan tämä on joka tapauksessa. Toki, nykyisestä kriisistä selvittäisiin päästämällä inflaatio muutamaksi vuodeksi neljään prosenttiin. Ja se olisi tietenkin jo paljon se. Mutta jotain on tehtävä myös pitkää aikaväliä varten.

Voi toki kysyä, että onko tällä unionilla arvoa. Voi kysyä, onko arvokasta toimia yhdessä, jos yhteisiä pelisääntöjä ei noudateta luonnostaan, vaan tarvitaan rangaistusta ja voimaa rankaista. Nämä ovat hyviä kysymyksiä, ja niitä on mietittävä. Omalta osaltani uskon kuitenkin kahteen asiaan. Ensinnäkin uskon, että meidän on Eurooppana parempi yhdessä ja että me pystymme siihen. Toiseksikin uskon, että minkään laajemman ihmisyhteisön keskinäistä solidaarisuutta ei ole rakennettu yksin toiveilla, vaan siihen on tarvittu myös yhteisesti tunnustettu valta rankaista niitä, jotka eivät tottele yhteisiä sääntöjä.

Oli miten oli, tarvitsisimme johtajuutta.

P.S. Voi olla, että Niinistö on esittänyt julkisissa esiintymisissä ja teksteissä konkreettisia ehdotuksia. Jos näin on, kuulen niistä mielelläni. Säilyköön vastuu viestin välittymisesti kuitenkin lopullisesti viestijällä itsellään.

Eurokriisi ja muuttoliike Suomeen

Ylen toimittaja Sara Rigatelli teki jutun Kreikan, Italian, Espanjan ja Portugalin Suomeen kohdistuvasta muuttoliikkeestä. Näin tästä myös pätkän aamu-uutisissa. Tässä tarinassa yhdistyy hienosti yhteiskunnallinen ja inhimillinen näkökulma. Valitettavasti uutisen infografiikka oli kehno, koska siinä esitettiin vain vuodet 2010-2012. Toki näinä vuosina on tapahtunut kasvua, mutta onko tässä tapahtunut muutosta vai onko kyse vain aiemman kehityksen jatkumisesta? Piirsin laajemmat kuvaajat samaisen Tilastokeskuksen aineiston perusteella. Esitän omia huomioitani näistä ja toivon, että kommentoitte omat juolahduksenne. Sellainen huomautus aivan alkuun, että nyt kun ollaan vapaan liikkuvuuden unionissa, muuttoliikkeen tilastointiin voi liittyä hataruuksia. Jos osaat sanoa tästä enemmän, anna minun tietää.

Koska absoluuttiset muuttoliikeet vaihtelevat voimakkaasti maittain, piirsin useampia kuvioita. Huomioikaa kuitenkin, että vaikka esimerkiksi Kreikan muuttoliike nousi voimakkaasti vuosina 2011 ja 2012, absoluuttisesti kyse on melko pienistä määristä, vain parista sadasta henkilöstä.

Aloitetaan Espanjasta.

Muuttoliikkeen kasvu Espanjasta alkoi 1990-luvun puolivälistä ja jatkui melko tasaisena kriisin alkuun. Mielenkiintoisesti siis muuttoliike Espanjasta ensin laski työttömyyden lähtiessä nousuun, mutta sittemmin on palannut melko jyrkällekin kasvu-uralle.

Muut kolme sopeutusohjelmiin sidottuja lainoja saaneet maat ovat Kreikka, Irlanti ja Portugali.

Portugalin ja Irlannin muuttoliike viime vuosina muistuttaa Espanjan vastaavaa, paitsi Irlannissa muuttoliike on taas kääntynyt laskuun. Mikä tahansa Kreikan aikasarja on varmasti melko drastinen viime vuosien osalta, ja niin on myös tämä: melko vakaata vuoteen 2010 asti ja siitä hyvin voimakasta nousua.

Italia niputetaan usein edellä mainittujen joukkoon "kriisimaaksi", vaikka se ei ole tarvinnut lainaa muilta euromailta edellisten tapaan. Italian työttömyysaste on kuitenkin kolme prosenttiyksikköä Suomen lukua korkeampi, joten siinä mielessä kriisi on siellä vakavampi kuin meillä täällä.

Italian muuttoliike on hyvin samankaltainen Espanjan muuttoliikkeen kanssa. Italia on siinä mielessä mielenkiintoinen tapaus, että siellä työttömyysaste oli vielä vuonna 2011 melko maltillinen 8,4 prosenttia, kun vuonna 2012 se oli jo 10,7. Euromaat kulkevat kriisissä eri tahtiin: Baltian maissa työttömyyshuippu oli vuonna 2010. Katsotaanpa vielä näiden maiden muuttoliikettä. Ensin Latvia ja Liettua, koska Viro on aivan omissa sfääreissään.

Baltian maiden aikasarjojen alussa näkyy jo kukistettu vapauden vihollinen Neuvostoliitto: muuttoliike alkoi vasta vuonna 1991, ja Viron aikasarjassa näkyykin huippu 1990-luvun alussa. En osaa tästä kuviosta sanoa sen kummempaa: Latvian muuttoliike on jostain syystä kääntynyt laskuun vuonna 2012, kun Liettuan muuttoliike nousee. Ehkä näissä maissa on jotain erilaista, heh.

Lopuksi vielä eteläinen naapurimme.

Muuttoliikettä Virosta dominoi vuonna 2003 alkanut voimakas kasvu, joka hieman hidastui kriisin alkuvuosina mutta on kiihtynyt taas sittemmin. Jo yllä mainittu kaksihuippuisuus on myös mielenkiintoinen ilmiö: Virossa taisi olla jotain patoutumia neuvostoajoilta tässäkin suhteessa.

Mitä ajatuksia teille heräsi näistä? Pitäisikin tehdä vastaavanlainen katsaus taas eurooppalaisista työmarkkinoista, koska nehän ovat hyvin monen muun kehityskulun taustalla, mukaan lukien näiden.



P.S. Olli Kärkkäinen kommentoi omassa blogissaan datajournalismia, ja olen samaa mieltä hänen esittämistään periaatteista. Koska syyllistyn tässä siihen, että piirtelen vain käppyröitä ja muituilen jotain tarinaa kylkeen, tieto "maahanmuuton taloustieteestä" tai ihan mistä tahansa kvantitatiivisia metodeja hyödyntävästä tieteestä on tervetullutta. Tietenkin myös kanssamutuilu on kelpaa hyvin ^^
P.P.S. Mitä muuten olette mieltä kuvista? Minulle on muodostunut niiden suhteen jo tietty rutiini, mutta sitäkin suuremmalla syyllä kaipaan risuja tai ruusuja, erityisesti edellisiä. Ja jos lukijoissa on R-käyttäjiä, niin hieman spesifimpi kysymys teille. Käytän tällä hetkellä perus plot-funktiota. Kannattaisiko minun opetella jokin hienostuneempi työkalu, kuten lattice tai ggplot2? Plot-funktiossa on jotain ärsyttävyyksiä, kuten monesti haluaisin laittaa kuvioihin footnoten tapaisen lähdemerkinnän, mutta se pitää säätää käsin koordinaateilla ja nyt en edes saanut sitä mukaan - käytin par(xpd=T)-komentoa saadakseni sen alakulmaan, ja R:n kuvioikkunassa se näkyikin, mutta png-device ei ilmeisesti osannut ottaa sitä mukaan.

Asioita joita haluaisin kirjoittaa ja lukea

Tällainen postaus tällä kertaa.

Kirjoittaa kolme kirjaa. Järjestys aleneva nouseva vielä tarvittavan sivistyksen määrässä.

1. Työllistämisluvut poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Keskiviikkona veljeni kirjoitti Helsingin Jätkäsaaren hotellin väitetyistä työllistämisvaikutuksista. Luvut olivat melko kyseenalaisia, eikä se minun nähdäkseni ole mitenkään poikkeuksellista tässä genressä. Kirja alkaisi luonnollisesti pohdinnalla työllisyysvaikutusten mahdollisista analyyttisistä kehikoista. Onko projekti sitä parempi, mitä enemmän siihen käytetään resursseja? Miten työllisyysvaikutuksia ylipäänsä voi laskea? Päähuomio olisi kuitenkin erilaisten hankkeiden ja tuotannonalojen yhteydessä esitettyjen lukujen tarkasteluun. Miten vaikkapa turkisala työllistää 22 000 ihmistä Suomessa? Miten 10 miljoonan euron rakennushanke voi tuottaa talouteen ilman välillisiä vaikutuksia 160 henkilötyövuotta? Työllistämislukuihin viitataan paljon poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa, mutta harvoin mietitään sitä, mistä nämä luvut tulevat.
2. Taloustieteen analogiat. Aiheita: talous organismina/koneena, Milton Friedmanin termostaatti ja Knut Wicksellin sylinteri/heiluri.
3. 10 kirjaa rahasta. Aiheita: niukkuus Ankkalinnassa (ajan äärettömyys eli ei-niukkuus voi selittää sitä, miksi Roope jahtaa sanomalehtiä puistossa ja sitä, miksi vauraus tuntuu perustuvan ei-tuotettuun pääomaan, kuten jalometalleihin ja öljyyn) ja pääoman mysteeri Lauri Viidan Moreenissa (siitä on tovi, kun luin tuon kirjan, mutta muistaakseni siinä kuvataan hienosti sitä, miten Pispala nousee työläisten taatessa toistensa lainoja).

Blogitekstejä:

1. Rahapolitiikka ja rahoitusmarkkinoiden vakaus. Lars Svensson erosi Ruotsin keskuspankista koska ei saanut tukea joustavammalle inflaatiotavoitteelle. Keskuspankissa ilmeisesti pelätään, että alhaiset korot saavat aikaan velkaantumista ja tätä kautta vaarantavat vakautta. Itse ajattelen, että Svensson on oikeassa: myös tiukalla rahapolitiikalla on haittavaikutuksensa, ja vaikka alhaiset korot olisivatkin yhteydessä rahoitusmarkkinoiden epävakauteen - mikä ei ole välttämättä totta - rahoitusmarkkinavakautta varten on omat välineensä.
2. Maahanmuutto ja vaihdannan hyödyt. Vuosikymmeniä talous kasvoi tavaroiden kautta ja kansallisvaltiot kykenivät harjoittamaan molempia osapuolia hyödyttävää vaihdantaa niin, että ihmiset pysyivät paikoillaan ja tavara ja raha liikkuivat rajojen yli. Nyt kehittyneissä maissa kulutuksen kasvu keskittyy palveluihin, joita pitäisi tuottaa lähellä. Vaihdanta vaatisi sitä, että niitä erivärisiä ihmisiä kaukaa pitäisi päästää tänne tekemään työtä. On helppo sanoa, että me täällä olemme jo niin kehittyneitä, ettemme me tarvitse näitä vaihdannan hyötyjä, mutta kyse on myös heistä.
3. Mitä euroalueelle kuuluu? Tähän liittyen:
4. Vero- vs. menosopeutuksessa ei ole kyse taloustieteestä, vaan politiikasta: voiko hallitus uskottavasti luvata sopeuttaa myöhemmin?
5. Velka, ja vapaus ei-dominointina.

Yleistä kirjoittelua:

1. Essee yhteiskunnallisesta suunnittelusta, fasismista ja sosialismista. V niin kuin Verikosto-sarjakuvan Kohtalo-tietokonejärjestelmän ideologinen hallinta ja taloudellinen suunnittelu Neuvostoliitossa (ja/tai Allenden Chilessä).
2. Muistio Matti Pohjolalle Taloustieteen oppikirjasta, jota opetan nyt valmennuskurssilla.

Lukemista:

1. Ziliak & McCloskey: The Cult of Statistical Significance. En yleensä perusta teeseistä, joihin liittyy valtavan suuria vaatimuksia ("All kidding aside: all the econometric findings since the 1930s need to be done over again."), mutta 1) tässä on McCloskey ja 2) mitä vähän argumentteihin olen tutustunut, ne vaikuttavat järkeviltä. Olen opiskellut merkittävän määrän tilastotiedettä ja ekonometriaa, mutta on joitakin perustavanlaatuisia kysymyksiä, jotka edelleen mietityttävät. Esimerkiksi: mitä merkitystä p-arvoilla on makroekonometriassa? P-arvot käsittääkseni liittyvät otoksiin ja niihin liittyviin sattumiin, mutta jos tarkastelee vaikkapa inflaatiota euroalueella, ei siinä ole mitään otosta. On vain se, mitä tapahtui, ja sillä selvä.

Ja tämä kaikki on harrastelua. Elannon eteen pitäisi tietenkin läpäistä tenttejä ja tehdä tutkimusta...