Sauli Niinistön sietämätön sinisilmäisyys

Olkoon tämä vastuun perään huutelevien päättäjien oikeistolainen kritiikki.

Ennustan, että HS:n otsikko "Presidentti Niinistö saa saksalaisen talouspalkinnon" jää elämään historiaan merkkinä ajoista, joita elämme. Ajat, jolloin talouspolitiikassa lausuttiin hurskaita, moraalilla sävytettyjä sanoja siitä, miten pitäisi käyttäytyä ja miten ei. Näin sen sijaan, että oltaisiin lievitetty tai jopa ratkaistu yhteisiä ongelmia.

Minulla on ollut postaus tekeillä jo jonkin aikaa, mutta tämän uutisen yllyttämänä pilkon sen nyt osiin. Tarkoituksenani on puhua euroalueen ongelmista ja niiden ratkaisemisesta. Väitteeni on se, että on kaksi lähestymistapaa euroalueen ongelmien korjaamiseen [lisäys: niin, että pidetään kiinni jo tehdystä yhdentymisestä. Yhdentymisen vähentyminen on myös varteenotettava vaihtoehto, ja pitääkin kirjoittaa tästäkin myöhemmin.]. Ensimmäinen on liittovaltiota kohti vievä institutionaalinen muutos ja toinen on saksalainen hegemonia. Näistä lisää tulevissa postauksissa. Nyt kuitenkin hieman kritiikkiä erästä ajatustapaa kohtaan. En tiedä onko tämä rakentavaa. En tiedä, tarvitseeko sen olla. Ehkä tämä ajatustapa olisi hyvä vain purkaa ja murskata.

Pyrin läpäisemään ideologisen Turing-kokeen. Haluan esittää tämän ajatustavan niin, ettei se ole olkiukko, vaan rehellinen ja todenmukainen kuvaus joidenkin ihmisten maailmankuvasta. Kiteyttäisin sen näin:


Euroalueen ongelmat johtuvat pohjimmiltaan siitä, että valtiot ovat velkaantuneet liikaa. Tämä taas johtuu siitä, että yhteisesti sovittuja pelisääntöjä ei ole noudatettu. Velkaantuneiden maiden on opittava elämään säästäväisemmin. Ei tarvita eurobondeja, ei muutoksia keskuspankin tehtäviin. Riittää, että noudatettaisiin olemassa olevia pelisääntöjä, tärkeimpänä näistä vakaus- ja kasvusopimusta.



Tämä ajatustapa kiteytyy monellakin tavalla juurikin Tasavallan presidenttiin, Sauli Niinistöön. Tässä meillä on päättäjä, joka valtiovarainministerinä ollessaan noudatti ihailtavaa budjettikuria, teki talouspolitiikkaa kaiken taiteen sääntöjen mukaisesti. Olen kirjoittanut Niinistön vm-ajoista aiemmin, joten se siitä. Niinistö saarnaa sitä mitä hän harjoitti: kyse on valtion budjettien tasapainoista, velkakriisistä. Yhteisvaluutta euro ei ole hänen mukaansa kriisissä.

Niinistön näkemys eurooppalaisesta talouspolitiikasta on samaan aikaan naiivi ja lohduton. Naiivi se on sen vuoksi, että hän korostaa korostamistaan sääntöjen noudattamista, mutta ei ikinä tee ehdotuksia sen eteen, että sääntöjä noudatettaisiin. Kuten Niinistö sanoi Kiinassa,

Voimme laatia kauniita sääntöjä itsellemme, mutta ne eivät johda mihinkään jos emme noudata niitä, Niinistö sanoi.

Ajatus päättäjästä, joka vain toivoo ja vaatii, että sääntöjä noudatetaan, on absurdi. Jos arvojohtajuus on tätä, se on arvotonta johtajuutta. Niinistön mukaan ongelma on valtioiden systemaattinen ylivelkaantuminen, mutta hän ei kerro, miten tätä ongelmaa voitaisiin lievittää. Ehkä hän ajattelee, että kansalaisten pitäisi vain ymmärtää äänestää hänen kaltaisiaan ihmisiä valtiovarainministereiksi. Jos kansalaiset eivät tätä ymmärrä, mitään ei ole tehtävissä.

Niinistön mukaan ongelmista ei voida päästä eroon, ja ainoa ratkaisu on sopeutua kurjuuteen:

”Ongelmista voitaisiin päästä eroon, jos kaikissa näissä ongelmamaissa talous lähtisi reippaaseen kasvuun, alijäämä saataisiin haltuun ja tulevaisuudennäkymät olisivat hyvät. Mutta koska nämä maat joutuvat kilpailemaan kehittyvien maiden kanssa, olen hivenen epäluuloinen sen suhteen, että taloudellinen ruusutarha puhkeaisi kukkaan.” 

Niinistön neuvo velkaantuneille maille on periaatteessa yksinkertainen: pitää oppia elämään vaatimattomammin, tulojen mukaan.

Niinistö on oikeassa monellakin tapaa. Eurotaloudella varmasti menisi paremmin, jos vakaus- ja kasvusopimusta olisi noudatettu. Kriisimailla todennäköisesti menisi paremmin, jos ne pystyisivät uskottavasti sopeuttamaan budjettiaan ja, mikä tärkeämpää, leikkaamaan palkkoja. Se, että tietää tämän ja toistaa sitä, ei riitä.

Kysymys on siitä, että miten voidaan saada aikaan kaikkia hyödyttävää yhteistyötä, kun ihmiset ajavat omaa etuaan? Miten elää valuuttaunionissa, jossa yksittäisillä jäsenmailla on kannustin velkaantua muiden kustannuksella? Tähän ongelmaan on kaksi vastausta. Tietenkin pitää olla käsitys moraalista, käsitys arvoista, käsitys hyveistä. Tätä Niinistö ajaa. Mutta tämä ei toimi yksin. Jos vain moraali, arvot ja hyveet riittäisivät, emme tarvitsisi lakeja ja oikeusistuimia. Kaikki vain toimisivat niin kuin pitääkin.


Me kaikki tiedämme, että tämä ei riitä. Me tiedämme, että tarvitaan instituutioita ihmisten ympärille tarjoamaan ulkoisia kannustimia. Luomaan lupauksia siitä, että jos toimit näin, tapahtuu näin. Ja voimaa niiden lupauksien taakse.

Tämä tieto puuttuu Niinistön puheista. Joku voisi pitää ironisena sitä, että oikeistolainen talousmies unohtaa ulkoiset kannustimet ja sortuu naiiviin idealismiin siitä, miten maailma toimii ja miten sen pitäisi toimia.

Vakaus- ja kasvusopimusta on rikottu. Selvästikään se ei toimi. Selvästikin tarvitaan kannustimia siihen, että jäsenmaat noudattaisivat sitä. En ole nähnyt Niinistön ehdottavan kertaakaan minkäänlaista institutionaalista järjestelyä, jolla nämä kannustimet saataisiin aikaan.


Se siitä. Se niistä ihmisistä, joilla ei ole mitään sanottavaa eurooppalaisen sukupolvemme suurimpaan taloudelliseen katastrofiin. Väitin alussa, että on kaksi lähestymistapaa ratkaisuun. Kirjoitan näistä enemmän myöhemmin, mutta selitän idean lyhyesti.

Ensimmäinen on institutionaalinen kehitys, jota on vaikea nähdä muuna kuin federalismina. Saksaa ja Ranskaa on vaikea sitoa yhtään mihinkään, ellei niiden ylle luoda tahoa, jolla on oma verotusoikeus. Toinen on hegemoniakehitys, jossa Saksa tunnustaa, että sen kohtalo on sidoksissa tämän maanosan kohtaloon ja se alkaa ottaa vastuuta koko maanosan kehityksestä nykyistä enemmän.

Vaikeaahan tämä on joka tapauksessa. Toki, nykyisestä kriisistä selvittäisiin päästämällä inflaatio muutamaksi vuodeksi neljään prosenttiin. Ja se olisi tietenkin jo paljon se. Mutta jotain on tehtävä myös pitkää aikaväliä varten.

Voi toki kysyä, että onko tällä unionilla arvoa. Voi kysyä, onko arvokasta toimia yhdessä, jos yhteisiä pelisääntöjä ei noudateta luonnostaan, vaan tarvitaan rangaistusta ja voimaa rankaista. Nämä ovat hyviä kysymyksiä, ja niitä on mietittävä. Omalta osaltani uskon kuitenkin kahteen asiaan. Ensinnäkin uskon, että meidän on Eurooppana parempi yhdessä ja että me pystymme siihen. Toiseksikin uskon, että minkään laajemman ihmisyhteisön keskinäistä solidaarisuutta ei ole rakennettu yksin toiveilla, vaan siihen on tarvittu myös yhteisesti tunnustettu valta rankaista niitä, jotka eivät tottele yhteisiä sääntöjä.

Oli miten oli, tarvitsisimme johtajuutta.

P.S. Voi olla, että Niinistö on esittänyt julkisissa esiintymisissä ja teksteissä konkreettisia ehdotuksia. Jos näin on, kuulen niistä mielelläni. Säilyköön vastuu viestin välittymisesti kuitenkin lopullisesti viestijällä itsellään.