Säästäminen, tulojen jakautuminen ja kasvu

Köyhemmillä valtaosa tuloista menee kulutukseen, mikä pitää talouden rattaat pyörimässä.

Väitän, että tämä on, muodossa tai toisessa, melko yleinen ajatus.¹ Olen makustellut ja pyöritellyt tätä jo hyvän aikaa. Tämä pohdinta on auttanut ainakin itseäni hahmottamaan talouspolitiikkaa ja taloustiedettä yleisemminkin.

Ensimmäisessä osiossa hahmottelen yllä mainittua argumenttia ja yleisemminkin politiikkaideoita, jotka liittävät mikrotaloudellisen politiikkamuutoksen makrotaloudellisiin lopputulemiin. Toisessa osiossa käyn läpi sitä, miten "rikkaat säästävät enemmän"-väitettä on lähestytty teoreettisesti ja empiirisesti. Kolmannessa osiossa käyn läpi erilaisia teorioita, jotka liittävät säästämisen ja talouskasvun eri tavoilla. Neljäs osio päättää.

Puhun tässä kirjoituksessa talouskasvusta ja säästämisestä pitkällä aikavälillä, suhdanteiden yli. Tekstistä tuli melko pitkä, 1700 sanaa, mutta paikatkoon se viimeaikaista hiljaiseloa. Kommentit ovat, kuten aina, tervetulleita. Lue ny eka kuitenki.


1. Mikropolitiikalla makrotuloksiin: kysy nämä ensin

Hahmotetaan asiaa seuraavasti. y on politiikan tavoitemuuttuja (tässä talouskasvu), g on kansakunnan säästämisfunktio, joka riippuu tulojakaumasta z ja muista tekijöistä T, X ovat kaikki muut tekijät, jotka liittyvät talouskasvuun. f on yksinkertaisesti taloudellisen kasvun malli.

y = f(X,g(z,T))

Tässä tulkittuna yllä oleva politiikan ohjenuora on se, että on hyvä vaikuttaa z-muuttujaan, jotta saadaan toivottuja vaikutuksia y-muuttujassa.

Tässä vaiheessa on hyvä kysyä viisi kysymystä, jotka olisi hyvä kysyä monessa muussakin makrotalouspoliittisessa kysymyksessä.

1. Onko havaintosi kvalitatiivisesti tosi? Onko totta, että köyhät laittavat tuloistaan suuremman osan kulutukseen? [onko g-funktiosi oikea]
2. Onko havaintosi kvantitatiivisesti merkittävä? Yhteiskunnallisen keskustelun tila on rajallinen ja sen käytössä on optimoitava.
3. Käytätkö optimaalista instrumenttia g-funktiossa? Jos haluaa vaikuttaa kulutusasteeseen, ovatko tulonsiirrot siihen paras väline? [jos haluaa vaikuttaa g:n arvoon, kannattaako muuttaa z:aa vai jotain T-muuttujaa]
4. Onko teoriasi kunnossa? Onko totta, että lisäkulutus lisää kasvua? [onko f-funktiosi oikea]
5. Mitä keskuspankki tekee? Jos politiikkamuutos vaikuttaa kokonaiskysynnän kautta, niin miten kokonaiskysynnästä vastaava taho, jos sellainen on, reagoi politiikkamuutokseen? [pysyvätkö muuttumattomat muuttumattomana, kun z:aa muutetaan]


2. Rikkaat ja köyhät, rationaaliset ja rajoitteiset

Säästäminen ja työnteko eivät ole erityisen mukavia asioita tehdä. Niistä kuitenkin saa tuloja, joilla saa kulutusta. Kuluttaminen on mukavaa. Poislukien perinnöt, ihmiset kuluttavat elämänsä aikana sen, minkä tienaavat.

Ihmiset tykkäävät tasaisuudesta, myös kulutuksessa. Kun tulot tulevat epätasaisesti, kulutusta tasataan rahoitusmarkkinoilla. Lyhyellä aikavälillä tämä näkyy siinä, että et palkkapäivänä törsää koko kuun tienestiä kerralla. Pitkällä aikavälillä tämä näkyy siinä, että opiskelijana otat lainaa, työuran aikana säästät, pakon sanelemana eläkejärjestelmän kautta ja vapaaehtoisesti asumisen kautta, ja vanhana sitten käytät näitä säästöjä pois. Tulojen ja kulutuksen teoreettisen tutkimuksen avainkysymyksiä ovat miten paljon ihmiset arvostavat tasaisuutta ja miten hyvin he pystyvät tasoittamaan kulutustaan rahoitusmarkkinoiden kautta.

Jos annat ihmiselle yhden kalan, hän luultavasti syö osan siitä ja jättää osan loppuviikoksi. Jos lupaat antaa ihmiselle yhden kalan hänen elämänsä jokaisena päivänä, hän luultavasti nostaa päivittäistä kalansyöntiään yhdellä kappaleella. Tulojen ja kulutuksen empiirisen tutkimuksen tärkeä haaste on näiden kalojen tunnistaminen. Palataan ensin kuitenkin ajassa hieman taaksepäin.


Parhaat neljä sivua, jotka voit lukea aiheesta ovat Franco Modiglianin Nobel-luennon (pdf) neljä ensimmäistä sivua. Siinä on kaikki oleellinen: historiaa, teoriaa ja empiirisen tutkimuksen sudenkuoppia. Nojaan tukevasti näihin sivuihin seuraavassa.

Vanhoina hyvinä aikoina säästäminen oli hyve. Sitten tuli kontrariaani-Keynes ja todisti väkevästi sen puolesta, että säästäminen on pahe ja kulutus on hyve. Keynesille kokonaiskysyntä oli avainasemassa tuotannon määräytymisessä. Kuten tiedämme jo perusoppikirjasta, kokonaiskysyntä voidaan suljetussa taloudessa esittää investointikysynnän, yksityisen kulutuskysynnän ja julkisen kulutuskysynnän funktiona: Y = C + I + G.

Keynesiläinen taloustiede pian Yleisen teorian jälkeen oli pitkälti C-funktion ja I-funktion, eli yksityisen kulutuskysyntäfunktion ja investointifunktion mallintamista ja estimointia. Investointifunktiossa ovat ne kuuluisat animaaliset spiritit. Kulutuskysyntä on, kuten perusoppikirjassa opetetaan, käytettävissä olevien tulojen funktio: C = C(Y-T), jonka derivaatta C' on rajakulutusalttius. Mutta millainen funktio C' on? Keynes uskoi, että se on aleneva tulojen suhteen, eli mitä suuremmat tulot, sitä pienemmän osan tuloistasi laitat kulutukseen ja sitä suuremman osan säästöön.

Jos rikkaat säästävät enemmän kuin köyhät, tarkoittaako tämä sitä, että kansakuntien säästämisaste kasvaa niiden rikastuessa? Keynes ainakin uskoi näin.² Vuonna 1946 tuli mittamies Simon Kuznets, joka todisti väkevästi että kansankuntien säästämisasteet eivät olleet juurikaan muuttuneet sadan vuoden aikana valtavasta rikastumisesta huolimatta. Keynesin hypoteesi koki kolauksen, mutta osa siitä oli pelastettavissa. Entä jos säästämisaste ei riippuisikaan absoluuttisesta tulotasosta, vaan suhteellisesta tulotasosta? Näin "rikkaat säästävät enemmän"-hypoteesi voitaisiin saada ilman noloa ennustusta, että kansakunnan vaurastuessa talouden säästämisaste lähenee ykköstä. Tälle ajatukselle saatiin tukea vuonna 1947 Dorothy Brady ja Rose Friedmanin (pdf) mikrotason analyysistä. Brady ja Friedman havaitsivat, että kotitalouden sijainti alueen tulojakaumassa ennustaa paremmin kotitalouden säästämistä kuin kotitalouden absoluuttiset tulot. Suhteellinen "rikkaat säästävät enemmän"-hypoteesi ei ole kuitenkaan ainoa mahdollinen selitys tälle havainnolle.

Franco Modigliani (ensimmäinen artikkeli tästä (pdf) kokoelmasta) ja Milton Friedman kehittivät itsenäisesti, tosin molemmat ilmeisesti nojaten Margeret Reidiin, samanlaiset teoriat siitä, että on erilaisia kaloja, erilaisia tuloja. On pysyväistulo ja tilapäinen tulo. Ihmisellä on jonkinlainen ajatus loppuelämänsä keskimääräisestä tulotasosta. Tämä on hänen pysyväistulonsa. Hänen todelliset, havaitut tulonsa eivät kuitenkaan ole joka vuosi tällä tasolla. Ne vaihtelevat vuodesta ja elämänvaiheesta toiseen. Yhtenä vuonna saat messevät joulubonukset, seuraavana olet työtön. Nuorena olet opiskelija, aikuisena töissä ja vanhana eläkkeellä. Tilapäistulon voi, kaiketi, ajatella vain pysyväistulon ja toteutuneiden tulojen erotuksena.

Mieti seuraavaa. Jos saisit pomoltasi 10 000 euron bonuksen, mitä tekisit? Ehkä nostaisit kulutustasi hieman, mutta säästäisit suurimman osan. Säästämisasteesi nousisi. Mitä jos pomosi antaisi sinulle 10 000 euron korotuksen kuukausipalkkaasi? Ellet haluaisi jättää valtavaa perintöä, luultavasti muuttaisit elämäntapaasi kertaheitolla törsääväisemmäksi ja säästämisasteesi pysyisi jotakuinkin ennallaan. Rajakulutusalttius, eli kuinka suuri osa lisätuloista kulutetaan, riippuu siitä, millaisista tuloista puhutaan.

Kun siis havaitaan, että aineistossa korkeamman tulotason kotitaloudet säästävät enemmän, tämä johtuu vain siitä, että tässä joukossa ovat yliedustettuina kotitaloudet, joiden tilapäistulo oli poikkeuksellisen korkea, ja jotka siksi säästivät tuloistaan muita enemmän.

Modiglianin ja M. Friedmanin teorioille löytyi tukea datasta, ja siitä tuli yksi tärkeä osa nykyistä taloustiedettä. Pysyväistulon tunnistaminen on tietenkin haastavaa, koska se vaatii pitkiä ja kattavia aikasarjoja. Missä tietämys menee nykyään? En tunne tutkimusta sen paremmin kuin mitä tätä varten olen yrittänyt selvitellä. Dynan, Skinner ja Zeldes (2004, pdf) havaitsivat, että myös pysyvästi rikkaammat säästävät enemmän, mutta että tämä vaikutus on hyvin pieni. Heidän mukaansa jos kaikki köyhimmän viiden prosentin tulot (4,2 prosenttia BKTL:sta vuonna 1998) olisi siirretty ylimpään viidennekseen (nosten tulo-osuutta 47,3 prosentista 51,5 prosenttiin), talouden säästämisaste olisi noussut puoli prosenttiyksikköä. Tutkimuksen näkökulmasta tämä kokoluokka on haaste, sillä pieniä vaikutuksia on aina vaikeampia havaita kuin suuria.


Yksi häiritsevä ulottuvuus tässä kysymyksessä on, että se asemoituu luontevasti keskelle keskeisiä poliittisia intohimoja. Modiglianin ja Friedmanin teoriat lähtevät siitä, että yksilöt osaavat katsoa tulevaisuuteen ja ennakoida sitä, mikä on yksi tapa olla rationaalinen. Niissä myös oletetaan, että rahoitusmarkkinat toimivat niin, että ihmiset pystyvät niiden kautta tasaamaan tulojaan yli ajan. Keynes taas oletti ihmisten kuluttavan käteen jäävien tulojensa perusteella ja heitti mukaan psykologista heuristiikkaa. Onneksi asiaa ei tarvitse ratkaista sen perusteella, kummat oletukset tuntuvat luontevimmilta tai millaiset tyypit kehittivät mitäkin teorioita. Kuten yleensä, totuus on ääripäiden välissä, mutta selvästi lähempänä yhtä kuin toista.

Rikkaat siis ehkä säästävät enemmän, mutta vaikutus on melko pieni. Politiikan näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että jos säästämiseen haluaa vaikuttaa yksinkertaisilla tulonsiirroilla, on ammuttava melko isolla tykillä.

Kannattaako säästämisastetta sitten ampua tulonsiirroilla? En tiedä, miksi kannattaisi. Jos haluaa verottaa säästämistä ja kannustaa kulutusta, miksei yksinkertaisesti keventäisi kulutuksen verotusta ja lisäisi säästämisen verotusta? Samalla periaatteella vaikka köyhät käyttävät tuloistaan suuremman osan ruokaan, ei köyhien ostovoimaa kannata parantaa ruuan alv-alennuksilla vaan tulonsiirroilla.


3. Säästäminen ja talouskasvu

Säästäminen on tulojen ja kulutuksen erotus. Ajatus siitä, että kulutus pitää "talouden pyörät pyörimässä" on sovitettava siihen havaintoon, että tosi asiassa säästämisen ja talouskasvun välillä on positiivinen korrelaatio. Ei se mahdotonta ole, vaikka helpompihan se olisi, jos pienempi säästäminen olisi yhteydessä korkeampaan kasvuun.

Miten säästäminen ja talouskasvu voivat siis olla yhteydessä?

3.1. Vanhakeynesiläinen selitys

Jos poliitikkojen perstuntuman taustalla on teoriaa, se tulee jostain täältä. Tuotannon määräytymisen keskiössä on kokonaiskysyntä, kokonaiskysynnän keskiössä investointikysyntä, ja investointikysynnän keskiössä animaaliset spiritit. Koska (suljetussa taloudessa) säästämisen on vastattava investointeja, tämä tarkoittaa sitä, että investointikysynnän kasvamisen seurauksena säästämisen on kasvettava vastaavasti. Mistä tämä säästäminen tulee? Jos ymmärrän oikein, funktionaalinen tulonjako kääntyy niin, että kapitalistien osuus tulonjaosta kasvaa. Koska kapitalistit säästävät enemmän kuin työläiset, tämän seurauksena säästämisaste kasvaa. Keynesiläisestä kasvuteoriasta ks. Stockhammerin katsaus "Robinsonian and Kaleckian growth. An update on post-keynesian growth theories" (pdf). Läpyskä on paikoin huonosti kirjoitettu ja se on vain working paper, mutta itse asia tulee melko hyvin selväksi.

3.2. Valtavirtaiset kasvumallit

Näissä malleissa säästämisaste on eksogeeninen, ja se vaikuttaa talouskasvuun. Eksogeenisen kasvun malleissa (esim. Solowin kasvumalli) säästämisasteen kasvu nostaa talouskasvua väliaikaisesti, endogeenisen kasvun malleissa pysyvästi.³

3.3. Säästäminen, kasvu ja kulutus yli ajan

Modiglianin ja Friedmanin malleissa ja niiden seuraajissa keskitytään kulutukseen ja säästämiseen yli ajan ja otetaan talouskasvu annettuna. On siis luontevaa, että näissä malleissa kasvu aiheuttaa säästämisen. Riippuen tulonmuodostusta ja hyötyfunktiota koskevista oletuksista suhde voi mennä eri suuntiin: korkeampi kasvu voi aiheuttaa korkeamman tai matalamman säästämisasteen. Näistä ks. esim. Carrol & Weil (1994, pdf).


4. Miksi on niin vaikeaa?

Kysymys talouskasvusta, kulutuksesta ja säästämisestä on iso. Se on tärkeä. Miksi siitä sitten on epävarmuutta? Ehkä siitä ei ole, ja blogistinne ei vain osaa löytää kirjallisuudesta varmuutta. Korjatkaa jos näin on. Kysymys tuntuu kuitenkin empiirisesti vaikealta, koska i) vaikutukset voivat mennä uskottavasti eri suuntiin yhtä aikaa, ii) eteenpäin katsovat odotukset ovat potentiaalisesti hyvin tärkeitä ja iii) kovin uskottavaa satunnaisuuteen perustuvaa identifikaatiota ei löydy.

Helppoahan se olisi, jos historiasta löytyisi tapauksia, joissa säästämisaste muuttuisi voimakkaasti ja tarpeeksi pysyvästi syistä jotka eivät liity mitenkään talouskasvuun tai talouskasvun muihin tekijöihin. Näitä tapauksia pitäisi sitten olla riittävästi. Koska tällaisia ei makrotaloudesta löydy, kausaalisuutta lähestytään alalla usein Granger-kausaliteetin kautta. Granger-analyysissä katsotaan periaatteessa vain sitä, kumpi muuttujaa muuttuu ennen toista. Granger-kausaliteetin tulkinta kausaliteettina menee rikki, jos päätöksiä tehdään tulevaisuuden odotusten perusteella. Jos talouskasvun odotetaan kiihtyvän tulevaisuudessa, se voi vaikuttaa säästämispäätöksiin jo nyt ja aikasarjat näyttävät siltä, että säästäminen ajaa talouskasvua.



1. Tehdessäni tällaisia väitteitä koetan löytää ainakin jotain siihen tueksi, vaikka kuinka monta kertaa olisin baarissa tai Facebookissa asiasta vääntänyt. Googletin "menee kulutukseen" ja kaivelin muutaman linkin. Siispä: Suna Kymäläinen (sd.), Matti Kangas (vas.), Tytti Tuppurainen (sd.), Perussuomalaiset (varjobudjetti, pdf).

2. "Moreover the richer the community, the wider will tend to be the gap between its actual and its potential production; and therefore the more obvious and outrageous the defects of the economic system."

3. On hyvä muistaa, että täydellisten rahoitusmarkkinoiden puitteissa avoimessa taloudessa säästämisen ja investointien välillä ei pitäisi olla mitään yhteyttä. Investointipäätös tehdään sen perusteella, mikä pääoman rajatuottavuus on kotimaassa ja säästämispäätös sen perusteella, mikä on korko maailmanmarkkinoilla. Nämä ovat siis hyvin erillisiä päätöksiä. Todellisuudessa säästäminen ja investoinnit ovat positiivisesti korreloituneita, mitä tulosta kutsutaan nimellä "Feldstein-Horioka puzzle".